Marxists' Internet Archive: Finnish section

Venäjän vallankumouksen puolustus

(Kööpenhaminan puhe)

Lev Trotski (1932)


From a speech by Trotsky in Copenhagen, 27. november 1932.
Translated from English by Kaj Henriksson.
The text is slightly abbreviated in this translation.


Sotaan asti bolševikkipuolue kuului sosialidemokraattiseen internationaaliin. Saksan sosialidemokraattien ääni sotalainojen puolesta asetti 4. elokuuta 1914 pisteen tuolle yhteydelle lopullisesti, ja aloitti bol(evismin keskeytymättömän ja sovittamattoman taistelun sosialidemokratiaa vastaan.

Tarkoittaako tämä, että tämän kokouksen järjestäjät ovat tehneet virheen kutsuessaan minut luennoimaan? Tämän kuulijat voivat ratkaista vasta luentoni jälkeen. Perusteluksi sille, että olen hyväksynyt ystävällisen kutsun esittää raportti Venäjän vallankumouksesta, sallikaa minun viitata siihen, että kolmenkymmenen viiden vuoden ajan poliittisesta elämästäni on kysymys Venäjän vallankumouksesta ollut ajatteluni ja toimintani käytännöllinen ja teoreettinen akseli... Joka tapauksessa luentoni tarkoitus on auttaa ymmärtämään. En aio tehdä propagandaa vallankumouksen puolesta tai kehottaa teitä liittymään vallankumoukseen. Aion selittää vallankumousta.

 

Materialistinen historiankäsitys

Ihmisyhteisö on historiallisesti alkunsa saanut yhteistyöstä taistelussa olemassaolon puolesta ja sukupolvien eloonjäämisen varmistamiseksi. Yhteiskunnan luonnetta määrittää sen talouden luonne. Sen talouden luonteen määrittävät sen tuottavan työn välineet. Jokaiselle tuotantovoimien kehityksen aikakautta vastaa tietty yhteiskunnallinen järjestelmä. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä on tähän asti taannut valtavat edut hallitsevalle luokalle. Ja on siten selvää, etteivät yhteiskuntajärjestelmät ole ikuisia. Ne astuvat esille historiassa ja muuttuvat sitten tulevan kehityksen riipaksi. "Kaikki, mikä on olemassa, on tuhoutumisen arvoista." Mutta mikään hallitseva luokka ei koskaan ole vapaaehtoisesti ja rauhanomaisesti luopunut vallasta. Elämän ja kuoleman kysymyksissä eivät järjelle perustuvat argumentit ole koskaan korvanneet voiman argumentteja. Tämä saattaa olla surullista, mutta niin vain on. Emme me tätä maailmaa tehneet. Me emme voi muuta kuin ottaa se sellaisena, kuin se on.

 

Vallankumouksen merkitys

Vallankumous merkitsee muutosta yhteiskuntajärjestyksessä. Se siirtää vallan itsensä tyhjiin ammentaneen luokan käsistä sen luokan käsiin, joka on nousussa. Kapina on kärkevin ja kriittisin hetki kahden luokan taistelussa vallasta... Kapina voi johtaa vallankumouksen todelliseen voittoon ja uuden järjestyksen luomiseen vain, kun se perustuu edistykselliseen luokkaan, joka pystyy kokoamaan ympärilleen kansan ylivoimaisen enemmistön. Erona luonnonilmiöön vallankumouksen tekevät ihmisolennot ja se tehdään ihmisolentojen kautta. Mutta vallankumouksen kuluessakin ihmiset toimivat yhteiskunnallisten olojen vaikutuksessa, joita he eivät ole vapaasti valinneet, vaan jotka menneisyys on heille ojentanut ja ne osoittavat käskevästi tietä, jota heidän on seurattava. Tästä syystä, ja vain tästä, vallankumous noudattaa tiettyjä lakeja. Mutta ihmisen tietoisuus ei vain passiivisesti heijasta sen objektiivisia ehtoja. Se on tottunut reagoimaan niihin aktiivisesti. Tiettyinä aikoina tuo reaktio saa tiiviin, kiihkeän ja joukkomittaisen luonteen. Oikean ja vallan rajat kaadetaan. Joukkojen aktiivinen puuttuminen historian tapahtumiin on itse asiassa vallankumouksen korvaamattomin ainesosa. Mutta myrskyisinkin toiminta voi jäädä mielenosoituksen tai kapinan asteelle, nousematta vallankumouksen korkeuksiin. Joukkojen nousun on johdettava yhden luokan herruuden kumoamiseen ja toisen luokan herruuden pystyttämiseen. Vasta silloin olemme saavuttaneet vallankumouksen. Joukkojen kapina ei ole yksittäinen tapahtuma, joka voidaan manata esiin haluttaessa. Se edustaa objektiivisesti muodostunutta ainesosaa vallankumouksen kehityksessä, aivan kuten vallankumous edustaa objektiivisesti muodostunutta prosessia yhteiskunnan kehityksessä. Mutta jos tarvittavat ehdot kapinalle ovat, ei pidä vain odottaa passiivisesti, suu auki; kuten Shakespeare sanoo: "Ihmiskohtaloita vuorovesi ohjaa, Jos noususta otat vaarin, vie se onneen."

Pyyhkiäkseen pois aikansa eläneen yhteiskuntajärjestyksen, edistyksellisen luokan on ymmärrettävä, että sen aika on koittanut ja asetettava itselleen vallan ottamisen tehtävä. Tässä aukeaa kenttä tietoiselle vallankumoukselliselle toiminnalle, jossa näkemys ja laskelmointi yhdistyvät tahtoon ja rohkeuteen. Toisin sanoen: tässä aukeaa toimintakenttä Puolueelle...

Vallankumouksellinen puolue yhdistää itsessään edistyksellisen luokan parhaimmiston. Ilman puoluetta, joka pystyisi suuntautumaan ympäristössään, arvioimaan tapahtumien edistystä ja rytmiä ja saamaan varhain joukkojen luottamuksen, proletaarisen vallankumouksen voitto on mahdoton. Nämä ovat kapinan ja vallankumouksen objektiivisten ja subjektiivisten tekijöiden keskinäiset suhteet.

 

Lokakuun syyt

Mitä kysymyksiä Lokakuun vallankumous herättää ajattelevan ihmisen mielessä?

