Julkaistu: 1917
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Luokkataistelu ja Venäjän vallankumous». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 26. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Omistettu porvariston vihaamalle, työväen kovin rakastamalle työväen vallankumouksen johtajalle
Toveri W. Uljanoville (N. Leninille)
TEKIJÄ.
Venäjän vallankumouksen hurja kulku, ylevimpien historiallisten kuvien alituinen vaihtelu, milloin voittajana kaikkien edellä samoavan, milloin »canaille bourgeoisen» — porvarillisen roistoväen — ylvästelevien naurujen kaikuessa petollisesti lainsuojattomaksi julistetun työväestön murhenäytelmällinen taistelu — kaikki se osoittaa yhtä: että Venäjän vallankumouksen lopullinen voitto on mahdoton ilman kansainvälisen vallankumouksen voittoa.
Mikään entinen vallankumous ei ole ollut sellaisessa yhteydessä toisten maiden tapahtumien kanssa. Maailmansota, joka repi taloudelliset siteet rikki ja kehitti valtiolliset ristiriidat äärimmilleen asti» joka sai aikaan toisen internatsionalen luhistumisen, saattoi samalla kunkin yksityisen maan kohtalon riippumaan mitä läheisemmin toisten maiden kohtaloista.
Sosialismin voitto on ainoa pääsytie raadellulle ja verensä kuiviin vuotavalle maailmalle. Mutta Venäjän sosialistisen työväestön pysyvä voitto on mahdoton ilman Europan työväen vallankumousta.
Marx kirjoitti kerran 48–50 vuosien Ranskasta: Sosialistisen kumouksen tehtävä »ei tule ratkaistuksi Ranskassa, se julistetaan Ranskassa. Sitä ei ratkaista missään kansallisten seinien sisäpuolella... Ratkaisu, se alkaa vasta sinä hetkenä, jona maailmansota ajaa maailman markkinoita hallitsevan kansan, työväestön etunenään, Englannin etunenään.»[1*] Mutatis mutandis — tarpeelliset oikaisut tehden — pitää tuo myös nykyisin paikkansa.
Vallankumoukset ovat historian vetureita. Myös takapajulle jääneessä Venäjän valtakunnassa voi vain työväestö kuljettaa hellittämättä noita vetureita. Mutta työväestö ei voi pysyä enään porvarillisen yhteiskunnan omaisuussuhteiden rajoissa. Se pyrkii valtaan ja sosialismiin. Kuitenkaan ei tätä tehtävää, joka »julistetaan» myös Venäjällä, ratkaista »kansallisten seinien sisäpuolella». Sitä suorittaessaan on työväenluokalla vastassaan ylipääsemätön muuri, jonka läpi voidaan murtautua vain työväen kansainvälisen vallankumouksen rynnäköllä.
Ja mikäli työväestö tajuaa tämän ja ryhmittyy sosialismin kansainvälisen luokkapuolueen ympärille, sikäli ei se vain tahdo olla, vaan on todellisesti maailmata muuttavana vallankumouksellisena voimana.
Koetamme osoittaa, että juuri sellainen kehitys on välttämätön.
Tvöväenedustajain neuvosto julisti marraskuulla 1905 keisarivallan raha-asiat boikottauksen alaisiksi. Keisarin hajoittama ensimäinen duuma antoi suvella 1906 kansalle kehotuksen, ettei se maksaisi mitään veroja eikä maksuja. Venäjän keisarikunnan rahasto sai sitten kokea mitä suurimpia vaikeuksia. Valtion korko aleni ylenmäärin. Alkoi miltei finanssipaniikki. Kokovtsev riensi ulkomaille apua etsimään. Ja hän sai apua. Eräät lapselliset demokraatit vetosivat kirkuen tasavallan ja vallankumousten entisiin maineikkaisiin tapoihin. Ranskan tasavaltaiset pankkiherrat — eivätkä sen vähemmät — pelastivat verisen itsevaltiaan valtaistuimen. Korkea korko painoi kapitalistien vaa-assa enempi kuin tasavallan »glooria».[2*] Ranskalaiset pankkiirit antoivat keisarille apua Venäjän vallankumouksen tukahduttamisessa.
Keisari Nikolai II aikaan oli hallitseva luokka tämän sanan varsinaisessa merkityksessä, s.o. luokka, joka oli hallituksen peräsimessä, suurtilallisten luokka, puoliksi elinorjamaista laadultaan. Nämä herrat eivät pitäneet omaa taloutta. Maaorjien omistajilta, isiltään ja esi-isiltään, olivat he perineet tavattoman suuria maatiloja, ja pienviljelijäin kasvavaa maan puutetta hyväkseen käyttäen pitivät he parhaana maa-alueiden luovuttamista pienviljelijöille, köyhille, saivat heiltä nälkäveroa ja pakoittivat henkiorjamaiseen riippuvaisuuteen. Vaikka he olivat suurtilallisia, pyrkivät he käyttämään maataloudessa pienviljelystä riistäen kaikin tavoin köyhiä pienviljelijöitä. Erityisenä syöpäläisluokkana ollessaan oli heillä täysin varmat kiinteät tulot, kun maattoman pienviljelijäväestön suunnaton maan kysyntä kohotti vuokramaana alati korkeammiksi. Maan pyhän omistusoikeuden säilyttäminen — se oli tuon luokan pääpyrintönä. Maaorjien omistajien lihasta ja verestä polveutuessaan ei se voinut olla muuta kuin rutivanhoillista. Sen aatteiden edustajana pidettiin syyllä Markov toista, jonka mielestä ruoska ja hirsipuu olivat Venäjän valtakunnan ihanteellisia tukia. Heidän valtiollinen agitaattorinsa oli Purishkevitsh, joka kohotti puhtaasti venäläiset, halpamaiset haukkumasanat arvokkaiksi lisiksi tavalliseen poliitilliseen erikoiskieleensä, siansaksaansa. Tämän luokan järjestön ylimmät kerrokset nojaantuivat, valtiovaltaa lukuunottamatta, niin sanottuihin »yhdistetyn aateliston kokouksiin», alimmat haalittiin yhteiskunnan likaisimman roskaväen joukosta, jota vilisi »Venäjän kansanliiton» varasluolissa, ilotyttöpaikoissa ja teeravintoloissa.
