Gustav Bang

Sosialistinen tulevaisuusvaltio

1903


Julkaistu: »Den socialistiske Fremtidsstat», 1903
Suomennos: O. N–nen
Lähde: »Sosialistinen tulevaisuusvaltio», Sosialistin Kirjapaino Osuuskunta i. l. Kustantama, Turku (ei julkaisuvuotta)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


 

Nykyajan valtiollisista puolueista on sosialidemokratinen ainoa, jonka ohjelma tähtää ulkopuolelle vallitsevan yhteiskunnan rajoja. On olemassa kaksi sanaa, joilla tämä osotetaan, kaksi sanaa, jotka loistavat ja liehuvat kuin punaiset liput vankassa tuulessa: »Yhteiskunnallinen vallankumous» ja »sosialistinen tulevaisuusvaltio».

Sosialidemokratian ohjelma.

Toiset puolueet voivat olla enemmän tai vähemmän laajalle meneviä vaatimuksissaan. Ne voivat vaatia erilaatuisia uudistuksia, valtiollisen vallan, kansalaisoikeuksien, taloudellisten mahdollisuuksien uutta tasaamista, eri yhteiskuntakerrosten välisen »minun ja sinun» hylkäämistä — mutta kaikkea mainitulla perustalla. Sosialidemokratian ohjelmassa tapaa samaten joukon uudistusvaatimuksia, jotka voidaan toteuttaa vallitsevan yhteiskunnan puitteissa. Mutta samassa tapaa — ohjelman etunenässä ja sen pääkohtana — vaatimuksen vallan uuden omistusoikeussysteemin, sosialistisen valtion, tai oikeammin sosialidemokratisen, luomisesta, systeemin, joka voidaan toteuttaa elämässä sellaisten yhteiskunta- ja omaisuussuhteitten vallitessa, joissa ei ole arvoaste-eroitusta, vaan jotka olemukseltaan eriävät nykyisistä. Sellainen perinpohjainen yhteiskuntaolojen uudestaluonti on se maali, jota kohti sosialidemokratia suunnitelmallisesti pyrkii, ja tämä on uudenaikaisen työväenliikkeen vallankumouksellinen alkuaines.

Sillä sitä toimitusta, jonka avulla voidaan rakentaa silta nykyaikaisesta kapitalistisesta yhteiskunnasta tulevaisuuden sosialistiseen, voidaan vain ilmaista tuolla ainoalla sanalla: »vallankumous». Se on sana, joka voidaan selittää eri tavoilla, ja johon voidaan punoa mitä erilaisimpia kuvauksia, jopa hurmeisiakin. Sentähden saatakoon ensin selvyys siitä, miten se tässä yhteydessä on ymmärrettävä.

 

Mitä on vallankumous?

Sosialidemokratia ymmärtää yhteiskunnallisella vallankumouksella kumousta, joka tapahtuu koko valtiollisessa ja lainopillisessa järjestelmässä, kun tähän asti sorretut yhteiskuntaluokat ovat saavuttaneet sellaisen väkevyyden, ett'eivät ne enään katso voivansa tulla toimeen vanhoissa oloissa. Alituisen ja pitkällisen kehityksen vaikutuksesta on syntynyt uusia voimia, joittenka harrastukset ovat ristiriidassa vallitsevien yhteiskuntaolosuhteitten kanssa, ja jännitys on vihdoin saavuttanut sen pisteen, jolloin niiden täytyy särkeä vanhat muodot ja luoda uudet, joissa niillä on tilaa liikkua ja viedä kehitystä edelleen.

Sellainen vallankumous voi tapahtua sangen monella eri tavalla. Se voi vaatia pitkän jonon vuosia, ja se voidaan suorittaa loppuun yhtenä ainoana päivänä. Se voi tapahtua hurjan melskeisesti ja se voi tapahtua niin, ettei pintapuolinen tarkkaaja huomaa mitään tavatonta. Ulkonaiset muodot ovat satunnaiset; ne riippuvat erilaisista olosuhteista. Katumellakat, barrikaaditaistelut ja veriset yhteentörmäykset olivat luonnollisia niin kauvan kuin vallankumouksellisilta kansanjoukoilta puuttui järjestystä ja valtiollista edustusta. Ei löytynyt mitään muuta keinoa, jolla ne olisivat voineet antaa pontta vaatimuksilleen. Nykyajan sivistysvaltioissa on asujamiston vallankumouksellisilla kerroksilla vallan toisellaiset taistelukeinot, ja otaksuttavasti voidaan sangen suurella varmuudella päättää, että vanhan ajan taistelutapa kuuluu historiaan ja ettei se tulevaisuuden vallankumouksissa tule näyttämään mitään todellista osaa.

 

Ranskan vallankumous.

Selvänä ja suuremmoisena esimerkkinä sellaisesta vallankumouksellisesta purkautumisesta on Ranskan vallankumous 18:nnen vuosisadan lopulla. Tässä tapahtui muodoltaan selväpiirteinen yhteiskunnallinen vallankumous. Sen edellä oli tapahtunut Ranskan raha-aatelin vuosisatoja pitkä kehitys; oli syntynyt porvarissääty ja tämä oli saavuttanut jonkun verran merkitystä ja todellista vaikutusvaltaa, joka ei enää suvainnut yhtymistä vanhoihin yhteiskuntaoloihin. Kaikki monilukuiset keskiajan feodaliyhteiskunnan jäännökset oli raivattu tieltä, jotta tämä voisi kehittyä. Ja vallankumouksellinen porvaristo käytti Pariisin köyhälistöä kanuunanruokana taistelussaan vallitsevia säätyjä vastaan. »Vapaus», »Tasa-arvo» ja »Veljeys» olivat ne sananparret, joilla se tätä innostutti niin kauvan kuin sillä oli etua siitä, mutta miten vähän tässä oli totta, näyttäytyi silloin, kun 1791-vuoden asetuksessa suljettiin vaalioikeudesta jokainen, joka »työskenteli palkasta». Siten loi Ranskan porvaristo yhteiskunnan, joka oli muovailtu sen etujen mukaiseksi. Mutta koko tämän vallankumouksen keskuksena, sinä pisteenä, jossa tapaa vallankumoukselliset voimat niiden tiivistetyimmässä muodossa, ei ollut mikään väkivaltainen katumellakka; sellaisena oli tuo kuuluisa kokous elok. 4:ttä päivää seuraavana yönä 1879, jolloin Kansalliskokous yhdellä kynänvedolla pyyhkäsi olemattomiin maaorjuuden, kymmenykset ja aatelin verovapauden, ammattikuntalaitoksen ja muutkin feodaalisen sääty-yhteiskunnan jätteet. Tässä tilaisuudessa kävi aateli ja papisto uutta aikaa vastaan laskien viiden vanhoista etuoikeuksistaan toisensa jälkeen uhriroviolle. Mutta sitä he eivät tehneet missään vapauden- ja tasa-arvotunteen huumauksessa. He tekivät sen, koska heitä pakotti tuo sangen selvä tunne siitä, että heillä oli veitsi kurkulla.

 

Vallankumous ja kehitys.

Kun ymmärtää käsitteen vallankumous tällä tavalla — ja se on se ainoa, joka tässä yhteydessä on oikeutettu — olisi enemmän kuin luonnotonta esittää vallankumousta kehityksen vastakohtana. Ne eivät ole vastakohtaiset, vaan ne päinvastoin edellyttävät toistensa olemassaolon kuin syy ja seuraus. Vallankumous päättää loppupisteenä jonkun kehitysjonon ja on samalla uuden lähtökohtana. Se vastaa yhteiskuntaelämän alalla kevään puhkeamista luonnonelämän alalla, jolloin oras tunkeutuu maankuoren läpi ja ummut särkevät peitteensä.

 

Vallankumouksellisena voimana on luokkavastakohdat.

Muodostaaksemme itsellemme kuvan siitä yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, jota kohti me kuljemme, ja siitä tilasta, jonka se tulee matkaan saattamaan, tulee meidän ensin oppia tuntemaan ne vallankumoukselliset siemenet, jotka itävät nykyisessä yhteiskunnassa. Täytyy ymmärtää, mitkä luokat se käsittää, mihin suuntaan ne kehittyvät, mitkä pyrkimykset niitä johtavat ja missä suhteissa ne ovat toistensa vastakohtia. Sillä niitten välien särkymisestä syntyy vallankumous. Luokkavastakohdat ilmenevät luokkataistelussa, ja luokkataistelu on historian eteenpäin vievä voima. Luokat määritellään niiden taloudellisen aseman mukaan, ja niiden toimien määrääjänä on niiden taloudelliset harrastukset. Kukin yksilö on aina määrätyssä määrin vapaa; hän voi asettua luokkansa pyrkimysten yläpuolelle (tässä ei ole puhetta tahdon vapaudesta tai kahlehtimisesta filosoofisessa mielessä). Mutta samoin kuin tilastotiede, huolimatta tuhansista persoonallisista seikoista, jotka kussakin yksityistapauksessa ovat määräävinä, kuitenkin vuosi vuodelta osottaa melkein täydellistä säännöllisyyttä kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, samoin on tässäkin lujat ja horjumattomat lait vallitsemassa. Ajan pitkään ja suuressa kokonaisuudessaan liikkuu kukin erikoinen luokka siihen suuntaan, minne päin sen luokkaharrastukset viittaavat. Sen ajatusjuoksu, sen politiikka, sen suhde kaikkiin yleisiin kysymyksiin voidaan aina palauttaa uralleen tiedollisena tai tiedottomana poikkeuksena sen koko taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. Kun Tanskan talonpojat yleensä ovat vapaakaupan ystäviä, ei se ole mikään poikkeus aatteellisista vaikuttimista. Sillä on syynsä siinä puhtaasti aineellisessa asianlaidassa, että viljatulli saattaisi heistä useimmat perikatoon. Ja toiselta puolen kuvastuvat Tanskan tilanomistaiain luokkapyyteet siinä, että ne yhä heräävällä halulla tahtovat saada tullia maanviljelystuotteille, sillä heille merkitsisi sellainen taloudellista etua.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa on luokkajako sangen yksinkertainen ja läpikuultava. Hallitsevana valtana on kapitaali, rikkaus, jota omistajansa käyttää luomaan hänelle uusia rikkauksia nylkemällä toisten ihmisten työvoimaa. Kun jyrkkä erotus on vastakohta porvariston ja köyhälistön välillä, niiden, jotka pääoman avulla ryöstävät, ja niiden välillä, joihin ryöstö kohdistuu. Ja se on juuri kapitalistinen nylkemistoimi, joka hajottaa yhteiskunnan kahteen osaan.

 

Nylkeminen.

Nylkemistä on myöskin harjoitettu niissä vanhemmissa yhteiskuntatiloissa, mitkä historia tuntee. Orjain omistaja nylki orjiaan, tilanomistaja maaorjuudessa olevia talonpoikia. Mutta pääoma on luonut itselleen uuden nylkemismuodon, joka on tarkoin soviteltu sen omituisen olemuksen mukaan. Omituisuus on siinä, että kaikki näköjään tapahtuu mitä täydellisimmin vapauden vallitessa; ei ole kysymystä mistään ulkonaisesta pakosta; köyhä työläinen on lain mukaan yhtä vapaa mies kuin rikkain kapitalisti. Nylkemistoimi tulee käytäntöön kumpasenkin välisestä yksimielisestä sopimuksesta. Kumpikin tarvitsevat he toistansa. Kapitalisti voi tehdä pääomansa tuottavaksi ainoastaan yhteydessä työntekijän työvoiman kanssa; työntekijä ei voi hankkia työvoimallaan rahaa muuten kuin yhteydessä työvälineitten kanssa, jotka ovat kapitalistin hallussa. He yhtyvät silloin vallan luonnollisesti ja laativat työsopimuksen; kapitalisti ostaa työntekijän työvoiman määrätyiksi tunneiksi päivässä määrätystä hinnasta, joko niin ja niin monesta äyristä tunnilta (tuntipalkka) tai myös niin ja niin monesta äyristä jonkun määrätyn työn teon (kappalepalkka). Inhimillisestä työvoimasta tulee kauppatavara, joka on kaupan esineenä ostajan ja myyjän välillä.

 

Kuinka työpalkka määrätään.

Työvoima-tavaran hinta on vaihteleva. Se määrätään erikseen kussakin eri tilaisuudessa, niinkuin jokaisen muunkin tavaran hinta, riippuen tarjonnasta ja kysynnästä. Jos on paljon työtä tehtävänä, mutta ainoastaan harvoja työntekijöitä käytettävinä, on palkalla taipuisuus korota; päinvastaisissa olosuhteissa on sillä taipuisuus laskea. Mutta löytyy kaksi rajaa, joiden välillä työpalkka normaalioloissa aina vaihtelee. Se ei voi ajan pitkään pysyttäytyä niin alhaalla, ettei työväenluokka kykenisi sillä pysymään hengissä ja jatkamaan sukua. Sillä missä niin tapahtuu, missä pääosa työtätekevästä väestöstä on saatettu nälän rajoille, siellä tulee kasvava sairaloisuus ja kuolevaisuus nopeasti harventamaan sen rivejä. Työvoiman runsaus vähenee, ja palkka sen kautta uudelleen kohoo. Mutta sekään ei voi ajan pitkään pysyä niin korkealla, että se täydelleen vastaisi koko sitä arvoa, minkä työntekijä työllään tuottaa. Sillä jos niin tapahtuisi, ei siitä kapitalisteille koituisi mitään voittoa, ja koska nämä teettävät työtä yksinomaan voiton vuoksi, supistaisivat he tuotantoa, ja työvoiman aleneva kysyntä taasen alentaisi palkat.

 

Arvo ja »yliarvo».

Normaalioloissa ei siis työntekijä voi saada suorittamastaan työstä sen täyttä arvoa. Pääoma ottaa siitä osan takavarikkoon. Jos ne raaka-aineet, jotka menevät työhön, ynnä työkalujen ja rakennusten kulutus, menot valosta, lämmityksestä, valvonnasta ja muusta samanlaisesta tekevät yhteensä jonkin määrätyn summan, kun taas valmis tuotanto markkinoilla edellyttää hintaa, joka on määrätyn verran korkeampi, silloin ilmaisee tämä eroitus työntekijäin tuottaman työn uuden arvon. Erikoisissa tapauksissa voivat kyllä kauppa-alat markkinoilla ja vaihtuva muoti synnyttää suhteettomuutta todellisen arvon ja hinnan välillä, mutta yleensä vapaan kilpailun vallitessa on tavaran hinta sopusoinnussa tavaraan käytetyn työn kanssa; jos saapasparin valmistamiseen tarvitaan kaksi kertaa niin pitkä aika kuin puolikenkiin, niin maksavat ensinmainitut yleensä myös kaksinverroin niin paljon. Mutta siitä arvosta, jonka siis inhimillinen työ luo, menee joku osa ja usein suurin pääomalle — liikkeen laajentamiseksi, muilla aloilla käytettäväksi ja kapitalistin personallisesti kulutettavaksi. Tämä on se »yliarvo», jonka työntekijät luovat, se »profiitti», voitto, jonka pääoma korjaa palkkatyöläisen työstä. Tässä muodossa juuri kapitalistinen nylkeminen tapahtuu.

 

Esimerkkejä »yliarvon» suuruudesta.

Hyvän mittapuun sen suhteen, missä määrin tämä nylkeminen tapahtuu, voi saada sarjasta hajanaisia tietoja, kapitalististen liikkeitten tileistä. Esitettäköön tässä ainoastaan pari esimerkkiä. »Faksen kalkkiruukin» tilit vuodelta 1902 osoittivat 330,000 kruunun nettovoittoa ja 297,600 kruunun menoerää työpalkkoihin, johtajan palkkaan, konttorihenkilökunnalle y. m. s., paitsi muita kustannuksia, jotka menivät kuljetukseen, raaka-aineeseen ja muuhun semmoseen. Vastaluotu arvo oli siis kaikkiaan 627,600 kruunua, josta meni vähän vähemmän kuin puolet työntekijöille. Se tahtoo sanoa, että jokaisen työstä saadun kruunun osaksi on tullut 1 kruunun 10 äyrin »yliarvo»; pääoma on siis anastanut itselleen runsaasti puolet työn tuloksista. Vielä suurempi nylkeminen esiintyy »Gamle Carlsberg» -panimon tileissä ajalta 1 p:stä toukokuuta 1888 30 p:ään syyskuuta 1897. Niistä käy ilmi, että joka kerralla kuin panimon työntekijät ovat tuottaneet 3 kruunun arvosta, joka kerta kuin tuotetun oluen myyntihinta — lukuunottamatta olutveroa — on noussut 3 kruunulla liikekustannuksia (lukuunottamatta työpalkkoja) suuremmiksi, on se palkka, mikä työstä on maksettu, tehnyt ainoastaan niukasti kruunun; ylijäämä, kaksi kruunua, on mennyt pääomalle. Tai toisin sanoin ilmaistuna: vuoden 300 työpäivästä on 100 maksettu; nuo muut 200 päivää on työntekijäin täytynyt työskennellä ilmaiseksi, he ovat tehneet »maksutonta työtä», yksinomaan pääoman hyödyksi.

 

Pääoma, voitto ja työnjohtajapalkka.

Siellä, missä kapitalisti itse suunnittelee ja johtaa työtä, ovat nylkemisolosuhteet ikäänkuin hunnun peittämät. Sen voiton lisäksi, jonka hän työmiehiään nylkemällä korjaa pääomalleen, tulee nimittäin tässä myös se palkka, jonka hän saa henkilökohtaisesta osanotostaan työhön, ja näitä kahta osaa, pääomavoittoa ja työnjohtajapalkkaa, ei voida eroittaa paljaalla silmällä. Kun sitä vastoin osakeolot vallitsevat ja voitto maksetaan koron muodossa velkakirjojen omistajille ja osinkoina osakkeitten omistajille, joilla totta tosiaan ei ole liikkeen kanssa mitään tekemistä, silloin esiintyy nylkeminen oikein kouriin tuntuvalla tavalla. Joka äyrin voitto on voitettu työntekijäin kustannuksella. Ja sama on maatilan laita, jota hoitaa palkattu hoitaja, jolloin tilanomistaja on ainoastaan sen verran yhteydessä työn kanssa, että hän kuluttaa maatyöläisten luomat ansiot.

 

Työntekijät ovat kaikkialla nylkemisen alaiset.

Sellainen on se nylkeminen, jolle työtätekevä luokka on annettu alttiiksi. Ja työntekijällä ei ole vallitsevissa yhteiskuntaoloissa mitään mahdollisuutta vapautua siitä. Sillä hän ei voi elää myymättä työvoimaansa, ja minne tahansa hän kääntyneekin, tapaa hän samanlaatuiset työehdot. Kapitalistit ne kaikkialla omistavat tuotantovälineet, maan, kaivokset, rakennukset, työkalut, raaka-aineet, ja vallitsevat niitä oman mielensä mukaan. Ja kapitalistien ainoa tarkoitus pannessaan tuotannon käyntiin on voiton puristaminen työntekijöiltä, mitä suuremman sitä parempi. He ovat taipuisat ostamaan työvoimaa ainoastaan silloin, jos he voivat saada sen sellaisesta hinnasta, että se takaa heille itselleen soveliaan ylijäämän. Työpalkat viedään heidän tileissään muihin liikekustannuksiin menoeränä, jota on koetettava supistaa niin paljon kuin mahdollista. Työntekijä on pääomaan nähden ainoastaan väline voiton tuottamisessa. Englantilaiset tehtailijat kertovat, että heidän tehtaissaan käytetään niin ja niin monta — ei ihmistä, vaan »kättä». Ilmaisumuotoon raaka, mutta kunniallinen. Ja työmiehellä, joka tuntee taloudellisen painon harteillaan, ei ole muuta valittavaa kuin joko kuolla nälkään tai antaa nylkeä itseään.

Suhde työvoima-tavaran ostajan ja myyjän välillä on kapitalistisen nylkemisen suuri valtasuoni; mutta ompa olemassa monia muita kanavia, joita myöten nylkeminen tapahtuu vähemmin avoimesti, mutta kuitenkin ylitä vaikuttavasti.

 

Kiinnitykset maanviljelyksessä.

Ajatelkaamme maataloudessa vakaasti ja varmasti kohoovaa kiinnitysvelkaa, joka asteettain nylkee omistusoikeuden siihen maahan, jota talonpoika viljelee, hänen jalkainsa alta ja muuttaa hänet itsellisestä vuokraajaksi. Hänellä säilyy omistajan nimi, mutta siitä tulee yhä enemmän ja enemmän häikäisykuva. Oikeita omistajia ovat ne, kapitalistit, joiden rahat ovat sijoitetut luottoyhdistysten ja muitten lainauslaitosten obligatsiooneihin, joista he vuosi vuodelta vetävät korkoja. Samoin kuin talonpojan taka-aikoina täytyi tehdä päivätöitä herransa luona, täytyy hänen nyt raataa määräajasta määräaikaan selvittääkseen maksunsa pääomalle. Ja taakka on raskas ja painava. Niiden tilastojen perustalla, jotka käsittelevät vuosina 1896–1900 tapahtuneita maatilojen myyntejä, voi laskea, että tanskalainen torppari, jolla 4 vakan-alaa maata, saa keskimäärin maksaa 80 kruunua vuotuista korkoa; pikkuviljelijä, jolla on 1 12 tynnyrinalaa maata, 230 kruunun korkoa. Hypoteekkikuormituksesta, jota vanhempina aikoina pidettiin melkeinpä poikkeussuhteena, säännöttömän tilan tuntomerkkinä, on kapitalistisen luottolaitoksen kehittyessä tullut vankka ja säännöllinen rengas yhteiskuntatalouteen. Systeemi edistyy virkeästi. Viimeisinä vuosina ovat Tanskan maatilusten kiinnitysvelat kasvaneet keskimäärin 50 miljoonaa kruunua vuodessa, joka vastaa 2 miljoonan vuotuista lisäännystä nylkemisessä. Jo nyt on pääoma tällä lailla nylkenyt kaksi kolmattaosaa Tanskan talonpoikain maan arvosta. Ja jälellä olevaa kolmattaosaa tulee suurimmaksi osaksi pitää takuuna, minkä pääoma jättää niin kutsutuille omistajille. Jos tilusten arvo alenee, joutuvat nämä siitä kärsimään vahingon, kun kapitalisteilla on osuutensa taattuna.

 

Keinotteluja rakennustonteilla; vuokran kiskominen.

Sitten meillä on tonttikeinottelut, tulolähde, joka erittäinkin nykyisissä olosuhteissa suurkaupunkielämän voimakkaasti kehittyessä on sangen runsaasti vuotavainen. Sitä mukaa kuin kaupungit kasvavat vanhoja rajojaan ulommalle, kohoo etukaupungin tonttien arvot, ja ne kapitalistit, jotka ajoissa ovat varanneet sellaisia, korjaavat voiton. He eivät itse luo minkäänlaista arvoa; he vain omistavat itselleen osuuden sen yhteiskunnalle hyödyllisen työn nylkemisessä, minkä toiset, kasvava teollisuus, kauppa ja kulkuneuvot, sekä suuressa määrin kansalaisten rahoilla pystyyn saadut yleiset laitokset, katulaitelmat, lokaviemärilaitelmat, valaisluslaitelmat y. m. s. tuottavat. Se on yksinkertainen ja aivan peittelemätön tapa omaksua yleisen työn tuloksia. Se valtava tonttien hinnannousu, joka on viimeisten miespolvien aikana tapahtunut Köpenhaminan ulommissa kortteleissa, on tuottanut keinottelu-pääomalle tavattomia rikkauksia. Osa näistä rikkauksista on nykyisten talonomistajain vallassa, toinen osa on sijoitettu koron kasvua varten kiinnityksinä maatiluksiin, joista aina täytyy maksaa korkoa. Ja se on juuri tuo suuri väestö, jonka täytyy maksaa veroa tuolle pääomalle, osaksi suoranaisesti huonevuokran muodossa, osaksi välillisesti sen useimpain tavarain hinnankorotuksen muodossa, jonka kauppiaat ovat pakotetut tekemään voidakseen maksaa myyntihuoneustoistaan suurempaa vuokraa. Ja se ei olekkaan mikään pieni summa, mikä väestön tällaisena verona täytyy suorittaa. Kööpenhaminassa, Frederiksbergissä jä Sundbyernessä maksetaan vuosittain yli 67 miljoonaa kruunua vuokrana, josta suurin osa menee pääoman koroksi ja ainoastaan pieni osa rakennusten kunnossapitoon. Kaikkialla maaseutukaupungeissa, eikä suinkaan vähimmin monessa kukoistavassa asemayhteiskunnassa maalla, tapaa samat olosuhteet.

