Eduard Bernstein

Parlamentarismi ja sosialidemokratia

1906


Julkaistu: »Parlamentarismus und Sozialdemokratie». Pan-Verl., Berlin 1906.
Suomennos: J. K. Kari
Lähde: »Parlamentarismi ja sosialidemokratia». Sanomalehtiosuuskunta Kansan Tahto i. l., Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapaino r. l., Oulu 1906
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


I

Sosialismi ja parlamentarismi ennen Ranskan vallankumousta.[1]

Ellemme ota lukuun feodaliajan utopistista sosialismia, joka useimmiten oli enemmän porvarillista kuin proletarista olevien olojen aatteellista vastustusta, on nousevaa sosialismia käsittelevä kirjallisuus suureksi osaksi kapitalistisen porvarikunnan valtiollisten ihanteitten arvostelua, käsittäen siten myöskin parlamentarismin, joka oli tällä aikakaudella tunnettu ja mahdollinen ainoastaan omistavien luokkien valtakeinona. Seitsemännentoista vuosisadan Englannin vallankumouksessa tapaamme jo Levellerin radikaalisen kansanpuolueen, jolla tosin ei ollut eikä voinutkaan olla proletarista luonnetta, vaan jonka kannattajina oli käsityöläisiä ja talonpoikia, taistelemassa parlamentin ja parlamentin sotajoukon valtaa vastaan ja ehdottavan toteutettavaksi »kansansopimus»-nimisen suoraan kansanäänestykseen perustuvan hallitusmuodon. Ja itse kansansopimuksessa, tässä Rousseaun yhteiskuntasopimuksen edeltäjässä asetetaan parlamentti sellaisten määräysten alaiseksi —. edustajain vuosittain uudistuva valitseminen; kielto, ettei saa kuulua kahteen peräkkäiseen parlamenttiin, ammattia harjoittavain asianajajain sulkeminen parlamentista — jotka kaikki tarkoittivat vaaditun kansanvaltaisen äänioikeuden yhteydessä riistää parlamentilta mahdollisimman paljon luokkaedustuksen luonnetta, joten se ei enää olisi ei-feodalisten maanomistajien ja porvarikunnan liittoa edustava laitos. Vielä huonommin käy parlamentin todellisten »levellerien» kommunististen lahkojen kirjallisuudessa. Siellä puhutaan melkein yksinomaan vain »vilpistelevästä parlamentista» ja vastustetaan sitä mitä jyrkimmin. Tämän lahkon johtajan Gerard Windslanleyn utopiassa nimeltä »Law of freedom as a Platform» on tosin myöskin parlamentti, mutta siltä on kaikissa suhteissa riistetty luokkavallan harjoittamiseen välttämättömät aineelliset edellytykset: sen tehtävät muistuttavat enemmän senaatin tehtäviä. Kun huomattiin mahdottomaksi toteuttaa Levellerien valtiollisia uudistuksia ja todellisten levellerien kommunistisia suunnitelmia, saarnasivat kveekarit, johon liikkeeseen kumpikin mainittu virtaus yhtyi, täydellistä pidättäytymistä valtiollista valtaa tarkoittavasta puoluetaistelusta; ohje, jota heidän oli sangen helppo noudattaa sentähden, että laki määräsi parlamenttiin pääsyn ehdoksi valtiokirkon 39 uskonkappaleen tunnustamisen. Jossakin määrässä on »Oceanan» kirjoittajan Harringtonin valtiollisia ehdotuksia pidettävä Englannin vallankumouskauden parlamenttia vastustavaan kirjallisuuteen kuuluvina, kun niissä vaaditaan, että kansan päättävä yhdyskunta on jyrkästi erotettava neuvottelevasta ja että omistamattomille kansanluokille on edellisessä turvattava vastaavan luokkavaalijärjestelmän avulla kerta kaikkiaan enemmistö.[1*] Rojalististen sanomalehtien hyökkäyksiä parlamenttia vastaan voidaan tässä sitävastoin ottaa lukuun yhtä vähän kuin Cromwellin ja hänen kannattajainsa arvostelua parlamentista.

Englannin parlamentarismi pääsi täyteen kukoistukseensa vasta vuoden 1688 vallankumouksen jälkeen. Alahuoneelle vuoden 1669 »Bill of Rights'issä» (oikeuksien laissa) taatut etuoikeudet yhteydessä parlamenttikausien jatkamisen kanssa seitsenvuotisiksi, joka päätettiin viimeksi vuonna 1716, auttoivat nykyisen järjestelmän kehittymistä, jonka mukaan kaksi suurta puoluetta vaihtelevat vallassa ja virkojen jaossa ja joka on siitä saakka ollut jonkunmoisena takeena henkilökohtaiseen hallitussuuntaan taantumista vastaan. Samoin takasi vuonna 1711 käytäntöön otettu ja vasta vuonna poistettu rajoitus vaalikelpoisuuden parlamenttiin ainoastaan sellaisille henkilöille, jotka omistavat kaupungissa ainakin 300 punnan ja maalla 600 punnan vuosituloja vastaavan omaisuuden, joten parlamentti muodostui ylimpäin kymmenentuhannen jäsenten kokoukseksi tai hienon maailman suureksi klubiksi. Nuori Voltaire näki sen tässä valmiissa muodossaan kahdeksannentoista vuosisadan kaksikymmenluvun lopulla ja kuvaili sitä kirjoittamissaan »Lettres sur les Anglais» Ranskan porvaristolle mitä loistavimmilla väreillä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin se sai tieteellisen puolustajansa Montesquieu'sta, joka asetti teoksessaan »Esprit des Lois» Englannin valtiolliset laitokset hallitusmuodon ihanteeksi ja ylisti Englantia itseään »maailman vapaimmaksi maaksi yksin tasavallatkin lukuunotettuna».' Montesquieu vastustaa tässä Harringtonia, jota hän syyttää siitä, että hän oli tuskalla koettanut luoda haaveellista Chalkedonia, vaikka hänellä oli Byzanz silmien edessä. Tuo Bordeauxin tuomioistuimen puheenjohtaja ei näy tietäneen, että Harringtonin kirjoitukset, jotka Toland oli kahdeksannentoista vuosisadan alussa toimittanut ranskalaisille ja jotka väsymättömästi vaatiessaan valtiollisten laitosten riippuvaisuutta yhteiskunnallisista laitoksista olivat pysyvästi vaikuttaneet Ranskan kirjallisuuteen, joten näemme niiden vaikutuksen jälkiä vielä suuren vallankumouksen valtiosäännöissä, olivat syntyneet aikana, jolloin ihailemansa »Byzanz» vasta oli syntymässä. Politikona Montesquieu muutoin pukee näkyviin silloisen Ranskan tuomioistuinten hengen, joita myöskin kutsuttiin parlamentiksi ja jotka olivat alituisesti riidassa kuningasvallan kanssa. Voltairen synnyttämä englantilaisten olojen ihaileminen kehittyi hänen kauttansa huippuunsa. Kaikesta Englannin ja Ranskan välisestä kauppa- ja siirtomaapolitisesta vastakkaisuudesta huolimatta tuli Englannista ja sen valtiosäännöstä Ranskan nousevan porvarikunnan valtiollinen Jerusalemi, kunnes tämä »englantilaismielisyys» sai Rousseaussa vaarallisen vastustajan.

Rousseau asettaa »yhteiskuntasopimuksessaan» Montesquieun thailemaa vallan jakamisperiaatetta vastaan jakamattoman ja muuttumattoman kansansuvereniteetin aatteen. Jokaista valtiota tulee pitää sopimukseen perustuvana; vaikka se ei perustuisikaan nimenomaan julkilausuttuun, niin perustuu se kuitenkin äänettömään sopimukseen. Tämä sopimus määrää koko kansan suverenitetin kaikkien hallitusten yläpuolelle. Hallituksen ja kansan välillä ei ole mitään hallitusvaltasopimusta, jonka kautta kansa luovuttaisi korkeimman valtansa, jokainen hallitus on vain välittäjä, suverenin valtuutettu, samanlainen kuin parlamentin jäsenet joiden toiminta tarvitsee vahvistusta kansan taholta. Englantilainen vapaus on harhaluuloa. Englannin kansa »on vapaa ainoastaan sinä päivänä, jolloin se valitsee edustajansa, kaiken muun ajan se on parlamentin orja». Valtiollinen edustusjärjestelmä on itse asiassa ainoastaan feodaliajan vääryyksien jäännös.

Tieten tai tietämättään Rousseau ryhtyy tässä esittelyssään edustamaan uudelleen englantilaisten levellerien ajatussuuntaan, jonka hän pukee yleisempään, silloisessa Ranskassa käytetyn väittelyn muotoon. Siinä kuuluu filosofisena kaikuna levellerien valitukset »parlamentin tyranniudesta», kansan edustajisia, jotka »omat päässeet suverenitetin makuun ja kohottuansa tavallisen palvelijapiirin yläpuolelle tahtovat nyt tulla herroiksi ja kehittyä tyranneiksi» (»agitatorien» Alllenin, Sexbyn ja Sheppardin kirjeet kenraali Fairfaxille, Cromwellille ja Skipponille huhtikunssa 1647) Tunnettua on, kuinka vilkkaan myötätuntoisuuden hän saavutti Ranskassa. »Anglomania», englantilaismielisyys oli lnonnollisesti joutunut pois muodista, kun yhteiskuntasopimuksen julkaisun aikana käytiin parhaillaan sotaa Englannin kanssa. Sitäpaitsi oli vuosikausia kestänyt katkera taistelu Parisin parlamentin ja hallituksen välillä saattanut kysymyksen korkeimman valtiollisen vallan harjoittajasta polttavaksi. Yhteiskunnallinen arvostelu saa yhä selvemmän kommnnistisen piirteen, valtiollinen taas kallistuu yhä enemmän kansanvaltaisuuteen. Mably oli jo ennen Rousseauta kirjoituksessaan valtion kansalaisen oikeuksista ja velvollisuudesta antanut lordi Stanhopen huutaa kuninkaalle: »Kuka sinä olet? Ranska ei kuulu sinulle, sinä kuulut Ranskalle, sinä olet sen palvelija, sen prokuristi, sen liikkeen hoitaja». Parisin parlamentista taas sanotaan tuon kuuluisan kommunistin samassa kirjoituksessal »Voi milord, milord, jospa olisitte nähnyt kuten minä läheltä nämä herrat, jos olisitte keskustellut näiden valittujen isien kanssa, jotka ovat todellista rosvojoukkojen johtajia, jospa tietäisitte, kuinka kaikki, mikä ei ole jonsenilaista, on mädäntynyt, jospa tietäisitte, kuinka ne, jotka ovat jonsenilaisia, pyrkivät ainoastaan yhteen päämäärääni maksattaakseen itselleen paljon, jospa tietäisitte, kuinka taipuvaisia tuomarimme oivat turhamielisyydestään huolimatta luottamaan suuriin herroihin ja kuinka helposti nämä voivat kohteliaisuudella johdattaa heidät harhaan!»

»Osottakaa minulle se suosio, että uskotte minua, milord, näiltä pieniltä ihmisiltä ei ole mitään toivottavissa.»

Vielä jyrkempää puhetapaa käyttää Linguet vuosikymmentä myöhemmin. Mutta hänen arvostelultaan pnuttun praktillista käytäntöä samoinkuin Mablyn ja monien muitten samanmielisten kirjailijain. He vastustavat sitä, mikä vasta on tuleva, ja heidän positiviset ehdotuksensa ovat sen mukaan samoin kuin itse Rousseaunkin ristiriitaisia jopa taantumuksellisiakin.[2*] Linguet ylistää vanhaa feodalivaltaa, ja tuo muutoin niin huvittava Mably pitää silmällä jotenkin surullista agrarikommunismia sanoessaan aikansa porvarien vapaudesta, että se on vain voima murtaa kahleensa antautuakseen uuden herran alamaiseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 

II

Sosialismi ja parlamentarismi Ranskan vallankumouksessa.

Kuva muuttui toiseksi samalla hetkellä, jolloin yleinen säätykokous oli tullut koolle ja muodostunut kansalliskokoukseksi. Eräs ensimäisiä, jotka asettivat kansan suverenitetin Rousseaun tarkoittamassa merkityksessä voimaan tähän yhdyskuntaan nähden, oli Marat. Hän vastustaa toimittamansa »Publisiste Parisien» lehden eusimäisessä numerossa jo mitä jyrkimmin kaksikamarijärjestelmää ja kuninkaan oikeutta lykätä asia toistaiseksi. Tällainen oikeus lakiasäätävän yhdyskunnan päätöksiin nähden kuuluu aiuoastaan kansalle eikä kenellekään muille. Mutta kun Pétion, sittemmin girondisti, ehdottaa kansalliskokouksessa lyhyesti, että kuninkaan kielto-oikeuden sijaan olisi asetettava välitön kansanäänestys, ei Marat tahdo kuullakaan tästä laitoksesta. Samoinkuin Robespierre, joka vastustaa kamarissa Pétionin ehdotusta, haluaa hänkin vallankumouksellista valiokuntaa, jonka tulisi ohjata kansa ahdinkoajan ylitse hovin ja tämän yhteydessä olevien kansalliskokouksen ryhmien juonitteluja vastaan. Ranskaa ei ole jätettävä »kiihtyneitten ja sokeitten joukkojen anarkian eikä liioin kovin monilukuisten kokousten anarkian valtaan». Samaan suuntaan Robespierre lausui istunnossa syyskuun 11 päivänä 1789: »minä jätän kunnon kansalaisten mielikuvituksen kuvailtavaksi kaiken sen viivytyksen, epävarmuuden ja levottomuuden, jota mielipiteitten eroavaisuus tämän suuren yksinvallan eri osissa synnyttäisi, sekä ne mahdollisuudet, joita yksinvaltias voisi käyttää tässä hajaannuksessa ja siitä johtuvassa anarkiassa hyväkseen kohottaakseen valta-asemansa lakiasäätävän vallan raunioille.»

Pétion puolestaan oli vedonnut siihen, että Englannissa ja Amerikassa on ainoastaan harvoja työntekijöitä, jotka eivät olisi selvillä kamarin keskusteluista eivätkä osaisi puhua niistä. »Missä vapaus nostaa vähänkin päätänsä, näette hirmuvallan ikeen alla kiusattujen ihmisten innokkaasti koettavan saada selville oikeuksiansa. Heidän jokapäiväisen keskustelunsa esineeksi tulee kaikki, mikä koskee maan hallintoa, kaikki, mikä voi vaikuttaa heidän omaan kohtaloonsa, he lukevat valtiollisia lehtiä, he tahtovat tietää, mitä tapahtuu... Minkätähden tahdomme siis pitää tietämättömyydessä niitä, jotka ovat olleet niin kovaosaisia, että ovat siihen vajonneet? Minkätähden edelleenkin käyttäää hyödyksemme tätä tilaa salataksemme heidän oikeutensa?... Kansaan vetoaminen on vaikuttavin keino jouduttamaan hengen valistusta».