1) Miksi ja miten tuo vallankumous tapahtui? Tai pikemminkin, miksi proletariaatin vallankumous voitti yhdessä Euroopan takapajuisimmista maista?
2) Mitkä ovat olleet Lokakuun vallankumouksen tulokset? Ja lopuksi:
3) Onko Lokakuun vallankumous kestänyt kokeen?

Ensimmäiseen kysymykseen, syihin, voidaan nyt vastata enemmän tai vähemmän tyhjentävästi. Olen yrittänyt tehdä sen hyvin yksityiskohtaisesti teoksessani "Vallankumouksen historia". Tässä voin muotoilla vain tärkeimmät johtopäätökset.

Epätasaisen kehityksen laki

Se, että proletariaatti saavutti vallan ensimmäistä kertaa niin takapajuisessa maassa, kuin edesmennyt tsaarin Venäjä oli, vaikuttaa arvoitukselliselta vain ensi näkemältä; todellisuudessa se oli historiallisesti täysin lainmukaista. Se oli ennustettavissa ja se ennustettiin. Lisäksi vallankumoukselliset marxilaiset rakensivat tämän ennustuksen perustalta strategiansa kauan ennen ratkaisevia tapahtumia. Ensimmäinen ja yleisin selitys on, että Venäjä on takapajuinen maa, mutta vain osa maailmantaloutta, vain osanen kapitalistista maailmanjärjestelmää. Tässä mielessä Lenin ratkaisi Venäjän vallankumouksen arvoituksen tarkkanäköisellä muotoilullaan, "ketju murtui heikoimmasta lenkistään".

Julma maailmansota, maailman imperialismin ristiriitojen tulos, veti kurimukseensa eri kehitystasolla olevia maita, mutta asetti samat vaatimukset kaikille osanottajille. On selvää, että sodan taakka olisi erityisen sietämätön takapajuisimmille maille. Venäjä oli ensimmäinen, jonka oli pakko jättää kenttä. Mutta kiskaistakseen itsensä sodasta, Venäjän kansan oli kaadettava hallitsevat luokat. Tällä tavoin sodan ketju katkesi heikoimmasta lenkistään.

Sota ei kuitenkaan ole katastrofi, joka tulee ulkoa kuin maanjäristys, vaan, kuten vanha Clausewitz sanoi, politiikan jatkamista toisin keinoin. Viime sodassa imperialistisen järjestelmän "rauhan" ajan päävirtaukset vain ilmenivät raaemmin. Mitä korkeammat yleiset tuotantovoimat, mitä tiukempi kilpailu on maailmanmarkkinoilla, mitä kärkevämpiä ovat sovittamattomat ristiriidat ja mitä raivoisampaa asekilpa, sitä vaikeampaa oli heikommilla osanottajilla. Juuri siksi takapajuiset maat olivat ensimmäisiä romahdusten sarjassa. Maailmankapitalismin ketju pyrkii aina murtumaan heikoimmasta lenkistään.

Jos erityisen epäsuotuisten olosuhteiden, esimerkiksi vaikka ulkoa tulevan onnistuneen sotilaallisen intervention tai neuvostohallituksen itsensä tekemien korjaamattomien virheiden seurauksena kapitalismi nousisi jälleen mittaamattomalla Neuvostoliiton alueella, sen historiallinen sopimattomuus olisi samaan aikaan noussut väistämättä ja tuollainen kapitalismi joutuisi vuorostaan samojen ristiriitojen uhriksi, jotka aiheuttivat sen räjähdyksen 1917. Mitkään taktiset reseptit eivät olisi saaneet aikaan Lokakuun vallankumousta, jos Venäjä ei olisi kantanut sitä kehossaan. Vallankumouksellinen puolue voi viime kädessä sanoa olevansa vain synnytyslääkäri, jonka on turvauduttava keisarinleikkaukseen.

Tähän voisi vastata: Teidän yleiset pohdintanne saattavat selittää kyllä, miksi vanhan Venäjän oli kärsittävä haaksirikko, tuon maan, jossa takapajuinen kapitalismi ja köyhtynyt talonpojisto oli kruunattu loismaisella aatelistolla ja mätänevällä monarkialla. Mutta kielikuvasta ketjusta ja sen heikoimmasta lenkistä jää vielä puuttumaan avain todelliseen arvoitukseen: miten sosialistinen vallankumous saattoi onnistua takapajuisessa maassa. Historia tuntee useita esimerkkejä maiden ja sivilisaatioiden lahoamisesta, jota on saattanut vanhojen luokkien romahdus, joille ei ole löytynyt edistyksellisiä seuraajia. Vanhan Venäjän murtumisen olisi ensi näkemältä pitänyt muuttaa maa pikemminkin kapitalistiseksi siirtomaaksi, kuin sosialistiseksi valtioksi.

Tuo vastaväite on hyvin mielenkiintoinen. Se johtaa meidät suoraa koko ongelman ytimeen. Silti se on virheellinen; voisin sanoa, että siltä puuttuu sisäinen symmetria. Yhtäältä se lähtee historiallisen takapajuisuuden yleensä liioitellusta käsitteestä.

Elävät olennot, ihminen tietenkin mukaan luettuna, kulkevat samanlaiset kehitysvaiheet ikänsä mukaisesti. Normaalissa viisivuotiaassa lapsessa nähdään tietty painon, pituuden ja sisäelinten keskinäinen vastaavuus. Mutta ihmisen tajunnan kanssa on toisin. Toisin kuin anatomia ja fysiologia, psykologia, niin yksilöllinen kuin kollektiivinenkin, erottuu poikkeuksellisella kyvyllään imeä, joustaa ja venyä; siinä on ihmisen aristokraattinen etuasema verrattuna hänen lähimpiin eläintieteellisiin sukulaisiinsa, apinoihin. Imevä ja joustava psyyke suo ns. yhteiskunnallisille "organismeille", erona todellisista, siis biologisista organismeista, poikkeuksellisen vaihtelevan sisäisen rakenteen välttämättömänä ehtona historialliselle edistykselle. Kansakuntien ja valtioiden, erityisesti kapitalististen, kehityksessä, ei ole sen kummemmin samanlaisuutta kuin säännöllisyyttäkään. Sivilisaation eri vaiheet, jopa vastakkaiset, lähestyvät ja sekoittuvat toisiinsa yhden ja saman maan elämässä.