 

Osakehuijaus.

Sitäpaitsi meillä on osakehuijaus, joka viihtyy ja rehoittaa kirjoitettujen lakien rajoissa. Yksinkertaisesta tarkastelijasta on osakelaitos keino, jolla voi tehdä pienemmän pääoman osalliseksi suuremman pääoman korkeammasta voitosta. Todellisuudessa se on ainoastaan keino, jolla suuri pääoma voi imeä itseensä pienemmän. Niitä siroja lupauksia ja loistavia prospektejä, joilla yleisöä houkutellaan ostamaan osakkeita, vastaa harvoin mikään todellisuus; ennenkuin osakkeita tarjotaan kaupaksi, ovat ne mielellään »liotetut» ja arvo saatettu niin alhaiseksi, että ne onnellisimmissa tapauksissa voivat antaa voittoa ainoastaan yleisen korkokannan mukaan. Kun kapitalistit muodostavat vanhemmasta liikkeestä yhtiön, tapahtuu se useimmiten sillä lailla, että he maksattavat itselleen liikkeen koko omaisuuden ynnä sen alkuunpanosumman täydessä määrässään, väliä pitämättä siitä kulumisesta ja vanhentumisesta, mikä siinä on tapahtunut; kun pannaan alkuun uusi liikeyritys osakeyhtiön muodossa, laskevat perustajat hyväkseen »perustajapalkkiota», joka lisää liikkeen maksettavana olevan korkosummna. Silloin jää osakkeenomistajille vähän tai ei ollenkaan ylijäämää. Ja vieläpä sielläkin, missä ei sellaista »ylikapitaliseerausta» ole tapahtunut, ja yhtiö todella kykenisi antamaan korkeamman voiton, saattavat suuret johtavat kapitalistit hyödyn itselleen. Levittämällä huhuja tulevasta tappiosta tai perustamalla kilpailevin liikeyrityksiä, saattavat he osakkeitten kurssin laskeutumaan; pelästytetyt pienet osakkeenomistajat myyvät omat osakkeensa pilkkahintaan; mutta kun nämä ovat joutuneet kapitalistin käsiin, nousee kurssi uudelleen ja yhtiö jakaa korkeita osinkoja. Ne rahvaaseen kuuluvat osakkeenomistajat, jotka ovat myyneet osakkeensa niin halpaan hintaan, ostavat ne takaisin korkeammasta hinnasta, ja suuri pääoma kantaa erotuksen puhtaana ansiona. Mutta kun osakkeet taas ovat levinneet rahvaan keskuuteen, toistetaan sama »manööveri», puuhataan taas keinotekoinen kurssin aleneminen, ja osakkeenomistajat pelästytetään taasen myymään osakkeensa tappiolla. Kaukana siitä, että osakelaitos tekisi pääoman demokraattiseksi, toimii se näillä ovelilla liikkeillään kuin pumppulaitos, joka lakkaamatta imee keskiluokan säästetyt rahat kapitalistien, perustajain ja pankkiirein kassoihin.

 

Valtiovelka, valtiotalous.

Ja vihdoin tulee valtiotalous. Korkea finanssi harrastaa elokkaasti valtiovelan kasvamista, ja etenkin sitä, että sen alkulähde, menot sotalaitokseen, lakkaamatta pidetään vuotavana sen suuren asujamiston kustannuksella, jonka täytyy maksaa kaikki lisättyjen verojen ja puuttuvain yhteiskunnallisten uudistusten muodossa. Ja finanssipääoma on tässä hyvässä sopusoinnussa tuottavain teollisuuspääoman osien kanssa, jotka ovat halukkaat hankkimaan panssarilaivoja, kanuunoja ja muita sotatarpeita. Ja näillä perusteilla harrastaa pääoma kansallistunnon kiihottamista yltiöisänmaallisuuteen ja militarismiin. Sotaministerien ja suurten tehtaitten asiatoimistojen välillä voipi vainuta kokonaisen maanalaisen sitoumusmaan. Mutta myöskin toiset suhteet ovat määräävinä. Kapitalisteilla on, etenkin suurissa sotilasvaltioissa, panssaroitu nyrkki se asianajaja, joka ottaa varteen heidän pyyteensä vieraissa maissa ja antaa pontta heidän vaatimuksilleen, ja samalla se on väline, jolla he hankkivat siirtolaita vieraissa maailmanosissa, se tahtoo sanoa markkinoita, joissa voi löytää menekkiä kapitalististen tehtaitten tuotteille, joissa samalla voi ostaa työvoimaa alhasempaan hintaan kuin kotimaassa ja joissa vihdoinkin on helposti saatavana tuotannossa tarvittavia raaka-aineita. Siitä johtuu viime vuosikymmenien imperialistinen politiikka, siitä suurkaupunkien tulinen taistelu maailmanherra-arvon voittamisesta — siihen ovat yksinomaisesti suurkapitaalin pyyteet aiheena. Ja kapitalisteille merkitsevät pistimet kaikissa maissa samalla jotakin muuta: ne ovat sinä mahtikeinona, johon pääoma enin luottaa taistelussaan sosialidemokratian vallankumouksellisia pyrkimyksiä vastaan.

 

»Kolmas kamari».

Valtiotaloudessa viettää pääoma ylipäänsä yhtä suurinta triumfiaan. Sen käden huomaa kaikkialla: siinä kaikkien kohtuullisten rajojen yli johdetussa suojelustullissa, joka kallistaa asujamiston tavarankäytön hankkiakseen kapitalisteille ylimääräisen ansion — äskettäin hyväksytty Saksan tullilaki on hirvittävimpiä esimerkkejä, mutta myöskin Tanskan tullilaki osottaa säädyttömiä piirteitä, ensin välillisen verotuksen säilyttämisessä finanssitulleilla, jotka toimivat kuin tuloverotus laskevan asteikon perustalla — mitä köyhempi joku mies on, sitä suuremman murto-osan täytyy hänen maksaa tuloistaan tullina valtiolle — Ruotsissa maksettiin vuonna 1901 tullina: läskistä 30 äyriä kilolta 2 milj. kr., rukiista 3 kr. 70 äyriä 100 kilolta 1 34 milj., kahvista 12 äyriä kilolta 3 34 milj., summa 7 12 milj. kruunua ainoastaan näistä tavaroista; sitten valtioluvissa, jotka suovat omistajilleen kohtuuttomimmat edut muun yhteiskunnan vahingoksi. »Kolmas kamari», joka kulissien takana peitetyin langoin johtaa hallitusta ja eduskuntalaitosta, usein myöskin sanomalehdistöä ja julkista mielipidettä kuin mitäkin tanssinukkea, on kaikissa kapitalistisissa maissa tosiasia, jonka mahtavaa vaikutusta ei voida epäillä.

Nykyinen yhteiskunta on kuin maapalanen, jonka läpi juoksee tuhansia imusuonia käsittävä verkko, jota myöten suuri pääoma vastustamattomasti vetää itselleen työläis- ja keskiluokan tulot. Yhä suurempi murto-osa kansakunnan rikkauksista kasaantuu sille pienelle yksilöjen murto-osalle, joka hallitsee pääomaa. Muille jätetään vain sen verran, mitä he välttämättömimmästi tarvitsevat hengissä pysyäkseen.

 

Mitenkä rikkaat nylkevät rikkaudet itselleen.

Sellainen on kehitys kapitalistisessa yhteiskunnassa. Se on helposti havaittavissa ja se voidaan myös todistaa räikein luvuin. Köpenhaminan tulosuhteissa on selvä esimerkki. Täällä tekivät veromaksuvelvollisuusrajan sekä yli- että alapuolella olevain veronmaksuvelvollisten kootut tulot vuonna 1892 172,700,000 kruunua, vuonna 1898 222,971,000 kruunua. Mutta tästä lankesi sangen suurten veronmaksuvelvollisten osaksi, joilla kullakin oli vähintäin 20,000 kruunua, 24,758,100 kruunun suuruinen summa 1892, mutta 45,251,000 kruunua 1898. Nämä tavattoman suuret tulot ovat siis kasvaneet niin että, kun ne tekivät 14,5 prosenttia kaikista tuloista vuonna 1892, niin ne 6 vuotta myöhemmin tekivät 20,3 prosenttia, korosivat kokonaisen seitsemäsosasta viidesosaan! Ja koko tämä viidesosa Köpenhaminan tuloista on pienen henkilöpiirin, kaikkiaan 976 käsissä, ainoastaan vähän yli 12 prosenttia kaikista Kööpenhaminassa eläjistä.

Yksi nykyaikaisen yhteiskunnan kehityspiirteistä on tämä: kapitalistien kasvavat rahakasat. Yhtä selvästi havaitsee tilastotieteen avulla toisen: niiden lukumäärän alituinen kasvaminen, jotka ovat nylkemisen esineitä, nimittäin proletaarien.

 

Teollisuusköyhälistö.

Sen näkee teollisuudessa. Pääoman kasvaessa laajenee suurliike, ja vanhanaikuinen itsenäinen käsityöläissääty kutistuu. Suuret kapitalistiset tehtaat tappavat kilpailullaan pikkukäsiteollisuuden. Suurliikkeellä on kilpailussa kaikki edut puolellaan. Käyttämillään koneilla ja koko tekotavallaan voi se tuottaa suurempia tavaramääriä vähemmillä kustannuksilla ja sen tähden myydä halvemmilla hinnoilla; sen menot vuokraan, lämmitykseen, valoon, kunnossapitoon y. m. s. ovat suhteellisesti pienemmät; se voi sangen ansiokkaasti käyttää jäteaineita, jotka pikkuliikkeessä ovat arvottomia sen tähden, ettei niitä siellä ole tarpeeksi paljon. Mihin teollisuushaaraan tahansa suurliike on tullut, siellä on pikkuliikkeen kuolo usein ainoastaan aian kysymys. Ja se leviää alalta toiselle. Jalkineteollisuus on kuvaava esimerkki siitä, miten käsityö menehtyy tehdasliikkeen vuoksi ja samainen kehitys tapahtuu väkivaltaisemmin tai tyynemmin melkein kaikissa teollisuushaaroissa. Tämän seurauksena kasvaa teollisuus- eli palkkatyöläisten lukumäärä, kansojen, jotka yksinomaisesti elävät myömällä työvoimaansa tehtaisiin ja työpajoihin, väenlaskusta toiseen. Aikana 1870–1890 lisääntyi Tanskan asujamisto 22 prosentilla, mutta teollisuustyöläisten lukumäärä 81 prosentilla, siis noin 4 kertaa niin nopeasti. Vuonna 1897 laskettiin Tanskan teollisuudessa olevan kaikkiaan 176,608 palkkatyöläistä, siitä 109,838 yli 18-vuotista miestä, ja todellinen lukumäärä oli epäilemättä kuitenkin suurempi. Se vastaa, jos ottaa huomioon työläisten perheet, vähintäin kuudettaosaa Tanskan asujamistosta. Ja sitä pikku käsiteollisuutta, joka vielä on jälellä, voidaan suurimmaksi osaksi pysyttää elossa vain puhtaasti proletaarisissa oloissa. Niin kutsuttujen käsityömestarien enemmistö on vallan varmasti yhtä vähän tyydytetty ja melkein yhtä suuressa määrässä nylkemisen esineenä kuin todelliset palkkatyöläiset. Monet ovat suurten kapitalististen tehdaslaitosten, kultaseppäpuotien, vaatetusliikkeitten, huonekaluvarastojen y. m. hankkijoina todellisuudessa laskettavat vain työntekijöiksi. Kolmesta käsityön ja teollisuuden päähenkilöstä Köpenhaminassa verotettiin vuonna 1898 kahta 1600:aa kruunua pienemmistä tuloista. Vuonna 1897 oli Tanskassa 42,293 teollisuuden harjoittajaa, jotka työskentelivät ammatissaan ilman vieraita apulaisia, ja 13,273 sellaista, joilla oli vain yksi apulainen, kisälli tai oppipoika. Myöskin pääjoukko kuuluu yhteiskunnallisen asemansa perusteella köyhälistöön.

 

Kauppaköyhälistö.

Samaa näkee kaupassa. Samoin kuin teollisuudessa osottautuu suurliike myös täälläkin voimakkaammaksi kilpailussa. Suurmakasiinit hävittävät kilpailullaan pienemmät, ei ainoastaan suurissa kaupungeissa, vaan myöskin pikkukaupungeissa ja pikkupaikoissa niine haaraosastoverkkoineen, joita ne levittävät ympäri maata, ja kulkuneuvojen kehityksen avulla, jolta tekee kuluttajille mahdolliseksi tavaroittensa kaukaakin tilaamisen. Pikkukauppiaita kiusaa ja puristaa kilpailu suurempien kanssa. Monet heistä on painettu sellaiseen asemaan, etteivät voi elättää itseään, ellei heillä ole sitä paitsi jotakin muuta ansiota; sangen useissa Köpenhaminan pikkuliikkeissä hoitaa vaimo puotia, miehen ollessa muualla työssä. Toiset on se nylkevä pääoma, joka määrää niiden elinehdot, kietonut mitä tiukimpaan riippuvaisuuteen itsestään. Suuret leipätehtaat omistavat leivänmyyjäin liikkeet, suuret panimot omistavat majatalot, ja useat pikkukauppiaat elävät tukkukauppiasten antamilla veloilla ja pankkisitoumuksilla. Tähän tulee lisäksi vuokrapääoman nylky. Jopa sellainenkin kauppias, joka seisoo vakavalla perustalla ja jonka liike luistaa, on sen vaaran alainen, että talonisäntä korottaa vuokran ja siten ottaa takavarikkoon melkoisen osan hänen ansioistaan; ja hän on pakotettu olemaan tässä, sillä hän tietää, että jos hän muuttaa, menettää hän osan ostajapiiristään. Ja samassa kun kauppaa harjottavasta keskiluokasta tulee yhä suurenevassa määrässä kapitalistisen nylkemisen uhri, joko muodossa tai toisessa, kasvaa niiden kauppa-apulaisten lukumäärä, joilla ei ole aikomusta koskaan voida korottautua sanottavasti parempiin oloihin, koska ovat samassa tasassa teollisuuden palkkatyöläisten kanssa — heillä on vain yleensä alempi palkka ja pitempi työaika. Vuonna 1898 tekivät kauppa-apulaiset yli kymmenennen osan Köpenhaminan itsensäelättäjistä ja enemmällä kuin puolella heistä oli alle 800 kruunua vuodessa.

 

Maanviljelijäköyhälistö.

Ja saman näkee suuressa mittakaavassa maanviljelyksessä. Suurempien talojen jotenkuten ylläpitäessä puhtaasti ulkonaista asemaansa, lisääntyy tai vähenee niiden lukumäärä ja laajuus, kun sitävastoin pohjalta kohoo erittäin lukuisa pikku »talomiesten» ja maatyöläisten luokka, ja suuresta osasta näitä voi sanoa, että he elävät niin kurjissa ja arvottomissa oloissa, että tuskin löytää vertaista edes pahimmista Tanskan talonpoikain alennustila-ajan kuvauksista. 1873–1895 lisääntyi herrastalojen (yli 12 tynnyriä hartkornia[1]) lukumäärä 9 prosentilla, kun taas'suurten talonpoikaistalojen (4–12 tynnyriä hk.) lukumäärä väheni 7 prosentilla ja pienempien talonpoikaistalojen (4–12 tynnyriä hk.) lukumäärä väheni 7 prosentilla ja pienempien talonpoikaistalojen ja suurempien vuokratilallisten (2 vakasta – 4 tynnyriin hk.) lukumäärä lisääntyi 4 prosentilla. Näitten luokkien välillä tapahtui siis vain pieniä siirtoja. Mutta samaan aikaan lisääntyi vallan pienten vuokralaistorppien (alle 2 vakkaa hk.) lukumäärä 30 prosentilla. Ja nämä eivät keskimäärin ole suuremmat kuin että niillä on sijaa perunamaata varten ja pieni ruohopenger paria lammasta tai korkeasti arvattuna lehmää varten, jolloin omistajan täytyy hankkia todelliset tulonsa käymällä tilanomistajain tai talollisten luona päivätöissä. Vuonna 1895 oli Tanskassa kaikkiaan 192,093 »talomiesviljelystä» (alle 1 tynnyrin hk.) Ja varmasti täytyy meidän, jos tahdomme määrätä maanviljelijäköyhälistön lukumäärän, olla huomioon ottamatta sekä niitä teollisuustyöläisiä, käsityöläisiä ja kauppiaita, jotka ovat sellaisten pienten maapalstojen omistajia, ja niitä talonomistajia, jotka voivat hankkia itselleen jotakuinkin siedettävän elämän, mutta toiselta puolen täytyy ottaa huomioon ne monet, jotka asuvat loisina ja joilla ei ole mitään itsenäistä taloa. Varmaa on, että siinä meillä on erinomaisen lukuisa luokka, Tanskan väestöstä lukumäärältään suurin. Nämä maatyöläiset ja pienet »talomiehet» ovat henkilöitä, jotka jännittämällä koko perheen työkyvyn äärimmäiseksi raatamiseksi ja kieltäytymällä kaikista elämän nautinnoista, nipin näpin voivat pysyä hengissä, ja he tuntevat pääoman painon raskaana sekä yhdessä että toisessa suhteessa.

 

Pääoma kasvaa, vastakohta suurenee.

Se on tämä prosessi, joka on nykyajan yhteiskunnallisen kehityksen ratkaiseva luonnepiirre. Pääoma imee itseensä yhä suuremman osan yhteiskunnan rikkauksista ja vetää yhä suuremman osan asujamistosta nylkemisensä alaiseksi. Tämä on vain sen koko olemuksen luonnollinen ilmaisumuoto. Sillä sen tarvitsee lakkaamatta lisääntyä ja levittää valtaansa uusille aloille. Suuri kapitalisti kuluttaa itse vain osan voitostaan; mitä suuremmat hänen tulonsa, sitä suuremman osan hän niistä laskee liikkeelle uudestaan kapitalistisesti käytettäväksi, sijoittaa uusiin liikeyrityksiin tai uusiin obligatsioonilainoihin. Pääoma kasvaa säännöllisesti korkoa korolle kuin lumipallo kaltevalla paikalla.

 

Luokkaeroitus.

Siten jaetaan asujamisto yhä räikeämmin kahteen ainekseensa, toisella puolella sangen harvalukuiset kapitalistit, jotka elävät omaisuutensa nojalla, toisella puolen proletaarien tavaton monilukuisuus, ihmisten, jotka voivat elää vain sillä, että myyvät työvoimansa kapitalismin nylettäväksi ja joilla ei ole muuta toivetta kuin saada elää sen päivän. Kummassakin näistä kahdesta luokasta löytyy erilaisia ryhmiä, joiden harrastukset voivat usein erikoisissa kysymyksissä käydä ristiin. Torppari toivoo korkeita hintoja munille, läskille ja voille; teollisuustyöläinen sitä vastoin toivoo alhaisia hintoja. Finanssikapitalisti toivoo korkeata korkokantaa, syystä että se hänelle merkitsee korkeita tuloja. Tilanomistaja toivoo alhaista korkokantaa, koska hänen täytyy maksaa korkoja kiinnityslainastaan, ja sama koskee teollisuuskapitalistia, joka työskentelee lainarahoilla. Mutta suuriin yleisiin kysymyksiin nähden tasoittuvat kaikki pikku eroavaisuudet; ne ovat valtavammat harrastukset, jotka kaikella voimallaan asettuvat määräämään. Työntekijästä ei tule kapitalistia, joskin hänellä on 100 kruunua säästössä pankissa, yhtä vähän kuin tilanomistajasta tulee proletaaria sentähden, että hänen täytyy kiinnityksen omistajille luovuttaa osa tilan tuottamasta voitosta. Kun on kysymys kapitalismista tai sosialismista, nylkemisen jatkamisesta tai lopettamisesta, silloin liittyvät molemmat luokat tahollaan vahvaksi kokonaisuudeksi, silloin seisovat omistavat ja varattomat vihollisjoukkoina toisiaan vastassa.

 

Kapitalistinen sointuoppi.

Nämä kaksi voimaa käyvät nimittäin ikuista taistelua, niiden harrastukset iskevät vastakkain. Kapitalistisella taholla, jossa luonnollisesti koetetaan ehkäistä köyhälistöä saamasta tietoisuutta luokkavastakohdista, siksi että se tietoisuus johtaa luokkataisteluun, vastarintaan pääoman nylkemistä vastaan, on esitetty oppi, että molempain luokkain harrastusten välillä itse asiassa vallitsee sopusointu. Ne edellyttävät toistensa olemassaolon, eivätkä voisi olla olemassa ilman toistansa. Sillä yhtä avuton kuin kapitalisti on ilman työntekijän työvoimaa, yhtä avuton olisi työntekijä ilman kapitalistin pääomaa. Mitä valtavammin pääoma leviää ja vakaannuttaa valtaansa, sitä enemmän tulisi tilaisuutta työn saantiin, sitä vähemmäksi kävisi työttömyys ja sitä korkeammiksi työpalkat. Jos työntekijät vain suovat kapitalistein vapaasti toteuttaa harrastuksensa, muodostuu kaikki heidänkin osaltaan parhain päin. — Koko tämä sointuoppi on väärä. Totta on, ettei kapitalisti voi tulla toimeen ilman työntekijää, syystä että työvoima on sidottu tämän ruumiiseen. Mutta työntekijä voi oivallisesti tulla toimeen ilman kapitalistia; mitä hän tarvitsee, on ne tuotantovälineet, jotka ovat välttämättömät työn teossa, mutta hän ei tarvitse yksityisiä, jotka niitä vallitsevat ja käyttävät niitä hänen nylkemisekseen. Jos työntekijät katoisivat maan pinnalta, olisi kapitalisteilla valittavana, että joko tahtovat kuolla nälkään tai alentua työntekijäksi; jos kapitalistit katoisivat, ja tuotantovälineet joutuisivat yksityisiltä omistajilta yhteiskunnalle, voisivat työntekijät viettää paljon onnellisempia päiviä kuin nykyään.

 

Epäsointu.

Sopusointuisuuden sijasta vallitsee räikeä epäsointu. Pääoman luontoon kuuluu, että sen aina tulee yrittää painaa työväenluokka siihen alimpaan tilaan, missä ylipäänsä on mahdollista olla olemassa. Sillä mitä alempi palkka ja mitä pitempi työaika, sitä suuremmaksi tulee tuotettu yliarvo ja sitä suuremmaksi se voitto, jonka kapitalistit ottavat valtaansa. Palkan korkeus on kuin mittari, josta pääoma lukee nylkemisasteen. Sen hartahin halu on hankkia itselleen työvoimaa mahdollisimman halvoilla ehdoilla, ja päämääränsä saavuttaakseen se käyttää kaikkia keinoja.

 

Naisten ja lasten nylkeminen.

Siitä johtuu enenevä naisten ja lasten käyttäminen tehtaissa ja työpaikoilla, kaikkialla, missä on mahdollista antaa heidän astua täysikasvuisten miesten sijaan. Sillä se merkitsee sitä, että palkat voidaan pysyttää alhaalla koko linjalla. Ajan pitkään tulee palkan kuitenkin olla kylliksi suuri, että työväenluokka voisi elää ja jatkaa sukua. Niin kauvan kuin asianlaita on sellainen, että täysikasvuinen mies on perheen ainoa elättäjä, täytyy yksin hänen vuotuisten tulojensa antaa työläisperheelle keskimäärin niin paljon, että se riittää kaikkien jäsenten tarpeisiin. Mutta kun vaimo ja lapset temmataan työhön ja perhe hajoaa useampaan palvelevaan yksilöön, silloin on tarpeeksi, että heidän tulonsa yhteensä saavuttavat sellaisen suuruuden. Palkat voidaan alentaa; pääoma voi ostaa 2, 3, 4 ihmisen työvoiman samalla hinnalla, minkä sen muutoin olisi tarvinnut maksaa yhden ainoan henkilön työvoimasta. Ja se osaa käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kohta kun kapitalistinen työtapa tuli suuressa määrässä käytäntöön Englannissa lännen vuosisadan alussa, tuli naisista ja lapsista pienokaisesta pitäen kamala-laatuisen nylkemisen uhreja, jolla oli hirvittävät seuraukset koko työväestöön nähden. Jäijestelmä on levinnyt pääoman mukana. Siitä, miten kapitalistinen suurteollisuus ja heikon työvoiman nylkeminen ovat likeisessä yhteydessä kuin syy ja seuraus, saa selvän kuvan m. m. Tanskan teollisuustilastosta. Jokaista 1,000 työntekijää kohti oli pienemmissä teollisuuslaitoksissa (1–5 työntekijää jokaisessa) vuonna 1897 43 naitua naista tai alle 14-vuotista lasta, keskikokoisissa (6–20 työntekijää) 73, ja suurissa (yli 20 työntekijää) kokonaista 102 naitua naista tai lasta.

