Ihmiskunta on harpannut aimo askeleen siitä ammoisesta ajasta, jolloin mies muovaili alkeelliset aseensa kivestä, eleli miten kuten metsästyksellä ja jätti jälkeläisilleen vain kallionalaisen kotikonnun ja joitakin kivikapineita — ääretöntä, käsittämätöntä, kammottavaa ja onnen olemassaolon säilyttämisessä vastaan kamppailevaa Luontoa lukuunottamatta.
Ihmissuku keräsi kuitenkin noina levottomina, tuhansia ja tuhanten tuhansia vuosia vallinneina aikoina arvaamattomia aarteita. Se muokkasi maata, kuivaili soita, perkasi polkuja korpien kohtuun, teki teitä, rakensi, keksi, havaitsi, pohti, muodosti monimutkaisia työvälineitä, sai selville luonnon salat, lannisti höyryn, valistuneella ihmislapsosella on nyt jo kehtonsa äärellä kookas, edellisten eläjäin kokoama ehtymätön pääoma. Tämä pääoma suo nyt ihmisen hankkia pelkällä toisten kanssa yhdistetyllä työllä »tuhannen ja yhden yön» satujen itämaisia haaveitakin huimaavampia rikkauksia.
Maa on muokattu suuressa mitassa. Se on valmis ottamaan vastaan järkiperäistä työtä ja kelvollista kylvöä, somistautumaan runsain sadoin — runsaammin kuin ihmissuvun tarpeiden tyydyttämiseen tarvitaankaan.
Satakunta voimakkaiden koneiden keralla työskentelevää miestä voi koota muutamissa kuukausissa Amerikan neitseellisillä preirioilla riittävästi viljaa kymmenentuhannen henkilön vuosielannoksi. Siellä taas, jossa inehmo mielii kaksin-, kolmin- tai satakertaisia satoja, uudistaa hän maan, antaa kullekin kasville kuuluvan hoidon ja saa satumaisia tuloksia. Ja sensijaan, että metsästäjän oli vallattava muinoin satoja neliökilometrejä oman ja omaistensa toimeentulon turvaamiseksi, voi nyt valistunut ihminen kasvattaa tuhatkertaisesti pienemmällä pälväkkeellä vähin vaivoin ja varmoin edellytyksin kaiken oman ja perheensä elannon.
Ilmastosuhteet eivät tee enää kiusaa. Inehmo korvaa puuttuvan auringonpaisteen keinotekoisin lämmöin, ja pian myös keinotekoinen valo edistää kasvullisuutta. Hän voi nyt saada lasin ja lämminvesijohtojen avulla kymmentä kertaa vieläkin runsaamman tuoton kuin muinoin oli mahdollistakaan.
Teollisuuden tuottamat mestarilaitteet ovat sitäkin ihmeellisemmät. Noilla järjellisillä olennoilla, nykyaikaisilla — kolmen, neljän sukupolven, suureksi osaksi unhoon urenneiden yksilöiden keksimillä — koneilla satasen miestä valmistaa kymmenelletuhannelle parin vuoden pukuaineet. Satamäärä miehiä kaivaa mainiosti järjestetyssä hiilikaivannossa vuosittain ilmoille siinä määrin polttoainetta, että kymmenisentuhatta perhettä saattaa sillä kylmässäkin ilmanalassa lämmitellä. Ja näimmehän äskettäin, miten Mars-kentälle loihdittiin joissakin kuukausissa kokonainen mahtava kaupunkikin, ilman että ranskalaisen kansan säännöllisessä työssä voi huomata pienintäkään seisahdusta.
Ja vaikkei teollisuudessa, maanviljelyksessä ja koko yhteiskunnallisessa järjestelmässämme olekaan ollut esi-isiemme uurastuksista sanottavaa hyötyä muille kuin harvoille, niin on kuitenkin varmaa, että ihmiskunta voisi jo saada rauta- ja teräsorjiensa avulla rikkauden ja ylellisyyden jokaiselle jäsenelleen.
Niin, me olemme toden totta rikkaita, äveriäämpiä kuin uskommekaan. Me olemme rikkaita jo omaamiemme omaisuuksien perusteella ja yhä äveriäämpiä käytettävissämme olevien välineiden avulla. Me olisimme vieläkin verrattomammin varakkaita, jos maankamaramme, tehtaittemme, tieteemme ja teollisuustaitomme tulokset käytettäisiin yleisen hyvinvoinnin hankkimiseksi.