Lausuessaan tämän oli Pétion vielä jakamattoman kansanpuolueen jäsen. Tämä mielipiteitten eroavaisuus Robespierren kanssa ilmaisi kuitenkin jo silloinkin sen syvän halkeaman, joka myöhemmin erotti hänet ja muut girondistit Robespierren puolueesta. Kun olosuhteitten vaikuttamat muutokset otetaan huomioon, on se itse asiassa sama vastakohta, joka Englannin vallankumouksessa ilmestyi toiselta puolen Cromwellin ja toiselta levellerien ja Quinto-monarkistien[2] välillä ja myöhemmin toiselta puolen blanquilaisten ja Louis Blancin suuntaisten sosialidemokratien välillä. Arveluttavaa on merkitä sitä jollakin taistelusanalla kuten autoritarismi ja liberalismi, revolutionarismi ja doktrinarismi, koska joka kerta erilaiset olosuhteet tekevät toisen tai toisen näistä sanoista sopimattomaksi. Mitä jollakin aikakaudella oli doktrinäristä, voi toisella aikakaudella olla aivan apporttista ja päin vastoin. Cromwellissa esim. huomaamme taipumuksia turvata saavutetut uudistukset kaikkien sattumain varalle, vaikkapa äärimmäisen väkivallankin keinoilla, sosialisteissa taas halua päästä väkivaltaa käyttäen mahdollisimman pian järjestettyihin oikeusoloihin. Viimemainittu voi määrätyissä oloissa olla mahdoton, saattamalla samalla itse vallankumouksen työtä vaaraan, toisissa oloissa taas se on varmin keino sen turvaamiseksi. Kaikki riippuu tässä maan yleisestä kehityksestä. Verrattuna Cromwelliin, Englannin vallankumouksen suurimpaan valtiomieheen, jonka sosialiset pyrkimykset olivat kauttaaltaan maanomistajain ja varakkaan keskiluokan kannalla, olivat kansanvaltaiset levellerit politikassa kauttaaltaan doktrinärejä. Heidän etevin johtajansa pelkäämätön ja kaunopuhelias John Lilburne usein epäkäytännöllinen muodollisen oikeuden kiihkoilja. Robespierren ja girondistien välillä kysymys jo käy mutkallisemmaksi. Hirmuhallitusta voitiin puolustaa jonkun aikaa, mutta Robespierre ei voinut saattaa sitä loppuun, vaan se synnytti itsestään taantumuksen. Tämä ei kuitenkaan estänyt sitä, että osa niistä henkilöistä, jotka olivat vastustaneet Robespierreä hänen diktaturinsa tähden, luulivat voivansa hänen sorruttuaan luoda kansanvaltaisen radikalismin uudelleen samanlaisilla keinoilla. Näihin kuului myöskin tasa-arvoisten salaliiton johtaja Gracchus Babeuf. Hän kirjoitti helmikuun 28 p:nä 1796 ystävälleen Bodsonille: »Tunnustan tänään julkisesti, että luulen katsoneeni sekä vallankumouksellista hirmuhallitusta että myöskin Robespierreä, Saint Justia ja muita liian synkin silmin. Minä luulen, että heidän diktatorinen valtansa oli pirullisen hyvä ajatus.» Tasa-arvoisten salaliitto on tulos tästä Babeufin kääntymisestä terrorismiin, joka ei muutoin ensinkään vastustanut Babeufin hnmanisia tunteita.

Sosialismi ja kommunismi ovat alusta alkaen olleet oppeina sangen vähän taipuvaisia käyttämään väkivaltaa. Sillä se on vastoin niiden hnmanista siveysoppia. Kaikille kommunisteille ominaista on vahva taipumus objektivisuuteen, puolustamaan oikeusperiaatteita, jotka säästävät yksilöitä mahdollisimman paljon ja kohdistuvat oloja sekä laitoksia vastaan. Niinpä näemme Babeufinkin vallankumouksen alussa, jolloin hän jo suosi kommunistisia aatteita ja vihasi syvästi kaikkia ylimysvaltaisia laitoksia, eräässä heinäkuun 25 p:nä vaimolleen kirjoittamassaan kirjeessä enemmän surkuttelevan kuin kiittävän Foulonin ja Berthierin telotusta kansajoukossa. »Voi, kuinka pahaa minnlle teki tämä ilo», sanotaan siinä. »Minä tunsin tyydytystä ja olin kumminkin samalla tyytymätön. Minä käsitän, että kansa itse käyttää oikeutta, minä hyväksyn tämän oikeudenkäytön, jos se tyytyy saattamaan syylliset vahingottomiksi, mutta voisiko se nykyään olla ilman julmuuksia?» Tämä on ideologisesti johdettuun sosialismiin alkujaan niin sanoakseni elimellisesti liittyvä tunne. Niinpä näemme myöskin vallankumouksessa melkein kaikkien sosialistisia aatteita kannattavain kirjailijain ja politikojen vastustavan hirmuvaltaa, kun taas emme hirmuvallan miesten joukosta löydä ainoatakaan muuta sosialistia kuin Saint Justin. Vasta thermidoristien vastavallankumous synnyttää toisenlaisen mielialan. Kansanjoukkojen oikeuksien riistämisen ja valtiotilusten tuhlaamisen synnyttämä viha houkutteli nyt sosialistit asettumaan omistavain salaliiton vastapainoksi omistamattomain salaliiton ja vastustamaan ylhäältä tulevaa hirmuhallitusta alhaalta tulevalla. Tämä pukeutuu täyteen muotoonsa tasa-arvoisten salaliitossa toukokuun 8 p. 1796. Toiselta puolen näyttävät Napoleonin myöhemmin toimeenpanemat kansanäänestykset ja niiden valtava konsulivaltaa ja keisariutta puolustava enemmistö vahvistaneen radikalisten vallankumouksellisten kaikki epäilykset välittömään kansanäänestykseen nähden. Napoleonin mamelukiparlamentin valtiosääntö ja uudistetun kuningaskunnan tavattoman korkea vaalisensus kamariin estävät edes ajattelemasta hyödyllistä työtä lakiasäätävissä yhdyskunnissa. Sosialisteille jää jäljelle ainoastaan vallitsevan järjestyksen väkivaltaista kumoamista tarkoittava salaliittolaistoiminta tai rauhallinen, valtiollisista puolueriidoista mahdollisimman erilläänpysyvä oppien levittäminen ja kokeilu. Edellinen pyrintö johtaa karbonarismin[3] kautta blanquilaisuuteen, jota kutsutaan ensimäisellä asteella vielä babeufilaisuudeksi, koska se johtuu Babeufista, toinen taas hankkii useimmille Saint-Simonin ja Fourierin oppilaille turvapaikan. Kummallakin puolella kun koetetaan parlamenttipuolueiden taisteluista erillään pysyneinä leimata parlamentarisen toiminnan periaatteelliseksi hylkäämiseksi sen sijaan, että sen olisi julistettu johtuvan ainoastaan yhteiskunnallisen kehityksen kypsymättömyydestä ja vaalijärjestelmän ylimysvaltaisesta luonteesta. Mutta kummallakin puolella säilyy pohjavirtaus, joka on myötätuntoinen vaalisensuksen poistamista tarkoittavalle liikkeelle ja auttaa sitä toisinaan mahdollisuuden mukaan. Se käy sitä vahvemmaksi, kuta enemmän suuttumus parlamentin turmelusta vastaan kasvaa porvarikuninkuuden aikana.

Takaisin sisällysluetteloon

 

III

Robert Owen ja Chartismin suhde parlamentarismiin.

Taloudellisessa suhteessa paljoa korkeammalla kannalla olevassa Englannissa oli sillävälin syntynyt chartistien liike toisella ja owenilaisten sosialistien sekä ammattiyhdistysliike toisella puolen. Ensiksi mainitun suoranaisena tarkoitusperänä oli yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden hankkiminen. Sen muut päämäärät olivat sosialistisia, vaikka sillä ei ollutkaan mitään erityisesti sosialistista ohjelmaa ja vaikka muutamat sen johtajat toisinaan innokkaasti kannattivat kaikenlaisia pikkuporvarillisia uudistusehdotuksia, kuten pikkutilojen luomista ja muuta sellaista. Nämä sivuliikkeet johtuvat osaksi asianomaisten johtajain syntyperästä (vaikutusvaltainen Feargus O'Connor oli irlantilainen asianajaja), mutta etupäässä siitä tosiasiasta, että kapitalismi oli Englannissa jo juurtunut niin lujaan, että se osotti yhden yön kuluessa toimeenpantavan kommunistisen kumouksen haaveilun jokaiselle hiukankin arvostelukykyiselle toivottomaksi mielikuvitukseksi, kun taas kuntien ja parlamentin vaaleja koskevat rajoitukset riistivät sosialisteilta kaiken mahdollisuuden järjestelmänmukaiseen, työntekijäin luokkaetuja välittömästi tarkoittavaan valtiolliseen uudistustyöhön. Tärkein riita chartistein keskuudessa koski sitä, onko äänioikeutta yhä uudelleen koetettava vallottaa ulkonaisen väkivallan avulla, vai onko tyydyttävä rauhalliseen propagandaan, joka rajoitus jo sisälsi tilapäisen yhteistoiminnan porvarillis-radikalisten ainesten kanssa. Chartistit kuluttivat suuren osan voimaansa tätä taktillista kysymystä koskevaan riitaan, jolloin kummaltakin puolen usein teeskenneltiin suurempaa yksipuolisuutta, kuin todellisuudessa oltiin. Tämä ei kumminkaan ollut heidän lopullisen tappionsa pääasiallinen syy, vaan enemmän seurausilmiö. Paljoa tuhoavammaksi kävi chartismille se seikka, että äänioikeus Englannissa oli vuoden 1832 vaaliuudistuksen jälkeen melkoista laajempi kuin äänioikeus Ranskan kamariin[3*] ja että parlamentarismilla oli Englannissa paljoa syvemmät juuret kansallisessa elämässä, että siellä oli paljoa suurempi valta, se oli paljoa joustavammin järjestetty ja siten myöskin paljoa vastustuskykyisempi ulkonaisia hyökkäyksiä vastaan kuin Ranskan kamarijärjestelmä. Ensiksi mainitussa suhteessa toteutuvat ne sanat, jotka chartismin innokas edelläkävijä »The Poor Man's Guardian» (Köyhän puolustaja) kirjoitti keväällä julkaistun Grey-Russel ministeristön uudistusehdotuksen johdosta, josta sitten tuli vuoden äänioikeusreformilaki: »Me toivomme ja odotamme, että tämä uudistusehdotus ei tule hyväksytyksi — — — sillä se on melkoisesti hidastuttäva todellisen uudistuksen edistystä. Se erottaa keskiluokat pitkäksi aikaa laajojen kansankerrosten rinnalta ja täytyy myöntää, että tämä olisi suuri tappio. Sillä kun he taistelevat yhdessä heitä molempia koskevan asian puolesta, voivat he antaa valituksillensa sen julkisuuden, jota kansa ei voi.» (Maaliskuun 12 p. 1831). Vuoden 1832 uudistusehdotuksen hyväksymisestä olikin seurauksena, että 34 vuotta kului, ennenkuin äänioikeutta laajennettiin siinä määrässä, että työntekijän oma edustus kävi mahdolliseksi, vaikka sekin oli aluksi kylläkin puutteellinen.

Siihen saakka voi Englannin sosialistien keskuudessa tuskin olla vakavaa kysymystä siitä onko parlamentariseen työhön otettava osaa vai ei, sillä siihen pnuttui toteuttamisen ensimäinen edellytys, avoin ovi. Toinen kysymys oli, maksoiko yleensä vaivan taistella oven avaamiseksi ja mitä niiden työntekijäin, joilla jo oli äänioikeus, oli vaaleissa tehtävä äänillä. Robert Owen ja useimmat hänen kannattajansa asettuvat tässä suhteessa vihamieliselle kannalle valtiolliseen toimintaan nähden. Vaikka Owen oli itse kerran ollut ehdokkaana parlamenttivaaleissa ja vaikka hän elämänsä ehtoolla toisen kerran aikoi asettua ehdokkaaksi, vastusti hän johtajana sangen jyrkästi sosialistien osanottoa valtiollisiin taisteluihin. Hänen mielestään ne vain vieroittivat työntekijät henkisen ja siveellisen kasvatuksen sekä taloudellisen järjestämisen suuresta tehtävästä. Hän opetti ja hänen kannattajansa toistivat, että työntekijöille on aivan saman tekevä, mikä puolue on ohjuksissa; yhteiskunnan valtiollinen uudestasyntyminen ei ole välttämätöntä, vaan sen siveellinen ja taloudellinen uudistaminen. Kun tämä on saatu aikaan, niin valtiollinen uudistus seuraa itsestään, ilman siveellistä ja taloudellista uudestisyntymistä on viimemainittu ainoaltaan petosta. Tämä käsityskanta oli vallalla erityisesti Owenin oppien levittämistä varten perustetuissa yhdistyksissä, Owenin kannattajain järjestämissä kulutus- ja tuotanto-osuuskunnissa, ja ne saivat puolelleen sangen suuren osan Englanin ammattiyhdistysmiehiä sen jälkeen kuin vuoden 1834 suuri vallankumouksellinen lakkoliike, joka oli saanut itse Oweninkin hetkeksi uskomaan välittömästi tapahtuvaan yhteiskunnalliseen kumoukseen, oli jäänyt tuloksitta.

Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän ottaa huomioon, kuinka tavattoman alhainen Englannin työntekijäin suurten joukkojen sivistys ja siveellinen kanta silloin vielä itse asiassa oli. Englannissa ei ollut koulupakkoa eikä koululakia. Vasta vuoden 1867 äänioikeusuudistuksen jälkeen Englannin porvarikunta päätti tunnuslauseella »Now we must educate our masters» ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin tällä alalla. Siihen saakka oli kansan sivistyttäminen ollut vapaaehtoisten järjestöjen ja yksityisen yritteliäisyyshalun asiana, ja vähäisen hyvän ohella tehtiin silloin paljon pahaa, mikäli kansa ei kasvanut tykkänään ilman kouluopetusta. Nopeasti syntyneitten teollisuuskeskuksien surkeat asunto-olot myöskin puolestaan alensivat kansanjonkkojen siveellistä kantaa. Tässä voidaan täydellä syyllä puhua kurjistumisesta joka suhteessa. Toiselta puolen oli englantilaisilla työntekijöillä täydellinen yhdistymis-, kokoontumis- ja puhevapaus, leimaveroa lukuunottamatta myöskin painovapaus ja liittoutumisvapautta niin paljon, kuin teollisuustyöväestön järjestöt silloisella kehityskannallaan tarvitsivat. Siten heiltä puuttui suuressa määrin se paino, joka voi hengen jännitysvoiman kiihottajana tasoittaa vähitellen suurimmankin kasvatuksen puutteen. Kun otetaan tämä huomioon ja kun samalla muistetaan, minkälaisiin hurjiin juomingeihin ja tappeluihin vaalitaistelut silloin useimmiten johtivat, niin voidaan ainakin käsittää, minkätähden henkisesti korkealla kannalla olevat työntekijät olivat välinpitämättömiä äänioikeuden laajentamisesta heidän luokkaansa käsittäväksi, jopa toisinaan snorastaan vastustivatkin sitä. Samoinhan tapahtui Saksassakin usein vielä kuusikymmenluvulla, ja sama on uudistuva muuallakin määrätyllä sivistyskannalla, vaikka olemmekin sillä välin saaneet syvästi tuntea sitä, mikä englantilaisilta pnuttui, yleisen äänioikeuden suurta kasvattavaa vaikutusta.[4*]

Takaisin sisällysluetteloon

 

IV

Marxin teoria joukkojen oikeudesta parlamentarismiin.

Mainitsimme äsken, että parlamentti on syvältä juurtunut Englannin kansalliseen elämään. Tämä tarvitsee lähempää selitystä. Tosiasia on, että vaikka mainitsemamme äänioikeuden rajoitukset varasivat parlamentin ainoastaan varakkaille luokille, ei se ollut laitoksena vastenmielinen Englannin kansan keskuudessa. Radikalisissa piireissä oli tosin usein ivailtu sitä, että ei ole vähääkään eroa noilla kummallakin suurella puolueella, jotka taistelivat parlamentissa vallasta ja joiden johto oli aivan yhtä rahavaltaista. Mutta nämä puolueet eivät kumminkaan olleet luokkapuolueita ntin ahtaassa merkityksessä, että niissä ei olisi ollut tilaa myöskin uusien aatetten edustajille. Englannin parlamentin salaisena voimana on tähän saakka ollut ensiksikin se, että parlamentti todella määrää hallituksen ja toiseksi se, että tämänpäiväinen vastustuspuolue voi olla ja tavallisesti onkin tuleva hallituspuolue. Aina on luonnollisesti ollut edustajia ja toisinaan edustajaryhmiäkin, jotka ovat edustaneet jäykkää myöntymättömyyttä. Mutta Englannin parlamentarismin koneisto ei ole edullinen »kolmannelle puolueelle» tai, kuten siitä mielihyvällä käytetty nimitys kuuluu, »valtiollisille ismaelilaisille». Ennemmin tai myöhemmin näiden täytyy joko liittyä tai alistua jompaankumpaan suureen puolueeseen. Erikoisaseman ehdotonta säilyttämistä ei pidetä riippumattomuuden merkkinä, vaan doktrinärisen itsenäisyyden ja pakon ilmauksena. Kun suuret puolueet tietävät, että he voivat milloin tahansa tulla hallitukseen, lievenee heidän puolue- ja luokkahenkensä kansallista kokonaisuutta tarkoittavaksi pyrkimykseksi. Vaikka he eivät tässä voikaan päästä valitsijainsa yhteiskunnallisen ryhmittymisen kulloinkin määräämäin rajojen ylitse, niin tämä pyrkimys antaa heille kumminkin alituisen kehityskyvyn luonteen, tekee heidät alttiiksi uusille virtauksille, mikäli nämä ulottuvat syvemmälle, kun hetken tapahtumain luomaan mielialaan. Vapaamielisessä eli whig-puolueessa oli näin ollut jo kauan aikaa laita, ja vuoden 1832 äänioikeusreformi teki sen aivan välttämättömäksi myöskin vanhoilliselle eli tory-puolueelle, kuten varsinkin Israeli sille myöhemmin opetti. Päinvastoin kuin whig, joka on erään radikalisen osan kanssa kehittynyt vapaamieliseksi puolueeksi, jonka periaatteena on yhteiskuntalaitoksen tarpeita vastaavat uudistukset, on tory-puolue yhä vieläkin perittyjen laitosten puolue, mutta se koettaa antaa näille laitoksille laajemman sisällön. Samalla kun whig-puolue on pitemmän aikaa sovittanut uudistuksensa vasta nyt täyteen valtiolliseen valtaan kohonneitten laajojen porvarikerrosten tarpeita vastaaviksi, toisin sanoen kun se ei ole ulottanut niitä loitommalle kuin kapitalismin machesteroppi sallii, ovat toryt olleet valmiita myöntymään muutamiin työntekijäin taloudellisiin vaatimuksiin, kuten varsinkin työväen suojeluslain säädäntö. Edelliset ovat yhteydessä erään työväestön osan kanssa vasemman sivustan kautta, joka vaatii kaikkien kansan elintarpeita kallistuttavien verojen poistamista, jälkimäiset taas ovat toisen työväestön osan kanssa yhteydessä Nuor-Englantinsa kautta, ja sensusmuurista huolimatta saavuttavat radikalisemmat ajanvirtaukset vastakaikua parlamentissa. Kun jotkut kysymykset ovat toistaiseksi tulleet ratkaistujksi esitetään toiselta samoin kuin toiseltakin puolen uusia, sillävälin jossakin määrässä kypsyneitä uudistusehdotuksia. Kun tämä ei voi tapahtua ilman suurta melua, joka yleensä on parlamentarismin erinomainen keino saada minkä vähäpätöisyyden milloinkin näyttämään tärkeältä, voidaan suurten joukkojen huomio sitä helpommin vetää pois parlamentin ulkopuolella vaikuttavista puolueryhmistä. Sillä vaikka parlamenttimylly jauhaakin hitaasti, jauhaa se kumminkin, ja parlamentin puhujalavan sankari on myöskin joukkokokousten sankari ulkona maaseudulla.