 

Ulkomaalaisten työntekijäin maahantuonti.

Tästä johtuu työntekijäin maahantuonti sellaisista maista, jotka ovat alemmalla sivistysasteella. Myös on tämä keino palkkojen alhaisina pitämiseksi. Työpalkan tulee olla tarpeeksi korkea riittääkseen työväenluokan tärkeimpiin elintarpeisiin. Mutta se on venyvä käsite, joka vaihtelee eri maissa klimaattisten olosuhteitten ja etenkin kansojen erilaisten sivistysasteitten mukaan. Useimmilla Tanskan työläisillä on korkeamman sivistyksensä vuoksi joukko tarpeita, joita alemmassa tilassa oleva kansa ei tunne. Missä nämä edelliset vaativat ja missä heidän välttämättömästi täytyy vaatia palkkaa, joka ainakin jossain määrin tyydyttää näitä vaatimuksia, siellä ovat viimeksi mainitut valmiita myymään työvoimaansa halvemmalla hinnalla — rahasta, jolla saa perunaa ja sikurivettä, vaan ei lihaa ja maitoa. Ja kapitalistin haukankatse vainuu nopeasti nämä ihmiset, joiden »tyytyväisyydessä» hän näkee edullisen vastakohdan maassa syntyneitten työntekijäin »vaativaisuudelle». Pääoma rakastaa raakalaisuutta ja palkitsee sitä ottamalla sen palvelukseensa. Heti 19:nnen vuosisadan alussa vietiin tuhansia vaatimattomia irlantilaisia Englantiin, jossa ne pantiin kaikkeen kaivostyöhön, palkasta, joka riitti perunaan ja paloviinaan, mitä kurjinipiin asuinonkaloihin ja viheliäisimpiin rääsyihin. Kulkuneuvojen parantumisen ja yhä halvempien matkakustannusten vuoksi enenee liike valtavasti. Puolan työväkeä tuodaan keväisittäin yhä enenevässä määrässä Tanskan karjanlaitumille ja tiiliruukkeihin, Pohjois-Italian työväkeä vaeltaa Etelä-Ranskaan, Sveitsiin, Itävaltaan ja Unkariin; joka syksy matkustaa tuhansia italialaisia Etelä-Amerikkaan palatakseen keväällä kotiin. Ja eipä ole ollenkaan epätodennäköistä, että kerran saadan Euroopan työpaikoilla nähdä tavattoman ahkerain ja tavattoman vaatimattomain kiinalaisten keltaiset naamat.

 

Teollisuuden reservijoukko.

Maan omille työläisille merkitsee kaikki tämä yhäti kasvavaa työttömyysvaaraa, pahinta vitsausta, mistä nykyajan työväestö kärsii. Mutta työttömyys ei ole ristiriidassa pääoman harrastusten kanssa, päinyastoin. Mitä enemmän on työttömiä ihmisiä, jotka kauppaavat työvoimaansa, sitä räikeämmäksi tulee kilpailu työläisten kesken ja sitä myöntyväisemmiksi ne tulevat alentamaan vaatimuksiaan. Niissä työläisissä, jotka pitkäaikainen hätä on tehnyt taipuisiksi ja mureiksi, on pääomalla se reservijoukkonsa, josta se ottaa palkanalentajia ja lakonrikkureja vahvistukseksi työväenluokan toista osaa vastaan. Pääomalla on etua siitä, että tämä työttömäin joukko aina on olemassa. Tuotannon kohotessa koettavat tehtailijat niin paljon kuin mahdollista saada vanhan henkilökunnan suorittamaan lisätyön ylityönä, sillä työläisten lukumäärän lisääntyminen vähentäisi teollisuuden reservijoukkoa ja vahvistaisi työväen vastustusvoimaa. Käänneajanjaksoina, jolloin vielä vallitsee suuri työttömyys, käyvät kapitalistiset sortamisyritykset luonteeltaan väkivaltaisimmiksi.

 

Kilpailu kiihoittaa kapitalisteja törkeään raakuuteen.

Nälkäkuoleman rajoilla oleva työväenluokka, jonka pää on tylsästi painunut nylkemisen alaiseksi, on siis se ihanne, jota pääoma vaistomaisesti yrittää toteuttaa. Yksityisinä jäseninä voivat porvariston jäsenet vallan hyvin olla inhimillisten tunteitten elähyttämiä, voivat valittaa sitä yhteiskunnallista kurjuutta, jota he väkevät ympärillään, ja kykynsä mukaan yrittävät lieventää pahinta kohtaamaansa hätää. Mutta taloudellisiin yhteisharrastuksiin nähden kalpenee yksityisten enemmän tai vähemmän inhimillinen mielenlaatu. Kapitalistiluokka ryhtyy kokonaisuutena mitä tarmokkaimpiin ponnistuksiin pitääkseen työväenluokan alhaisessa asemassaan. Ja se mikä paraiten antaa porvaristolle lujan sortajajoukon luonteen, on keskinäinen kilpailu; se vaikuttaa kuin kannus, joka kiihoittaa raakuuteen. Mitä tunteettomammin kapitalisti harjoittaa nylkemistä, mitä enemmän työtä hän pusertaa työskenteleviltä, sitä suuremmat toiveet hänellä on kestää kilpailu. Kapitalismi palkitsee julkeutta. Ja se on juuri julkein kilpailijoista, joka määrää nylkemisasteen myös muillekin. He ovat pakotetut seuraamaan mukana, huolimatta siitä, ovatko he henkilökohtaisesti taipuisia vai ei, vastaisessa tapauksessa täytyy heidän sortua olemassaolon taistelussa.

 

Raateleminen.

Ajan pitkään voi tämä säälimätön nylkeminen vallan varmastikin olla ristiriidassa pääoman todellisten harrastusten kanssa. Samalla lailla kuin voidaan harjoittaa maan raatelemista, voi se tapahtua inhimilliselle työvoimalle, raateleminen, joka ei vastaa odotuksia. Useat käytännölliset kokemukset ovat osoittaneet, ettei huonoimmassa asemassa oleva työväenluokka kaikissa oloissa ole rikkain tulolähde. Niinpä on usein todistettu, että päivän työajan lyhentäminen lisää työn tuottavaisuutta, tekee mahdolliseksi suuremman raaka-ainemäärän muuttamisen valmiiksi tuotteiksi, ja ompa tämä lisäys toisinaan ollut niin suuri, että lyhyempänä työpäivänä on suoritettu ehdottomasti enemmän työtä kuin pitempänä. Eräässä hollantilaisessa tupakkatehtaassa alennettiin työaika vuonna 1889 11 12 tunnista 9 12 ja tulos oli, että jokaista työntekijää kohti tuli lyhyempänä työpäivänä suurempi tuotanto kuin pitempänä. Ja tarpeeksi on myös todistettu, että hyvin palkittu ja sentähden terveempi, reippaampi ja ymmärtäväisempi työväenluokka työskentelee säännöllisemmin ja luo arvokkaamman tuotannon kuin huonosti palkittu. Eräs englantilainen insinööri on rautatierakennuksissa melkein kaikissa maailman osissa saatujen käytännöllisten kokemusten perusteella osottanut, että työkyky kasvaa paljon nopeammassa suhteessa kuin työpalkka. Voipa vielä maissa, jossa palkat ovat olleet ainoastaan puoleksi niin korkeat kuin Englannissa, kannattaa ammatissaan perehtyneitten englantilaisten työmiesten käyttäminen, syystä että he päivätyönään suorittivat 3 tai 4 kertaa niin paljon työtä kuin maan omat työmiehet. Ja onpa lopuksi luonnollisesti itsestäänkin selvää, että hyvissä taloudellisissa oloissa oleva työväestö merkitsee kapitalistien tavaroitten ostokykyistä yleisöä ja takaa vakavuuden mvyntimarkkinoilla, joka ehkäisee pahimmat puistatukset liike-elämän säännöllisessä kulussa. Kaikki vaan kohottaa voittoa ja lisää pääoman varmuutta.

 

Pääoma harjoittaa raatelemista.

Mutta tämä kaikki on harmaata teoriaa sille kapitalistille, joka on työväkeään vastaan, kun se vaatii korkeampaa palkkaa tai lyhyempää työaikaa. Nämä hänelle itselleen sellaisesta myöntymisestä edulliset tulokset esiintyisivät suurimmaksi osaksi vasta sitten, kun nämä nousevat liikkeet olisivat laajenneet koko työläisväestön keskuuteen ja vuosia olisi kulunut, niin että seurauksilla olisi ollut aikaa näyttäytyä; mutta sillä aikaa heikontaisi hän itseään kilpailussa. Ja vähänpä nekin suotuisat tulokset, joiden voisi odottaa esiintyvän nopeastikin, voisivat houkutella häntä. Ne ehkä tuntuvat hänestä epätodennäköisiltä tai joka tapauksessa epävarmoilta, eikä hänellä ole halua tehdä itsestään sosialipoliittisten kokeilujen koekaniinia. Se, mihinkä hän silloin nojaa, kun hän sanoo työläistensä vaatimuksille ei ja taasen ei, niinkauan kuin hän vaan voi, on pettämätön tieto siitä, että korkeampi palkka merkitsee suurempia liikekustannuksia.

Ja tosiasiathan ovat myös kylliksi osottaneet, että jokainen 10 äyrin korotus työpalkoissa, jokainen neljännestunnin lyhennys työajassa on täytynyt sodalla voittaa, on täytynyt pusertaa pääomalta.

 

Työväenluokan helvetti.

Pääoman pyrkimyksenä on siis työväenluokan painaminen syvimpään kurjuuteen. Ja missä sillä on vapaus vaikuttaa ilman että sitä estävät yhtäältä työväenlainsäädäntö ja toisaalta työväenjärjestöt, siellä voi oppia tuntemaan tulokset kaikessa puhtaudessaan. Klassillisena esimerkkinä on Englannin yhteiskunta sellaisena kuin se oli 19:nnen vuosisadan ensi puoliskolla, työväenluokan helvetti, jossa lapsia, naisia ja täysikasvuisia miehiä kiusattiin tunnottoman pitkällä työajalla ja jossa palkat tuskin riittivät niukkaan elantoon, jossa kamalimmat taudit hävittivät teollisuuskaupunkien asujamistoa, joka henkisesti ja ruumiillisesti taantui, viihtyi huonosti ja turmeltui tavoiltaan, mitä suurimman raakalaisuuden levetessä. Englanti on kapitalismin purkauskaudella selvin kuva pääoman tarkotuksesta saattaa joukot kurjuuteen. Hyvin nähdään miten pitkälle se voi mennä ja menee kaikkialla, jossa se saa vaikuttaa täydessä vapaudessa.

Mutta vieläpä sielläkin, missä sitä vastaan on rakennettu vahvoja patoja, missä työväki on voinut kohottaa keskimääräispalkkojaan tuntuvasti yli nälkärajan, vieläpä sielläkin tuntee ei ainoastaan jokainen proletari omasta katkerasta kokemuksestaan, vaan myöskin jokainen tilastotieteilijä kumoamattomain tosiasiain paljoudesta, miten paljon kurjuutta kuitenkin vallitsee ylt'yleensä työväestön keskuudessa, ei minään erikoisina poikkeustapauksina, vaan säännöllisenä, luonnollisena tuloksena itse kapitalistisesta nylkemisestä. Tämä koskee suuressa määrin sellaista maata kuin Tanskaakin, huolimatta kaikesta siitä, mitä työväki on taistelemalla itselleen saavuttanut.

 

Työttömyys.

Tammikuussa 1902 oli 37,000 Tanskan teollisuustyöläistä työttömänä; sitä ei voida ollenkaan laskea miten suurta puutetta ja kurjuutta tämä luku edustaa. Ja työttömyys kohtaa umpimähkään, ei yksikään työläinen ole varma siitä, ettei se jonakin kauniina päivänä kohtaisi häntäkin. Takoja- ja konetyöläisammatissa, joka ei suinkaan ollut enimmin alttiiden joukossa, tuli vuonna 1 päivästä heinäkuuta 1899 30 päivään kesäkuuta 1900 46 prosentista, eli melkein työläisten puolesta määrästä, työttömyyden uhri, ja keskimäärin se kesti jokaista kohti puolen toista kuukautta. Mutta kauvimmin kesti se vanhempia työntekijöitä kohti, jotka olivat yli 35 vuoden; heitä kohti tuli keskimäärin kaksi kuukautta.

 

Köyhälistön ja porvariston lasten kuolevaisuus.

Puutteellinen ravinto, epäterveelliset asunnot ja voimia kuluttava työ kuvastuvat kuolevaisuussuhteissa, etenkin pikkulasten keskuudessa. Vuoden 1880 vaiheilla oli lasten kuolevaisuussuhde Köpenhaminan asujamiston eri kerrosten välillä sellainen, että joka kerta kuin porvaristosta kuoli 100 lasta alle 9 vuoden, kuoli työläisväestöstä 141 saman ikäistä.

 

Alkoholismi ja prostitutsiooni.

Ja nylkeminen ei saata uhrejaan ainoastaan sairaloisiksi ja ennenaikaiseen kuolemaan, vaan myöskin usein alas syvimpään siveelliseen turmioon. Alkoholismi on nykyisessä muodossaan puhtaasti yhteiskunnallinen paha, jonka leveneminen ja syvyys ovat likeisessä yhteydessä taloudellisten olosuhteitten kanssa. Prostitutsiooni saa uutta väkeä melkein yksinomaan kurjimmassa asemassa olevista palkkatyöläisnaisista, palvelustytöistä, tehtaitten työläisnaisista ja ompelijattarista. Vestre Hospitaalin ylilääkäri kirjottaa tuonnoin julkisessa kertomuksessaan: »Nykyisten yhteiskuntaolojen vallitessa ovat useat näistä tytöistä suorastaan lykätyt prostitutsiooniin, joka auttaa heitä hankkimaan elatusta muuten ilottomina päivinään».

 

Miten kööpenhaminan ompelijattaret elävät.

Ompelijattaret ovat ylipäänsä otettuna se teollisuustyöväestön ryhmä, joka on kurjimmassa asemassa, jos kohta monet toiset ryhmät ovat sangen vähän yläpuolella sitä. Köpenhaminan ompelijattarista täytyi kuolleen sesongin aikana jokaisen kuudennen, ja kiireellisen aikana joka toisen tehdä työtä 12 tuntia vuorokaudessa, hankkiakseen itselleen kehnoimman toimeentulonsa, ja löytyypä täysin vahvistettuja esimerkkejä siitä, että joku on työskennellyt säännöllisesti koko vuoden joka päivä 16, niin jopa 18 tuntia — kello 12 4 aamulla kello 10 illalla, ainoastaan puolen tunnin päivällislepoineen. Ja onpa siitä ansiosta, jonka nämä työläisnaiset saavat raatamisestaan, ilmoitettu, että 5:stä Köpenhaminan ompelijattaresta 3 saa huonompaa ravintoa kuin naisrangaistusvangit.

 

Maatyöväestö.

Maalla on kurjuus kapitalistisen nylkemisen sortaessa hyvin yhtä suuri kuin kaupungeissa. Vuonna 1897 laski Tanskan tilastollinen toimisto 534 kruunun keskimääräiseksi vuosipalkaksi päivätyöläiselle, joka työskenteli ympäri vuoden kiinteässä työssä omissa ruoissaan, s. t. s. 17–18 äyriä tunnissa, kun sitä vastoin naisten palkat voidan arvata 10 äyriksi tunnilta. Maatyöväestön asunnot ovat usein vallan kauhistuttavan kehnot, ja sen ravinto on sen huonojen palkkojen mukainen. Tilastollisen toimiston toimeenpanemasta tutkimuksesta käy ilmi, että jokainen täysikasvuinen mies maatyöläisperheessä kuluttaa keskimäärin ainoastaan 39 naulaa lihaa ja läskiä vuodessa, vastaavan kulutuksen ollessa Köpenhaminan työläisperheissä, joissa ei kaikissa läheskään saada tarpeita täysin tyydytetyiksi, 119 naulaa, siis kolme kertaa niin paljon.

 

Talomiehet (palstatilalliset).

Paremmassa asemassa olevain »talomiestemme» ravinto on monasti parempaa, ja asunnotkin tyydyttävät vallan varmastikin yleensä korkeammassa määrässä terveyden vaatimuksia. Mutta siihen vaaditaan mitä raskainta raatamista ja mitä täydellisintä kieltäymistä, kaikesta ylellisyydestä, kaikista nautinnoista, kaikesta, mikä tekee elämän hieman värikkääksi. Kulutustilasto osottaa, että »talomies», vaikkakin hänellä on tupa, on vallan yhtä vähän vaativa kuin tilaton maatyöläinen kaiken sen suhteen, mikä ei kuulu kaikkein välttämättömimpiin elintarpeisiin. Hänen menonsa siirtomaatavaroihin, olueen, tupakkaan, väkijuomiin, vaatteisiin, jalkineihin, polttoaineisiin, fotogeniin, pesuun, talouskaluihin, vakuutuksiin, yhdistyksiin, huveihin, kirjoihin ja sanomalehtiin ovat yhteensä yhtä pienet kuin maatyöläisen.

 

Lasten terveydellinen tila.

Taloudelliset olosuhteet näyttäytyvät täällä myöskin sairaloisuudessa ja sopusointuisen, ruumiillisen kehityksen puutteessa. Vuosina 1883–1884 toimitettiin useita tutkimuksia maaseudun kansakoulujen lapsiin nähden, ja silloin osottausi, että palstatilallisten ja maatyöväestön lapset olivat maan kaikissa osissa kasvultaan keskimäärin tuumaa lyhemmät kuin samanikäiset talollisten lapset, että ne keskimäärin painoivat paria naulaa vähemmin, ja että niitä vaivasi paljon enemmän sairaloisuus, erittäinkin risataudit.

 

Itsemurha.

Myös itsemurhatilaston kolkko kieli puhuu selvästi taloudellisten luokkaeroavaisuuksien vaikutuksista maalla. Talollisten, tilallisten ja vuokraajain keskuudessa tapahtui 1,000 täysikasvuista miestä kohti 10-vuotiskautena 1886–1896 6 itsemurhaa, mutta maatyöväestön, palstatilallisten ja »poikkeuksellisten» ryhmässä oli luku 10.

Kaikki nämä esimerkit ovat summalla otetut, mutta ne ovat riittävät osottamaan, mihin suuntaan kapitalismin tarkotus on viedä työtätekevät luokat.

 

Kurjuutta kohti.

Tätä kurjuutta kohti kulkua voidaan vastustaa, mutta ainoastaan siten, että sen uhrit asettuvat vastarintaan. Se on kuin kova viritetty kierrevieteri, sitä voidaan pidättää, mutta ainoastaan siten, että työtätekevät luokat ponnistavat kaikkine voimineen sitä vastaan. Jos ne päästävät pidettävänsä tai jos voimat höltyvät, kiertyy se auki täydellä vauhdilla.

 

Työpalkkojen kohoaminen.

On vallan kiistämätöntä, että työväki, eikä Tanskan suinkaan vähimmin, on sangen suuressa määrin kyennyt vastustamaan kapitalismin kurjuuteen johtamisaikomusta. Palkkoja on korotettu melkein kaikilla teollisuuselämän aloilla, työaikaa on lyhennetty useimmilla, ja suotuisemmat työolot on saatu aikaan. Seurauksena on ollut parempi ruumiillinen terveys ja henkinen kehitys, suurempi määrä onnea ja hyvinvointia. Kootun ja helposti havaittavan ilmauksen tämän liikkeen kohottavasta vaikutuksesta tapaa siinä ainoassa tosiasiassa, että Tanskan teollisuustyöväellä oli vuonna 1899 40 miljoonaa kr. enemmän työpalkkaa kuin minkä se olisi saanut jos palkkasuhteet olisivat olleet samat kuin 1872. Päivän työaika oli näiden 27 vuoden kuluessa laskeutunut keskimäärin 11,3 tunnista 10,1; keskimääräinen palkka oli koronnut jokaista työtuntia kohti 19,9 äyristä 35,5. Onpa tämä kohottava liike levinnyt järjestyneen työväestön keskuuteen, luonnollisena seurauksena siitä taistelusta, jota järjestynyt teollisuustyöväki on käynyt parempia elinehtoja saavuttaakseen. Kaupunkien korkeneva palkka on vetänyt kansaa maalta, ja talolliset ja tilalliset ovat olleet pakotetut ostamaan työvoimaa korkeammasta hinnasta. Aikana 1872–1897 on renkien vuosipalkka keskimäärin koronnut 80 prosenttia, palvelijattarien 100, ja vakinaisten miespuolisten päiväläisten 30 prosenttia.

Kuitenkaan ei pidä antaa voitettujen tulosten häikäistä itseään.

 

Miten paljon nielevät korkenevat hinnat?

Sillä ensinnäkin on kysymys siitä, eikö sangen suuri osa tästä palkan korotuksesta ole kuvittelua ja eikö elintarpeitten korkeammat hinnat niele sitä. Koska pääoman vallassa on määrätä tuotteittensa hinta määrättyjen rajojen sisällä, on sillä tilaisuus sitä tietä ottaa maksu ja enemmän kuin maksu lisätystä palkasta. Jos esim. työpalkat kohoavat jossakin ammatissa 10 prosentilla, niin yrittävät sen ammatin kapitalistit korottaa tavaroitten hintaa 10 prosentilla niin laajalti kuin suinkin voivat, mikä vastaa, jos vain menekki pysyy muuttumattomana, tuntuvaa tulojen lisäystä heille, koska työpalkka on ainoastaan osa heidän liikekustannuksistaan. Kun siis työväki hankkii tarpeitaan, kohtaa sitä hinnan korotus, joka ehkä täydellisesti ottaa takavarikkoon sen tulojen lisäyksen. Se saa yhtäältä yhtä suuren lisäyksen menoihinsa kuin mikä sillä toisaalla on tuloissa, ja tulos on, että sen elinehdot ovat muuttumattomat huolimatta siitä, että sen kruunuissa ja äyreissä määrätty palkka on koronnut.

 

Hintojen korkeneminen 1895–1901.

Suuren asujamiston tärkeimpäin elintarpeitten hinnoissa tapahtuu alituinen aaltoliike, jossa on havaittavissa luode ja vuoksi. Toiset ovat säännöllisesti laskemassa, mutta useimmissa vallitsee levoton nouseminen ja laskeminen. Joka tapauksessa on määrättyinä ajanjaksoina varmaa, että työväenluokan koko palkankorotus, joskin se näennäisesti on ollut runsaskin, voidaan muuttaa rahamerkeiksi, joilla ei ole mitään kurssia todellisessa elämässä. Ajalta 1895–1901 voi osaksi Köpenhaminan julkisen vuokratiiaston, osaksi Kommunehospitaalin ja Pyhän Hannun hospitaalin tilien johdolla laskea, mitä muutoksia on tapahtunut useitten työväen elintarpeitten, asuntojen, tärkeimpäin ruokatavaroitten ja pukujen, sänkyvaatteiden, puiden, valaistuksen ja pesun hinnoissa. Yhteensä käsittävät näihin eriin menevät menot kolme neljäsosaa Köpenhaminan työläisperheen vuotuisista menoista. Jos nyt laskee hinnanmuutokset ottamalla huomioon sen merkityksen, mikä näillä tavaroilla on kulunkiarviossa, niin osottautuu, että kuuden vuoden ajalla on tapahtunut 12 12 prosentin korotus. Se tahtoo toisin sanoen sanoa, että työläisperhe, jonka tulot ovat nousseet 800 kruunusta gooiaan, eli 1,200 kruunusta luoteen, tästä korotuksesta huolimatta on ylitä huonossa asemassa kuin ennen.

 

Monopolihinnat.

