Lev Trotski 1923

Vodka, kirkko ja elokuvat

 

Kaksi suurta seikkaa on antanut uuden leiman työläisten jokapäiväiselle elämälle: kahdeksantuntinen työpäivä ja vodkan myynnin lopettaminen. Viinamonopolin lakkauttaminen, jonka sota aiheutti, edelsi vallankumousta. Sota vaati niin pohjattomia varoja, ettei tsarismi voinut luopua juomatulosta eikä toimettomuudestakaan: miljardi sinne, miljardi tänne – ero ei ole suuri. Vallankumous peri viinamonopolin peruuttamisen tosiseikkana, ja omaksui tuon seikan, mutta paljon periaatteellisemmin käsityksin. Vasta kun vallan on ottanut työväenluokka, josta tulee uuden talouden tietoinen rakentaja, valtion taistelu alkoholismia vastaan, niin kulttuurinen ja valistava kuin rajoittavakin, saa täyden historiallisen merkityksen. Tässä mielessä se seikka, joka on itse asiassa sivuseikka, että "juoppobudjetin" kumosi sivumennen imperialistinen sota, ei muuta hiukkaakaan sitä perusasiaa, että valtion kansanjuottamisen lakkauttaminen tuli vallankumouksen rautaisten saavutusten joukkoon. Alkoholinvastaisen kuurin kehittäminen, lujittaminen, järjestäminen ja loppuun asti saattaminen jälleensyntyvän työn maassa - siinä meidän tehtävämme. Ja niin taloudelliset kuin kulttuurisaavutuksemme kulkevat rinnan "prosenttien" vähenemisen kanssa. Tässä ei voida tehdä myönnytyksiä. Mitä tulee kahdeksantuntiseen työpäivään, se on jo suoraan vallankumouksen saavutus - yksi tärkeimmistä. Jo sinänsä tosiseikkana kahdeksantuntinen työpäivä muuttaa radikaalisti työläisen elämää, vapauttaen kaksi kolmasosaa vuorokaudesta tehdastyöstä. Tämä luo pohjan jokapäiväisen elämän perustavanlaatuisille muutoksille, sivistystason kasvulle, julkiselle koulutukselle jne, mutta vain pohjan. Mitä oikeammin valtio käyttää työajan, sitä paremmin, täydemmin ja sisällökkäämmin voidaan järjestää työläisen koko elämä. Siinä juuri onkin, kuten sanottu, lokakuun kumouksen perusajatus, että jokaisen työläisen taloudellinen menestys merkitsee automaattisesti koko työväenluokan aineellisen ja sivistyksellisen tason nousua. "Kahdeksan tuntia työhön, kahdeksan uneen, kahdeksan vapaata", näin kuuluu työväenluokan vanha tunnus. Meidän oloissamme se saa täysin uuden sisällön: mitä tuottavammin käytetään kahdeksan työtuntia, sitä paremmin, puhtaammin ja terveellisemmin voidaan varustaa kahdeksan tuntia unta, sitä sisällökkäämmin ja sivistävämmin kahdeksan vapaata tuntia.

Kysymys vapaa-ajasta saa tässä yhteydessä valtavan kulttuurisen ja kasvatuksellisen merkityksen. Lapsen luonto paljastuu ja muotoutuu leikissä. Aikuisen ihmisen luonto tulee esiin selvimmin peleissä ja vapaa-ajassa. Mutta myös kokonaisen luokan luonnon muodostumisessa, jos tuo luokka on nuori ja eteenpäin kulkeva, kuten proletariaatti, vapaa-aika ja pelit voivat olla merkittävässä osassa. Suuri ranskalainen utopisti Fourier, toisin kuin kristillinen asketismi ja luonnon alistaminen, rakensi falansterinsa (tulevaisuuden kommuunit) ihmisten vaistojen ja halujen oikealle ja älykkäälle käyttämiselle ja yhdistämiselle. Tuo ajatus on syvällinen. Työläisvaltio ei ole munkkiveljeskunta eikä luostari. Me otamme ihmiset sellaisina, kuin luonto heidät loi, ja miten heidät osin kasvatti, osin turmeli vanha yhteiskunta. Me etsimme tukipistettä tässä elävässä ihmisaineksessa asettaaksemme puolue- ja vallankumouksellisen valtion vipusimen. Pyrkimys rentoutua, virkistäytyä, katsella ja nauraa on ihmisluonnon mitä lainomaisin pyrkimys. Me voimme ja meidän täytyy antaa tälle tarpeelle yhä korkeampi taiteellinen tyydytys ja samaan aikaan tehdä vapaa-ajasta kollektiivisen kasvatuksen väline, ilman pedagogista holhoamista, ilman tungettelevaa suuntaamista totuuden tielle.

