Lev Trotski
Venäjän työväen vallankumouksen historiaa lokakuusta Brest-Litovskiin

7. Demokraattinen konferenssi

Syyskuun keskivaiheilla Tseretellin ja hänen kumppaninsa koolle kutsuma demokraattinen konferenssi, oli täydellisesti keinotekoinen kokoonpanoltaan, edustaessaan neuvostojen ja itsehallinnollisten laitosten kokoomusta sellaisessa suhteessa, mikä takasi ratkaisuvallan kokoomuspuoluelaisille. Konferenssi oli syntynyt avuttomuudessa ja sekaannuksessa ja päättyi säälittävään pannukakkuun. Professionaalinen porvaristo suhtautui konferenssiin mitä suurimmalla vihamielisyydellä, pitäen sitä yrityksenä sysätä syrjään porvaristo niiltä asemilta, jotka se oli saavuttanut Moskovan konferenssissa. Vallankumouksellinen köyhälistö ja siihen liittynyt sotilas- ja talonpoikaisjoukot tuomitsivat jo ennakolta ne petkutukselliset menettelyt, joiden avulla demokraattinen konferenssi kutsuttiin koolle. Kokoomuspuoluelaisten lähimpänä tehtävänä oli vastuunalaisen ministeristön aikaansaaminen. Mutta tätäkään ei aikaansaatu. Kerensky ei halunnut enempää kuin sallikaan vastuunalaisuutta, koska hänen takanaan oleva porvaristo ei sallinut sitä. Vastuunalattomuus niin sanotun kansanvallan orgaaneja kohtaan merkitsi vastuunalaisuutta kadeteille ja liittolaisten lähetystöille. Tällä hetkellä se riitti porvaristolle. Kokoomushallituskysymyksessä demokraattinen konferenssi paljasti kykenemättömyytensä; porvariston kanssa suunnitellun kokoomushallituksen puolesta annettiin vain vähän enemmän ääniä kuin sitä vastaan; enemmistö äänesti sitä vastaan, että kokoomushallitus olisi muodostettu kadettien kanssa. Mutta kun kadetit jätettiin pois, niin eipä jäänytkään merkittävämpää ainesta kokoomushallitukseen. Tseretelli selitti tämän konferenssille yksityiskohtaisesti. Ellei konferenssi käsittänyt tätä, niin sitä huonompaan asemaan se joutui. Konferenssin selän takana käytiin salaamatta kauppaa kadettien kanssa, joita vastaan oli juuri äänestetty, ja päätettiin, että kadetit eivät esiinny kadetteina, vaan "yhteiskunnallisina työläisinä". Sekä oikealta että vasemmalta puristukseen joutunut porvarillinen demokratia sieti kaiken tämän kaupustelun ja siten paljasti syvän poliittisen alennustilansa.

Demokraattisessa konferenssissa muodostettiin neuvosto, ja sitä päätettiin täydentää lisäämällä siihen professionaalisia aineksia; tämä esi-parlamentti oli täyttävä sen väliajan, mikä kestäisi ennen perustuslakikonventionin kokoontumista. Vastoin Tseretellin alkuperäistä suunnitelmaa, mutta täydellisesti sopusoinnussa porvariston suunnitelmien kanssa, uusi kokoomushallitus säilytti virallisen itsenäisyyden esi-parlamenttiin nähden. Kaikki yhdessä loi vaikutuksen säälittävästä ja kykenemättömästä virastokirjuri-luomasta ,jonka taakse piiloutui pikkuporvarillisen kansanvallan täydellinen antautuminen professionaalisen liberalismin edessä, joka kuukautta aikaisemmin oli avoimesti kannattanut Korniloffin hyökkäystä vallankumousta vastaan. Koko jutun loppusummana sen tähden oli kokoomuksen jälleenpalauttaminen ja vakiinnuttaminen liberaalisen porvariston kanssa. Ei enää ollut epäilystäkään siitä, että olkoonpa tulevan perustuslakikonventionin kokoonpano minkälainen tahansa, hallitusvalta todellisuudessa jäisi porvaristolle, sillä kansanjoukkojen antamasta ylivoimasta huolimatta kokoomuspuoluelaiset tekivät yhtymän kadettien kanssa, pitäen mahdottomana säilyttää valtiovaltaa ilman porvaristoa. Joukkojen mieliala Miljukoffin puoluetta vastaan oli mitä vihamielisin. Kaikissa vaaleissa vallankumousaikana kadetit kärsivät armottomia tappioita, ja kuitenkin ne samat puolueet - so. sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit - jotka loistavasti voittivat kadetit vaaleissa, vaalien jälkeen antoivat kadeteille kunniapaikan kokoomushallituksessa. On luonnollista että joukot yhä selvemmin käsittivät kokoomuspuoluelaisten todellisuudessa toimivan liberaalisen porvariston juoksupoikina.