Ja vallan epäilemätöntä on, että väestöä juuri tässä suhteessa uhkaa sangen vakava vaara. Pääoman hintoja määräävä valta alkaa saada voittamattoman diktatuurin luonteen. Kapitalistit puuhaavat yhä enemmän ja enemmän saadakseen vapaan kilpailun lakkaamaan ja monopolin syntymään. Kun kaikki saman alan tuottajat yhtyisivät »piiriksi», »trustiksi» tai »kartelliksi» voitaisiin estää kaikki alemmat tarjoukset, niin että hinnat voitaisiin korottaa aina siihen rajaan, missä asujamiston absoluuttinen ostokyky alkaa horjua. Se alkoi Pohjois-Amerikassa tuskin pari vuosikymmentä sitten, ja nyt leviää tämä liike vanhan maailman kapitalistein keskuuteen kuin tuli kuivassa ruohikossa. Ja se alkaa pukeutua vielä enemmän jättiläismäisiin ja kansalle vaarallisiin muotoihin. Maailmanmonopoli, jonka kautta yksi ainoa kapitalistiyhtyma ottaa itselleen oikeuden hankkia maailmalle jotakin määrättyä tavaraa, on jo usealla alalla hyvällä alulla toteutuakseen. Fotogenivalmisteet ovat tähän asti ennättäneet pisimmälle siinä suunnassa; jo vuosina 1893 ja 1894 alettiin käsitellä kysymystä venäläisten ja amerikkalaisten öljyliittojen kesken, ja koko maailman öljyn käyttäjät ovat saaneet kokea seuraukset runsaan hinnankorotuksen muodossa. Kun tämä liike on edistynyt ja päaomaa ei hillitse mikään kansainvälinen kilpailu, voi se sitä tietä kantaa pakkoveroaan melkein rajattomiin.

Tämä kuuluu kuitenkin tulevaisuuteen, vaikkakin sellaiseen tulevaisuuteen, joka voi olla hyvinkin lähellä. Varmaa on, että pääoma jo nykyään on ottanut takavarikkoon osan palkkain korkenemisista. Mutta varmaa on myös toiselta puolen, että jokin osa siitä on vielä jäänyt työväenluokalle, että sen tilassa on tapahtunut ehdoton parannus, niin että se nyt kykenee katsomaan parastaan ja hankkimaan useampia elämän nautinnoista kuin 20-30 vuotta sitten.

 

Onko palkka koronnut yhtä runsaasti kuin voitto?

Mutta tähän palkkojen ja elintarpeitten ehdottomaan kohoomiseen nähden nousee toinen kysymys, nimittäin kysymys siitä, vastaako tätä ehdotonta edistymistä myöskin suhteellinen, s. t. s. työväenluokan, kyky voida tasaisesti seurata sitä yleistä taloudellista kehitystä, mikä yhteiskunnassa kokonaisuudessaan otettuna tapahtuu. Vallan selvää on, että jos työpalkat ovat määrättynä aikana koronneet niin ja niin monta prosenttia, mutta pääomavoitto samalla on lisääntynyt kaksinverroin niin monta prosenttia, silloin merkitsisi riippumaton korkeneminen suhteellista alentumista; työväenluokka olisi silloin saanut vähentyneen osuuden sen itsensä luomasta arvosta, sen elinsuhteissa olisi silloin, yhteiskunnalliselta näkökannalta katsoen, tapahtunut taantuminen; nylkemismittari olisi silloin noussut.

 

Voiton lisääntyminen.

Ja kaikki merkit osottavat, että juuri näin tapahtuu.

Kun Köpenhaminassa alle 20,000 kruunun tulot ovat vuosina 1892–1898 kasvaneet 20 prosenttia, mutta yli 20,000 kruunun tulot 83 prosenttia, enemmän kuin 4 kertaa niin paljon, on se merkkinä siitä, että voitto on kasvanut paljon nopeammin kuin työpalkat. Sillä varmasti voi päättää, että suurin osa edellämainituista tuloista on hankittu henkilökohtaisella työllä — kaksi kolmasosaa koko summasta on kansan, jolla on alle 2,000 kr. vuodessa — kun sitävastoin jälkimäiset on melkein kokonaan voitettu suoraan tai välillisesti nylkemällä toisten työvoimaa. Myös toisella tavalla voi havaita tämän työpalkkojen suhteellisen taantumisen. Samana 6-vuosikautena nousivat miespuolisten teollisuustyöläisten, kauppa-apulaisten ja käskyläisen asemassa olevain virkamiesten keskimääräiset vuositulot 20 prosenttia, kun taas miespuolisten johtohenkilöiden kaupan ja teollisuuden alalla nousivat 36 prosenttia, siis melkeinpä kaksin verroin. Ja se, että jokuset jälkimäisistä henkilöistä saavat ainoastaan osan tuloistaan voittona, mutta toisen osan palkkana, korvauksena omasta työstään, vahvistaa vain eroa: sitä enemmän on voiton silloin täytynyt lisääntyä. Toisten maitten numerot osuttavat samalla lailla, että työläinen ei voi riittää kilpajuoksussa kapitalistille, että pääoma — huolimatta palkkojen ehdottomasta korkenemisesta — nielee yhä suurenevan murto-osan työn tuloksista.

Mutta tämä aina pettävä tarkoitus painaa työväki yhä suurempaan kurjuuteen, sen luokkataistelun luonnollinen ratkaisu, jota porvaristo käy köyhälistöä vastaan, on ainoastaan toinen kehityssuunta, jonne kapitalismi panee kulkemaan. Toinen on köyhälistön luokkataistelu porvaristoa vastaan.

 

Työväenluokan vastarinta.

Paino synnyttää vastapainoa. Se on laki, joka pitää paikkansa niin hyvin yhteiskuntaelämässä kuin mekaniikassakin. Kapitalistinen sorto synnyttää vallan luonnollisestikin vastarintaa. Ja samaten kuin kapitalistien luokkapyyteet saavat heidät painamaan työväenluokan niin alas kuin mahdollista, samaten saavat työväen luokkapyyteet sen yhdistymään ja järjestäytymään taisteluun kapitalistista nylkemistä vastaan.

 

Luokkataistelu vanhimmassa muodossaan.

Ehdottomasti ja ajattelematta syntyy nylettävissä jo heti alussa hitunen epätoivoa ja katkeruutta niiden elinehtojen johdosta, mitkä kapitalismi heilie valmistaa. Ja varahin, paljoa ennen kuin he ymmärsivät, mikä uusi voima se oli, joka heidän niskaansa painoi kantapäällään, osottivat he katkeruuttaan, eri tahoilla, sattumalta ja ilman mitään vaikutusta.

Kun kapitalistinen suurteollisuus 19:nnen vuosisadan alussa läksi kulkemaan voittokulkuaan Englannin yhteiskunnassa, kohdisti työväki vihansa koneisiin, noihin uusiin nylkemislaitteisiin, joissa se näki koko onnettomuutensa syyn. Se ei ymmärtänyt, että koneet olivat ainoastaan työkaluja vahvemman kädessä, ja että kaikki vastarinta niitä vastaan oli toivotonta. Pantiin toimeen tulisia mellakoita, jolloin useita satoja koneita lyötiin säpäleiksi, tehtaat poltettiin ja monta tehtailijaa surmattiin. Mutta tuloksena oli nylkemisen koveneminen. Aina viimeisimpiin aikoihin saakka voi nähdä yhtä umpimähkäisiä ja yhtä tuloksettomia liikkeitä niillä seuduin, missä kapitalismi on nuori ja sen uhrit järjestymättömät ja koulitsemattoiuat. Voipa vielä tapahtua, että Etelä-Italian työväki kokoontuu ja ryöstää maatalot, kun nälänhätä on levinnyt kyllin laajalle — jonka jälkeen santarmit ampuvat muutamia siitä ja tuomioistuimet passittavat toiset kuritushuoneeseen.

Mutta sitä mukaa kuin kapitalismi kehittyy, kehittyy myös työväessä laajeneva tieto nylkemisen luonnosta ja selvempi käsitys niistä keinoista, jotka tekevät mahdolliseksi sen pahimpain muotojen suunnitelmallisen vastustamisen. Luokkataistelu suuntautuu uusille, tasaisille urille, ammatilliselle ja valtiolliselle.

 

Ammatillinen liike.

Ammattiyhdistysliikkeessä käyttää työväki yhteenliittymisen voimaa antaakseen työsuhteille uuden luonteen. Niin kauvan kuin se on järjestymätöntä, hajallaan, alituisessa keskinäisessä kilpailussa, on se heikko kapitalistia vastaan, joka on rahojensa vuoksi vahva, joka voi käyttää kaikkea keskitettyä voimaansa ja jolla on kokonainen reserviarmeija käytettävänään jokaisen työselkkauksen sattuessa. Hän voi itsevaltaisesti määrätä työehdot; hallitusmuoto on despoottinen. Kun järjestäytyminen kokoo kaikki yksityisten hajanaiset voimat yhdeksi, muuttuvat olot perustuslaillisiksi; työväki saa määrämisoikeuden. Työehdot määrätään kahden tasaväkisen asianomaisen välisessä neuvottelussa tai, jos neuvottelut raukeavat, niiden välisessä voimainmittelyssä. Tuloksena on sarja edistysaskeleita, jotka — niin vähäpätöisiltä kuin ne näyttävätkin, jos niitä tarkastellaan kutakin erikseen — kokonaisuudessaan merkitsevät työväenluokan tilan melkoista korotusta. Ne on voitettu kovissa taisteluissa ja monilla uhrauksilla, ja kuitenkin ovat uhrit vähäiset voittoon nähden; Tanskassa menetetään lakkojen johdosta keskimäärin vähän vähemmin kuin päivä vuodessa jokaista työläistä kohti; pisara meressä niihin häviöihin nähden, mitkä työttömyys tuottaa.

 

Valtiollinen liike.

Valtiollisen liikkeen kautta järjestäytyy työväki luokkapuolueena. Samoin kuin jokainen muista puolueista edustaa jotakin asujamiston kerrosta — teollisuuskapitalisteja, tilanomistajia, talollisia, — joka johtaa sen harrastuksia ja jonka tarpeet puolue ottaa huomioon, esiintyy uusi puolue työväenluokan edustajana — käsitettynä sanan laajimmassa merkityksessä, käsittäen ei yksistään varsinaisen palkkatyöväen, vaan myöskin muusta väestöstä sen suuren joukon, jota ansaitsee leipänsä omalla työllään ja joka myös on pääoman nylkemisen alaisena. Sitä mukaa kuin työväenpuolue taistellen saavuttaa edustusta valtiopäivillä, yrittää se enemmän tai vähemmän menestyksellisesti saamaan aikaan uudistuksia nyljettyjen luokkien hyödyksi. Se koettaa käyttää hyödykseen muitten puolueitten keskinäisiä vastakohtaisuuksia kootakseen ääniä niiden ehdotusten puolelle, jotka muodossa tai toisessa voivat torjua pääoman hyökkäyksiä; se koettaa agiteeraamalla vaatimustensa tueksi synnyttää kansassa mielialan, joka on kylliksi voimakas pakottamaan vastustajat myöntyväisyvteen. Tanskan yhteiskunnallinen lainsäädäntö, jolla on alkunsa vuoden 1873 tehdaslaissa, on selvä tulos sosialidemokratisen työväenpuolueen valtiollisesta esiintymisestä.

 

Sittenkin harjotetaan nylkemistä.

Näitten samaan suuntaan toimivien liikkeitten avulla onnistuu työväen jossakin määrin heikentää nylkemisen törkeyttä ja hankkia itselleen suotuisammat olot. Mutta miten suuriarvoista tämä kaikki lieneekin, ei se kuitenkaan voi ajan pitkään tyydyttää köyhälistöä, joka tuntee oman yhteiskunnallisen asemansa. Nylkeminen voidaan tehdä vähemmin tuntuvaksi, mutta se versoo yhtäläiseen ja sm voimakkuus-aste on pikemmin nousemassa kuin laskemassa. Palkkatyöläinen samoinkuin torpparikin näkee, että häneltä joka päivä tai joka vuosi ryöstetään osa hänen työnsä tuloksista pääoman eduksi. Pääoman ja yhteiskunnan harrastusten välinen vastakohta esiintyy yhä selvempänä sitä mukaa kuin kehitys edistyy. Aineellisiin luokkaharrastuksiin liittyy myös siveellinen suuttumus kapitalistisessa nylkemisessä esiintyvän vääryyden johdosta; sen ja suoran ryöväämisen välillä on todellisuudessa hiuksenhienoinen eroitus. Se epävarmuus, joka vallitsee kaikissa oloissa, se tuotteiden ja työvoiman julkea tuhliminen, minkä kapitalistinen tuotantotapa aiheuttaa, se ainainen työskentely, johon työväen täytyy kiinnittää kaikki voimansa, etteivät kaikki kurjuuden sulut aukenisi sen pään päällä, koko tila muistuttaa sitä asestettua rauhaa, joka rasittaa Europan valtioita.

 

Sosialistinen aate syntyy ehdottomasti.

Silloin täytyy syntyä se ajatus, että itse pahan alkujuuri on raivattava pois ja todellinen rauha saatava aikaan. Julkisuuteen sukeltautuu esitys uudesta yhteiskunnasta, ja silloin alkaa liike sellaisen yhteiskunnan saavuttamiseksi, missä yhteiskunnan omistusoikeus työvälineisiin nähden on astunut yksityisen omistusoikeuden sijaan, ja missä kapitalistisen voiton tuottamisen sijaan on astunut sosialistinen sellaisten esineitten tuotanto, joita yhteiskunta tarvitsee, niin että työtätekevä väestö voi kokonaisuudessaan nauttia oman työnsä hedelmät. Työväenliikkeestä tulee sosialistinen; se ei ole mikään uusi johdatin, joka tunkeutuu ammatillisen ja valtiollisen liikkeen oheen, se on erikoinen väri, joka vehtoo koko köyhälistön luokkataistelun, suuri yhteinen päämäärä, joka esitetään kaikkien sen monien yksityisharrastusten asemasta.

 

Sosialismi utopiana.

Sosialismi syntyi, samoin kuin työväenliikkeet ylipäänsä, hapuilevana ja epäselvänä. Sen ensimäinen muoto oli utopia, epämääräinen tulevaisuusvaltiosommitelma. Yksityiset ihmisystävälliset porvariston miehet vetivät sellaisen yhteiskunnan rajapiirteet, ja usein kuvasivat he vilkkaalla mielikuvituksella sen pienimpiä yksityiskohtia. He ajattelivat suunnitelmansa toteutettavaksi elämässä, joko siten että jokin miljoneeri tai ruhtinas innostutettaisiin asiaan ja hän käyttäisi omaisuutensa ja vaikutusvaltansa sen toteuttamiseksi, tai niin että työväki yhdistymällä tuotanto- ja kulutusyhdistyksiksi ottaisi itselleen koko voiton ja sillä lailla yhdellä iskulla poistaisi pelistä koko kapitalistisen nylkemisjärjestelmän. Että työväenluokka voisi valloittaa valtiollisen vallan, sitten uudistaakseen yhteiskunnan sosialistiseen suuntaan, oli aate, joka oli utopisteille vallan vieras, sillä köyhälistö oli vielä syvimmässä alennustilassaan, heikkona ja tylsänä, ja luokkataistelu oli vasta alullaan.

Sellainen voi päättyä ainoastaan pettymyksiin. Ruhtinaissa ja miljoneereissä ei asia herättänyt mielenkiintoa, joka tapauksessa ei ainakaan sillä lailla kuin utopistit olivat ajatelleet. Ne kooperatiiviset yritykset, mitkä työväki siellä ja täällä sai syntymään, joko murtuivat kilpailussa tai muutettiin puhtaasti kapitalistisiksi osakeyhtiöiksi, mikä kohotti pienen murto-osan työväenluokasta pikkuporvarillisiin oloihin ja antoi sille kapitalistiset harrastukset, mutta oli mitä vähimmän arvoista köyhälistölle kokonaisuutena. Ja samalla kuin taloudelliset ja teknilliset olot kehittyivät uudenmuotoisiksi, häipyivät kaikki utopistiset unelmat olemattomiin kuin kauniit kangastukset.

 

Utopiasta tieteeksi.

Mutta sillä välin oli kapitalistisien yhteiskuntaolojen arvostelu alkanut ja tietä oli raivattu uudelle sosialismille, joka ei perustunut, kuten vanhempi, runoilijan mielikuvitukseen, vaan tieteelliseen tietoon. Samaten kuin tähtitiede aikanaan kehittyi tähdistä-ennustamisuskosta, samaten kuin kemia kehittyi kullantekemisestä, samalla lailla kehittyi sosialismi utopiasta tieteeksi. On kaksi vuosilukua, jotka muodostavat tämän kehityksen merkkikohdat. Toinen on 1848, jolloin Karl Marx ja Fredrich Engels julkaisivat »Kommunistisen manifestin»,[2] jossa ensi kertaa esitettiin tieteellisen sosialismin perusaatteet terävin, lyhyin piirtein. Toinen on 1867, jolloin Marxin »Pääoman» ensi osa ilmestyi, neron ja viisauden jättiläisteos, jossa hän alisti koko kapitalistisen tuotantotavan musertavan arvostelun alaiseksi, paljastaen nylkemismenettelyn salaisuudet, ja sillä lailla hankki sosialistiselle yhteiskuntakäsitykselle vankan pohjan jalkojen alle. Sen jälkeen on tapahtunut kaksi asiaa: osaksi on »marxilainen» sosialismi syventynyt ja kehittynyt laajasti tutkimalla yhteiskuntaoloja, ja sen teoriat ovat kaikissa pääkohdissa näyttäytyneet tosiksi ja tulleet todistetuiksi; osaksi on se tunkeutunut työväestön keskuuteen kaikissa maissa ja tullut siksi punaiseksi langaksi, joka kulkee kautta sosialistisen työväenliikkeen.

 

Tieteen metodi.

Sosialismin metodia on muutettu. Kaikki yritykset suunnitella tulevaisuusyhteiskuntaa on hyljätty; sijaan on astunut pyrkimys saada selville ja vmmärtää nykyaikaisen yhteiskunnan pääpiirteet ja saada nähdä, mihin suuntaan ne osottavat, millaista tulevaisuutta ne meille ennustavat. Sen sijaan, että esitettäisiin sosialismia toteutettavana suunnitelmana, yritetään nyt »projisioida», pidentää tunnettuja kehityspiirteitä. Tunnetun perustalla vedetään johtopäätöksiä tuntemattomaan nähden, ja tämä on kaiken tieteen metodi. Samoin kuin geologia täydellä tieteellisellä varmuudella päättää nykyajan vierukiviharjanteitten, savilajien ja maalajien perusteella, että kaukaisessa muinaisuudessa koko pohjois- ja keski-Europa on ollut tavattomain jääröykkiöitten peittämä, samonkuin astronomia kiertotähden siirtyessä säännölliseltä radaltaan voi päästä varmuuteen siitä, että siinä ja siinä pisteessä maailman kaikkeutta tulee löytyä tähän asti tuntematon taivaankappale, vaikkei ehkä kyetä voimakkaimmallakaan kaukoputkella sitä näkemään, samalla lailla todistaa sosialismi, että koko nykyinen yhteiskuntakehitys rautaisen välttämättömyyden pakosta johtaa kohti uutta yhteiskuntamuotoa, jolla on määrätyt tuntomerkit. Tässä ei tietystikään ole sitä varmuutta kuin mikä vallitsee matematiikassa johtopäätöksiä vedettäessä, jossa kaikki tulokset ovat yhtä ehdottomasti eittämättömät kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä; mutta onpa siinäkin aivan saman laatuinen varmuus kuin minkä voi saavuttaa jokaisessa muussa tieteessä, jonka toimialana on luonto tai yhteiskunta.

 

Historiallinen kehitys.

Sosialismi siirtää kehitysopin historian alalle. Se pitää kapitalismia johtona yhteiskuntakehityksessä, erityisenä ajanjaksona, samoinkuin keskiajan feodalismi oli ajanjakso, muinaisajan orjainkäyttö toinen. Jokaisella näistä ajanjaksoista on ollut oma oikeusperustansa, orjuudella ihmisiin ulottuva omistusoikeus, feodalismilla omistusoikeus maahan, kapitalismilla tuotantovälineitten omistusoikeus. Ne ovat kehittyneet asteettain toinen toisensa perästä, useine välimuotoineen, sitä mukaa kuin historiallisissa edellytyksissä on tapahtunut siirtymisiä. Jokaisella niistä on tehtävänsä, jokainen on merkinnyt edistystä edellisestä tilasta, on kyennyt itse luomaan oman kulttuurinsa, muinaisaikaisen, keskiaikaisen ja uudenaikaisen. Mutta vähitellen on aika ne jättänyt; ne ovat joutuneet riitaan yhteiskunnan harrastusten kanssa. Ja yhteiskunta on sellaisena elimistönä kuin se on, vaihtanut nahkaansa, hankkinut itselleen uusia muotoja, jotka täysin vastaavat sen uusia tarpeita. Täten on kapitalismi astunut vanhemman, aikansa eläneen yhteiskuntatilan sijaan; samalla lailla seuraa sitä myös sen luonnollinen perillinen.

 

Kapitalismin historiallinen tehtävä.

Sen historiallinen merkitys, se edistyminen, jota se osotti purkautuessaan, on helposti havaittavissa. Silloin avausi vallan uusi maailma, jossa väestöllä oli mahdollisuus saavuttaa paljon parempi hvvinvointi. Tarkotuksenmukaiset koneet, uudenaikainen tekniikka, huolellisesti toimitettu työnjako, jota käytettiin ja voitiin käyttää ainoastaan suurissa kapitalistisissa tehtaissa, lisäsivät monikertaisesti työn tuottavuutta. Sama määrä työväkeä voi samassa ajassa ja käyttämällä yhtä suurta työvoimaa, tuottaa 10, 100, toisinaan 1,000 kertaa niin paljon kuin ennen. Tavaroita voi tulvia markkinoille yhä suurenevassa määrässä, ja niitä voitiin myydä hinnoilla, joita ennen ei edes oltu uneksittukaan. Ja kapitalismin etutaistelijat saivat aikaan, että vapaasta kilpailusta tuli varma takaus kaikkia uuden systeemin vahingollisia seurauksia vastaan. Kunhan pääoma vaan sai täyden toimivapauden kaikissa suhteissa, kyllä silloin kilpailu pitäisi yksityiset tuottajat aisoissa; se pakottaisi tuotantotekniikan korkeimpaan mahdolliseen huippuunsa ja hinnat mahdollisimman alas. Yhteiskunta saisi kulutuksellaan korjata kaikki edistyksen tuottamat edut.

 

Pettymykset.

Pian osottausi kuitenkin, että kaikki ne ylpeät toiveet, joita oli ollut nuoresta kapitalistisesta tuotantotavasta, putosivat murtunein siivin maahan. Sen ensimäinen seuraus oli sellainen yhteiskunnallinen kurjuus, jonka vertaista ei ennen oltu nähty. Ja vaikkakin köyhälistö on taistelemalla saanut asemansa vähän paranemaan, osottautuu kuitenkin yhä selvemmin sitä mukaa kuin kapitalismi vanhettuu, että kaikki sen luomat rikkaat mahdollisuudet suurimmaksi osaksi ovat jääneet täyttämättömiksi lupauksiksi, jotka saa vaatia täytettäviksi myöhemmässä yhteiskunnassa. Suhde voittoon ja suhde yhteiskuntaan joutuvat vhä suurempaan ristiriitaan. Joka alalla näkee, mitenkä kapitalismin kyky ratkaista niitä tehtäviä, mitkä yhteiskunta on sille asettanut, alkaa ehtyä.

 

Hukkaan menevä työvoima.