Olemme rikkaita sivistyneissä yhteiskunnissamme. Miksi sitten on niin runsaasti köyhyyttä ympärillämme? Miksi on olemassa raskasta, joukkoja raaistuttavaa raadantaa? Miksi parhaimminkin palkattu työmies hätäilee huomisesta — keskellä näitä entisajoilta perityitä aarteita ja suurenmoisista, muutamien päivässä suoritettujen tuntien työstä kaikille hyvinvointia lupaavista tuotantovälineistä huolimatta?
Sosialistit ovat sanoneet sen kerta toisensa jälkeen, ainiaan uupumattomasti. He toistavat sen joka ainoa päivä ja toteavat sen kaikkien tieteiden tarjoamia todisteita käyttäen. Siksi, että kaikki tuotantoon tarvittava: maa, kaivokset, koneet, kulkuneuvot, ravinto, asunto, kasvatus, tieto, kaikki on otettu pitkän ja ihmiskunnan ennen luonnon voimien herraksi tuloaan kokeman anastus-, maastamuutto-, sota-, tietämättömyys- ja sortohistorian aikana aniharvojen hyväksi.
Siksi, että nuo harvat vetoavat muka menneisyydessä saatuihin oikeuksiin ja omaksuvat nyt kaksi kolmannesta inhimillisen, mitä järjettömimmän ja häpeällisimmän riiston valtaan jättämänsä työn tuotteista; siksi, että he, saatuaan ihmislaumat tilaan, jossa niillä on tuskin kuukaudenkaan, vieläpä tuskin enempää kuin seitsemän vuorokauden muona, eivät salli niiden työskennelläkään, ellei heille luvata ensin parhainta osaa; siksi, että he estävät inehmon tuottamasta sitä, jota hän tarvitsisi, ja pakottavat hänet tuottamaan, ei suinkaan toisille tarpeellista, vaan sitä, joka antaisi kiskojille korkeimman voiton.
Siinä onkin koko sosialismi!
Silmäilkäämme sivistynyttä maata. Sen pintaa peittäneet metsät ovat kaadetut, suot ovat kuivatut ja ilmanala tehty terveellisemmäksi; maa on muovailtu asuinkuntoiseksi alaksi. Maankamara, joka versoi ennen vain karuja yrttejä, suo nyt suuria satoja. Eteläisten laaksojen luona kohoavat kalliot ovat pengermöidyt ja pengermillä kiemurtelee kultahedelmäinen viiniköynnös. Muinoiset villit, pelkkiä kitkeriä hedelmiä ja ravinnoksi kelpaamattomia juuria hyötyilleet kasvit ovat kehitetyt mehuisiksi vihanneksiksi ja valiohedelmiä kantaviksi puiksi.
Tuhannet kivetyt ja raudoitetut tiet risteilevät maassa ja vuorten lävitse; höyryveturi viheltelee Alppien, Kaukason ja Himalajan jylhissä vuorisolissa. Joet ovat peratut purjehduskuntoisiksi, rannikot luodatut, huolelliset, työläin töin kaivetut ja valtamerien raivolta suojatut satamat suovat laivoille turvallisen tyyssijan. Vuoriin on porattu syviä kuiluja ja maanalaisten käytäväin sokkelo haarautuu siellä, josta kivihiiltä tai kivennäisiä on koottavissa. Kaikkialle teiden risteyksiin rakennetaan ja kehittyy moninaisten teollisuuden, taiteen ja tieteen aarteiden pesäpaikkoja, kaupunkeja. Kokonaiset kurjuudessa syntyneet ja kuolleet, herrojensa sortamat ja rääkkäämät, työn surkastuttamat sukukunnat ovat testamentanneet tämän suunnattoman perintöosuuden meidän vuosisadallemme.
Miljoonat miehet ovat raataneet tuhansia vuosia korpien kaadannassa, soita kuivaillen, tehden teitä ja padoten jokia. Joka ainoa Europassa olevan viljellyn maan hehtaari on kasteltu monien rotujen hikihelmin, jokaisella tiellä on oma vaivojen, väkinäisen raadannan ja kansan kärsimysten historiansa. Joka peninkulma rautatietä, joka tunnelimetri on vaatinut ihmisveriosuutensa.
