Pjotr Kropotkin

Leivän valloitus

1892


7. luku

Vaatteet

Kun talot on otettu kaupungin yksityisomaisuudeksi ja kun elintarpeita jaetaan kullekin tarpeensa mukaan, on pakko astua taas uusi askel. Vaatekysymys on ehdottomasti otettava esille, ja ainoa mahdollinen ratkaisu on silloinkin se, että vallataan kansan nimessä kaikki vaatetavaroita myyvät kaupat ja avataan niiden ovet, jotta kukin saa ottaa mitä tarvitsee. Tämä ratkaisu, vaatteiden tekeminen yhteisomaisuudeksi ja kaikkien oikeuttaminen ottamaan yleisistä myymälöistä mitä tarvitsevat tai teettämään pukunsa räätäliliikkeissä, käy välttämättömäksi heti, kun kommunistinen periaate on sovellettu taloihin ja elintarpeisiin.

Tietenkään ei tarvitse tämän vuoksi riistää kansalaisilta heidän pukujaan, kasata niitä ja heittää niistä arpaa, kuten arvostelijamme väittävät yhtä järkevästi kuin kekseliäästi. Jokainen pitäköön takkinsa — jos hänellä sellainen on; onpa lisäksi hyvin luultavaa, ettei kukaan mieli hänellä mahdollisesti olevia kymmentäkään takkia. Uusi takki on aina mieluisempi kuin porvarin pitämä, ja uusia vaatteita on niin kyllin, ettei kenenkään tarvitse turvautua käytettyihin.

Jos laatisimme luettelon suurten kaupunkien myymälöihin kasatuista vaatteista, niin saisimme arvatenkin havaita niitä olevan Pariisissa, Lyonissa, Bordeauxissa ja Marseillesissa niin runsaasti, että kommuuni voisi lahjoittaa puvun kullekin kansalaiselle, niin miehille kuin naisille. Ja jos kaikki eivät tällöin sattuisi saamaan makunsa mukaista, niin yhteiset työverstaat täyttäisivät tuokiossa senkin puutteen. Onhan tunnettua, kuinka nopeasti räätäli- ja ompeluliikkeet nykyisin työskentelevät, kun niillä on mainioita koneita ja kaikki on niissä järjestetty työn suorittamiseksi suurina urakkoina.

»Mutta silloinhan kaikki ihmiset tahtoisivat soopeliturkin ja kaikki naiset samettipuvun!» huudahtavat vastaväittäjämme.

Me emme, rehellisesti puhuen, sitä usko. Sametti ei ole kaikkien maun mukaista, eivätkä kaikki uneksi soopeliturkeista. Vaikkapa pariisittarien annettaisiin kunkin valita pukunsa, niin moni heistäkin pitäisi vaatimatonta pukua parempana kuin kaikkia maailmannaisten eriskummaisia vaatekappaleita.

Maku vaihtelee aikojen mukana ja vallankumouksen aikana vallitsevaksi pääsevä maku lienee varmaan yksinkertainen. Yhteiskunnalla, kuten yksilölläkin, on heikkoudenhetkensä, mutta myös se aikansa, jolloin ollaan sankareita. Niin kurja kuin pikkumaisuuksiin ja typeriin henkilökohtaisiin pyyteisiin kiintynyt yhteiskuntamme lieneekin, muuttuu se kuitenkin suurien käännekohtien aikoina. Sillä on omat ylevyyden ja hurmion hetket. Vaikutusvalta siirtyy silloin nykyisiltä petkuttajilta hyville ja rehellisille miehille. Uhrautuvia tekoja suoritetaan, ja suuret esimerkit saavat seuraajia. Yksinpä itsekkäätkin ihmiset häpeävät takapajulle jäämistä ja kiiruhtavat joko tahtoen tai tahtomattaan yhtymään ylevämielisten ja rohkeiden riveihin.

Vuoden 1793 suuri vallankumous on täynnä tällaisia esimerkkejä. Nuo ylevät, ihmiskuntaa askeleen eteenpäin vievät teot tulevatkin esille juuri tuollaisina, yhtä hyvin yhteiskunnalle kuin yksilöllekin luonnollisen siveellisen uudestisyntymisen aikoina.

Emme tahdo liioitella sitä merkitystä, mikä näillä hurmaavilla intohimoilla tulee olemaan, eikä yhteiskuntaihanteemmekaan perustu niihin. Mutta emme liioittele, jos otaksumme, että ne auttavat meitä suoriutumaan ensimäisistä ja samalla tukalimmista hetkistä. Emme voi luottaa siihen, että tuo uhrautuvaisuus pysyy arkielämässä; mutta saamme odottaa sitä hankkeemme alussa, ja sitähän vain pyydämmekin. Sillä juuri silloin, kun on lakaistava maa ja poistettava vuosisatojen sorrossa ja orjuudessa kasautuneet tunkiot, anarkistinen yhteiskunta tarvitsee noita veljeystunteen purkauksia. Tuonnempana, poistettuaan sorron ja siten jo luotuaan uuden, vastuunyhteyden tunteita käsittävän yhteiskunnan, se voi elää uhrauksia pyytämättäkin.

Jos vallankumous pannaan toimeen tässä huomauttamassamme hengessä, niin yksilöiden aloitehalu on löytävä laajan toiminta-alan, välttääkseen viehättymästä itsekkäille tahoille. Joka kadun varrella, joka korttelissa voi muodostua ryhmiä, jotka ottavat asiakseen toimittaa kansalle vaatteita. He tekevät luettelon kapinakaupungin vaatevaroista ja saavat osapuilleen tarkan selon siinä suhteessa tarjoutuvista apulähteistä. Kaupungin kansalaiset ottanevatkin vaatekysymyksessä yhteiseksi ohjeeksi saman, jota noudattavat elintarpeisiin nähden: »otetaan summakaupalla sitä, mitä on runsaasti; mutta mitä on vain rajoitettu määrä, se jaettakoon.»

Koska emme kykene lahjoittamaan kaikille kansalaisille soopeliturkkia tai kaikille naisille samettihametta, niin yhteiskunta tehnee eron ylellisen ja tarpeellisen välillä. Ja se katsonee — ainakin tilapäisesti — samettipuvut ja soopeliturkit ylellisiksi, pidättäen samalla itselleen oikeuden päättää vastedes, eikö se, mikä on tänään ylellistä, voi huomenna tulla kaikkien omaksi. Samalla kun anarkistisen kaupungin kaikille asukkaille turvataan tarpeelliseksi katsottava, voitaisiin jättää yksityisten tehtäväksi huolehtia siitä, että tilapäisesti ylellisyystavaraksi tuomittu säilytettäisiin heikkoja ja sairaita varten ja että sitä, mikä ei kuulu kaikkien päivittäisiin tarpeisiin, olisi vähävoimaisten saatavana.

»Mutta siitähän tulee suoranainen tasoitusjärjestelmä, ihan kuin harmaa munkkikaapu!» väitetään. »Tuolla tavoin katoavat kaikki taide-esineet, kaikki elämän kaunistus!»

Ei ollenkaan! Me nojaamme aina siihen, mitä on jo olemassa, ja kohta saamme näyttää, kuinka anarkistinen yhteiskunta voi tyydyttää kansalaistensa taiteellisintakin makua, vaikkei sitä varten sallita kerätä miljooniin nousevia rikkauksia.