Se esiintyy siinä tavattomassa voimain haaskauksessa, joka on sivuuttamattomana seurauksena siitä, ettei kapitalistinen tuotantotapa ole yhteiskunnan mukaan suunniteltu. Kun jollakin elinkeinohaaran alalla keksitään uusi tekotapa, joka lisää työn tuottavuutta, niin on se sopusoinnussa yhteiskunnan harrastusten kanssa. Sillä sehän merkitsee, että väestö voi tällä lailla tyydyttää lyhemmällä päivän työajat ja tarpeensa, tai että se yhtä pitkiä työaikoja käyttämällä voi tuottaa runsaammin. Mutta pääoma ottaa takavarikkoon koko edun. Niissä työpaikoissa, joissa tekotapa on edistynyt, käytetään työvoimaa tosin paljon järkevämmin, mutta samalla joutuu osa siitä liikanaiseksi ja syrjäytetyksi. Siellä, missä aletaan käyttää latomakonetta, tulee suuri osa kirjaltajista tarpeettomiksi, missä aletaan käyttää itsesitojaa ja höyrypuimalaitosta, menettää moni maatyöläinen syksy- ja talvityönsä. Työttömyys lisääntyy, syrjäytettyjen työläisten täytyy joko nähdä työvoimansa täysin käyttämättömänä tai täytyy heidän etsiä sen käyttöä aloilla, jossa ainoastaan osa siitä tulee käytetyksi, antautua käsityöläiseksi, jolloin hänellä on niukka työ ja niukka ansio tai avata kauppa siellä, jossa jo ennestään on kylliksi kauppiaita. Tulos on, että yhteiskunnalla kokonaisuudessaan on vähän tai ei ollenkaan etua; mikä voitetaan yhtäällä, se menetetään toisaalla. Ja alituisten teknillisten edistysten ohessa merkitsee se sitä, että lakkaamatta suureneva osa siitä työvoimasta, joka on yhteiskunnan käytettävänä, todellisuudessa mielettömästi heitetään ikkunasta ulos, josta ei koidu hyötyä kenellekään. Selvimmät laskelmat osottavat, että ilman teknillisiäkin edistysaskeleita, ilman uusia keksintöjä tai löytöjä, ainoastaan järkevästi järjestämällä tuotanto- ja kulutuselämän, niin että koko yhteiskunnan työvoima käytetään tarkoitustaan paraiten vastaavalla tavalla — että sillä lailla asiat järjestämällä kyettäisiin lisäämään työtuottavuuden ainakin kaksinverroin nykyisyyteen nähden; yleensä voitaisiin siis keskimäärin tuottaa korkeintaan kuudessa tunnissa saman verran kuin nykyään 12 tunnin työllä. Mutta työsuunnitelmaa ei voida toteuttaa niin kauvan kuin pääoman kuollut käsi raskaana lepää työllä.

 

Työttömyys.

Se käy ilmi olevien olojen aiheuttamasta ilmiöstä, työttömyydestä. Se on paha, jota voidaan toisin paikoin lieventää perustamalla vakuutusrahastoja ja toimittamalla suurempia, julkisia töitä työn alaisiksi niinä aikoina, jolloin työttömyys on vaikeimmillaan. Mutta sellainen on paikkaustyötä ja pysyy sellaisena. Itse pahaa ei voida nykyisten yhteiskuntaolojen vallitessa raivata tieltä, sillä ne liikepulat, ne säännöllisen liike-elämän keskeytykset, jotka vievät työväeltä sen elannon, ovat ainoastaan kapitalistisen voitontuottamisen luonnollisia seurauksia. Koska nylkeminen alituisesti pusertaa korvauksen työstä alle työn tuloksen arvon, niin täytyy siitä olla luonnollisena seurauksena se, että väestön ostokyky yhä pysyy liian pienenä voidakseen hankkia sen tavaramäärän, joka syöstään markkinoille. Vuosi vuodelta tuotetaan aina enemmän kuin mitä voidaan kuluttaa; ostotarvetta kyllä löytyy, mutta maksukykyä puuttuu. Pääoman puolelta nähden vallitsee kroonillinen ylituotanto, yhteiskunnan puolelta kroonillinen vajava tuotanto. Tämä on lumous, jonka pauloista ei voi päästä niin kauvan kuin työ jatkaa tuottamasta voittoa, jonka määrä on luoda uutta voittoa kapitalisteille. Silloin tällöin kohoo tämä epäkohta tulvavuokseksi; tuotanto lakkaa; tehtaat tävtyy sulkea tai on niiden supistettava tuotantoaan ja työväkeä eroitetaan lukuisasti tai saavat he työskennellä vain puoli päivää. Silloin näkee kapitalismin järjettömyyslogiikan huipussaan. Suuren osan väestöstä täytyy kärsiä nälkää, supistaa menojaan ja kieltäytyä elämän kaikesta hyvästä — ei sentähden että olisi puutetta, vaan juuri sentähden, että elämän kaikkea hyvää on liiallisesti!

Liikepulat kaikkine pahoine seurauksineen alkoivat samoihin aikoihin jolloin kapitalistinen tuotantoinpa vakaantui; vuodesta 1815 ovat ne noin 10 vuoden väliajan kuluttua palanneet koko vuosisadan läpeensä. Juuri nytkin (1903) on Eurooppa samallaisessa tilassa. Mutta entisyyden ja nykyisyyden välillä on olemassa omituinen eroavaisuus. Ennen raivosivat liikepulat tuhoisasti, mutta menivät verrattain pian ohi. Uusi tuotantotapa oli ainoastaan joissakin maissa tullut täydellisesti käytäntöön, ja silloin oli suuria uusia markkinoita, joilla ylituotannoilla oli menekkinsä. Nvt sitä vastoin, kun kapitalistinen tuotanto käsittää koko maailman ja ainoastaan vaikeapääsysimmät markkinat ovat käyttämättä, on tulisten liikepulien sijaan saatu pitkällisiä ja lohduttomia ahdinko-ajanjaksoja. Ainoana lopullisena pelastuksena on työolojen sosialistinen järjestäminen. »Oikeutta työhön» ei nimittäin voi yhdistää pääoman oikeuteen johtaa työtä omien harrastustensa mukaisesti.

 

Monopoliseeraus.

Kapitalismin yhteiskunnalle vihamielinen luonto esiintyy vielä silmään pistävämmin siinä taloudellisessa liikkeessä, mikä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa on hallinnut kapitalistista maailmaa: »renkaitten» perustamisessa, monopolien luomisyrityksissä. Kapitalismi, joka alkoi lupaamalla tuottaa niin paljon kuin mahdollista ja myymällä niin kalliisti kuin mahdollista. Sillä niukka markkinoille tuonti on kapitalistein yhtymisen päämäärä, niin suuri niukkuus, että hinnat voivat kohota sellaiseen korkeuteen, että pääoma voi korjata suurimman mahdollisen voiton. Mitä välttämättömämmin suuri asujamisto tarvitsee jotakin tavaraa, sitä pitemmälle voi yleensä pääoma kulkea sitä tietä. Jos jonkin ylellisyyskapineen hinta kohoo, esineen, jota ilman voi suuremmitta vaikeuksitta olla, luopuu osa entisistä ostajista, ja tuottajat voivat ehkä, huolimatta tuotannon vähenemisestä, joutua istumaan myymättömine tavaroineen ja ovat taas pakotetut alentamaan hintoja saadakseen menekkiä. Mutta jos on kysymyksessä jokin tarvekapine, jotain, mikä väestön täytyy hankkia olemassaolonsa vuoksi, silloin täytyy ostaa, korotetusta hinnasta huolimatta. Jos hienojen vasikannahkakenkien hinnat korkenevat, voi se pelottaa pois useita ostajia, joilla ennen oli varaa ostaa sellaisia, ja menekki laskeutuu suuresti; mutta jos karkeampien ja halvempien jalkineitten hinnat korkenevat, täytyy väestön alistua siihen. Jos se koskee sellaisia tavaroita kuin viljaa tai lihaa, fotogenia tai hiiltä, silloin nostaa mitätönkin tuotannon vähentyminen hinnat pelottavaan korkeuteen, ja pääoma korjaa tavattoman runsaani sadon.

Se on juuri itse yhteiskuntaa, suurta työtä tekevää väestöä, jonka elinetuja sellainen systeemi uhkaa. Ja yritys saada aikaan niukkaa tuontia markkinoille tavataan kaikkialla, sellaisillakin aloilla, niissä ei vielä ole perustettu mitään todellista trustia. Valtion apuun turvaudutaan myöskin, kun kapitalistit näkevät siinä etunsa. Brasiliassa on tänä keväänä käsitelty ehdotusta, että hallituksen myötävaikutuksella poltatettaisiin osia erään kahvialueen kahvisadosta, jotta Brasilian kahvin maailmanhinta pysyisi korkealla.

 

Pääoman ja yhteiskunnan harrastukset ristiriidassa keskenään.

Siten selvenee yhäti kaikilla aloilla se, että pääoman harrastukset ja yhteiskunnan harrastukset ovat toisiaan vastassa vihollisina, joiden välillä ei mikään sovinto ole mahdollinen. Kaikkea yhteiskunnallista kurjuutta, koko sitä epäkohtaa seuraamalla, mikä vallitsee sen todellisuuden, jossa yhteiskunta on tuomittu elämään ja sillä olevien mahdollisuuksien välillä, voimme kulkea sen alkulähteeseen, itse kapitalismiin, siihen systeemiin, joka sallii yksityisten ihmisten lakkaamatta omaksua koko yhteiskunnan työn hedelmiä.

 

Tuotanto yhteiskunnallinen — omaksuminen yksilöllinen.

i Lyhyeen muotoon sovitettuna voidaan sanoa, että kapitalismin historiallisena tehtävänä on ollut tuotannon yhteiskunnalliseksi tekeminen, mutta sen kuolinsiemen on siinä, että se sallii omaksumisen olla yksilöllisen.

Vanhempien työsuhteitten vallitessa olivat yleensä niinhyvin tuotanto kuin omaksuminen yksilölliset. Jokainen eri tavara oli vain jokusten harvojen ihmisten työn tulos. Käsityöläismestari työskenteli omassa työpajassaan omine työvälineineen, joko yksin tai yhdessä parin apulaisen, nuoremman henkilön kanssa, jotka hänen johdollaan opettelivat ammattia. Alkuperäisimmässä kunnossaan olevasta raaka-aineesta käyttäjän käteen joutavaan valmiiseen esineeseen asti kävi tie ainoastaan parin välikäden kautta. Nahkuri osti raa'at vuodat talonpojalta ja möi ne parkittuina suutarille, joka luovutti ne valmiiden jalkineiden muodossa välittömästi käyttäjälle. Koko teollisuus-elämässä vallitsi sääntönä, että kukin niistä välikäsistä voi ottaa täyden korvauksen suorittamastaan työstä. Koko nahan arvon ja jalkineitten arvon välinen eroitus joutui suutarille hänen työ-ansionaan, hänen työpalkkanaan. Itsestään selvää on, että lian voi erehtyä summittaisen arvioimisen tehdessään, mutta hän ei ollut toisten kestävän nylkemisen esine, sillä ei ollut mitään vierasta voimaa, joka olisi tunkeutunut hänen työhönsä. Joskin pieninä, kuten käsityöläisten tulot usein olivat, ilmaisivat ne kuitenkin oikein sen työn arvon, minkä hän voi aikansa vähän kehittyneen tekotavan avulla suorittaa.

 

Yhteiskunnallinen tuotanto.

Kapitalismi on tehnyt tuotannon yhteiskunnalliseksi. Loppumaton joukko ihmisiä työskentelee lakkaamatta yhdessä tuottaakseen jokaisen eri esineen ja saattaakseen sen tarvitsijain käsiin. Tulitikku, joka maksaa vallan pienen murto-osan äyriä, on syntynyt metsätyöläisten, kaivostyöläisten, tehdastyöläisten, lämmittäjäin, merimiesten, rautatien palvelijakunnan ja tuhansien muitten työläisten yhteistyöllä, ja heidän työnsä edellytyksenä ovat vuorostaan olleet ne konetyömiehet, jotka ovat rakentaneet koneet, ne rakennustyömiehet, jotka ovat rakentaneet tehdashuoneustot, ne insinöörit, jotka ovat johtaneet rautatien rakentamista j. n. e. loppumattomiin. Koko yhteiskunnasta on tullut kuin kone, jossa on miljooneja pyöriä, ja joilla kaikilla on se yhteinen päämäärä, että koettavat saattaa raaka-aineet tarkotuksenmukaisimman muotoisiksi ja viedä ne sellaisiin paikkoihin, jossa niitä käytännössä tarvitaan.

 

Yksilöllinen omaksuminen.

Tuotanto on tullut yhteiskunnalliseksi, mutta omaksuminen on vielä yksilöllistä. Yhteiskunnallisen työn tuottamat tulokset menevät kaikki yksityisille henkilöille, sille pienelle kapitalistiluokalle, joka omaa tuotantovälineet ja sen vuoksi hallitsee tuotantoa. Työtä tekevään yhteiskuntaan virtaa tästä takaisin pieni mahdollinen määrä, juuri niin paljon, että työväenluokka nipin näpin pysyy hengissä. Se on kunnossapitokustannuksia, minkä kapitalismi uhraa lihasta ja verestä kokoonpantuihin koneisiinsa, aivan samoin kuin se maksaa teräksisten ja rautaisten koneittensa rasvaamiseen ja korjaamiseen.

 

Ensi askeleita.

Mutta siinä on kapitalismin oma sisäinen, itsessään oleva ristiriitaisuus. Työn tulosten yksilöllinen omaksuminen on se lähde, josta yhteiskunnallinen kurjuus ja yhteiskunnallinen luonnottomuus virtaa ja siinä on alkusyy siihen kasvavaan vastarintaan, niihin kansa nousee kapitalistisia yhteiskuntaoloja vastaan. Kehityksen ensi askeleeksi täytyy vallan luonnollisesti tulla omaksumisenkin yhteiskunnalliseksi tekeminen.

Yhteiskuntaa, joka hajottamattomana kokonaisuutena tuottaa, pakottaa itsesäilytysvietti ottamaan takavarikkoon ne työvälineet, jotka se itse on luonut, anastamaan takasin niiltä henkilöiltä, jotka vuodet läpeensä ovat julkeasti anastaneet kaikelta muulta väestöltä, ottamaan itse tuotannon johdon, antaakseen työntulosten virrata kaikessa laajuudessaan takaisin itseensä, työtätekevään yksilöjen joukkoon. Sen sijaan, että pääomalle, kaiken työn johtajalle, tuotetaan voittoa, täytyy syntyä sellaisten esineitten tuotanto, jotka tyydyttävät yhteiskunnan tarpeita. Kapitalismin luonnollisina seurauksena on sosialismi.

 

Miksikä sosialismin tieteellisyydestä kiistellään.

Niin kaukaa voi tieteellisellä pohjalla vetää johtopäätöksiä sen yhteiskuntakehityksen päämäärästä, jonka keskivaiheilla me nyt olemme. Sangen selvää on, että vastapuolue rajattomimman kiihkoisena väittää valheeksi tätä lopputulosta. Sillä kestää aina kauvan, ennenkuin uusi tieteellinen näkökanta särkee sen ennakkoluulojen muurin, joka sitä vastassa seisoo. Kesti vuosisatoja, ennenkuin oppi siitä, että maa liikkuu auringon ympäri, mursi ne ennakkoluulot, jotka tuomitsivat sen jumalan pilkaksi; nyt ei kukaan epäile sitä. Mutta tässä ovat kysymyksessä paljon voimakkaammat ennakkoluulot, itse hallitsevien luokkien elinharrastukset.

Pääoma on yhtä halukas musertamaan teoreettisen sosialismin kuin kukistamaan käytännöllisen työväenliikkeen; sillä edellinen on jälkimäisen sisin ydin ja tekee sen vaaralliseksi. Ja koska taloustiede, samoin kuin useat muutkin henkisen elämän nivelet, on joko suoranaisesti pääoman palveluksessa tai välillisesti sen vaikutuksen alaisena, koska hallitsevat luokat käsittävät sen vain välikappaleeksi, jolla voivat puolustaa elinharrasluksiaan, on sen toimena kaikin asein kitkeä tuo yhteiskunnalle vaarallinen oppi maailmasta. Tästä ovat syntyisin kapitalististen taloustieteilijäin alituiset yritykset osaksi vaikenemalla tappaa se, osaksi valehtelemalla tappaa se, ja osaksi surmata se pilkkaamalla. Mutta vaikka kaikkien virallisen kansantaloustieteen todistusyritysten tuloksena on »sosialismin mahdottomuus», ja vaikkakin nykyisen yhteiskunnan lakkaamattomasti vakuutetaan olevan tarkotetun pääpiirteissään säilymään ikuisiin aikoihin, niin voittaa kuitenkin se näkökanta aina laajempaa levenemistä ja vankempaa jalansijaa, että sosialismi ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan myöskin välttämätön, niin, jopa välttämätön seurauskin itse kapitalistisesta yhteiskuntakehityksestä.

 

Tulevaisuusyhteiskunnan yksityiskohtia ei voida kuvata ennakolta.

Mutta vaikkakin sosialistisen yhteiskunnan perusprinsiippi voidaan täydellä varmuudella lukea nykyajan oloista, ovat kaikki yksityiskohdat sen rakenteessa täysin epäselvät. Tieteellinen sosialismi ei koeta saada selville niitä; se olisi hyödytöntä työtä. Ne versovat orgaanisesti nykyisistä edellytyksistä ja erikoisesti siitä tekniikasta, jota hallitsemme, siitä yliherruudesta, jota kykenemme harjottamnan luonnonvoimien suhteen. Mutta polttavan nopea tekniikka on kehitystä, eikä kukaan voi ennustaa, miten korkealla kannalla se silloin onkaan, kun köyhälistö uudistaa yhteiskunnan omien harrastustensa mukaiseksi. Mikä viime vuonna oli mielikuvituksen tuottama unelma, on tänä vuonna todellisuus ja muutamien vuosien kuluttua jotain, johon on jo totuttu, joka jo kauvan sitte liitettiin yhteiskunnan kiinteisiin ja välittömiin inventarioihin. Puhelin, polkupyörä, sähköraitiotie, sähkövalaistus, automaatit, automobiilit ovat vallan täydellisesti mullistaneet ne kuvaukset, joita joitakin vuosia sitten voitiin tehdä kaupunkielämän eri muodoista tulevassa yhteiskunnassa. Langaton sähkölennätin on luomaisillaan aivan uuden renkaan kansainyälisiin yhteyksiin. Eikä yksikään mielikuvitus voi aavistaa, miten laajalle ulottuva merkitys sillä tulee olemaan, että me kehitämme sähkön käyttämistä kuletusvoimana, mikä vielä on vasta kapalossaan.

»Tulevaisuusmusiikkia» on siis vain se, millaiseksi sosialistinen yhteiskunta muodostuu. Voidaanhan arvailemalla päästä enemmän tai vähemmän todenperäisyyteen, vaan ei varmuuteen. Todellisuus tullee todennäköisesti useimmissa eri kohdissaan näyttämään vallan toisellaiselta kuin mitä nyt on mahdollista ajatella. Löytyypä kuitenkin joukko kysymyksiä, joita on mieltäkiinnittävää tarkastella ja jotka koskevat oloja, joissa jo voi erottaa tulevan maailman yksityispiirteitä. Ja kaikkien niitten suhteen pitää paikkansa, että mitä selvempi käsitys meillä on nykyajan yhteiskunnasta ja sen kehityksestä, sitä todenperäisempää on, että ennustamme oikeaan suuntaan.

 

Yhteiskunnan muodot.

Yksi kysymys koskee itse sosialistisen yhteiskunnan puitteita. Kun puhutaan »sosialistisesta valtiosta», on ilmaisumuoto harhaan johtava. Aivan itsestään selvää on, että kun köyhälistö kirjottaa yhteiskunnan lait ja luonnollisesti painaa leveimmän demokratisen leimansa kaikkiin julkisiin oloihin, niin ei mitenkään voi olla puhettakaan mistään valtiosta, joka olisi nykyisen kapitalismin hallitseman kaltainen. Mutta ei myöskään ilmase sana »valtio» kansallista yhteiskuntaa merkitessään tuota uutta käsitettä. Eri kansakuntien ohella kokonaisuudeksi koottuna, joka tuottaa yhteisesti jäsenilleen, voidaan ajatella sekä suurempi- että pienempialaisia järjestöjä, joiden toimena on tyydyttää väestön tarpeita eri suhteissa. Pienemmät, paikalliset yhteiskunnat, sen kokoiset kun nykyajan kunnat, näyttävät paraiten voivan hoitaa koko joukon tehtäviä, sellaisia kuin raitiotieliikennettä, katuvalaistusta, maidon ja muiden arkaluontoisten tavaroitten hankintaa. Toisista voi huolen pitää ainoastaan kansainvälinen yhteenliittyminen, kuten erikoisesti sellaisten tuotteiden vaihdosta, joita voidaan luonnollisista syistä saada ainoastaan määrätyistä paikoista maan pintaa: määrättyjen vuorilajien, fotogenin, etelän hedelmien, maustimien, turkisten, erinäisten puulajien j. n. e. Ja sen ohessa tulevat kyllä ammattiyhdistykset säilymään uudessa yhteiskunnassa, ei enää järjestöinä, joiden tai kotuksena on taistelu, vaan tuottaa, helpottaa ja järjestää koko yhteiskunnallista työtä. Itse asiassa on jo nykyinen yhteiskunta kirjava sekotus eri suuruisista järjestöistä, muutamia satoja asujamia käsittävistä pitäjäkunnista maailman postiyhdistykseen saakka, joka käsittää koko sivistyneen maailman.

Lakkaamatonta siirtymistä tulee otaksuttavasti tapahtumaan sosialistisessa yhteiskunnassa erilaisten pienempien ja suurempien, ammatillisten ja paikallisten järjestöjen välillä, aina sitä mukaa kuin kehitys näkee tarkotuksenmukaiseksi asettaa painopunnuksensa toiseen tai toiseen paikkaan. Todenmukaisinta on ehkä se, että valtiosta, kansallisesta yhteiskunnasta, tulee vallitseva järjestömuoto, ei ainoastaan sen vuoksi, että se on kyllin tilava laajalle ulottuvan keskityksen ja sen mukana järjellisen tuotantotavan toimeenpanemisessa useimmilla työtanterilla, mutta myöskin ja ennen kaikkea sen vuoksi, että sosialismi varmasti juuri valtiovallan valtaamalla tulee ylt'yleensä kaikissa maissa pääsemään määräävään asemaan.

 

Voiton jakaminen.

Toinen kysymys koskee voiton jakamismuotoja. Tässäkään ei voi olla puhetta mistään muotojen kaavamaisesta yhtäläisyydestä kaikkialla; päinvastoin tarjoutuu koko joukko mahdollisuuksia, ja niitä varmastikin käytetään sangen kirjavasti, aina sen mukaan miten kukin kussakin erikoisessa tapauksessa näyttää soveliaalta.

Ne jakaantuvat kahteen pääryhmään, joita voi kutsua sosialistiseksi ja kommunistiseksi. Edellinen, joka on lähempänä nykyajan palkkasuhteita, on työkorvauksen suora maksaminen kullekin työntekijälle erikseen, määrätty summa joka työpäivältä tai määrätyn työn suorituksesta, ottaen huomioon lisääntyvän taidon ja työkyvyn asteettaisen nousun. Suurta säännöllistä kykyä voidaan ajatella palkituksi korkeammalla työansiolla kuin normaalista, keksijää elinkautisella eläkkeellä kunnialahjana niistä eduista, mitä hän on lahjoittanut yhteiskunnalle — kun hänelle sitävastoin nykyisten olosuhteitten vallitessa, nylkevä pääoma, joka omaksuu hänen keksintönsä suoman edun, häpeällisesti tarjoo polkuhintaa, ellei hän satu olemaan kapitalisti. Mutta kaikki tämän jakotavan yksityiskohtaisuudet ovat vain tulevaisuusmahdollisuuksia, joita ei kukaan edeltäpäin voi ennustaa.

Toinen, »kommunistinen» muoto työn tuottaman voiton jakamisessa yhteiskunnan jäsenille, on jo kapitalistisen yhteiskunnan puitteissa hyvänlaisesti kasvamassa, joka on sosialidemokratisen agitatsionin seuraus. Se on siinä, että kaikille yhteiskunnan jäsenille saadaan ilmainen osallisuus useista yhteiskunnallisista eduista, ja tämän muodon voi otaksuu kehittyvän sangen useilla aloilla. Vapaa sairaanhoito, lasten ilmainen ravitseminen kouluissa, täysi huolenpito kaikista työläisvanhuksista sekä miehistä ja naisista, jotka ovat sivuuttaneet määrätyn ikärajan, vapaa kulkuneuvojen käytto, sähkövalon ja puhelimen vapaa sijottaminen taloihin siellä asuvain vapaasti käytettäväksi, vapaa pääsy taidenäyttelyihin, teattereihin j. n. e. — kas siinä muutamia esimerkkejä.

Erotus näiden kahden muodon välillä voi olla tavattoman vaihteleva. Viimeksi mainittu, joka edustaa yhteisyysperiaatetta sen selväpiirteisimmässä muodossa, tulee kyllä tunkeutumaan etualaan sitä myöten kuin teknillistä edistystä tapahtuu. Mutta ratkaisevaa on, että kumman muodon tahansa vallitessa työn tulokset tulevat itse työtä tekevän yhteiskunnan hyväksi. Tästä otetaan pois — lukuunottamatta pienoista vararahastoa säännöllisessä yhteiskuntaelämässä tapahtuvia aavistamattomia häiriöitä, luonnon tuottamia onnettomuuksia, kulkutautien aiheuttamia vaurioita, y. m. varten — ainoastaan niin vähän, kuin välttämättömästi tarvitaan tuotannon ylläpitämiseksi ja laajentamiseksi, käyttökelvottomiksi kuluneitten koneitten korvaamiseksi ja uusien parannettujen hankkimiseksi, kemiallisten ja mekaanisten kokeitten tekemiseksi y. m. s. Ja tätä poisvetoa ei voida pitää yhteiskunnan tulojen vähennyksenä, vaan säästönä, joka vuosi vuodelta tuottaa yhteiskunnalle yhä suuremman voiton.