Kaivosten käytävien kallioseinissä on vieläkin vereksiä työmiehen kuokan iskujen jälkiä, ja kunkin tukipaalun väli voisi merkitä kaasun, vieremän tai tulvan surmaaman, keskellä elämänsä kukkeutta kaatuneen kaivosmiehen hautaa. Oivallettaneenkohan myös, mitä kyynelmääriä, puutteita, sanoin kuvaamatonta, pirstaleihin peittyneen miehen niukoista ansioista eläneelle perheelle koitunutta kurjuutta nuo haudat ovat maksaneet?
Rautatieverkon ja purjehdusväylien yhdistämät kaupungit ovat vuosisatoja vanhoja elimistöjä. Kaivakaa niiden perusteita ja te löydätte sieltä eri kerroksia katuineen, kartanoineen, teattereineen, areenoineen ja julkisine rakennuksineen. Syventykää niiden historiaan ja te toteatte, miten noiden kaupunkien sivistys, elämä, teollisuus ja niiden henki on ennen tällaiseksi tuloaan verkalleen kasvanut ja kohonnut asukaspolvien yhteistyöllä.
Joka ainoan talon, työpajan, tehtaan ja kauppapuodin arvo on vielä tänäkin päivänä maahan mullattujen tuhansien työläisten koottua uurastusta ja niitä pidetään kunnossa sillä alueella asuvain ihmislegioonain ponnistuksilla. Jokainen, kuten sanotaan, kansojen varallisuuden atoomi saa arvonsa ainoastaan siten, että se on osa äärettömästä kokonaisuudesta. Mitäpä joku Lontoon laivaveistämö tai Parisin jättiläismyymälä merkitsisikään, ellei se olisi noissa kansainvälisen kaupan kookkaissa keskuksissa? Mitäpä olisivatkaan kaivoksemme, tehtaamme, rakennuspaikkamme ja rautatiemme päivittäin maitse ja meritse kuljetettavitta tavarapaljouksitta?
Miljoonat inhimilliset olennot ovat työskennelleet tuon nykyään niin ylvästelemämme kehityksen luomisessa. Toiset, kaikille maailman tahoille hajoitetut miljoonat ahertavat sen ylläpitämiseksi. Ja jollei heitä olisi, ei tuosta kaikesta olisi enää viidenkymmenen vuoden vierähdettyä muuta kuin rauniokasoja jäljellä.
Ei ole olemassa mitään ajatuskaan, keksintöäkään, joka ei olisi olleen ja olevan ajan yhteisluomaa. Tuhannet tunnetut ja tuntemattomat, köyhyydessä kuolleet keksijät ovat valmistelleet noiden kaikkien, ihmisten neronsa näytteinä ihastelemien koneiden keksimistä. Tuhannet kirjailijat, runoilijat ja oppineet ovat uurastaneet syventääkseen tietoja, oikaistakseen erehdyksiä ja luodakseen tieteellisen ajattelun ilmakehän, jota ilman ei ainoakaan vuosisatamme ihmetyö olisi päässyt päivänvaloon. Mutta eikö edellisten vuosisatojen ponnistelu ole synnyttänyt noitakin tuhansia viisaustieteilijöitä, runoilijoita, oppineita ja keksijöitä? Eivätkö työmies- ja monenlaiset käsityöläislegioonat ole elättäneet ja huoltaneet heitä niin hyvin ruumiillisesti kuin henkisestikin heidän elinaikanaan? Eikö heitä ympäröivä elämä ole kannustanut heitä ajatusaskarteluissaan?
Séguinin, Mayerin ja Groven moiset nerot ovat olleet tehokkaampia tekijöitä opastamaan teollisuutta uusille urille kuin kaikki maailman kapitalistit. Mutta nuokin nerot ovat yhtä hyvin teollisuuden kuin tieteenkin lapsia. Sillä ennen kuin nuo älykkäät aivot voivat selitellä mekaanisia syntyjä syviä ja fyysillisten voimien yhtenäisyyttä, vaadittiin, että tuhannet höyrykoneet kehittivät vuosikausia kaikkien nähden lämpöä dynaamiseen voimaan ja tätä voimaa ääneen, valoon ja sähköön. Ja jos me, yhdeksännentoista vuosisadan lapset, olemme vihdoinkin tajunneet tuon ajatuksen ja osanneet sovelluttaa sitä, niin johtuu sekin siitä, että jokapäiväinen kokemus on kypsyttänyt meitä siihen. Edellisellä vuosisadalla eläneet ajattelijat olivat jo hekin sielunsa silmillä selvillä noista ilmiöistä ja huomauttivat niistä; heitä ei kuitenkaan silloin tajuttu, sillä kahdeksastoista vuosisata ei ollut kasvanut meidän laillamme höyrykoneen ääressä.