Ranskassa voi kommunisti Armand Barbès huhtikuun 2 p. 1849 sanoa valaoikeudelle: »Mutta mitä on kansan suvereniteti? Työkalu, välikappale sen päämäärän toteuttamiseksi, joka on todella suvereni. Kaikkien yhteiskunnallisten toimenpiteitten tulisi tarkoittaa tätä päämäärää, kaikki, jotka eivät sitä tee, ovat rikoksellisia. Jos nyt Ranskan ylevämielinen kansa, jonka tarkoitusperänä — kukapa voisi sitä kieltää? — on lakkaamatta toteuttaa todellista ja täydellistä tasa-arvoisuutta, eikä lähteä valloittamaan maailmaa, kuten vanha kapitolinilainen kaupunki, jos se tätä tehdessään kohtaisi jonkun vallan, joka tahtoisi pakottaa kansan pysymään nykyisessä eriarvoisuuden tilassa, niin eikö tottelevaisuus todellista suverenia kohtaan vaatisi, että kapinoitseva valta on joko pakotettava palautumaan velvollisuuksiinsa tai hävitettävä väkivallalla? Tämän velvollisuuden täytti Parisin kansa toukokuun 31 päivänä 1793, kun se ajoi girondistien johtajat kamarista. Enkä minä epäileisi täyttää samanlaista velvollisuutta enkä tarttua aseisin kokousta vastaan, joka yleisen äänioikeuden sille myöntämästä arvovallasta huolimatta mielisuosiolla antaisi Ludvig Filipin kahdensadan francin valitsijain muodostaman kamarin vetää itseänsä lokaan. Tältä kannalta katsoen minun kunnioitukseni, sen myönnän, ei ollut suurempi nykyisin 900 edustajan kokousta kohtaan kuin tuota toista yksitoistamiehistä kokousta kohtaan, joka hallitsi tasavaltaa helmikuun 24 päivästä toukokuun 4 päivään.»

Siten vallankumouksen »Bayard». Samaa katsantokantaa edusti silloin Saksassa Karl Marx, luonnollisesti toisin sanoin kuin Barbès. Kun radikaliset Berlinin klubin kannattajat piirittivät Preussin kansalliskokouksen syyskuussa saattaakseen oikeiston ja keskipuolueen edustajain tietoon repäisevällä tavalla epäsuosionsa, ja kun itse radikaliset Berlinin sanomalehdetkin esittivät tämän vallankumouksellisten mielenosotusten vaikutuksen kamarin päätökseen himmennetyssä valossa, esitti Marx päinvastoin mielihyvällä »Neue Rheinische Zeitung» lehdessä tosiasiana, että kansanjoukkojen uhkaava käytös oli todella vaikuttanut edustajiin.

Hän kirjoittaa syyskuun 16 päivänä: »Kansanvaltaisten kansanjoukkojen oikeus siveellisesti vaikuttaa läsnäolollaan perustuslakia säätävien kokousten kantaan on vanha vallankumouksellinen kansanoikeus, jota on jälkeen Englannin ja Ranskan vallankumouksen täytynyt noudattaa kaikkina myrskyisinä aikoina. Tätä oikeutta saa historia kiittää melkein kaikista näiden kokousten ratkaisevista askeleista.» Ja helmikuuu 9 päivänä 1849 hän sanoo puolustuspuheessaan Kölnin valaoikeuden edessä: »Kansalliskokouksella ei sellaisenaan ole mitään oikeuksia, kansa on sille vain luovuttanut omien oikeuksiensa puolustamisen. Jos se ei täytä tätä tehtäväänsä, niin se sammuu. Kansa itse astuu silloin henkilökohtaisesti näkymälle ja toimii omalla täysivaltaisuudellaan. Jos kansallikokous esimerkiksi olisi myyty vilpilliselle hallitukselle, niin täytyisi kansan ajaa pois molemmat, sekä hallitus että kansalliskokous.»

Tällainen puhe ei ollut enää silloisessa Englannissa mahdollinen. Parlamentin väkivaltainen hajoittamisajatus olisi jyrkemmänkin chartistin mielestä näyttänyt kauhealta. On tunnettua, minkä kohtalon alaiseksi joutui pelkkä suunnitelmakin, että parlamentti olisi joukkomielenosotuksilla pakotettava hyväksymään anomuksen yleisestä äänioikeudesta. Se synnytti pääkaupungin porvarillisissa ja pikkuporvarillisissa kansanluokissa niin voimakkaan äkillisen vastaliikkeen, että se kiventyi melkein kirkolliseksi juhlakulkueeksi. Ainnakaan ei ole kuultu mitään siitä, että parlamentti antoi ampua Westminster palatsin eteen ilmestyneitä työntekijöitä ja hakata sotilaiden heitä ruoskilla.

Marxin puolustamaa kansanjoukkojen oikeutta saada »siveellisesti» vaikuttaa parlamentin kantaan on muuten koetettu toteuttaa Englannin vallankumouksessa parlamenttihyökkäyksessä heinäkuun 26 päivänä maltillisten taholta radikaleja vastaan. Sitä seurasi tosin parlamentin »puhdistaminen» Cromwellin armeijan avulla, mutta vallankumouksellinen sotilasdiktatuuri sai asiain kehittyessä yhä enemmän vastavallankumouksellisia piirteitä kunnes Monk Cromwellin kuoleman jälkeen kehitti vastavallankumouksen huippuunsa palauttaessaan yksinvallan. Kun vallankumoukselliset kansajoukot ryhtyivät Ranskan vallankumouksessa »siveellisesti» vaikuttamaan kansan edustajiin, oli siitä seurauksena järjestyksen ystäväin samanlaisia yrityksiä ja vihdoin neuvoskamarin »puhdistuksia» sotaväen avulla, kunnes Napoleon Bonaparte viimeisen tällaisen puhdistuksen jälkeen — Fructidor kuun 18 p. v. 5 (syyskuun 4 p. 1797) — Brumairen 18 päivänä vuonna 8 (marraskuun 9 p. 1799) pani toimeen neuvoskunnan täydellisen poislakaisun. Vaikka siis pääkaupungin vallankumoukselliset joukot — sillä ne muodostavat sen kansan, joka tässä harjoittaa edustajain valvontaa — epäilemättä voivat ratkaisevilla hetkillä estää kamarin juonittelun ja tehdä tehottomaksi päättämättömyyden ja petoksen lamauttavan vaikutuksen, niin riippuu aina sangen paljon olosuhteista, ei tämä lääke synnytä perästäpäin suurempia vammoja kuin ne, joita sen tuli parantaa. Otettakoon huomioon, että Marx on aina vaatinut kansanvaltaisille kansajoukoille tätä vaikutusoikeutta ainoastaan perustuslakia säätäviin kokouksiin uähden ja julistanut sen välttämättömäksi »myrskyisinä aikoina». Vaikka Marx samassa kirjoituksessa edelleen esittää kansalliskokoukselle vaaditun »neuvotteluvapauden» sisällyksettömäksi lörpöttelyksi, koska paino-, puhe- ja kokoontumisvapaus, asestetun vallan olemassaolo, kruunu, tuomioistuin vaikuttivat myöskin neuvotteluvapauteen, niin sisältyy edellisiin kuitenkin iosiasiallisesti se tunnustus, että tämän oikeuden käyttökelpoisuus riippuu määrätyistä seikoista: Barbès sitävastoin muuttaa tämän poikkeustapauksia varten vaaditun oikeuden kaikkina aikoina voimassaolevaksi opinkappaleeksi, kategoriseksi imperativeksi. Hän todistaa siten ansainneensa hänelle annetun liikanimen »Bayard». Päinvastoin kuin Blanqui, jota hän vihaa petturina, tai ainakin paljoa suuremmassa määrässä kuin tämä, kuului Barbès henkisesti menneeseen aikaan, oli vallankumouksen romantiko, vaikka hän uskoi olevansa vallankumouksellinen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

V

Porvarillisen parlamentarismin voima yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Se tehtävä, joka sisältyi vastakohtiin, vallankumous–parlamentarismi, ei ollut vuoden 1848 sosialisteille helppo, melkein kaikki he katkaisivatkin hampaansa siihen ryhtyessään. Sosialistinen propaganda oli viime vuosina ennen helmikuun vallankumouksen puhkeamista kohonnut tavattoman korkealle. Kaikki näyttivät muuttuneen sosialisteiksi. Varsinkin Ranskassa ja sen pääkaupungissa Parisissa oli ilmakehä aivan täynnä sosialismia, kaikki uneksivat pian tapahtuvasta yhteiskunnallisesta uudestasyntymisestä. »Me olimme varmasti vakuutettuja», sanoi Bakunin noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin liikutettuna Benoit Malonille, tarkoittaen kirjailijain, oppineitten ja taiteilijain mailmaa Parisissa, »että elämme vanhan sivistyksen viimeisiä päiviä ja että yhdenvertaisten valtakunta on syntymässä. Ainoastaan harvat voivat vastustaa Parisin sosialistis-vallankumouksellista henkeä. Tavallisesti riitti kahden kuukauden oleskelu Parisissa tekemään sosialistista vallankumouksellisen». Ja myöskin Marx sekä Engels julistivat vuoden 1847 lopulla kommunistisessa manifestissa, että Saksa vietti »porvarillisen vallankumouksen aattoa», joka voi köyhälistön silloiseen kehityskantaan katsoen ja europalaisen sivistyksen kehittyneisiin edellytyksiin nähden olla ainoastaan välitön alkunäytös proletariseen vallankumoukseen». Muut sosialistit ajattelivat ja puhuivat samoin.

Silloin puhalsi helmi- ja maaliskuussa vallankumouksen myrsky läpi Europan. Valtaistuimia kukistui tai niiden kaikki liitteet vapisivat, koko vanha järjestys näytti jontuneen vastustamattoman pyörremyrskyn käsiin, joka oli siitä pian suoriutuva. Mutta kun ensimäinen myrskynpuuska asettui, huomattiin kaikkialla parlamentteja, joissa oli musertava enemmistö vanhan porvarillisen järjestyksen kannattajia kaikissa eri vivahduksissa, huolimatta siitä, minkälaisen äänioikeuden perustuksella ne olivat luodut. Olivatko nämä sits tunnnstettavat ajan hengen laillisikst edustajiksi? Oliko niiden päätöksiä siis pidettävä tämän hengen ilmauksina? Tai eivätkö ne olleet ainoastaan sisällisesti jo kuolleen aikakauden kummittelevia jätteitä, äkillisten vaalien sekasorron tuotteita, joihin kansa ei vielä ollut ehtinyt kyllin perehtyä? Ja jos todella niin oli, niin eikö ollut suorastaan rikos antaa sellaisten parlamenttien esteettömästi ratkaista kansojen elinkysymyksiä? Ja vielä enempi eikö ollut yleensä mielettömyyttä jättää kansojen kohtalo, joku olisi ollut niiden valppaan ja toimintavoimaisen valiojoukon ratkaistava, hidasten ja välinpitämättömäin suuren joukon määrättäväksi.

On selvää, että kaikkien sosialistien ja kehittyneitten uudistajain täytyi asettaa ratkaistavakseen tämäntapaisia kysymyksiä. niihin voitiin vastata eri tavalla. Ensiksikin näytti olevan lähellä se otaksuma, että vallankumouksen jatkuminen tai uudistuminen oli jatkava joukkojen herätystä siinä määrässä, että se valtaisi yhä enemmän myöskin takapajulla olevia seutuja, joten vastustus kävisi tältä taholta yhä heikommaksi. Tämä näytti sitä varmemmalta, jos hallituskoneisto voitiin määrätyllä hetkellä saada kokonaan vallankumouksellisiin käsiin siten, että vallankumousliike pakotettaisiin yhä radikalisempiin toimenpiteisiin yhtenäisesti järjestettyjen alituisesti kiihottavien mielenosotusten kautta.

Kuten jo edellä on osotettu, suosivat tätä käsityskantaa Ranskassa varsinkin kommunistiset vallankumoukselliset, jotka polveutuivat Babeufista, Saksassa taas hieman lievemmässä muodossa kommunistiliiton johtavat jäsenet — Marx ja hänen taistelutoverinsa. Friedrich Engels kuvaa Marxin teokseen »Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850» kirjoittamassaan alkulauseessa niitä historiallisia edellytyksiä, jotka he silloin asettivat perustukseksi. Hän osottaa ensin, että kaikki tähänastiset vallankumoukset olivat olleet vähemmistön vallankumouksia vallanalaisiin kansanluokkiin verraten, mutta sellaisten vähemmistöjen, jotka taloudellisen kehityksen nojalla muodostivat valtaan kykenevän ja kutsutun luokan. Samoin hän näyttää, että milloin enemmistöt ryhtyivät auttamaan, asettuivat ne joko tieten tai tietämättä tämän vähemmistön palvelukseen ja että voittanut puolue hajautui tavallisesti ensimäisten voittojen jälkeen, jolloin toinen jyrkempi sivusta tahtoi mennä ja menikin yksityistapauksissa kauemmas kuin toinen, mutta joutui sitten alakynteen maltillisemman sivustan kanssa, joten sen ohimenevä voitto oli vain auttanut ensiksimainittujen saavuttamien voittojen lujittamista. Sitten hän jatkaa:

»Kaikissa uudemman ajan vallankumouksissa seitsemännentoista vuosisadan suuresta englantilaisesta vallankumouksesta alkaen, ilmestyvät nämä samat piirteet, jotka näyttävät erottamattomasti liittyvän jokaiseen vallankumoukselliseen taisteluun. Ne näyttävät soveltuvan myöskin köyhälistön vapauttamista tarkoittaviin taisteluihin, soveltuvan sitä paremmin, kun juuri vuonna 1848 ne ihmiset voitiin laskea, jotka edes jossakin määrin ymmärsivät, miltä taholta tätä vapauttamista oli etsittävä. Proletariset joukot olivat yksin Parisissakin vielä voiton jälkeenkin aivan epäselvillä siitä, mille tielle oli lähdettävä. Ja kumminkin liike oli silloin vaistomainen, äkillinen, kukistamaton. Eikö tämä ollut juuri se asema, missä vallankumouksen täytyisi onnistua? Se oli tosin vähemmistön johtama, mutta ei tällä kertaa vähemmistön eduksi, vaan enemmistön suoranaiseksi parhaaksi. Jos suuret kansanjoukot voitiin kaikissa pitempiaikaisissa vallankumouksissa niin helposti saada pelkkien uskottavain kuvitteluien kautta eteenpäin tunkentuvain vähemmistöjen puolelle, niin kuinka he vastustaisivat aatteita, jotka olivat varsinaisia heijastuksia heidän taloudellisesta asemastaan ja selviä, järjenmukaisia ilmaisuja heidän tarpeistaan, joita he eivät itse vielä ymmärtäneet, vaan ainoastaan epämääräisesti tunsivat? Tämä joukkojen vallankumouksellinen mieliala oli tosin melkein aina ja useimmiten sangen pian väsähtynyt, jopa kääntynyt aivan vastakkaiseksikin heti, kun haavekuva oli häipynyt ja pettymys astunut sijaan. Mutta tässähän ei ollut kysymys kuvitteluista, vaan suuren enemmistön omien varsinaisten harrastusten toteuttamisesta, etujen, jotka tosin eivät vielä silloin olleet tälle suurelle enemmistölle suinkaan selvillä, vaan jotka kylläkin pian tulisivat vakuuttavan havaannon perusteella selviksi sitä mukaa kuin niitä käytännössä toteutettaisiin. Ja jos nyt sen lisäksi, kuten Marx on osottanut teoksensa kolmannessa luvussa, vuoden 1848 'sosialisesta' vallankumouksesta syntyneen porvarillisen tasavallan kehitys keskitti vuoden 1850 alussa todellisen hallintovallan suuren porvarikunnan käsiin, joka sen lisäksi oli yksinvallan puolustaja, ja jos kaikki muut yhteiskuntaluokat, talonpojat kuten pikkuporvaritkin, olivat ryhmittyneet köyhälistön ympärille sillä tavalla, että yhteisen voiton jälkeen täytyisi ratkaisevan tekijän muodostua kokemuksen kantta viisastuneesta köyhälistöstä eikä heistä — niin eikö silloin ollut kaikki edellytykset siihen, että vähemmistön vallankumous voi muuttua enemmistön vallankumoukseksi?»[4]

Tämä oli se edellytys, joka silloin määräsi Ranskan ja Saksan vallankumouksellisten kommunistien toiminnan. »Mutta se oli», jatkaa Engels edelleen, »väärä. Historia on vuoden jälkeen toteutuneen taloudellisen vallankumouksen kautta osottanut, että taloudellinen kehitys Europan mannermaalla ei ollut vielä silloin läheskään kypsä kapitalistisen tuotannon poistamiseen». Tämä on epäilemättä oikein, ja niin kauan kuin täten on, ei myöskään voida ajatella porvarillisen parlamentarismin poistamista. Itse Marxin ja Engelsin pettyminen tässä suhteessa on sitä huomattavampaa, kun juuri he oivat siihen aikaan moneen kertaan sangen terävästi tuoneet esiin mannermaan maiden takapajulla olevan taloudellisen kehityksen. Siitä huolimatta on heidän melkein kaikkien silloisten julkaisujensa loppukertauksena välittömästi odotettavissa oleva vallankumouksen uudistuminen, joka on sisällisten taistelujen pitkän sarjan kautta saattava köyhälistön voittoon. »Ranskan työväenluokan vallankumouksellinen nouseminen, maailman sota — siinä vuoden 1849 ohjelman sisältö — — — Parisista uhkaa jo punainen tasavalta», — sanotaan »Neue Rheinische Zeitung» lehden jäähyväisnumerossa toukokuun 19 p. 1849. Kommunistiliiton keskusviraston vaatimuksessa maaliskuulta 1850, jonka Marx oli kirjoittauut, sanotaan lopuksi: »Jos Saksan työntekijät eivät voi päästä valtaan eivätkä saada luokkaetujansa toteutetuksi, käymättä pitemmän vallankumouksellisen kehityksen lävitse, niin he tällä kertaa ainakin tielävät, eltä tämän odotettavissa olevan vallankumouksellisen näytöksen ensimäinen näytös sattuu yhteen heidän oman luokkansa välittömän Ranskassa saavutetun voiton kanssa, joka jouduttaa sitä suuressa määrässä — — —. Heidän taisteluhuutonaan tulee olla: vallankumous pysyväksi!»[5] Samoin Marxin kirjoittama mainitun yhdyskunnan vaatimus syyskuulta 1850 päättyy sanoihin: »keskusvirasto vaatii kaikkia liiton jäseniä mitä suurimpaan toimintaan juuri nyt, jolloin olosuhteet ovat niin kireät, että uuden vallankumouksen puhkeaminen ei voi viipyä kauan.» Tämän käsityskannan mukaisesti näemmekin Marxin tähän aikaan ilomielin tervehtivän jokaista sotaan viittaavaa sekaannusta. Teoksessaan »Luokkataistelut» näemme hänen jo Ranskaan nähden valittavan ulkovaltojen sekautumisen puutetta turmiolliseksi vallankumouksen asialle. Hän kirjoittaa: »tasavallalla ei siis ollut mitään kansallista vihollista, ei mitään suuremmoisia ristiriitoja ulkoasioissa, jotka synnyttävät toimintakykyä, jouduttavat vallankumouksellisia tapahtumia, pakottavat tilapäisen hallituksen eteenpäin tai heittävät sen yli laidan — — —. Tasavallalla ei ollut mitään ulkonaista eikä sisällistä vastarintaa. Siten se joutuu aseettomaksi». Ja »New York Tribune» -lehdelle itämaisesta kysymyksestä kirjoittamissaan kirjeissä hän osottaa vain halveksimista Englannin liberalien silloisille rauhanpyrinnöille ja kertoo sisällisellä tyytyväisyydellä eräästä heinäkuun 7 päivänä 1853 Halifaxissa pidetystä suuresta kokouksesta, jossa hänen hyvä ystävänsä chartistijohtaja Ernest Jones oli vapaamielisiä vastaan saanut toimeen päätöksen, »joka kehotti kansaa sotaan ja julisti, että rauha on rikos niin kauan kuin vapautta ei ole saavutettu». Kaksi vuotta myöhemmin, hnhtikuun 10 p. 1855 hän kirjoittaa sillä välin syntyneestä itämaisesta sodasta, että tämä sota »on synnyttävä ja sen sen täytyy synnyttää tapahtumia, jotka saavat köyhälistöluokan kykeneväksi jälleen valloittamaan kesäkuun taistelussa 1848 menetetyt asemat eikä ainoastaan Ranskassa, vaan koko keski-Europassa, Englanti siihen luettuna. — Ranskassa täytyy jokaisen uuden vallankumouksen myrskyn saada työväenluokka ennemmin tai myöhemmin valtaan, ja Englannissa kehittyvät asiat nopeasti samalle kannalle.»

Tästä näkyy, kuinka suuressa määrässä vuosien perinnäisusko vielä oli Marxin ajatuksen vallassa. Sitä suuremmalla halveksimisella hän puhuukin mainitussa kirjeessään parlamentarisista tapahtumista, ja kuitenkin se oli sama Marx, joka oli vuoden alussa kirjoittanut, että »Parisin köyhälistön vaatimukset, mikäli ne ulottuivat porvarillista tasavaltaa loitommalle, eivät voineet vuonna 1848 saada muuta muotoa, kuin Luxemburgin sumumaisen», että Ranskan työväenluokka ei ollut vielä sillä kannalla että se olisi voiuut löytää vallankumouksellisen toiminnan sisällyksen ja ainekset omasta asemastaan, että se oli vielä kykenemätön toteuttamaan omaa vallankumoustansa, että teollisuustyöväestön taistelu teollisuutta harjoittavaa porvarikuntaa vastaan Ranskassa, oli vasta osittainen tosiasia, joka ei helmikuun päivien jälkeen voinut antaa vallankumoukselle kansallista sisältöä». Ja muutamia kuukausia myöhemmin hän sauoo samoissa kirjoituksissa että mannermaan järjestyspuolueitten juonittelut eivät voi antaa aihetta uuteen vallankumoukseen, vaan että ne päinvastoin ovat mahdollisia ainoastaan siitä syystä, »että olojen perustus oli hetkellisesti niin varma ja, mitä taantumus ei tiedä, niin porvarillinen. Siihen kilpistyvät kaikki porvarillista kehitystä ehkäisevät taantumusyritykset yhtä varmaan kuin demokratien kaikki siveellinen suuttumus ja kaikki henkevät julistukset». Historia on osottanut, ettei liikepula eikä sen aiheuttama vallankumous, jota Marx odotti, voinut muuttaa näitä hänen sattuvasti kuvaamiaan oloja siinä määrässä, että siitä olisi voinut syntyä työväenluokan lopullinen voitto.

Yhtä terävästi kuin Marx oli hänen jyrkästi vastustamasa Proudhon jo keväällä 1848 esittänyt murrosajan porvarillisen luonteen. Hän kirjoittaa huhtikuun 29 päivänä »Représentant du Peuple» -lehdessä: »vuoden 1848 vallankumous, taloudellinen vallankumous, on porvarillisin, mitä voi olla. Se on työpaja, konttori, talous, kassa — runottomimpia asiota maailmassa — — —. Luoton ja vaihdon järjestäminen, tuotannon lisääminen, menekin kartuttaminen, talousosuuskuntien uusien muotojen määrääminen — kaikki tämä ei sovi yhteen vuoden 1793 mielialan kanssa. Meidän täytyy joko hyvällä tai pahalla suostua olemaan poroporvareita». Mutta Proudhon vastusti päinvastoin kuin Marx sota-aikomuksia, ollen tässä, jos niin tahdotaan sanoa, täydellinen »poroporvari». Niinpä hän taisteli sostalististen vallankumouksellisten yrityksiä vastaan, kun nämä koettivat sodan tai ulkoasiolden ristiriidan avulla saada kotoiselle vallankumoukselle voimia. Hän vastusti mainitussa lehdessä niitä mielenosoituksia, joita klubit olivat järjestäneet toukokuun 15 päiväksi Puolan puolesta ja jotka päättyivät stihen, että kansa tunkentui kamariin ja saattoi vastavallankumouksellisen mielialan kehittymään huippuunsa. »Minä en nsko», sanoo hän kirjoittamissaan vallankumouksen tunnustuksissa, »että Ranska levottomana onnettomasta köyhälistön kysymyksestä, joka ei voinut, ei tahtonut eikä saanut sietää lykkäystä, olisi kyennyt väistämään ratkaisua ja antantumaan sotaan ulkomaiden kanssa. Minä pidän sitäpaitsi taloudellisia keinoja, jos vain osaamme niitä käyttää, yhtä tehokkaina ulkovaltoja vastaan, kuin kaikkia konventin ja keisarikunnan armeijoja, kun taas asestettu sosialismiin liittynyt välitys on nostava kalkki Europan porvarit ja talonpojat meitä vastaan. Valtiolla on ulospäin voimia ainoastaan sukäli, kuin se voi ammentaa niitä sisällisistä oloista. Jos sisällinen elämä lakkaa, niin se koettaa turhaan vaikuttaa ulospäin. Helmikuun vallankumouksen jälkeen oli sisällinen kysymys kaikki kaikessa — — — hallitus oli ilman rahoja, hevosia, sotilaita — — —. Kauppa huusi apua, työntekijät olivat ilman työlä; meillä ei ollut kuten isillämme vuosina 1789 ja 1793 45 milj. kansallistiluksia käsissämme, ja me puhuimme sodasta!»

Tämän kirjoituksen tehtäviin ei kuulu tutkim Proudhonko vai Marx arvosteli oikeammin sodan otaksutun vaikutuksen vuoden 1848 vallankumoukseen Ranskassa. Tässä on kyseessä ainoastaan premissien vertaileminen. Ja miten Proudhonin kantaa arvosteltaneekin, ei voida kieltää hänen sisällistä johdonmukaisuuttansa. Hän torjui luotansa mitä jyrkimmin vuoden 1793 muistot. Millä kannalla hän oli parlamentarismiin nähden?

Prondhonia, »nykyaikaisen anarkismin isää» pitävät monet jyrkimpänä yleisen äänioikeuden käyttämisen vastustajana ja siis myöskin ankarana sosialistien parlamentarisen toiminnan vihollisena. Silmäys hänen kirjoituksiinsa osottaa kumminkin, että hänen vastustuksensa oli aina ainoastaan ehdollista. Hän tosin kirjoitti vaalien jälkeen huhtikuussa 1848 ankarasti »yleisen äänioikeuden synnyttämästä hämmennyksestä» ja ruoski kesäkuun tappelun jälkeen katkerasti sitä, että parlamentarismi »eristi» edustajat, jolloin hän nimenomaan syytti itseänsäkin siitä, että hän oli »parlamentarisen tyhmistymisen johdosta» lyönyt ennen taistelun puhkeamista laimin velvollisuutensa kansan edustajana. Mutta hän on myöskin samaan aikaan lausunut: »antakaa minulle yleisen äänioikeuden käyttäminen ainiaaksi, niin minä hyväksyn jo ennakolta kaikki sen tulokset». Samoin hän selittää »tunnustuksissaan» yleisestä äänioikeudesta, että sen »tosin huomaamattomana, mutta välttämättömänä vaikutuksena on oleva meidän julkisen oikeutemme täydellinen uudistaminen», että se ajan oloon »ei voi mukautua siihen, että työ on alistettu kapitalin alaiseksi». Ja teoksessaan »Capacité Politique des Classes Ouvrères», jota voidaan pitää hänen valtiollisena testamenttinaan, hän kirjoittaa: »siitä kansanvaltaisessa valtiossa ja kansanvaltaisissa yhteiskunnissa kumomattomasta periaatteesta, että äänioikeus kuuluu välttämättömästi valtion kansalaisille ja ihmisille, johtuu päätelmiä tai jos niin tahdotaan, sivulauseita, joilla on mitä suurin merkitys. Ensiksikin se, että niin pian kuin valtiollinen yhdenvertaisuus on julistettu ja yleisen äänioikeuden kautta käytännössä toteutettu, suuntautuu kansallisen kehityksen pyrkimys taloudellista tasa-arvoisuutta kohti — — —. Juuri siten käsittävät työväenehdokkaat asian. Mutta sitä eivät heidän porvarilliset vastaehdokkaansa tahdo». On tykkänään väärin pitää Proudhonia vaaleihin ja parlamentteihin osanoton ehdottomana vastustajana. Hän on ehdottomasti vastustanut ainoastaan keisarivallan aikuiseen kamariin menoa ja sitäkin ainoastaan sentähden, että se oli mahdollista vasta sitten, kun keisarilliselle valtiosäännölle oli vannottu uskollisuudenvala. Hän oli myöskin virkavaltaisesti keskitetyn valtion periaatteellinen vastustaja; hän tahtoi hallinnon järjestetyksi alhaalta päin ja hänen mielestään oli takapajulla olevat valtakunnanosat estettävä hidastuttamasta edistyneimpiä ankarasti toteutetun federalismin avulla. Valtion tuli olla kansanvaltaisten maakuntayhdyskuntien liiton alaisena. Kuten hänen kirjoituksestaan »Der Bürgerkrieg in Frankreich» näkyy, ei Proudhonin päämäärä tässä suhteessa eronnut sanottavasti Marxin päämäärästä, niin erilaisia kuin heidän keinonsa ja tähän päämäärään johtavat tiet olivatkin. Älköön myöskään unhotettako, että Proudhon kirjoitti aina ainoastaan Ranskalle ja vieläpä sille Ranskalle, jonka hän näki silmiensä edessä. Häneltä puuttui Marxin laaja, yleishistoriallinen katse, mutta hän ymmärsi omaa maatansa paremmin kuin kukaan muu, ja hänen pikkuporvarimaisuutensa vastasi tämän Ranskan kehityskantaa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

VI

Välitön lainsäädäntö ja parlamentarismi.

