Lev Trotski
Venäjän työväen vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

21. Sisäisiä ristiriitoja

Tällä välin taistelu neuvostokontrollista levisi ympäri maan. Etenkin Moskovassa sai tämä taistelu monipäiväisen ja verisen luonteen. Ehkäpä ei niinkään pienenä syynä tähän ollut se seikka, että kumouksen johtajat eivät heti osoittaneet hyökkäyksessä välttämätöntä päättäväisyyttä. Sisällissodassa, kuten muissakin, voitto voidaan saavuttaa vain päättäväisellä ja järkähtämättömällä toiminnalla. Empimistä ei saa olla. Neuvotteluihin antautuminen on vaarallista; pelkästään ajan kuluttaminen merkitsee itsemurhaa. Me olemme tässä tekemisissä joukkojen kanssa, joilla ei koskaan ole ollut minkäänlaista valtaa käsissään ja joilta sen vuoksi sitä suuremmassa määrässä puuttuu poliittista itseluottamusta. Empiminen vallankumouksellisessa päämajassa demoraliseeraa heidät heti. Vain siten, että vallankumouksellinen puolue vakavasti ja päättäväisesti kulkee päämääräänsä kohden, voidaan raatajia avustaa voittamaan vuosisataiset orjuusvaistonsa ja johtaa heidät voittoon. Ja vain hyökkäysten kautta voidaan voitto saavuttaa vähimmillä voiman kustannuksilla ja vähimmillä uhreilla, mutta suuri vaikeus on saavuttaa tällainen luja ja päättäväinen menettelytapa. Kansan luottamuksen puute omaan voittoonsa ja heidän poliittisen kokemuksensa puute luonnollisesti heijastuvat heidän johtajiinsa, jotka puolestaan huomaavat sen lisäksi olevansa ylhäältäpäin tulevan porvarillisen yleisen mielipiteen suunnattoman painon puristuksessa.

Liberaalinen porvaristo kohteli halveksumisella ja suuttumuksella ajatustakin siitä mahdollisuudesta, että muodostettaisiin työväenluokan hallitus ja lausuivat tästä ajatuksesta suut vaahdossa ajatuksensa lukemattomissa käytettävinään olevissa lehdissä. Heidän kintereillään seurasivat intellektuaalit, jotka kaikkine radikalismin tunnuksineen ja sosialismilla verhottuine maailman filosofioineen sydämensä sypykässä täydellisesti omaavat orjamaista kunnioitusta porvarillista voimaa ja hallintokykyä kohtaan. kaikki nämä "sosialistiset" intellektuaalit kiireisesti yhtyivät oikeistoon ja pitivät alati lisääntyvää neuvostohallituksen voimaa selvänä lopun alkuna. "Liberaalisten" käsitteiden edustajien jälkeen tulivat pikkuvirkamiehet, hallinnolliset teknikot - kaikki ne ainekset, jotka aineellisesti ja henkisesti elävät porvariston pöydiltä putoilevista murusista. Näiden ainesten vastustus oli luonteeltaan enimmäkseen passiivista, etenkin kadettikapinan kukistamisen jälkeen; mutta joka tapauksessa se näytti suurelta. Joka askeleella meiltä kiellettiin yhteistoiminta. Hallitusvirkamiehet joko lähtivät ministeriöstä tai kieltäytyivät mitään tekemästä jos jäivätkin. He eivät halunneet luovuttaa virastojen tehtäviä enempää kuin rahatilejäkään. Puhelinyhdistäjät kieltäytyivät työskentelemästä meidän hyväksemme ja sähkösanomatoimistossa meidän tiedonantojamme joko pidätettiin tai vääristeltiin. Me emme voineet saada kääntäjiä, pikakirjureita enempää kuin kopioitsijoitakaan.

Kaikki tämä synnytti sellaisen ilmapiirin, joka oli omiaan johtamaan omankin puolueemme keskuudessa olevia eteviä aineksia epäilemään tokko porvarillisen yhteiskunnan boikotin johdosta raatajien onnistuisi panna hallituskoneistoa kuntoon ja jatkaa vallassaoloa. Mielipiteitä alkoi ilmaantua kokoomuksen aikaansaamisesta. Kenen kanssa muodostaa kokoomushallitus? Liberaalisen porvariston. Mutta kokoomusyritys heidän kanssaan oli johtanut vallankumouksen kauhistuttavaan rämeikköön. Lokakuun 25 päivän vallankumous oli joukkojen puolelta itsesäilytyksen aikaansaama teko sen jälkeen kun oli ollut kokoomushallituksen johtajien kykenemättömyyden ja petoksen aikakausi. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin muodostaa kokoomus ns. vallankumouksellisen demokratian keskuudessa, se on, kokoomushallitus kaikkien neuvostopuolueiden kanssa.

