Lev Trotski
Venäjän työväen vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

25. Ulkomaa-asioiden Kansankomisarion puhe

Toverit: Neuvosto-Venäjän tehtäväksi on langennut ei ainoastaan rakentaa uutta, vaan myöskin vississä määrässä periä vanhaa, tai oikeastaan sangen suuressa määrässä, - maksaa kaikki laskut, ennen kaikkea kolme ja puoli vuotta kestäneen sodan laskut. Sota pani kovalle koettelemukselle sotivien maiden taloudellisen voiman. Venäjän kohtalo, ollen köyhä, takapajuinen maa ja osallisena pitkittyneessä sodassa, oli ennakolta ratkaistu. Sotilaskoneiston kauheassa yhteentörmäyksessä ratkaisevana tekijänä, kun kaikki on sanottu ja tehty, on maan kykeneväisyys sovelluttaa teollisuutensa sotatarkoituksiin, rakentaa teollisuus uudelleen mitä lyhyimmässä ajassa tuottamaan lakkaamatta hävityksen aseita, joita käytetään niin suunnattomassa määrässä kansojen teurastuksen aikana. Melkein jokaisella maalla, niiden joukossa takapajuisimmatkin, saattoi olla ja oli voimakkaita hävitysaseita sodan alussa; ne saivat niitä ulkomailta. Siten tekivät kaikki takapajuiset maat, ja niin teki Venäjäkin. Mutta sota kuluttaa nopeasti pääomansa, vaatien sitä jatkuvasti uudistettavaksi. Maailmanteurastuksen pyörteisiin joutuneen jokaisen yksityisen maan sotilasvoimaa mitataan sillä, miten se kykenee itsenäisesti ja itse sodan aikana valmistamaan kanuunansa, kuulansa ja muut hävitysaseensa.

Jos sota olisi ratkaissut valtakysymyksen sangen lyhyessä ajassa, niin Venäjä olisi voinut osoittautua olevan sillä puolen juoksuhautoja, jonne voitto kallistui. Mutta sotaa jatkui pitkän aikaa, eikä niinkään sattumalta. Jo se tosiasia yksinään, että kansainvälinen politiikka oli viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana pysytellyt niin sanotun Euroopan "vallan tasapainon" rakentamisessa, se on, sellaisen tilanteen luomisessa, jolloin vihamieliset vallat keskimäärin ovat tasapainossa keskenään, yksistään tämä seikka oli omiaan - kun otamme huomioon nykyisten porvarillisten valtioiden vallan ja rikkauden - saattamaan sodan erittäin pitkäaikaisen luonteiseksi. Se merkitsee ennen kaikkea heikomman ja taloudellisesti vähemmän kehittyneen maan väsymistä.

Kaikista voimakkaimmaksi maaksi sotilasasemaan katsoen osoittautui Saksa sen teollisuuden voimakkuuden ja sen nykyaikaisen ja järkevän rakenteen vuoksi verrattuna Saksan valtion vanhanaikaiseen rakenteeseen. Ranska, jonka kapitalismi ei ollut kehittynyt, osoittautui olevan suuresti jäljessä saksasta, ja vieläpä niin voimakas siirtomaavalta kuin Englanti osoittautui heikommaksi kuin Saksa teollisuutensa vanhoillisuuden ja kaavamaisuuden vuoksi. Kun historia asetti Venäjän vallankumouksen eteen kysymyksen rauhanneuvotteluista, me emme epäilleet, etteikö neuvotteluissa, niin kauan kuin maailman vallankumouksellisen köyhälistön ratkaiseva voima ei asiaan sekaantuisi, meidät pakotettaisi maksamaan kolmen ja puolen vuoden sodan laskut. Meidän mielissämme ei ollut epäilystä siitä, että Saksan imperialismissa meillä oli vastustaja, joka oli tietoinen suuresta voimastaan minkä nykyinen sota oli niin selvästi osoittanut.