 

Yhdistyneen kehityksen laki

Ei pidä unohtaa, että historiallinen takapajuisuus on suhteellinen käsite. Kun on sekä takapajuisia että kehittyneitä maita, on myös niiden keskinäistä vaikutusta; kehittyneet maat osoittavat painetta takapajuisiin; takapajuiset maat saavuttamat väistämättä kehittyneitä maita, lainaavat niiden teknologiaa ja tiedettä jne. Tällä tavoin nousee kehityksen yhdistynyt tyyppi: takapajuisuuden piirteet yhdistyvät maailman tekniikan ja ajattelun viime sanaan. Lopulta historiallisesti takapajuisten maiden on päästääkseen takapajuisuudestaan pakko usein rynnistää muista edelle.

Kollektiivisen tajunnan joustavuus mahdollistaa tietyissä oloissa saavuttaa tuloksena yhteiskunnallisella areenalla sen, mitä yksilöpsykologia kutsuu "huonommuuden tietoisuuden voittamiseksi". Tässä mielessä voidaan sanoa, että lokakuun vallankumous oli sankarillinen keino, jolla Venäjän kansa pystyi voittamaan taloudellisen ja kulttuurisen huonommuutensa.

Mutta ohitetaan nämä historiallis-filosofiset, ehkä hiukan liian abstraktit yleistykset ja asetetaan sama kysymys konkreettisesti, siis elävien seikkojen poikkileikkauksena. Venäjän takapajuisuus ilmeni selvimmin 1900-luvun alussa siinä, että teollisuudella oli maassa vähäinen sija verrattuna talonpojistoon. Kokonaisuutena se merkitsi maan työvoiman alhaista tuottavuutta. Riittää todeta, että juuri ennen sotaa, tsaarin Venäjän ollessa hyvinvointinsa huipulla, kansantulo oli 8-10 kertaa alhaisempi kuin Yhdysvalloissa. Tämä ilmaisee luvuissa maan takapajuisuuden "runsauden", jos sanaa "runsaus" voidaan lainkaan käyttää takapajuisuuden yhteydessä.

Samalla yhdistyneen kehityksen laki ilmeni talouden alueella joka askeleella, niin yksinkertaisissa kuin monimutkaisissakin ilmiöissä. Venäjä, jolla ei juurikaan ollut maanteitä, joutui rakentamaan rautateitä. Käymättä läpi Euroopan käsityöläis- ja manufaktuurivaiheita, Venäjä astui suoraan koneistettuun tuotantoon. Välivaiheiden yli hyppääminen on takapajuisten maiden tie.

Talonpoikaisen maatalouden pysyessä usein 1600-luvun tasolla, Venäjän teollisuus, jos ei laajuudeltaan, niin ainakin laadultaan, saavutti usein kehittyneiden maiden tason ja jossain mielessä ohittikin sen. Riittää todeta, että jättimäiset yritykset, joissa kussakin oli yli tuhat työntekijää, työllistivät Yhdysvalloissa alle 18 % teollisuustyöläisten kokonaismäärästä. Venäjällä luku oli yli 41 %. Tuota seikkaa on vaikea sovittaa yhteen sovinnaisen käsityksen kanssa Venäjän taloudellisesta takapajuisuudesta. Toisaalta se ei osoita vääräksi käsitystä takapajuisuudesta, vaan täydentää sitä dialektisesti. Sama ristiriitainen luonne tulee esiin maan luokkarakenteessa. Euroopan finanssipääoma teollisti Venäjän taloutta kiihdytetyllä tahdilla. Teollisuusporvaristo sai heti suurkapitalistisen ja kansanvastaisen luonteen. Lisäksi ulkomaiset osakkeenomistajat asuivat maan ulkopuolella. Toisaalta työläiset olivat luonnollisesti venäläisiä. Lukumääräisesti heikkoa Venäjän porvaristoa, jolla ei ollut kansallisia juuria, vastassa oli suhteellisen vahva proletariaatti, jonka juuret olivat syvällä kansassa.

Proletariaatin vallankumouksellista luonnetta edisti se, että erityisesti Venäjä, takapajuisena maana, pakotettuna saavuttamaan kilpailijoitaan, ei ollut pystynyt työstämään omaa yhteiskunnallista tai poliittista konservatismiaan. Euroopan konservatiivisimpana maana, itse asiassa koko maailman konservatiivisimpana, pidetään oikeutetusti Englantia. Euroopan maista vapain konservatismista olisi todennäköisimmin Venäjä.

Mutta nuori, tuore ja päättäväinen Venäjän proletariaatti oli silti vain pieni kansakunnan vähemmistö. Sen vallankumouksellisen voiman reservit ovat proletariaatin itsensä ulkopuolella, talonpojistossa, joka elää puoliksi maaorjuudessa, ja sorretuissa kansoissa.

 

Talonpojisto

Vallankumouksen maapohja oli agraarikysymys. Vanhasta monarkistisesta järjestelmä tuli kaksinverroin sietämätön uuden kapitalistisen riiston oloissa...

Saatatte kuitenkin sanoa, että talonpoikien sota maanomistajia vastaan on yksi porvarillisen vallankumouksen klassisia ainesosia, eikä suinkaan proletaarisen vallankumouksen! Aivan oikein - niin oli aikaisemmin. Mutta kapitalistisen yhteiskunnan kyvyttömyys selvitä historiallisesti takapajuisessa maassa ilmeni juuri siinä, etteivät talonpoikaiskapinat ajaneet porvarisluokkia Venäjällä eteenpäin, vaan päinvastoin takaisin pysyvästi taantumuksen leiriin. Jos talonpojisto ei halunnut tuhoutua täysin, ei jäänyt muuta kuin liittoutua teollisuusproletariaatin kanssa. Tuon kahden sorretun luokan vallankumouksellisen liittymisen Leninin nerokkuus ennusti ja hän valmisti sitä kauan etukäteen.

Jos porvaristo olisi rohkeasti ratkaissut agraarikysymyksen, ei Venäjän proletariaatti ilmeisestikään olisi voinut tulla valtaan 1917. Mutta Venäjän porvaristo, joka oli ahne ja pelkurimainen, ja oli saapunut näyttämölle liian myöhään ja ennen aikojaan vanhuudenheikkona, ei uskaltanut nostaa kättään feodaalimaaomistusta vastaan. Mutta sillä se antoi vallan proletariaatin käsiin ja samalla oikeuden päättää porvarillisen yhteiskunnan kohtalosta. Jotta neuvostovaltio olisi syntynyt, oli kahden historialliselta luonteeltaan erilaisen tekijän toimittava yhteen: talonpoikaissodan, siis liikkeen, joka on luonteenomainen porvarillisen kehityksen aamunkoitolle, ja proletariaatin kapinan, joka julistaa porvarillisen liikkeen loppua. Siinä meillä on Venäjän vallankumouksen yhdistynyt luonne...