Ajateltakoon vain niitä vuosikymmeniä, joita olisi voinut vierähtää ilman että me olisimme olleet tietoisiakaan tästä nykyiseen teollisuuteen vallankumouksen tuottaneesta laista, ellei Watt olisi tavannut Sohossa taitavia työmiehiä, jotka oivalsivat toteuttaa metallin avulla hänen tietopuolisia ohjeitaan, valmistaa kaikki erikoisosat ja tehdä vihdoin koko mekanismiin vangitun höyryn hevostakin herkkäoppisemmaksi, vettäkin helpommin johdettavaksi, sanalla sanoen luoda koko nykyaikaisen teollisuuden sielun.
Kaikilla koneilla on sama tarinansa: pitkä köyhyyden ja unettomien öiden, pettyneiden toiveiden ja riemujen sekä osittaisten, monien sukupolvien tuntemattomien, alkuperäiseen keksintöön kaikkien älykkäimpienkin ajatusten hedelmöittämiseksi tarvittavia pikkupiirteitä huomanneiden työmiesten tuottamien parannusten tarina. ja edelleenkin, jokainen uusi keksintö on synteesi, tuhansien edellisten, mekaniikan ja teollisuuden avarilla aloilla tehtyjen keksintöjen tulos.
Tieteellä ja teollisuudella, opilla ja sovelluttamisella, keksinnöillä ja uusiin keksintöihin johtavalla käytännöllisellä toteuttamisella, ajattelemisella ja käsiaskartelulla, kaikella on keskinäistä yhteyttä. Joka ainoa keksintö, jokainen edistysaskel, kaikki inhimillisen äveriäisyyden kartuttaminen juontaa alkunsa menneisyyden ja nykyisyyden ruumiillisesta ja henkisestä yhteistyöstä.
Millä oikeudella voitaisiin siis anastaa pienintäkään rajattoman kokonaisuuden rahtua ja sanoa: tämä kuuluu minulle, tämä ei ole sinun?
Mutta ihmiskunnan elämien ikäkausien aikana kävikin niin, että kaikki, mikä suo ihmisen kehittää ja kartuttaa tuotantokykyään, kaikki tuo joutuikin aniharvoille anastajille. Olemme mahdollisesti jolloinkin tilaisuudessa tekemään selkoa tuosta anastuksesta. Tyydymme tällä kertaa vain toteamaan sen tapahtuneeksi ja tutkimaan sen tuottamia seurauksia.
Maa, jonka arvo johtuu jatkuvasta kansoittumisesta, on nyt harvojen hallussa. He voivat estää ja estävätkin väestöä viljelemästä sitä tai eivät salli sen viljellä sitä uusien tarpeiden mukaisesti. Useiden sukupolvien uurastusta edustavien ja vain teollisuuden tarpeista ja väestön tiheydestä arvonsa juontavien kaivoksien omistusoikeus on yhäkin harvojen henkilöiden käsissä. He rajoittavat kivihiilen tuotantoa tai lakkauttavat sen lopenkin, jos vain vainuavat edullisemman pääomiensa sijoitusmuodon. Koneistokin on nyt harvojen omaisuutta, silloinkin se nykyään kuuluu yksityisille omistajille, kun edustaa epäämättömästi alkuperäiseen työvälineeseen kolmen sukupolven työläistön kehittämää täydellisyyttä. Jos sata vuotta sitten valmistetun ensimäisen nypläyskoneen keksijän pojanpojat pistäytyisivät johonkin Baselin tai Nottinghamin tehtaaseen oikeuksiaan valvomaan, huudettaisiin heille: »Menkää matkoihinne! Tämä ei ole teidän koneenne!» ja heidät ammuttaisiin, jos he yrittäisivät ottaa omaansa.
Euroopan väestötiheydettä, teollisuudetta, kaupatta ja liikettä pelkäksi romuraudaksi joutuvat rautatiet kuuluvat muutamille määrätyille osakkeenomistajille, jotka tuskin täysin tietänevätkään, missä nuo keskiaikaisen kuninkaan tuloja huimaavampia summia suovat tiet oikeastaan ovatkaan. Ja jos teiden ja tunnelien teossa tuhansittain kuolleiden lapset laittautuisivat jonakin päivänä nälkiintynein ja rääsyisin laumoin noiden osakkeenomistajain luo vaatimaan leipäänsä, niin hajoitettaisiin heidät heti pistimin ja ampuma-asein sekä puolustettaisiin »hankittuja oikeuksia».
