Julkaistu: 1. joulukuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 9, 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Ivar Lassy, Karl Radek, Aleksandra Kollontay. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
Ehdotamme tulevan puoluekokouksen hyväksyttäviksi seuraavat menettelytapaperiaatteet, jotka perustuvat Suomen sos.-dem. Nuorisoliiton hyväksymiin periaatteisiin ja lähellä seuraavat niitä:
Luokkasovintoa köyhälistön ja riistäjäluokkain välillä ei voi syntyä. Se on taloudellinen ja historiallinen mahdottomuus. Se olisi myös köyhälistölle hirveä vääryys, sillä se merkitsisi joka tapauksessa vain sitä, että köyhälistö jäisi orjuuteen ja porvaristo herruuteen, olipa sitten orjuus ja herruus kuinka ovelasti tahansa peitetty kapitalistisen kansanvallan verhoihin. Sen vuoksi täytyy valtiollisen toimintamme ensimäisenä perusohjeena olla,
että on pysyttävä erossa luokkasovinto- ja kompromissipolitiikasta ja horjumatta käytävä loppuun asti leppymätöntä köyhälistön luokkataistelua riistäjäluokkain herruuden kukistamiseksi.
Kapitalistinen kansanvalta lakeineen ja laitoksilleen on yhtä varma luokkasortojärjestö kuin kapitalistinen yksinvalta tai harvainvaltakin tahi mikä muu kapitalistinen valtiomuoto tahansa. Siinä on virkavalta, tuomarivalta ja sotilasvalta taatusti tukemassa riistäjäluokkain etuja ja ennen kaikkea nykyisen riistämisjärjestelmän kulmakiveä, kapitalistista omistusta. Tämä valtiomuoto on niin järjestetty, että siinä näyttää enimmälle osalle kansasta olevan myönnetty yhtäläinen oikeus vaikuttaa valtioelämän ohjaamiseen tahtomaansa suuntaan, mutta kuitenkaan köyhälistö ei voi sille myönnetyllä oikeudella saada poistetuksi kapitalistista virkavaltaa tai sotilasvaltaa, ei valloitetuksi valtiollista herruutta eikä lakkautetuksi kapitalistista omistusta. Yksityisiä räikeimpiä epäkohtia ja väärinkäytöksiä voidaan kapitalistisen valtion eduskunnan kautta korjata tai selittää, siis kapitalistisen yhteiskunnan joitakin mätähaavoja lääkitä ja laastaroida, mutta ei voida poistaa itse perusvääryytta, iuokkasortoa ja riistämistä.
Porvarillis-kansanvaltaisen uudistuspolitiikan tarkoituksena on juuri kapitalismin koneiston säilyttäminen sellaisessa kunnossa, että se pyörisi liukkaasti ja vaivattomasti. Tässä tarkoituksessa koetetaan 1) korjata kapitalistisen sortokoneisten räikeimpiä epäkohtia, hankauksia ja heikkouksia; 2) koetetaan pimittää köyhälistöä uskottelemalla, että eduskunnallisella uudistuspolitiikalla voidaan saada työväen tila siedettäväksi, vuosi vuodelta yhä paremmaksi, ja että lopulta täten kapitalistisen valtion tarjoamilla rauhallisilla keinoilla tulevat muka työväenluokan kaikki sosialistisetkin toiveet toteutetuiksi; sekä 3) koetetaan pelotella köyhälistöä, masentaa sen luottamusta omaan voimaansa ja saada se uskomaan, että porvariston mahtivoimat ovat voittamattomat.
Tuollaista työväen vihollisten kavalaa politiikkaa vastaan on herkeämättä taisteltava:
On tarkasti varottava, ettei johduta edes välillisesti auttamaan vihollisiamme näiden koettaessa eksyttää työväkeä tyytymään porvarivaltion myöntämiin petollisiin etuihin, oikeuksiin ja kahleisiin; päinvastoin on sellainen kansanvaltaisen uudistuspolitiikan naamarilla käypä pimitys aina paljastettava ja saatettava häpeään.
Työväenluokan vapaustahtoa, joka kohdistuu koko kapitalistista järjestelmää vastaan, on selvennettävä eikä sekotettava, terästettävä eikä tylsytettävä, rohkaistava ja nostatettava eikä maahan painettava.
Köyhälistön vapautuksen ensimäisena ehtona on, että työtätekevät riistetyt luokat valloittavat porvaristolta omiin käsiinsä kaiken valtiollisen vallan. Tätä tehtävää varten on luokkatietoisen työväen järjestyttävä niin voimakkaasti kuin se kapitalistisessa valtiossa suinkin on mahdollista.
Sitten kun työtätekevä kansa on kukistanut porvariston ja saanut valtiovallan omiin käsiinsä, on yhä valtavammin jatkettava työväen yleisten luokkajärjestöjen tuomista ja vahvistamista, niin että järjestynyt työtätekevä kansa itse, koko kansan suuri enemmistö, voi todella olla kaiken vallan haltijana ja käyttäjänä. Ainoastaan siten syntyy todellinen kansanvalta, joka lopettaa tuotannonvälineitten yksityisomistuksen ja poistaa luokkavastakohdat, saattaen kaikki kansan jäsenet hyödylliseen luovaan työhön, sekä järjestää sosialistisen yhteiskunnan.
Tämän mukaisesti on työväen luokkataistelussa ohjeena pidettävä, että
työväen on kaikkialla mahdollisimman voimakkaasti järjestyttävä, yhteisvoimin kukistettava porvaristo ja valloitettava omiin käsiinsä kaikki valtiollinen valta sekä järjestettävä todellinen työtätekevän kansanenemmistön kansanvalta kapitalismin hävittämiseksi ja sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi.
Tämä ei suinkaan voisi toteutua jossain yksityisessä maassa, jos muissa maissa kapitalismi säilyisi yhä vankasti jaloillaan. Mutta nyt nähdäänkin kapitalismin perustusten horjuvan kaikkialla. Kapitalistisen maailman sisäiset ristiriidat, jotka johtivat kansainväliseen sotaan, ovat tämän sodan aikana ja sen päätyttyä yhä kärjistyneet sekä johtaneet kansainväliseen proletariseen vallankumousliikkeeseen, joka äärettömin ponnistuksin ja uhrein kulkee aste asteelta eteenpäin. Tähän köyhälistön kansainväliseen vapausliikkeeseen on nyt Suomenkin luokkataistelujen kohtalo sidottu. Tätä liikettä vastaan taistelemaan on kaikissa maissa noussut, paitsi porvaristo, myös osa vanhan työväenliikkeen vanhoillisia puoliporvarillisia jäseniä, sosialidemokraattisia oikeistolaisia, saaden aikaan paljon hajaannusta ja turmiota työväen riveissä, avuksi ja iloksi aseistuneelle porvaristolle. Suomen kovia kokenut työväenluokka on epäilemättä kaikkine toiveineen köyhälistön kansainvälisen vapausliikkeen puolella eikä sitä vastaan. Mutta Suomen sosialidemokratian johto on jo toista vuotta harjoittanut päinvastaista yllytystä omassa maassa ja lisäksi yhteistoiminnallaan muiden maiden oikeistososialistien kanssa tukenut näiden kurjaa politiikkaa. Tähän katsoen on ehdottomasti vaadittava,
että Suomen työväenliikkeen johtoelinten puolelta lopetetaan kaikki sellainen yllytys, joka tarkoittaa köyhälistön kansainvälisen vapausliikkeen vastustamista Suomessa tai muissa maissa. Samoin on lopetettava kaikki yhteys niiden oikeistolaispuolueiden kanssa, jotka koettavat hommata hajonnutta II:sta Internationalea jaloilleen vastustamaan ja sekoittamaan köyhälistön kansainvälistä vapausliikettä. Sillä Suomen köyhälistön hartain toivo perustuu tämän valtavan vapausliikkeen voimaan ja voittoon.
Suomen työväenpuolueeseen kuuluvat työläisjoukot eivät ole tyytyväisiä puoluejohtoonsa. Eikä ole puoluejohtokaan tyytyväinen työläisjoukkoihin. Vallitsee molemminpuolinen vastenmielisyys, jota kylläkin koetetaan hienotunteisesti peitellä.
Eivät pidä työläiset siitä, että heidän luottamusmiehikseen antautuneet — pidättäytykäämme sanomasta: tuppautuneet — mutta enemmän tai vähemmän loitolla työväenluokasta olevat, pyrkivät »veljeilemään» porvarillisten kanssa, eivät pidä, vaikka nuo porvarilliset olisivat kuinkakin »edistysmielisiä». Siliä nuokin, joiden kanssa työväen luottamusmiehet yrittävät suhteita ja yhteisymmärrystä solmiskella, ovat joka tapauksessa myötäsyyllisia Suomen työväenluokan määrättömiin kärsimyksiin. Olivathan nekin »vapaamieliset» porvarilliset mukana työväenluokkaa alas painamassa, sitä teurastamassa ja nälällä ynnä muulla tavalla rääkkäämässä. Mukana olivat yhtäläisesti mustimpien porvarillisten kanssa huutamassa kuolemaa ja kirousta työväenluokan yli, mukana tuomitsemassa, mukana »ansaitun palkan» antoa, murhaa, ilkkumassa. Jos he tätä kaikkea tekivät jotain pientä prosenttia vähemmän kuin mustimmat porvarit, niin se ei asiaa suurestikaan kaunista. Siksi ei työväenluokka salli edustajainsa tuollaisten kanssa yhteisymmärryksen siltoja rakennella.
Työväen mielestä on työväen edustajilla niin paljon tekemistä työväen oman asian ajamisessa, ettei saisi riittää aikaa, halua eikä harrastusta työn riistäjien asioiden ajamiseen, sillä jokainen sille taholle omistettu energian hiukkanen on poissa työväen oman asian menestyksen edistämiseltä.
Tuosta pyrkii työväki edustajilleen huomauttelemaan.
Mutta edustajat eivät ole siinä määrin työväenliikkeen kouluutusta saaneita, että he olisivat oppineet noudattamaan annettuja ohjeita. Ei, he suhtautuvat kovakorvaisuudella työväen ääntelyihin. Ja he loukkaantuvat muistutuksista, eivät yritäkään ottaa muistutuksia opikseen, vaan suuna ja päänä mukisevat vastaan.
