Ihminen ei kuitenkaan elä vain syödäkseen, juodakseen ja asuntoa hankkiakseen. Heti aineellisten tarpeiden saatua tyydytyksensä esiintyy muita tarpeita, joita voi yleensä sanoa taiteellisiksi. Näitä on perin moninaisia, kunkin yksilöllisen luonteen mukaan, ja kuta valistuneempi jokin yhteiskunta on, sitä kehittyneempi siinä on yksilöllisyys, sitä vaihtelevampia ovat eri toivomukset.
Miesten ja naisten nähdään meidänkin aikoinamme kieltäytyvän jostakin tarpeellisesta ostaakseen itselleen jonkin pikkukapineen, kustantaakseen itselleen jonkin huvin, hankkiakseen henkistä tai aineellista nautintoa. Joku kristitty tai lihankurittaja voi leimata tuollaisen mieliteon ylellisyydeksi, mutta juuri nuo pikku seikat hälventävät todellisuudessa olemassaolon yksitoikkoisuutta ja tekevät elämän miellyttäväksi. Kannattaisikohan elääkään ainaisissa häipymättömissä huolissa, ellei voisi kertaakaan saada arkiseen elämäänsä oman yksilöllisen makunsa mukaista iloa?
Jos toivomme yhteiskunnallista vallankumousta, niin syynä siihen on ennen kaikkea halu taata kaikille leipää ja kehittää paremmaksi tätä kurjaa yhteiskuntaa, jossa joka päivä näemme voimakkaita työläisiä toimettomina, kun eivät ole tavanneet herraa, joka suvaitsisi nylkeä heitä; naisia ja lapsia harhailemassa yössä ilman kattoa päänsä päällä; kokonaisia perheitä syömässä vain kuivaa leipää; miehiä, naisia ja lapsia sortumassa hoidon jopa ravinnonkin puutteeseen. Me teemme vallankumouksen juuri tämän kaiken pahan poistaaksemme.
Mutta vallankumoukselta odotamme muutakin. Me näemme elääkseen raskaasti raatavan työmiehen saatetuksi siihen tilaan, ettei hän opi koskaan tuntemaan näitä ylempiä nautinnoita — inhimillisen saavutuksen huippuja —, joita tiede ja erikoisemmin juuri tieteellinen keksintö samoin kuin taide ja erikoisemmin juuri taiteellinen luomistyö lahjoittaa. Vallankumouksen on turvattava kaikille jokapäiväinen leipä ja taattava heille siten nuo nautinnot sekä suotava heille vapautta ja mahdollisuutta kehittää henkisiä kykyjään. Vapaus raatamisesta, kun on saatu leipää, on lopullinen päämäärä.
Ylellisyys on totta puhuen rikos meidän päivinämme, jolloin sadoilta tuhansilta puuttuu leipää, lämmintä, vaatteita ja kotia; sen tyydyttäminen riistää työläisen lapselta leivän! Mutta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisella on riittävä ravinto ja suoja, yltyy nykyisin ylellisyydeksi nimittämämme tarve vielä entistä kiihkeämmäksi. Ja kun kaikki ihmiset eivät voi eivätkä saakaan olla samanlaisia — maun ja tarpeiden erilaisuus on ihmiskunnan edistyksen parhaana takeena —, niin on aina oleva ja toivottavaa onkin, että aina olisi miehiä ja naisia, joiden halut ulottuvat jollakin erikoisalalla keskimäärää pitemmälle.
Kaikki ihmiset eivät voi tarvita tähtitieteellistä kaukoputkea, sillä — opetuksen yleistyessäkin — tulee olemaan sellaisiakin ihmisiä, joille mikroskooppiset opinnot ovat tähtitarhojen tutkimista mieluisammat. Jotkut rakastavat veistoksia, toiset mestarien tauluja; joku ei tunne sen hartaampaa halua kuin saada omaksensa erinomaisen pianon, kun taas toinen tyytyy pelkkään huuliharppuun. Talonpoika somistaa huoneensa öljyväripainoksella, ja kun hänen makunsa kehittyy, suosii hän kaunista kaiverrusta.
Se, jolla on kauneusaistia, ei voi nykyään tyydyttää kaihoaan, ellei ole sattunut saamaan suurta perintöä taikka kovan työn perästä ole hankkinut itselleen henkistä pääomaa, joka suo hänelle tilaisuuden antautua jollekin n. s. »vapaista ammateista». Kuitenkin hän yhä toivoo saavansa joskus ja jossakin määrin tyydyttää kaipuutaan ja siksi hän moittii ihanteellista kommunistista yhteiskuntaa siitä, että tällä on päämääränään vain yksilöittensä aineellinen elämä: »Te voinette hankkia kaikille leipää», sanoo hän, »mutta teidän kommuunikaupoissanne ei ole kauniita tauluja, optillisia koneita, siroja huonekaluja, taiteellisia koruja, — sanalla sanoen ihmisten äärettömän moninaista makua tyydyttäviä tuhansia esineitä. Te ehkäisette kaikki mahdollisuudet hankkia sitä, mikä on jotakin toista kuin kommuuninne kaikille antama leipä, liha ja se harmaa palttina, johon kaikki arvoisat naiskansalaisenne tulevat olemaan puettuja.»