Elämään astuva työmiehen poika ei saa tämän epäsuhtaisen järjestelmän vuoksi pellon palaakaan kyntääkseen, konetta työskennelläkseen tai kaivosta louhiakseen, hänen luovuttamattansa osaa työnsä tuloksista jollekulle työnantajalle. Hänen on myötävä työvoimansa niukasta ja epävarmasta leipäpalasta. Hänen isänsä ja isänsä isä olivat muokanneet ja ojittaneet maata, rakentaneet tehtaita ja tehneet parannuksia koneisiin; he olivat raataneet kaiken tarmonsa tarjoten — ja voitaneenkopa muuta vaatiakaan? — Mutta hän, heidän poikansa ja poikansa poika on kuitenkin syntynyt maailmaan viheliäisintäkin villiä varattomampana. Ja jos hän saisikin jonkin peltotilkun viljeltäväkseen, niin suodaan se hänelle vain sillä ehdolla, että hän antaa neljänneksen sadostaan isännälleen ja toisen neljänneksen hallitukselle tai jollekin välikäsille. Ja tämä valtion, kapitalistin, työnantajan ja kauppasaksan hänelle panema vero kasvaa lakkaamatta, ja onpa harvinaista, että ne soisivat hänelle tilaisuuden parantaa maata. Jos hän siirtyy teollisuuden palvelukseen, saa hän työtä — vaikkei vallan aina — mutta ehdolla, ettei jätä työnsä tuloksista itselleen kolmannesta enempää, vaan luovuttaa lopun niille, jotka laki leimaa koneen omistajiksi.
Me lausumme kovan tuomion läänitysherralle, joka ei sallinut talonpojan koskeakaan maahan silloin hänelle annettavaa satoneljännestä vähemmällä, ja sanomme moista aikaa raakalaisaikakaudeksi. Mutta joskin muodot ovat muuttuneet, ovat olosuhteet kuitenkin jääneet yhä ennalleen. Ja työmies suostuu vapaan sopimuksen varjolla läänitysajan ehtoihin, sillä missään ei ole olemassa edullisempiakaan ehtoja. Kun kaikki on muuttunut isännän omaisuudeksi, ei työmiehellä ole enää muuta valinnanvaraa kuin joko tyytyä tai nääntyä nälkään.
Moisesta asiain tilasta seuraa, että koko tuotantomme menee päin mäntyä. Yritteliäisyys yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseksi tulee tuskin kysymykseenkään: sen ainoana maalina on vain enentää työnantajan tuloja. Siitäpä johtuukin teollisuuden alinomainen nousu ja lasku, nuo ainaiset liikepulat, joista jokainen aiheuttaa sadoille tuhansille työläisille kerjurisauvan käteen.
Kun työläiset eivät tuloillaan voi ostaa tuottamiaan rikkauksia, markkinoi teollisuus toisilla tahoilla, toisten kansojen rahakasten keskuudessa. Europalainen kokee lisätä täten orjiensa lukua jos jossakin, Itämailla, Afrikassa, Egyptissä, Tonkinissa ja Kongossa. Mutta kun kaikki kansat menettelevät samalla tavoin, on kilpailijoita kaikkialla. Ja sota — ehtymätön sota — on tästä jokaisen markkinaherruushalusta välttämättömänä seurauksena. Sota Itämaiden herruudesta, sota meren herruudesta, sota tuontitullipakosta ja ehtojen määräämisestä naapurikansoille, sota kapinoivia vastaan. Tykkien jyske ei vaikene Europassa, kokonaisia sukupolvia surmataan, Europan vallat uhraavat valtiotulojensa kolmanneksen aseistukseen ja kaikkihan tietävät, mitä veroja meillä on ja mitä ne merkitsevät työläisille.
