Lev Trotski 1936

Petetty vallankumous

 

Kappale 1: MITÄ ON SAAVUTETTU?

Teollisuuskasvun tärkeimmät osoittimet

Venäjän porvariston mitättömyyden vuoksi demokraattiset tehtävät Venäjällä, niin monarkian lakkauttaminen kuin talonpojiston maaorjuudesta jäljelle jääneen velkaorjuuden lopettaminen, saatettiin ratkaista vain proletariaatin diktatuurin kautta. Vallattuaan vallan talonpoikaisjoukkojen kärjessä proletariaatti ei kuitenkaan voinut pysähtyä demokraattisiin tehtäviin. Porvarillinen vallankumous kietoutui välittömästi sosialistisen vallankumouksen ensimmäisiin tehtäviin. Tämä ei ole sattuma. Viime vuosikymmenten historia osoittaa erityisen havainnollisesti, että kapitalismin taantuessa jälkeenjääneet maat ovat menettäneet mahdollisuuden saavuttaa se taso, jonka pääoman vanhat keskukset ovat ehtineet saavuttaa. Jouduttuaan itse umpikujaan sivilisoijat katkaisevat tien sivilisoitavilta. Venäjä ei astunut proletaarisen vallankumouksen tielle siksi, että sen talous olisi ensimmäisenä kypsynyt sosialistiseen kumoukseen, vaan siksi, ettei se ylipäänsä enää voinut kehittyä pitemmälle kapitalistisella perustalla. Tuotantovälineiden omistuksen yhteiskunnallistaminen tuli väistämättömäksi ehdoksi ennen kaikkea siksi, että maa saataisiin pois barbariasta: tämä on jälkeen jääneiden maiden yhdistetyn kehityksen laki. Astuessaan sosialistiseen vallankumoukseen ”kapitalismin ketjun heikoimpana lenkkinä” (Lenin) on entinen tsaarien imperiumi nytkin vielä, 19 vuotta kumouksen jälkeen, tehtävän ”saavuttaa ja ohittaa” edessä, siis saavuttaa ennen kaikkea Eurooppa ja Amerikka, siis ratkaista ne tekniikan ja tuotannon tehtävät, jotka kehittynyt kapitalismi on jo aikaa sitten ratkaissut.

Voisiko toisin sitten ollakaan? Vanhojen hallitsevien luokkien kumoaminen ei ratkaissut, vaan vain paljasti lopullisesti tehtävän: nousta barbariasta kulttuuriin. Samalla vallankumous keskittämällä tuotantovälineet valtion käsiin antoi mahdollisuuden käyttää taloudessa uusia, paljon tehokkaampia menetelmiä. Yksin suunnitelmallisen johdon ansiosta on jälleen rakennettu lyhyessä ajassa se, minkä imperialistinen sota ja kansalaissota ovat tuhonneet, on luotu uusia suurenmoisia yrityksiä ja luotu uusia teollisuuden tuotantoaloja.

Poikkeuksellinen hidastuminen kansainvälisen vallankumouksen kehityksessä, jonka pikaiseen apuun bolševikkipuolueen johtajat luottivat, paitsi aiheutti Neuvostoliitolle valtavia vaikeuksia, myös paljasti poikkeukselliset sisäiset voimavarat ja mahdollisuudet. Saavutettujen tulosten, niiden suurenmoisuuden ja myös riittämättömyyden, arviointi on kuitenkin mahdollista vain kansainvälisen mittakaavan avulla. Tämä teoksen metodina on prosessin historiallinen ja sosiologinen tulkinta eikä tilastokuvausten kasaaminen. Jatkon kannalta on kuitenkin tarpeen ottaa lähtökohdaksi joitakin tärkeimpiä lukuja.