Tämä muistutus kohdistetaan kaikkiin kommunistisiin järjestelmiin — muistutus, jonka oikeutusta nuoret, amerikalaisiin erämaihin lähteneet yhdyskunnat eivät ole koskaan käsittäneet. Ne luulivat, että jos yhdyskunta voi hankkia jäsenilleen kylliksi kangasta puvuiksi ja konserttisalin, jossa »veljet» voivat rämpyttää jotakin soittokappaletta tai esittää väliin näytelmäkappaleen, niin kaikki oli kunnossa. He unohtivat, että taideaistia on olemassa yhtä hyvin talonpojassa kuin porvarissakin ja että vaikka tämän tarpeen muodot muuntelevat sivistyksen mukaan, niin perusta on kuitenkin aina sama. Ja perin vähän auttoi se, että yhdyskunta takasi leivän, karsi kasvatuksesta kaiken yksilöllisyyttä kehittävän ja määräsi raamatun yksinomaiseksi lukemistoksi; yksilöllinen maku pääsi sittenkin vallalle, samalla kun yleinen tyytymättömyys, alettiin riidellä siitä, hankittaisiinko yhdyskunnalle piano vaiko jokin tieteellinen kone, ja kaikki edistysmahdollisuudet ehtyivät: yhteiskunta ei voinut elää muutoin kuin kuolettaen kaiken persoonallisuuden, taiteellisen pyrinnön kaiken kehityksen.
Onko anarkistinenkin kommuuni joutuva samalle uralle?
Ilmeisesti ei, edellyttäen näet sen oivaltavan ja kokevan tyydyttää kaikkia ihmishengen ilmauksia, samalla kun se takaa myös kaiken aineellisessa elämässä tarpeellisen tuotannon.
Tunnustamme suoraan, että meidän on, ympärillämme olevaa puutteen ja kärsimyksen pohjattomuutta pohtiessamme ja kaduilla kuljeksivien, työtä etsivien työläisten sydäntäsärkeviä huutoja kuullessamme, vastenmielistä käsitellä kysymystä: mitä on kyllin ravitussa yhteiskunnassa tehtävä hienoa posliinimaljakkoa tai samettipukua haluavan henkilön tyydyttämiseksi?
Vastauksen sijasta tekee mielemme sanoa: turvatkaamme ensin leipä! Sittenpä nähdään, kuinka selvitään posliinista ja sametista!
Mutta kun meidän on myönnettävä, että ihmisellä on leivän ohella muitakin tarpeita, ja kun anarkismin voima on juuri siinä, että se käsittää kaikki inhimilliset kyvyt ja kaikki halut eikä laiminlyö ainoatakaan, niin selitämme lyhyesti, millä tavoin ihmisten älyllisten ja taiteellisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin järjestää.
Olemme jo maininneet, että jos uurastaisi 45–50:n vanhaksi saakka neljä tai viisi tuntia päivässä, voisi tuottaa helposti kaikki, mitä yhteiskunnan hyvinvoinnin takeeksi tarvitaan.
Mutta työhön tottuneen ja koneen ääreen kahlitun miehen työpäivä ei olekaan vain viisituntinen; se on kymmenen tuntia päivässä kolmena satana päivänä vuodessa koko hänen elämänsä ajan. Sitten pilaantuu terveys ja heikkenee äly. Mikäli askareita voidaan vaihdella ja ennen kaikkea mikäli ruumiillista ja henkistä työtä sopii vuorotellen harjoittaa, sikäli voidaan kylläkin työskennellä kymmenen tai kaksitoista tuntia päivässä väsymättä, jopa hyvillä mielin. Kun ihminen on elantonsa vuoksi tehnyt neljä tai viisi tuntia ruumiillista työtä, jää hänelle siis vielä viisi tai kuusi tuntia, jotka hän koettaa käyttää mieleisellään tavalla. Ja nämä viisi, kuusi tuntia päivässä suovatkin hänelle täyden mahdollisuuden hankkia yhdessä toisten kanssa kaikkea, mitä hänen mielensä tekee lisäyksenä siihen tarpeelliseen, mikä on kaikille taattu.