 

Kansallisuuskysymys

Proletariaatin toinen vallankumouksellinen reservi muodostui sorretuista kansoista, jotka lisäksi olivat valtaosin talonpoikaisia. Maan historialliseen takapajuisuuteen liittyy läheisesti valtion ekstensiivinen kehitys valtion levitessä rasvatahran tavoin Moskovasta, keskuksesta, ympäristöön. Idässä se alisti vielä takapajuisempia kansoja, nojaten niihin alistaakseen lännen kehittyneemmät kansat. 70 miljoonaan isovenäläiseen, jotka muodostivat pääväestön, lisättiin asteittain noin 90 miljoonaa muunrotuista. Tällä tavoin nousi imperiumi, jonka kokoonpanosta hallitseva kansa muodosti vain 43 % väestöstä, kun loput 57 % koostuivat kansoista, joiden sivistystaso ja asema vaihtelivat. Kansallinen paine oli verrattomasti ankarampi kuin naapurivaltioissa, eikä vain niissä, jotka olivat lännessä, vaan niissäkin, jotka olivat itärajan takana. Tämä antoi kansallisuuskysymykselle valtavan räjähdysvoiman...

Lenin oli jo varhain ottanut huomioon keskipakoisten kansallisten liikkeiden kehittymisen. Bolševikkipuolue kamppaili taipumatta vuosia kansojen itsemääräämisoikeuden, siis oikeuden täydelliseen eroamiseen, puolesta. Vain tämän rohkean kansallisuuskysymykseen otetun kannan ansiosta Venäjän proletariaatti saattoi vähitellen voittaa sorrettujen kansojen luottamuksen. Kansallinen itsenäisyysliike samoin kuin agraariliike kääntyivät väistämättä virallista demokratiaa vastaan, vahvistivat proletariaattia ja suuntautuivat lokakuun nousun uomaan.

 

Jatkuva vallankumous

Tällä tavoin proletariaatin nousun arvoitus historiallisesti takapajuisessa maassa menettää mystisen kaapunsa. Marxilaiset vallankumoukselliset ennustivat kauan ennen tapahtumia vallankumouksen marssin ja Venäjän nuoren proletariaatin historiallisen roolin.

Välittömien tehtäviensä perusteella Venäjän vallankumous on porvarillinen vallankumous. Mutta Venäjän porvaristo on vallankumouksen vastainen. Vallankumouksen voitto on siten mahdollista vain proletariaatin voittona. Mutta voittoisa proletariaatti ei pysähdy porvarillisen demokratian ohjelmaan: se jatkaa sosialismin ohjelmaan. Venäjän vallankumouksesta tulee sosialistisen maailmanvallankumouksen ensimmäinen vaihe.

Tämä oli vuonna 1905 muotoilemani jatkuvan vallankumouksen teoria, joka sen jälkeen on joutunut ankaran arvostelun kohteeksi "trotskilaisuuden" nimellä.

Tarkemmin otettuna se on vain osa tätä teoriaa. Toinen osa, joka on erityisen ajankohtainen nyt, kuuluu: nykyiset tuotantovoimat ovat jo pitkään kasvaneet yli kansallisten rajojensa. Sosialistinen yhteiskunta ei ole ajateltavissa kansallisissa rajoissa.

Vaikka taloudelliset menestykset eristyneessä työläisten valtiossa olisivatkin merkittäviä, "sosialismi yhdessä maassa" on pikkuporvarillinen utopia. Vain Euroopan ja sitten maailman sosialististen tasavaltojen liitto voi olla sopusointuisen sosialistisen yhteiskunnan todellinen näyttämö. Tänään, tapahtumien kokeen jälkeen, näen yhä vähemmän syytä luopua tästä teoriasta.

 

Lokakuun edellytykset

Ilman aseellista kapinaa 7 marraskuuta 1917 ei neuvostovaltiota olisi. Mutta kapina itse ei pudonnut taivaasta. Joukko historiallisia edellytyksiä oli tarpeen lokakuun vallankumoukselle.

1) Vanhojen hallitsevien luokkien, aateliston, monarkian ja byrokratian mätäneminen
2) Porvariston, jolla ei ollut juuria kansan joukossa, poliittinen heikkous.
3) Agraarikysymyksen vallankumouksellinen luonne.
4) Sorrettujen kansojen kysymyksen vallankumouksellinen luonne.
5) Proletariaattia painavat huomattavat sosiaaliset taakat.

Näihin elimellisiin edellytyksiin on lisättävä tiettyjä hyvin tärkeitä liittyviä ehtoja.

6) Vuoden 1905 vallankumous oli suuri koulu, tai kuten Lenin sanoi, vuoden 1917 vallankumouksen "kenraaliharjoitus". Neuvostot proletariaatin yhteisrintaman korvaamattomana järjestäytymismuotona vallankumouksessa luotiin ensimmäistä kertaa 1905.
7) Imperialistinen sota kärjisti kaikkia ristiriitoja, kiskaisi takapajuiset joukot liikkumattomuudestaan ja valmisti siten katastrofin suurenmoista mittakaavaa.

 

Bolševikkipuolue

Kaikki nuo ehdot, jotka riittivät runsaasti vallankumouksen puhkeamiseen, olivat riittämättömiä varmistamaan proletariaatin voiton vallankumouksessa. Tuota voittoa varten tarvittiin vielä yksi ehto.

8) Bolševikkipuolue

Kun luettelen tämän ehdon viimeisenä, johtuu se vain loogisesta järjestyksestä, eikä siitä, että pitäisin puoluetta vähiten tärkeänä.

Pois se minusta. Liberaali porvaristo voi saada vallan ja on saanut sen useammin kuin kerran taistelujen tuloksena, joihin se ei ole ottanut osaa; sillä on ihailtavasti valtaamiseen sopeutuneet elimet. Mutta työtätekevät joukot ovat toisenlaisessa tilanteessa; ne ovat pitkään tottuneet antamaan, eivätkä ottamaan. Ne tekevät työtä, ovat kärsivällisiä niin kauan kuin voivat, toivovat, menettävät kärsivällisyyden, nousevat ja taistelevat, kuolevat, tuovat voiton muille, ne petetään, ne vaipuvat toivottomuuteen, taivuttavat päänsä, ja tekevät taas työtä.