Neuvostoliiton teollistumisen laajuus miltei koko kapitalistisen maailman seisahtumista ja taantumista vasten tulee kiistatta esille seuraavista kokonaisluvuista. Saksan teollisuustuotanto nousee ainoastaan asevarustelukuumeen ansiosta nykyään vuoden 1929 tasolle. Iso-Britannian tuotanto nousee protektionismin avulla samoin kuuden vuoden aikana 3-4 %. Yhdysvaltain teollisuustuotanto on laskenut noin 25 %, Ranskan yli 30 %. Ykkössijalla menestyksessä kapitalististen maiden keskuudessa on kiihkeästä varustautuva ja ryöstelevä Japani: sen tuotanto on noussut miltei 40 %! Mutta tuokin poikkeuksellinen luku kalpenee Neuvostoliiton kasvuvauhdille: sen teollisuustuotanto on noussut samaan aikaan noin 3,5 kertaa, siis 250 %. Raskas teollisuus nostanut tuotantoaan viime kymmenvuotiskaudella (1925-1935) yli kymmenenkertaiseksi. Viisivuotiskauden ensimmäisenä vuonna (1928-29) pääomasijoitukset olivat 5,4 miljardia ruplaa; vuodelle 1936 on tarkoitettu 32 miljardia.

Jos ruplan horjuvuuden takia mittayksikkönä jätetään rahallinen arviointi sivuun, niin siirrytään puhumaan muista, kiistattomammista luvuista. Joulukuussa 1913 Donetsin laakio tuotti 2 215 tuhatta tonnia hiiltä, joulukuussa 1935 – 7 125 tuhatta tonnia. Kolmen viime vuoden aikana raudan valu on lisääntynyt kaksi kertaa, teräksen ja valssiraudan tuotanto miltei 2,5 kertaa. Sotaa edeltäneeseen tasoon verrattuna öljyn, hiilen ja raudan tuotanto on noussut 3 - 3,5 kertaa. Vuonna 1920, kun laadittiin ensimmäinen sähköistämissuunnitelma, maassa oli 10 paikallista voimalaa, joiden yhteenlaskettu teho oli 253 tuhatta kilowattia. Vuonna 1935 paikallisia voimaloita oli jo 95, yhteiseltä teholtaan 4 345 tuhatta kilowattia. Vuonna 1925 Neuvostoliitto oli 11. Sähköntuotannossa; 1935 se oli enää Saksasta ja Yhdysvalloista jäljessä. Hiilentuotannossa Neuvostoliitto nousi 10:nneltä sijalta neljänneksi, teräksentuotannossa kuudennesta kolmanneksi. Traktoreiden tuotannossa se nousi ykköseksi maailmassa. Samoin sokerintuotannossa.

Teollisuuden jättimäiset saavutukset, maataloustuotannon nousun paljon lupaava alku, vanhojen teollisuuskaupunkien poikkeuksellinen kasvu, uusien syntyminen, työläisten määrän nopea lisääntyminen, kulttuuritason ja kulttuuritarpeiden nousu, siinä kiistattomat tulokset lokakuun vallankumouksesta, jossa vanhan maailman profeetat halusivat nähdä inhimillisen sivilisaation haudan. Herrojen porvarillisten taloustieteilijöiden kanssa ei ole enää mistä kiistellä: sosialismi on todistanut voittonsa ei ”Pääoman” sivuilla, vaan talouden näyttämöllä, joka muodostaa kuudenneksen maapallon maapinta-alasta; ei dialektiikan kielellä, vaan raudan, sementin ja sähkön kielellä. Jos kävisikin niin, että Neuvostoliitto, sisäisten vaikeuksien, ulkoisten iskujen ja johdon virheiden seurauksena tuhoutuisikin, minkä toivomme lujasti jäävän tapahtumatta, jäisi vielä, ikäänkuin tulevaisuuden pantiksi, se pysyvä tosiseikka, että vain proletaarisen vallankumouksen ansiosta jälkeen jäänyt maa saavutti alle kahdessa vuosikymmenessä historiassa ennennäkemättömiä saavutuksia.

Samalla on päättynyt kiista reformistien kanssa työväenliikkeessä. Voidaanko hetkeäkään verrata heidän hiirentouhujaan siihen jättiläisen työhön, jota tekee kansa, jonka vallankumous herätti uuteen elämään? Jos Saksan sosialidemokraatit olisivat 1918 käyttäneet työläisten heille työntämän vallan sosialistiseen kumoukseen eikä kapitalismin pelastamiseen, ei olisi vaikeata ymmärtää, Venäjän kokemuksen perusteella, millainen vastustamaton taloudellinen mahti olisi tänään Keski- ja Itä-Euroopan ja osan Aasia sosialistisella massiivilla. Reformismin historiallisia rikoksia maailman kansat maksavat uusin sodin ja vallankumouksin.