Se ei sovi. Sellainen ei saa tulla enempää kysymykseen. Työväki on asettanut edustajansa parlamenttiin, jotta he saisivat jotakin aikaan työväen hyväksi. Porvarit ovat lähettäneet sinne edustajiaan saamaan jotakin aikaan porvarien hyväksi. Ja vaikkapa työväen majesteetti suvaitsisi jonakuna päivänä sanoa, että nyt kutsutaan edustajat pois parlamentista, sillä siten aikaansaadaan enemmän, tai ainakin voidaan siellä haaskattavat voimat käyttää työväelle hyödykkäämmästi parlamentin ulkopuolella, niin silloinkin edustajien on toteltava.
Älkäämme syyttäkö edustajiamme pahasta tahdosta, myöntäkäämme kernaasti, eitä he uskovat täydellä todella oikein menetelleensä, mutta heidän uskonsa täytyy olla nollan arvoinen silloin, kun heidän valitsijansa heille sanelevat tahtoaan. Nyt näyttää olevan sillä tavalla, että monet edustajamme elävät siinä harhaluulossa, että he ovat johtajia ja työväki johdettavaa laumaa, luulossa, että he paremmin voivat harkita, miten milloinkin menetellä, jota työväki ei muka osaa arvioida. Meidän on luopuminen siitä harhakäsityksestä, että työväenpuolue olisi joku pikkuporvarillinen puolue, joka sanoo vain »jaa» ja »amen» puoluepomojensa tekemisille, sekä siitä, että he saattavat kääntää työväenjoukkojen pään myöntämään edustajiensa menetelleen oikein työväen luokkataisteluperiaatteita rikkoessaankin. Ja samaten on »johtajiemme» luopuminen siitäkin luulostaan, että työväki epäluottamusta heille ääntelee vain »kiihoitettuna» ja »johdettuna», ja vielä siitäkin, että vain jotkut vähälukuiset ja tilapäiset kokousenemmistöt olisivat vain sattumalta ohjailleet ja sanelleet sellaiset päätöslauselmat, jotka eivät ole puoluejohdollemme mieluisia.
Se vasemmistovirtaus, joka on puolueemme keskuudessa käymässä, se on vain sen entisen suunnan kirkastumista, joka kirkkaus lisääntyy sitä mukaa kuin puolue taas virkoo henkiin siitä tainnostilasta, johon valkoinen terrori sen iski ja jossa nykyinen johto sitä on yrittänyt jatkuvasti pitää. Suomen työväenliike on ollut luokkataisteluliikettä aina, se on aikansa tasalla pysyen omistautunut alati enemmän vallankumoukselliseksi luokkataisteluliikkeeksi, siitä on todistuksena puolueen koko menneisyys. Puolue on pyrkimässä entiseen olotilaansa ja sen suuntaisesti kehittymään sitä enemmän mitä enemmän se saa uudestaan joukkoja mukaansa. Se ei ole unohtava suurta päämääräänsä sosialismia joidenkin vähäisten parannusten takia, vaikka sille sellaisetkin kelpaavat nyt niinkuin ennenkin. Mutta se ei pidä niitä niin tärkeinä, että se niiden takia uhraisi tai edes hetkeksikään unohtaisi päämääränsä.
Päämääränsä vuoksi, sosialismin vuoksi on Suomen työväenluokka valmis suuriinkin uhrauksiin, se on nähty. Sen kustannuksella se ei anna kauppoja tehdä, sen unohtamista se ei anna anteeksi. Sillä nyt on tullut aika, jolloin Suomen työväki ikävällä halajaa sitä hetkeä, jona se näkee aatteensa toteutuneena, sosialismin todellisuutena. Ja tämän vuoksi työväki niin vähän välittää muutamista pikkuseikoista, joiksi se katsoo tästä päämäärästä tinkimisen hinnalla ostettuja lakitekeleitä, vaikka ne parempiakin olisivat. Ja siinä myös syy, miksi ei työväkeä sokaistakaan, vaikka kuinka huudeltaisiin noiden hallitusmuotojen ja muiden sellaisten erinomaisuutta, — sitäkin vähemmän kun niissä ei kehumisen varaa ole. Sellaisiin huutoihin se vastaa yksikantaisesti ceterum censeo lauselmaltaan: »Missä on sosialismi?» Ja johtajiensa nenäkkääaeen vastakysymykseen: »Ettekö haluaisi ehkä vielä kuuta taivaalta?» se vastaa: »Emme tahdo teiltä mahdottomia, mutta me tahdomme, että te pysytte oikealla tiellä, — sosialismin tiellä.»
Ellei puolueemme johto käsitä nyt tätä työväen tahtoa ja ole sen mukana, niin he ovat sokeita johtajia, jotka kykenemättöminä näkemään asiain totuutta kuitenkin pyrkivät näkeviä taluttamaan. Työväenluokka näkee tulevaisuuden kirkkaan auringon nousevan, se näkee, että sosialismin aamu-aurinko nyt on värjäämässä mustia myrskypilviä purppurallaan, se näkee, kuinka vaaleat hattaratkin käyvät punertamaan tuossa huikaisevassa päivännousussa, — mutta johto ei näe mitään muuta kuin vanhan yön pimennon, vaikka aikakin näyttää aamun olevan kohta käsissä. Avatkoon johtokin silmänsä ja niihköön. Älköön se halveksumalla työntäkö joukkojen sille tarjoamaa voidetta humpuukilääkkeenä takaisin, älköönkä pimittäkö näköään porvarillisten poppamiesten salvoilla.
Sosialisti.
Aihe on ikivanha, mutta taaskin täynnä mielenkiintoa eikä ilman käytännöllistä merkitystä.
Taaskin olemme siinä tilassa, että ryhmä herrasmiehiä johtaa työväenpuolueemme politiikkaa.
Etteikö muu olisi mahdollistakaan? On, hyvät herrat. Löytyy nimittäin herrasmiehiä ja herrasmiehiä. On herrasmiehiä sivistyksensä puolesta, ja herrasmiehiä yhteiskunta-asemansa puolesta. Viimemainittuja ei ole helppo eroittaa porvareista, eivätkä he itsekään tavallisesti pyri siinä mitään selvää rajaviivaa vetämään.
Mitkä ne herrastyypit puolueessamme tätä nykyä ovat?
Ensiksikin tirehtöörityyppi Tanner ja Hupli pitkine takkeineen ja sikareineen. Toiseksi virkamiestyyppi Hakkila pitkinetakkineen ja salkkuineen. Kolmanneksi manttaalipomotyyppi Wäinö Wuolijoki pitkinetakkineen, poskipartoineen ja vatsoineen. Neljänneksi johtokunnanjäsentyyppi Ryömä ja Keto pitkine takkeineen ja turkkeineen. Takana piilee sitten pankkitirehtöörityyppi af Heurlin rahahuolineen, mutta vaatimattomuudessaan ilman ulkonaisia tunnusmerkkejä.
Kaikilla on puhtaasti kapitalistisia toimia tässä yhteiskunnassa. Useimmat ovat joka paikassa »luottamushommassa», puoluetoimikunnassa, eduskuntaryhmässä, Suomen Sosialidemokraatin toimituksessa, Oy. Kansanvallan johtokunnassa, Työväen Sanomalehti Oy:n johtokunnassa, Työväen Säästöpankin johtokunnassa, Helsingin kaupunginvaltuustossa, Elannon, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton, Suomen Osuustukkukaupan y. m. johdossa, ja niin poispäin.
Puolueemme koko johto on näin ollen joukon kapitalistien asemassa olevien herrasmiesten käsissä. Näön vuoksi pannaan joku sivullinen milloin yhteen milloin toiseen johtokuntaan, mutta johtava osa muodostetaan aina samasta herrasmieskoplasta.
Tästä johtuu muutamia käytännöllisiä merkillisyyksiä työväen liikkeessämme. Työnantajana menee Tanner, vaikka onkin työväenpuolueen pääjohtaja, alentamaan suurliikkeensä työmiesten palkkoja, vaikka hän samanaikaisesti porvarillisissa lehdissä kuuluttaa, että liikkeen vaihto taaskin on noussut niin ja niin monella kymmenellä miljonalla markalla. — Työnantajina rettelöivät Työv. Sanomalehti Oy:n johtokunnan työväenjohtajat alituisesti kirjapainon henkilökunnan kanssa, pyrkien hekin palkkojen alentamiseen j. n. e. — Luotonantajina asettavat Työväen Säästöpankin herrat poliittisen oikeamielisyyden (s. o. oikeistolaisuuden) luotonsaannin ehdoksi, olkoon sitten kysymys työväen sanomalehdistä tai muusta. — Työnantajina jakelevat osuusliikkeitten johtohenkilöt leipäpaikkoja suosikeilleen ja koettavat siten ahdistaa vastustajiaan vasemmalla. Rahavalta on päässyt puolueessamme määräävään asemaan.
Tunnustan, että tämä on pääasiallisesti kuvaus helsinkiläisestä elämästä. Pääpomot puolueessa ovat kaikki porvarillisissa toimissa ja ymmärtävät varsin taitavasti käyttää liikkeensä, rahansa ja taloudellisen vaikutusvaltansa tarkoitusperiensä hyväksi. Se »sosialidemokratia» on vain liikeperiaatteiden kaunis naamari.
Ennen vanhaan huudahti Lutherus kun meni Roomaan: Mitä lähempänä paavia, sitä kauempana kristinopista! Tänään hän varmaankin olisi huudahtanut: Työläiset, niitä lähempänä puoluejohtoa, sitä kauempana sosialismista!
Eipä kumma, että porvarit, todelliset itsetietoiset porvarit niin helposti tulevat toimeen näitten meidän herrasmiesten kanssa. Eipä luulisi, että sellaisen luokan luottamusmies, joka päämääräkseen on pannut koko porvarillisen yhteiskunnan kukistamisen ja perinpohjaisen hävittämisen, voisi niin toverillisesti seurustella suurkapitalistien kanssa kuin joka päivä eduskunnassa nähdään.