Tuollainen on kansanjoukkojen historia kaikissa järjestelmissä. Ottaakseen vallan lujasti ja varmasti käsiinsä proletariaatti tarvitsee puolueen, joka ohittaa selvästi muut puolueet ajatuksensa kirkkaudessa ja vallankumouksellisessa päättäväisyydessään.

Bolševikkipuolue, jota on useammin kuin kerran ja täydellä oikeutuksella kuvattu ihmiskunnan historian vallankumouksellisimmaksi puolueeksi, oli Venäjän modernin historian elävä tiivistymä, kaiken, mikä siinä oli dynaamista. Tsarismin kumoamista oli pitkään pidetty välttämättömänä ehtona talouden ja kulttuurin kehittymiselle. Mutta tuon tehtävän toteuttamiseen voimat olivat riittämättömiä. Porvaristo pelkäsi vallankumousta. Älymystö yritti saada talonpojistoa jaloilleen. Musikka, joka ei kyennyt yleistämään omaa kurjuuttaan ja tavoitteitaan, jätti tuon vetoomuksen vastaamatta. Älymystö aseisti itsensä dynamiitilla. Kokonainen sukupolvi haaskattiin tuossa kamppailussa.

1. maaliskuuta 1887 Aleksandr Uljanov suoritti viimeisen suurista terroriteoista. Murhayritys Aleksanteri III:tta vastaan epäonnistui. Uljanov ja muut osanottajat teloitettiin. Yritys saada kemiallinen preparaatti ottamaan vallankumouksellisen luokan paikka haaksirikkoutui. Uljanovin nuorempi veli Vladimir, tuleva Lenin, Venäjän historian suurin hahmo, kasvoi näiden seikkojen ja johtopäätöksen välittömässä vaikutuksessa. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän perehtyi marxilaisuuden perusteisiin ja kääntyi proletariaattiin.

Kadottamatta hetkeksikään näköpiiristään maaseutua hän etsi talonpojiston tietä työläisten kautta. Perien vallankumouksellisilta edeltäjiltään heidän kykynsä uhrautua ja heidän halunsa mennä loppuun asti, Leninistä tuli jo varhain älymystön ja edistyksellisten työläisten uuden polven opettaja. Lakoissa ja katutaisteluissa, vankiloissa ja maanpaossa, saivat työläiset tarvittavan karkaisun. He tarvitsivat johtotähteä, marxilaisuutta, valaisemaan historiallista tietään itsevaltiuden pimeydessä.

Maanpakolaisten keskuudessa ensimmäinen marxilainen ryhmä muodostui 1883. Vuonna 1889 perustettiin salaisessa kokouksessa Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue (me kaikki kutsuimme itseämme sosialidemokraateiksi tuohon aikaan). 1903 syntyi jako bolševikkien ja menševikkien välille, ja 1912 bolševikkiryhmästä tuli lopulta itsenäinen puolue.

Se oppi tunnistamaan yhteiskunnan luokkamekaniikan taisteluissaan kahdentoista vuoden aikana (1905-1917). Se koulutti ryhmiä, jotka pystyisivät yhtä lailla aloitteeseen ja kurinalaisuuteen. Sen vallankumouksellisen toiminnan kuri perustui sen opin yhtenäisyyteen, yhteisten taisteluiden perinteeseen ja luottamukseen sen koeteltuun johtoon.

Sellainen oli puolue 1917. Virallisen "yleisen mielipiteen" ja älymystön lehdistön paperijylyn halveksimana se sopeutui joukkojen liikkeeseen. Se piti lujasti kädessään tehtaiden ja rykmenttien kontrollikytkintä. Talonpoikaisjoukot kääntyivät yhä enemmän sen puoleen. Jos käsitämme "kansakunnan" ei sen etuoikeutettuina johtajina, vaan kansan enemmistönä, siis työläisinä ja talonpoikina, niin silloin bolševikeista tuli vuoden 1917 kuluessa todella Venäjän kansakunnan puolue.

Syyskuussa 1917 Lenin, joka oli pakotettu piileksimään, antoi merkin, "Kriisi on kypsynyt, kapinan hetki on koittanut." Hän oli oikeassa. Hallitseva luokka kohtasi sotakysymyksen, maakysymyksen ja vapautuksen kysymyksen, ja oli joutunut pääsemättömiin vaikeuksiin. Porvaristo oli täysin eksyksissä. Demokraattiset puolueet, menševikit ja sosiaalivallankumoukselliset, menettivät viimeisenkin joukkojen luottamuksen tukemalla imperialistista sotaa ja politiikallaan tehdä kompromisseja ja myönnytyksiä porvaristolle ja feodaalimaanomistajille. Herännyt armeija ei enää halunnut taistella imperialismin vieraitten tavoitteiden puolesta. Demokraattien neuvoista piittaamatta talonpojat savustivat tilanomistajia tiloiltaan. Rajaseutujen sorretut kansat nousivat Pietarin byrokratiaa vastaan. Tärkeimmissä työläis- ja sotilasneuvostoissa bolševikit olivat enemmistönä. Haava oli kypsynyt. Se tarvitsi veistä leikkaamaan.

Vain näissä yhteiskunnallisissa ja poliittisissa oloissa kapina oli mahdollinen. Ja siten siitä tuli myös väistämätön. Mutta kapinalla ei leikitä. Varokoon se kirurgi, joka on huolimaton veistä käsitellessään! Kapina on taidetta. Sillä on lakinsa ja sääntönsä. Puolue kohtasi lokakuun kapinan realiteetit viileän laskelmoiden ja innokkaan päättäväisenä. Sen ansiosta se voitti miltei uhreitta. Voittoisien neuvostojen kautta bolševikit asettuivat maan johtoon, joka kattaa kuudesosan maailman pinta-alasta...

 

Voidaanko lokakuu oikeuttaa?

"Niin", sanovat jotkut vastustajat, "lokakuun seikkailu on osoittautunut olevan huomattavampi kuin monet meistä ajattelivat. Ehkä se ei edes ollut aivan 'seikkailu'. Silti kysymys siitä, mitä näin kalliilla hinnalla saatiin, pysyy. Ovatko bolševikkien vallankumouksen aattona julistamat häikäisevät lupaukset toteutuneet?"