Saavutusten suhteellinen arviointi

Neuvostoliiton teollisuuden kasvuluvut ovat vertaansa vailla. Mutta ne eivät vielä tänään eivätkä huomenna ratkaise kysymystä. Neuvostoliitto nousee hirvittävän alhaiselta tasolta, kun taas kapitalistiset maat luistavan hyvin korkealta tasolta. Tämän päivän voimasuhteita ei määritellä kasvuvauhdilla, vaan molempien leirien voiman vastakkain asettamisella, miten se ilmenee aineellisessa kasaantumisessa, tekniikassa, kulttuurissa ja ennen kaikkea ihmistyön tuottavuudessa. Kun lähestymme kohdetta tästä tilastollisesta näkökulmasta, tilanne muuttuu heti poikkeuksellisen epäedulliseksi Neuvostoliitolle.

Leninin muotoilema kysymys: kuka ketä? on kysymys voimasuhteista Neuvostoliiton ja maailman proletariaatin yhtäältä ja sisäisten vihamielisten voimien ja maailmankapitalismin toisaalta välillä. Neuvostoliiton taloudellinen menestys antaa mahdollisuuden lujittua, edetä, varustautua, ja kun tarvitaan – vetäytyä ja odottaa, toisin sanoen, kestää. Mutta olennaisesti kysymys siitä, kuka ketä, paitsi sotilaallisena, ennen kaikkea taloudellisena, on Neuvostoliiton edessä maailman mittakaavassa. Sotilaallinen interventio on vaarallinen. Mutta halpojen tavaroiden interventio, kapitalististen armeijoiden kuormastossa, olisi vielä mittaamattomasti vaarallisempi. Proletariaatin voitto yhdessä länsimaassa aiheuttaisi tietenkin heti radikaalin muutoksen voimasuhteeseen. Mutta toistaiseksi Neuvostoliitto on eristyksissä ja mikä vieläkin pahempaa, kun Euroopan proletariaatti kärsii tappioita ja vetäytyy, neuvostojärjestelmän voima mitataan viime kädessä työn tuottavuudella, mikä tavarataloudessa ilmaistaan omakustannusarvona ja hintoina. Sisäisten hintojen ja maailmanmarkkinahintojen välinen ero on yksi tärkeimpiä voimasuhteen mittareita. Samalla tähän kysymykseen on neuvostoliittolaisia tilastotieteilijöitä kielletty edes koskemasta. Syynä on se, että vaikka kapitalismi on pysähdyksen ja lahoamisen tilassa, se on vielä vahvasti etulyöntiasemassa työn tekniikan, organisaation ja kulttuurin suhteen.

Neuvostoliiton maatalouden perinteinen takapajuisuus on varsin yleisesti tunnettu. Yhdelläkään sen osa-alueella ei ole saavutettu menestystä, joita edes etäisesti voitaisiin verrata teollisuuden saavutuksiin. ”Me olemme vielä pahasti jäljessä,” valitti esimerkiksi Molotov vuoden 1935 lopulla, ”kapitalistisista maista punajuurisadoissa”. 1934 Neuvostoliitossa saatiin hehtaarilta 8 200 kiloa; Ukrainassa saatiin 1935 poikkeuksellisen sadon aikana 13 100 kiloa. Tšekko-Slovakiassa ja Saksassa saadaan noin 25 000 kiloa, Ranskassa yli 300 000 kiloa hehtaarilta. Molotovin valituksen voi rajoituksitta ulottaa kaikille maatalouden alueille, niin teknisiin kuin viljakasveihinkin, ja erityisesti karjankasvatukseen. Oikea kylvökierto, siementen, lannoitteiden, traktoreiden, leikkuupuimureiden ja rotukarjatilojen valinta – tuo kaikki valmistelee todella suurenmoista vallankumousta yhteiskunnallistetussa maataloudessa. Mutta juuri tuolla kaikkein konservatiivisimmalla alueella vallankumous vaatii aikaa. Toistaiseksi tehtävä on, kollektivisoinnista huolimatta, lähentyä korkeampia malleja Lännessä sen pientilatalouksineen.