Hänen on ensin tehtävä joko pellolla tai tehtaassa se työ, jonka hän on yleisen tuotannon osuudeksi velvollinen yhteiskunnalle suorittamaan. Käyttäköön hän sitten toisen puolen päiväänsä, viikkoakaan tai vuottaan taiteellisten tai tieteellisten harrastustensa tyydyttämiseen taikka oikkuihinsa.
Tuhansia yhtymiä syntyy vastaamaan kaikkia makusuuntia ja päähänpistoja.
Toiset esimerkiksi omistavat vapaat hetkensä kirjallisuudelle. He siis muodostavat ryhmiä, kuten kirjailijat, säveltäjät, kirjanpainajat, kaivertajat, piirustajat, kaikki pyrkien samaan päämäärään: rakkaita aatteitaan levittämään.
Nykyaikana kirjailija tietää saavansa jättää kolmen, neljän markan päiväpalkasta kirjojensa painamisen eräälle työjuhdalle, kirjaltajalle. Jos latoja saa lyijymyrkytyksen tai jos painokonetta hoiteleva lapsi kuolee verenvähyyteen, niin onhan toisia raukkoja heidän tilalleen.
Niin kauan kuin kirjailija pitää työpuseroa ja ruumiillista työtä huonommuutena, hämmästyy hän nähdessään, kuinka joku toinen kirjailija itse latoo omaa teostaan, sillä eikö tuolla kirjailijalla enää ole tilaisuutta mennä voimistelusaliin tai pelata dominoa, jos kaipaa virkistystä? Mutta kun ruumiilliseen työhön liittynyt häpeä on hälvennyt, kun kaikkien on käytettävä käsivarsiaan, kun ei enää ole ketään, jonka niskaan työn voisi jättää, silloin on kirjailijain, kuten heidän ihailijoittensakin kiireesti opeteltava pitelemään latomahakaa; he — kaikki tuolle painettavalle teokselle arvoa antavat — saavat ilokseen yhtyä latomaan sitä ja nähdä sen ilmestyvän neitseellisessä puhtaudessaan rotatsionikoneesta. Nuo kelpo koneet, joita lapset hoitelevat aamusta iltaan ja jotka ovat heille kidutuslaitteita, muuttuvat silloin ilonlähteeksi niille, jotka käyttävät niitä mielikirjailijansa ajatusten julkaisemiseksi.
Kärsiikö kirjallisuus tällaisesta muutoksesta? Eikö runoilija pysy yhtä suurena runoilijana, vaikka tekeekin ulkotyötä tai omin käsin monistaa teostaan? Menettääkö romaanikirjailija ihmissielun tuntemusta työskennellessään metsässä tai tehtaassa, tienraivauksessa tai rautatien rakentamisessa toisen ihmisen vieressä? Voiko näihin kysymyksiin olla muuta kuin yksi vastaus?
Joku teos ei tulle olemaan niin laaja kuin ennen, mutta harvemmilla sivuilla tullaankin sanomaan enemmän. Makulatuuria ehkä vähenee, mutta painettua sanaa luetaan runsaammin ja sille annetaan suurempi arvo. Kirja tulee vetoamaan taajempaan, kypsyneempään ja arvostelukykyisempään lukijakuntaan.
Muuten on Gutenbergin ajoista vain niukasti paranneltu kirjapainotaito vielä kehdossaan. Kuluuhan kymmenessä minuutissa kyhätyn käsikirjoituksen latomiseen irtokirjaimilla vielä kaksi tuntia; ajatusten monistamiseksi tarvitaan nopeampia menetelmiä, jollaisia varmasti keksitäänkin.[1]
Oi, pitäisipä joka kirjailijan ottaa osaa teostensa painamiseen! Kirjapainotaito olisi silloin harpannt aimo edistysaskelia! Emme enää häärisi kuudennentoista sataluvun irtokirjasinten kimpussa.
Onkohan unta ajatella yhteiskuntaa, jossa jokaisen ollessa tuottajana, kaikkien saatua tieteen ja taiteen viljelemiseen valmistavaa kasvatusta ja kaikkien joutaessa niitä viljelemäänkin, voidaan yhtyä julkaisemaan mieleisiä teoksia, niin että kukin yhtymän jäsen tekee osuutensa ruumiillista työtä?