Sosialismi onkin »sosialidemokratian» nimellä vihdoin tässäkin maassa tullut siksi, mitä jo Kautsky kutsui »salonkikuntoiseksi». Tämä viisas Kautsky lisää vielä kuin naulan kantaan iskien seuraavaa:
»Ei enää tarvita mitään erikoista tarmoa eikä välien rikkomista porvarillisen yhteiskunnan kanssa, jos joku haluaa kantaa sosialistin nimeä. Ei ole sen vuoksi ihme, että yhä useammat näistä uusista sosialisteista pysyvät kytkettynä oman luokkansa totuttuun ajatus- ja tunnemaailmaan.»
Ja Kautsky saattoi kirjassaan »Yhteiskunnallinen vallankumous»,[1] josta niin ylläoleva kuin allasiteratut kappaleetkin ovat lainatut, ennustaa, että he tulisivat taistelemaan kaikkia niitä kumouksellisia pyrkimyksiä vastaan, jotka aina ovat todelliselle luokkataistelupuolueelle luonteenomaisia.
Sivistyneiden taistelukeinot ovat erilaisia kuin köyhälistön. Jälkimäisten on asetettava rikkautta ja asevoimaa vastaan monilukuisuutensa ja luokkajärjestönsä päättäväisyys. Sivistyneet ovat lukumäärältään häviävän vähälukuiset ja heiltä puuttuu kokonaan luokkajärjestö. Heidän ainoana aseenaan on vakuuttaminen sanalla ja kirjoituksella, taistelu 'henkisillä aseilla' sekä 'siveellinen etevämmyys', ja näillä aseilla haluavat salonkisosialistit ratkaista köyhälistönkin luokkataistelun. He selittävät olevansa valmiit tarjoomaan köyhälistölle apuaan, kuitenkin sillä ehdolla, että se luopuu väkivallan käytöstä, ei ainoastaan siellä missä se on tulokseton — siellä luopuu köyhälistökin siitä — vaan myöskin siellä, missä se voi hankkia tuloksia. Sen vuoksi koettavat he saattaa vallankumouksen aatetta epäluotettavaksi ja todistaa sen olevan kelpaamattoman. Ne koettavat erottaa vallankumouksellisesta köyhälistöstä yhteiskunnallisia uudistuksia harrastavan sivustan, toimivat siis puolueen hajoittamiseksi ja heikentämiseksi.
»Tämä on toistaiseksi ainoa käytännöllinen tulos sivistyneiden alkavasta kääntymisestä sosialismiin.»
Näin rehellinen Kautsky. Eipä minullakaan ole siihen paljo lisättävää.
Kaulsky puhui silloin toisestakin herrastyypistä, joka saattoi joutua työväenliikkeeseen, ja josta ei ollut tuota vaaraa, että se olisi vaikuttanut joukkoihin porvarillisessa hengessä. Kautsky laski nähtävästi itsensä siihen ryhmään, vaikka hän puhuikin siitä menneessä ajassa. Näin hän kirjoitti:
»Aikaisemmin tosin, kun sosialismia häväistiin sivistyneiden joukossa rikoksena tai järjettömyytenä, voivat porvarilliset ainekset liittyä sosialistiseen liikkeeseen ainoastaan siinä tapauksessa, että rikkoivat välinsä koko porvarillisen maailman kuussa. Joka silloin raivasi itselleen tien porvarillisista piireistä sosialismiin, tarvitsi siihen paljoa enemmän tarmoa, vallankumouksellista intoa ja vakaumusta kuin varsinainen köyhälistön jäsen. Sosialistisessa liikkeessä olivat sen vuoksi juuri nämä ainekset säännöllisesti punaisimpia ja vallankumouksellisimpia jäseniä.»
Sama pitää nyt paikkansa niitten herrasmiesten suhteen, jotka vasemmistolaisina tai suorastaan kommunisteina esiintyvät. Pakostakin ne tulevat kokonaan eristetyiksi kaikista porvarillisista hommista ja piireistä, ja heidän katkeruutensa porvarillista yhteiskuntaa kohtaan on usein syvempikin kuin tavallisen työläisen.
Tarvitseeko työväenpuolue sitten niin välttämättömästi herrasmiehiä, olkootpa ne sitten porvareita tai kumouksellisia?
Tietysti joskus. Niin toisia kuin toisiakin. Sivistyneitä voimia ei ole keskuudessamme liikaa. Mutta työväenliikkeen luokkataisteluhengen mukaista olisi, että niitten lukua pienennettäisiin vähimpäänsä. Jos liikemiehiä, virkamiehiä ja muita puhtaasti porvarillisia ammatteja harjoittavia joskus sallitaan jäseninä puolueessa, niin pitäisi oikein puoluesäännöissä kieltää heiltä kaikenlaiset luottamustoimet, jotka helposti johtavat sellaiseen rahavaltaan perustuvaan, kaikkivaltiaaseen johtoasemaan kuin heillä tätä nykyä on.
Ymmärtäähän jokainen, että vain tuollaiset porvarilliset herrassosialistit »vuosi sitten» saattoivat ryhtyä työväenpuolueen hajalle lyötyjä joukkoja kokoamaan. Vain heitä saattoi kostonhimoinen porvari silloin sietää. Mutta mikseivät he ole käsittäneet, että heidän tehtävänsä aikoja sitten on loppu ja että työväki taaskin saattaa itse asioitaan hoitaa? Tultiinhan tässä maassa ennenkin ilman heitä toimeen.
Ei työväki meillä ole enää niin tottumatonta, ettei se, kun kerran mahdollisuutta on, täydellä menestyksellä saata itse niin poliittisessa kuin ammatillisessakin toiminnassa nähdä etujaan ja niitten saavuttamiseksi järjestyä ja taistella. Kun se joskus siinä sivistyneitä herrasmiehiä tarvitsee, niin varokoon porvareita ja pitäköön noita herroja alituisen, tehokkaan kontrollin alaisena. Valvokoon, etteivät he pääse saamaan johtoa käsiinsä ja työväen tervettä luokkataisteluhenkeä himmentämään.
Sapiens.
Tämä kirjoitussarja on julkaistu erillisenä kirjasena.
Ihmiset, joille pilan päiten tuli ilmaisseeksi aikomuksestaan käydä Venäjällä, sanoivat aina, että jollei joutuisikaan virallisesti teloitetuksi bolshevikkihallituksen toimesta, niin tulisi ainakin salamurhatuksi matkan varrella. Useat epäilemättä kuvailevat, että Venäjällä vallitsee täydellinen sekasorto, alituista ammuntaa kaduilla, konekiväärien jyskettä barrikadeilla j. n. e. Muutamien päivien oleskelu Venäjällä hävittää kaikki nämä mielikuvitukset. Niille, jotka todella kuvitelevat itsekseen tuontapaista elämää, olisivat tosiasialliset olosuhteet täysi yllätys. Niille, jotka toivovat, että sosialistiselle hallinnolle laki ja järjestys osottautuisivat mahdottomiksi, antaisivat tosiasiat aihetta syvään pettymykseen. Tietystikään ei kuule koskaan yhtäkään pyssyn laukausta ei Pietarissa, ei Moskovassa eikä maaseudulla. Yhtäkään katutaistelua ei ole tapahtunut vallankumouksen jälkeen, lukuunottamatta vastavallankumouksellisia mellakoita saksalaisen lähettilään Mirbachin murhan aikana sekä joitakin harvoja anarkistien ja hulikaanien toimeenpanemia ryöstöyrityksiä. Täysin turvallisesti voi kävellä Pietarin ja Moskovan kaduilla minä vuorokauden aikana tahansa.
Raitiotieliikenne on käynnissä, vaikkeikaan entisessä laajuudessa polttoaineiden puutteen vuoksi. Tietysti raitiotievaunut ovat täpötäynnä, mutta niin ne ovat Lontoossakin. Junat kulkevat, ja on junaliikenne tuntuvasti parantunut viimeisten kahdentoista kuukauden aikana. Ne kulkevat hitaasti, johtuen se siitä, että on pakko polttaa vetureissa puita kivihiilen asemesta. Matkaan Pietarista Moskovaan menee kuusitoista tuntia entisen yhdentoista sijaan.
Ooppera-, teatteri- ja konserttiesityksiä on joka ilta. Saattaa nauttia parhaimpia venäläisiä oopperoita Moskovassa, nähdä Maksim Gorjkin parhaat näytelmät teatterissa ja kuunnella paraita Beethoven-konsertteja, mitä Europassa koskaan on mahdollista. Nämä paikat ovat aina täpötäynnä, ei timanteilla ja briljanteilla koristettuja kuulijoita, joiden tarkoitus ehkä pikemmin on näytellä itseään kuin nauttia esityksestä, vaan sotilaita ja työläisiä, joitten syvän ymmärryksen näkee siitäkin, että he paheksuvat haukottelijoita ja osoittavat mieltymystään niin usein kuin aihetta on.
On usein väitetty, että kirkkoja olisi hävitetty tai ryöstetty. On vaikeata löytää ainoatakaan sellaista tapausta. Venäjällä on hyvin lukuisia kirkkoja, joiden rikkaus, kultaiset kupolit sekä kultaiset ja hopeaiset koristukset ovat kuuluisat. Ne ovat jääneet koskemattomiksi niin isossa Iisakin kirkossa Pietarissa ja Vapahtajan kirkossa Moskovassa kuin pienimmissä kappeleissakin tienvarrella. On sanottu että pyhimyskuvat olisi kielletty. Mutta missä tahansa kävinkin, olivat ne kaikkialla säilyneet, talonpoikien mökeissä, tehtaissa, vieläpä Trotskin erikoisjunan salongissa. On totta, ettei valtio enää avusta kirkkoa, mutta näin on tehty uskonnollisten yhdyskuntien poliittisen vallan hävittämiseksi. On myös totta, että muutamia pyhiä hautoja on avattu hallituksen toimesta, mutta se on tapahtunut tarkoituksellisesti. On nim. vallinnut laajalle levinnyt taikausko, että vissien pyhimysten ruumiit olivat jääneet muuttamattomiksi haudoissa, mikä seikka muka pyhyyden merkkinä lisäsi ja ylläpiti niiden kuuluisuutta ja yleistä jumalointia. Nämä kaivaukset järjestään hävittivät tuota taikauskoista jumaloimista, ja usein todettiin, ettei haudassa edes ollut mitään ruumista. Täten selvennettiin useita hämäriä seikkoja, ja vanhan uskon tilalle on astunut enemmän tosiasioitten pohjalla oleva jumalanpalvelus.