Valtaistuimen paraana tukena oli »jalo aatelissääty», samalla kun teollisuusporvaristo oli ainoastaan osaksi vallasta osallisena. Vain yksi sen ryhmä — se nimittäin, jota valtion tekemät tilaukset ja rahakeinottelut sitoivat hallitukseen mitä läheisimmin, joka teknillisestä takapajulla olosta huolimatta kukoisti edelleen, kun valtiokoneiston avulla rosvottiin yhdessä »kansallista hyvää», — ainoastaan tuo porvariston ryhmä oli maan hallintokoneiston osana. Teknillisesti edistyksellinen porvaristo, jonka aatteellisena edustuksena oli niin sanottu »vapaamielinen yhdistys», asettui »Hänen Majesteettinsa vastustuspuolueeksi», joka ruikutteli voimatonna »itsenäisyyden sortamisesta», »alotteen» puutteesta ja »elävien voimien kehittämisessä tarvittavan vapauden puutteesta».
Pikkuporvaristolla ja ennen kaikkea pienviljelijäväestöllä, ei ollut kerrassaan mitään vaikutusvaltaa »valtion asiain» kulkuun, vaan joutuivat he vainottaviksi joka kerta, kun heidän »julkinen mielipiteensä» pyrki ilmoille. Pienviljelijäväestön ytimenä olivat pääasiallisesti (ja ovat näihin asti olleet) pieniä palstoja pitävät köyhät, jotka harjoittavat elinkeinoa vuokratulla maalla, näkevät aika-ajoin nälkää ja antavat kaikki voimansa tilanomistajille ja rikkaille. Maan puute ja yksinkertaisesti nälkä ovat olleet heidän elämänsä pääsisältönä. Heidän pyrintönsä saada tilanomistajain maa itselleen kuvaa heitä yhtä hyvin kuin tilanomistajaa pyrintö saada pitää maa täysin käytettävänään.
Tilanomistajain ollessa Nikolain aikoina erityisenä sortajaluokkana oli palkkatyöväestö erikoisesti sorrettuna luokkana, eikä ainoastaan sentähden, että työläisluokan elintaso oli alhaisempi kuin maalaisköyhälistön. Useissa tapauksissa oli se epäilemättä korkeampi. Mutta työlaisluokka oli jo aikoja sitten astunut poliitillisten taistelujen areenalle. Se oli vallankumouksen uranuurtajana, vallankumouksellisen tarmon eristymislähteenä, sentähden sattuivat kukistamistoimenpiteet kaikella painollaan ennen kaikkea palkkatyöväestöön.
Vuosina 1907–1914, s.o. sitten kun vuosien 1905–1907 vallankumous oli Moskovassa hukutettu joulukuun kapinoitsijain vereen ja rangaistusretkikuntien aalto valui yli koko Venäjän, siirtyi venäläisen todellisuuden vastakohtia ratkaiseva vallankumouksellinen menettelyjärjestelmä ajoittain taustalle. Siitä huolimatta tapahtui yhteiskunnallisen elämän alimmassa perusteessa, sen taloudessa, sarja muutoksia.
Maataloudellisen tuotannon alalla vahvistuivat kapitalistiset alkeet huomattavasti. Maan sotakannalle asettamisen seurauksena siirtyi osa entisten tilanherrojen maita pienviljelijäin varakkaampien kerrosten käsiin. Maalaisväestön liikehtimisen säikyttämät »jalon aatelissäädyn» edustajat työnsivät siellä täällä isoisiensä tilat pois, siten että myivät ne (välittömästi — tai, mikä oli heille vielä edullisempata Pienviljelijäin pankin välityksellä) maanviljelysporvaristolle tai keskiluokkaiselle pienviljelijäväestölle. Toisaalla kehittyi pienviljelijäin »yläluokan» ohutta kerrosta vahvistava muuntuminen (prosessi) myös niin sanotun Stolypinin maalain (agraarilain) käytäntöön tultua.
Tämä valtiomies, joka oli ansainnut hyvin knnnianimen »hirttäjä», joka oli täyttänyt maan hirsipuilla, elätellyt Asefia poliisisydäntään vasten, kohottanut santarmi- ja provokatsiojärjestelmän valtion perusaatteen korkeaan arvoon ja suistunut itse sen järjestelmän uhriksi, oli turhaan koettanut näytellä Venäjän Bismarckin osaa, vain järjen puutteen erottaessa hänet Bismarckista. (Se ei muuten estänyt Venäjän vapaamielisten, liberalismin, edustajia, herroja Struwea ja Isgojevia, heittäytymästä kaikkein kunnioittavimmin tuon sankarin santarmisanppaiden eteen kontalleen.) »Lakia painostavan» julkisesti raa'an politiikan kannattajana koetti Stolypin »panna panoksen vahvojen vahvisteiksi» luullen marraskuun 9 p:nä antamallaan lailla, anastamalla kuntien maita, luovansa maanviljejelysväestöstä aateliston ulkopuolelle »valtaistuimen tuen» »verenimijäin» luokan haahmossa. Stolypin kävisi pelissä. Kuitenkin vahvisti hänen politiikkansa epäilemättä maata viljeleviä kapitalistisia kerroksia maalla.