Taistelua työn tuottavuuden lisäämiseksi teollisuudessa käydään kahtaalla: edistyksellisen tekniikan käyttöönotto ja paras mahdollinen työvoiman käyttö. Mahdollisuus pystyttää muutamassa vuodessa jättimäisiä uuden tyyppisiä tehtaita taattiin yhtäältä, koska Lännessä oli korkeatasoista kapitalistista tekniikkaa, toisaalta sillä, että oli suunnitelmatalous. Tällä alueella on käynnissä vieraiden saavutusten assimilointi. Sillä, että neuvostoteollisuus, kuten myös Puna-armeijan varustus, ovat nousseet pakkotahtia, on valtavia potentiaalisia etuja. Talouden ei ole tarvinnut raahata perässään antiikkista varustusta, kuten Englannissa ja Ranskassa eikä armeijan ole ollut pakko käyttää loppuun vanhentuneita varusteita. Mutta tuolla kuumeisella kasvulla on kielteisetkin puolensa: talouden eri osien välillä ei ole vastaavuutta, ihmiset jäävät tekniikasta jälkeen; johto ei selviä tehtävistä. Kaikki yhdessä ilmenee toistaiseksi korkeina kustannuksina tuotannon laadun ollessa matala.

”Meidän teollisuudenhaarallamme,” kirjoittaa öljyteollisuuden johtaja, ” on samanlainen varustus kuin amerikkalaisilla, mutta työn organisaatio porauksessa on jäänyt jälkeen eikä työvoima ole tarpeeksi koulutettua.” Lukemattomat onnettomuudet selittyvät ”huolimattomuudella, osaamattomuudella ja riittämättömällä teknisellä valvonnalla”. Molotov valittaa: ”me olemme jääneet paljon jälkeen rakennusalalla… Se hoituu suurimmaksi osaksi vanhaan tapaan, mekaniikan ja laitteiden käytön ollessa heikkoa”. Tuollaisia tunnustuksia on kylvetty kaikkialla neuvostolehdistössä. Uusi tekniikka ei vielä läheskään anna niitä tuloksia, mitä kapitalistisessa kotimaassaan.

Raskaan teollisuuden kokonaissaavutukset ovat valtava menestys: vain tälle perustalle voidaankin rakentaa; nykytalouden päästökoe on kuitenkin hienojen osien tuotanto, joka vaatii teknistä ja yleistä sivistystä. Tällä alueella Neuvostoliiton jälkeenjääneisyys on vielä huomattava.

Sotateollisuudessa on saavutettu epäilemättä vakavimmat, ei vain määrälliset vaan myös laadulliset menestykset: armeija ja laivasto ovat vaikutusvaltaisin tilaaja ja vaativin ostaja. Silti sotilasjohtajat, mm. Vorošilov, eivät julkisissa puheissaan lakkaa valittamasta: ”me emme ole aina täysin tyytyväisiä siihen tuotantoon, jota te annatte meille Puna-armeijalle”. On helppo kuulla se huolestuneisuus, joka kätkeytyy näiden varovaisten sanojen taakse.

Koneenrakennuksen, sanoo raskaan teollisuuden johtaja virallisessa esitelmässä, ”on oltava korkealaatuista, valitettavasti se ei sitä ole”… Ja edelleen: ”kone maksaa meillä paljon. Kuten aina, esitelmöitsijä pidättäytyy tarkoista vertailuluvuista suhteessa maailman tuotantoon.

Traktori on neuvostoteollisuuden ylpeys. Traktoreiden tehokkuuskerroin on kuitenkin hyvin alhainen. Viime talousvuoden aikana 81 % traktoreista joutui peruskorjaukseen, lisäksi suuri osa niistä meni jälleen epäkuntoon kesken kiireisimpien peltotöiden. Joidenkin laskelmien mukaan kone- ja traktoriasemista tulee kannattavia vasta, kun hehtaarilta saadaan 2 - 2,2 tonnia viljaa. Nyt, kun keskisato ei ole puoltakaan tuosta, valtio joutuu kantamaan miljardimenot tappion kattamiseksi.

