Lev Trotski
Venäjän työväen vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

1. Keskiluokan sivistyneistön asema vallankumouksessa

Tapahtumien kulku on tätä nykyä niin nopeata, että on vaikeata laatia niistä esitystä ulkomuistista edes aikajärjestystä noudattavassa järjestyksessä. Käytettävänämme ei tällä hetkellä ole sanomalehtiä enempää kuin asiakirjojakaan. Brest-Litovskin neuvottelujen toistuneet keskeytykset kuitenkin synnyttävät tilanteen, joka asioiden nykyisellään ollen on sietämätön. Sen vuoksi yritän muistella lokakuun vallankumouksen suuntaa ja saavutuksia, pidättäen itselleni oikeuden täydentää ja oikaista tätä esitystäni asiakirjojen valossa.

Vallankumouksen miltei ensi-jaksosta lähtien oli puolueellemme luonteenomaista se vakaumus, että puolueemme on lopullisesti tuleva valtaan tapahtumien logiikan kautta. Minä en viittaa puolueen teoreetikkoihin, jotka useita vuosia ennen vallankumousta - jopa ennen vuoden 1905 vallankumousta - Venäjän luokkasuhteiden tutkimusten tuloksena tekivät sen johtopäätöksen, että vallankumouksen voitokas kehittyminen eittämättömästi siirtää vallan köyhälistölle, jota tukee köyhien talonpoikien laajat joukot. Tämän ennustuksen pääasiallisimpana perusteena oli Venäjän porvarillisen kansanvallan merkityksettömyys ja Venäjän industrialismin keskittynyt luonne - mikä tekee Venäjän köyhälistöstä yhteiskunnallisessa merkityksessä suunnattoman tekijän. Porvarillisen kansanvallan merkityksettömyyshän on köyhälistön voiman ja merkityksen ilmausta. On totta, että sota on pettänyt useita tässä asiassa, ja ennen kaikkea itse porvarillisen kansanvallan johtavia ryhmiä. Sodalla oli vallankumoustapahtumissa ratkaiseva osansa armeijaan nähden. Vanha armeija oli talonpoikainen. Jos vallankumous olisi kehittynyt normaalisemmin - rauhallisissa oloissa, kuten 1912 - köyhälistöllä olisi aina ollut vallitseva asema ja köyhälistö olisi vähitellen vetänyt talonpoikaisjoukkoja perässään ja vetänyt ne vallankumouspyörteeseen.

Sota aiheutti aivan toisenlaisen tapahtumain kulun. Armeija sitoi talonpojat toisiinsa, ei poliittisella, vaan sotilaallisella siteellä. Ennen kuin talonpoikaisjoukkoja päästiin kokoamaan vallankumouksellisilla vaatimuksilla ja aatteilla, he olivat jo järjestyneet rykmenttikuntiin, divisiooneihin ja armeijaosastoihin. Pikkuporvarillisen kansanvallan edustajat, hajaantuneina ylt’ympäri tässä armeijassa ja näytellen johtavaa osaa siinä sekä sotilaallisessa että henkisessä suhteessa, olivat miltei täydellisesti keskiluokkaisten vallankumouspyrkimysten läpitunkemia. Joukkojen keskuudessa vallitseva syvä yhteiskunnallinen tyytymättömyys tuli yhä jyrkemmäksi ja sen oli tultava ilmi erikoisesti tsarismin sotilaallisen haaksirikon takia. Köyhälistö, edistyneimpien rivien edustamana, alkoi niin pian kuin vallankumous syntyi, elvyttää vuoden 1905 traditsioneja ja kehotti kansanjoukkoja järjestymään edustuksellisten järjestöjen muodossa - neuvostoihin (sovietteihin), jotka muodostuivat edustajista. Armeija joutui lähettämään edustajiaan vallankumouksellisiin järjestöihin ennen kuin sen poliittinen tietoisuus oli ehtinyt vallankumouksen nopean kulun tasalle. Keitä saattoivat sotilaat lähettää edustajikseen? Tietenkin niitä intellektuaalien, sivistyneistön ja puoli-sivistyneistön edustajia, jotka sattuivat olemaan heidän joukossaan ja jotka omasivat edes hiukkasen tietoa poliittisista asioista ja osasivat tuoda julki tietonsa. Tällä tavalla pikkuporvarilliset intellektuaalit yht’äkkiä ja välttämättömyyden pakosta kohotettiin suureen merkitykseen heräävän armeijan keskuudessa. Tohtorit, insinöörit, lakimiehet, sanomalehtimiehet ja vapaaehtoiset, jotka ennen sotaa vallinneissa olosuhteissa elivät pikemminkin hiljaista elämää eivätkä yrittäneetkään esiintyä huomattavaisuuksina, äkkiä havaitsivatkin olevansa kokonaisten armeijaosastojen ja armeijan edustajina ja tunsivat olevansa vallankumouksen "johtajia". Heidän poliittisen aatemaailmansa epäselvyys täydellisesti vastasi joukkojen vallankumouksellisen tietoisuuden muodottomuutta. Nämä ainekset olivat taipuvaisia meitä "lahkolaisia" kohtaan, sillä me lausuimme joukkojen ja talonpoikien yhteiskunnalliset vaatimukset terävimmin ja jyrkimmin.