Kaikki väitteet, joita porvariryhmät ovat tehneet, että me olisimme olleet verrattoman paljon voimakkaammat jos me olisimme käyneet näitä neuvotteluja liittolaistemme kanssa yhdessä, ovat kaikkea perää vailla. Voidaksemme joskus epämääräisesti tulevaisuudessa käydä neuvotteluja yhdessä liittolaistemme kanssa, meidän olisi ensiksi täytynyt heidän kanssaan jatkaa sotaa. Ja kun meidän maamme oli heikontunut ja väsynyt, niin sodan jatkaminen, sodan lopettamisen epäonnistuminen, olisi yhä enemmän heikontanut ja väsyttänyt sitä. Meidän olisi pitänyt sopia sota meille vieläkin epäedullisimmilla ehdoilla. Vieläpä siinäkin tapauksessa, että se yhtymä, johon Venäjä oli liittynyt tsarismin ja porvariston kansainvälisen vehkeilyn takia - Englannin johtama yhtymä - suoriutuisi täydellisenä voittajana, niin siinäkin tapauksessa, toverit, se ei merkitsisi sitä, että meidänkin maamme myös suoriutuisi voittajana. Sillä tämän pitkän sodan edelleen jatkuessa, Venäjä tulisi yhä väsyneemmäksi ja ryöstetymmäksi kuin nyt. Tämän yhtymän isännät, jotka keskittäisivät käsiinsä voiton hedelmät, se on Englanti ja Amerikka, osoittaisivat meidän maatamme kohtaan samoja menettelyjä kuin mitä Saksa osoitti rauhanneuvottelujen aikana. Olisi typerää ja lapsellista arvioida imperialististen maiden politiikkaa miltään muulta kannalta kuin peittelemättömien etujen ja aineellisen voiman kannalta. Sen mukaisesti, kun me kansakuntana tällä hetkellä olemme heikentyneet maailman imperialismin edessä, niin me olemme heikontuneet ei sen vuoksi, että erkaannuimme sodan hehkuvasta piiristä, jo aikaisemmin erottuamme kansainvälisten sotavelvollisuuksien kahleista: ei! Me olemme heikontuneet juuri sen samaisen tsaarin ja porvariluokkien politiikan takia, jota vastaan me vallankumouksellisena puolueena olemme aina taistelleet ennen tätä sotaa ja tämän sodan aikana.

Te muistatte, toverit, millä ehdoilla meidän edustajamme lähtivät viime kerralla Prest-Litovskiin, juuri Neuvostojen kolmannen yleisvenäläisen kongressin istuntojen jälkeen. Siinä istunnossa me esitimme neuvottelujen kulkua ja vastustajiemme vaatimukset. Nämä vaatimukset, kuten muistatte, eivät todellisuudessa olleet muuta kuin naamioituja, tai pikemminkin puolittain naamioituja valloitushankkeita Liettuan, Kuurinmaan, osan Liivinmaan ja Saarenmaan saarten kustannuksella, samoin kuin puolittain naamioituja vaatimuksia rankaisevista sotakorvauksista, jotka me silloin arvioimme kuudeksi, kahdeksaksi tai kymmeneksikin miljardiksi ruplaksi. Noin kymmenen päivää kestäneiden istuntojen pysähtyessä, Itävalta-Unkarissa tapahtui huomattavia levottomuuksia; syntyi suuria lakkoja, ja nämä lakot olivat rauhanneuvotteluissa käyttämiemme menettelytapojen ensimmäisinä tunnusteina, joita saimme Keskusvaltain köyhälistön taholta Saksan militarismin valloitusvaatimuksia vastaan. Me emme luvanneet ihmeitä, mutta me sanoimme meidän ottamamme tien olevan ainoan mikä oli tarjolla vallankumoukselliselle demokratialle taatakseen itselleen mahdollisuuden edelleen kehittämiseen.

On syytä valittaa muiden maiden köyhälistön, ja erikoisesti Keskusvaltojen, olevan liiaksi hitaan astumaan avoimen vallankumoustaistelun tielle, mutta kuitenkin vaikka onkin myönnettävä, että sen kehittyminen on aivan liian hidasta - sittenkin Itävalta-Unkarissa oli havaittavissa liikettä, mikä valtaisi koko valtion ja mikä oli Brest-Litovskin neuvottelujen suoranaisena kaikuna.