Kun vuoden 1848 yleisen äänioikeuden pettymyksen tunnetta synnyttävät tulokset antoivat Proudhonille aihetta luoda federalistinen järjestelmä, olivat ne eräälle saksalaiselle sosialidemokratille M. Rittinghausenille aiheena vaatia välitöntä lainsäädäntöä kansan kautta. Hän sai tähän aiheen Sveitsistä, jossa muutamat pienemmät kantonit vielä harjoittivat lainsäädäntöä kaikkien täysi-ikäisten kantonin kansalaisten kokousten kautta ja jossa ainakin perustuslakikysymykset olivat muissakin kanttoneissa ratkaistavat välittömän kansanäänestyksen kautta. Myöskin uusi liittovaltion hallitusmuoto, joka oli säädetty Sveitsissä 1848 julkaistiin vasta sitten, kun se oli saman vuoden syyskuussa ollut kansanäänestyksen alaisena ja saavuttanut sen hyväksymisen. Rittinghausen tahtoi nyt, että suurimpainkin valtioitten koko lainsäädäntö oli toimitettava kansanäänestyksen kautta, joten eduskuntajärjestelmälle ei jäisi sen rinnalla mitään tilaa. Ensimäinen hänen kirjoituksensa, jossa hän kehittää teoriaansa, on nimeltä »Philosophie der Geschichte» (historian filosofia). Mutta historiallinen kokemus ei laisinkaan puolusta hänen teoriaansa. Se tosin osottaa, että melkein kaikkien valtioiksi kehittyväin kansojen alkuasteella on välitön lainsäädäntö ollut melkein yksinomaan käytännössä, mutta se osottaa myöskin, että milloin lainsäädäntö ei ole ollut hallitsevain pääasiallisesti valloittajista muodostuneen vähemmistön etuoikeutena, joka silloin tosin on pitemmän aikaa voinut suorittaa kaikkii lainsäädäntökysymykset välittömän äänestyksen kautta, joka vihdoin on kumminkin käynyt heille ylivoimaiseksi — ovat kansat riistäneet lainsäädännön, joka on vaatinut runsasta ja monimutkaista työtä, näille erityisille henkilöille tai yhdyskunnille, joista parlamentit ovat myöhemmin kehittyneet. Tätä ei voida todistaa ainoastaan menneisyydestä vaan nykyjäänkin voimme päättää samaa nykyaikaisen kansanvallan vapaiden muodostumain, kuten esim. työntekijäin ammattiyhdistysten kehityskulusta. Niissäkin on alkuaikoina vallalla sangen laajalle ulottuva välitön lainsäädäntö ja hallinto, mutta kuta enemmän niiden jäsenluku kasvaa ja niiden tehtäväpiiri laajenee, sitä enemmän nämä toimet siirtyvät edustuslaitoksille ja virkamiehille. Jos mieli toteuttaa välitön lainsäädäntö sillä tavalla, kuin Rittinghausen ehdottaa, täytyisi meidän supistaa valtiot ja kunnat pienimpään kokoonsa tai hajoittaa ne piennimpiin osiinsa, jota ajatusta olisi aivan mahdoton yhdistää nykyisiin tuotanto- ja kulkulaitosoloihin. Hiukan toisin on välittömän kansanäänestyksen laita, jos sitä pidetään edustusjärjestelmän täydennyksenä ja tarkastuksena esitys- ja hylkäämisoikeuden muodossa, toisin sanoen oikeutena, jonka mukaan kaikille lakiehdotuksille on hankittava määrätty luku yhdyskunnan kansalaisten allekirjoituksia, samoin kuin erityiset lakiasäätävän yhdyskunnan tärkeimmät päätökset ovat asetettavat koko kansan äänestyksen alaisiksi, jota ilman nämä päätökset eivät ole päteviä. Tämä laitos, jota kutsutaan myöskin alote ja referendum oikeudeksi, näyttää ensi katseella mahdolliselle toteuttaa, ja se on, kuten tunnettu, nykyään Sveitsissä käytännössä sekä litttovaltion asioissa, että myöskin laajemmassa tai ahtaimmassa muodossa ysityisissä kantoneissa. Sen hyöty on riidan alainen. Sillä on epäilemättä arvoa valtiollisena kasvatuskeinona. Mutta se on perin hitaasti vaikuttava kasvatuskeino, joten se voi pitkät ajat vaikuttaa kehitystä hidastuttavana tekijänä maissa, missä ei ole jo vakautunutta kansanvaltaista julkista elämää. Yksin Sveitsin edistyneimmissäkin kantoneissa vapisevat edistyksen ystävät toisinaan tärkeissä äänestyksissä tämän laitoksen oikkujen edessä. Äänestäjäin enemmistö on siellä hylännyt kaikkien valtiollisten puolueitten yksimielisesti suosittelemia lakiehdotuksia ainoastaan siitä syystä, että ne olisivat jonkun verran lisänneet veroja tai että ne ovat vastoin suurten joukkojen juurtuneita tapoja. Monien varjopuoliensa ohella on edustusjärjestelmällä aina se etu, että puolueet tavallisesti valitsevat edustajikseen henkilöitä, jotka ovat henkisessä suhteessa keskimäärän yläpuolella, jonka lisäksi toiminta eduskunnassa vaikuttaa useimpiin osanottajiin kasvattavasti, laajentaen heidän näköpiiriään. Sentähden voidaan täydellä syyllä sanoa, että välitön kansanäänestys on parlamenttiin verraten enimmäkseen vanhoillinen tekijä, ellei ole kysymys yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa suhteessa sangen edistyneistä kansoista. Sosialidemokratit puolustavatkin kaikkialla kansan esitys- ja hylkäämisoikeutta enemmän kansanvaltaisen itsemääräämisoikeuden periaatteen vuoksi kuin siitä syystä, että he luulisivat siten voivansa edistää erityisiä puolue-etujaan.

Samasta syystä, mutta luonnollisesti päinvastaisten päätelmäin perustuksella ovat yksinvaltaiset hallitukset Jumalan armosta aina periaatteessa tämän laitoksen vastustajia. Ainoastaan vallankumouksen ja yksivallan sekasikiö, kuten Bonapartelaisuus Ranskassa, voisi ottaa »aatteittensa» ohjelmaan välittömän kansanäänestyksen sekamuodon kansanvaltaisena laitoksena. Bonapartelainenkin kansanäänestys on kumminkin käytännössä lopullisesti osottautunut kaksiteräiseksi miekaksi.

Kun Rittinghausen vuoden 1850 jälkeen puolusti Ranskan välittömän lainsäädännön aatetta, saavutti hän useiden kamarissa sattuneiden tapahtumain johdosta pettyneitten demokratien kannatuksen. Ainoastaan Louis Blanc ja Proudhon, jotka muutoin olivat aivan vastakkaisella kannalla, kääntyivät yhtä jyrkästi häntä vastaan. Heidän todistelunsa voimme jättää tässä syrjään. Rittinghausen vastasi arvostelijoilleen vuoden lopulla eräässä Fourierilaisessa lehdessä. Muutamia päiviä hänen vastauksensa jälkeen tapahtui Ludvig Bonaparten vallankaappaus, ja joulukuun 21 päivänä toimitetussa välittömässä kansanäänestyksessä 7,439,216 Ranskan kansalaista hyväksyi 646,737 vastaan nimenomaan tämän vallankaappauksen. Yksitoista kuukantta myöhemmin, marraskuun 21 päivänä 1852 toimitettu välitön kansanäänestys perinnöllisen bonapartelaisen keisarivallan palauttamisesta antoi vastaukseksi 7,824,189 myöntävää ääntä ainoastaan 253,145 kieltävää vastaan. Tämä lamautti pitkäksi aikaa Ranskan demokratein innostuksen välittömän kansanäänestyksen aatteeseen. Ainoastaan Sveitsissä, jossa aivan toisenlaiset olot vallitsevat, jatkoi eräs Considérantin oppilas, sveitsiläinen sosialisti Karl Bürkli myöhemmin propagandaa välittömän lainsäädännän puolesta ja saavuttikin siellä melkoisia voittoja.

Takaisin sisällysluetteloon

 

VII

Pettymykset yleisen äänioikeuden suhteen.

Mutta miten oli yleisen äänioikeuden laita? Englannissa oli sitä tarkoittava liike jäänyt tuloksitta ja Saksassa oli taantumus tukahduttanut sen. Päinvastoin oli asia Ranskassa. Ludvig Napoleon antoi vallankaappauksen jälkeen siellä joukoille uudelleen äänioikeuden, jonka hänen hajottamansa edustajakamari oli niiltä riistänyt vahvistaessaan asuutopaikkasensuksen kolmeksi vuodeksi. Ja joukot valitsivat kiltteinä lapsina bonapartelaisia. Ensimäisissä uudistetun vaalioikeuden jälkeen toimitetuissa vaaleissa tuli ainoastaan bonapartelaisia edustajia, ja myöskin toiset vaalit — 1857 — toivat kuutta vastustuspuoluelaista lukuunottamatta lakia säätävään yhdyskuntaan ainoastaan keisarin ehdokkaita. Yli kuudesta miljoonasta annetusta äänestä saivat hallituksen ehdokkaat 5 12 miljoonaa.

Täten oli yleinen äänioikeus menettänyt täydellisesti luottamuksensa useimpain sosialistien ja myöskin monien porvarillisten radikaalien silmissä. Sen valtiollisesta vaikutuksesta ei kuultu minkäänlaisia toiveita, syvä epäluulo joukkoja vastaan valitsijoina levisi yhä laajemmalle. Useampain sosialistein ainoana toiveena oli uudelleen puhkeava vallankumous, jota käsitettiin yleensä jakobiinilaisten perinnäiskäsitteen merkityksessä, toisin sanoen terroristisesti toimivan vallankumouksellisen keskusvallan luomisen kannalta. Ainoana tehtävänä, jota sosialistien oli ennen kaikkea pidettävä silmällä, oli valtiovallan valloittaminen ja sen koko koneiston tarkoituksenmukainen käyttäminen vallankumouksellisten keinojen avulla vallankumouksellisia tarkoitusperiä varten. Tämä oli se teoria, joka varsinkin Ranskassa saavutti maaperää ja jota tästä alkaen kutsutaan Blanquin mukaan blanquilaisuudeksi.

Eräs tämän aatesuunnan ensimäisiä kirjallisia edustajia oli toisen keisarikunnan aikana Hippolyte Castille, joka vuonna 1854 ilmestyneessä toisen tasavallan historiassa esiintyy hirmuhallituksen täydellisenä ihailijana. »Täydellisin yhteiskunta on se», kirjoittaa hän, »missä tyrannius on koko yhteiskunnan asia». Hän hylkää yksilöllisen vapauden »saatanallisena vapautena», ja samoin hän hylkää parlamenlarismin. »Tältä aikakaudelta nimittäin hirmuhallituksen ajalta, jolloin girondistit, hebertistit ja dantonilaiset mestattiin toinen toisensa perästä) alkaa arvovallan periaatteen todellinen uudestasyntyminen, joka on inhimillisen yhteiskunnan ikuinen turva. Vapautettuna maltillisista ja äärimmäisistä, turvattuna kaikkia väkivallan ristiriitoja vastaan, saa julkinen menestysvaliokunta — — — tarpeellisen voiman ja yhtenäisyyden puolustaakseen asemaa ja suojellakseen Ranskan sitä ahdistavan anarkian vaaroilta». Tasavalta ei ollut silloin joutunut perikatoon sen tähden, että oli hallittu liian paljon, vaan se oli päinvastoin ollut »parlamenttimiesten, thermidorin pettäjäin syy». Robespierren suuruus sitävastoin oli juuri siinä, »että hän ylläpiti arvovaltaa, että hänellä oli tarkka valtiollinen vaisto».

Siten Castille. Aivan samaan suuntaan kirjoittaa vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin blanquilainen A. Regnard. »Keisarivallan aikana oli kaksi vastustuspuoluetta. Toinen oli liberalinen ja doktrinärinen — — — toinen radikalis-utopistinen ja materialistinen, kuten sitä silloin kutsuimme, ja uskollisina Ranskan vallankumouksen oikeudenmukaiselle perinnäisuskolle olivat sen jäsenet sitä mieltä, että kansanvallan tarkoituksena ei ollut hallitusvallan heikontaminen, maan sen valloittaminen — — —. Vapaus, se on Tiberius Gracchus Rooman torilla ja Spartakus Capuassa. Se on elokuun 10, helmikuun 24, syyskuun 4 päivä. Se on oman itsensä herraksi tullut tietoisuus, sana ja painotuote. Tämä on todellinen valtiollinen vapaus — — —. Ja se velvoittaa meitä, jotka sen arvovalta nimittää, sillä jokainen vallankumous on välttämättömästi väkivallan työ». Tasavaltaa täytyy johtaa rautaisin kourin. Jos kansan mieleen johtuisi valita yksinvaltainen kamari, niin se löytäisi armeijassa Hochen ja Augereaun kaltaisia henkilöitä, jotka tasavaltaisten upseerten tukemana auttaisivat käymään taistelua yleisen äänioikeuden valitsemia vastaan.»

 

* *
 * 

 

Tätä blanquilaista käsitystä kannatti lievennetyssä muodossa myöskin Marx ja Engels; hekin pitivät jakobinilaista perintöä kauan aikaa köyhälistön kehittyneempään osaan perustuvan keskitetyn diktaturin vallankumouksellisen luomisvoiman aatteena. Sen vastapainona huomaamme Ranskassa totsen keisarikunnan nuoremman työväenliikkeen, johon Proudhon oli syvästi vaikuttanut, ja sen vastakohtana Lassallen johtaman ja leimaaman liikkeen, joka syntyy Saksassa vuosina 1862–1863. Mitä Lassalle oli Saksalle, sitä olivat proudhonilaiset kaikesta eroavaisuudestaan huolimatta itse asiassa Ranskalle, ja samoinkuin blanquilaiset ahdistivat näitä, kuten Tolainia, Fribourgia j. n. e. joko itsetietoisina tai itsetiedottomina bonapartelaisina, samoin vastustivat Marxin puoluelaiset Saksassa lassallelaisen liikkeen johtajia Bismarckin asiamiehinä. Tältä kannalta katsoen on huvittavaa lukea Marxin ystävän Wilhelm Liebknechtin puheita lassallelaisia vastaan kuusikymmenluvulla ja myöhemmin. Niissä tapaamme pohjaltaan saman yleisen äänioikeuden halveksimisen, saman periaalteellisen parlamentarismin hylkäämisen ja samat aatteet valtiovallan vallankumouksellisesta valloittamisesta ja käyttämisestä, kuin edellämainituissa kirjoituksissa. »Vallankumouksia ei tehdä ylemmän vallan korkealla luvalla; sosialistisia aatteita ei voida nykyisessä valtiossa toteuttaa; niiden täytyy kumota se voidakseen päästä elämään. Pois rauha nykyisen valtion kanssa! Ja pois yleisen ja välittömän äänioikeuden palvelus!» Sillä »hallitsevaan luokkaan nähden ei sosialismi enää ole teorian kysymys, vaan yksinkertaisesti valtakysymys, jota ei voida ratkaista paremmin kuin mitään muutakaan valtakysymystä missään parlamentissa, vaan ainoastaan taistelutantereella.» Siten sanoo Liebknecht toukokuun 31 päivänä 1869 pitämässään myöskin lentokirjasena julkaistussa esitelmässä sosialidemokratian valtiollisesta asemasta. Samaan suuntaan hän puhuu vuotta myöhemmin sosialidemokratisen työväenpuolueen kongressissa Stuttgardissa: »uusi tuotantojärjestelmä on mahdollinen vasta sitten, kun koko nykyinen valtio on hävinnyt. Sentähden meidän täytyy valloittaa valtio ja luoda uusi.»

Liebknecht on myöhemmin perustellut tästä käsityskannasta poikkeavia muuttuneita mielipiteitään parlamentarismista siten, että hän sanoi ennen vuotta 1871 olleensa pohjois-Saksan liittoon nähden tällaisella kannalla, josta jokainen arvostelukykyinen olisi voinut sanoa, että se oli ainoastaan ohimenevä tila. Lujittuneessa ja ulkovaltoja vastaan itsenäisessä Saksan valtakunnassa oli toisenlainen taktika luonnollisesti käynyt välttämättömäksi. Mutta tämä on kumminkin ainoastaan puoleksi oikein. Siinäkin Saksan sosialidemokratian sivustassa, jonka johtaviin edustajiin Liebknecht kuului, esiintyi valtiollinen katsantokanta, mikä oleellisissa kohdissa erosi niistä mielipiteistä, jotka olivat hänen ajatussuuntansa lähtökohtina. Liebknecht on mukautunut niihin enemmän kuin hän on ollut myötävaikuttamassa niiden kehitykseen, sillä onhan kieltämätöntä, että ne erosivat ei ainoastaan taktillisesti, vaan myöskin periaatteellisesti hänen aikaisemmasta katsantokannastaan. Mies, joka tuli tämän suunnan ensimäiseksi käytännölliseksi edustajaksi, oli Liebknechtin nuorempi taistelutoveri ja tavallaan hänen oppilaansa August Bebel. Hän oli samoin kuin Tolain y. m. kasvanut vuoden 1848 ilmakehässä. Aikaisemmilla traditioneilla, vuoden 1848 taisteluilla ei ollut todellista pohjaa hänessä. Hän katseli asioita nuoremman työväenpolven silmillä ja asettui jo Pohjois-Saksan liittoparlamentissa, vaikka hän olikin lassallelaisten vastustaja, lainsäädäntöön nähden osanottoa puolustavalle käytännölliselle kannalle, joka oli paljoa lähempänä lassallelaisten kuin Liebknechtin edustamaa kantaa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

VIII

Ferdinand Lassalle yleisen äänioikeuden profetana.