Ennen kuin vastaamme tälle hypoteettisella vastustajalle, todetkaamme, ettei kysymys sinänsä ole uusi. Päinvastoin, se on seurannut lokakuun vallankumouksen kantapäillä sen syntymästä asti.

Ranskalainen lehtimies Claude Anet, joka oli Pietarissa vallankumouksen aikana, kirjoitti jo 27. lokakuuta 1917: "Maksimalistit (kuten ranskalaiset kutsuivat bolševikkeja tuolloin) ovat saaneet vallan ja suuri päivä on koittanut. Vihdoinkin, sanon itselleni, näen meille niin monta vuotta luvatun sosialistisen paratiisin toteutumisen... Ihailtava seikkailu! Etuoikeutettu asema!" Ja niin edelleen ja niin poispäin. Mikä vilpitön viha oli tuon ironisen tervehdyksen takana.

Samana aamuna, kun Talvipalatsi oli vallattu, taantumuksellinen lehtimies kiirehti kirjaamaan vaatimuksen pääsylipustaan paratiisiin. Viisitoista vuotta on kulunut vallankumouksesta. Yhä seremoniattomammin vihollisemme paljastavat ilkeämielisen ilonsa siitä, ettei neuvostojen maa tänäänkään kanna paljoakaan merkkejä yleisestä hyvinvoinnista. Miksi sitten vallankumous ja miksi uhraukset?

Sallikaa minun kertoa, että neuvostojärjestelmän ristiriidat, vaikeudet, virheet ja tehottomuus ovat minulle yhtä tuttuja kuin kenelle tahansa. Minä henkilökohtaisesti en ole koskaan peitellyt niitä, en puheissani enkä kirjoituksissani. Olen uskonut ja uskon edelleen, että erona konservatiiviseen politiikkaan vallankumouksellinen politiikka ei voi perustua salailulle. "Puhua ääneen siitä, mikä on", sen on oltava työläisten valtion korkein periaate.

Mutta kritiikissä, niinkuin luovassa toiminnassakin, tarvitaan perspektiivi. Subjektivismi on huono neuvonantaja, erityisesti suurissa kysymyksissä. Aikakausien on oltava tehtävien, ei yksilöllisten oikkujen mittaisia. Viisitoista vuotta! Kuinka pitkä aika se on yhden ihmisen elämässä! Tuona kautena on moni sukupolvestamme kannettu hautaan ja jäljelle jääneet ovat saaneet lukemattomia harmaita hiuksia. Mutta nuo samat viisitoista vuotta ovat merkityksetön jakso kansan elämässä! Vain minuutti historian kellossa.

Kapitalismi tarvitsi vuosisatoja luodakseen itsensä taistelussa keskiaikaa vastaan, nostaakseen tieteen ja tekniikan tasoa, rakentaakseen rautateitä ja hyödyntääkseen sähkövirtaa. Ja sitten? Sitten kapitalismi heitti ihmiskunnan sotien ja kriisien helvettiin.

Mutta sosialismille sen viholliset, siis kapitalismin kannattajat, sallivat vain puolitoista vuosikymmentä maanpäällisen paratiisin perustamiseen kaikkine nykyaikaisine parannuksineen. Me emme koskaan ole ottaneet tuollaisia velvoitteita. Suurten muutosten prosesseja on mitattava mittakaavoilla, jotka ovat suhteessa niihin. En tiedä, tuleeko sosialistinen yhteiskunta muistuttamaan Raamatun paratiisia. Epäilen. Mutta Neuvostoliitossa ei vielä ole sosialismia. Siellä vallitseva tilanne on siirtymä, täynnä ristiriitoja ja menneen raskaan perinnön vaivaama ja lisäksi kapitalististen maiden vihamielisessä paineessa. Lokakuun vallankumous on julistanut uuden yhteiskunnan periaatteet. Neuvostotasavalta on näyttänyt vasta ensimmäisen vaiheen sen toteuttamisessa. Edisonin ensimmäinen lamppu oli hyvin huono. Meidän on opittava, kuinka erottaa tulevaisuus.

Mutta onnettomuus, joka sataa elävien ihmisten päälle! Oikeuttavatko vallankumouksen tulokset ne uhraukset, jotka se on aiheuttanut? Kysymys on hedelmätön ja läpikotaisin retorinen; ikäänkuin historian prosessit olisivat kirjanpitoa! Yhtä hyvin voisimme kysyä, ajatellen ihmisenä olemisen vaikeuksia ja kurjuuksia: "Kannattaako ollenkaan syntyä?" Mihin Heine kirjoitti: "Ja typerys odottaa vastausta"... Tuollaiset melankoliset pohdiskelut eivät ole estäneet ihmiskuntaa syntymästä ja synnyttämästä. Näinäkin päivinä, kun maailman kriisi on vailla vertaa, itsemurhat muodostavat onneksi vain mitättömän prosentin. Mutta kansat eivät koskaan turvaudu itsemurhaan. Kun heidän taakkansa kasvaa sietämättömäksi, he etsivät tietä ulos vallankumouksen kautta.

Muuten, keitä ovat ne, jotka paheksuvat yhteiskunnallisen kumouksen uhreja? Useimmiten niitä, jotka ovat kattaneet tietä imperialistisen sodan uhreille, ja ovat glorifioineet sen tai ainakin helposti sopeutuneet siihen. Nyt on meidän vuoromme kysyä: "Onko sota oikeuttanut itsensä? Mitä se on antanut meille? Mitä se on opettanut?"

Arvioidaksemme uutta järjestelmää ihmisen kehityksen kannalta, on ensiksi vastattava kysymykseen: "Miten yhteiskunnallinen edistys ilmenee ja miten sitä voidaan mitata?"

 

Lokakuun tase

  Syvin, objektiivisin ja kiistämättömin kriteeri sanoo: edistystä voidaan mitata yhteiskunnallisen työn tuottavuuden kasvulla. Tästä näkökulmasta kokemus on jo antanut arvion lokakuun vallankumouksesta. Sosialistisen organisaation periaate on ensimmäistä kertaa historiassa osoittanut kykynsä ennätyksellisiin tuotantotulokseen, joista ei ole ennen kuultu lyhyessä ajassa.