Maataloustuotteiden maailmanmarkkinoiden muuttuneilla edellytyksillä oli vielä suurempi merkitys. Maataloudellinen pula, joka 80-luvulta alkaen rasitti Europan taloutta ja jonka oli saanut aikaan halvan viljan tuonti merien takaa, katosi. Hintojen tavatonta alenemista seurasi vielä tavattomampi hintojen nousu. Europpalaiset tilanomistajat henkäilivät jälleen. Kallistuminen, tämä kaupunkien työläisten kiusanhenki, on maanomistajien suurimman saaliin lähde. Viljan vientikauppa ja kapitalistisen maatalouden laajennus kävi edullisemmaksi kuin nälkäveron pusertaminen. Maailmanmarkkinoiden edellytysten muutoksista tuli siten seuraukseksi viennin lisääntyminen, jättiläismäisen vientikaupan teknillinen järjestely (amerikkalaismallisten elevatorien rakentaminen j.n.e.) ja tilanomistajien siirtyminen järkiperäisen kapitalistisen talouden johtoon. Vanhanaikainen karkea tilanomistaja muuttui ajanmukaiseksi »agraariksi». Maaorjuuden raaka kannattaja jäi taustalle »sivistyneen» ja »valistuneen» tilanomistajakapitalistin tieltä, joka tuntee maataloudessa käytettäviä koneita ja chilisalpietarin; nälkäveron tilalle tuli vähitellen hienosteltu järjestelmä — palkkatyöstä riistäminen; henkiorjien nylkemisen sijaan tuli kapitalistinen järjestelmä, ja Markov II:n kömpelön kuvion sijaan tunkeutui etualalle hajuvesillä höystetty »ruhtinas Lvoff», valkoiset hansikkaat käsissä.
Vastavallankumouksen aikana 1907–1914 nousi ja muodostui teollisuuden alalla rahapääomia, finanssikapitaalia, joka siitti liittoja ja trusteja, solmiutui pankkien kanssa ja punoi ympärilleen sarjan teollisuus-aloja luoden kiinteän yksinoikeutettujen, monopolististen, yhtymien renkaan. Venäjän finanssipääoman risti-isä oli »ulkomainen» fxnanssipääoma. Ranskalainen, saksalainen, englantilainen ja belgialainen pääoma — sen olennainen arvo ja henkilöllinen ilmaisu näkyi teollisuuslaitosten ja pankkien tuomien johtajien persoonissa — »työskenteli» innokkaasti Venäjän alueella ja edisti suuresti Europan ja Amerikan kapitalismin uusimpien järjestömuotojen pikaista kasvamista. Finanssikapitalismin kera syntyi uusi, siihen asti tuntematon muodostelma, imperialistinen porvaristo, jonka poliitilliseksi edustajaksi tuli »Kansanvapauden puolue». Entinen vapaamielinen vastustuspuolue, joka nojautui teknillisesti edistykselliseen porvaristoon, muuttui imperialistiseksi sotapuolueeksi, hyvänsuopa, vapaamielinen professori, jolla oli ystävällistä myötätuntoa rahvasta kohtaan, sellainen kuin ukko Tschuprov tai Kablukov — suurvallan äkeäksi puoltajaksi, jumalallisen valtion ja pääasiallisesti sen sotilaallisen luonteen kylmäksi kunnioittajaksi. Saksalaisen mallin mukaan (»Suur-Saksa») kopioitu tunnussana »Suur-Venäjä» (suursanaan sisältyy näissä tapauksissa kaikkien pienten ja mikäli mahdollista kaikkien muiden kansain tukahuttaminen), panslavistinen yllytys, »kansallisten sivistysarvojen» (etupäässä meri ja maasotalaitosten) luomisen puolesta harjotettu lisätty kiihotus ja »kansallisen ulkomuodon ilmi saattaminen» — kaikki tämä imperialistinen petkutus, humpuuki, sai ensimäiseksi apostolikseen sosialidemokratiasta luopuneen Peter Struven. Kokoelman »Vjechi», lehti »Ruskaja Mysl», läheisesti liittoutuneet herra Struven »tiede» ja moskovalaisen johtajan ja mesenaatin P. Rjabuschinskin »teollisuus» alkoivat palvella Venäjän imperialismia tämän teoreettisena linnoituksena. Sen tunnustettuna poliitillisena johtajana oli kadettien johtaja, professori Miljukov. Sanotaankin syyllä, että jokaisen alhaisen teon tekijäksi on löydettävissä joku professori.
Raivokkaan vastavallankumouksen siipien suojassa kasvoi siten edistyksellis-kapitalistinen, imperialistinen vastustussuunta, joka nojautui »valistuneisiin» tilanomistajiin ja finanssipääomaan.
Vuoden 1911 keväästä alkaen uudistui teollisuuden oirehtivan nousun taustalla työväenluokan taloudellinen taistelu. Yhä kiivaammin leimahdellen saa tämä taistelu räikeävärisen valtiollisen luonteen. Vuosina 1913–1914 nousee lakkolaisten lukumäärä »hurjan» vuoden 1905 lukumäärää vastaavaksi. Vapaamielisten imperialistis-isänmaallisen riivauksen luodessa muotojaan viittaa aalto varmasti uuteen vallankumoukseen. Katusulut täyttävät Pietarin. Tuo tapahtuu juuri aikana, jolloin Ranskan tasavallan presidentti hra Poincaré saapuu kunniatervehdykselle keisarin luo valmistellakseen uutta sotaa. Ja hänen tasavaltaisiin korviinsa kaikuu Pietarin työläisten huuto: »Alas keisari!»
Puhjennut maailmansota esti vallankumouksen syksyllä 1914. »Sivistyneiden» maiden kruunattujen teurastajien valmistama joukkoteurastus antaa kaikkialla suunnattomasti voimaa militarismille. Sotilashirmuvalta kytkee tottelemattoman työväen rautakahleisiin. Toisen internatsionalen luhistuminen ja sovitteluhaluisen sosialidemokratian tekemä petos heikontavat vallankumouksellista tahtoa. Hallitsevien luokkien imperialistiset pyyteet saavat heidät liittymään mitä tiiviimmäksi koplakunnaksi, yhdistäen vanhanaikaiset tilanomistajat heidän »valistuneiden» vastustajiensa kanssa. Onko silloin edullista kiinnittää huomiota yksityisiin mielipiteiden eroavaisuuksiin, kun yhteiset, kansainväliset ryöstö-asiat ovat pelissä? Eikö herkullinen otus ole tapettava ennen kaikkea yhteisin voimin ja jaettava vasta sitten keskenään? Ja eikö sitten ole yhteisenä »pyhänä» tehtävänä muodostaa omistavien rintama siltä varalta, että orjat nousisivat kapinaan? Niin syntyy porvarillinen rauha, linnarauha, jonka nimi yksinään haisee kymmenen virstan päähän suurtilallisen tallilta. Tuo ihana kuva saavuttaa huippunsa, kun kadetti Miljukov suutelee »vihollisten kauhuksi» julkisesti Purishkevitshiä, saman järjestön vesaa, joka kerran lävistytti palkatuilla murhaajilla herra Miljukovin toverien, Jolloksen ja Herzensteinin, pääkallot. Tällä juhlahetkellä, jolloin annettiin todella kristillisesti kaikki anteeksi, oli syvä yhteiskunnallinen merkitys; ryövärijoukko, jonka kaikki jäsenet lupasivat veren nimessä toisilleen uskollisuutta, vannoi unohtavansa entiset keskinäiset kahnauksensa. Mutta että tosiaankin oli kysymys ryöstöstä, sen julisti itse Miljukov. Tämä Venäjän imperialismin edellä veisaaja, jolla oli ollut jo kauvan vapaa pääsy keisarilliseen ulkoasiain ministeristöön, esitti jotakuinkin avomielisen »sotaohjelman», johon kuului Galitsian ja »Ugrian», Posenin, Itä-Preussin erään osan, Konstantinopolin ja Dardanellien, Adrianopolin, Marmaran meren rannikon, Turkin Armenian j.n.e. valloittaminen. Finanssipääoman imperialistiset pyyteet kävivät yhteen keisarivallan puolifeodaalisen rosvoushimon kanssa. Yhteinen päämäärä yhdisti ne yhdeksi koplaksi.