 

Tuotannon lisäännys ja työajan lyhennys.

Sitten seuraa kysymys tuotannon lisäännyksestä eri ammateissa. Koska, tarkotuksen mukaisesti järjestämällä työn ja työvoiman, kiistelemättä on mahdollista jo lisätä nyt tunnetulla tekotavalla työn tuottavuutta suuressa määrin, kaksin verroin ja enemmänkin, tulee sosialistinen valtio ponnistelemaan parhaansa saadakseen tuotannon lisäännyksen suurimpaan mahdolliseen laajuuteensa. Sillä sen sijaan että se kapitalismin aikakaudella merkitsee yhä kasvavaa pääoman voittoa, mutta työväelle lisääntyvää työttömyyttä ja yhteiskunnalle suurenevaa voimain haaskausta, tulee se sosialismin aikakaudella merkitsemään joko lyhennettyä työaikaa tai elonhyvyyksien runsaampaa saantia, eikä sitäkään erityiselle työläisryhmälle, vaan koko yhteiskunnalle.

Näiden kahden käyttötavan välillä tulee luonnollisesti löytymään tavaton määrä yhdistelmiä, aina yhteiskunnan eroavien tarpeitten mukaan eri aloilla. Lukuunottamatta niitä erityisiä tavaroita, joiden tuottaminen todennäköisesti tulee loppumaan, syystä että niiden käyttäjille tuottama hyöty tai nautinto ei missään suhteessa vastaa sen taakan painon, minkä niiden valmistaminen saattaa yhteiskunnalle — s. t. s, osaksi tarpeettomimmat ylellisyysesineet, osaksi kurjimmat tuotteet — lukuunottamatta näitä löytyy toisia aloja, joilla tuotannon voidaan ajatella lisääntyvän suppeassa muodossa, koska käyttökyky on huomattavasti rajoitettu. Eihän suolaa voida kuluttaa kuin määrätty määrä päivässä, samaten piparia, leipää ja voita. Toisiin esineisiin nähden on käyttökyvyllä sitä vastoin suurempi mahdollisuus lisääntyä, mutta yleensä ei kuitenkaan määrätyn rajan yli; harvan ihmisen tekisi mieli omata useampaa kuin yksi taskukello tai viisi pukua. Ja sama on useimpain tarvetavarain laita. Tuotanto tulee tosin kyllä suurenemaan paljon nykyistä suuremmaksi, mutta laadun parantamiseen tullaan panemaan suurempaa painoa kuin lukumäärän lisääntymiseen.

Näissä suhteissa voitettu työvoima tullaan käyttämään työpäivän lyhentämiseen kaikilla aloilla, osaksi päivän työajan lyhentämiseen, varmasti huomattavasti alle 8 tunnin, mikä nykyään on työväenluokan vaatimusten päämäärä kaikissa maissa, mutta osaksi myös esim. lomiin. Yhden kuukauden kesäloma täyttä palkkaa nauttien kaikille työläisille vaatisi tuskin 9 prosentin lisäännystä työn tuottavuudessa; jos tahdottaisiin rakentaa hotelleja metsän tai veden varrelle, jossa pidettäisiin tarjolla hyvää ravintoa sellaista maksua vastaan, joka ei nousisi tuotantokustannuksia suuremmaksi, ei sitä varten tarvitsisi ottaa takavarikkoon huomattavaakaan osaa yhteiskunnan työvoimasta. Mutta yksistään nämä kaksi seikkaa antaisivat elämälle tykkänään toisen luonteen väestön valtavaan enemmistöön nähden.

Kuitenkin on pieni ryhmä esineitä, joita varmasti tullaan valmistamaan monin kerroin enemmän kuin nykyaikaan. Sellaiset ovat hienot, taiteellisesti valmistetut huonekalut, jäljennökset taideteoksista ja muista sellaisista esineistä, jotka tekevät arkielämän valoisammaksi ja sisältörikkaammaksi.

 

»Pakko».

Seuraa sitten kysymys siitä, millä keinoin sosialismi voi saada kansan tekemään yhteiskunnalle välttämättömän työn.

Tunnettu on sananparsi »sosialistinen pakkovaltio». Se on yksi niitä fraaseja, joilla yritetään johtaa huomio harhaan siitä despotismista, jota pääoma harjoittaa. Kaikissa suhteissa sidottuna kapitalistisissa yhteiskuntaolosuhteissa on väestön suuri enemmistö, jota painaa taloudellinen pakko, mikä vaikuttaa monta kertaa varmemmin kuin mikään kirjotettu laki, pakotettu ryhtymään siihen työhön, joka sattumalta on tarjona, pakotettu mukautumaan työvoiman ostajan tahtoon koko pitkän työajan läpeensä, pakotettu asumaan niissä kasarmeissa, pukeutumaan niihin kankaisiin, käyttämään sitä ravintoa, minkä pääoma tarjoo sekä pakotettu uhraamaan lapsensa nylettäviksi niin varhain kuin vaan on mahdollista. Eivätkä yksistään työväenluokan yksilöt ole sidotut mitä lujiiiipiin siteisiin, vaan sitä on myös koko henkinen elämä. Pääoma hallitsee sanomalehdistöä ja sen johdosta taiteen, kirjallisuuden ja teatterin arvostelua; se hallitsee koulua ja yliopistoa, virkojen täyttämistä ja stipendien jakoa. Kaikki yksilöisyyden vakaa ja vapaa kehittäminen, jokainen rohkea ajatus on pääomalle vastenmielinen, syystä että sellaisesta voi sille itselleen koitua vaaraa; se koettaa panna tottelemaan, tasoittaa ja levittää tasaisen harmaan värin kaikkialle.

Sellaisten olosuhteitten vallitessa on teeskentelyä puhua pakosta tulevassa yhteiskunnassa. Jokainen yhteiskunta perustuu kunkin yksilön itsemäärääräämisoikeuden ja yhteiskunnallisten yhteisyysharrastusten väliseen sopimukseen. Mutta sen sijaan kuin kapitalismi koettaa kaikissa tärkeissä suhteissa tehdä loppua tästä, tulee sosialismi julistamaan itsehallinnon. Ehdoton demokratia tulee käsittämään kaikki julkisen elämän alat, ja ennen kaikkea työolot, jotka ovat tärkeimmät kaikista. Muotoja on mahdoton määrätä edeltäpäin, mutta voidaan ne ajatella sangen monikaltaisiksi, erilaisiksi eri aikoina ja eri ammateissa. Kaikille niille tulee olemaan yhteistä se, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on kaiken perustana, ja se on kovin mieletön ajatus, että väestö käyttäisi sitä sulkeaksensa itsensä kuritushuoneeseen. Luonnollisesti suostutaan ottamaan kannettaviksi ne velvollisuudet, jotka ovat välttämättömät yhteiskunnan olemassaololle — samaten kuin talonpojat itse rajoittavat maidonmyyntivapauttaan osuusmeijerin perustaessaan, ja näitä rajoituksia ei kukaan ole perästäpäin katunut.

Ensimäiseksi ja viimeiseksi tulee velvollisuus ottaa osaa yhteiskunnalle välttämättömään työhön niin suuressa määrin kuin tahtoo saada osuutta työn suorista tuloista — mutta työhön sellaiseen, että työpäivä siinä on ainoastaan jokunen tunti päivässä, siisteissä ja terveellissä työhuoneissa, sellaisen johdon alla, jota itse on ollut valitsemassa ja jota itsellä on valta tarkastaa, sellaisen työsäädöksen vallitessa, jonka itse on hyväksynyt ja jonka voi itse äänensä antamalla muuttaa ja jossa lopuksi on osakas kaikessa. Jos jostain tuotantohaarasta puuttuisi työvoimaa, ja toisessa olisi yllin kyllin, voitaisiin suhde, tarpeen vaatiessa, tasottaa korottamalla työkorvausta vähän edellisellä alalla — ja uudenaikaisen konetekotavan vallitessa lienee työläisistä henkilökohtaisesti useimmissa tapauksissa saman tekevää, mitä se kone tekee, jota hän hoitaa; nykyään toimitetaan tämä vaihtamistoimi aikaan saattamalla pitkällinen ja kiusallinen työttömyys siinä ammatissa työskenteleväin keskuuteen, jossa on liian paljon työvoimaa.

Sellaisten olosuhteitten vallitessa lakkaa ruumiillinen työ olemasta sinä ihmisten kirouksena, mikä se nykyään on; kasvava harrastus siihen työhön, johon on rvhtynyt, voi levitä laajaltikin väestön keskuuteen. Vapauden ja vastuunalaisuuden tunne tulee vahvistamaan kuria, sekä tarkkaa yhteistyötä, johon kapitalismi jo on harjoittanut työväkensä. Ja lukuunottamatta jokusia tunteja kestävää päivätyötä, joka ei tylsytä ja kuluta tekijäänsä sillä lailla kuin kapitalismin vallitessa, tulee jokainen olemaan ehdottomasti vapaa, saaden itse järjestää elämänsä oman toivonsa mukaan ja tyydyttää mieleisiään harrastuksia. Ei voida ajatella hedelmällisempää maaperää vapaalle ja runsaasti henkiselle elämälle.

 

Perhe-elämä, koti.

Eräs meitä kohtaavista kysymyksistä koskee kotielämän järjestämistä. Myös tässä on yleisenä tunnettu sananparsi, että sosialismi tahtoo »hajoittaa kodin» ja »ottaa vanhemmilta heidän lapsensa», ja tämäkin on epäämättömästi valetta. Kapitalismihan juuri murtaa työläisen perhe-elämän, kun se pakottaa hänen vaimonsa ja lapsensa työmarkkinoille niin laajalti kuin mahdollista.

Sitä vastoin kun lasten työtä täytyy sen nykyisessä muodossa yleensä pitää yhteiskunnallisena onnettomuutena, on täysikasvuisen naisen ansiotyötä jossakin määrässä pidettävä yhteiskunnallisena edistysaskeleena. Sillä vallan todennäköistä on, että nainen siten käyttää työvoimansa järkevämmällä tavalla, luoden suuurempia arvoja kuin kodin talous-askareissa, joissa täydellisen keskityksen ja työjaon puutteen vuoksi tuhlataan tavattomasti työvoimaa. Mutta onnetonta on, ettei kapitalismi, samalla kuin se vetää naisen eläämään elantoaan ansaitsemaan, vapauta häntä kotitöitten taakasta. Vaikkakin hän on väsyksissä toisen työstä, odottaa häntä siellä perhetyöt, ruuanlaitto, lasten hoito, pesu, puhdistaminen, vaatteitten teko y. m. s. ja hän nääntyy tämän taakan alla kaksin verroin, ellei tahdo antaa kodin mennä täysin rappiolle. Sosialismin vallitessa on itsestään selvää, että sekä nainut että naimaton nainen ottaa osaa yhteiskuntajärjestykselliseen työhön järkevässä määrässä, jolloin erityisesti otetaan huomioon hänen tehtävänsä äitinä, mutta että samalla osa niistä talousaskareista, jotka ennen rasittivat häntä, siirretään yhteiskunnallisesti järjestettyihin töihin, joita tekevät erityiset henkilöt käyttämällä hyväkseen kehittynyttä tekotapaa ja toimitettua työnjakoa.

Tämä on vain sen kehityksen jatkoa, joka alkoi jo kauvan sitten useissa kodeissa, ja joka siirsi leipomisen ja juomainpanemisen sekä useat muut menneitten päivien kotitehtävät vieraisiin käsiin. Sopii ajatella jotain yhteiskyökkien tapaista, joista useat perheet saavat ruuan kotiin lähetettynä, ja jossa muutamat naiset voivat valmistaa saman ruokamäärän, mikä nykyään vaatii satojen perheenäitien työn, kunkin oman patansa ääressä — ja yhtä vähän kuin hotelleissa, joissa on koko paljon eri ruokalajeja valittavana, voi olla puhetta siitä, että pakko panee syömään juuri niitä tai niitä määrättyjä ruokalajeja, voi siitä olla näiden yhteiskyökkien vallitessa. Samaten voi olla olemassa keskuslämmitys, sähkövalo ja vesiklosetit sijoitettuina kuhunkin eri kotiin, jotka vapauttavat perheen äidit sangen lukuisista muista raskaista toimista; sitten pesulaitokset, jotka lyhyin väliajoin noutavat ja tuovat takaisin pesut. Myös sopii ajatella lasten leikkipaikkoja, jonne äidit voivat jättää lapsensa, siksi osaksi päivää, jolloin heillä on muita tehtäviä, sellaisten sopivain henkilöjen valvonnan alaisiksi, jotka elintehtäväkseen ovat valinneet lasten kasvatuksen ja harjoittautuneet siihen, kun työläislapset sitä vastoin nykyään jätetään äidin poissa ollessa tuuliajolle, ja jättääpä porvaristokin lapsensa vallan nuorten ja kokemattomien lapsentyttöjen epäilyttävän silmälläpidon alaisiksi. Lopuksi voi otaksua kasvatuksen sekotukseksi sekä sielun että ruumiinharjoituksista, joissa sekä veistolla että puutarhatyöllä on huomattava osansa, joka jatkuu koko nuoruuden ajan korkeakoulukursseihin saakka ja joka on suuressa määrin tarkotettu saattamaan nuorison kykeneväksi itsenäisesti valitsemaan sen elontehtävän, mikä enin kiinnittää sen mieltä ja missä sen kvvystä voi olla parasta hyötyä.

Reitityksen kulkiessa näihin suuntiin ei sosialismi tule merkitsemään kodin hajoamista, vaan päinvastoin sen muovailemista uusiin onnellisempiin muotoihin.

 

Maanviljelys.

Sitten kohtaamme maanviljelyskysymyksen sosialismin vallitessa, kysymyksen, joka on ollut vilkkaitten keskustelujen aiheena, jolloin on esiintynyt suuresti toisistaan eroavia näkökantoja. Itsestään selvää on, että tässä, samoin kuin kaikkialla muuallakin, yritetään keksiä tarkoituksen mukaisin järjestys, jolloin käyttämällä vähimmin inhimillistä työvoimaa kyetään tyydyttämään yhteiskunnan tarpeita mitä laajimmassa mitassa. Mutta eri toimimuotojen tuottamista eduista ei vielä olla vallan selvillä. Sen sijaan että suurliike osottautuu teollisuusmaailmassa ehdottomasti edukkaammaksi, on pikkuliike osottanut maanviljelyksessä suurta elinvoimaa, ja onpa se muutamilla aloilla näyttäytynyt edukkaimmaksikin. Etenkin koskee tämä maata sellaista kuin Tanska, jossa maanviljelyksellä on enemmän tarkotuksena tuottaa karjantuotteita kuin viljaa. Se on torpparin henkilökohtainen rakkaus omaan pikkuviljelykseensä, hänen lakkaamaton työnsä sen eteen, se tarkka huolenpito, jonka hän kaikkialla on siihen kohdistanut, jotka tässä ovat olleet ratkaisevina.

Kuitenkin on tämä edukkuus useimmissa tapauksissa voitettu tavattomalla työllä, joka suhtautuisi huonosti sosialismin koko luonteeseen. Edukkuus on myös enemmän näennäinen kuin todellinen. Jokaiselta tynnyrinalalta torpparimaata korjataan varmasti paljon suurempi sato kuin herraskartanon maalla, mutta ansio kutakin työtuntia kohti, joka on käytetty maan viljelykseen ja karjanhoitoon, on epäilemättä paljon suurempi suur- kuin pikkuviljelyksessä. Ja pikkuviljelys on melkein täysin kykenemätön käyttämään hyväkseen sitä tekniikkaa, joka maanviljelyksessä, samoin kuin teollisuudessakin, on osaksi tehnyt, osaksi tulee kaikista merkeistä päättäen tekemään työn monta kertaa suuremmaksi voiton tuottajaksi; pikkuviljelyksessä voidaan käyttää ainoastaan harvoja puutteellisia koneita, ja ainoastaan muutamissa yksissä paikoissa on osuuskunniksi yhtymällä onnistuttu välttämään nämä vaikeudet.

Etenkin näyttää sähkön käyttäminen liikevoimana olevan määrätty maanviljelyksen suureksi uudestiluojaksi, joka tekee mahdolliseksi säästää suurin osa siitä raskaasta raadannasta, jota nyt täytyy harjoittaa, ja tehdä samalla työvoimalla paljon suurempi työ kuin nykyään. Tämä teknillinen kehitys on vasta aivan alullaan, mutta tehdyt käytännölliset kokeet lupaavat suuria.

Siis löytyy myös tässäkin sangen erilaisia mahdollisuuksia; erilaiset menettelytavat voivat hyvinkin olla yhtä edukkaat, vaihdellen maan laadun ja sen maanviljelystuotannon laadun mukaan, joka olosuhteitten mukaan on vallalla. Tavat tulevat olemaan erilaiset Jyllannin kankailla ja Hollannin mehevässä maassa; kanainhoito vaatii vallan toisellaista järjestämistä kuin viljanviljelys. Voihan myös osittainen teollisuus- ja maanviljelystöitten yhdistäminen olla järkevää ja luonnollista. Esim. erittäin kiireellisinä aikoina voisivat jokuset nuoremmat teollisuustyöläiset lähteä maanviljelystyöläisille avuksi sellaisessa, jossa ei tarvita erityistä ammattitaitoa. Kapitalismin voimia kuluttavaa ja yksipuolista työtä tekevä mies tai nainen, joka vuosikausia on työskennellyt teollisuusaloilla, on varmastikin yleensä vähän tai ei ollenkaan kelvollinen maatyöhön, mutta toisin tulee olemaan sen terveemmin ja vähemmin yksipuolisesti kehittyneen sukupolven laita, jonka sosialismi voi luoda. Erityiset menettelytavat, kukin erityisine etuineen ja puutteineen, voidaan silloin ajatella monella tavalla yhdistetyiksi, aina siten, että edut ovat mahdollisessa suurimmassa määrässään ja puutteet poistetut.

Sangen todennäköiseltä näyttää suurtilojen synty, joita ryhmä maatyöläisiä yhteisesti viljelee, tehden lyhyitä ja keveitä työpäiviä, ja täydellisesti käyttäen hyväkseen koko uudenaikaista työtä säästävää tekniikkaa, samalla kuin jokaisella ryhmän maatyöläisellä on oma talonsa ja pieni maapalstansa, jossa hän pitkänä vapaa-aikana harjoittaa vähän puutarhanhoitoa, vähän kananhoitoa, y. m. Kaikki tämä on epävarmoja tulevaisuusmaisemia, mutta varmaa on, että tulevaisuus tulee myös tällä alalla muodostumaan vapaasti ja luonnollisesti, ei minkään teoreettisen kaavan mukaan, vaan siten kuin itse asujamisto, ja ennenkaikkea luonnollisesti maatyöväestö, käytännöllisen kokemuksen perusteella kunakin aikana pitää, sen muotoja viisaimpina ja oikeimpina.

Siten erottaa näissä ja useissa muissa seikoissa sen maailman suuret pääpiirteet, jota kohti kehitys meitä vie. Yksityiskohdat ovat epäselvät, mutta pääpiirteet kuvastuvat selvinä ja tarkkoina.

Ei matka kuitenkaan silti ole päämäärämme päässä loppu, yhtä vähän kuin mikään aikaisempi historiallinen jakso on sitä ollut. Toisella puolen sosialismin tulee luultavasti olemaan uusia yhteiskuntatiloja, jotka ihmisten pyrkimykset vielä parempaan hyvinvointiin ja korkeammalle sivistysasteelle ovat luoneet, sovelluttaen ne kaukaisen tulevaisuuden vaatimusten mukaisiksi. Mutta kaikki mietiskelyt sen johdosta ovat nykyään joutavia mielikuvitelmia.

 

Sosialismi on suuri kulttuuriedistysaskel.

Ei ole päämäärämme myöskään se luvattu maa, missä maito ja hunaja virtailee ja missä ei suruja tunnetakaan. Ihanneyhteiskunta on utopia. Kaikki nautinto on ostettava työllä, eikä ehdoton onni ole ominaista maalle. Mutta mitä sosialismi voi tehdä, on ensiksisin se, että se voi vähentää tehtävän työn ainoastaan vähäiseksi osaksi siitä, mikä se nykyään on, sekä poistaa siltä kaiken sen kiusallisen luonteen, sekä poistaa maailmasta suuren määrän kärsimyksiä ja juuri sellaiset, jotka nykyään aiheuttavat suurimmat surut, taloudelliset huolet tuhansine niistä aiheutuvine surullisine seurauksineen — nälkäkuolemasta alemmissa kerroksissa järkiavioliittoihin korkeimmissa. Jälelle jäävät ainoastaan muut surut, jotka ovat syntysin syvemmältä, ja ehkä ne tuntuvat tuimemmilta, kun toimeentulohuolet eivät enään tukahuta niitä; mutta ne ovat suruja, jotka nostavat miestään sen sijaan että ne alentaisivat häntä, todellisen kulttuuri-ihmisen suruja.

Sosialismin toteututuminen synnyttää varmuuden ja vakavuuden elämän kaikissa aineellisissa olosuhteissa, joka siis on täydellinen vastakohta nykyajan tulivuoriperäiselle yhteiskunnalle, joka on synnyttänyt loppumattoman sarjan taloudellisia ja valtiollisia puistatuksia ja alati jatkuvan luokkataistelun. Syntyy tila, jossa jokaisella henkisellä liikkeellä on laaja vaikutusalansa, jokaisella henkisellä purkauksella on vapain taistelupaikkana, jossa voi kehittyä hieno ja etevä kulttuuri, ei muutamien harvojen parissa, joita puhtaasti ulkonaiset olosuhteet suosivat, vaan koko asujamiston parissa.

 

Omistusoikeuden turvaaminen.

Sosialismi merkitsee omistusoikeuden varmuutta. Kapitalismin vallitessa on omistusoikeus, pyhä sotalippu taistelussa sosialismia vastaan, tavattoman niukka tavara. Sillä lukuunottamatta jokapäiväistä säännöllistä nylkemis-pakkoanastusta, ei kukaan elinkeinonharjottäja voi olla varma siitä, minä päivänä kilpailu iskee hänet hengiltä, eikä kukaan työläinen tiedä, minä päivänä työttömyys voi pakottaa hänen luopumaan vähästä omaisuudestaan. Sosialismi tulee takaamaan kullekin yksityisomistusoikeuden niihin tuotantoesineisiin, jotka hän on omalla työllään luonut, asunnossaan oleviin huonekaluihin, seinällään riippuviin tauluihin, sekä vapauden vallita niitä kuolemaansa asti ja myös niiden jättämisen perinnöksi sukulaisilleen; sillä ei perintöoikeuden poistaminen ole mikään välttämätön seuraus sosialismista; se pitää paikkansa ainoastaan työvälineitten omistus- ja perintöoikeuteen nähden. Viimeksimainitusta tehdään yhteisomaisuus, johon nähden jokaisella yhteiskunnan jäsenellä on samanlainen omistusoikeus ja oikeus tehdä mielipiteensä niiden käytöstä määrääväksi, samaten kuin nykyään osakkeen omistajat, ainoastaan sillä eroituksella, että tulevaisuudessa äänestävät ihmiset eivätkä rahat.

 

Sotien loppuminen.

Sosialismi merkitsee sotien ja militarismin loppumista. Sillä kaikki kansainväliset selkkaukset ja koko niistä johtuva sotalaitos ovat vallan kapitalismille ominaisen. Sotalaitos uhmailee kaikille hyvä-aikeisten rauhanystäväin ponnistuksille ja pilkkaa kaikkia kansainvälisiä rauhantuomioistuimia ja muita samallaisia laitoksia; se puhkee ja puhkee yhä uudelleen kuin mätähaava, niin kauvan kuin pääoma on määräävässä asemassa valtiossa, mutta myös ainoastaan niin kauvan.

 

Luokkaeroituksen katoaminen.