Tärkein ja muut selvästi ohittava keino tällä alueella voi olla nykyaikana elokuva. Tämä hämmästyttävä katsomisen uutuus tunkeutui ihmiskunnan elämään ennennäkemättömällä ja voittoisalla nopeudella. Kapitalististen kaupunkien arkipäivässä elokuva on nyt samanlainen osa elämää, kuin sauna, oluttupa, kirkko ja muut tarpeelliset laitokset, hyvät ja huonot. Kiinnostuksessa elokuvaan on perustana pyrkimys rentoutua, nähdä jotain uutta, ennennäkemätöntä, nauraa ja jopa itkeä, mutta ei omille sattumuksille, vaan muiden. Nämä kaikki tarpeet elokuva tyydyttää mitä välittömimmin, näyttävimmin, vertauskuvallisimmin, täysin elävänä, vaatimatta katsojilta juuri mitään, edes yksinkertaista lukutaitoa. Tästä katsojan niin kiitollinen rakkaus elokuvaan, ehtymättömään vaikutelmien ja elämysten lähteeseen! Tässä piste, eikä vain piste, vaan valtava kenttä, johon voidaan kohdistaa kasvatukselliset ja sosialistiset ponnistukset.

Se että me tähän asti, siis näiden miltei kuuden vuoden aikana, emme ole omaksuneet elokuvaa, osoittaa, missä määrin me olemme kampurajalkaisia, sivistymättömiä, ettei sanoisi: tylsäpäisiä. Tuossa väline, joka itse pyytää päästä käsiin: paras propagandaväline ­- teknisen, kulttuurisen, tuotannollisen, alkoholinvastaisen, terveydenhoidollisen, poliittisen ­ minkä tahansa, yleistajuisen propagandan, viihdyttävän, mieleenpainuvan ja mahdollinen tulopykälä.

Houkutteleva ja viihdyttävä, jo tällä elokuva kilpailee oluttuvan ja kapakan kanssa. En tiedä, mitä Pariisissa tai New Yorkissa on nykyään enemmän: oluttupia vai elokuvateattereita? Ja mitkä näistä yrityksistä tuottavat enemmän tuloa? Mutta on selvä, että elokuva kilpailee ennen kaikkea kapakan kanssa siinä kysymyksessä, miten ja millä täyttää kahdeksan vapaata tuntia. Voimmeko me hallita tätä verratonta välinettä? Miksi ei? Tsaarin hallitus perusti muutamassa vuodessa laajan valtionkapakoiden verkoston. Tässä puuhassa se sai jopa miljardi kultaruplaa tuloa päivässä. Miksi työläisvaltio ei voi luoda valtiollisten elokuvateattereiden verkostoa, käyttäen yhä enemmän tätä viihdyttämisen ja kasvattamisen välinettä kansan elämässä, asettaen sen alkoholin vastapainoksi ja muuttaen se samalla tuloja tuottavaksi? Onko tämä toteutettavissa? Miksei? Se ei tietenkään ole helppoa. Mutta sen on joka tapauksessa luonnollisempaa, vastaa enemmän työläisvaltion luonnetta ja organisatorisia voimia, kuin esimerkiksi yritys luoda uudelleen viinatoimi*

Elokuva ei kilpaile vain kapakan, vaan myös kirkon kanssa. Ja tämä kilpailu voi koitua kirkolle kohtalokkaaksi, jos täydennämme kirkon erottamista sosialistisesta valtiosta yhdistämällä sosialistinen valtion elokuvan kanssa.

Venäjän työväenluokassa ei ole juuri lainkaan uskonnollisuutta. Eikä sitä ole ollutkaan koskaan varsinaisesti. Ortodoksinen kirkko oli arkipäivän menoja ja valtion organisaatio. Tunkeutua sitten syvälle tajuntaan ja liittää dogminsa ja kaanoninsa kansanjoukkojen sisäiseen kokemukseen siltä ei onnistunut. Syy siihen on sama: vanhan Venäjän, mukaan lukien sen kirkon, sivistymättömyys. Sen vuoksi kulttuuriin herätessään venäläinen työläinen vapautuu niin helposti pelkästään ulkoisesta arkisesta siteestään kirkkoon. Talonpojalle se tosin on vaikeampaa, mutta ei siksi, että tämä olisi syvemmin ja läheisemmin tutustunut kirkon oppiin – siitä ei tietenkään ollut tietoakaan – vaan koska tämän piintynyt ja yksitoikkoinen arki liittyi läheisesti piintyneisiin ja yksitoikkoisiin kirkollisiin menoihin.