Tämä kopla osoittautui kuitenkin kestämättömäksi, ei sentähden, että porvariston vapaudenrakkaus olisi leimahtanut liekkiin, vaan sentähden että maaorjuuden kannattajat osoittivat olevansa liian varastelevia ja epäluotettavia finanssipääoman liikeapulaisia. Maaorjuutta pitävät tilanomistajat ovat pohjaltaan sellaista luokkaa, joka on tuottavan työn piirin ulkopuolella: näiden aatelisihmisten »yhteiskunnallisena tehtävänä» on niiden summien syöminen ja hävittäminen, joita he ovat hankkineet rosvoamalla säälimättömästi pienviljelijöiltä, jonka ohella heidän »sivistyksensä» asteen määrääjinä ovat yksinomaisesti niiden ravintolain maantieteelliset asemat, joissa he nauttivat mässäillen, ja heidän hempukkainsa kansallisuudet. Jos koko maaorjuutta pitävä luokka on sellaista, niin soveltuu tuo kuvaus vielä suuremmassa määrässä sen lajiteltuun osaan, hallitsevaan virkavaltaan ja »hoviin». Nikolain hovi oli jonkinlainen porttola, jossa vallitsi hillitön ja luonnon vastainen tapain turmelus, jossa epäterve lemmenhulluus kietoutui yhteen uskonnollisen mielenvikaisuuden kanssa ja hurjastelevat juomingit vuorotelivat jumalan palvelusten kanssa. Valtion hallinnon huiput olivat perinpohjin katsoen tarkka kopio Vera Tshebyrjakin varasporttolasta.
Yhteiskuntaa johtavien korkeimmilla asteilla esitettäessä tuon yhteisen draaman eri näytöksiä, joilla kullakin oli oma nimensä (»Mjasojedoviaadi», »Suchomlinoviaadi», »Raspudiniaadi») kuiskutteli vastustuskannalla oleva porvaristo, jolla oli linnoituksensa semstvo- ja kaupunkiliitoissa, osaksi myös valtakunnan duumassa: »Halpamaista!» »Siveetöntä!» Mutta kansa huusi: »Alas petkuttajat!» »Alas keisari!» »Alas varkaat!» Imperialistinen porvaristo harjoitti yllytystä keisarin erottamiseksi ja leikki raa-an bourbonin Nikolai Nikolajevitshin kanssa. Pikkuporvaristo heräsi ja oli suutuksissaan. Työväestö ilmaisi varmasti tunnuslauseensa: »Alas keisarivalta!» »Eläköön demokratian tasavalta!»
Jo ensimäisen vallankumouksen aikana (1905–1907) oli selvää, että työväki oli vallankumousvirran liikunnan päävoimana. Ja juuri se työväestön suhteellinen kypsyys, että se esiintyi luokkatehtäviensä puolesta ja oman luokkapuolueensa — sosialidemokratian — johtamana, juuri tämä seikka ajoi niin sanotun »edistyksellisen» porvariston vastavallankumoukselliseen leiriin. Kadetit olivat jo ensimäisenä vallankumouskautena lähellä valtaa, he pitivät keisarivallan kanssa neuvotteluja ministeristöön menosta. Vallankumouksen tappio hävitti tuon toiveen muutamaksi vuodeksi.
Jos työväestö oli ollut noina vuosina (1905–1907) tunnustettuna johtajana keisarivaltaa vastaan käydyssä taistelussa, niin toistui tämä sodan kestäessä vielä jyrkemmin huomattavana. Työväestö oli ainoa luokka, joka koetti esiintyä esivaltaa vastaan julkisessa katutaistelussa. Kostroman, Ivanovo-Vosnessenskin j.n.e. työläisten ampuminen oli keisarivallan taholta järjestetty ilkeä vastahyökkäys. Mutta sota kiihoitti työläisiä järjestelmällisesti kapinaan; tehdaslakien muuttaminen, kaikkien poliisielinten harjoittaman painostuksen koventaminen, työväenjärjestöjen hajoittaminen, kallistuminen ja nälkä, tuhoaminen taistelukentillä — kaikki se johti työläisjoukkojen suoranaiseen kapinaan.
Pienviljelijäväestön suuret joukot kärsivät vähintään yhtä paljon sodan aikana, joka ryösti siltä työvoimia, pakkoluovutti karjaa ja vahingoitti taloutta antaen maatalouskaluston sijasta arvoaan menettänyttä paperirahaa. »Rauha, leipää ja vapautta!» kajahteli työväen kortteleissa. »Rauha, maata ja vapautta!» vastaili maaseutu kumeasti.