Lähtiessämme Brest-Litovskiin, meidän yhteisenä mielipiteenämme oli, että ei ollut mitään syytä olettaa juuri tämän aallon pyyhkäisevän pois itävaltalais-saksalaisen militarismin. Jos me olisimme olleet vakuutettuja siitä, että tämä oli odotettavissa, niin me ilomielellä olisimme antaneet sen lupauksen, jota useat henkilöt meiltä pyysivät, nimittäin sen, että me emme missään tapauksessa tulisi allekirjoittamaan erikoisrauhaa Saksan kanssa. Minä sanoin jo silloin, että sellaista lupausta me emme voi antaa, sillä se olisi merkinnyt samaa kuin että me olisimme ottaneet velvollisuudeksemme Saksan militarismin hävittämisen. Me emme omanneet taikakalua tällaisen voiton saavuttamiseen. ja sikäli kun me emme sitoutuneet muuttamaan maailman valtojen tasapainoa tuossa tuokiossa, sikäli me myös rehellisesti ja avoimesti selitimme, että vallankumouksellinen valta voi erinäisissä oloissa olla pakotettu hyväksymään anastus-rauhan. vallankumouksellinen valta alentaisi ylväät periaatteensa vain siinä tapauksessa, että se yrittäisi salata omalta kansaltaan rauhan rosvoluonteen, mutta ei missään tapauksessa sen kautta, että taistelun kulku pakottaisi sen hyväksymään sellaisen rauhan.

Me siihen aikaan huomautimme lähtevämme jatkamaan neuvotteluja olosuhteissa, jotka ilmeisesti olivat tulleet meille edullisemmiksi ja huonontuneet vihollisillemme. Me havaitsimme liikettä Itävalta-Unkarissa, ja oli olemassa merkkejä siitä (Saksan sosiaalidemokraattisten edustajien valtiopäivillä antamien lausuntojen perusteella) että Saksakin oli samanlaisten tapahtumien kynnyksellä. Me lähdimme näissä toiveissa. Ollessamme Brest-Litovskissa ensimmäisiä päiviä, saimme langattomalla sähkölennättimellä Vilnasta ensimmäiset tiedot siitä, että Berliinissä oli kehittymässä jättiläismäinen lakkoliike; tämä liike samoin kuin Itävalta-Unkarinkin, suoranaisesti yhdistyi Brestin neuvottelujen kulkuun. Mutta kuitenkin, kuten usein tapahtuu, luokkataistelun luonteen vuoksi juuri tämä köyhälistön nousun huomattava alku, mikä oli laajaperäisin mitä Saksassa siihen mennessä koskaan oli nähty, johti siihen, että omistavat luokat liittyivät lähemmin yhteen ja kohdistivat voimakkaimman vihamielisyyden köyhälistöä vastaan. Saksan hallitsevat luokat omaavat riittävän voimakkaan itsesäilytysvaiston käsittääkseen, että tällaisessa ahdinkotilassa, jossa he olivat, annetut myönnytykset - vaikkapa kuinka vähäpätöiset - merkitsisivät antautumista vallankumousaatteen edessä. Tästä johtui se miksi heti kun sekavuuden ja paniikin ensimmäinen hetki, jolloin Kuehlman tahallisesti johti neuvottelut vähäpätöisiin ja muodollisiin kysymyksiin, oli ohitse heti kun lakoista oli päästy eroon, heti kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että ainakaan tällä hetkellä ei hänen herrojaan uhannut mikään pikainen vaara, hän jälleen muutti käytöstapaansa ja otti käytäntöön rajoittamatonta itseluottamusta ja hyökkäystä ilmaisevan sävyn.