Työläisellä – puhumme puolueeseen kuulumattomasta joukkotyöläisestä – side kirkkoon pitää useimmissa tapauksista tottumuksen langan varassa, etupäässä naisen tottumuksen. Ikonit riippuvat kotona, koska ne jo ovat. Ne koristavat seiniä, ilman niitä on liian paljasta – outoa. Uusia ikoneja työläinen ei rupea ostamaan, mutta vanhoista luopumiseen tahto ei riitä. Miten juhlistaa kevättä, jollei kulitšalla ja pashalla? Ja kulitša ja pasha pitää tavan mukaan pyhittää – muuten puuttuu jotain. Eikä kirkossakaan käydä suinkaan uskonnollisuutta: kirkoissa on valoisaa, juhlallista, paljon ihmisiä, hienoa laulua – suuri joukko yhteiskunnallis-esteettisiä houkuttimia, joita ei ole tehtaassa, ei perheessä eikä arkisella kadulla. Uskoa ei ole tai sitä ei miltei ole. Ainakaan ei ole minkäänlaista kunnioitusta kirkollista hierarkiaa kohtaan eikä mitään luottamusta kirkonmenojen maagiseen voimaan. Mutta ei myöskään ole aktiivista tahtoa irtautua kaikesta tuosta. Ajanvietteen, huomion toisaalle kiinnittämisen ja viihteen elementti esittää kirkollisissa menoissa valtavaa osaa. Kirkko vaikuttaa teatterin keinoin näköön, kuuloon ja hajuun (suitsukkeet!) ja niiden kautta mielikuvitukseen. Ihmisen tarve teatraalisuuteen – katsella ja kuunnella epätavallista, värikästä, elämän yksitoikkoisuudesta pois vievää – on hyvin suuri, lähtemätön ja vaativa lapsuusvuosista aina vanhusikään saakka. Laajojen joukkojen vapauttamiseksi kirkollisista menoista, arjen kirkollisuudesta, ei riitä vain uskonnonvastainen propaganda. Se tietenkin on välttämätöntä. Mutta välitön, käytännön vaikutus rajoittuu kuitenkin vähemmistöön, aatteellisesti rohkeimpiin. Laajat joukot eivät antaudu uskonnonvastaiselle propagandalle eivät siksi, että heillä olisi syvä henkinen side uskontoon, vaan päinvastoin, koska juuri henkista sidettä ei ole, vaan muodoton, piintynyt, tietoisuuden kautta viemätön arkinen, automaattinen side, ja samalla kadulla töllistelijän side, joka on valmis tilaisuuden tullen osallistumaan kulkueeseen tai juhlalliseen jumalanpalvelukseen, kuuntelemaan laulua ja heiluttamaan käsiä. Tuota aatteetonta , joka lepää tietoisuudessa piintyneenä lastina, ei voi tuhota pelkällä kritiikillä, mutta sen voi karkottaa uuden arjen muodoin, uudella ajanvietteellä, uudella, sivistyneemmällä teatraalisuudella. Ja tässäkin ajatus suuntautuu jälleen voimakkaimpaan, koska se on demokraattisin, teatraalisuuden aseeseen: elokuvaan. Elokuva ei tarvitse monihaaraista hierarkiaa, kirjosilkkiä ym., elokuva avaa valkoiselle kankaalle paljon vangitsevamman teatraalisuuden, kuin kaikkein rikkain, tuhansien vuosien teatterikokemuksen viisastuttama kirkko, moskeija tai synagoga. Kirkossa näytetään vain yksi "näytöskappale", ja lisäksi aina yksi ja sama, vuodesta toiseen, mutta viereinen elokuvateatteri naapurissa tai kadun toisella puolella samoina päivinä ja hetkinä näyttää niin pakanallisen, juutalaisen kuin kristillisenkin pääsiäisen, niiden historiallisessa perimysjärjestyksessä ja niiden rituaalien kopioinnissa. Elokuva viihdyttää, valistaa ja ällistyttää mielikuvitusta kuvin ja vapauttaa tarpeesta ylittää kirkon kynnys. Elokuvateatteri on paitsi kapakan, myös kirkon suuri kilpailija. Siinä ase, joka meidän on hallittava kaikin mokomin!

Pravda 12. heinäkuuta 1923

Lev Trotski

 

Nämä rivit oli jo kirjoitettu, kuin löysin seuraavasta käteeni saamastani Pravdan numerosta (30. kesäkuuta) seuraavan katkelman toveri I. Gordejevin toimitukselle lähettämästä artikkelista: "Elokuvateollisuus on erittäin tuottava kaupallinen ala, joka tuo suuria tuloja. Osaavalla, järkevällä ja asiallisella lähestymisellä elokuvamonopoli voisi esittää rahoitustamme tervehdyttävää roolia, joka vastaisi viinamonopolin roolia tsaarin valtionkassalle." Sen jälkeen Gordejev esittää käytännön mielipiteitä siitä, kuinka neuvostoliittolainen arkipäivä voitaisiin elokuvistaa. Tässä kysymys, joka todella tarvitsisi vakavaa ja asiallista käsittelyä! L.T.