Mielettömiä juttuja on myös kierrellyt naisten yhteiskunnallistuttamisesta. Niillä jutuilla on tehty tuloksellista varväystyöta bolshevikkien vihollisten hyväksi. Jos joku vielä kaipaa todistusta tämän hullunkurisen jutun mahdottomuudesta, niin menköön Venäjälle ja kysyköön keneltä tahansa tapaamaltaan naiselta, onko häntä koskaan »yhteiskunnallistettu».
On sanottu, että kaikki taide-esineet, muistopatsaat j.n.e. on hävitetty. Muutamia tsaaripatsaita on kyliä siirretty pois ja niitten tilalle on pystytetty Karl Marxin ja muitten sosialismin suurmiesten tai vallankumouksen uhrien kuvia, Mutta Pietarin ja Moskovan hienot veistokuvat ovat aivan koskemattomia. Jos mitään, niin taulukokoelmia on lisätty yksityisillä kokoelmilla, jotka nyt ovat täydentämässä joukkoa kuuluisain taiteilijain teoksia taidegallerioissa.
On totta, että useita taloja on otettu ja muutettu työläisten asunnoiksi. Mutta samaa sääti äskettäin Englannin alahuoneessa hyväksytty asuntolaki, vaikkei tietääkseni sitä ole vielä yhdessäkään tapauksessa pantu täytäntöön. Erityisesti komeat talot, joissa on ollut arvokkaita taideteoksia ja hienoa kalustoa, on jätetty koskematta, ja niiden omistajat luultavasti hämmästyisivät, jos he kerran tulisivat takaisin ja näkisivät, missä kunnossa heidän talojaan on säilytetty.
Elintarveolot ovat epäilemättä huonot. Vallitsee yhä edelleenkin ruuan, vaatteiden ja monien välttämättömien tarpeiden puute. Tämä puute ei ole hallituksen vika, vaan johtuu se yksinomaan sodasta ja saarrosta. Olevat varastot ovat ankaran säännöstelyn alaisia, ja erityisin toimenpitein taataan lapsille kaikki, mitä he tarvitsevat ja mitä voi antaa. Myöskin kadut ovat tämän johdosta synkät, koska puutteen vuoksi monet kaupat ovat suljetut. Toiset taas ovat joutuneet yhteiskunnallistutetuiksi, ja näkee niiden kylteissä maalattuna: »17:s kenkäkauppa», »9:s parturiliike», »14:s vaatekauppa», »19:s elintarvekuuppa» j.n.e. Elinkustannukset ovat myös korkeat. Suuria paperirahamääriä on laskettu liikkeeseen. Väitetään niiden olevan arvottomia. Mutta on muistettava että koko valtion omaisuus on niitten takauksena. Rahan arvon laskemista on mahdoton välttää siellä, missä tavaroita on niin vähän. Ruplan vaihtoarvo näyttää olevan noin 400-500 ruplan paikkeilla puntaa kohti. Hinnat ovat seuraavanlaiset: Lyhyt ajurimatka 100–200 ruplaa, raitiotiematka 3 ruplaa, ateria neuvostoravintolassa 4–10 ruplaa j.n.e.
Cecil l'Estrange Malone, M. P.
[Tämä Karl Radekin kirjoittama teksti on julkaistu erillisenä kirjasena, joka on luettavissa täällä. MIA huom.]
Kun muutamia kuukausia sitten »Karl Marxin taloustieteellisessä opistossa» Pietarissa avattiin erityinen työläisten tiedekunta, luettiin avajaisjuhlallisuuksissa professori Timirjasevin tilaisuuteen lähettämä merkillinen kirje. Mainittu tiedemies, joka on aikamme suurimpia biologeja ja Venäjän Tiedeakatemian jäsen, on yli kahdeksankymmentä vuotta vanha ja julkaisi joku aika sitten mielenkiintoisen tutkielman »Punaväri biologiassa». Tämän kunnianarvoisan vanhuksen kirje kuuluu seuraavasti:
»Nuoret toverit. Korkea ikä ja sairaus estävät minut henkilökohtaisesti saapumasta. Toivon, ettei poissaoloani tulkita välinpitämättömyydeksi ensimäistä vapaata työläisten tiedekuntaa kohtaan, joka on ollut minun unelmani useiden vuosien kuluessa.
»Tiede ja kansanvalta, läheinen yhteys tiedon ja työn välillä, siinä unelmani, jota olen hellinyt vuosikymmeniä. Teidän tämänpäiväisessä kokouksessanne näen alun tämän suuren muutoksen toteutumiseen. Työläiset edustavat todellista, tietoista, luovaa voimaa. Kun työläiset omaksuvat tieteen suuret saavutukset ja tiede siten saa todellisen, lujan tuen, silloin tieteen kohtalo on itse valistuneen kansan käsissä eikä enää kuninkaiden ja heidän renkiensä käsissä, olkoot nämä sitten valistusministereitä, tiedeseurojen jäseniä tai professoreita.
»Puhdas yleismaailmallinen tiede ei saa, ei voi olla eikä tulekaan enää olemaan sellaisten henkilöiden yksinomaisena monopolina, jotka eivät ole tieteen valittuja, vaan päinvastoin sen hylkiöitä, kurjia, juonittelevia seikkailijoita, joille kansanvallan aatteet ovat yhtä vieraita kuin tiede itse. Lähetän tervehdykseni ensimäiselle työläisten tiedekunnalle, toivoen, että kaikki, jotka yhtyvät tämän nimen ja työn punaisen lipun suojassa, mikä tekee kaikki yhdenarvoisiksi, tulisivat tänne etsimään tietoa, mikä heille työssään on välttämätön, ja hyljäisivät muodollisuudet, diplomit, monimutkaiset tutkinnot, arvoasteet ja eroavaisuudet, mitkä kaikki alentavat tieteen samoin kuin kansanvallankin arvoa.
»Punainen lippu! Lausun tarkoituksellisesti nämä sanat, sillä tiedän, etteivät porvarilliset virkaveljeni koskaan anna minulle anteeksi sitä, että olen liittynyt sen alle hetkinä, jolloin koko maailman pimeät voimat ovat syöksyneet sen kimppuun vielä kerran haudatakseen sen verivirtoihin. Punalippu on vertauskuva voitosta, jonka työ ja tiede tulevat saamaan vihollisistaan. Voitto antaa meille rauhan, leivän ja vapauden. Niin, ja jotain muuta... vähemmän merkillistä, mutta sentään tärkeätä — vapaata aikaa, kahdeksantuntisen työpäivän, joka luonnollisesti yhä enemmän lyhenee. Vapaa kansanvalta, joka tämän vapaa-ajan on voittanut, muuttuu valistuneeksi kansanvallaksi, kun se ryhtyy käyttämään tätä välttämätöntä vapaa-aikaa tietojen hankkimiseen. Teidän tämänpäiväinen kokouksenne on minulle parhaana takeena siitä, että vapaa kansanvalta sekä tarvitsee tietoa että kykenee sitä hankkimaan.»
[Tämä teos on julkaistu kirjasena nimellä »Perhe ja kommunistinen valtio». MIA huom.]
Konrad Lehtimäellä on erikoisasema maamme kirjailijain joukossa. Erinomainen on hänen kirjallisen tuotantonsa merkitys varsinkin Suomen työväelle.
Konrad Lehtimäki on yksi niitä harvoja armoitettuja, jolla on todella jotakin omakohtaista sanottavaa ja joka osaa sanoa sen niin, että se sattuu lukijan sydänjuuriin saakka. Hänen taiteensa kulmakivenä on ehdoton rehellisyys. Hän ei rupea ennakolta tinkimään eikä tasoittelemaan, vaan kehittää tapahtuman ankaran johdonmukaisesti loppuunsa huolimatta siitä, että se siten vaikuttaa lukijaan suorastaan kaamealta, jopa hirvittävältäkin. Niinpä hänen novelleistaankin puuttuu tuo tavanmukainen loppukohtaus, joka, jos ei aina sovita, niin kuitenkin tekee ymmärrettäväksi kaiken. Hän ymmärtää hyvin, että elämässä on paljon sellaista, ehkä suurin osa, joka ei suinkaan aina pääty onnellisesti, ja siksipä hän asettaakin sen näytteille semmoisenaan, ilman koristuksia ja enemmän tahi vähemmän teennäisiä sovituksia.
Esimerkkinä voisi mainita »Rotkoista»-kirjasta kertomukset »Marttyyrit» ja »Oliko se väärin». Kylmät väreet karmivat selkäpiitämme, kun luemme miten »on miltei puoli päätä poissa ja aivot ovat verisenä puurona, jossa näkyy valkeita luusiruja — pärskähtäneet vierustoverin kasvoille». Samoin tunnemme kuolintuskaa lukiessamme, miten toinen veli on muodottomaksi ruhjoutuneena suuren kiven alla, jota toinen koettaa kangella vääntää pois, mutta ei jaksa. Jotakin yhtä realistista tapaa vain — ulkomaalaisia esimerkkejä mainitakseni — August Strindberg'illä ja venäläisellä Maksim Gorjki'lla.
Huippuunsa on tuo realismi kuitenkin kehitetty kirjoissa »Syvyydestä» ja »Ylös helvetistä». Viimeksi mainitussa kirjassa kirjailija väkevän mielikuvituksensa avulla loihtii eteemme kuvan, johon äärimmilleen kehitetty militarismi ja sotahulluus tulee ihmiskunnan syöksemään. Säälimättä hän siinä repii rikki sen valheverkon ja isänmaallisuuden naamarin, johon sodan kannattajat kokevat sen pukea. Tuntuu virkistävältä kuulla murhaa nimitettävän sen oikealla nimellä, murhaksi, vastakohtana niille ylistyshymneille, joita toiset kirjailijat ovat viime vuosina sodan kunniaksi soittimistaan virittäneet. Tosin Lehtimäkikin äärimäisenä keinona sodan poistamiseksi hyväksyy taistelun, jonka ihmiskunnan parhaimmisto suorittaa yhdessä, mutta se onkin sitten viimeinen. Sillä kun omaisuusvastakohdat ovat poistetut, häviää sotien ainainen alkusyy ja aiheuttaja, joten ne loppuvat itsestään.