Sillä välin tuli sisäinen tilanne yhä monimutkaisemmaksi ja epäsuotuisammaksi. Sota jatkui tarkoituksettomana, järjettömänä ja laajana. Hallitus ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin päästäkseen irti turmeltuneesta ilmakehästä. Tehtiin naurettava esitys menshevikki Skobeleffin lähettämisestä Pariisiin vaikuttamaan liittolais-imperialisteihin. Kukaan järkevä henkilö ei kiinnittänyt mitään merkitystä tähän aikeeseen. Korniloff luovutti Rii’an saksalaisille terroriseeratakseen yleistä mielipidettä, ja aikaansaatuaan tämän tilanteen, palauttaakseen jälleen armeijaan nagaikkakurin. Pietaria uhkasi vaara. Ja porvarillinen aines tervehti tätä vaaraa salaamattomalla pahanilkisellä ilolla. Duuman entinen presidentti Rodshenko sanoi useasti, että turmeltuneen Pietarin joutuminen saksalaisille ei olisi suurikaan onnettomuus. Esimerkiksi hän vertasi Riigaa, jossa edustajien neuvostot oli poistettu saksalaisten sinne saavuttua, ja luja järjestys entisine poliisilaitoksineen oli pantu voimaan.

Menetettäisiinkö Itämeren laivasto? Mutta laivasto oli pilattu vallankumouksellisella propagandalla; siis menetys ei olisi kovinkaan suuri. Tämän kielevän aatelismiehen pilkkaava puhetapa osoitti porvariston suurimman osan salaiset ajatukset, että Pietarin antautuminen saksalaisille ei merkitsisi sen menettämistä. Rauhansopimuksen perusteella se palautettaisiin, mutta palautettaisiin Saksan militarismin raiskaamana. Siihen mennessä hillittäisiin vallankumous ja sitä olisi helpompi ohjata. Kerenskyn hallitus ei ajatellut lujasti puolustaa pääkaupunkia. Päinvastoin yleistä mielialaa valmisteltiin sen mahdolliseen antautumiseen. Yleisiä laitoksia muutettiin Pietarista Moskovaan ja muihin kaupunkeihin.

Näissä oloissa Pietarin neuvoston sotilasosastolla oli kokous. Mieliala oli jännittynyt ja levoton. Oliko hallitus kykenemätön puolustamaan Pietaria? Jos niin, niin tehköön rauhan. Ja jos kykenemätön tekemään rauhaa, niin erotkoon. Sotilasosaston mieliala tuli tulkituksi näillä päätöksillä. Tämä oli jo salamanvälähdystä lokakuun vallankumoukselle.

Rintamalla tilanne huonontui päivä päivältä. Kolea syksy sateineen ja tuulineen alkoi lähestyä. Ja tulevaisuudessa häämötti neljäs talvi sotaa. Tarveaineet hupenivat joka päivä. Rintaman takana oli unohdettu rintama - ei apua, ei uusia lisäjoukkoja, ei lämpöisiä talvivaatteita, jotka olivat välttämättömiä. Karkaamiset tulivat lukuisimmiksi. Vanhat armeijakomiteat, jotka olivat valitut vallankumouksen ensi jakson aikana, pysyivät paikoillaan ja tukivat Kerenskyn politiikkaa. Uusien vaalien toimittaminen oli kielletty. Komiteoiden ja sotilasjoukkojen välille syntyi kuilu. Lopulta sotilaat alkoivat katsella näitä komiteoita vihalla. Yhä lukuisammasti alkoi juoksuhaudoista saapua Pietariin lähetystöjä ja Pietarin neuvoston kokouksessa tekivät suoran kysymyksen: "Mitä tässä enää voi tehdä? Kuka lopettaa ja miten sota lopetetaan? Miksi Pietarin neuvosto on vaiti?"