Vielä huonommin on tilanne on maantiekuljetuksissa. Amerikassa kuorma-auto kulkee 60 - 80 000, jopa 100 000 kilometriä vuodessa; Neuvostoliitossa vain 20 000, siis 3-4 kertaa vähemmän. Jokaisesta 100 autosta on työssä vain 55: loput ovat korjattavina tai odottamassa korjausta. Korjauskulut ylittävät kaksinkertaisesti kaikkien tuotettujen uusien autojen arvon. Ei ihme, että valtionkontrollin mukaan ”autokuljetukset ovat erityisen raskaana taakkana tuotannon omakustannukselle”.

Rautateiden parantaminen on tuonut mukanaan, kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan mukaan, ”lukemattomia onnettomuuksia ja haavereita”. Pääsyy on sama: menneisyydestä peritty matala työn kulttuurin taso. Taistelu rautatievaihteiden pitämisestä siistissä kunnossa muuttuu eräänlaiseksi sankariteoksi, josta palkitut vaihdemiehet pitävät esitelmiä Kremlissä vallan huippujen edessä. Vesiliikenne, huolimatta viime vuosien menestyksestä, jää kauas jälkeen rautatieliikenteestä. Aika ajoin lehdissä on uutisia ”meriliikenteen heikkolaatuisesta työstä”, ”erittäin heikosta laivankorjauksesta” jne.

Kevyen teollisuuden alalla tilanne on vielä vähemmän suotuisa kuin raskaassa. Neuvostoliiton teollisuuden eräänlaisen lain voi muotoilla seuraavasti: tuotteet ovat pääsääntöisesti sitä huonompia, mitä lähempänä ne ovat kuluttajien joukkoja. Tekstiiliteollisuudessa Pravdan sanojen mukaan ”hylkytuoteprosentti on hävettävän korkea, valikoima köyhä ja laatu pääasiassa heikkoa”. Valitukset kulutustavaroiden huonosta laadusta pääsevät joskus läpi neuvostolehdistön palstoille: ”kömpelöt rautakauppatavarat”; ”rumat huonekalut, huonosti koottu ja miten kuten viimeistelty”; ”kunnollisia nappeja ei saa”; ”ruokalajärjestelmä toimii ehdottoman epätyydyttävästi”. Ja niin edelleen, loputtomiin.

Teollistamisen luonnehtiminen vain lukumääräisin osoittimin, ilman laadullisia, on melkein sama, kuin määriteltäisiin ihmisen ruumiinrakenne vain pituuden mukaan, ilman rinnan leveyttä. Jotta neuvostotalouden kasvua voitaisiin oikein arvioida, on laadun lisäksi aina muistettava se seikka, että nopeat saavutukset joillain alueilla saattelevat jälkeenjäämistä toisilla. Jättimäisten autotehtaiden pystyttäminen maksetaan teiden vähäisyydellä ja huonokuntoisuudella. ”Teiden huono kunto on meillä poikkeuksellista,” toteaa Izvestija; Moskovan - Jaroslavlin välistä tärkeää maantietä voi ajaa autolla korkeintaan kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Gosplanin puheenjohtaja vahvistaa, että maa ylläpitää edelleen ”vuosisataista tiettömyyden perinnettä”.

Samassa kunnossa on myös kunnallistalous. Lyhyessä ajassa nousee uusia teollisuuskaupunkeja; samaan aikaan kymmenet vanhat rappeutuvat. Pääkaupungit ja teollisuuskeskukset kasvavat ja komistuvat, maan eri puolilla pystytetään kalliita teattereita ja kerhotaloja, mutta asuntopula on sietämätön ja asuintalot jäävät pääsääntöisesti ilman valvontaa. ”Me rakennamme huonosti ja kalliisti, asuntokanta kuluu eikä sitä uusita, korjaamme vähän ja taitamattomasti”. (Izvestija).

Koko talous muodostuu samanlaisista epäsuhdista. Tietyssä määrin ne ovat väistämättömiä, koska on pitänyt edetä ja pitää edetä alkaen tärkeimmistä kohdista. Silti yksien alueiden jälkeenjääneisyys alentaa huomattavasti muiden tehokasta toimintaa. Jos kuviteltaisiin ihanteellinen suunnitelmallinen johto, joka takaisi ei yksittäisten alueiden enimmäistahtia, vaan talouden optimituloksen kokonaisuudessaan, niin kasvun tilastokerroin olisi aluksi alempi, mutta koko talous ja etenkin kuluttajat olisivat voittajina. Jatkossa talouden yleinen kasvukin voittaisi.