Tieteellisiä, kirjallisia ja muita seuroja on jo nyt tuhansia. Nämä seurat ovat vain vapaaehtoisia, jotakin määrättyä tiedonhaaraa harrastavia ja teoksiaan julkaisemaan liittyneitä ryhmiä. Niiden aikakauskirjoihin kirjoittaville tiedemiehille ei makseta palkkaa, eikä niitä julkaisuja myydä; niitä lähetetään ilmaiseksi toisille seuroille, jotka harrastavat samaa alaa. Seuran joku jäsen julkaisee aikakauskirjassa esim. sivun kokoisen selostuksen havainnostaan; toinen voi laatia monivuotisten tutkimusten tulokseksi laajan teoksen, kun taas toiset tyytyvät käyttämään aikakauskirjaa vain uusien tutkimusten lähtökohtana. Se on todellakin kirjailijain ja lukijain yhteistyötä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka ovat heille kaikille mielenkiintoisia.
Onhan totta, että tieteellinen seura, kuten yksityinenkin kirjailija, kääntyy kirjapainon puoleen, joka palkkaa työväkeä painatustyötä suorittamaan. Tieteellisiin seuroihin kuuluvat ihmiset halveksivat vielä nykyään ruumiillista työtä, jota tehdäänkin perin kurjissa oloissa; mutta kaikille jäsenilleen laajaa filosofista ja tieteellistä sivistystä suova yhteiskunta oivaltaa kyllä järjestää ruumiillisen työn niin, että se on ihmiskunnan ylpeytenä. Tieteelliset seurat muuttuvat silloin tutkijain, tieteenharrastajain ja työläisten, kaikkien jotakin ammattia osaavien ja tiedettä suosivien yhtymiksi.
Jos he harrastavat esimerkiksi geologiaa, ovat he kukin osallisia maakerrosten tutkimisessa; ryhmän kukin jäsen suorittaa osuutensa tässä työssä. Kymmenen tuhatta tutkijaa sadan sijasta saa aikaan yhdessä vuodessa enemmän kuin mitä nykyään tehdään kahdessakymmenessä. Ja kun on julkaistava eri töiden tuloksia, on kymmenen tuhatta miestä ja naista valmiina laatimaan karttoja, piirustuksia, kirjoittamaan tekstiä ja painamaan kirjoja. He uhraavat siihen ilomielin vapaa-aikansa, kesällä tutkimusretkiin, talvella sisätöitä tehden. Ja kun heidän teoksensa ilmestyy, ei sitä lue vain sata ihmistä, vaan kymmenen tuhatta, jotka ovat yhteistyöstä innostuneet.
Kehityksen oma kulku viittaakin jo tälle suunnalle.
Kun Englanti mieli saada täydellisen omakielisen sanakirjan, niin se ei odotellut jonkun tähän työhön elämänsä auliisti uhraavan Littrén syntymistä. Se vetosi vapaaehtoisiin, ja tuhat henkilöä ilmoittautui palkkiotta tutkimaan kirjastoja, tekemään muistiinpanoja ja valmistamaan muutamassa vuodessa teoksen, jota yksi mies ei olisi saanut koko elinaikanaan valmiiksi. Sama pyrintö ilmenee kaikilla henkisen työn aloilla, ja huonostipa tunnettaisiin ihmiskuntaa, jos ei oivallettaisi, että tulevaisuus tulee esille näissä yhteistyön kokeissa yksilöllisen työn sijasta.
Jotta mainittu teos olisi ollut varsinaista yhteistyötä, olisi ollut tarpeen, että suuri joukko vapaaehtoisia, kirjailijoita, kirjaltajia ja korjauslukijoita olisi ahertanut yhdessä; tällainen edistysaskel onkin jo astuttu sosialistisen sanomalehdistön alalla, joka on antanut esimerkin yhdistetystä ajatus- ja ruumiillisesta työstä. Joskus nähdään kirjoitelman kyhääjä itse sitä latomassa jollekin sosialistiselle lehdelle. Sellaiset kokeet ovat vielä vain harvinaisia, mutta ne osoittavat, mihin suuntaan kehitys on kulkeva.
Tämä on vapauden tie. Kun jollakulla on tulevaisuudessa jotakin hyödyllistä, jotakin omaa vuosisataansa edeltävää ilmaistavaa, ei hänen tarvitse hakea kustantajaa, joka suvaitsisi siihen kiinnittää pääomaansa. Hän tiedustelee ammattitaitoisia ja uuden teoksen arvon oivaltavia auttajia, ja yhdessä he julkaisevat teoksen tai sanomalehden.
Kirjallisuus ja sanomalehdet eivät silloin enää ole keinoja, joilla hankitaan rahaa ja eletään toisten kustannuksella. Lieneekö ainoatakaan kirjallisuuden ja sanomalehdistön tuntijaa, joka ei lämpimästi toivoisi ajan koittavan, jolloin kirjallisuus voisi vihdoinkin vapautua entisistä suojelijoistaan ja nykyisistä riistäjistään ja siitä laumasta, joka — harvoin poikkeuksin — maksaa siitä sitä paremmin, kuta joutavampaa se on ja kuta näppärämmin se noudattaa enemmistön huonoa makua?