Yhteiskunnallinen puoli onkin hyvin tärkeä kirjailijan tuotannossa. Monet ovat koettaneet kuvata kansaa ja sen sielunelämää, mutta vain harvat ovat mielestäni siinä niin onnistuneet kuin Lehtimäki. Hänelle eivät köyhät ole toisarvoista joukkoa ja raakaa massaa, jonka tehtävänä vain on olla »katukivinä», kun taas toiset ovat »taivaan tähtiä», kuten eräs suomalainen kirjailija köyhien ja rikkaitten suhdetta analysoi. Köyhät ovat kärsiviä ja onnettomia ihmisiä, joiden kurjuuteen on syynä nykyinen järjestelmä. Siksipä kirjailija saakin lukijansa tuntemaan harrasta osanottoa sellaisia henkilöitä kohtaan kuin »Rotkoissa» kuvattu Murhaajaja Julma äiti, vaikka porvarillinen maailma pitää niitä ihmiskunnan hylkyinä. Vuosisataiset vääryydet ovat myöskin saaneet kirjailijan tarttumaan kynään ja kirjoittamaan »Spartacus»-näytelmän, jossa pannaan jyrisevä vastalause entisajan orjuutta vastaan, mutta josta ei ole vaikea löytää yhtymäkohtia oman aikamme kanssa. Toisin siinä kirjailija kuvaa tuon muinaisen taistelun johtajaa, kuin nykyiset »vapaussota»-kirjailijat nykyisen köyhälistön johtajia, jotka muka ovat vain suuria roistoja ja julmia murhamiehiä. Kirjailija ymmärtää, että syynä niihin taisteluihin, joita kautta aikojen on sortajien ja sorrettujen välillä käyty, ovat ne monilukuiset rikokset ja hirveät vääryydet, joita vallassaolevat ovat aina harjoittaneet alaisiaan kohtaan. Siksipä seuraammekin syvällä myötätunnolla uljasta ja ritarillista Spartacusta hänen taistelussaan ylivoimaista vihollista vastaan.
Spartacus on tulisieluinen ja voimakas miekkailijakoulun oppilas, joka kyllästyneenä Rooman raakaan sortovaltaan yhdessä toveriensa kanssa nousee taistelemaan vapautensa puolesta. Gladiaattorit päättävät ennemmin kuolla taistelussa roomalaisia vastaan kuin heidän huvikseen teurastaa toisiaan arenalla. Rohkein ja voimakkain vedoin kuvaa tekijä draamassaan tuon taistelun kulkua. Saamme tutustua roomalaiseen orjaleiriin ja sen kammottaviin, maanalaisiin vankityrmiin, joissa orjaparkoja silvotaan ja kuoliaaksi rääkätään. Vastakohtana edelliselle esiintyy neljännen näytöksen alkupuolella esitetty Rooman ylhäisön elämä lauluineen, tanssineen ja juominkineen. Tuntee heti näytelmää lukiessaan, että sen henkilöt ovat ihmisiä, joissa on lihaa ja verta, eikä tavallisia, nykyisissä näytelmissä kuvattuja salonkisankareita. Spartacus lopulta sortuu taistellessaan ylivoimaa vastaan. Hänen sortumisensa tekee ymmärrettäväksi se, että hänen johtamassaan kapinassa on myöskin viattomia tuhoutunut, ja hän itse on kerran raivokohtauksen valtaan joutuessaan surmannut rakastettunsa, ylhäisen roomalaisen Liciniuksen tyttären, Licinian. Mutta hänen sankarillinen kuolemansa samoinkuin elämänsäkin on mitä voimakkain vastalause kaikenlaisiin paheisiin langenneita Rooman ylimyksiä kohtaan, jotka eivät tunnustaneet orjia ihmisiksikään.
Huolimatta ajan ja paikan etäisyydestä, on kirjassa kuvatulla elämällä ja tapahtumilla paljon yhteistä meidän aikamme kanssa. Samat vastakohdat, sama suunnaton ero rikkaan ja köyhän välillä. Samoin kuin silloin panevat nykyajankin orjat eri maissa tuhansittain kaikkensa, jopa henkensäkin vaakaan asemaansa korjatakseen.
Siitä huolimatta, että kirjailijan myötätunto on köyhien ja kärsivien puolella, ei hän sentään ole eksynyt liialliseen tarkoitusperäisyyteen. Mitään kuivia moralisaarnoja ja parannusesitelmiä eivät hänen teoksensa sisällä. Kaikki johtuu tapahtumasta itsestään ja kehittyy luonnollisesti kuin raikkaasti virtaava vuoripuro. Niinpä esim. »Spartacus» sisältää sellaisia sielullisia erittelyjä ja näyttämöllisiä vastakohtia, että se hyvin voidaan lukea parhaisiin suomalaisiin saavutuksiin historiallisen murhenäytelmän alalla, vaikkakaan suuri yleisö ja erinäiset makuherkuttelijat eivät sitä ymmärtäisi ja hyväksyisi. Poikkeuksina voisi mainita muutamia kohtia kirjan »Ylös helvetistä» loppupuolelta. Niissä ei aina ole jaksettu kehitellä jälempänä seuraavia tapahtumia edellä olleista, mutta poikkeukset ovat vähäisiä, ja siten senkin teoksen taiteellinen arvo on kiistämätön.
Kun lukee »Kuolema»-kirjan novelleja, niin tuntuu kuin tekijä olisi lähtenyt kilpasille oman itsensä kanssa ja voittanut. Sillä niin jäätävän kylmiä, kauheita ja peloittavan todenmukaisia ne ovat. Mutta kirjailija onkin osannut valita keinonsa. Hän ikäänkuin loihtii eteemme elämän täynnä aurinkoa ja päivänpaistetta, jotta sitä seuraava pimeys, yö ja kuolema vaikuttuisi kahta kaameammalta. Elämän hymyillessä mitä herttaisimmin toisille, saapuukin suru, tuskat ja kuolema toisille. Kuitenkaan ei tekijä ole tahtonut teoksellaan enentää jo olemassa olevaa kuolonkauhua, vaan poistaa sen. Sitä varten hän säälimättä paljastaa sen julman leikin, jota kohtalo kanssamme pelaa, jotta tuo viimeinen ja välttämätön kuolema ei yllättäisi meitä äkkiä ja odottamatta.
Kuitenkin on jokaisella taiteilijalla rajoituksensa, ja niin Konrad Lehtimäeltäkin. Hänen henkilönsä nauravat ani harvoin, jos koskaan. Haikean raskas ja surumielinen sävy, tahi synkkä uhma ja pohjaton katkeruus on niissä vallitsevana piirteenä. Virkistävä huumori ja elämän iloisen puolen kuvaaminen on jäänyt lapsipuolen asemaan. Mutta johtuu se käsittääkseni siitä, että kirjailija on ottanut kuvattavakseen köyhälistön elämää etupäässä, ja siellä tapahtuu niin perin harvoin sellaista, mikä panee »naiset kaikki naurusuulle, miehet mielelle hyvälle». Päinvastoin sen elämää tarkastaessa huomataan todeksi: »muruja on elon onni, suurin osa suruja». Siksi emme ihmettelekään kirjojen painostavaa raskasmielisyyttä, tietäen sen asian luonnosta ja ehkäpä kirjoittajan personallisista kokemuksista johtuneeksi.
Kirjailija Konrad Lehtimäessä on Suomen köyhälistöllä sellainen ystävä, joka ymmärtää sen surut ja puutteet. Hänen teoksistaan saapi monipuoliseen ajatteluun aihetta ja oppii katsomaan asioita ja elämää pintaa syvemmälle.
J-n.
Olimme vankilatovereita Kaajanokalla 1918.
Tavattiin jälleen joku viikko sitten, hän täynnä kirjallisia suunnitelmia, minä innostuneena saada niistä tietoja.
Tähän tapaan hän kertoi:
— Sota järkytti minua sisintäni myöten. En voinut vapautua tunteistani muuten kuin kirjoittamalla. Suunnittelin kolmiosaista teosta »Inferno I», »Inferno II» ja »Ex inferno», jossa tahdoin kuvata sodan kauhuja ja keinot päästä siitä. Tein laajoja sotateknillisiä tutkimuksia sitä varten. Kun »Inferno I» piti ilmestyä, pyyhki sensuri kaksi sen novelleista ja kielsi myös nimen, joten se ilmestyi nimeltä »Syvyydestä». Nyt voin läheisessä tulevaisuudessa julkaista sen alkuperäisenä ja oikealla nimellään. Samoin ilmestyy piakkoin sen jatko »Inferno II». Sitä pidän parempana kuin edellistä, jota arvostelijat niin yksimielisesti ovat kiittäneet. »Ex infernosta» teki kustantaja taas kirjan »Ylös helvetistä». Se on siis oikeastaan tuon trilogian kolmas osa, vaikka se ilmestyi aikaisemmin kuin »Inferno II». »Ylös helvetistä» on nyt loppuunmyyty, joten uusi painos siitäkin on tulossa. Se lienee ainoa kirja maailmankirjallisuudessa, jossa sotaa on käsitelty sosialistiselta näkökannalta katsottuna.
Kysyin hänen näytelmistään.
— »Spartacus» on kirjoitettu aivan uudestaan niin ettei paljoakaan ole jälellä alkuperäisestä teoksesta. Se ilmestyy Allan Walleniuksen kääntämänä Ruotsissa ja Norjassa talven kuluessa. Se on jo hyväksytty esitettäväksi Tukholman Dramatisessa teatterissa ja Norjan Kansallisteatterissa Kristianiassa. Ainoastaan jos Suomen Kansallisteatteri ottaa sen esityslistalleen painetaan se täältä Suomessakin. Olen muuten ajatellut kirjoittaa sarjan näytelmiä erityisesti työväen näyttämöjä varten. Tämän suunnitelman ensimäinen tulos on kolminäytöksinen »Etuvartiotaistelu», jonka jo on esittänyt neljänäkymmentä työväen teatteria Amerikassa ja äskettäin myös Työväen Teatteri Oulussa. Arvostelijat ovat asettaneet sen ensi tilalle tuotteistani. »Etuvartiotaistelu» ilmestyy kirjana jouluksi, joten se on kaikkialla saatavissa jo kevätnäytäntökaudeksi.