Tällaista kokoomushallitusta me todellisuudessa ehdotimme jo aivan alussa - toisen Yleisvenäläisen neuvostojen kongressin kokouksessa, lokakuun 25 päivänä. Kerenskyn hallitus oli kukistettu ja me ehdotimme että neuvostojen toimikunta ottaisi hallituksen omiin käsiinsä. Mutta oikeistopuolueet poistuivat, paiskaten oven jäljessään kiinni. Ja tämä oli viimeinen parhain teko mitä he saattoivat tehdä. He edustivat neuvostossa pientä merkityksetöntä osaa. Heillä ei enää ollut joukkojen kannatusta ja ne ainekset jotka vielä kannattivat heitä pelkässä velttoudessaan, alkoivat yhä lukuisimmin tulla meidän puolellemme. Kokoomus sosiaalivallankumouksellisten oikeiston ja menshevikien kanssa ei voinut laventaa neuvostohallituksen yhteiskunnallista pohjaa; ja sen lisäksi samalla olisi saattanut tämän hallituksen jäsenyyteen aineksia, jotka olivat täydellisesti rappioille joutuneita poliittisen epäluuloisuuden ja liberaalisen porvariston ihanteellisuuden kautta. Uuden hallituksen koko voima perustui sen ohjelman radikaalisuuteen ja sen toiminnan rohkeuteen. Liittyminen Tshernovin ja Tseretellin ryhmien kanssa olisi merkinnyt uuden hallituksen kahlehtimista käsistä ja jaloista - toimintavapauden riistämistä ja sen kautta mahdollisimman lyhyessä ajassa joukkojen luottamuksen menettämistä.

Meidän lähimpinä poliittisina naapureinamme olivat ns. "vasemmistolais-sosiaalivallankumoukselliset." He olivat yleensä sangen auliita meitä tukemaan, mutta kuitenkin pyrkivät muodostamaan sosialistista kokoomushallitusta. Rautatieunionin (ns. vikshalin) johto, posti- ja sähkölennätinlaitosten työläisten keskuskomitea ja hallituksen virkamiesten yhdistys olivat kaikki meitä vastassa. Ja meidän oman puolueemme ylemmissä piireissä alkoi kohota ääniä välttämättömyydestä koettaa aikaansaada yhteisymmärrys näiden järjestöjen kanssa keinolla millä tahansa. Mutta millä perusteilla? Kaikki yllämainitut kontrolleeraavat järjestöt olivat eläneet hyödyllisen aikansa ohitse. Niillä oli jokseenkin samanlainen suhde alempiin henkilökuntiin kuin vanhoilla armeijakomiteoilla sotilasjoukkoihin. historia on luonut syvän kuilun ylempien luokkien ja alempien luokkien välille. Periaatteettomat yhtymät niiden johtajien kanssa - johtajien jotka vallankumous teki muinaisaikuisiksi - olivat tuomitut pikaisiin epäonnistumisiin. Oli välttämätöntä luottaa täydellisesti joukkoihin, jotta yhdessä heidän kanssaan voitettaisiin sabotaasi ja yläluokkien aristokraattiset vehkeilyt.

Me annoimme sosiaalivallankumouksellisten vasemmiston jatkaa yrityksiä toivottoman kokoomuksen aikaansaamiseksi. Meidän politiikkamme päinvastoin oli alempien työtätekevien luokkien rintaman jouduttaminen Kerenskyn hallitusta kannattavien järjestöjen edustajia vastaan. Tämä jyrkästi kompromissia vastustava politiikka aiheutti huomattavaa kahnausta, vieläpä jakaantumistakin meidän puolueemme johtopiireissä. Keskus-toimeenpanevan komitean kokouksissa sosiaalivallankumouksellisten vasemmistolaiset protesteerasivat meidän toimenpiteidemme ankaruutta vastaan ja painostivat kompromissin välttämättömyyttä. He saivat kannatusta yhdeltä osalta bolshevikkeja. Kolme kansankomisariota luopui toimistaan ja erosi hallituksesta. Muutamia muita puolueen johtomiehiä asettui periaatteessa heidän kannalleen. Tämä teki erittäin syvän vaikutuksen intellektuaalisissa ja porvarillisissa piireissä. Jos bolshevikkeja ei voitu kukistaa kadettien eikä Krassnovin kasakoiden kautta, niin, sitten he ajattelivat, on aivan selvää, että se tuhoutuu omaan sisäiseen erimielisyyteensä. Joukot eivät kuitenkaan havainneet minkäänlaista eripuraisuutta. He yksimielisesti tukivat kansankomisarioiden neuvostoa, ei ainoastaan vastavallankumouksellisia vehkeilijöitä ja soboteeraajia vastaan, vaan myöskin kokoomuslaisia ja toivottomia vastaan.