Tällä muuttuneella suhteella parlamentarismiin ei ollut silloin ketään teoretista edustajaa eikä se oikeastaan ole vielä nytkään tullut teoretisesti perustelluksi sosialidemokratian kokonaisliikkeen tunnustamalla tavalla. Se on oleellisesti käytännön lapsi, kukaan ei ole sitä luovalla tavalla ehdottanut eikä opettanut, vaan se on yksinkertaisesti syntynyt. Se voidaan eräässä merkityksessä liittää sen miehen nimeen, joka on vuosikausia ollut nuoremman saksalaisen työväenliikkeen etevin innostuttaja. Ferdinand Lassalle on auttanut sen syntymistä ainakin siten, että hän on tarmokkaasti pukenut sanoiksi toisen suotuisamman käsityksen yleisestä äänioikeudesta. Jos hän olisi elänyt kauemmin, olisi hän todennäkäisesti myöskin opettanut ja teoretisesti esittänyt uuden katsantokannan parlamentarisesta toiminnasta. Sillä hänen periaatteittensa mukaan voidaan se jo lukea hänen valtiollisten kirjoitustensa rivien välistä, jotka hän on vuosina 1862–64 omistanut Saksan työväenluokalle. Hän oli tältä kannalta katsoen samassa suhteessa Marxiin kuin Bebel Liebknechtiin. Se voidaan huomata jo hänen keväällä vuonna julkaisemassaan kirjoituksessa Italian sodasta, jonka johdosta Lassallen ja Marxin välille syntyi kuten tiedetään, sellainen juova, ettei se tullut koskaan täydelleen silottelluksi. Lassalle asettuu siinä bonapartismin suhteen tykkänään toiselle kannalle, kuin aikakauden sosialistien ja porvarillisten demokratien suuret joukot. Kun nämä huomasivat bonapartelaisessa järjestelmässä ainoastaan rappeutumista, kansanvallan väärentämistä, katseli hän sitä samalla toiseltakin kannalta, pitäen sitä yksinvaltaisen järjestelmän parantumattomana loukkauksena sen vähäisen kansanvallan kautta, jonka bonapartelaisuus toi mukanaan. Hän huomasi, että tässä oli dialektinen ristiriita, joka oli olojen kehittyessä välttämättömästi hävittävä bonapartelaisuuden taantumuksellisen aineksen, mutta ei suinkaan kansanvaltaa. Hän osottaa, että hallitusjärjestelmä, jonka teoretiset periaatteet ovat kansanvaltaisia, mutta hallituskeinot taantumuksellisia ja hirmuvaltaisia, voi menestyä ainoastaan lyhyen ajan. Mutta vaikka se voikin olla yhtä katkera, niin se ei kumminkaan voi olla läheskään yhtä vaarallinen kansanvaltaisen kehityksen vihollinen, kuin hallitusjärjestelmä, joka edustaa suljettua taantumuksellista periaatetta. Se sisältää itsessään jo alituisen ristiriidan, jatkuvan repimisen siemenen. Ottakoon Ludvig Napoleon Lontoosta ja Jerseystä Ranskaan lähetettyjä vallankumouksellisia kirjoja takavarikkoon kuinka tarkoin tahansa, mutta kuka ottaa takavarikkoon hänen omat manifestinsa, joiden kautta hän alituisesti rankaisee oman hallitusjärjestelmänsä valheita? (Lassallen kootut teokset 1 osa, siv. 316–317).

Samassa kirjoituksessa näemme Lassallen myöskin selittävän Parisin vaalien tulosta vuodelta 1857. Missä muut näkivät ainoastaan sen, että vuoden 1857 yleiset vaalit olivat yhä edelleenkin tuottaneet Napoleonin ehdokkaille musertavan enemmistön, siinä hän huomasi tai arvosteli erittäin terävästi vastustuspuolueiden äänimäärän lisäytymistä jälkeen vuoden 1851. Hänen katsantotapansa osottaa mitä suurinta yhtäläisyyttä sen Parisin vaaleja koskevan selostuksen kanssa, jonka tapaamme Proudhonin teoksen »Capacité politique des classes Ouvrières» toisessa luvussa. Ei ole epäilemistäkään, että hän kolme vuotta myöhemmin työväen ohjelmassaan lausui Saksan työntekijöille, että yleinen äänioikeus tosin ei ole taikakeino, mutta se on keihäs, joka itse parantaa iskemänsä haavat, niin hän tässä nojautui myöskin vuoden 1857 kokemuksiin, jotka muuten tulivat täysin vahvistetuiksi vuoden 1863 vaalien kautta. Lassalle ei tosin ole kirjoiluksissaan pannut kyllin suurta painoa sille tosiasialle, että yhteiskunnan luokkakehitys sekä lukumääräänsä että sivistyskantaansa nähden määrää yleisen äänioikeuden vaikutustavan. Mutta tätä on pidettävä enemmän esityksen kuin Lassallen todellisen katsantokannan virheenä. Lassalle piti mielellään käsitettä lähtökohtanaan. Mutta käsitteen dialektisen kehityksen takana hänellä on aina, kuten näkyy varsinkin hänen lentokirjastaan hallitusmuodoista, kauttaaltaan realistinen, yhteiskunnallisen elämän alkeisedellytyksiin, etenkin taloudelliseen kehitykseen perustuva historiankäsitys. Tähän aikaan piti myöskin hän, samoinkuin muutkin sosialistit taloudellista kehitystä sosialismin tarkoittamassa merkityksessä melkoista kypsempänä, kuin se itse asiassa oli. Sentähden hän lieneekin todellisuudessa odottanut yleisen äänioikeuden luomiskyvyltä enemmän, kuin se voi silloisen luokkajaon vallitessa Saksassa aluksi suorittaa. Mutta tämä liioittelu ei ollut käytännössä mikään virhe. Se antoi Lassallelle sisäisen voiman kaikkia oikealta ja vasemmalta tulevia väitöksiä vastaan innostuttaa Saksan työväestöä tarmokkaasti taistelemaan yleisen äänioikeuden puolesta ja valmistaa se järjestelmällisesti käyttämään tätä oikeutta. Tarvittiin luja vakaumus, jos mieli pysyä järkähtämättömänä kaikkia niitä väitöksiä vastaan, joita niin peräti eri tavalla ajattelevat miehet kuin Marx, Rodbertus ja Lothar Bucher esittivät hänen puolustamaansa yleistä äänioikeutta vastaan, vedoten melkein samalla tavalla Ranskaan.

Lassalle kuoli, ennenkuin yleinen äänioikeus oli Saksassa toteutettu. Hän ei pelännyt, kuten tiedetään, ryhtyä nenvotteluihin Preussin johtavan ministerin Bismarckin kanssa saadakseen sen toteutetuksi. Vaikeata on sanoa, missä määrässä hänen suullinen esityksensä sekä erityisesti Bismarckiin ja Preussin kuninkaaseen vaikuttamista tarkoittavat kohdat hänen puheissaan ja kirjoituksissaan ovat vaikuttaneet siihen, että Pohjois-Saksan liittoparlamenttia varten säädettiin vuoden 1866 sodan jälkeen yleinen äänioikeus. Mutta tuskin hänen todistelunsa lienevät jääneet aivan ilman vaikutusta. Hänen luomansa yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen agitationi pakotti vapaamieliset puolueet ottamaan uutta parlamenttia varten ohjelmaansa vaatimuksen yleisestä äänioikeudesta, jonka he olivat muutamia vuosia ennen Preussissa poistaneet päiväjärjestyksestä, ja täten se vaikutti myöskin, että tämä kansanvaltaisuuden muoto liitettiin liittovaltioiden valtiosääntöön. Siitä se siirtyi myöhemmin Saksan valtakunnan perustuslakiin.

Takaisin sisällysluetteloon

 

IX

Saksan sosialidemokratian parlamentarinen kehitys.

Ensimäiset vaalit Pohjois-Saksan liittoparlamenttiin tuottivat sosialidemokratialle suuren pettymyksen. Perustuslakia säätävään parlamenttiin valittiin ainoastaan Bebel, joka silloin vielä oli saksalaisen demokratisen kansanpuolueen etunenässä, mutta oli jo kehittymässä sosialistiksi. Ensimäiseen liittoparlamenttiin valittiin paitsi Bebeliä, ainoastaan Liebknecht saksalaisen kansanpuolueen puolesta; yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen edustajina sinne tuli osaksi vasta jälkivaaleissa J. B. von Schweitzer, F. W. Fritzsche, Fritz Wende ja Emil Försterling, kaksi viimemainittua oikeanskoisen Hatzfeldtilaisen ryhmän edustajia. Niin pieni kuin tämä joukko olikin, esiintyi siinä jo alusta alkaen mitä jyrkin ristiriita parlamentissa noudatettavaan toimintaan nähden. Meidän esityksellemme on tärkeää ainoastaan Lassallen jälkeen yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen johtajaksi tulleen J. B. von Schweitzerin ja Liebknechtin välinen vastakkaisuus. Liebknecht rajoittui vallankumouksellisen vastalauseen kannalle. Hän ei tahtonut kuullakkaan pienimmästäkään positivisesta lainsäädännöllisestä työstä parlamentissa, vaan hän kieltäytyy allekirjoittamasta mitään sellaista tai sitä vaativaa anomusta, kuten esim. Schweizerin työväensuojeluslakiehdotusta. Schweitzer taas tunnusti puheessaan pohjoissaksalaisen liiton kehityskykyiseksi luomaksi ja koetti sopivissa tilaisuuksissa tehdä sille parannusehdotuksia työntekijäin ja työväenyhdistyksen kansanvaltaisia vaatimuksia vastaavaan suuntaan. Ei-sosialistisia puolueita vastaan hän osotti julkisesti vielä suurempaa itsenäisyyttä, kuin silloin Liebknecht. Kuinka pitkältä hän on epävirallisesti ollut tekemisissä Bismarckin apulaisen salaneuvos Wagenerin kanssa, tiedetään ainoastaan arveluiden perustuksella. Kuten toisessa paikassa jo on huomautettu, lähestyi Bebel lainsäädännön osallisuuteen nähden vähitellen Schweitzerin ja hänen toverinsa Fritzschen sekä myöhemmin Hasencleverin omaksumaa kantaa. Edellä mainittu, puhdasta protestikantaa puolustava Liebknechtin puhe sosialidemokratian valtiollisesta kannasta oli tosin muodollisesti kohdistettu Schweitzeriä vastaan, mutta tarkoitti itse asiassa samalla myöskin Bebeliä. Jälkimäinen on tuonut tämän nimenomaan esiin sosialidemokratisen puolueen kongressissa Erfurtissa vuonna 1891 ja samalla selittänyt, että Bebelin ja Liebknechtin Stuttgartin kongressissa vuonna 1870 esittämä, vielä melkein täydellisesti kielteinen päätös valtiollisesta taktikasta oli sovitteluyritys heidän kummankin mielipiteestä, jotka eivät silloin vielä soveltuneet läheskään yhteen. Silloiselle ryhmäriidoille kuvaavaa on myöskin, että kun Napoleon 3:s heinäkuussa julisti sodan Preussia vastaan, niin, Schweitzer ja muut toverit myönsivät ensimäiset sotavarat, mutta Bebel ja Liebknecht kieltäytyivät äänestämästä sillä perusteella, että sota oli vain Bismarckin politikan luonnollinen seuraus ja että varojen myöntäminen sotaa varten merkitsi tämän politikan hyväksymistä.

Ensimäisille Saksan valtakunnan valtiopäiville valittiin ainoastaan Bebel, mutta vankeus esti hänet suurimman osan aikaa ottamasta osaa istunnoihin. Toisille valtakunnan valtiopäiville (1874) tuli yhdeksän edustajaa silloin vielä hajallaan olevasta puolueesta. Heidän kantansa parlamentarisiin nenvotteluihin nähden oli sama. Missä eroavaisuuksia ilmestyi, kulki erottava raja kummankin puolueen »poikki». Niinpä hyökkäsivät muutamat oman ryhmän lehdet kiivaasti Liebknechtin lähimmän ryhmätoverin Julius Mattelerin kimppuun, kun hän lausui eräässä valtiopäiväpuheessaan, että sosialidemokratia ei vastusta valtakuntaa valtiollisesti järjestettynä kokonnisuutena, vaan ainoastaan valtakunnassa vallitsevia oloja. Saman vuoden syksyllä alkoivat sovintoneuvottelut kummankin ryhmän välillä, ja helluntaista 1875 alkaen on Saksassa ainoastaan yksi yhtenäinen sosialidemokratinen puolue.

Vaikka puolueen laillisen aseman ja sen valtiopäiväedustajain luvun vaihtelevaisuuden vuoksi onkin mahdotonta osottaa, että sen suhde parlamentarismiin olisi kehittynyt katkeamatta määrättyyn suuntaan, niin on kumminkin aivan selvää, että Saksan sosialidemokratia on tilapäisiä poikkeuksia lukuunottamatta tehnyt parlamentarismille aikojen kuluessa yhä tuntuvampia myönnytyksiä. Tämä näkyy ensiksikin sosialidemokratien esittämien sekä itsenäisten että parannuksia tarkoittavain anomuksien luonteesta, ja myöskin heidän yhä lisäytyvästä osanotostaan valtiopäiväin valiokuntain töihin. Kun vuoden istuntokaudella esim. Julius Matteler edellämainitusta selityksestään huolimatta vielä kieltäytyy kaikesta osanotosta erään valiokunnan keskusteluihin, kun hän oli tullut siihen valituksi, ja oli sen kokouksissa läsnä »ainoastaan katselijana», on sosialidemokratinen puolue sittemmin yhä enemmän alkanut ottaa osaa valiokuntaneuvotteluihin, suostunut ottamaan sihteerintoimia valiokunnissa ja antanut valita jäseniänsä valiokuntakeskustelujen selostajiksi j. n. e. Onpa sosialidemokratisella valtiopäiväryhmällä myöskin edustajansa valtiopäivien vanhinten konventissa, tuossa eri ryhmien edustajain vapaassa delekationissa, joka kerta kerralta kollegialisesti päättää valtiopäivillä esiintyväin asiain käsittelystä. Eikä se myöskään hylkäisi edustusta valtiopäivien puhemiehistössä, jos ei siihen liittyisi velvollisuus käydä tilapäisillä tervehdyksillä Saksan keisarin luona tai jos muut ryhmät tyytyisivät siihen selitykseen, että sosialidemokratit ovat valmiit täyttämään kaikki valtiopäiväin työjärjestyksen heille määräämät velvollisuudet.

Tällä hoviedustuksen ja sitä muistuttavain menojen hylkäämisellä ei ole enää mitään yhteyttä valtakunnan periaatteellisen kieltämisen kanssa sellaisenaan. Sosialidemokratia on tosin nyt kuten ennenkin valtiollisen myöntymättömyyden kannalla valtakunnan hallitukseen nähden; se kieltää siltä kaikki rahalliset hallituskeinot. Mutta se auttaa parantamaan lakeja ja kun positivinen edistysaskel on kysymyksessä, äänestää se toisinaan myöskin loppuäänestyksessä koko lakiehdotusten puolesta eikä hylkää periaatteessa valtakunnan virastojen toimivallan lisäämistä. Onpa se nykyään ehkä kaikista valtiopäiväin puolueista taipuvaisin lisäämään valtakunnan valtuutta, siirtämään valtakunnalle yhä useampia hallinnollisia ja lainsäädännöllisiä tehtäviä. Tässä suhteessa voi Liebknechtin alkuperäisesti edustaman katsantokannan ja nykyisen katsantokannan välinen vastakkaisuus tuskin enää lisäytyä. Sosialidemokratiasta on nykyään tullut varsinainen »valtakunnanpuolue».

Tämä kehitys ei ole tapahtunut äkkiä eikä, kuten helposti voidaan käsittää, ilman monia kiivaita taisteluita. Erityisesti herätti eri valtiopäivävaliokuntiin meneminen kiivaita vastalauseita. Tämä tapahtui sosialistilain aikana, toisin sanoen silloin, kun sosialidemokratia oli poikkeuslain alaisena, eikä ole väärin sanoa, että sosialidemokratia, joka on niin voitokkaasti vastustanut tätä lakia, oli parlamentarisesti kehittynyt tämän yläpuolelle jo ennenkuin laki säädettiin. Tyytymättömyys pukeutui silloin niinkutsuttujen »nuorten» liikkeeksi, jolla kuitenkin oli ainoastaan ohimenevä merkitys.