Neuvottelumme tulivat monimutkaisemmiksi Kievin Radan osanoton vuoksi. Me viime kerrallakin huomautimme tästä. Kievin radan edustajisto esiintyi aikana jolloin Rada edusti kokolailla voimakasta järjestöä Ukrainassa ja jolloin sodan päättämistavasta ei vielä ollut tietoa. Juuri siihen aikaan me teimme Radalle virallisen tarjouksen tehdä meidän kanssamme lopullisen sopimuksen, tehden tämän sopimuksen ehdoiksi seuraavat vaatimukset: että Rada julistaa Kaledinen ja Korniloffin vastavallankumouksellisiksi ja että se ei tule mitenkään estämään meidän sodankäyntiämme näitä kahta johtajaa vastaan. Kievin Radan edustajisto saapui juuri silloin, jolloin me toivoimme pääsevämme yhteisymmärrykseen näissä kysymyksissä. Me selitimme, että niin kauan kuin Ukrainan kansa tunnusti Radan, me pidimme sallittavana sen itsenäistä esiintymistä näissä neuvotteluissa. Mutta sikäli kuin asiat kehittyivät Venäjällä ja Ukrainassa ja sikäli kuin ristiriita lisääntyi Ukrainan kansan ja Radan välillä, sitä halukkaimmin Rada halusi aikaan saada minkälaisen sopimuksen tahansa Keskusvaltojen kanssa, ja , jos tarve vaatisi, usuttamaan Saksan imperialismin Venäjän tasavallan sisäisiin asioihin tarkoituksella tukea Radaa Venäjän vallankumousta vastaan.

Helmikuun 9 päivänä (uutta aikaa) me saimme tietää, että meidän takanamme Radan ja keskusvaltojen välillä käyty neuvottelu oli päättynyt ja sopimus allekirjoitettu. Helmikuun 9 päivänä oli Baierin Leopoldin syntymäpäivä ja , kuten on tapana monarkistisissa maissa, tämä voitokas historiallinen teko suoritettiin tänä päivänä joko Kievin Radan suostumuksella tai ilman sitä. Kenraali Hoffmann määräsi kunnialaukaukset ammuttavaksi Leopoldin kunniaksi, ollen jo aikaisemmin pyytänyt tähän luvan Kievin edustajilta, sillä rauhansopimuksen mukaan Brest-Litovsk oli luovutettu Ukrainalle.

Tapahtumien kulku oli kuitenkin saanut sellaisen käänteen, että silloin kun kenraali Hoffmann pyysi lupaa sotilas-kunnianlaukauksiin, Kievin Radalla oli hyvin vähän aluetta enää jäljellä Brest-Litovskin ulkopuolella. Pietarista saamieme sähkösanomien nojalla me ilmoitimme virallisesti Keskusvaltojen edustajille, että Kievin Radaa ei enää ollut olemassa, asiantila jolla varmasti oli jotain tekemistä rauhanneuvottelujen kulkuun. Me esitimme kreivi Czerninille, että hänen edustajansa seuraisivat meidän upseereitamme Ukrainan alueelle saadakseen varmuuden oliko Kievin Rada enää olemassa vai eikö. Czernin näytti mielihyvällä suostuvan tähän ehdotukseen, mutta kun me kysyimme häneltä tarkoittiko tämä sitä, että Kievin edustajien kanssa tehtyä rauhansopimusta ei allekirjoitettaisi ennen kuin hänen omat edustajansa palaisivat takaisin, hän alkoi empiä ja lupasi kysyä sitä Kuehlmannilta. tehtyään kyselyn, vastasi hän meille kielteisesti.

Tämä tapahtui helmikuun 8 päivänä. 9:nä päivänä oli sopimus allekirjoitettava. Tätä ei voitu lykätä toistaiseksi, ei ainoastaan Leopoldin syntymäpäivän johdosta, vaan tärkeämmästä syystä, jonka Kuehlmann epäilemättä selitti Czerninille: "Jos me lähettäisimme edustajamme Ukrainaan juuri nyt, niin he mahdollisesti tulisivat vakuutetuiksi, että Radaa ei enää ole olemassa; ja silloin me joutuisimme tekemisiin yhtenäisen Venäjän edustajiston kanssa, mikä vahingoittaisi meidän etujamme neuvotteluissa"... Itävalta-Unkarin edustajisto neuvoi meitä heittämään periaatteen syrjään ja ryhtymään käsittelemään kysymystä käytännöllisemmältä kannalta. Silloin Saksan edustajisto olisi pakotettu myönnytyksiin... Oli epäiltävää, että saksalaiset päättäisivät jatkaa sotaa, sanokaamme Saarenmaasta, jos te esitätte tämän vaatimuksen konkreettisemmassa muodossa.