Lopuksi tulee sosialismi merkitsemään luokkataistelujen, luokkavastakohtien ja luokkaeroituksen katoamista. Kaikki menneen ajan historia on ollut historiaa siitä, miten jotkut luokat kohottausivat sorronalaisesta tilastaan vaikutusvallaltaan suurenevaksi ja sitten — vallankumouksen tietä — nousivat kunniaistuimelle. Mutta aina oli sentään luokkia, jotka joutuivat uuden sorron esineiksi. Porvariston vapautuminen merkitsi köyhälistön orjuutta. Vanhan ajan »viheliäisestä talonpojasta» on nyt tullut niin mahtava mies kuin hän todella on, mutta maatyöväestö elää mitä kurjiinmissa oloissa. Sosialismin purkautuessa tapahtuu, että työtätekevät luokat, köyhälistö, valloittavat vallan yhteiskunnassa ja käyttävät sitä omien harrastustensa mukaisesti. Mutta köyhälistö on yhteiskunnan perus; alapuolella sitä ei ole enää uusia luokkia, eikä niitä voi syntyäkään, joista voitaisiin tehdä nylkemisen esineitä. Sosialismi tulee sen vuoksi tekemään lopun kaikesta nylkemisestä ja sen kautta kaikesta luokkaeroituksesta; se ei tule sallimaan minkään erityisen asujamistoryhmän elää toisten kustannuksella; se tulee sulattamaan koko yhteiskunnan yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen yksilö elää täydellisesti sen työn perusteella, minkä hän suorittaa.

Löytyy kaksi vastaväitettä, jotka tavataan tehdä sitä käsitystä vastaan, että sosialismi olisi yhteiskunnallisten solmujen luonnollinen ja onnellinen avaaja.

 

Kansoitusproblemi sosialismin vallitessa.

Toinen on taloudellista laatua ja koskee kansoituskysymystä. Se koettaa uskotella, että otaksuttavana seurauksena lisääntyneestä hyvinvoinnista sosialistisessa yhteiskunnassa tulee olemaan valtava, liian valtava väestönlisäys. Kun ei ole mitään taloudellisia asioita esteinä, saattaa kansa enemmän lapsia maailmaan kuin nykyään, ja koska kuolevaisuus vähenee yhteiskunnallisen kurjuuden kadotessa, on tulos sellainen, että löytyvää elintarvevarastoa varten on liian monta suuta; yleinen hyvinyointi muuttuu silloin yleiseksi köyhyydeksi.

Muistettakoon tässä ensin, että joka suun kera syntyy kaksi kättä työtä tekemään, ja koko nykyajan teknillinen kehityshän todistaa, että työn tuottavuus ja sen mukana useat tarve-esineet, jotka ovat asujamiston käytettävissä, kasvaa nopeammin kuin asujamiston lukumäärä. Kaksi miljoonaa ihmistä käsittävä kansa näkyy yleensä voivan luoda enemmän kuin kaksin verroin niin suuren arvon kuin miljoonan kansa samalla alalla. Tämä pitää paikkansa teollisuustuotteisiin, mutta myös maanviljelystuotteisiin nähden. Tanskan »husmandien»[3] tapa viljellä torppiansa on ilmeinen todistus siitä, mitä aarteita kestävällä ja järkevällä työllä on mahdollisuus saada maasta, 100 vuotta sitten ei Tanskassa ollut täyttä miljoonaa asujanta, ja ne vaivoin voivat elättää itsensä, kun asujamisto sitävastoin nykyään, huolimatta siitä että se on kasvanut melkein kolminkertaiseksi, voi lähettää elintarpeitten ylijäämätuotantoa monen miljoonan kruunun arvosta muihin maihin. Eikä kukaan voi vielä aavistan, mitä edistysaskeleita kemia ja mekaniikka saattaa aikaan ravintoaineinen synnyttämisessä.

Sitä paitsi on sangen epätietoista, tuleeko kasvava hyvinvointi sosialistisessa yhteiskunnassa todella synnyttämään vastaavan lisäännyksen lasten lukumäärässä. Paljon pikemmin näyttää nykyisessä vhteiskuntatilastossa olevan voimassa se sääntö, että mitä kurjemmassa ja epävarmemmassa asemassa jokin kansa on, sitä enemmän lapsia se synnyttää. Tämä ilmenee eri yhteiskuntakerroksia tutkiessa — Kööpenhaminassa oli vuonna 1880 porvariston ja köyhälistön lastensyntymäin lukumääräin välinen suhde kuin 100 ja 112; sama ilmenee myös eri kansakuntia tarkastellessa; ne Euroopan maat, joissa lapsia asujamiston lukumäärään nähden syntyy enin, ovat Venäjä, Rumania, Bulgaria, Serbia ja Unkari, joissa kaikissa on alhainen sivistys ja ainoastaan hieman kansallishyvinvointia; ne maat, joissa syntymäin lukumäärä on alhaisin, ovat Ranska, Ruotsi, Sveitsi, Englanti ja Belgia. — Luonnollisesti on mahdotonta ennustaa, millaisiksi olot tulevat tässä suhteessa muodostumaan sellaisessa yhteiskuntatilassa, joka perustukseltaan eroaa nykyisestä. Mutta varmaa on, että kaukainen tulevaisuusmahdollisuus, että maa kerran liikakansoittuisi, niin ettei asujamilla sananmukaisesti olisi tilaa, voi yhtä vähän peloittaa tekemästä työtä tulevaisuuden eteen kuin ne tieteen ennustukset, että maasta miljoonan vuoden kuluttua tulee jääkylmä, kuollut pallo.

 

Sosialismi ja ihmisluonto.

Toinen vastaväite on filosoofista laatua ja ilmaisee epäilyksensä sen johdosta, eikö sosialistinen yhteisomistus ja yhteistyö joudu ristiriitaan ihmisen luonnonvaistojen kanssa ja täten vaikuta lamauttavasti alkuunpano- ja toimintavoimaan ja sen johdosta heikennä koko kehitystä. Tätä todistettaessa tavataan viitata vanhaan maalla vallinneeseen yhteismaajärjestelmään, joka oli kuin kuollut möhkäle ja pidätti kaikkea edistystä siksi kunnes se vihdoin viimeinkin raivattiin tieltä. Mutta juuri tämä viittaus puhuu paljon sosialismin kelpaavaisuudesta luonnolliseksi yhteiskuntamuodoksi. Sellaisena kun mainittu systeemi tunnetaan sen viime elinkaudella, oli se varmastikin kaikissa suhteissa sopimaton, mutta se olikin silloin vain elähtänyt jäte menneiltä ajoilta. Jos seuraamme sitä takasin keskiajan oloihin, saamme nähdä sen täydessä elinvoimassaan ja täydellisessä sopusoinnussa talonpoikain harrastusten kanssa, joista oli ylenmäärin hyvä elää sen vallitessa. Laajaperäisessä kolmivuoroviljelyksessä oli avara työyhteisyys luonnollinen, ja ainoastaan siten, että yhteisesti koottiin varastoja hyvinä vuosina, voitiin mahdollisen kadon pahimmat seuraukset torjua. Historia ei toistu, ja keskiajan ja sosialistisen yhteisyysjärjestelmän välillä on tuhannen vuoden juopa. Sosialismi perustuu paljon laajemmalle perustalle, avaa paljon laajemman näköalan. Mutta periaate on sama, egoismin ja altuismin välinen sovinto, oma ja toisten hyöty; jokainen saatetaan tekemään työtä omaksi hyväkseen, jolloin hän tekee työtä toisten hyväksi, ja tekemään työtä toisten hyväksi, jolloin hän tekee työtä omaksi hyväkseen.

 

Sosialismin ulkonaiset ehdot.

Tieteellinen sosialismi siis osoittaa, miten tulevan yhteiskunnan on synnyttävä luonnonvoiman välttämättömyydellä vanhan yhteiskunnan sisäisistä itsevastakohdista. Mutta se osottaa samalla, miten purkauksen ulkonaiset edellytykset kypsyvät, miten kaikki valmistautuu yhteiskunnallista vallankumosta varten.

 

Työvälineitten anastus.

Se osottaa miten työvälineet kasaantuvat yhä enemmän ja enemmän muutamiin harvoihin käsiin, joilta on helppo siirtää ne yhteiskunnan omiksi. Niin kauvan kuin yksinkertainen tekniikka vielä salli teollisuuden olla pikkukäsityölästen hallussa, levinneenä tuhansiin pikkutyöpajoihin, ja kehittymättömät luottosuhteet vielä sallivat talonpojan olla maansa todellinen omistaja, olisi työvälineitten anastaminen ollut sangen vaikea ja kiusallinen tehtävä. Mutta kapitalismi tekee itse anastajilta anastamisen yhä yksinkertaisemmaksi toimitukseksi. Pankit, trustit ja osakeyhtiöt, pääoman mahtavat, persoonattomat järjestöthän omaavat jo suurimman osan yhteiskunnan tuotantovälineistä, ja yhä enemmän kokoontuu samoihin käsiin. Mitä sellaisella pikkukäsityöläisellä tai torpparilla on, joka omalla työllään elättää itsensä, ei luonnollisesti kukaan ajattele häneltä ryöstää, ei ainoastaan siitä syystä, että se ei merkitse mitään siihen työvälineitten paljouteen nähden, joka on kapitalistisessa käsissä, vaan enin sen vuoksi, ettei se ylipäänsä ole »pääomaa», ettei sitä käytetä toisten työvoiman nylkemiseen.

Yhteiskunnalle todella jonkun arvoisten rikkauslähteitten siirtämiseen yhteiskunnan yhteisomaisuudeksi tarvittaisiin tuskin muuta kuin valtiopäiväpäätös, ja se koskisi ainoastaan yhä vähenevää ihmislukumäärää. Pohjois-Amerikan asujamille koituisi siitä jo suurta onnea, jos Amerikan yhteiskunta ottaisi takavarikkoon ne trustit, joiden omistajana on nykyään jokunen tiu miljaardien omistajia, vaikkapa muussa annettaisiinkin yhteiskuntakoneiston käydä tavallista kulkuaan. Siihen nähden, miten sellainen siirtäminen voidaan ajatella toimitetuksi, on moninaisia mahdollisuuksia käytettävissä; hienotuntunteisuuden suuruus ja pienuus kapitalisteja kohtaan tulee luonnollisesti riippumaan siitä, miten katkeraksi he vastarinnallaan tekevät luokkataistelun. Äärimmäisyyksinä ovat: toiselta puolen korvaukseton takavarikkoon otto, toiselta puolen haltuunottaminen täyttä korvausta vastaan. Tanskan perustuslaki määrää, että anastus saa tapahtua siellä, »missä yleinen hyvä niin vaatii» ja ainoastaan »täydellistä korvausta vastaan». Mutta että yleinen hyvä tässä vaatii sellaista, on sosialismista ilmeinen tosiasia, ja jälkimäiseen mainituista kahdesta määräyksestä soveltuu sääntö, että lait voidaan lailla kumota.

Kapitalistien korvausvaatimusten johdosta voi köyhälistö syyllä viitata sekä siihen anastukseen, jota sitä kohtaan on harjotettu sukupolvet läpeensä, ja myös siihen, ettei porvaristo koskaan ole osottanut mitään arkaluontoisuutta tässä suhteessa. Ei ollut silloin kun Ruotsin aatelin 1600-luvulla täytyi luopua niistä tiluksistaan, jotka se oli ostanut tai saanut hallitukselta, tai silloin kun Ranskan aatelin tilukset vallankumouksen aikana otettiin takavarikkoon, puhettakaan korvauksesta, ja kummallakin kerralla ratkaisivat asian versovan kapitalismin edustajat. Uskottavinta lienee kuitenkin, että voittava köyhälistö osottautuu sääliväisemmäksi ja antaa pääoman omistajille suuremman tai pienemmän korvauksen, muodossa tai toisessa. Tässä täytyy myös ottaa huomioon, että sinä hetkenä, jolloin köyhälistö anastaa valtiollisen vallan, tulee pääoman kurssi, se hinta, josta kapitalistit suostuvat myymään työvälineet, ensin vallan varmasti laskeuduttuaan uhkaavan sosialismin pelosta, sellaiseksi, että niiden haltuun ottaminen täyttä korvaustakaan vastaan ei tavallisten hintojen mukaan tuottaisi yhteiskunnalle juuri suurtakaan taakkaa. Ja samalla muistettakoon, että runsaimmankin korvauksen puhtaassa rahassa maksettuna on jokusten vuosien kuluttua täytynyt tulla takasin yhteiskunnalle, syystä että omistajansa ovat sen aikaa myöten hävittäneet; sillä nylkemisen lakattua on tehty mahdottomaksi koron tai muun voiton ansaitseminen rahoilla.

 

Tilastolliset tiedot.

Tieteellinen sosialismi osottaa edelleen, miten sosialistisen yhteiskunnan toiminnan suunnittelu- ja järjestelymahdollisuus yhä suurenee, erittäinkin kun sitä avustaa tilastotiede yllä kasvavine tietoineen tälle alalle kuuluvista oloista. Jotta sosialismin koneisto voisi toimia tyydyttävästi, on välttämätöntä olla tarkoin selvillä sekä yhteiskunnan tuotantovoimien laajuudesta ja laadusta, että myös niistä vaatimuksista, joita kansan puolesta tullaan tekemään jokaisen eri esineen valmistukseen. Tähän vaaditaan mitä runsainta ja monipuolisinta tilastotieteellistä kokemusta. Ilman oikeata esitystä väestön suuruudesta, sen lisäännyksestä, sen jaosta ijän ja asuinpaikan mukaan, sen toimista, eri tavarojen käyttömäärästä ja monista muista samallaisista seikoista, joita voidaan valaista ainoastaan tilastotieteen avulla, numeroilla, hajoaisi kaikki suunnittelun puutteessa. Mitä tarkemmat ja yksityiskohtaisemmat tutkimukset ovat näissä suhteissa — suuriarvoiset ovat erittäinkin viime vuosina alotetut tutkimukset väestön kulutuksesta — sitä vähemmän on se vaara tarjolla, että sosialistisessa yhteiskunnassa tapahtuisi erehdyksiä, ja sitä suuremmalla varmuudella se voi toimia.

 

Luokkataistelun kulku.

Ja lopuksi osottaa tieteellinen sosialismi, miten yhteiskuntavallankumouksen suuri käyttövoima, köyhälistön luokkataistelu, on alituisen kehityksen alainen. Puti puhtaaksi ryöstettyjen joukko yhtyy ja järjestäytyy sosialidemokratian johdolla itsetietoisessa tarkoituksessa anastaa koko valtiollinen valta ja siten uudesti muodostaa yhteiskunta sosialistiseen suuntaan.

 

Tieteellinen sosialismi ja käytännöllinen sosialidemokratia.

Tässä lakkaa tieteellinen sosialismi olemasta ainoastaan passiivisena tarkastelijana; se jättää tutkimuskamarin ja tulee aktiiviseksi osanottajaksi taisteluun. Sosialismista tulee käytännöllinen tiede. Tähtitaivasta voivat ihmiset ainoastaan tarkastella ja tutkia, mutta eivät voi sekaantua sen liikkeisiin. Yhteiskunnassa sitä vastoin, sosialismin tutkimuskentällä, ovat he itse jäseniä, ja he kykenevät vaikuttamaan sen kehitykseen niin kauvan kuin he seuraavat luonnollisen kehityksen suuntaa. Sosialistisesta katsantokannasta tulee se kompassi, joka määrää nykyisen työväenliikkeen suunnan. Sosialidemokratiassa tapaamme kaksi eri seikkaa, tieteellisen koulun, jonka tehtävänä on teoreettisesti tutkia yhteiskuntakehityksen lakeja, ja valtiollisen, jonka toimena on käytännöllisesti sekaantua yhteiskuntakehityksen kulkuun, molemmat osat määritellen ja edellyttäen toisiaan, erottamattomasti yhdistetyt kuin rahan molemmat puolet.

 

Mitenkä sosialismi voittaa alaa.

Tältä näkökannalta on katsottava sosialiademokratian koko nykyistä työtä yhteiskunnallisten uudistusten saavuttamiseksi. Kukin sellainen uudistus on kuin sana, jolla on eri merkityksiä, riippuen siitä, missä yhteydessä se on. Se voi olla kappale taantumusta, joka on viskattu työläisten keskuuteen hajoitustarkotuksessa, katkaisemaan kärjen heidän itsenäiseltä liikkeeltään, johtamaan heidän huomionsa pois tuosta suuresta luokkataistelusta. Se voi olla kappale vanhoillisuutta, joka on lahjotettu työväelle juomarahana sen rauhoittamiseksi tai armeliaisuustekona. Mutta se voi myös olla kappale vallankumousta, luokkataistelussa vallotettua, rengas kaukopäämääräisessä liikkeessä. Bismarckin (ja Tanskan Estrupin) yritykset laatia työväenlakeja 1880-luvulla eivät koskaan saavuttaneet suosiota työväen keskuudessa. Tarkotusperä oli liian selvä. Mutta suhde niihin myönnytyksiin, jotka työväki on joko suorasti tai välillisesti saanut puserretuksi, on vallan toinen. Ne eivät ole mitään rauhoituskeinoja, vaan veren makua, joka kiihottaa uusiin taisteluihin ja uusiin voittoihin.

Tällaisten uudistusten avulla koettaa työväenluokka askel askeleelta päästä kapitalistisen nylkemisen alaisuudesta. Niitä ei saa pitää itsenäisinä ja kukin puolestaan päättyvinä, vaan osina suuresta kokonaisuudesta. Niitten johdosta imeytyy jo nykyiseen yhteiskuntaan asteettaisin sosialistisia aineksia. Kukin niistä on uudistuksellinen, mutta summa on vallankumouksellinen.

 

Nylkemisen rajoittaminen.

Muutamilla niillä on tarkoituksena rajoittaa kapitalistien nylkemisoikeutta eri kohdissa. Kun nyt Tanskan uusi tehdaslaki korottaa sen ikärajan, jota nuorempia lapsia on kielletty käyttämästä tehtaissa, 10:stä 12:een vuoteen ja määrää säädöksiä työhuoneustojen terveellisyyteen ja muuhun sellaiseen nähden, kun tapaturmavakuutuslaki velvoittaa työnostajat kantamaan taloudellisen vastuun niistä jäsenten murtumisista, jotka sattuvat työssä, silloin on kaikki tämä askel mainittuun suuntaan. Toiset uudistukset ovat vielä vasta sosialidemokratian agitatsionin esineitä. Tärkein niistä on laissa määrätty 8 tunnin pisin työpäivä, uudistus, jolla jo itsessään olisi mitä valtavin sivistyksellinen merkitys työväenluokan sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen kehityksen kohottamiskeinona. Näitten kaikkien uudistusten tarkotusperänä on rajan asettaminen jollekin nylkemisen julkeimmalle muodolle; niiden yhteisenä päämääränä on nylkemisen asteettainen hävittäminen ja tien raivaaminen sosialistiselle tuotannolle.

 

Uusia yhteiskuntatehtäviä.

Toisten uudistusten tarkoituksena on saattaa valtiolle ja kunnalle uusia yhteiskunnallisia tehtäviä. Kun yhteiskunta vanhuudenhuolenpitolailla suostuu elättämään jokaisen kunniallisen miehen tai naisen, palkkiona siitä työstä, minkä asianomainen on tehnyt yhteiskunnan hyväksi, on se sen suuntainen myönnytys, miten kaukainen toteuttaminen liekin ihanteeseen nähden. Useat samanluontoiset vaatimukset ovat vielä vain vaatimuksina, jotka sosialidemokratia esittää, ja toiset puolueen ottavat ne joko enemmän tai vähemmän kylmästi vastaan, mutta eivät ajan pitkään voi kieltäytyä niihin kajoamasta. Sellaisia ovat vaatimukset koululasten ilmaiseksi ruokkimisesta yleisellä kustannuksella, avun myöntämisestä yleisistä varoista yhdistyksille, jotka myöntävät vakuutuksia työttömyyttä vastaan, valtion ryhtymisestä taisteluun tuberkuloosia vasten, j. n. e. Koko tämä liike eroaa räikeästi vanhemmasta, puhtaasti kapitalistisesta valtiokäsitteestä, jonka mukaan valtio oli vain rauhan ja järjestyksen säilyttämiskeino, joka turvasi kapitalisteja sortoa vastaan ulkomaisilla markkinoilla ja kotimaisten ryövärein hyökkäyksiä vastaan. Kapitalistinen poliisivaltio on nyt jo iahoomassa; sen sijaan aletaan jo erottaa sosialistisen kulttuurivaltion ääriviivat, joka on rakennettu sille periaatteelle, että yhteiskuntalaitosten tehtävä on saattaa mitä onnellisimmat olot kaikille yhteiskunnan jäsenille.

 

Demokratia.

Toiset taasen näistä uudistusedistysaskeleista ovat renkaita yleisessä demokratisessa kehityksessä. Sosialidemokratian katsantokanta on, koko sen olemuksen vaatimuksesta, äärimmällä vasemmalla demokratiassa, niin kaukana laidalla, jonne ei mikään puolue voi ulottua. Sen ohjelmana on kaikkien yleisten laitosten perinpohjainen demokratiseeraus, yleisen äänioikeuden ja yleisten kansalaisoikeuksien, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden y. m. mitä täydellisin tunnustaminen. Kaikissa taisteluissa näiden tarkoitusperien puolesta on sosialidemokratia etukynnessä. Sen sijaan että rikkaus nyt tekee henkilön päteväksi käyttämään suurta vaikutusvaltaa, julkisessa elämässä, asettaa sosialidemokratia ihmisarvon ja yhteiskunta-hyödyllisen työn perusteeksi. Siinä kapitalistissa tai tilanomistajassa, jolla on monta kertaa suurempi vaikutusvalta kuin työläisellä, sen tähden että hän maksaa korkeampaa veroa, näkee sosialidemokratia ihmisen, joka todellisuudessa antaa yleishyödyllisiin tarpeisiin vähän tai ei ollenkaan; se, minkä hän suorittaa valtion tai kunnan rahastoon, on vain murto-osa siitä, minkä hän on anastanut itselleen työväeltä, ne ovat juuri he, jotka kantavat kaikkia yhteiskunnan taakkoja ja joilla myös on sen vuoksi vaatimuksia kaikkiin yhteiskunnallisiin oikeuksiin nähden. Mutta demokratia on sosialistiselle työväenpuolueelle jotakin muuta ja enemmän kuin tarkotusperä, joka itsessään on tavottamisen arvoinen; se on samalla se keino, jonka avulla sen aatteet voidaan toteuttaa elämässä. Mitä suurempi valta yleisellä äänioikeudella on, mitä vapaammin kaikki virtaukset voivat liikkua, sitä helpommin ja kivuttomammin voi yhteiskunnallinen vallankumous tapahtua.

 

»Porvarilliset» puolueet.

Kaikki nämä ovat uudistuksia, jotka itse kukin ovat osaksi toteutetut, osaksi voidaan — ainakin jossakin määrässä — toteuttaa nykyisen yhteiskunnan perusteilla ja liittymällä muitten puolueitten radikaalisimpiin aineksiin. Sellainen yhteistoiminta on useimmissa maissa näyttänyt suuremmassa tai pienemmässä määrässä hyödylliseltä ja luonnolliselta. Sillä sosialidemokratia on jo kauvan sitte luopunut siitä ajatuksesta, että kaikki muut puolueet muodostavat yhden yhtenäisen taantumuksellisen massan, ajatus, jota vastaan ei kukaan ole esiintynyt voimakkaammin kuin juuri Karl Marx. Ne ovat tosin kaikki »porvarillisia», kuten niitä kutsutaan epäsuomalaisella tavalla, joka helposti antaa aihetta väärinkäsitykseen; tällä tarkoitetaan, etteivät ne voi luoda katsettaan yläpuolelle nykyistä yhteiskuntaa, jossa porvaristo, »suurporvaristo» on hallitsevana luokkana; mutta eivät ne kaikki suinkaan ole suurporvariston pyrkimysten erikoisedustajia. Ne ovat vanhoillisia, jos niitä mitataan sosialidemokratian pääohjelman mukaan, ja ainakin aika ajoin on niitten parissa sellaisia, jotka tärkeissä kysymyksissä tuntevat seisovansa lähemmällä sosialistista kuin kapitalistista katsantokantaa.