Virallisissa tilastoissa autotuotanto ja niiden korjaaminen kuuluvat samaan teollisuustuotannon summaan; taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta pitäisi yhteenlaskun sijasta harrastaa pikemminkin vähennyslaskua. Tämä huomautus koskee monia muitakin teollisuudenaloja. Siksi summittaisen ruplissa olevat arviot ovat vain suhteellisen käyttökelpoisia: mitä on rupla eikä aina tiedetä , mitä sen taakse kätkeytyy: koneen rakentaminen vai sen ennenaikainen rikkoutuminen. Jos, arvion mukaan ”raskaan teollisuuden bruttotuotanto kovissa ruplissa kasvoi verrattuna sotaa edeltäneeseen 6 kertaa, niin öljyn, hiilen, raudan tuotanto tonneissa kasvoi 3 - 3,5 kertaa. Perussyy lukujen yhteismitattomuuteen on, että neuvostoteollisuus on luonut joukon uusia aloja, joita ei tunnettu tsaarin Venäjällä. Mutta lisäsyytä on etsittävä tilastojen tarkoitushakuisesta manipuloinnista. Jokaisen byrokratian elimellinen tarvehan on tunnetusti kaunistella totuutta.

Henkeä kohden

Keskimääräinen henkilökohtainen työn tuottavuus on Neuvostoliitossa vielä hyvin alhainen. Parhaassa metallurgian tehtaassa, sen johtajan tunnustuksen mukaan, valuraudan ja teräksen tuotanto yksittäistä työläisten kohden on 3 kertaa alhaisempi Amerikan tehtaiden tuotantoa. Keskilukujen vertaaminen maiden välillä antaisi varmaan tuloksen 1:5 tai vielä huonomman. Näillä ehdoin ilmoitukset, että masuuneja käytetään Neuvostoliitossa ”paremmin” kuin kapitalistisissa maissa, ovat toistaiseksi merkityksettömiä: tekniikan tehtävä on ihmistyön säästämisessä, ei missään muussa. Metsä- ja rakennusteollisuudessa asiat ovat vieläkin epäsuotuisammin, kuin metalliteollisuudessa. Yhtä louhoksen työntekijää kohden Yhdysvalloissa tulee 5000 tonnia vuodessa, Neuvostoliitossa 500 tonnia, siis kymmenen kertaa vähemmän. Näin huutava ero selittyy paitsi työläisten heikommalla ammattitaidolla, ennenkaikkea huonolla työn organisaatiolla. Byrokratia hoputtaa kaikin voimin työläisiä, mutta ei osaa käyttää työvoimaa oikein. Maataloudessa tilanne on tietenkin vielä huonommin kuin teollisuudessa. Alhaista työn tuottavuutta vastaa alhainen kansantulo, ja siten myös kansanjoukkojen matala elintaso.

Kun esitetään, että teollisuustuotannon laajuudeltaan Neuvostoliitto on vuonna 1936 ensimmäisellä sijalla Euroopassa, mikä on sinänsä valtava saavutus, niin unohdetaan sivuun paitsi tavaroiden laatu ja kustannus, myös väestön määrä. Samalla maan yleinen kehitystaso ja erityisesti joukkojen elintaso voidaan määritellä, edes suurin piirtein, vain jakamalla tuotanto kuluttajien määrällä. Yritetäänpä suorittaa tämä yksinkertainen aritmeettinen toimenpide.