Oli vielä kolmas voima, joka liikahteli merkillisesti. Se oli armeija. Keisari, hänen ministerinsä ja hänen virkamiehensä olivat pettäneet armeijaa, siltä oli varastettu kaikille tahoille, se oli heitetty rutivanhoillisten kenraalien mielivallan alaiseksi, — monet heistä olivat »kohonneet» harjoiteltuaan riittävästi pienviljelijöitä ja työläisiä vastaan taistelleissa rankaisuretkikunnissa —, se armeija ei saattanut pysyä rauhallisena. Suurin määrä sen miehistä oli pienviljelijäväestöä ja työläisiä. Sotilaallinen side heikkeni, »esivallan pelko» väistyi hetkeksi, — ja armeijan luokkakanta alkoi näyttäytyä kaikin voimin. Vallankumouksen tuuli kosketteli myös tätä viimeistä valtaistuimen tukea. Herättäen niihin asti kohmeissaan olleita maalaisjoukkoja elämään ja syösten miljoonia sodan pyörteisiin ei keisarivalta voinut enää hallita voimia, jotka se oli manannut esille. Maaliskuussa 1917, sinä kuukautena, johon liittyy niin paljon maailmahistorian sankarillisia tapahtumia, iskettiin ryövärimäisen kaksoiskotkan molemmat päät poikki.
Helmikuun 23–24 p:nä alkoivat lakot ja mielenosoitukset Pietarissa. Kun poliisien kanssa oli suoritettu ensimäiset yhteenotot, menivät sotajoukot kansan puolelle. Väijyksissä olleet kuularuiskuilla varustetut poliisit riisuttiin aseista tai ammuttiin. Merkityksettömien keisarillisten sotajoukkojen vastarinta murrettiin. Tyrannin palatsien päällä liehuivat vallankumouksen punaiset liput.
Maaliskuun 1 p:nä, Aleksanteri II:n murhan vuosipäivänä, voitti vallankumous myös Moskovassa. Maaliskuun 2 p:nä allekirjoitti Nikolai rautatien vaunussa, kalpeana ja vapisten, valtaistuimelta luopumisen. Kapinaan noussut kansa tukahdutti itsevaltiuden, jonka alastomuutta valtakunnan duuma oli peittänyt viikunalehtenä. Nähdessään valtaistuimelta suistumisensa olevan todentotta sanotaan Nikolain kysyneen avuttomana: »Mitä minun pitää tehdä sitten?» — Ei ollut enää mitään tehtävänä. Itsevaltiuden päivät olivat luetut.
Suunnattoman suuri sortokoneisto, jota kärsivän kansan paraiden edustajien lukemattomat veripilkut olivat ruostuttaneet, luhistui alkeisvoimien painostaessa läjään. Yhdistymisliikkeet, joita oli tapahtunut alituisesti syvällä kansanjoukoissa — työväestön, pienviljelysväestön, kaupunkien pikkuporvariston ja armeijan keskuudessa —, olivat kasanneet sellaiset määrät vallankumouksellista voimaa, että kapinoivan kansan puolella osoittautui olevan murskaava ylimäärä.
Itsevaltiuden romahduksellisen nopea suistuminen tuli taisteleville luokillekin odottamatta. Suistumisen nopeuden edellytyksenä oli pitkä sarja tapahtumia, niiden yhteiskunnallisten voimien hirveän suuri ylipaino, jotka oli suunnattu keisarivaltaa vastaan. Se ei hämmästyttänyt pelkästään lankeemukseen joutuneita, vaan myös sen aiheuttajia. Vallankumouksellinen aines oli oman menestyksensä hämmästyttämänä hetken pidättyväisenä.
Työväestö, joka oli rajattoman sankarillisena käynyt kaikkien edellä, jonka oli täytynyt luoda järjestönsä salaisesti, astui kaikkine joukkoineen julkisuuteen. Se oli paraiden järjestynyttä ja kuriin tottunutta voimaa, mutta sillä ei ollut kuitenkaan joukkojärjestojä.
Vielä vähemmän saattoi olla puhetta mistään pikkuporvariston järjestöstä, varsinkaan pienviljelysväestön.
Armeija, joka nousi melkein yksimielisesti korkeimpia komentajiansa ja »jumaloituja» johtajiansa vastaan, hävitti keisarillisen kurin ja järjestön, ei ollut myöskään kyennyt luomaan vielä mitään vallankumouksellista järjestöä.
Vapaamielis-imperialistinen porvaristo oli ainoa alusta alkaen järjestetty voima, joka sukeltautui ylös. Se oli tietenkin vähimmin vallankumouksen liikevoimaa. Sen johtaja Miljukov sanoi päinvastoin vallankumouksen lippua halveksivasti »punaiseksi räsyksi». Juuri hän oli keksinyt kuuluisan tunnuslauseen: »Mieluimmin tappio kuin vallankumous!» Vapaamielinen porvaristo tiesi jo vuoden 1905 kokemuksista, että Venäjän vallankumous ei olisi vaarallinen pelkästään keisarivallalle, vaan myös »sivistykselle ja omistukselle». Sentähden oli se porvaristo »Hänen Majesteettinsa vastuunalainen vastustuspuolue». Ainoastaan se kysymys oli kärjistetty huippuunsa, ryhtyisikö se suorastaan puolustamaan Nikolain hallitusta tai ei. Keisarivallan luhistuminen oli silmin nähtävä. Vapaamieliselle porvaristolle ei jäänyt muuta keinoa kuin »mennä kansan puolelle» ja panna käyntiin entiset järjestönsä — »edistyksellisen yhtymän» puolueet ja ennenkaikkea »kansanvapauden puolue», kaikki mahdolliset epäpoliitilliset järjestöt ja vihon viimein valtakunnan duuman ydin.
Ulkonaisesti tapahtui yleinen veljestyminen. Paatuneet monarkistit ottivat tasavaltalaisnaamarit mahdollisimman nopeasti kasvoilleen: talonomistajat vedättivät kolmiväriset liput alas ja niiden sijoille kumouksen punaiset liput; valtion virkamiesten kokardien tiloille tuli punaiset merkit, ja itsepä entiset poliisikomisariukset komeilivat pitäen punaista nauhaa äkkiä toisenlaiseksi muutetun levätin napinlävessä.