Takaisin sisällysluetteloon

 

X

Kysymys osanotosta hallitukseen.

Saksassa tapahtuneilla seikoilla on vastakohtansa muissa maissa. Ennenkaikkea kiihotti Saksan sosialidemokratian menestys valtiopäivämiesvaaleissa niiden maiden sosialisteja, joissa jo oli kansanvaltainen äänioikeus, käyttämään sitä yhä tarmokkaammin, ja niiden maiden taasen, joissa työväenluokalla ei vielä ollut äänioikeutta, osaksi synnyttämään sen saavuttamista tarkoittavia liikkeitä, osaksi kannattamaan niitä voimakkaasti. Täten onkin kaikissa siedettävällä äänioikeudella varustetuissa nykyaikaisissa maissa tätä nykyä sosialidemokratisia työväenpuolueita, joiden toiminta kärjistyy maan parlamentin ja mniden edustuslaitosten jäsenten vaaleihin ja valittujen toimintaan näissä yhdyskunnissa.

Eri maiden tykkänään erilaisista hallitusmuodoista, niiden perinnäisestä puolue-elämästä ja puolueitten ryhmityksestä riippuu luonnollisesti, että sosialidemokratian taktika ei ole eri parlamenteissa läheskään sama, vaan että siinä huomataan toisaalla jyrkempiä toisaalla taas taipuvampia ominaisuuksia. Jos Saksa tahdotaan jättää huomioonottamatta, niin verrattakoon tässä suhteessa toisiinsa Ranskan mallikelpoisesti järjestetyn sosialidemokratian ja Italian sosialidemokratian menettelyä asianomaisissa parlamenteissa. Toisessa näistä maista on etupäässä talonpoikaisiin kansanvaltaisiin aineksiin nojautuva porvarillinen vasemmisto ja suhteellisesti levollinen edistysluontoinen kehitys, toisessa taas joukko horjuvia puoluemuodostuksia ja pyrkimys malttamattomiin tekoihin sekä parlamentissa että sen ulkopuolella. Tämä ei luonnollisesti voi olla vaikuttamatta asianomaisten sosialististen puolueitten luonteeseen ja taktikaan.

Sen lisäksi on parlamenteilla omituinen dynamikinsa, jota noudattamasta ei mikään huomattavampi puolue voi vetäytyä. Yksityisellä, jonka ääni yleensä ei vaikuta mitään parlamentarisissa äänestyksissä, on näissä ehdoton vapaus. Mutta niin pian kuin parlamentarinen ryhmä on kyllin vahva ratkaisevasti kallistamaan vaakaa puolelle tai toiselle, ei se ajan oloon voi vetäytyä siitä vastuunalaisuudesta, minkä tämä saavutettu valta-asema tuottaa. Sen täytyy asettua yksityisten keskustelunalaisten kysymysten suhteen asialliselle kannalle, huolimatta siitä, haluaako se sitä vai ei. Poikkeuksena tästä ovat ainoastaan ehdottoman vastalauseen puolueet, toisin sonoen sellaiset, joiden ainoana tehtävänä on panna vastalause määrättyä oikeustilaa vastaan, kuten esim. vastoin tahtoa anastetun valtio-osan edustajat. Mutta suuri yhteiskunnallinen luokka, jonka etuihin melkein kaikki lainsäädännölliset ja hallinnolliset toimenpiteet vaikuttavat, ei voi ajan oloon asettua ehdottoman parlamentarisen protestin kannalle; sen on kokemus osottanut kaikkialla. Se tyydyttäisi ainoastaan tämän luokan kiihkoilevimpia aineksia, kun taas muut, siis suuret joukot, joutuisivat muitten puolueitten talutusnuoraan. Ehdottoman protestin puolueet, jos ne nimittäin edustavat nationalistisia vaatimuksia, ovat joko tuomitut pysymään paikallaan tai alituisten vaihtelujen alaiset, koska ne eivät edusta tarkkaan määrättyjä etuja, eivätkä kulloinkin olosuhteista johtuvia vaatimuksia, vaan pääasiallisesti ainoastaan tunnelmia. Voidaan varmasti väittää, että jos Saksan sosialidemokratia olisi pysynyt sillä protestikannalla, jota Liebknecht alkujaan edusti, niin se ei olisi voinut osottaa maailmalle sitä alituista kasvamista, mikä sen historiassa nyt huomataan. Kun Pohjois-Saksassa ei ollut porvarillista radikalista puoluetta, joka olisi ymmärtänyt työntekijäin uudistusvaatimuksia ja ollut niille myötätuntoinen, olisi sinne todennäköisesti syntynyt ennemmin tai myöhemmin sosialidemokratian rinnalle työntekijäin reformipuolue alkeellisine vaatimuksineen. Tämä oli huomattavissa niin selvästi, että Friedrich Engels ei Marxin luokkataisteluihin kirjoittamissaan alkulauseissa[6] enää esitä sosialidemokratian laillista parlamentarista toimintaa ainoastaan sangen rajoitettuna hätävarana, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt, vaan säännöllisenä, kaikkialle tunkeutuvana, välttämättömänä työväenluokan taktikana. Hän ei arkaile sanoa, että »vanhan menettelytavan tarkistaminen» on tunnustettu välttämättömäksi myöskin romanilaisissa maissa. Yksin Ranskassakin, jossa vallankumous vallankumouksen jälkeen kumminkin on jo yli sata vuotta valmistanut maaperää ja jossa ei ole ainoatakaan puoluetta, mikä ei olisi tehnyt voitavaansa kaikissa mahdollisissa vallankumouksellisissa puuhissa, ja jossa sen lisäksi olot ovat kumouksellisille aktivisille teoille paljoa edullisemmat kuin Saksassa, yksin sielläkin ovat sosialistit huomanneet, että pysyvä voitto on mahdotonta, ellei kansan suuria joukkoja ole sitä ennen saatu sen puolelle. »Pitkällinen propagandatyö ja parlamentarinen toiminta», sanoo hän nimenomaan, »on myöskin siellä tunnustettu puolueen lähimmäksi tehtäväksi».

Samassa kirjoituksessa tapaamme sen lisäksi seuraavan huomattavan lauseen: »tämä yleisen äänioikeuden menestyksellinen käyttäminen on luonut aivan uuden taistelutavan, ja tämä on kehittynyt nopeasti edelleen». Sen jälkeen hän luettelee työntekijäin osanottoja vaaleihin (yksityisten maitten valtiopäivien, kunnallishallitusten, teollisuustuomioistuinten vaaleihin j. n. e.) joka luettelo ei kumminkaan ole laajuudeltaan eikä sisällöltään täydellinen. Mutta tämähän ei olekaan yhtä tärkeää, kuin se periaatteellinen tunnustus, että yleisen äänioikeuden säännöllinen ja järjestelmän mukainen käyttäminen synnyttää aivan määrätyn taistelutavan, tai on oikeastaan elimellisessä yhteydessä sen kanssa. Tässä vallitsee johdonmukaisuuden laki, jota ei kukaan voi välttää.

Mutta kuinka kauas tämä johdonmukaisuus ulottuu? Tämä on se suuri khsymys, joka nykyään kiihottaa sosialistista maailmaa ja jota on käsitelty melkoisen kiihkeästi kahdessa kansainvälisessä kongressissa, nimittäin Parisissa 1900 ja Amsterdamissa 1904. Kysymyksen aiheena on ollut sosialistien osanotto puolueiden muodostamiin hallituksiin tai sosialistien meneminen johonkin muutoin porvarillisista aineksista koottuun hallitukseen. Onko tämäkin välttämättömänä seurauksena sosialidemokratian parlamentarisesta toiminnasta? Sekä Parisin että Amsterdamin kongressit ovat vastanneet tähän kysymykseen pääasiallisesti kieltävästi, viimemainittu jyrkemmin kuin edellinen, joten meidän on pidettävä kiinni sen päätöksestä viimeisenä tarkempana mielipiteen ilmaisuna. On kuvaavaa, että yksin jyrkempikin amsterdamilainen käsityskin on pohjaltaan kummikin ehdollinen. Sosialistista taktikakysymystä koskevassa Amsterdamin päätöksessä sanotaan nimittäin, että sosialidemokratia »ei voi porvarillisessa yhteiskunnassa tavoitella hallitusvallan osallisuutta». Tämä tyhjentää kumminkin ainoastaan kysymyksen toisen puolen vieläpä sen, johon on helpoin vastata. Hallitusvallan osallisuuteen liittyy välttämättömästi osaltaan vastuunalaisuus kysymyksenalaisen hallituksen toimenpiteistä, ja puolueelle joka edustaa riippuvaisia, riistettyjä, omistamattomia ja siten myöskin pyrinnöiltään kapinallisia kansan suuria joukkoja, merkitsee vastuunalaisuus hallituksesta niin paljon, ettei kiusaus »pyrkiä» siihen ole suinkaan kovin suuri sellaisissa oloissa, jotka eivät edes jätä puolueelle vapaita käsiä menetellä oman parhaan harkintansa mukaan. Itse asiassa sisältää siis päätös selviön, jonka ainoastaan erikoiset henkilöt voivat panna pahakseen.

Varsinainen kysymys kuuluu aivan toisin, nimittäin: voiko sosialidemokratia määrätä hallitukseen osanottoon nähden porvarillisessa yhteiskunnassa rajana johon voi kirjoittaa: »tähän saakka, mutta ei etemmäksi?» Voiko se tähän ratkaisuun nähden asettaa roomalaisen paavinvallan tavoin rautaisen non possimus (emme voi)? Tai eikö sen parlamentarisesta toiminnasta välttämättömästi johdu, että sen täytyy määrätyissä tapauksissa myöskin olla valmis ottamaan hartiloilleen kokoomushallitukseen kuulumisesta johtuvat epämukavuudet? Sekä Parisin että Amsterdamin kongressit ovat visusti välttäneet suoraa vastausta tähän kysymykseen.

Siinä ne ovat epäilemättä menetelleet oikein, sillä ehdottomasti kieltävä päätös olisi tuominnut sosialidemokratian suurissa valtiollisissa käännekohdissa polkemaan ehkä jalkoihinsa työväenluokan elinedut ja saattamaan vuosikymmenien vaivaloisen työn turhaksi.

Tämä kysymys voi luonnollisesti syntyä ainoastaan siellä, missä todellinen parlamentarismi on vallalla, toisin sanoen, missä ratkaiseva hallitusvalta on perustuslain mukaisesti kansanedustuksesta riippuva, tai vallankumoushallituksia muodostettaessa. Maissa, missä näin ei ole laita, missä parlamentti ei määrää hallitusta, ei sosialistien astuminen hallitukseen merkitse säännöllisissä oloissa mitään muuta, kuin heidän siirtymistään virkamiehistöön. He lakkaavat silloin olemasta puoluemiehiä. Kysymys edellyttää siis jo kauas ehtinyttä valtiollista kehitystä tai vallankumouksellista asemaa. Ja sen lisäksi se edellyttää myös, että kaksi suurta ryhmää ovat todella toisiaan vastassa: taantumuksellisten etujen edustajista muodostunut puolue tai ryhmä ja joukko puolueita, jotka enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti edustavat valtiollisia edustusta. Ainoastaan sellaisten edellytysten vallitessa tarjoavat edistysainesten porvarillisen osan edustajat sosialisteille osallisuutta hallituksen muodostamisessa. Sellaisissa oloissa sosialistit voivat, samoinkuin Ranskassa on toisinaan tapahtunut, selittää edistyspuolueelle: »me jäämme hallituksen ulkopuolelle, mutta me autamme teitä taantumuskokoonpanoa vastaan, mikäli te todella ryhdytte määrättyihin uudistuksiin ja muutoinkin käyttäydytte työväenluokkaa kohtaan huomaavaisesti ja maltillisesti». Tämä voi tyydyttää jonkun ajan ja siitä on monta etua. Mutta itse asiassa sosialidemokratia on jo siinäkin asemassa omaksunut hallituspuolueen piirteitä. Kuta enemmän asema kärjistyy, sitä välttämättömämmäksi voi tulla, että sosialidemokratia luopuu tältä pidätetyltä kannalta ja toteuttaa suurimman kykeneväisyytensä tarmokkaaseen toimintaan siten, että se ottaa välittömästi osaa hallitukseen. Historiassa on kulloinkin suuri kantavuus sillä menettelyllä, että luodaan varmoja täytettyjä tosiasioita, jotka ovat omiaan vaikuttamaan yhteiskunnallisen kehityksen vallituksina tai muurinmurtajina. Valtiollinen valta ei yhteiskunnan sosialiseen uudistukseen nähden tosin voi kaikkea, mutta se voi sitä melkoisesti jouduttaa ja säästää ihmiskunnalta, siis tässä työtätekeviltä luokilta, sangen paljon kurjuutta ja repiviä taisteluita. Kun sosialidemokratia on siinä asemassa, että se voi osanottonsa kautta kokoomushallitukseen saada aikaan tällaisia toimenpiteitä, niin ei kysymyksemme enää kuulu: saatko sinä tehdä sen tai sen, vaan saatko sinä jättää sen tai sen tekemättä? Ellei politika ole pelkän oikun asia, niin sitä ei voida erottaa määrätystä vastuunalaisuuden tunteesta siihen vallan osaan nähden, mikä omistetaan. Vertaus maahan kaivetusta leiviskästä sopii myöskin valtiollisiin puolueihin. Tulee hetki, jolloin niille sanotaan: »tässä on valta», ja huono on huoneenhaltia, ken jättää sen käyttämättä.

Jyrkkä hallitukseen osanottamisen kielto olisi sama kuin määräys, että puolueen mukavuus on kaikissa tapauksissa asetettava niiden etujen yläpuolelle, joiden tähden puolue on olemassa. Sen lisäksi se jyrkästi loukkaisi sitä käsitystä, että yhteiskunta on kehittyvä elin. Amsterdamin kongressi oli vähällä tehdä tämän virheen. Saman päätöksen ensimäisessä kohdassa nimittäin sanotaan, että sosialidemokratia »kieltää kaiken varojen myöntämisen, jotka ovat omiaan pidättämään vallitsevia luokkia hallituksessa». Jos yhteiskunta olisi muodostunut ainoastaan kahdesta luokasta ja jos nämä molemmat luokat ryhmittyisivät kahdeksi yksinomaan toisiaan vastaan taistelevaksi puolueeksi, niin ei päätöksestä olisi mitään sanomista. Mutta siten ei ole nykyään laita missään, eikä kehitys maltillisesti edistyneimmissä maissa osota missään, että tällaista ehdotonta vastakkaisuutta voitaistin odottaa. Useimmissa parlamenteissa se päinvastoin on johtanut nykyään siihen, että sosialistien on ratkaistava porvarillisten reformiryhmien ja rahavaltais-feodalististen puolueitten sekä heidän kannattajainsa välillä. Jos näin ollen käy siten, että reformipuolueet muodostavat yhdessä sosialistien kanssa parlamentin enemmistön ja että reformihallitus syntyy, niin sosialistit auttaisivat parlamentarismin sääntöjen mukaan rahavaltais-feodalisen liiton uudelleen valtaan, jos he kieltäisivät tältä reformihallitukselta, joka kumminkin on aina muodostunut muistä luokista kuin köyhälistöstä, hallitukseen tarvittavat varat. Luonnollisesti se kaataisi täten valtaan päässeen hallituksenkin taas ensi tilassa. Mutta ken punnitsee tarkemmin tätä asemaa, hänen täytyy myöntää, että tällaista leikkiä voidaan tosin pari kertaa uudistaa, mutta sitten sen täytyy yksinkertaisesti loppua omaan mielettömyyteensä. Tarvitsematta pelätä profeetan kohtaloa voidaan varmasti ennustaa, että valitsijat silloin tekevät tästä leikistä lopun. Suurten luokkien etuja ei voida ajan oloon rankaisematta polkea jalkoihin, näyttäköötpä ne muodot, joiden tähden se tapahtui, kuinka vakautuneilta ja kunnioitettavilta tahaan.

Parlamentarismilla on, sanottakoon se vielä kerram omat määrätyt lakinsa. Joku puolue tai puolueryhmä voi tosin vetäytyä noudattamasta niitä siten, että se pysyy parlamentin ulkopuolella, mutta se ei voi astua parlamenttiin, työskennellä parlamentarisesti ja samalla tahtoa kaikiksi ajoiksi päästä vapaaksi parlamentarisista laeista. Tässä voidaan päin vastoin sanoa Mefiston sanat: »ensiksikin olemme vapaita, toiseksi olemme orjia».