Kasvatus muuttuu perin pienen vähemmistön etuoikeudeksi, sillä voitaneenkohan puhua mistään kasvatuksesta oloissa, joissa työläisen lapsien on pakko lähteä jo kolmentoista vanhoina kaivoksiin tai isän avuksi pellolle? Voitaneenko puhua työläisen opinnoista, raatajan, joka palaa illalla rasittavan ja miltei poikkeuksetta tylsyttävän työn uuvuttamana kotiinsa? Yhteiskunta jaetaan kahteen vihollisleiriin, ja vapaus muuttuu moisissa oloissa tyhjäksi sanaksi. Kun radikaali vaatii valtiollisten oikeuksien laajentamista, huomaa hän pian, että vapauden tuulahdus johtaa tuota pikaa köyhälistön kohottamiseen, peruuttaa hankkeensa, muuttaa mielipiteensä ja kannattaa taas poikkeuslakeja ja sapelivaltaa.
Laaja tuomioistuinten, tuomarien ja pyövelien, santarmien ja vanginvartijain koneisto on tarpeen etuoikeuksien säilyttämiseksi ja aiheuttaa itse ilmiantojen, väärien todistusten, urkkijain, uhkausten ja mädännäisyyden järjestelmän.
Tämä järjestelmä vaikuttaa lisäksi lamauttavasti yhteiskuntatuntoonkin. Yksilö oivaltaa, että suvun on jouduttava rehellisyyden, itsekunnioituksen, myötätunnon ja keskinäisen avun puutteessa erinäisten sortaja- ja petoeläinlajien lailla hukkaan. Mutta hallitsevat luokat eivät ole siitä milläänkään, vaan käyttävät vallan toista ja samalla täysin väärää oppijärjestelmää todistaakseen, että asian laita on päinvastoin.
On lausuttu koreita kehoituksia, että niiden, joilla jotakin on, olisi jaettava niille, joilla ei mitään ole. Mutta ne, jotka toteuttavat tätä oppia, huomaavat heti noiden suurien sanojen sopivan sirosti runovihkosiin eikä elämään. Me väitämme, että »valhetteleminen on alentavaa, pahentavaa» ja koko hienostunut maailma on muuttunut yhdeksi ainoaksi valtavaksi valheeksi. Ja me totumme tuohon, neuvommepa lapsiammekin elämään kaksin siveysnaamoin, ulkokullatuiden kaltaisina. Ja kun järkemme ei mieli mukautua siihen, pakotamme sen siihen viisasteluin. Ulkokultaisuus ja viisastelu vaihtuvat valistuneen ihmisen toiseksi luonnoksi.
Mutta yhteiskunta ei voi elää tuolla tavoin, sen on joko palattava totuuteen tai tuhouduttava.
Kapitalismin olemassaolo levittää siten luontaisia seurauksiaan koko yhteiskuntaelämään. Jos yhteiskunnat eivät mieli menehtyä, on niiden palattava alkuperusteeseensa: koska tuotantovälineet ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, ovat ne annettavat koko ihmissuvulle takaisin. Yksityinen omistusoikeus ei ole oikea eikä hyödyllinen. Kaikki kuuluu kaikille, koska kaikki sitä tarvitsevat, koska kaikki työskentelevät voimainsa mukaan ja koska on fyysillisesti mahdotonta määrätä kunkin osuus nykyisessä arvojen tuotannossa.
Kaikki kuuluu kaikille! Silmäilkääpä yhdeksännentoista vuosisadan luomaa työvälinemekanismia, noita miljoonia rautaisia, koneiksi sanomiamme, meille höylääviä ja sahaavia, kutovia ja kehrääviä, raaka-ainetta paloittelevia ja taas kokoavia orjia, aikamme ihmetöitä! Kenelläkään ei ole oikeutta anastaa ainoatakaan noista koneista ja väittää: »Tämä kuuluu minulle ja jos mielitte käyttää sitä, on teidän suoritettava minulle sillä ansaitsemistanne tuloksista vero», yhtä vähän kuin keskiaikaisella läänitysherralla oli oikeutta sanoa talonpojalle: »Tämä mäki ja tämä niitty on minun ja sinun on maksettava minulle joka leikkaamastasi lyhteestä, jokaisesta korjuuseen saamastasi heinäkimpusta veroa!»
Kaikki kuuluu kaikille! Jos vain miehet ja naiset uurastavat työvoimaosansa, on heillä oikeus osuuteensa kaikesta, mitä maailma tuottaa. Ja tämä osuus jo luo heidän hyvinvointinsa.
Hyljätkäämme väärät sanontatavat: »oikeus työhön» ja »jokaisen on saatava koko työnsä tulos». Mehän vaadimme hyvinvoinnin oikeutta — hyvinvointia kaikille.