Venäjän teollisuuden kehityksen käyrä ilmaistuna karkeina lukuina on seuraava, kun otetaan vuosi 1913, viimeinen vuosi ennen sotaa, lukuna 100. Vuosi 1920, kansalaissodan huippuvaihe, on samalla teollisuuden alin vaihe - vain 25, siis neljännen sotaa edeltäneestä tuotannosta.; vuonna 1929 noin 200, 1932: 300, siis kolme kertaa niin paljon kuin sodan aattona.

Kuvasta tulee vieläkin vaikuttavampi kansainvälisen osoitinten valossa. Vuodesta 1925 vuoteen 1932 on teollisuustuotanto Saksassa vähentynyt puolitoistakertaisesti, Amerikassa kaksinkertaisesti, Neuvostoliitossa se on nelinkertaistunut. Nämä luvut puhuvat puolestaan.

Minulla ei ole aikomusta kiistää tai peitellä neuvostotalouden kielteistä puolta. Teollisuuden tulokset ovat hyvin paljon johtuneet maatalouden epäsuotuisasta kehityksestä, siis alueella, jolla olennaisesti ei vielä olla ylletty sosialistiseen metodeihin, mutta joka samaan aikaan on johdettu kollektivisoinnin tielle ilman riittävää valmistelua, pikemminkin byrokraattisesti kuin teknisesti ja taloudellisesti. Tämä on suuri kysymys, joka kuitenkin menee esitelmäni alueen ulkopuolelle.

Mainitut luvut vaativat toisenkin tärkeän varauksen. Neuvostoliiton teollistamisen kiistämättömät ja omalla tavallaan loistavat tulokset vaativat vielä muuta taloudellista tarkistamista talouden eri elementtien, niiden dynaamisen tasapainon ja siten niiden tuotantokapasiteetin keskinäisen sopeutumisen kannalta. Tässä ovat suuret vaikeudet ja jopa takaiskut väistämättömiä. Sosialismi ei nouse täydellisenä viisivuotissuunnitelmasta kuin Minerva Jupiterin päästä tai Venus meren vaahdosta. Sitä ennen on vuosikymmeniä sinnikästä työtä, virheitä, korjauksia ja uudelleen järjestämistä. Ei pidä lisäksi unohtaa, että sosialismin rakennustyö voi luonteensa mukaisesti saavuttaa täydellisyyden vain kansainvälisellä areenalla. Mutta suotuisinkin tähän asti saavutettujen tulosten tase voisi paljastaa vain alustavien laskelmien virheellisyyden, suunnittelun viat ja johdon erheet. Mitenkään se ei empiirisesti voi kiistää varmasti todettua seikkaa, mahdollisuutta sosialististen metodien avulla nostaa kollektiivisen työn tuottavuus ennen näkemättömän korkealle. Tuota saavutusta, joka on historiallisesti tärkeä, ei kukaan eikä mikään voi ottaa meiltä.

Lokakuun vallankumous on luonut perustan uudelle sivilisaatiolle, joka on tarkoitettu ei harvoille, vaan kaikille. Tämän tuntevat joukot kaikkialla maailmassa. Tästä johtuu myötätunto Neuvostoliittoa kohtaan ja se on yhtä innokasta kuin aikoinaan oli joukkojen viha tsaarin Venäjää kohtaan...

Helmikuun kansannousu itsevaltiutta vastaan, taistelu aatelistoa ja imperialistista sotaa vastaan, rauhan, maan ja kansojen tasavertaisuuden puolesta, lokakuun kapina, porvariston ja sitä tukeneiden tai sen kanssa sopimusta yrittäneiden puolueiden kaataminen, kolme kansalaissodan vuotta 5000 mailin rintamalla, saarron, nälän, kurjuuden ja kulkutautien vuodet, kiihkeän taloudellisen jälleenrakentamisen, uusien vaikeuksien ja luopumisten vuodet - ne ovat kova, mutta hyvä koulu. Raskas moukari särkee lasin, mutta karkaisee teräksen. Vallankumouksen moukari karkaisee kansan luonteen terästä.

"Kuka uskoo", kirjoitti tsaarin kenraali Zalweski paheksuen kumouksen jälkeen, "että kantajasta tai portinvartijasta tulee yhtäkkiä tuomari, sairaala-apulaisesta sairaalan johtaja, parturista viranomainen, korpraalista komentaja, päivätyöläisestä pormestari ja lukkosepästä tehtaanjohtaja.

"Kuka sen uskoo?" Mutta se oli uskottava. He eivät voineet kuin uskoa sen, kun korpraalit löivät kenraalit, kun pormestari, entinen päivätyöläinen, mursi vanhan byrokratian vastarinnan, kun vaununrasvaaja pani kuljetusjärjestelmän kuntoon, kun lukkoseppä johtajana laittoi teollisuuslaitteet toimintakuntoon. "Kuka uskoo?" Yrittäköön joku olla uskomatta.

Selityksenä sille poikkeukselliselle sinnikkyydelle, mitä Neuvostoliiton kansanjoukot ovat osoittaneet kautta vallankumouksen vuosien, monet kansainväliset tarkkailijat nojaavat, vanhaan tapaan, venäläisen luonteen "passiivisuuteen". Ruma anakronismi! Vallankumoukselliset joukot kestävät puuteen kärsivällisesti, mutta eivät passiivisesti. Omilla käsillään he ovat rakentamassa parempaa tulevaisuutta ja ovat päättäneet luoda sen mihin hintaan tahansa. Yrittäköön luokkavihollinen ulkoa vain alistaa tahtoonsa nämä kärsivälliset joukot! Ei, parempi on olla yrittämättä!

 

Vallankumous ja sen paikka historiassa

Sallikaa minun nyt lopuksi yrittää määrittää lokakuun vallankumouksen paikka paitsi Venäjän, myös koko maailman historiassa. Vuoden 1918 aikana, kahdeksan kuukauden kautena kohtasi kaksi historiallista käyrää. Helmikuun kumous, tuo myöhäinen kaiku niistä suurista kamppailuista, jotka oli käyty aiempina vuosisatoina Hollannin, Englannin, Ranskan - miltei koko manner-Euroopan alueella, ottaa paikkansa porvarillisten vallankumousten sarjassa. Lokakuun vallankumous julisti ja avasi proletariaatin herruuden. Maailman kapitalismi kärsi ensimmäisen suuren tappionsa Venäjän maaperällä. Ketju murtui heikoimmasta lenkistään. Mutta ketju murtui, ei pelkkä lenkki.