Rautatieliikenteen merkitystä taloudelle, kulttuurille ja sotilaallisille tarkoituksille ei tarvitse selittää. Neuvostoliitolla on 83 tuhatta kilometriä raiteita verrattuna Saksan 58 tuhanteen, Ranskan 63 tuhanteen, Yhdysvaltain 417 tuhanteen. Tämä tarkoittaa, että 10 000 henkeä kohden Saksassa on 8,9 kilometriä rautatietä, Ranskassa 15,2 km, Yhdysvalloissa 31,1 km ja Neuvostoliitossa 5,0 km. Rautatieluvuin Neuvostoliitto on edelleen viimeisillä sijoilla sivistyneessä maailmassa. Kauppalaivasto, joka viime viitenä vuonna on kolminkertaistunut, on nyt suunnilleen Tanskan tai Espanjan laivaston tasolla. Tähän on vielä lisättävä äärimmäisen heikko teiden taso. Autoja tuotettiin 1935 Neuvostoliitossa 0,6 jokaista tuhatta ihmistä kohti, Isossa-Britanniassa (1934) noin 8, Ranskassa noin 4,5 ja Yhdysvalloissa 23 (vuonna 1928 – 36,5).

Samalla hevosten määrässä (noin yksi hevonen jokaista 10-11 ihmistä kohti) Neuvostoliitto, huolimatta äärimmäisestä jälkeenjääneisyydestä rautatieliikenteessä, vesi- ja maantieliikenteessä, ei ohita Ranskaa eikä Yhdysvaltoja ja jää kauas niistä jälkeen hevosten laadussa. Raskaan teollisuuden alueella, joka on saavuttanut huomattavinta menestystä, suhteelliset luvut ovat edelleen epäsuotuista. Hiiltä louhittiin Neuvostoliitossa vuonna 1935 noin 0,7 tonnia henkeä kohden; Isossa-Britanniassa miltei 5 tonnia; Yhdysvalloissa miltei 3 tonnia (vuonna 1913 – 5,4 tonnia); Saksassa noin 3 tonnia. Terästä: Neuvostoliitossa noin 67 kiloa henkeä kohti, Yhdysvalloissa noin 250 kiloa. Suhteet ovat suunnilleen samat valuraudan ja valssiraudan suhteen. Sähköenergiaa tuotettiin Neuvostoliitossa henkeä kohti 153 kilowattituntia, Isossa-Britanniassa (1934) 448 kWh, Ranskassa 363 ja Saksassa 472 kWh.

Kevyen teollisuuden luvut henkeä kohti ovat pääsääntöisesti vielä alempia. Villakangasta tuotettiin 1935 alle puoli metriä henkeä kohden, 8 tai 10 kertaa vähemmän kuin Yhdysvalloissa tai Isossa-Britanniassa. Verkaa oli vain etuoikeutettujen neuvostokansalaisten saatavissa. Mitä joukkoihin tulee, heille karttuuni, jota tuotettiin noin 16 metriä henkeä kohti, käy edelleen myös talvivaatteisiin. Kenkien tuotanto on nykyään Neuvostoliitossa noin 0,5 paria henkeä kohti, Saksassa yli parin, Ranskassa 1,5 paria ja Yhdysvalloissa noin kolme paria, mutta laatuosoitin jää tässä sivuun ja se heikentäisi suhdetta edelleen. Voidaan pitää varmana, että porvarillisissa maissa henkilöiden osuus, joilla on useita pareja kenkiä, on huomattavasti korkeampi kuin Neuvostoliitossa; mutta valitettavasti paljasjalkaisten osuudessa Neuvostoliitto on edelleen ensimmäisillä sijoilla.

Suunnilleen sama on suhde, osin jopa vielä epäsuotuisampi, elintarviketeollisuuden tuotteen suhteen, huolimatta sen kiistattomasta edistymisestä viime vuosina: säilykkeet, makkara, juusto, puhumattakaan kekseistä ja makeisista, ovat vielä täysin väestön pääosan tavoittamattomissa. Epäsuotuisa on tilanne myös maitotuotteiden suhteen. Ranskassa ja Yhdysvalloissa on lehmä jokaista viittä henkeä kohti, Saksassa jokaista kuutta henkeä kohti, Neuvostoliitossa 8 henkeä kohti; maidontuotannossa on kuitenkin kaksi neuvostolehmää laskettava yhdeksi. Vain leipäviljan tuotannossa, erityisesti rukiissa sekä myös perunassa Neuvostoliitto on henkeä kohden laskettuna selvästi edellä Euroopan maita ja Yhdysvaltoja. Mutta ruisleipä ja peruna väestön pääravintona ovat klassinen köyhyyden tunnusmerkki!