»Vallankumous» tuli äkkiä taikasanaksi, joka herätti niissäkin hienotunteisuutta, jotka eivät vielä eilen löytäneet kyllin kovia sanoja häväistääkseen tätä vallankumousta. Rutivanhoillisen oktobristilais-duuman puhemies Rodsjanko vakuutti »kansaa» puoltavien »veljellisten» tunteiden vallassa ollessaan »kunnian ja omantunnon» nimessä, ettei hänellä ollut mitään tämän kansan vaatimuksia vastaan. Schulgin oli mustempien taantumumuksellisten tunnettu järjestäjä, julkinen monarkisti ja sen »elävän voiman» kuristaja, josta nyt oli alettu puhua vain innostuneina, ja tämä Schulgin sanoi perustavan kokouksen vaatimuksen johdosta: »Jos minulle olisi sanottu pari päivää sitten, että olen kuullut tuon vaatimuksen enkä vastustanut sitä, vaan tunnustanut, ettei ole mitään muuta poispääsytietä, että sama käsi on kirjoittava Nikolai II:n luopumisen valtaistuimelta, kaksi päivää sitten olisin pitänyt mielipuolena sitä, joka olisi sanonut, niin, ja itseäni olisin pitänyt hulluna. Mutta tänään ei minulla ole mitään sitä vastaan. Niin: yleisen, välittömän, yhtäläisen ja salaisen äänioikeuden perusteella valittu perustavakokous». Kaikki nuo herrat — kansalliskiihkoisista kadettien vasemmistoon asti, — jotka paraassa tapauksessa toivoivat pientä muutosta hoviin nähden ja paria viheliäistä »perustuslaillista taetta», narskuttelivat hampaitaan, mutta tekivät »ihmisten joukossa» kumarruksia oikealle ja vasemmalle sen »punaisen räsyn» edessä, joka kauhistutti heitä enemmän kuin härkä taistelijan vaippa härkää.
Ihana ulkopuoli ei niin ollen vastannut ehdottomasti realista todellisuutta eikä korusanaa »yleiskansallinen» kaiku voinut heikontaa tosiasiallisesti olevaa luokkataistelua, vielä vähemmän saattoi se tuhota sitä.
Paraiten järjestynyt porvaristo muodosti keskuudestaan, väliaikaisen duumakomitean voimiensa keskuselimeksi. Samana yönä, melkein samana hetkenä, syntyi Pietarissa työväen edustajien neuvosto, joka sai heti johtavan aseman työväen ja pikkuporvarillisten joukkojen keskuudessa.
Täytyy mainita kaksi seikkaa, jotta kävisi ymmärrettäväksi, minkä takia kansan valloittama valta luisui väliaikaisen hallituksen — imperialistisen porvariston — käsiin: ensinnä vaikutti siihen tuon porvariston suhteellisesti vahvempi järjestö, toiseksi oli siihen syynä työväen, oikeammin sen silloisen vallitsevan sivustan johtajien mukaantuvaisuus. Samat »johtajat», jotka menivät myöhemmin puoliimperialistisen ministeristön jäseniksi, pelkäsivät, vaikka olivat olevinaan leppymättömiä vallankumouksellisia, vallan sieppaamista työväelle. Venäjän vallankumous oli heidän mielestään ennen kaikkea porvarillinen vallankumous: heidän pelkurimuisen, poroporvarillisen ajatustapansa mukaan oli jokainen tuon porvariston herruudesta poikkeava »liika» askel »porvarillisen» vallankumouksen pyhien oikeuksien loukkausta; heidän mielestään oli vallankumouksellisen pyhänä velvollisuutena peloitella työläisiä pelästytetyn porvariston omalla kummituksella. Tämä pikkuporvarillisen »sosialismin» menettelytapa oli Venäjän vallankumouksen perisynti.
Ensimäinen väliaikainen hallitus syntyi siten rutivanhoillisen ja kadettilaisen duumakomitean helmassa. Neuvoston toimeenpaneva komitea asettuikin ministeristöön menoa vastaan, ja vain »kurin kannattaja» Kerenski rikkoi toisen kerran (ensi kerralla meni tuo »sosialivallankumouksellinen» vastoin puolueensa päätöstä duumaan) toveriensa päätöksen raivaten itselleen tien valtaan. Hallitus oli siten melkein täydellisesti ajanmukaisen rahakapitalistisen porvariston järjestö. Siihen kuului Aleksander Gutschkov, lokakuulaisten (oktobristien) johtaja, Moskovan kauppiaiden edustaja, »sivilisotilas», — kuten hän itse kuvasi luonnettaan: sama Gutschkov, joka järjesti Moskovan kapinan aikana miliisiväen työväkeä ammuttavan amiraali Dubassovin avuksi; Paul Miljukov, kansanvapauden puolueen johtaja, Venäjän imperialismin aatteilija, kansainvälisen rosvouksen kannattaja, »pienten kansojen vapauttaminen» sotkuna sen seassa, englantilaisen pääoman harras ystävä ja orja, viekas, ujostelematon ja lujatahtoinen ja kaiken halpamaisuutta sisältävän opin professori; A. I. Konovalov, suurin tehtailija ja pörssimies, työnantajien järjestöjen leimattu edustaja; hra Tereshtshenko — osakkeiden omistaja ja sokeriyhtymien vesa, — siinä olivat »vallankumouksellisen» hallituksen merkitsevimmät olennot, joiden etunenässä oli ruhtinas Lvov, valistuneen tilanomistaja-aateliston edustaja; heidän rinnalleen pääsivät Nekrasov, Godnev, toinen Lvov ja edellä mainittu kansalainen Kerenski.
Kuinka pelkurimaiseksi silloisen Pietarin työväestön enemmistöä ohjaavan ja järjestävän pikkuporvarillisen sosialismin menettelytapa osoittautuikin, ei vallan rakenne voinut kuitenkaan olla muu kuin sovitteluun perustuva, s.o. sen täytyi kuvastaa työväenluokan ja pikkuporvariston voimaa. Väliaikainen hallitus oli muodostettu puhdasverisestä porvaristosta. Mutta sen ohella oli työväen (myöhemmin myös sotaväen) edustajien neuvosto.