Kapitalismi on elänyt aikansa maailmanjärjestelmänä. Se on lakannut täyttämästä olennaista tehtäväänsä: ihmisen vallan ja ihmisen vaurauden tason nostamista. Ihmiskunta ei voi jäädä paikalleen sille tasolle, jonka se on saavuttanut. Vain voimakas lisäys tuotantovoimassa ja terve, suunniteltu, siis sosialistinen tuotannon ja jaon järjestäminen voivat taata ihmiskunnalle, koko ihmiskunnalle, kunnollisen elämisen tason ja samaan aikaan antaa sille kalliin vapauden tunteen suhteessa sen omaan talouteen. Vapauden kahdessa mielessä - kaikkein ensimmäiseksi ihmisen ei enää ole pakko omistaa suurinta osaa elämästään ruumiilliselle raadannalle. Toiseksi, hän ei enää tule olemaan riippuvainen markkinoiden laeista, siis hänen selkänsä takana toimivista sokeista ja epämääräisistä voimista. Hän tulee rakentamaan taloutensa vapaasti, suunnitelman mukaan, kädessään kompassi.

Tällä kertaa on kysymys yhteiskunnan anatomian alistamisesta perinjuurin röntgensäteelle, kaikkien sen salaisuuksien paljastamisesta ja kaikkien sen toimintojen alistamisesta kollektiivisen ihmiskunnan järjelle ja tahdolle. Esi-isämme edessä, joka ensimmäisenä aseistautui kivikirveellä, koko luonto edusti salaisten ja vihamielisten voimien salaliittoa. Sittemmin luonnontieteet ovat käsi kädessä käytännön teknologian kanssa valaisseet luonnon sen salaisimpia soukkia myöten.

Sähköenergian avulla fyysikko päättelee atomin ytimen. Se hetki ei ole kaukana, jolloin tiede ratkaisee helposti alkemistien tehtävän, ja muuttaa lannan kullaksi ja kullan lannaksi.

Siellä, missä luonnon demonit ja raivottaret kerran riehuivat, vallitsee nyt vielä rohkeammin ihmisen yritteliäs tahto.

Mutta kamppaillessaan voittoisasti luonnon kanssa, ihminen rakensi suhteensa totella ihmisiä sokeasti miltei kuten mehiläinen tai muurahainen. Hitaasti ja hyvin kompuroiden hän lähestyi inhimillisen yhteiskunnan ongelmia.

Uskonpuhdistus edusti porvarillisen individualismin ensimmäistä voittoa alueella, jolla oli vallinnut kuollut traditio.

Kirkosta kriittinen ajatus siirtyi valtioon. Itsevaltiuden ja keskiaikaisten säätyjen kanssa käydystä taistelusta syntynyt oppi kansan suvereenisuudesta ja ihmisten ja kansalaisten oikeuksista kasvoi voimakkaammaksi. Näin nousi parlamentarismin järjestelmä.

Kriittinen ajatus tunkeutui hallinnon alueelle. Demokratian poliittinen rationalismi oli vallankumouksellisen porvariston korkein saavutus. Mutta luonnon ja valtion välissä on talouselämä. Tekninen tiede vapautti ihmisen vanhojen elementtien, maan, veden, tulen ja ilman tyranniasta, vain alistaakseen hänet omaan tyranniaansa. Ihminen lakkasi olemasta luonnon orja tullakseen koneen orjaksi, vielä pahemmin, kysynnän ja tarjonnan orjaksi. Nykyinen maailmankriisi todistaa erityisen traagisella tavalla, kuinka ihminen, joka sukeltaa meren pohjaan, joka nousee stratosfääriin, joka kääntää antipodien näkymättömät aallot, kuinka tämä ylpeä ja rohkea luonnon valtias pysyy orjana oman taloutensa sokeille voimille. Aikakautemme historiallinen tehtävä on korvata markkinoiden kontrolloimaton leikki järkevällä suunnittelulla, panemalla tuotantovoimat kuriin, pakottamalla ne toimimaan yhdessä sopusoinnussa ja toimimaan kuuliaisesti ihmisen tarpeiden palvelijana. Vain tällä uudella yhteiskunnallisella perustalla ihminen tulee pystymään oikaisemaan väsyneet raajansa ja jokainen mies ja jokainen nainen, eivät vain valitut harvat - tulemaan kansalainen täysin valloin ajatuksen maailmassa.

 

Ihmisen tulevaisuus

Mutta tämä ei vielä ole tien pää. Ei, se on vasta alku. Ihminen kutsuu itseään luomakunnan kruunuksi. Hänellä on tietty oikeus tuohon väitteeseen. Mutta kuka on sanonut, että tämän päivän ihminen on homo sapiens -lajin viimeinen ja korkein edustaja? Ei, niin ruumiillisesti kuin henkisestikin hän on kaukana täydellisyydestä, biologisesti ennen aikojaan syntynyt, ajatus horjuvana, eikä hän ole tuottanut mitään uutta elimellistä tasapainoa.

On totta, että ihmiskunta on useammin kuin kerran nostanut ajatuksen ja toiminnan jättiläisiä, jotka nousevat yli aikalaistensa, kuin huiput vuorijonossa. Ihmislajilla on oikeus olla ylpeä Aristoteleesta, Shakespearesta, Darwinista, Beethovenista, Goethesta, Marxista, Edisonista ja Leninistä. Mutta miksi he ovat niin harvoja? Ennen kaikkea siksi, koska he ovat miltei poikkeusta vailla tulleet keski- ja yläluokista. Harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta neron kipinät kansan sorretuissa syvyyksissä ovat tukahtuneet ennen kuin ne ovat leimahtaneet liekkiin. Mutta myös, koska prosessit luoda, kehittää ja sivistää ihmisolentoa ovat olleet ja ovat olennaisesti edelleen sattumaa, jota ei valaise teoria ja käytäntö, joka ei ole alistettu tajunnalle ja tahdolle...

Sosialismi tulee tarkoittamaan harppausta välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan tässäkin mielessä, että tämän päivän ihminen, kaikkine ristiriitoineen ja sopusoinnun puuttumisineen, tulee avaamaan tien uudelle ja onnellisemmalle lajille.

L. Trotski, Kööpenhamina 1932