Synkkänä ja hermostuneena nousi Lehtimäki tuoliltaan ja jatkoi kävellen huoneessa edes takaisin:
— Kerron siitä kaikkein suurimmasta onnettomuudesta, joka minulle sattui pidätettäessä toissa keväänä. Minä olen näet noin viisi vuotta kirjoittanut erästä romaania. Minä aioin kirjoittaa sitä ensimäiseksi, mutta huomasin heti, etten pystynyt sitä tekemään. Huomasin, että minun täytyy opetella ensin käsittelemään sekä joukkojen että yksilöjen sielunelämää, opetella kuvaamaan iloa ja surua, kaunista ja rumaa, sekä kamalaa että humoristista ennenkuin kykenisin kirjoittamaan sitä romaania. Ja sentähden olen kirjoittanut tähänastiset teokseni tavallaan harjoitukseksi. Se, että olen joutunut kirjoittamaan etupäässä elämän varjopuolista, on johtunut elämäni liian surullisista ja harvinaisista kokemuksista ja kärsimyksistä. Ne aiheet ovat olleet niin lähellä, ettei ole voinut jättää niitä sivuun. Ja kun sota sattui vielä lisäksi, niin täytyi siitäkin kirjoittaa.
- No niin, olen toisten ohella kirjoittanut tuota romaaniani, niin että ensimäinen ja toinen sekä neljäs ja kuudes osa olivat keväällä 1918 jo yhteen kertaan kirjoitetut ja kolmas ja viides osa olivat konseptina, pieni osa vielä jäsenyksenä. Otin ne siis mukaani lähtiessäni silloin maalle isoäitini luo, aikoen kirjoittaa ne kesän aikana puhtaaksi. Vangittaessa matkalla maalle pidätettiin minulta kaikki, ja suojeluskuntalaiset lupasivat viedä kaikki paperit Turkuun.
— Koko vaikeuteni ajan luulin, että jos vielä elävänä pääsen, niin saan ne takaisin viranomaisilta, mutta kun vihdoin vapaaksi päästyäni menin niitä noutamaan, sanoi syyttäjä Turussa, ettei Vahdolta ole sellaisia muistilehtiöitä tuotukaan.
— Siinä nyt ollaan! Joku lienee sytyttänyt tulen kahvipannun alle minun vuosia kestäneen vaivaloisen työni tuloksella. Kukaan ei voi aavistaa, mitä se minulle merkitsee. Niitä käsikirjoituksia ei voi korvata millään rahalla. En voi kirjaa enää yhtäläisesti koskaan kirjoittaa.
— Kun minulla Amerikasta palatessani Ruotsin rautatiellä hukkui »Etuvartiotaistelu» ja »Unhotettuja» (»Förglömda») olivat ne jo otetut Söderströmille, mutta en saanut riviäkään takaisin. »Etuvartiotaistelu» löytyi sittemmin eräästä antikvariatista Tukholmassa. Tuo menetys ei vaikuttanut läheskään niin järkyttävästi kuin tämä.
Kahvin ääressä huomautti Lehtimäki vielä suunnitelmistaan:
— Minulla on kyllä kaksikin puolivalmista näytelmää, toinen viime ajoilta, sekä Amerikassa julaistu novellikokoelma »Jäähyväiset», mutta en aijo julaista niitä ennen romaania. Viime kuukausina olen myös kirjoittanut erään uuden teoksen, joka on vain viimeistelyä vailla, mutta kun uuden »Spartacuksen», »Etuvartiotaistelun» ja nyt ilmestyvän »Inferno II» viimeistely on niellyt niin paljon aikaa, en sairaana ollen ole joutanut sitä viimeistelemään. En ole siitä vietä puhunut kenellekään, joten en ainakaan ennen kevättä anna niitä julkaistavaksi.
Ambrosius.
Elvira Willman-Eloranta. Rakkauden orjuus, 4 näytöksinen (5 kuvaelmaa).
Lustander, valtioneuvos: Kaarlo Airut.
Julia, hänen vaimonsa: Olga Kanerva
Mathilda, Marja, Kaarlo (heidän lapsensa): Aili Juntunen, Aura Kangas, Alex Rikander
Henry Vidnäs, kuvanveistäjä: Oskari Ahovaara
Iikka Federley, taidemaalari: Yrjö Kyander
Lilli, hänen lemmittynsä: Tyyne Havu
Fiina, malli: Kirsti Sippola
Nainen kirjailijana, vaikka niin ennakkoluuloton ja rohkea kuin Elvira Willman-Eloranta, ei helposti vapaudu sukupuolensa luonnollisista heikkouksista.
Hän on aina kiusauksessa sekoittamaan liian paljon tunteita järkiasioihin ja liian paljon järkeä tunneasioihin.
Kylläpä taiteilija Vidnäs heilui sinne tänne tunteittensa vallassa silloin kun hänen piti järkevästi puhua!
Kylläpä Marja jaksoi järkeillä kun hänen piti olla rakastunut!
Eikä Marja kuitenkaan kaikella tavattomalla järjellään ja viisaudellaan vienytkään asiaansa perille. Hän luopui yksilöllisyysavioliitosta — koska rakkaus oli rakkautta eikä järkeä, koettakoon sitten rva Willman-Eloranta ja hänen kanssaan monet muut toivoa jälkimäistä kuinka hartaasti tahansa.
Marjan osa oli näytelmän keskeinen. Rva Kangas esitti sitä Vuorelan pienellä näyttämöllä suurella älyllä ja viehätyksellä.
Vuorelan näyttämö! — vaatimaton ja ahdas, huonot kulissit ja epätasainen valaistus. Katsomo synkkä tummine väreineen.
Mitäpä tehdä, kun Työväen Näyttämö Helsingissä on jätetty oman onnensa nojaan ilman tukea ja ymmärrystä työväenliikkeessämme määräävien henkilöiden taholta.
Voimat ovat tietysti amatörivoimia. Työläisiä ja työläisnaisia, jotka vain joskus iltasin ehtivät harjoitella — jossakin hämärässä, ahtaassa nurkassa, joka tilapäisesti sattuu olemaan käytettävissä.
Johtaja Ahovaaran ohjauksen alla on Työväen Näyttämö kesäkuulla uudelleen alkaneen toimintansa aikana esittänyt m. m. Minna Canthin »Roinilan talossa», Weijolan »Taistelu elämän kruunusta» sekä pari muuta pienempää kappaletta. Harjoiteltavana on paraikaa m.m. Kaarle Halmeen »Turma».
Kuten nämä näytelmälistalla olevat kappaleet osoittavat, pyrkii Työväen Näyttämö esittämään työläisyieisölle aatteellisesti kasvattavia näytelmiä, vieläpä kotimaisia teoksia mikäli sellaisia on.
Kunhan vain Työväen Näyttämölle saataisiin ammattimies johtajaksi ja jonkunmoinen, edes väliaikainen ratkaisu huoneustokysymyksessä (eikö Helsingin työväenyhdistys voisi asiassa toverillisesti auttaa?), niin tämä epäilemättä välttämätön laitos pääsisi yhtä kukoistavaan kehitykseen kuin useimmat työväen näyttämöt maaseudulla. Ambrosius.
Englannissa on hiljakkoin ammatillisen järjestäytymisen alulla syntynyt uusi liike, joka on saanut monta kannattajaa muissakin maissa ja joka on erittäin mielenkiintoinen sen vuoksi, että se monessa suhteessa lähentelee työväen neuvostojärjestelmää sellaisena kuin se Venäjällä on kehitetty.
Vuosina 1911–1912 julkaisi englantilainen arkitehti ja taiteilija Penhy useita huomiotaherättäviä tutkielmia keskiajan ammattikunnista, joita hän ehdotti uudestaan eloon herätettäviksi, vaikka tietysti jonkun verran muutettuina nykypäivien taloudellista elämää vastaaviksi. Näistä kirjoitelmista syntyi vähitellen liike, johon samanaikaisesti pääsi vaikuttamaan ranskalainen syndikalismi (jonka paras teoretikko Sorel juuri siihen aikaan julkaisi tärkeimmät teoksensa) ja amerikkalainen syndikalistinen liike sellaisena kuin se oli kehittynyt varsinkin Yhdysvaltojen suuressa teollisuustyöväen liitossa »Industrial Workers of the World (I.W.W.)»
Tämä Guild-socialism eli ammattikuntasosialismiksi kutsuttu oppisuunta eroaa kuitenkin syndikalismista siinä, ettei se pyri siirtämään tuotannon johtoa suorastaan ammattiyhdistysten käsiin, vaan tahtoo, että kutakin tuotantohaaraa johtavat määrättyjen elinten kautta kaikki siinä haarassa työskentelevät ja palvelevat. Eräänlaisena ylimpänä johtona toimisi eri tuotantohaaroja käsittävä keskusjärjestö (central guild). Toiselta puolen ammattikuntasosialismi on samaa mieltä syndikalismin kanssa siinä, että se epäilee valtion kykyä järjestää tuotanto ja jyrkästi tuomitsee n. k. valtiososialismin. Juuri viimemainitun seikan vuoksi on tämä uusi liike saavuttanut suurta kannatusta Englannin työväen keskuudessa. Valtiososialismin etevin puoltaja Hyndman onkin tunnustanut kannattajajoukkonsa supistuneen mitättömiin.
Ammattikuntasosialismin tarmokkain esitaistelija ja etevin teoretikko on tällä hetkellä G. D. H. Cole, joka ei koskaan väsy arvostelemasta valtiososialismia virkavaltaisine luonteineen ja vastastamasta ammattiliikkeen käyttämistä valtiollisessa luokkataistelussa.