Kaunokirjallisuus ja tiede eivät saa ihmiskunnan kehityksessä oikeaa asemaansa ennen sitä päivää, jona ne rahaorjuudesta vapaina ovat yksinomaan niiden viljeltävinä, jotka niitä rakastavat, ja niitä varten, jotka niitä rakastavat.
Kirjallisuuden, tieteen ja taiteen tulee olla vapaiden ihmisten viljeltävänä. Vain tällä ehdolla ne voivat vapautua valtion ja pääoman ikeestä ja tukahuttavasta poroporvarillisesta keskinkertaisuudesta.
Mitä keinoja tiedemiehillä nykyään on suorittaakseen niitä tutkimuksia, joita hän harrastaa? Ajatelkaapa valtioapua, jota voidaan myöntää vain yhdelle sadasta ja jota ei saa, ellei juhlallisesti sitoudu vaeltamaan vanhoilla raiteilla! Muistakaamme, kuinka Ranskan tiedeakatemia hylkäsi Darwinin, kuinka Pietarin akatemia työnsi luotaan Mendelejevin ja kuinka Lontoon kuninkaallinen seurue kieltäytyi julkaisemasta »tieteellisesti arvottomina» Joulen muistelmateoksia, joihin sisältyi lämpöä vastaavan mekaanisen arvon määrittely.
Siksipä kaikki huomattavat tieteelliset tutkimukset ja käänteentekevät keksinnöt onkin tehty akatemioiden ja yliopistojen ulkopuolella. Ja tällöin ovat tieteen edistäjinä olleet jo Darwinin ja Lyellin tapaiset taloudellisesti turvatut ja siis itsenäiset henkilöt tai sellaiset, jotka turmelivat terveytensä köyhyydessä, jopa usein kurjuudessakin työskennellen ja ilman laboratoriota aikaa tuhlaten, voimatta hankkia tutkimustensa jatkamiseen tarvittavia koneita ja kirjoja, mutta jotka sittenkin ponnistelivat, jopa monesti sortuivat, ennen kuin näkivät päämäärän olevan likelläkään. Sellaisia on suuri joukko.
Valtion antaman avustuksen järjestelmä on muutenkin niin huono, että tiede on kaikkina aikoina kokenut päästä siitä erilleen. Siksi onkin Euroopassa ja Amerikassa vapaaehtoisten perustamia ja kannattamia tieteellisiä seuroja tuhansittain. Toiset näistä ovat edistyneet niin suunnattomasti, etteivät kaikkien valtion ylläpitämien seurojen varat ja pankkiirien rikkaudet riittäisi ostamaan niiden aarteita. Yksikään valtion laitos ei vedä rikkaudessa vertoja Lontoon Zoologiselle seuralle, jota kannatetaan pelkin vapaaehtoisin avustuksin.
Tämä seura ei osta tuhansia eläimiä, joita on sen puutarhoissa. Toiset seurat ja kokoelmat lähettävät niitä sille kaikkialta maailmasta. Jonakin päivänä voi sille Bombayn Eläintieteelliseltä seuralta lahjaksi saapua norsu, toisena taas egyptiläisten luonnontutkijain lahjoittama sarvikuono tai virtahepo. Ja näitä upeita lahjoja tulee kaikilta maailman ääriltä joka päivä; sinne saadaan lintuja, matelijoita, hyönteiskokoelmia y. m. Lähetyksissä voi olla sellaisiakin eläimiä, joita ei ostettaisi kaikella maailman kullalla: niinpä joku matkailija, joka on henkensä kaupalla saanut kiinni jonkin eläimen ja siihen kiintynyt kuin pikku lapseen, tahtoo lahjoittaa sen seuralle tietäen, että siellä pidetään siitä hyvää huolta. Lukemattomien katselijoiden suorittamat pääsymaksut riittävät tämän tavattoman eläinkokoelman ylläpitoon.
Ainoa puutteellisuus Lontoon Zoologisessa seurassa ja muissakin samanlaisissa on se, ettei jäsenmaksua voi suorittaa työllä; ettei vartijoita ja lukuisia suuren laitoksen virkailijoita tunnusteta seuran jäseniksi, kun taas monella ei ole muuta aihetta jäseniksi kuin saada merkitä käyntikorttiinsa salaperäiset kirjaimet F. Z. S. (Zoologisen seuran jäsen). Seurasta puuttuu sanalla sanoen täydellisempää yhteistyötä.