Paperin kulutus on yksi tärkeimmistä kulttuurin osoittimista. Vuonna 1935 Neuvostoliitossa tuotettiin alle 4 kiloa paperia henkeä kohti, Yhdysvalloissa yli 34 kiloa (48 kiloa vuonna 1928), Saksassa yli 47 kiloa. Jos Yhdysvalloissa tuotettiin asukasta kohti 12 lyijykynää vuodessa, niin Neuvostoliitossa vain noin neljä, ja sitäpaitsi niin heikkoa laatua, että niiden hyödyllinen työskentely ei ylitä yhtä hyvää lyijykynää, parhaassa tapauksessa kahta. Lehdet valittavatkin aiheesta, että aapisten, paperin ja lyijykynien riittämättömyys halvaannuttaa koulutyön. Ei ihme, että lukutaidottomuuden poistaminen, joka oli tarkoitus saavuttaa jo lokakuun 10-vuotispäiväksi, ei vieläkään ole saavutettu.

Samaa kysymystä voidaan valaista lähtemällä yleisemmistä käsitteistä. Henkeä kohti Neuvostoliitossa tulee huomattavasti vähemmän kansantuloa, kuin Lännessä. Ja koska pääomasijoitukset nielevät Neuvostoliitossa noin 25-30 %, siis verrattomasti suuremman osuuden kuin missään, niin kansanjoukkojen kulutusvara on väkisin paljon alhaisempi, kuin johtavissa kapitalistisissa maissa.

Neuvostoliitossa ei tosin ole omistavia luokkia, joiden tuhlailu tasapainottaa kansanjoukkojen alikulutusta. Tuon korjauksen paino on kuitenkin vähäisempi, kuin ensi näkemältä vaikuttaisi. Kapitalistisen järjestelmän pääpaha ei ole omistavien luokkien tuhlaus, niin vastenmielistä kuin sinänsä onkin, vaan siinä, että turvatakseen oikeuden tuhlaukseen porvaristo säilyttää tuotantovälineiden yksityisomistuksen tuomiten siten talouden anarkiaan ja hajoamiseen. Suhteessa ylellisyysesineisiin porvaristo on tietenkin monopolikuluttaja. Mutta välttämättömyystarvikkeissa suurimman osan kuluttajia muodostavat työtätekevät joukot. Jatkossa näemme lisäksi, että vaikka Neuvostoliitossa ei ole omistavia luokkia sanan varsinaisessa merkityksessä, on olemassa hyvin etuoikeutettu käskijäkerrostuma, joka omii leijonanosan kulutuksen alueella. Ja jos henkeä kohden Neuvostoliitossa tuotetaan vähemmän välttämättömyystarvikkeita kuin edistyneissä kapitalistisissa maissa, se merkitsee myös, että Neuvostoliiton väestön elintaso on vielä jäljessä kapitalistisesta tasosta.

Historiallinen vastuu tuosta tilanteesta on tietenkin Venäjän koko raskaalla ja synkällä menneellä, joka on jättänyt perinnöksi pimeyttä ja kurjuutta. Muuta tietä edistykseen, kuin kapitalismin kumoaminen, ei ollut. Tästä vakuuttuakseen riittää, kun heittää silmäyksen Baltian maihin ja Puolaan, jotka aikoinaan olivat tsaarin valtakunnan edistyneimpiä osia, mutta eivät nyt nouse näivetyksestä. Neuvostojärjestelmän ikuinen ansio on sen hellittämättömässä ja yleensä menestyksekkäässä taistelussa tuhatvuotista takapajuisuutta vastaan. Mutta saavutetun oikea arviointi on ensi ehto eteenpäin menemiselle.

Neuvostojärjestelmä kulkee silmiemme edessä valmistavan vaiheen kautta, tuoden, lainaten ja omaksuen Lännen teknisiä ja kulttuurisaavutuksia. Tuotannon ja kulutuksen suhteelliset kertoimet todistavat, että tuo valmistava vaihe on vielä kaukana loppumisestaan: kapitalistisen pysähtymisen epätodennäköisen jatkumisen oloissakin sen on vietävä vielä kokonainen historiallinen kausi. Se on ensimmäinen, mitä tärkein johtopäätös, jota vielä tarvitsemme jatkotutkimuksessamme.