Pietari hallitsi Venäjää; työläiset ja sotilaat hallitsivat Pietaria. Pietarin työläisten ja sotilaiden valtaelin tuli siten väliaikaisen hallituksen ohella yleisvenäläiseksi valtakeskukseksi. Valtiollisen vallan kaksoiskeskus kuvasti yhteiskunnallista ristiriitaa, toisaalla etuoikeutetun porvariston ja tilanomistajiston kantaa, toisaalla pikkuporvariston, pienviljelijäväestön ja työväestön kantaa. Neuvosto hyväksyi kuuluisan päätöslauselman, jonka mukaan hallitusta on kannatettava »sikäli kuin se työskentelee neuvoston kanssa sovussa tukevasti vallankumouksen valloituksia vahvistavaan ja noita valloituksia laajentavaan suuntaan». Sovittelutaktiikalle asetettiin luja perusta.
Väliaikaisen hallituksen ensimäisenä tehtävänä olisi pitänyt olla kansanvaltaisen tasavallan julistaminen. Mutta demokraattisen tasavallan julistamisen johdosta olisi menneisyyteen yhdistävä silta tullut yhdellä iskulla ja peruuttamattomasti murskatuksi! Voiko sitten olla »säädyllinen ihminen» ja rikkoa »hullumaisesti ja mielettömästi» yhteyden »historiallisten traditioiden» kanssa? Ja eikö perustuslailla rajoitetusta monarkiasta voi saada parasta turvaa »raivoavaa ainesta», »haaveilijoita» ja »anarkiaa» vastaan?... Imperialistisen porvariston ja vallankumouksellisen demokratian välinen ristiriita ilmeni siten täysivoimaisena. Toimeenpanevan komitean ja väliaikaisen duumakomitean yhteisessä istunnossa ehdottivat työväen ja sotilaiden pelokkaat edustajat, että oltaisiin tekemättä tekoja, jotka »voisivat ratkaista hallitusmuodon ennakolta». Kansanvapauden puolueen edustajat ehdottivat, kun todennäköisesti kunnioittivat kovin tuota kansan vapautta, että Romanovin monarkia saisi olla. Toimeenpanevan komitean jäsen Steklov sanoi neuvostojen kokouksen kestäessä tuon johdosta:[3*] Minun täytyy ehdottomasti sanoa, että kadettien edustajat vastustivat tuota kohtaa loppuun asti ja viimeisinä eivätkä tahtoneet missään tapauksessa suostua julistamaan demokraattista tasavaltaa, mitä emme halunneet tyrkyttää väkivallalla, eivätpä edes tahtoneet suostua meidän sanamuotoomme... Me tiesimme, että he tahtoivat tyrkyttää meille, Venäjän voitokkaalle vallankumoukselle, Romanovin monarkiaa, ei pelkästään jotakin yksinvaltaa, vaan juuri romanovilaista, ja erittäinkin piti Miljukov kiinni siitä, että vallanperijä Aleksei olisi julistettava keisariksi ja Suuriruhtinas Mikael Aleksantrovitsh hallitsijaksi. Turhaan selitimme me, ettei millään poliitillisella ryhmällä ollut oikeutta syrjäyttää ennakkotoimenpiteellä koko Venäjän kansan mielipidettä... turhaan selitimme heille menevämme valtiollisessa varovaisuudessa(!) niin pitkälle, ettemme pakoita heitä, vaikka fyysillinen voima on käsissämme, julistamaan tasavaltaa, vaan ainoastaan pyydämme, ettei julisteta monarkiaa.. Tuosta kaikesta huolimatta ei saatu tässä kohdin aikaan mitään sopimusta.
Väliaikainen hallitus julkaisi mielensä mukaisen selityksen. Sen jäsenet alkoivat jo silloin menettelyn, joka kukoisti myöhemin kuin rehevä kukka: se oli jarruttava menettely, sabotaasi. Toimeenpaneva komitea huomasi pian, etteivät herrat ministerit koettaneet lainkaan toteuttaa julistettua ohjelmaa kiireesti. Komitea teki sitten kaksi vaatimusta: armonantolaki oli julaistava viipymättä ja samoin määräys taantumuksellisia kenraaleja vastaan, jotka valmistelivat nähtävästi vastavallankumouksellista mullistusta.
Armonantolaki julkaistiin pian. Itse herra Miljukovkaan ei olisi uskaltanut antaa sitä julkisesti arkistoon. Sillä jo ensimäinen valtakunnanduuma, kadettien vesa, oli vaatinut sitä lakia. Eihän toki voitu jatkaa samalla kertaa syyttäjä Paulovin politiikkaa, sillä olivathan ensimäisen duuman vapaamielisetkin huutaneet yksimielisesti: »Alas mestaaja!»
Poliitilliset »rikoksentekijät» saivat armon. Siirtolaisten piti palata valtion kustannuksella uudelle Venäjälle. Mutta Venäjän imperialismin halpamielisyys on meidän aikanamme yhtä kuin kansainvälisen imperialismin halpamaisuus moninkertaistettuna. Lloyd George ja Englannin polisiagentit korjailivat Venäjän ulkoasiain ministerin antamia määräyksiä (ainakin julkisia määräyksiä). Venäjän vallankumous ei ollut pelkästään tsarismille annettu isku. Se uhkasi lietsoa kansainvälisen vallankumouksen ilmi liekkiin, hävittää pyhän yksimielisyyden, joka sitoi työläisiä anastajiin ja imperialistisiin rosvovaltioihin. Ja joskin Venäjän imperialismia hävetti ja peloitti vielä tarttua kiinni vallankumouksellisen internatsionalismin edustajien kauluksiin ja käyttää heitä vastaan Abdul-Hamidin lakeijain arvoisia taistelutapoja, niin teki se kuitenkin tuon englantilais-ranskalaisten ammattitoveriensa ja entisten (keisarillisten) ulkomaalaisten konsulivirastojensa poliisiagenttien välityksellä. Koko joukko henkilöitä kiellettiin oikeastaan lähtemästä pois Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja Amerikasta. »Liittoutuneet» poliisiasiamiehet vangitsivat paljon Venäjän kansalaisia ja osoittelivat samalla ryövärimäisen menettelynsä oikeutetuksi halpamielisillä parjauksilla, joita kykenee syytämään vain mielettömästi raivostunut porvaristo.