Keksijöistä voidaan yleensä sanoa samaa kuin tiedemiehistä. Kukapa ei tietäisi, mitä kärsimyksiä melkein kaikki suuret keksinnöt ovat maksaneet! Valvotuita öitä, perheen köyhyyttä ja kurjuutta, työkaluston ja kokeihin tarvittavain raaka-aineiden puutetta — sitä ovat miltei kaikki ne saaneet kokea, jotka ovat rikastuttaneet teollisuutta sellaisilla keksinnöillä, että sivistyksemme voi niistä hyvällä syyllä ylpeillä.
Mitä on siis tehtävä näistä kaikkien mielestä nurjista olosuhteista päästäksemme? On kokeiltu patenteilla ja tiedetäänhän, mihin se on vienyt. Keksijä myy patenttinsa jostakin pikku summasta, ja se, joka on vain lainannut pääomaa, pistää keksinnöistä koituvat, usein suunnattomat voitot taskuunsa. Lisäksi patenttioikeus eristää keksijän. Se pakottaa hänet salaamaan monesti keskeneräisiksi jäävät keksintönsä, vaikka juuri herätys toisista aivoista, jotka ovat vähemmän kiintyneet keksinnön ytimeen, toisinaan voisi sen hedelmöittää ja tehdä käytännölliseksi. Patentista, samoin kuin muustakaan valtion valvonnasta, ei tule muuta kuin jarrutusta teollisuuden edistymiselle.
Patentti on teoreettisesti huutava vääryys — ajatuksellehan ei voida ottaa patenttia — ja käytännöllisesti pahimpana esteenä teollisuuden nopealle kehitykselle.
Keksintöhengen kannustamiseksi on ennen kaikkea herätettävä ajatusta, rohkaistava käsitystä, jota koko kasvatuksemme veltostuttaa; runsaasti levitetty tieteellinen opetus lisäisi satakertaisesti tutkijain lukua, ja varmaa onkin, että ihmiskunta on edistyvä, sillä juuri innostus tai toivo tehdä hyvää on kannustanut kaikkia suuria keksijöitä.
Vain yhteiskunnallinen vallankumous voi antaa ajatukselle tämän lennokkuuden, tämän rohkeuden, tämän tiedon ja tämän varmuuden, että toimitaan kaikkien hyväksi.
Silloin saadaan nähdä kaikille tutkijoille avautuvan suuria laitoksia, joihin on hankittu moottorivoimaa ja kaikenlaisia välineitä — suunnattoman laajoja teollisuuslaboratorioita, joissa ihmiset, yhteiskunnalle suoritettavan velvollisuutensa täytettyään, saavat toteuttaa unelmiaan, konepalatseja, missä he saavat viettää viisi, kuusi vapaata tuntiaan, tehdä kokeitaan, tavata jollakin toisella teollisuuden alalla taitavia ja sinne jotakin vaikeaa tehtävää tutkimaan tulleita tovereita, jolloin he voivat auttaa ja rohkaista toisiaan sekä päästä yhdessä pohtien ja vuorovaikutuksessa ollen toivottuun tulokseen. Vieläkin kerran: se ei ole pelkkä unelma! Se on jo, ainakin tekniikan alalla, osittain toteutettu Pietarin Solanoi Gorodokissa. Tämä on työvälineillä hyvin varustettu tehdas ja kaikille avoinna; ilmaiseksi saadaan käyttövoimaa ja työkaluja, vain puu-aineesta ja metallista on suoritettava ostohinta. Mutta työläiset tulevat sinne valitettavasti vasta illalla, kymmentuntisen verstastyön uuvuttamina. Ja he salaavat tarkoin kaikilta keksintönsä, heitä kun kahlehtivat patentit ja kapitalismi, nykyisen yhteiskunnan kirous, henkisen ja siveellisen kehityksen kompastuskivi.
Entä taide? Taiteen rappeutumista kuullaan kaikkialla valiteltavan. Me olemmekin totta puhuen vieraantuneet kauas renessanssin suurista mestareista. Taiteen tekniikka on nykyisin edistynyt aimo askelin, tuhannet ihmiset, joilla on jonkun verran kykyä, viljelevät kaikkia taiteen aloja, mutta itse taide näyttää vain häipyvän sivistyneestä maailmasta. Tekniikka kehittyy, mutta innostus vierailee yhä harvemmin taiteilijan työhuoneessa.
Mistäpä se sinne tulisikaan? Vain suuri aate voi innostuttaa taidetta. Taide on meidän ihanteemme mukaan samaa kuin luomistyö, sen on kohdistettava katseensa eteenpäin. Ammattitaiteilijat pysyvät kuitenkin — muutamin harvinaisin, hyvin harvinaisin poikkeuksin — liian porvarillisina uusia näköaloja vainutakseen.