Samalla pikkuporvarillinen demokratia vallankumouksellisten nousukkaiden tavalla alkoi omata mitä suurinta epäluottamusta itseensä ja niihin joukkoihin, joka oli nostanut sen odottamattomaan korkeuteen. Kutsuen itseään sosialisteiksi ja pitäen itseään sellaisina, intellektuaalit omasivat huonosti salattua kunnioitusta vapaamielisen porvariston poliittista valtaa kohtaan samoin kuin heidän tietojensa ja menettelytapojensa suhteen. Tästä johtui pikkuporvariston johtajien yritykset aikaansaada hinnalla millä tahansa yhtyminen tai kokoomus vapaamielisen porvariston kanssa. Sosiaalivallankumouksellisten ohjelma - joka oli syntynyt täydellisesti epäselvistä humanitaarisista lausunnoista, asettaen luokkatietoisen kannan tilalle tunteellisia ylimalkaisuuksia ja moraalisia rakenteita, osoittautui soveliaimmaksi henkiseksi puvuksi tämänlaatuisille johtajille. Heidän pyrkimyksensä jollakin tavoin tukea henkistä ja poliittista avuttomuuttaan heidän niin pelokkaalla kunnioituksella katsomallaan porvariston tieteellä ja politiikalla, sai teoreettisen oikeutuksensa menshevikien opetuksissa, menshevikit kun selittivät nykyisen vallankumouksen olevan porvarillisen vallankumouksen ja sen vuoksi se ei voinut onnistua ellei porvaristo ottanut osaa hallitukseen. Tällä tavalla syntyi luonnollinen sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikien kokoomus, mikä samalla ilmaisi keskiluokan intellektuaalien poliittisen hataruuden ja sen vasallisuhteen imperialistiseen liberalismiin, vapaamielisyyteen.

Meistä oli täysin selvää, että luokkataistelun kulku, aikaisemmin tai myöhemmin, oli hävittävä tämän tilapäisen kokoomuksen ja heittävä syrjään ylimenokauden johtajat. Pikkuporvarillisten intellektuaalien johtovalta merkitsi todellisuudessa sitä, että talonpoikaisväestö, joka äkkiä oli kutsuttu sotilaskoneiston kautta ottamaan järjestyneesti osaa poliittiseen elämään, oli pelkällä lukumääränsä suuruudella saattanut työväenluokan varjoon ja tilapäisesti pannut sen sivuun. Vielä enemmänkin: siinä määrin kuin keskiluokan johtajat olivat äkkiä nostetut tavattoman korkealle pelkästään armeijan suuruuden kautta, köyhälistö itse, ja sen edistynein vähemmistö, oli menettänyt vaikutusvaltaansa, eikä voinut muuta kuin hankkia itselleen määrättyä poliittista kunnioitusta ja säilyttää poliittista sidettä heidän kanssaan; muussa tapauksessa olisi se voinut olla vaarassa menettää kosketuksensa talonpoikaisväestön kanssa. Työläisten vanhemman sukupolven oli elävänä vuoden 1905 opetukset; silloin köyhälistö kärsi tappion juuri sen vuoksi, että järeä talonpoikaisvarajoukko ei saapunutkaan ajoissa ratkaisevaan taisteluun. Tämä selittää miksi vallankumouksen ensi-jaksossa työläisjoukotkin olivat vastaanottavaisempia sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikien poliittiselle ideologialle. Sitäkin suuremmasta syystä kun vallankumous oli herättänyt siihen saakka nukkuneet ja takapajulla olevat köyhälistöjoukot, siten muodostaen intellektuaalisesta radikalismista heille valmistavan koulun.

Työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajien neuvostot tarkoittivat näissä oloissa talonpoikais-epämuotoisuuden ylivaltaa proletaariseen sosialismiin nähden, ja intellektuaalisen radikalismin valtaa talonpoikais-epämuotoisuuteen nähden. Neuvosto eli soviettilaitos nousi niin nopeasti ja sellaiseen merkitykselliseen suureksi osaksi sen johdosta, että intellektuaalit teknillisine tietoineen ja porvarillisine suhteineen suorittivat johtavaa osaa neuvoston työssä. Meistä oli kuitenkin selvää, että koko rakenne perustui sisäisiin ristiriitaisuuksiin ja että sen kukistuminen seuraavan vallankumousvaiheen aikana oli aivan eittämätön.