Me vastasimme olevamme valmiit vastaanottamaan niitä myönnytyksiä, joita heidän saksalaiset neuvottelutoverinsa valmistuisivat tekemään. "Tähän mennessä me olemme vaatineet itsemääräämisoikeutta liettualaisille, puolalaisille, liiviläisille, lättiläisille, virolaisille ja muille kansoille; ja kaikissa näissä kysymyksissä te olette sanoneet meille, että sellainen itsemääräämisoikeus oli kaiken kysymyksen ulkopuolella. No katsokaamme, mitkä teidän suunnitelmanne ovat toisen kansan - venäläisten itsemääräämisoikeuteen nähden; mitä aikomuksia ja sotilasstrategisia suunnitelmia teillä on Saarenmaahan nähden. Sillä näillä saarilla, ollessaan joko itsenäisen Viron tasavallan erottamattomana osana, tai Venäjän liittotasavallan hallussa, oli sotilaallisesti vain puolustusmerkitys kun sen sijaan saksalaisten käsissä ne saisivat hyökkäävän, tärkeän luonteen, uhaten maamme kaikista tärkeimpiä keskuksia ja erikoisesti Pietaria".

Mutta tietenkään Hoffmann ei ruvennut tekemään minkäänlaisia myönnytyksiä. Saapui ratkaisun hetki. Me emme voineet julistaa sotaa, sillä me olimme liian heikot. Armeija oli menettänyt keikki sisäiset siteensä. Säilyttääksemme maamme, voittaaksemme tämän epäjärjestyksen, oli välttämätöntä aikaansaada työläisten sisäinen järjestyminen. Tämä psykologinen side voidaan luoda vain rakentavassa työssä tehtailla, pelloilla ja työpajoissa. Meidän oli palautettava työläisjoukot, jotka olivat suuren ja raskaan kärsimyksen alaisina - jotka olivat kokeneet sodan kauhun - meidän oli palautettava heidät pelloille ja tehtaisiin takaisin ja saatettava heidät jälleen osallisiksi työn maailmasta ja rakentamaan uudelleen sisäistä kuria. Tämä oli ainoa keino pelastaa maamme, joka nyt voihki tsarismin ja porvariston syntien takia. Meidän oli päästävä irti sodasta ja poistettava armeijamme teurastushuoneesta. Siitä huolimatta me heitimme Saksan militarismille vasten kasvoja tämän: se rauha, johon te meidät pakotatte, on hyökkäys- ja rosvousrauha. Me emme voi, herrat diplomaatit, sallia teidän sanoa saksalaisille työläisille: "Te olette lausuneet meidän vaatimuksiemme olevan ahnaita, rosvomaisia. Mutta katsokaa, juuri näiden ehtojen kautta me olemme tuoneet teille Venäjän vallankumouksen allekirjoituksen." Niin me olemme heikkoja, me emme tällä hetkellä voi taistella. Mutta meillä on riittävästi vallankumouksellista rohkeutta sanoaksemme, että me emme mielisuosiolla pane nimiämme rauhansopimukseen, jonka te olette kirjoittaneet miekalla elävän kansan ruumiiseen. Me kieltäännyimme kirjoittamasta nimiämme. Minä uskon, että me teimme oikein, toverit.

Minä en tällä tarkoita, että Saksan hyökkäysretki Venäjälle olisi kaiken kysymyksen ulkopuolella. Olisi liian uhkarohkeata väittää sellaista kun ottaa huomioon Saksan imperialistisen puolueen voiman. Mutta minä uskon, että se kanta jonka me otimme tekee saksan militarismille vaikeammaksi edetä meitä vastaan. Mitä tapahtuisi jos se etenisi? Siihen on vain yksi seikka vastattavana: Jos ollenkaan on mahdollista meidän maassamme, maassa joka on niin täydellisesti väsynyt ja epätoivon tilassa, kohottaa vallankumouksellisesti tarmokkaimpien ainesten mielialaa: jos taistelu vallankumouksemme ja sen hallussa olevan alueen puolustamiseksi on vielä mahdollista, silloin tämä johtuu vain siitä, että me luovuimme sodasta ja kieltäännyimme allekirjoittamasta rauhansopimusta.