»Orjuutta» ei vain saa ottaa traagilliselta kannalta. Se ei ole sen pahempi, kuin riippuvaisuus määrätyistä luonnonlaeista. Se ei ensinkään merkitse oman luonteen hylkäämistä. Sosialidemokratian tähänastisen parlamentarisen toiminnan historia todistaa sen selvemmin kuin mikään muu. Se on alkujaan selviöinä pidettyjen taktikan sääntöjen alituisen rikkomisen historiaa. Mutta ei sellaista rikkomista, ei sellaista edeltäpäin määrätyltä tieltä poikkeamista eikä sellaista jyrkästi eristetyltä maltilliselta kannalta luopumista, josta ei voitaisi palata ja tulisissa päätöksissä ennustaa puolueen täydellistä rämettymistä. Ja kumminkin sosialidemokratia on samaan aikaan alituisesti kasvanut, josta osaksi saadaan suorastaan kiittää mainituita laiminlyöntejä, kumminkin esiintyy se nykyään suljetumpana kuin milloinkaan ennen, taistelee paljoa tarkemmin vaatimuksin, kuin millään varhaisemmalla ajalla, ja liikkeen aikaisempain vaiheitten tarkempi tutkiminen osottaa, että se ei ole koskaan ollut yhtä suojassa joutumasta puoskaroitsijain ja seikkailijain uhriksi kuin nykyään, jolloin se lähettää Saksassa kokonaisen armeijan jäseniään parlamentariseen työhön valtakunnan, valtioitten ja kuntien suuriin ja pieniin edustuslaitoksiin.

Takaisin sisällysluetteloon

 

XI

Tulevaisuuden näköaloja.

Tuntuisi luonnolliselta liittää tähän kirjoitukseen tutkimuksia parlamentarismin luouteesta. Mutta parlamentarismi on samoin kuin valtiokin kehityksen alainen laitos, joka on näyttänyt ja on edelleenkin näyttävä eri aikoina eri puolia itsestään. Kulloinkin voidaan kuvata ainoastaan parlamentarismin määrättyjä ilmestymismuotoja. Eikä sen yleinen periaate, vaalien kautta syntynyt, lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia töitä suorittava yhteiskunnan eduskuntalaitos tarvitse mitään erityistä selittelyä.

Liitettäköön siitä huolimatta tämän kirjoituksen loppuun muutamia väitelmiä parlamentarismin muodostumis- ja vaikuttamisopista.

1. Parlamentarismi on erotettava kansankokouksesta, toisin sanoen niistä määräaikoina tai tarpeen mukaan koolle tulevista kaikkien täysi-ikäisten tai ainakin kaikkien perheenpäämiesten kokouksista, joita tavataan melkein kaikkien kansojen keskuudessa kehittyneemmän heimokuntaelämän asteella ja myöhemminkin, kun tältä asteelta siirrytään varsinaisiin valtioliittoihin. Näiden kokousten tarkoituksena on neuvotella sota- ja muista yrityksistä, käyttää lakia ja suotuisissa oloissa myöhemmällä kehityskannalla myöskin säätää lakia. Parlamentarismin erottaa kansankokouksesta se seikka, että keskusteluihin ja päätöksiin osanotto-oikeus on rajotettu edustajiin tai arvohenkilöitten ja maitten etuoikeutettujen ahtaampaan piiriin.

2. Tällainen osanoton rajoitus yhteiskunnan asioitten käsittelyssä käy välttämättömäksi, kun sen asukasluku on noussut määrätyn rajan ylitse ja kun suoritettavat asiat käyvät kehittyneemmän taloudellisen elämän johdolta luonteeltaan mutkallisemmiksi. Aina on sekä osanottajien määrään että myöskin käsiteltävien asioitten luontoon nähden olemansa raja, jonka ylitse kokoukset eivät kykene lainsäätäjänä eivätkä hoitajana astumaan. Syntyy kaikenlaisia epämukavuuksia, ja jos yhdyskunta ei hajaannu tai joudu väkivaltahallituksen alaiseksi, ryhdytään järjestämään ahtaampia, edustajista tai arvohenkilöistä muodostettuja kokouksia niitä toimia varten, jotka siihen saakka ovat olleet välittömästi kansankokousten tehtävinä. Nämä pienemmät kokoukset, joita tapaamme jo vanhan ajan valtioissa ja myöhemmin keskiajan kaupunkitasavalloissa, ovat nykyaikaisten parlamenttien perustamismuotoja. Ne eivät alkujaan perustu melkein koskaan vaaliperiaatteeseen, vaan niiden pohjana on säännöllisesti arvovalta, ne ovat »vanhojen» tai »isien», toisin sanoen perheitten ja sukuliittojen päämiesten neuvostoja. Vasta myöhemmin, kun väestö jakautuu jyrkemmin, toisin sanoen kun sukuliitot alkavat hajota ja alkuperäisten täysin oikeutettujen sukujen rinnalle syntyy myöhemmin tulleita aineksia, ja ne alkavat saada suurempaa merkitystä, aletaan arvovaltaisia kokouksia joko korvata tai täydentää vaaliedustuksella, joka luodaan niiden rinnalle. Viimemainitussa tapauksessa muodostuu toisesta eli valitusta kokouksesta ennemmin tai myöhemmin varsinainen parlamentti.

3.. Edustamisperiaate asettuu jo vanhassa maailmassa vihamieliselle kannalle sotilasvaltaan perustuvaa yksinvaltaa vastaan. Missä tämä yksinvalta pääsee lujittumaan, siellä kansan tai säätyjen alkuperäinen edustus poistetaan. Se joko lyhyesti lakkautetaan tai muutetaan varsinaisen olemuksensa varjoksi, jolloin se kuolee itsestään. Yksinvaltias hallitsee virkamieshierarkian avulla. Täten kävi keskiajan lopulla. Ne väistyivät melkein kaikkialta syrjään keisarien, kuningasten ja pienempäin ruhtinasten itsevallan tieltä. Mutta Englannissa aatelisto saavutti jo kolmannentoista vuosisadan alussa epäluotettavalta kuningas Johanilta suuren vapaakirjeen (»Magna carta») jonka nojalla muiden muassa joukko veroja tehtiin riippuvaksi säännöllisesti kutsuttujen aateliston ja papiston edustajain kokousten suostumuksesta. Näihin kokouksiin lisättiin vielä samalla vuosisadalla kreivikuntien ja kaupunkien edustajat, ja vuonna kokoontuu Englannissa ensimäinen kolmesta säädystä — suuraatelistosta, papistosta ja gentrystä — säännöllisesti muodostunut parlamentti. Kreivikuntien ja kaupunkien edustajat — »commons» — kokoontuvat jo neljännentoista vuosisadan ensimäisellä kolmanneksella erillään aatelistosta ja papistosta — »lordeista» — ja viidennentoista vuosisadan keskipaikoilla alkaa alahuoneen merkitys voittaa ylähuoneen merkityksen. Kuningasvalta, joka oli vahvistuneen porvariskunnan avulla murtanut sisällisten sotien heikontaman aateliston vallan, huomaa pian alahuoneessa yksinvaltaisten pyrintöjensä vaarallisen vastustajan. Taistelu puhkeaa seitsemännellätoista vuosisadalla ja ennenkuin se on lopussa, on parlamentin valta kuningasvallan ylitse ja alahuoneen valta ylähuoneen vallan ylitse varma. Alahuoneen vallan lisääminen ja kansanvaltaistuttaminen tapahtuu yhdeksännellätoista vuosisadalla askel askeleelta. Parlamenttilaitoksen alkumuodot syntyivät vanhalla ajalla rajottamaan kansan välitöntä itsehallintoa, keskiajalta alkaen on parlamentarismi kaikkialla ensiksi rajoittanut kuninkaiden, sitten aateliston ja myöhemmin rahavallan valtaa.

4. Tällaiset ovat ne kaksoiskasvot, jotka parlamentarismilla vielä nykyäänkin on melkein kaikissa maissa. Sillä sama kehitys, joka Englannin perustuslakielämässä syntyi kuuden vuosisadan kuluessa, toteutui tässä suhteessa muualla melkoista pitempäin ruhtinaallisen itsevallan aikakausien jälkeen yhden vuosisadan tai muutamien vuosikymmenien kuluessa. Parlamentarismi oll toiselta puolen vapauttaja, toiselta puolen hallitsija, ja omien kulloinkin vallitsevain perusteittensa mukaan se voi olla sangen riistävä ja turmeltunut hallitsija. Kun Lothar Bucher kuvaili englantilaista parlamentarismia, oli itse alahuonekin vielä maanomistajain huone, joka pikku-, keski- ja suurporvarikunnan valitsemana kohdistui vielä enemmän kansanvaltaa kuin yksinvaltaa vastaan. Mutta kansanvaltaisimmankin äänioikeuden nojalla valittu parlamentti merkitsee kansanvaltaisen itsehallinnon rajoittamista.

5. Missä parlamenttia vastassa on vahvasti keskittynyt hallitus, joka nimittää ministerinsä parlamentista riippumatta, missä siis viimemainitulla on ainoastaan kielteisesti ratkatseva vaikutus hallitusta vastaan, on puoluemuodostumain pyrkimys pääasiallisesti keskijakoinen, toisin sanoen se tarkoittaa puolueitten hajoittamista kaikenlaisiin erikoisryhmiin. Taloudellisesti kehittyneissä maissa sitä häiritsee tai heikontaa nykyään sosialidemokratiaksi järjestyneen työväenluokan suuri luokkataistelu porvarillisten puolueitten kanssa. Missä parlamentti sitävastoin määrää hallituksen, missä siis keskusvaltajako on parlamentin tahdon pelkkä toimeenpanija tai missä sillä on parlamenttia vastaan ainoastaan toistaiseksi siirtävä mutta ei ehdoton kielto-oikeus, on puoluemuodostuman pyrkimys keskittävä, se tarkoittaa toisin sanoen suurten kokoomuspuolueitten muodostamista, jotka vuorotellen ovat hallituksessa. Mutta tällöinkin voivat kaikenlaiset sivuvirtaukset häiritä tai heikontaa pääpyrkimystä siinä määrässä, että hallituksen enemmistön parlamentarisesta erottamisesta ei pitkiin aikoihin ole kysymystäkään. Silloin on tavallisesti suuri hallitseva puolue tai kokoomus, joka pysyy kauan ohjaksissa, osaksi suurempain osaksi pienempäin monilukuisten puolueitten vastapainona. Parlamentarinen hallitusjärjestelmä on mahdoton, ellei ole ainakin yhtä pitemmän aikaa koossa pysyvää suurta puoluetta tai liittoa.

6. Parlamentarismin vastaehtona on toiselta puolen enemmän tai vähemmän verhottu henkilökohtainen hallitus (itsevaltainen yksinvalta, rajoitettu yksinvalta, tsaarivalta) tai väkivallan keinoilla ylläpidetty harvainvallan hallitus. Toiselta puolen ei parlamentarismin vastaehtona ole nykyajan valtioissa välitön kansanhallitus — se voi sitä vain täydentää — vaan keskusvallan hajottaminen tai sen alistaminen paikallista tai ammatillista luonnetta olevain liittojen päätösten alaisiksi. Kumpikin on mahdollisia ainoastaan siellä, missä ei ole suuria luokkataisteluja, missä siis suuremmat kapitalistiset omaisuusedut eivät ole joko ensinkään tai ei ainakaan suuremmassa määrässä kuin nykyään taistelussa suurempain omistamattomain kansanluokkain etujen kanssa; mutta nykyisissä sivistysmaissa se on mainituilla edellytyksillä välttämättömästi esiintyvä. Samassa määrässä kun luokkataistelut kadottavat voimaansa, samassa määrässä astuivat paikalliset tai ammatilliset edut eli jompikumpi niistä etualalle, ja silloin on keskitetyn valtion vähittäin tapahtuva muuttaminen kansanvaltaiseksi, toisin sanoen alhaalta päin suunnitelluksi liittoyhdyskunnaksi välttämätöntä. Tätä kehitystä on vielä lisäävä kansallisen vaikutuksen höltyminen, jota voidaan pitää seurauksena yhä kehittyneemmästä kansainvälisestä liikenteestä ja sivistyskansojen itsehallinnon tunnustamisesta ja joka on esiintyvä kaikista päinvastaisista päivän ilmiöistä huolimatta. Tämän kehityksen jatkuessa valtiolliset puolueet menettävät päämääränsä, ja niiden kanssa kuolee myöskin silloin varsinainen parlamentarismi.

7. Samoinkuin parlamentarismi syntyy silloin, kun yhteiskunnan luokkajako hajottaa sen piirissä olevat sukulaisliitot, ja samoin kuin se saavuttaa täyden kehityksensä silloin, kun luokkajako lyö leimansa yhteiskuntaan, samoin sen täytyy myöskin taantua samassa määrässä kuin luokkaelämä itsestään lakkaa. Työväenluokka voi tosin ohimennen hallita parlamentarisesti, mutta missä sillä on edellytyksiä pysyvään ylivaltaan, ei se voi tehdä muuta kuin lopettaa valtiolliset muodot, joihin soveltuu ainoastaan valtiollinen valta. Tässä merkityksessä voidaan sanoa, että parlamentarismi on omistavan porvarikunnan varsinainen hallitusmuoto, toisin sanoen kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen luonteenomainen laitos.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Omistamattomain ja omistavain luokkien tuli valita erikseen, mutta edellisillä tuli olla 600, jälkimäisillä ainoaltaan 450 edustajaa. Rajana oli 100 punnan vouositulot.

[2*] Väitös, että Englannin kansa on vapaa ainoastaan sinä päivänä, jolloin se valitsee parlamentin, mutta aina muulloin orja, on kotoisin Englannin valtiollisesta kirjallisuudesta, ja siinä onkin koko joukon perää, kun parlamentin vaaleissa vallitsi korkea sensus. Mutta siitä tuli kaksimielinen puheparsi, jos sitä käytettiin Rousseaun sille antamassa laajassa merkityksessä. Samoin on monien muiden kuukuisaksi tulleiden valtiollisten taistelusanojen laita. Ei ainoaltaan laeista ja oikeuksista voida sanoa, että niissä on »järki mielettömyyttä», »hyvä työ kidutusta.»

[3*] Heinäk. vallankumous Ranskassa lisäsi valitsijat 140,00:sta ainoastaan 200,000:teen, kun koko asukasmäärä oli 32 milj.; vuoden 1832 uudistus Englannissa, jossa oli ainoastaan 24 milj. asukasta, lisäsi valitsijain luvun heti 400,000:sta 656,000:een ja myöhemmin 1,300,000:teen. Tämä vaalioikeuden ero jätetään usein huomioonottamatta, kun Englannin valtiollista historiaa yhdeksännentoista vuosisadalla verrataan Ranskan samanaikaiseen valtiolliseen historiaan.

[4*] Englannin suhteen on otettava huomioon, että salainen äänestys on siellä ollut käytännössä vasta vuodesta 1872 alkaen, ja silloinkin se toteutettiin ainoastaan kokeeksi kahdeksaksi vuodeksi. Vuosisatoja käytetty julkinen äänestys oli niin juurtunut mieliin, että useat eivät voineet kuvitellakaan vaaleja ilman sitä. Jos äänestys olisi jäänyt avonaiseksi, niin olisi kansanjoukkojen tietämättömyys tehnyt äänioikeuden laajennuksen epäilyttäväksi kokeeksi.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Fraktuuralla painetun lähdetekstin w:t on tässä muutettu v:iksi. Muutoin kieliasu on jätetty alkuperäiseen muotoonsa ja vain selvät painovirheet korjattu. MIA huom.

[2] »Quinto-monarkisteilla» tarkoitetaan tässä ns. viidennen monarkian miehiä (Fifth monarchy men), uskonlahkoa, joka uskoi Danielin kirjan lopunajan ennustukseen, että neljä suurta valtakuntaa tuhoutuisi ja »Korkeimman pyhät saavat vallan ja ottavat haltuunsa kuninkuuden ikuisuuksien ikuisuuteen saakka». MIA huom.

[3] Carbonari oli vuonna 1807 Napolissa perustettu salaseura. MIA huom.

[4] Ks. Friedrich Engelsin vuoden 1895 esipuhe Karl Marxin teokseen »Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850». MIA huom.

[5] Ks. Karl Marx, »Keskuskomitean vetoomus Kommunistien liitolle». MIA huom.

[6] Ks. Friedrich Engelsin vuoden 1895 esipuhe Karl Marxin teokseen »Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850». MIA huom.