Siitä huolimatta on erotus sosialidemokratian ja kaikkien muitten, jopa mitä radikaalisiinpain puolueitten välillä kaikkialla suuri. »Porvarillinen demokratia» näkee yhteiskunnallisen kurjuuden eri muodoissa yhteiskuntaolojen sairaloisia kasvannaisia, sosialidemokratia näkee siinä ainoastaan luonnollisia seurauksia koko systeemistä ja iskee kirveensä juuri siihen puuhun, joka kantaa nämä huonot hedelmät. Se on siinä radikaalinen, missä muut ovat pintapuolisia. Porvarillisesta demokratiasta on jokainen toimitettu uudistus edistysaskel, jonka vuoksi voi ainakin toistaiseksi asettua rauhaan, matkan pääteasema. Sosialidemokratiasta on uudistus ainoastaan matkan varrella oleva asema, matkan päämäärä on paljon kauvempana tulevaisuudessa, jossa kaikki suunnat yhtyvät sosialistisessa yhteiskunnassa.

 

Sosialidemokratia voi luottaa ainoastaan itseensä.

Ja ajan pitkään ei sosialidemokratian ja jonkun muun puolueen välillä riitä yhteistoimintaa; se voi olla vain puhtaasti ohimenevää laatua. Heti kun kapitalistiset luokkaharrastukset näyttäytyvät muodossa tai toisessa, johtavat ne erimielisyyteen työväenluokan kanssa. Talolliset voivat olla köyhälistön erinomaisia liittolaisia, kun on kysymyksessä puolensa pitäminen tilallisia ja kaupunkikapitalisteja vastaan, mutta kun taistelu siirretään heidän omalle alueelleen, kääntyvät he katkeroittuneina entisiä asetovereitaan vastaan. Jopa nekin väestönosat, jotka — kuten esim. tiedemiehet, lääkärit, opettajat, taiteilijat — eivät mistään todellisesta luokkaharrastuksesta ole erikoisesti kapitalistisen äänilajin virityksessä, jopa näiden joukossa nekin, jotka viimeiseen asti tuntevat myötätuntoa työväenliikettä kohtaan, jopa nekin — elleivät ole täydellisesti omistaneet sosialistista katsantokantaa — täytyy laskea epäluotettaviksi liittolaisiksi; taistelevalla köyhälistöllä voi olla apua heistä, mutta se ei uskalla luottaa heihin. Luokkataisteluun nähden sen räikeissä ja katkerissa muodoissa, ovat he horjuvalla ja ymmärtämättömällä kannalla, neuvovat rauhaa tekemään siellä, missä rauha on mahdoton, saarnaavat suvaitsevaisuutta siellä, missä sota on välttämätön. Heiltä puuttuu proletaarisen luokkatietoisuudon oikeaan johtava vaisto. Ajan pitkään voi työväenluokka luottaa ainoastaan itseensä; sen vapautumisen täytyy tulla sen omaksi työksi.

 

Yhteiskunnallinen tyytymättömyys.

Agitatsionin tehtävänä on muovailla köyhälistön painostava epäselvä tyytymättömyys valtavaksi, päämäärästään tietoiseksi liikkeeksi. Tyytymättömyyttä on jo valmiina riistettyjen keskuudessa, paitsi missä vallitsee eläimellinen tylsyys, mutta se on epäselvää ja tarkoituksetonta, yksityisiin suunnattua, ei siihen systeemiin, jonka alaisina kärsitään, ja yhtä usein naapureihin ja lähellä asuviin suunnattua kuin niihin, jotka harjottavat nylkemistä. Agitatsionin tarkotuksena ei siis ole tyytymättömyyden synnyttäminen, vaan sen järjestäminen, sen saattaminen luokkatietoiseksi ja sen suuntaaminen kapitalistisia periaatteita vastaan. Ja varmaa on, että ne raatajat, joita elähyttää tämä yhteiskunnallinen tyytymättömyys, ovat ne jotka tuntevat suurinta onnea ja tyydytystä saadessaan elää ja taistella; sillä heillä on taistelussaan korkea ihanteellinen päämäärä. Porvaristo vaipuu yhä enemmän rahahimonsa uhriksi — sehän alkoi vapaamielisenä uskonnon suhteen, radikaalisena valtiollisella alalla ja ilmeisesti antimilitaarisena, siksi että se silloin paraiten palveli sen harrastuksia, mutta lopettaa nyt klerikalismilla, rojalismilla ja militarismilla, syystä että se alttarissa, valtaistuimessa ja pistimissä näkee vallituksen työväen luokkanousua vastaan. Mutta sitä mukaa kuin porvaristo siten vaipuu syvemmälle ja syvemmälle alhaiseen materialismiin, pysyy taisteleva köyhälistö ainoana idealistisena puolueena, ainoana, jonka päämääränä on suuri yhteiskuntaihanne. Ja kaikki reformit, jotka voitetaan ammatillisen ja valtiollisen liikkeen avulla, on välikappaleena työläisten kohottamisessa sekä fyysillisesti että moraalisesti ja heidän tekemisessään kelvollisiksi koulituimmiksi sotilaiksi taistelussa tulevan yhteiskunnan puolesta.

 

Vallankumouksellinen aines sosialidemokratian työssä.

Siten esiintyy sosialidemokratian nykyinen työ uudessa, vallankumouksellisemmassa valossa. Sitä pidetään ensin keinona, jolla voidaan kohottaa työväenluokan elinehtoja monessa suhteessa, jotka kaikki ovat nykyisen yhteiskunnan rajojen sisällä, ja sitten voi sosialidemokratiaa seurata suuri osa ei-sosialistisista puolueista. Sitten pidetään sitä keinona, jonka avulla voi päästä asteettain nylkemissysteemin alaisuudesta ja sosialistis-luonteiseen yhteiskuntatilaan, ja sitten voi sosialidemokratiaa seurata usean laatuiset n. k. sosialistit, kristilliset sosialistit, valtiososialistit ja miten ne kaikki kutsunevatkaan itseään. Mutta lopuksi aletaan sitä pitää varustautumisena ja aseharjoituksena tulevia taisteluja varten, ja siinä ratsastaa sosialidemokratia yksinään; kaikki muut peräytyvät peloissaan syntyvää vallankumousta.

 

Valtiolliset vaalit.

Valtiolliset vaalit ovat ne suuret joukkokatselmukset, joissa voi aika ajoittain saada selville vallankumouksellisen sotavoiman lisääntymisen. Ja kaikissa sivistysmaissa on sosialidemokratian vakaa edistyminen ratkaisevana piirteenä viimeisten vuosikymmenten valtiollisessa kehityksessä, se on eteenpäin marssimista, joka ainoastaan harvoin pysähtyy hetkeksi keinotekoisten esteitten johdosta, ja silloinkin vain syöstäkseen uudelleen paljoa valtavammin eteenpäin.

Tanskassa on sosialidemokratia sen ikäpolven kuluessa, jonka se on vaikuttanut, kasvanut 56,000 ääneen, neljäs- ja viidesosan vaiheille kaikista folketing-vaaleissa annetuista äänistä, ja vaaleista vaaleihin on menty valtavasti ja tasaisesti eteenpäin. Saksassa on edistys ollut yhtä valtava ja säännöllinen kaikesta vastarinnasta huolimatta. Siellä kohosi äänimäärä yhä vaan niiden kahdentoista vuoden aikana, jolloin poikkeuslaki oli voimassa, 1878–1890, huolimatta siitä, että puolueen johtomiehet vangittiin tai ajettiin maanpakoon, sen sanomalehdet otettiin takavarikkoon, sen kokoukset kiellettiin, enemmäksi kuin kolmikertaiseksi entiseen verraten. Ja viimeiset vaalit osottivat Saksan sosialidemokratisella puolueella olevan yli 3 miljoonaa ääntä.

Kaikissa kapitalistisissa maissa tapahtuu kehitys samaan suuntaan; jopa niin kaukana kuin Japanissa on olemassa voimakas sosialistinen työväenpuolue, kasvaen ja vaikuttaen sopusointuisesti kaikkien muitten maitten sosialidemokratisten puolueitten kanssa. Kaikkialla on liike niin selvä ja suora, että jotenkin varmasti voi nähdä sen ajanhetken lähestyvän, jolloin sosialidemokratialla on enemmistö valitsevan väestön keskuudessa, jolloin se voi miehittää useimmat valtiopäiväsijat ja määrätä valtiohallinnon suunnan — kaikki tämä edellytyksellä, että parlamentariset hallintolaitokset ja yleinen äänioikeus saavat säilyä.

 

Taantumus.

Jokainen sosialidemokrati toivoo, että vallankumous toimeenpantaisiin tällä rauhallisella ja täysin säännöllisellä tavalla. Mutta kukaan ei ole kyllin naivi uskoakseen sen tapahtuvan niin helposti. — Kun muistaa, että Tanskan folketingetin parlamentaariseksi saattaminen vaati yhden sukupolven jäykkäniskaista ja sitkeää taistelua, niin tuntuisi mielettömältä kuvitella jotakin sellaista. Sillä kun tässä suunnataan taistelu itse kapitalistista systeemiä vastaan, ovat kysymyksessä tykkänään toisenlaiset harrastukset. Tässä ovat kysymyksessä itse omistavien ja hallitsevien luokkien elinhermot, eikä ole mitään syytä epäillä, etteivät ne puolustuksekseen käyttäisi kaikkia vallitsemiaan voimakeinoja; ne rikkovat lait ja asettavat voiman etusijalle oikeuteen nähden, niin kauvan kuin se hyödyttää. Saksassa on jo jotenkin kauvan pohdittu yleisen äänioikeuden poistamismahdollisuuksista; kaikkialla kulkee kapitalistisen taantumuksen ilmaistu tai ilmaisematon himo samaan suuntaan, eikä mitään vaatimusta kohtaa ole niin katkera vastarinta kuin yleisen kunnallisen ja valtiollisen äänioikeuden vaatimusta.

 

Mitenkä taantumus kasvaa.

Vallan luonnollista on myös se, että vastarinta kapitalistien puolelta kasvaa tasaisesti sitä mukaa kuin sosialidemokratiakin. Porvaristossa on alituisesti tuhkassa kipinöivä taisteluhalu työväenliikettä ja sosialidemokratiaa vastaan, ja heti kun yhteiskunnan kautta syöksyy suotuisa tuulenpuuska, leimahtaa se ilmiliekkiin. Viime vuosien hyökkäykset Tanskan satamatyöläisten järjestäytymisoikeutta vastaan ovat paljon puhuvia esimerkkejä. Sama virtaus kulkee kautta muun maailman: Englannissa, Saksassa, Italiassa, Pohjois-Amerikassa ja Ruotsissa on hävityssota työväenjärjestöjä vastaan täydessä käynnissä. Kaupunkien kapitalisteihin liittyvät maaseudun tilallise ja suurtalonpojat, se osa maanviljelijöistä, joka enimmästä ppäästä viljelee maataan vieraalla työvoimalla ja sen johdosta tuntee ennen muuta oilevansa työvoiman ostaja. Niin kauan kuin sosialidemokratia pysyttelihe suurkaupunkien teollisuustyöväestön keskuudessa, voivat monet katsella sitä välinpitämättöminä tai vieläpä myötätuntoisinakin: mutta sitä mukaan kuin se voittaa jalansijaa maalla, kutsuen torppareita ja maatyöläisiä luokkataisteluun, järjestäen talollisten omia päiväläisiä maatyöläisyhdistyksiksi, arvostellen heidän hallitustaan kuntakokouksissa ja maakäräjillä, vaatien yleistä äänioikeutta näissä yhdyskunnissa, ja paljastaen palvelusväkeä kohtaan harjotetun julkeuden, muuttuu myötätunto vastakohdaksi. Tähänkin voi saada selviä todisteita vallan viime aikain tapahtumista, Tanskankin politiikasta sangen merkittäviä. Kapitalistit ja maanomistajat vankasti yhtyneinä viideksi kokonaisuudeksi, rintamaksi työläistä vastaan, on vastapainona sosialidemokratian kasvulle. Vastakohdat tulevat olemaan vastakkain niin terävinä kuin partaveitsen terät.

Kaksi seikkaa vaikuttaa paljon siinä, että työn ja pääoman välinen vastakohta suurenee.

 

Finanssipääoma ja työläiset.

Toinen on se, että finanssipääoma osakelaitoksen kehittyessä pääsee yhä enemmän hallitsevaksi teollisuusmaailmassa. Siellä missä yksityinen kapitalisti omistaa ja johtaa omaa tehdastaan, syntyy usein — kaikesta huolimatta — määrätty henkilökohtainen suhde hänen ja työväkensä välille. Hän tuntee heidät ja pitää heitä elävinä olentoina, ja vaikkapa kapitalismi onkin raastanut lokaan jokaisen patriarkaalisen suhteen, ei hänen tunteitaan ihmisenä ja kapitalistina voida täysin erottaa toisistaan. Finanssipääoma on sitä vastoin jääkylmä ja persoonaton, se ei pidä nylkemissesineitään ihmisinä. Osakeyhtiöitten tilastoissa esiintyvät työläiset vain numeroina muiden menojen joukossa, joita on koetettava pysyttää niin alhaalla kuin mahdollista. Ja kun suuret kapitalistit jo etukäteen ovat keinottelemalla anastaneet osakeyhtiön koko voiton, niin vieritetään syy siitä, ettei osakkeille voida jakaa mitään voitto-osuutta, »vaativaisten» työläisten ja heidän »liian korkeitten» palkkojensa osalle. Juuri osakeyhtiöistä lähtevät tuimimmat hyökkäykset työläisiä vastaan ja levittävät tyytymättömyyttä työväenliikettä kohtaan alaspäin, keskiluokan ylempien kerrosten keskuuteen, jonne nenästä vedetyt osakkaat kuuluvat.

 

Kilpailu kiihottaa.

Toinen syy on se, että vanhan maailman teollisuuskapitalistit ovat viime vuosina tunteneet olevansa suuremmassa ahdistuksessa kansainyälisessä kilpailussa. Se amerikkalaisten tavaroitten paljous, joka on alkanut tulvia maailman markkinoille, pakottaa heidät alentamaan hintojaan ja tyytymään pienempään voittoon kuin minkä he muuten olisivat voineet korjata. Ja vaikkakin Amerikan voimakkaammuus yksistään riippuu sen korkeammasta tekniikasta — sillä työpalkat ovat yleensä siellä paljon korkeammat kuin kuin Europassa — kääntyy Europan pääoma kuitenkin työväkeä vastaan, koettaa suuremmalla nylkemisellä korvata vähentyneen voiton. Se kapitalisti, jolla, suotuisain liikeolojen vallitessa hyviä kauppoja tehden, oli varaa esiintyä humaanina ja armollisena isäntänä katsoo nyt sen sijaan työläisiään petoeläimen silmillä.

19:nnen ja 20:nnen vuosisadan välisenä jaksona leijailee ilmassa voimakas kapitalistinen taantumus. Barometri on matalalla.

 

Nylkeminen sosialistisena agitaattorina.

Tähän kaikkeen nähden on sosialidemokratialla toistaiseksi vain yksi ainoa tehtävä: yllä innokkaammilla agitatsioonilla lisätä lukumääräänsä ja vahvistaa agitatoorisia puitteitaan. Ja sillä on tässä agitatioonityössä luotettavana apulaisena itse kapitalistinen taantumus. Ei ole mitään, joka niin vaikuttavasti pystyisi herättämään suuria, kuolleita joukkoja henkiin ja nostamaan köyhälistöä luokkataisteluun, kuin se isku, jonka pääoma suuntaa sosialistista työväenliikettä vastaan. Tanskassa vuonna 1899 ollut suuri työnsulku vaikutti saman kuin voimakkain agitatsiooni sosialidemokratian hvväksi; se sai aikaan, sen, että suuret osat työväenluokasta tulivat tietämään yhteiskunnallisen asemansa sekä täydellisesti ja lämpimästi liittyivät sosialidemokratiaan. Ja siten on kaikkialla; paino synnyttää aina vastapainoa; pääoma ajaa kansaa yhä suurenevin joukoin vihollistensa riveihin.

 

Kova kovaa vastaan.

Nyt on vaan pidettävä huoli siitä, että sosialidemokratia on kyllin vahva pannakseen kovan kovaa vastaan. Porvaristo ei ole koskaan pelännyt panna kovaa kovaa vastaan, niin kauvan kuin se itse oli vallankumouksellinen luokka, jonka oli murrettava tie itselleen. Vieläpä on maissa sellaisissa kun Tanska (ja Ruotsi) on ollut aika, jolloin se ei pelännyt maalata vallankuinoksen pelätinkuvaa seinälle, kun se sillä luuli voivansa edistää harrastuksiaan. Vuonna 1846 lausui eräs sen edustajista Roskilden säätykokouksessa uhkaavia sanoja »ratkaisevasta katastrofista, joka oli hallituksen harrastuksille vähemmän mieluinen kun kansan», ja kaksi vuotta myöhemmin läksivät Köpenhaminan porvariedustajat vapaamielisestä puolueesta, josta myöhempi kapitalistinen oikeisto polveutuu, kuninkaan luo kehottamaan häntä »olemaan saattamatta kansakuntaa epätoivon itseapuun». Nyt vasta on porvaristo itse tullut vanhaksi ja vanhoilliseksi ja tuntee nuorten vallankumouksellisten voimien uhkaavan valtaansa ja joille se vallan kauhuissaan kertoo vallankumouksen kauheuksista.

Mutta kun porvaristo kuvailee tulevaa vallankumousta vanhan kaltaisena, silloin on se kokonaan harhapoluilla. Sosialidemokratinen työväenluokka ei salli johtaa itseään mellakoihin ja katutaisteluihin, joissa ei muilla voisi olla etua kuin kapitalisteilla itsellään, koska he siitä saisivat verukkeen raa'asti kukistaakseen rauhattomuudet. Se tulee käyttämään passiivista vastarintaa kaikkia hyökkäyksiä vastaan, pysyen tarkoin lakien rajoissa, ja kaiken aikaa tasaisesti ja varmasti työskentelemään saadakseen kansan enemmistön puolelleen. Kun se päämäärä on saavutettu, eikä porvaristo siitä huolimatta tahdo taipua, silloin tekee se vallankumouksen, muuttaa säädettyjen olojen puitteet ja ottaa edesvastuun omille harteilleen..

 

Suurlakko.

Vieläpä sielläkin, missä sosialistinen enemmistö seisoo laillisella pohjalla laitonta kapitalistista vähemmistöä vastassa, joka ulkonaisilla aseilla pysyttelee vallassa, vieläpä sielläkin voivat työläiset saada pakottamalla oikeuksiaan ilman että tarvitsee särkeä yhtä ainoatakaan akkunaruutua tai vuodattaa pisaraakaan verta. Sillä köyhälistöllä on erikoiset voimakeinot, joita ei yhdelläkään edellisistä vallankumouksellisista luokista ole ollut, ja etenkin eräs mitä kummallisimman laatuinen ase, jonka koko työväenluokan toiminta on takonut yhteiskuntaa kantavaksi pohjaksi. Se on valtiollinen yleislakko, suurlakko.

Se on kaksiteräinen miekka, jota ei luonnollisestikaan kukaan toivo käytettäväksi, mutta jota voidaan käyttää ja, niikuin tiedetään, varmalla voiton toiveella. Että tähän asti eri maissa tehdyt yleisen työlakon yritykset ovat suurimmaksi osaksi synnyttäneet pettymystä, on kyllä selvää, ja työläiset tietävät ottaa oppia siitä. Sillä jotta keino voisi vaikuttaa, vaaditaan valtiollisen jännityksen korkeapainetta, aktiivista innostusta kansan suuressa enemmistössä, järjestymistä ja kuria, jota tuskin voidaan ajatella mahdolliseksi ennenkuin suurten tulevaisuustaistelujen aikana, jolloin ratkaistaan, kapitalistinenko vai sosialistinen yhteiskunta? Mutta jos vain nämä edellytykset löytyvät, niin tulee yleinen yhteiskunnalle välttämätön työn lopettaminen saamaan aikaan sellaisen paineen, jota vallassa oleva ryhmä voi kestää vain sangen pienen ajan. Paraiten mitataan tämän pakotuskeinon voimaa vertaamalla sitä niihin keinoihin, joita esim. Tanskan vasemmistotalonpojat hallitsivat 1880-luvulla; he voivat hankkia itselleen kiväärejä, voivat jättää ostamatta oikeistokauppiailta, kieltäytyä veroa maksamasta — kaikki vaan ilmaan huiskimista. Jos sitävastoin leipurit ja teurastajat rautatie- ja postivirkamiehet, kaasutyöläiset ja raitiotiehenkilökunta, kirjaltajat ja sanomalehtien kantajat työväenluokan koko pääjoukko olisi vain yhdeksi viikoksikin lopettanut toimintansa, olisivat yhteiskuntaelämän kaikki hermot lamautuneet.

 

Tuleva vallankumous.

Mitä aseita tullaan käyttämään tulevaisuuden yhteiskunnallisissa taisteluissa ja niiden suurempi tai pienempi terävyys ei tule riippumaan sosialidemokratian toivomuksista; se riippuu kapitalistisen taantumuksen väkivaltaisuudesta. Sosialidemokratinen työväenpuolue järjestää puolestaan kaikki sosialismin aatteiden tyyneksi ja rauhalliseksi toteuttamiseksi vaalilippu ja rauhallinen järjestäytymistyö ainoina taisteluasemaan; mutta sen täytyy samalla olla varoillaan niiden tulisten yhteentörmäysten vuoksi, joita ei ehkä voida väistää. Viisas ja laajannäköinen porvaristo, joka havaitsisi, että sen historiallinen rooli on loppuunsa luisumassa, ja ymmärtäisi, että kaikki vastarinta olisi ajan pitkään toivotonta, kykenisi raivaamaan siirtymiselle tietä sillä lailla ettei syntyisi mitään puistatuksia. Mutta se on mahdollisuus, johon ei voida luottaa, silla se on paljon ulkopuolella todenmukaisuuden rajoja. Siihen vaadittaisiin alistumista, johon hallitseva luokka tuskin kykenisi kohouttomaan. Ja kokemushan osottaa, miten porvariston leppymättömyys lakkaamatta kasvaa.

Yksi on varma: kapitalismi kulkee kohti ratkaisuaan, ja sosialismi on sen luonnollinen perillinen. Sosialidemokratian historiallisena tehtävänä tulee olemaan kuolinpesän selvittäminen ja perinnönjaon täydentäminen. Sosialidemokratian lakkaamaton edistyminen on nykyajan ynteiskuntien kautta kulkeva virta. Sen lähteet ovat kapitalismin omissa luonnonlaeissa, se saa lisää vettä kaikilta haaroilta, eikä sitä voida pidättää. Sille voidaan joksikin aikaa rakentaa sulkuja, mutta vain joksikin aikaa. Ja mitä suurempia sulkuja rakennetaan, sitä suuremmaksi käy jännitys, sitä väkivaltaisemmaksi sen purkautuminen, joka kaikissa tapauksissa vihdoinkin tapahtuu, ja sitä enemmän seuraa silloin virran mukana.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Tuntemattomimpain sanojen selitykset.

Absoluuttinen — ehdoton

Altruismi — lähimmäisen rakkaus

Antimilitaristinen — sotilasvastainen

Barrikaaditaistelu — katutaistelu

Egoismi — itserakkaus, itsekkyys

Husmand — suomentaja kyllä tiesi, ettei tällä sanalla ole vastaavaa suomalaista sanaa ja oli kyllä nähnyt käytettävän suomenkielessä tätä sanaa alkukielisenä, mutta neuvottomuudessaan ja kiireessään teki siitä onnistumattoman suomennoksen »talomies», joka kyllä myöhemmin on korjattu »husmandiksi». Toivoni on, ettei se kuitenkaan sekota lukijaa. Suomentaja.

Idealistinen — ihanteellinen

Imperialistinen — yksinvaltainen

Klerikalistinen — pappisvaltainen

Klimaattinen — ilmanalasta riippuva

Kroonillinen — parantumaton

Metodi — menetelmä, tapa

Militarismi — sotalaitoksen kannattaminen

»minun ja sinun» — omistusoikeus

Moraalinen — siveellinen

Prinsiippi — periaate

Prosessi — toimitus, toimi

Reformi — uudistus

Systeemi — järjestelmä

Talomies — katso »husmand»

Tekniikka — tekotapa

Teoria — selite

HUOM! Tilanpuute estänyt enemmät sanaselitykset.

 


Toimituksen viitteet:

[1] »Hartkorn» on Tanskassa maanyerotaksan mittana ja vaihtelee maan tuottavaisuuden mukaan. Tynnyri parhaimman maan hartkorn'ia on noin 6 Tanskan tynnyrinalaa (3,3 hehtaaria), mutta huonoimmasta maasta jopa 3,000 tynnyrinalaa. [Suom. huom.]

[2] Suomennos ilmestynyt v. 1906. Hinta 35 penniä. [Suom. huom.] (Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.)

[3] Husmand — katso sanaselityksiin lopussa! [Suom. huom.]