Tuo innostus ei voikaan viritä kirjoista: se on saatava elämältä itseltään, eikä nykyinen yhteiskunta voi sitä antaa.
Rafael ja Murillo maalasivat taulujaan sellaisena aikana, jolloin uusien ihanteiden etsintä vielä voitiin yhdistää vanhoihin uskonnollisiin peruihin. He kaunistelivat maalauksillaan suuria kirkkoja, jotka itsekin edustivat monien sukupolvien hurskaita töitä. Salaperäisen näköinen, valtava tuomiokirkko liittyi kaupungin omaan elämään ja voi innostuttaa maalaria. Hän uurasti kansallisen muistomerkin hyväksi, hän puhui kansalaisilleen ja sai heiltä vastalahjaksi innostusta. Hän vetosi kansanjoukkoon samassa hengessä kuin kirkonholvikin, pilarit, maalatut akkunat, kuvapatsaat ja koristeiset ovet. Meidän päivinämme on maalarin kaihoama korkein kunnia nähdä taulunsa kullatuissa puitteissa museon — eräänlaisen muinaisesinemyymälän — seinällä, jotta hänet huomattaisiin, aivan samoin kuin Murillon Taivaaseenastuminen nähdään Pradossa Velasquezin maalaaman kerjäläisen ja Filip II:n koirien vieressä. Velasquez ja Murillo parat! Kreikkalaiset veistosraukat, jotka elivät kaupunkiensa akropoliissa ja nyt tukehtuvat Louvren punaisten koristeverhojen keskellä!
Kun joku kreikkalainen kuvanveistäjä muovaili taltallaan marmoria, koki hän esittää kaupunkinsa sielua ja sydäntä. Kaikkien sen intohimojen, kaikkien kunniakkaiden perujen tuli elää uudestaan tuossa teoksessa. Mutta nyt ei kaupungin yhtenäisyyttä olekaan enää olemassa. Ajatustenkaan yhteyttä ei ole enää. Kaupunki on vain satunnaisesti kokoon haalittu joukko ihmisiä, jotka eivät tunne toisiaan ja joilla ei ole muuta yleistä harrastusta kuin rikastua toistensa kustannuksella; eikä isänmaata ole enää — — — Mikäpä yhteinen isänmaa voisikaan olla kansainvälisellä pankkiirilla ja lumpunkerääjällä?
Vasta silloin, kun joku kaupunki, alue, kansakunta tai ryhmä kansakuntia on palauttanut yhteiskunnallisen elämänsä yhtenäisyyden, voi taidekin saada innostuksensa yhteisöä edustavista ihanteista. Arkkitehti suunnittelee silloin kaupungin muistomerkillisen rakennuksen, eikä tämä enää ole temppeli, vankila tai linnakaan. Silloin maalarit, kuvanveistäjät, puunleikkaajat ja koristetaiteilijat tietävät, minne heidän sopii sijoittaa kankaitaan, veistoksiaan, koristeitaan ja kaikki ammentavat luomisvoimaa samasta lähteestä, kaikki rientävät yhdessä kunniakkaasti kohti tulevaisuutta.
Mutta siihen saakka taide voi vain kituutella.
Nykyaikaisten maalarien parhaimpia tauluja ovat ne, jotka kuvaavat luontoa, kylää, laaksoa, merta vaaroineen, vuorta komeuksineen. Mutta kuinka maalari voi kuvata maatyön runollisuutta, jos hän on vain katsellut ja ajatellut eikä konsanaan sitä itse koetellut, jos hän on selvillä siitä vain sen verran kuin muuttolintu niistä maista, joiden ylitse matkansa varrella liihoittelee, jos hän ei ole uhkean nuoruutensa koko voimalla astellut aamunkoitosta saakka auran kurjessa eikä maistanut riemua niittää levein viikatevedoin voimakkaiden miesten vierellä heinää ja kilpailla neitosten keralla? Rakkaus maahan ja maan antimiin ei synny siveltimellä harjoitellen; se herää vain maata palvellessa, ja kuinka sitä voisi maalauksessa esittää, ellei sitä rakasta? Siinäpä onkin syy, miksi parhaimpien maalarien kaikki tältä aihealalta luomat teokset ovat vielä niin vajavaisia, vieläpä usein epätosia, miltei aina liian tunteellisia. Puuttuu voimaa.