Ammattikuntasosialistit tahtovat hävittää palkkausjärjestelmän. He lähtevät siitä, eitä palkkausjärjestelmä johtuu tuotantovälineitten yksityisomistuksesta. Työväki voi hävittää tämän järjestelmän niin pian kuin se on kyllin voimakkaasti järjestetty, niin pian kuin sillä on »työvoiman monopoli», jonka voimalla se voi pakottaa kapitalistit luopumaan voitoistaan.
Työttömyyden poistamiseksi on eräs ammattikuntasosialismin tunnetuimmista johtajista, Hobson, ehdottanut, että valtion olisi perustettava vakinainen työttömyysrahasto.
Käsi kädessä ammattikuntasosialismin kanssa käy Englannissa n.k. shop-steward- eli (lähinnä) työkuntajärjestäjä-liike, joka muodostaa vastustusvirtauksen viralliselle ammattiyhdistysliikkeelle. Työkuntajärjestäjät alkoivat kullakin työmaalla valvoa kaikkien työläisten järjestöihin liittymistä. Aluksi heitä vainottiin, mutta vähitellen työnantajat olivat pakotetut tunnustamaan heidät työpaikoilla. Nyttemmin voidaan tuskin missään Englannissa työnjohtajan ottaa tehtaan palvelukseen ilman työkuntajärjestäjän suostumusta. Tämä merkitsee saavutusta, jonka hallituskin hiljakkoin on ollut pakotettu tunnustamaan. Sen vaikutuksesta ollaan tällä haavaa pakotettuja suunnittelemaan työläisille kaivos-, rautatie- ja laivanrakennusteollisuudessa osallisuutta tuotannon järjestämisessä. Ammattiyhdistysten edustajakokouksilla on nyt jo melkein yhtä suuri sananvalta näissä asioissa kuin Englannin alahuoneella.
Tämä on ennen kaikkea ammattikuntasosialismin ansio, ja epäilemätöntä on, että monet sen ajamista periaatteista tulevat Englannissa toteutetuiksi lähitulevaisuudessa.
Vastaavana ilmiönä voisi mainita n.k. teollisuusliitto-liikkeen Saksassa, jonka liikkeen etunenään Saksan suurin teollisuustyöväen järjestö, rauta- ja metalliteollisuusliitto, on asettunut. Äskeisessä edustajakokouksessaan hyväksyi se Richard Müller'in ehdotuksesta periaatteen, ettei työväen ole enää rajoituttava ammatillista toimintaansa työolojen parantamiseen, vaan että nyt on täydellä tarmolla ryhdyttävä taisteluun tuotantovälineiden omistuksesta. Sitä varten ovat ammattiliitot muutettavat keskitetyiksi teollisuusliitoiksi, jotka voivat muodostua neuvostojärjestelmän pohjaksi.
Tuossa englantilaisessa ammattikuntasosialistisessa liikkeessä on tietysti vielä paljon epäkypsää. Sen epäluulo valtiollisen taistelun tehokkuuden suhteen on aiheeton ja kokonaan marxilaisen sosialismin vastainen. Tässä kohdin ovat venäläiset bolshevikit jääneet Marxin uskollisiksi oppilaiksi, ja juuri Venäjän olojen viimeaikainen kehitys osoittaa parhaiten, kuinka menestyksellisesti voidaan kapitalistisesta riistotuotannosta päästä valloittamalla valtiollinen valta työväen käsiin. Vain hetkellisesti voidaan taktiisista syistä panna pääpaino puhtaasti taloudelliselle luokkataistelulle.
Englannin rautatieläisliiton sihteeri Thomas ilmoitti v.k. 17 p:nä jättäneensä hallitukselle ehdotuksen neuvostojärjestelmän ottamisesta käytäntöön Englannin rautateillä. Neuvostoon tulisivat kuulumaan 5 johtajaa sekä 2 veturimiesten ja 3 rautatieläisliiton edustajaa. Tämä neuvosto saisi käsitellä kaikkia palvelusuloja koskevia asioita. Ellei se voisi päästä yksimielisyyteen, jätettäisiin asia toisen neuvoston käsiteltäväksi, johon kuuluisi 12 jäsentä — 4 edustaen henkilökuntaa, 4 rautateitten johtoa ja 4 viranomaisia.
Näillä kahdella neuvostolla olisi oikeus tehdä alotteita, mutta niillä ei olisi valtaa kieltää lakkoja. Lakko ei kuitenkaan saisi tulla kysymykseen neuvottelujen aikana.
Neuvostojen rinnalla olisi olemassa paikallisia komiteoja, jotka voisivat lähettää edustajiaan piirineuvostoihin, joissa henkilökunnalla ja johdolla olisi yhtä monta edustajaa. Nämä neuvostot käsittelisivät piiriasioita.
Thomas arvelee, että Englannin rautatieläiset tulevat tyytymään tähän niin tasapuoliseen »neuvosto»-järjestelmään — ikäänkuin se neuvosto-sana olisi kaikki, mitä työväki Englannissa tällä hetkellä kaipaa!
Kirj. Ivar Lassy.
On selvää, että Westermarck, joka, kuten muistamme, uskoo avioliiton, vieläpä yksiavion, olevan ainoan »luonnollisen» ihmissuvulle, kieltää että ryhmäaviotakaan olisi ollut olemassa ainoallakaan kansalla, todalaisia mahdollisesti lukuunottamatta. Hänen vastaväitteensä tässä kohdin ovat kuitenkin niin vastoin kaikkien asiantuntijain tiedonantoja, ettei minun tarvitse tässä niitten perusteettomuutta lähemmin osoittaa.
Kukaan, joka tahtoo tieteellistä tarkkuutta noudattaa, ei voi tietysti sulkea silmiänsä siltä mahdollisuudelta, että monet seka- tai ryhmäaviota koskevat tiedonannot voivat olla vääriä. Tuleva tutkimus voi osoittaa monienkin edellä lueteltujen esimerkkien paikkansapitämättömyyden. Niitten lukuisuus on kuitenkin niin huomattava ja niitten yhtäpitäväisyys niin suuri, että ne kokonaisuutena, kokoelmana muodostavat hyvinkin voimakkaan argumentin, jonka todistusvoiman vain kunkin yksityisesimerkin paikkansapitämättömyyden toteennäyttämällä voi lopullisesti kumota.
Lopputulos edellisistä selvittelyistä on siis, että hyvinkin useat kansat — olen edellisissä luvuissa luetellut yhteensä lähes satakunta sellaista — eivät ole tunteneet avioliittoa, s. o. sukupuolisuhdetta, jossa tapa tai laki antaa miehelle tai naiselle yksinoikeuden vaimoonsa tai mieheensä siihen saakka kunnes lapsi on tullut maailmaan ja vähän sen jälkeenkin. Tässä on painostettuva sanaa »oikeutta», sillä varsin mahdollista on, että parit joskus tilapäisesti saattoivat elää yhdessä pitemmänkin ajan, ilman että aviokumppaneja ilmaantui.
Kun täten lukuisain esimerkkien avulla olemme onnistuneet toteamaan niin yleisen seka-avion kuin ryhmäavionkin olemassaolon eri kansoilla, seuraa kysymys siitä, kuinka yleiset tuollaiset sukupuolisuhteet mahdollisesti ovat olleet ihmissuvun historiassa ja onko niillä ollut joku määrätty sija ihmissuvun sivistyskehityksessä.
Viimeksi mainitun kysymyksen suhteen voimme tietysti lausua vain paremmin tai huonommin perusteltuja arveluja, koska muinaistutkimus ei ole paljastanut mitään kehityskautta, jossa kansat eivät ylipäänsä olisi avioliittoa tunteneet. Nämä arvelut ovat tietenkin suuressa määrin riippuvaisia siitä, kuinka laajalti seka- tai ryhmäavio on vallinnut tai ehkä pikemmin, kuinka laajalti voidaan pätevien otaksumien perusteella arvella niitten vallinneen eri kansojen keskuudessa. Siitä tulee nyt lähinnä seuraavissa luvuissa olemaan kysymys, ja tulee tämä tutkimus antamaan minulle tilaisuuden kuvata hyvinkin omituisia ja mielenkiintoisia tapoja villien kansojen keskuudessa.
Kansatieteessä on viime vuosikymmeninä ruvettu käsittelemään ilmiöitä yhteiskuntaelämässä, joita suomeksi voisi kutsua jäännöstavoiksi. Tällä tarkoitetaan, että eri kansoilla on tapoja, joihin ei ole mitään varsinaista tarkoitusta tai järkeä ja jotka ovat säilyneet aikaisemmilta ajoilta, jolloin niillä todella oli yhteiskunnallinen merkitys. Tällaisia tapoja on olemassa kuinka paljon tahansa omassa keskuudessammekin. Miksi puristamme toistemme kättä tervehtiessä? Ennen muinoin oli tarkoitus tällaisen kosketuksen kautta siirtää toiselle henkilölle sitä onnen toivomusta, joka tavattaessa lausuttiin, aivan kuin sähkövoima kuparilankojen kosketuksen kautta siirtyy esineestä toiseen. Tällaisia alkuperäisiä käsitteitä tai aikomuksia ei meillä enää ole, mutta tapa on jäänyt siitä huolimatta. Samasta syystä kilistelemme viinilaseja maljaa kohottaessamme.
Tällaisia jäännöstapoja on olemassa hyvin suuressa määrin kaikkien kansojen keskuudessa. Suurinta osan perityistä tavoista olisi mahdoton tyydyttävästi selittää, ellei tätä käsittäisi. Mitä tärkeämpi ja yleisempi joku tapa on on ollut yhteiskunnassa, sitä sitkeämmin se on jäänyt elämään senkin jälkeen kuin sen varsinainen perustus on hävinnyt, tai sitä useampia jälkiä se on jättänyt sitten kuin se sellaisenaan on hävinnyt ja korvattu muilla tavoilla.