Vallankumous kasvoi suoraan sodasta, ja sota muodostui kaikkien puolueiden ja vallankumousvoimien suureksi kokeeksi. Intellektuaaliset johtajat olivat "sotaa vastaan". Moni heistä oli tsaarivallan aikana katsonut kuuluvansa Internationalen vasempaan siipeen ja kannattivat Zimmerwaldin päätöstä. Mutta kaikki muuttui äkkiä kun he joutuivat vastuunalaisiin "asemiin". Vallankumouksellisen sosialismin politiikan kannattaminen merkitsi näissä oloissa välien katkaisemista porvariston, niin kotimaisen kuin liittolaismaidenkin porvariston kanssa. Ja me jo mainitsimme, että intellektuaalien ja puoli-intellektuaalien poliittinen avuttomuus etsi turvaa yhtymässä porvarillisen liberalismin kanssa. Tämä aiheutti keskiluokan johtajien säälittävän ja perin häpeällisen kannan sotaan nähden. He rajoittuivat huokauksiin, fraaseihin, salaisiin vetoomuksiin tai pyyntöihin, joita tehtiin liittolaismaiden hallituksille, samalla kun he todellisuudessa kulkivat samaa tietä kuin liberaalinen porvaristo. Juoksuhaudoissa olevat sotilasjoukot luonnollisestikaan eivät voineet tulla siihen johtopäätökseen, että sota, jossa he olivat olleet osallisina lähes kolme vuotta, olisi muuttanut luonnettaan vain sen takia, että eräät uudet henkilöt, jotka kutsuivat itseään "sosiaalivallankumouksellisiksi" tai "menshevikeiksi", ottivat osaa Pietarin hallitukseen. Miljukoff työnsi sivuun byrokraattisen Pokrovskyn; Tereshenko syrjäytti Miljukoffin - mikä merkitsee että byrokraattinen petos syrjäytyi sotaisin kadetti-imperialismin tieltä, sitten se syrjäytyi periaatteettoman, sekavan ja poliittisen alamaisuuden tieltä; mutta se ei aiheuttanut minkäänlaisia asiallisia muutoksia, eikä osoittanut mitään tietä kauhean sodan lopettamiseksi.

Juuri tässä piilee perimmäinen syy armeijassa tapahtuneeseen epäjärjestyksellisyyteen. Agitaattorit sanoivat sotilaille, että tsaarihallitus oli lähettänyt heidät teurastettaviksi ilman minkäänlaisia syitä. Mutta ne, jotka tulivat tsaarin tilalle, eivät voineet vähimmässäkään määrässä muuttaa sodan luonnetta, enempää kuin osasivat löytää selvää tietä rauhantaistelullekaan. Ensimmäiset kuukaudet kuluivat pelkkään ajan kuluttamiseen. Tämä koetteli sekä armeijan että liittolaismaiden hallitusten kärsivällisyyttä, aiheuttaen hyökkäysretken kesäkuun 18 päivänä, jota liittolaishallitukset olivat vaatineet painostaessaan tsaarihallituksen sitoumuksien täyttämistä. Säikähtäen omaa avuttomuuttaan ja tyytymättömyyden kasvaessa joukkojen keskuudessa, keskiluokan johtajat noudattivat tätä vaatimusta. He todellakin alkoivat uskoa, että rauhan saavuttamiseksi oli tarpeellista saada vain Venäjän armeija tekemään hyökkäyksen. Sellainen hyökkäysliike näytti tarjoavan ulospääsyn vaikeasta tilanteesta, probleemin todellisen ratkaisun - pelastuksen. On vaikea kuvitella hämmästyttävämpää ja rikollisempaa harhakuvitelmaa. He puhuivat hyökkäysliikkeestä noina päivinä samoilla lauseparsilla kuin kaikkien maiden sosiaalipatriootit sodan ensi päivinä ja viikkoina, puhuessaan välttämättömyydestä kannattaa kansallisen puolustuksen asiaa, kansojen pyhän liiton voimistuttamisesta jne. Kaikki heidän zimmerwaldilainen internationaalinen meininkinsä oli kadonnut kuin taikaiskusta.

Meistä, jotka olimme jyrkässä vastarinnassa, näytti selvältä, että hyökkäysliikkeeseen yhdistyi kauhea vaara, uhkasipa ehkä kukistaa itse vallankumouksen. Me lausuimme varoituksen, että armeijaa, joka oli herännyt ja joka oli mullistavien tapausten kuohahtamana, joita tapauksia se ei vielä läheskään ymmärtänyt, ei voida lähettää taisteluun antamatta sille uusia aatteita, jotka se tuntisi omikseen. Me varoitimme, syytimme, uhkasimme. Mutta vallassa olevalla puolueella, ollessa siten sidottuna liittolaismaiden porvaristoon, ei ollut muuta keinoa; meitä luonnollisesti kohdeltiin vihamielisyydellä, katkeralla vihalla.