Täytyy olla työstä kotiin palatessaan nähnyt auringon laskevan. On täytynyt olla rahvaan parissa säilyttääkseen silmässään auringonlaskun komeuden. On täytynyt olla kaikkina vuorokauden hetkinä kalastajan keralla ulapalla, kalastaa itse, kamppailla kuohujen kanssa, uhmata myrskyä ja kovan raadannan jälkeen tuntea riemua nostaessaan painavaa verkkoa tai pettyneenä, tyhjin kourin, palata kotiin voidakseen kuvailla kalastamisen runollisuutta. Täytyy työskennellä rautatehtaassa, kokea väsymystä ja vaivaa, mutta samalla luomistyön tuottamaa iloakin, masentaa metallia ahjon leiskuvassa hohteessa, täytyy tuntea koneen elävän oivaltaakseen miehen voimaa ja esittääkseen sitä taideteoksessa. Täytyy toisin sanoen eläytyä kansan tunnelmiin kyetäkseen niitä kuvaamaan.
Entisaikojen suurten taiteilijain tapaan ei myöskään vastaisten, kansan elämää eläneiden taiteilijain teoksia tarjota kaupaksi. Ne tulevat olemaan olennaisia osia siitä elävästä kokonaisuudesta, joka ei olisi täydellinen ilman niitä, kuten nekin kaipaavat tätä kokonaisuutta. Ihmiset käyvät silloin taiteilijain omassa kaupungissa ihailemassa hänen teostaan, ja henkevä ja tyyni kauneus on ulottava hyväätekevää vaikutustaan sydämiin ja mieliin.
Taiteen on kehittyäkseen liityttävä tuhansin väliastein teollisuuteen, jotta ne niin sanoaksemme sekoittuvat toisiinsa, kuten Ruskin ja suuri sosialistinen runoilija Morris ovat niin usein selittäneet. Kaikella ihmisistä ympäröivällä, kodilla, kaduilla, julkisilla rakennuksilla, on oleva puhdas, taiteellinen muoto.
Tämä voidaan kuitenkin toteuttaa vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikilla on hyvinvointi ja vapaita hetkiä. Vain silloin perustetaan taideyhdistyksiä, joissa jokainen saa koettaa kykyään, sillä taide ei voi elää ilman monia, suorastaan ammattimaisia ja teknillisiä lisätöitä. Nämä taideyhtymät ottavat kaunistaakseen jäsentensä koteja, kuten eräät vapaaehtoiset Edinburghin suuren köyhäinkodin kattoja ja seiniä somistelleet nuoret taidemaalarit tekivät.
Täysin persoonallisen tunteensa mukaisen teoksen luonut maalari tai kuvanveistäjä on lahjoittava sen rakastamalleen naiselle tai jollekin ystävälleen. Olisiko tuo rakkaudella tehty työ nykyisin pankkiirien ja porvarillisten turhamielisyyttä tyydyttäviä teoksia huonompi, koska nämä ovat maksaneet suuria summia?
Samoin on käypä kaikkien muidenkin, ihmisen välttämättömiin tarpeisiin kuulumattomiin nautintojen. Ken mielii saada itselleen pianon, hän liittyy soitinseppojen seuraan. Uhraten tämän yhtymän hyväksi osan vapaista puolipäivistään hän saa pian sen, mitä on haaveillut. Jos hän on ihastunut tähtitieteellisiin opintoihin, liittyy hän tähtitieteelliseen seuraan, sen tähtitieteilijöihin, havaintojen tekijöihin, matemaatikkoihin, oppineisiin ja asianharrastajiin, saaden toivomansa kaukoputken, kunhan vain on osallisena yhteisessä yrityksessä, sillä tähtitorniin tarvitaan varsinkin raakaa raatamista: muuraus-, puusepän-, perustamis- ja mekaanista työtä — taitavimman antaessa hienolle koneelle viimeisen voitelun.
Sanalla sanoen: viisi, kuusi, kullekin ihmiselle yleisen tarpeellisen tuotannon hyväksi käytettyjen muutamien hetkien ylitse jääpää ja kunkin vapaasti vietettävää tuntia riittää täydelleen tyydyttämään mitä vaihtelevimpia ylellisyystarpeita. Tuhannet seurat ottavat niitä hankkiakseen. Se, mikä nykyisin on vain suhdattoman pienen parven etuoikeutena, tulee kaikkien saavutettavaksi. Kun ylellisyys ei ole enää porvarillisten typeränä ja räikeänä omaisuutena, muuttuu se taiteelliseksi ilonaiheeksi.
Kaikki tulevat tällä tavoin entistä onnellisemmiksi. Jokainen on kollektiivisesta, kaivatun päämäärän saavuttamiseksi mielellään suoritetusta työstä saapa kannustusta, elämää sulostuttavaa välttämätöntä virkistystä.
Uurastaen repimään rajoittavia aitoja herrojen ja orjien välillä me työskentelemme molempien koko ihmiskunnan onneksi.
[1] Näin onkin tapahtunut senjälkeen, kun ylläoleva jo oli kirjoitettu. Suom.