Täten on käsitettävissä, että niillä kansoilla, joilla seka- tai ryhmäavio muodossa tai toisessa on vallinnut, eivät kaikki tuollaisen avion jäljet yhtäkkiä ole voineet hävitä senkään jälkeen kun syystä tai toisesta avioliitto otettiin käytäntöön. Puutteelliset tietomme villien kansojen elämästä eri aikoina estävät meitä tarkoin seuraamasta tätä kehitystä yhdellä ainoallakaan kansalla tai heimolla. Mutta tutkiessamme niitten tapoja maapallon eri osissa ja pitäessämme muistissa, eitä tällaisia vähemmän rajoitettuja aviosuhteita on tavattu useilla heimoilla, löydämme kansojen sukupuolielämässä joukon erilaisia tapoja, joita ei voi taikka ainakin on vaikea selittää muuten kuin jäännöksinä jonkunmoisesta aviottomasta ajanjaksosta niiden kehityksessä. Voi tietenkin olla eri mieltä siitä, mitkä tavat ovat tällaisiksi jäännöksiksi käsitettävät, mitkä taas ovat paremmin selitettävissä toisin, mutta jos kerran tunnustan seka- ja ryhmäavion tosiasiallisesti vallinneen eri paikoin, niin on oikeutettu hakemaan kansojen tavoista sellaisia, joita on pidettävä jäännöksinä aikaisemmasta aviottomuustilasta.
Siitä, missä määrin löydämme tällaisia jäännöstapoja eri maanosissa, riippuu siis kuinka laajalti seka- ja ryhmäavio otaksuttavasti ovat vallinneet ihmissuvun sivistyskehityksen eri aikoina.
Otaksukaamme siis, että kansa on elänyt varsinaista avioliittoa tuntematta. Otaksukaamme sitten, että se syystä tai toisesta — näitä syitä tulen myöhemmin käsittelemään — on säätänyt avioliiton pakolliseksi. Tämä avioliitto merkitsee siis sitä, että miehelle tai naiselle — tavallisesti ensinmainitulle — annetaan yksinoikeus aviopuolisoonsa lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi, ei kuitenkaan vähemmäksi aikaa kuin hiukan lapsen syntymisen jälkeen.
Kun siis miehen yksinoikeus vaimoonsa aikaa vasta siitä hetkestä, jolloin avioliitto muodollisesti solmitaan, niin minkään ei tietenkään tarvitse estää, että ne henkilöt, jotka eivät täten ole itseänsä sitoneet, elävät yhtä vapaasti kuin jos ei avioliittoa olisi olemassakaan.
Näin onkin asianlaita hyvin lukuisilla eri kansoilla, josta seikkaperäinen selonteko seuraavassa.
Emile Vandervelde, Sosialismen mot staten (Sosialismi valtiota vastaan), käänt. Sven Backlund, Tiden 1919, Kr. 3:75.
Vandervelde toteaa lukuisilla todistuksilla, että Marx ja Engels olivat köyhälistön diktaturin kannalla yhteiskunnallistuttamiskysymyksessä. Ensin valta työväelle, sitten vasta tuotanto yhteiskunnan käsiin — siinä marxilaisuuden yksinkertainen, johdonmukainen oppi.
Päinvastaista katsantokantaa ovat ennen muita selvästi esittäneet »reformistiset sosialistit» Millerand ja Malon, joitten mukaan tuotannon yhteiskunnallistuttamisen voisi alkaa viipymättä, ei väkivallan kautta, vaan yleisen äänioikeuden ja parlamenttien avulla.
Vandervelde toteaa, ettei tämä viimeinen katsantokanta ole mitään muuta kuin porvarillista valtiososialismia.
Hyvin selvän käsityksen antaa tämä kirja syndikalistien suhteesta valtiollisen vallan valloittamiseen. Heidän etevin teoretikonsa Sorel on ajanut aatetta, että työväen on hävitettävä valtio, ei itse tarttumalla valtiovaltaan, vaan siten, että se pyrkii siirtämään valtion tehtäviä ammatillisille elimille ja siten vähitellen tekee valtion tarpeettomaksi. Selvemmin ei voi esittää eroa syndikalismin ja uuskommunismin välillä.
Kun oikeistososialidemokraatien taholla niin usein puhutaan siitä, että köyhälistö nykyisessä yhteiskunnassa edustaa vain vähemmistöä (tämä johtopäätös tehdään vain sillä perusteella, että valtiollisissa vaaleissa työväenpuolue ei ole missään maassa päässyt enemmistöön), on mielenkiintoista nähdä Vandervelden esittävän numeroita, joitten mukaan Ranskan täysi-ikäisestä väestöstä jo v. 1906 oli 11,700,000 palkkatyöläisiä ja vain 8,300,000 tavalla tai toisella työnantajia. Saksassa olivat vastaavat luvut 1907 19,127,000 ja 5,490,000, siis vieläkin suurempi enemmistö työläisiä. Ja tämä enemmistö kasvaa suhteellisesti vuosi vuodelta joka maassa. Meillä puhutaan vain »vähemmistödiktaturista» silloin kun köyhälistö pyrkii valtaan!
Vandervelde itse epäilee, päästäänkö ilman vallankumousta — sanan väkivaltaisessa merkityksessä — sosialistiseen yhteiskuntaan. Äänestyslippu ei riitä, vaikka työväki osaisikin sitä kaikin puolin käyttää. Juuri kansanvaltaisimmissa maissa näyttää tämä keino Vanderveldestä tehottomimmalta. »Näissä olosuhteissa demokratia esiintyy pikemmin vain petollisena muotona, johon kapitalistiluokka mainiosti mukautuu» sanoo hän. »Parlamentarismi on tehnyt vararikon», lisää hän harventaen, »ja sen nykyinen rappiotila näyttää ennustavan sen lopullista luhistumista.»
Näin tämä nykyinen oikeistososialisti muutama kuukausi ennnen maailmansotaa. Meillä tyrkytetään tuota rappiolle joutunutta aatetta vielä sosialismina, ihanpa ainoana autuaaksi tekevänä!
Vandervelde perustelee sitten väitettänsä lähemmin. Joukot ovat luonnostaan vanhoillisia, uudistusvastaisia. Rahan avulla voivat rikkaat luokat niihin kaikin tavoin vaikuttaa. Sanomalehdistön vaikutus on siinä suhteessa suunnaton. Lahjomista käytetään kaikissa maissa vaaliagitatsionin yhteydessä. Työnantajat voivat harjoittaa tavatonta painostusta työläisiinsä ja konttorihenkilökuntiinsa. »Tosiasiallisesti todellinen valta yleisen äänioikeudenkin vallitessa on rikkaiden käsissä.»
Mitä porvaristo ei voi tehdä vaikuttaakseen valitsijakuntaan, sen se korvaa vaikutusvallallaan kansanedustajiin. Kuvaamalla oloja siinä suhteessa Yhdysvalloissa, Englannissa ja Ranskassa, tulee Vandervelde siihen johtopäätökseen, että »nykyisissä kansanvaltaisissa valtioissa todellinen valta on ei kansan, vaan niitten puolueitten käsissä, joita rahavalta hallitsee.»
Sanat »Parlamentarismin vararikko» panee Vandervelde vielä seuraavan luvun otsikoksi, jonka lopputulos on seuraava: »Parlamentarinen hallitus, joka oli tehtävänsä tasalla silloin kun se oli porvariston yhteisten asioitten hoitokunta, osoittaa voimattomuutensa ratkaisemaan niitä kysymyksiä ja selvittämään niitä vaikeuksia, jotka tulevat esiin kumousvaiheessa olevassa yhteiskunnassa.»
Vandervelden lääke tätä parlamentarismin vararikkoa vastaan on ammatillisten ja osuustoiminnallisten järjestöjen vahvistaminen ja niitten avulla ratkaisevan määräämisvallan valloittaminen työväen käsiin. Äänestämällä ei pääse eteenpäin. Joskin työväki käyttäisi äänestyslippua yksimielisesti ja saisi enemmistön eduskunnassa, niin se voisi sen jälkeen vain osoittaa maailmalle täydellisen voimattomuutensa.»
Sosialidemokratia ei sentähden saa rajoittua olemaan vain poliittinen, parlamentarinen puolue. Sen päätoiminta on oleva toisella alalla. Tämän syndikalistit hyvin käsittävät. Vandervelde puhuukin heistä hyvin huomattavalla myötätunnolla, ja hänen selvittelyillään on tässä kohden paljon yhtäläisyyttä syndikalististen oppien kanssa. »On käytettävä hyväksi porvariston pelkuruutta ajaakseen läpi köyhälistön tahdon», julistaa hän. Siis pelotustaktiikkaa. Hän suosittaakin lakkoa hyvänä lainsäätämiskeinona.
Vallankumouksen varalle oli viipymättä järjestäydyttävä. Köyhälistön valtiollisen vallan valloittaminen voi kyllä käydä käsi kädessä vaalivoittojen kanssa, mutta sen välttämättömänä edellytyksenä on kumouksellisten järjestöjen olemassaolo, jotka järjestöt takaavat, että köyhälistö valtaan päästyään voi ylläpitää järjestystä ja hallita maata. Järjestöjen pitää olla sellaisia, että tapahtuu mitä tapahtuu, työväki »pysyy tapahtumien tasalla.»
Vandervelden yhteiskunnallistuttamisohjelma on seuraavassa: 1) Nykyinen luokkavaltio muutetaan köyhälistön vallattua valtiollisen vallan siksi mitä Menger kutsui työn kansanvaltioksi; 2) valtio hallintolaitoksena erotetaan valtiosta tuotantolaitoksena niin että Saint Simonin sanoja käyttääksemme, hallitus ihmisten yli erotetaan hallinnosta esineitten yli.
Jälkimäinen on välttämätön, koska valtio hallintoelimenä ei kykene tuotantoa johtumaan läheskään niin hyvin kuin yksityinen yritteliäisyys kapitalistisessa valtiossa.
»Sosialismi on yhteiskunnallisen työn järjestämistä työväen kautta, joka on yhtynyt oikeudellisesti tunnustettuihin järjestöihin.»
Siis hyvinkin järkevä ohjelma, joka johdonmukaisesti kehitettynä vie suoraa päätä neuvostojärjestelmään. Vandervelde itse ei ole tätä tehnyt — eihän sitä paitsi Venäjän uuskommunismikaan vielä silloin kun tämä kirja kirjoitettiin, ollut valmis oppijärjestelmänä ja on hän muutenkin maailmansodan aikana kehittynyt patavanhoilliseen suuntaan.
[1] Ks. Karl Kautsky, »Yhteiskunnallinen vallankumous». MIA huom.