Englantilaiset viranomaiset olivat vanginneet myös Trotskin. Hän kirjoitti sen johdosta: »Ei voida sanoa, että Englannin diplomatialta yleispiirtein katsoen puuttuisi varovaisuutta tai koristeellista, puhtaasti ulkonaista gentlemannin käytöstä. Kuitenkin vaivaa Englannin lähettilään niistä saksalaisista apurahoista, jotka me muka olemme saaneet, antamaa selitystä noiden molempien ominaisuuksien puute: se selitys on yhtä halpamainen kuin tyhmäkin. Tuon selittää se, että Suurbritanian politikoitsijoilla ja diplomaateilla on kaksi esiintymistapaa: toinen — »sivistyneitä maita» varten, toinen — siirtomaita varten. Sir Buchanan (Englannin lähettiläs Pietarissa), joka oli keisarimonarkian paras ystävä, mutta lukeutuu nyt tasavallan ystäviin, tuntee arvonsa yhtähyvin Venäjällä kuin Intiassa tai Egyptissä, ja sen tähden ei hän havaitse olevan itsellään ujosteleminen syytä».[4*]
Tuo kuvaa aivan oikein liittolaisten suhteiden luonnetta. Kävi ilmi, ettei Ranskan eikä Englannin hallitus hyväksynyt sovellettavaksi edes Venäjään sitä kuuluisata »kansojen itsemääräysoikeutta», jota kaikkien maiden imperialistit olivat niin mahtipontisesti julistaneet. Kävi ilmi, että se sotilasratsuruoska, mitä Englanti käytti siirtomaissaan, ruoskii myös »riippumattomia» Venäjän kansalaisia! Kävi selville, että Englannin imperialismi, samalla kun haluaa Saksan imperialismin panssaroitua nyrkkiä Venäjälle, pitää tätä jo valloitettuna maana! Eläköön penetration pacifique!»[5*]
Vallankumouksellisen demokratian elinten painostuksesta laskettiin vangitut vapaiksi. »Liittolaisvaltiot» kielsivät kuitenkin toisilta kauttakulun. Sen sijaan levittelivät ne heidän vangitsemisekseen annettuja käskyjä. Niinpä oli erään henkilöjoukon pakko matkustaa Saksan kautta.
Syytteestä ja rangaistuksesta vapautettujen, siis amnestian saaneiden palaamisessa näytti ilmenevän selvästi piirre yhteisymmärryksestä liittolaisten imperialististen hallitusten ja tuskin vielä vallankumouksen munasta ulos ryömineen, mutta jo kuitenkin imperialistiseksi osoittautuneen väliaikaisen hallituksen silloisten salaisten toiveiden välillä. Tämän hallituksen luonne ilmeni vielä tärkeämpänä suhtautumisessa toimeenpanevan komitean toiseen vaatimukseen, jona oli taantumuksellisten kenraalien julistaminen lainsuojattomiksi. Kaikilta puolin saapui tietoja, että päämaja oli järjestyvän vastavallankumouksen keskustana. Sotilaat olivat kiihdyksissään taantumuksellisten upseerien takia. Kenraali Evert antoi jo maaliskuun 6 p:nä Nikolajevitshin nimessä päiväkäskyjä, joissa kehoitettiin tukemaan Romanoveja. Kenraali Aleksejev (sama joka suuteli myöhemmin kansalaista Kerenskiä) uhkasi kenttäoikeudella Pietarista tulevia »vallankumouksellisia joukkioita» (!). Kenraali Ivanov, joka toi ratkaisevina päivinä joukkoja Pietarin kapinallisten rauhoittamiseksi, kehitteli tämän Pietarin jutun jälkeen toimintaansa Kijevissä!
Kaikesta huolimatta työnsi väliaikainen hallitus asian pöytälaatikkoon esittäen syyksi, että oli muka etsittävä soveltuvia pykäliä rikoslaista. Määräystä ei julkaistu ensinkään. Neuvoston toimeenpaneva komitea alkoi ryhtyä itse enemmän tai vähemmän ratkaiseviin toimenpiteisiin, mikäli ylipäänsä voidaan puhua tuon sovitteluhaluisen enemmistön ratkaisevista toimenpiteistä.
Alkoi vallankumouksellisten joukkojen, työväen, sotaväen ja pienviljelijäin omintakeisen järjestäytymisen aikakausi. Pietarin neuvosto saattoi nojautua järjestettyyn voimaan jo melkolailla. Neuvostojen ja varsinkin Pietarin neuvoston vaikutusvalta kasvoi merkitykseltään hyvin suureksi. Samassa määrässä kasvoi kuitenkin imperialistisen porvariston ja sen elimenä olevan väliaikaisen hallituksen taholla ankara neuvostojen vastustaminen. Varsinkin oli sotaministeri Gutshkov taipumaton. Toimeenpanevan komitean komissarit huomaavat, että uusien »viranomaisten» taholta vaikutettiin järjestelmällisesti heitä vastaan. Porvaristo tunsi, että neuvostojen kasvava valta uhkasi selvästi sen olemassaolon koko perustaa. Nuo plebeijit sieppasivatkin eräänä kauniina päivänä kaiken käsiinsä. Missä olivat takeet siitä, että valtiollisen muodon yksinkertainen vaihto tyydyttäisi heitä?
Kun herra Miljukovin ei onnistunut asettaa valtaistuimelle Alekseita heti Nikolain sijalle, niin oli vastaista varten varattava sellainen mahdollisuus. Väliaikainen hallitus alkoi neuvotella Englannissa olevien Nikolain kruunattujen sukulaisten kanssa entisen keisarin sinne lähettämisestä. Mutta kun toimeenpaneva komitea sai rautatien virkamiehiltä tiedon, että Pietariin oli jo matkalla kaksi junaa ja niissä keisarillinen perhe ja että nuo junat piti lähetettämän rajalle, niin pani komitea Pietarin linnoitusväen aseisiin, miehitti kaikki rautatieasemat ja lähetti sähkoteitse kaikkialle käskyn: »Pysäytettävä ja vangittava!» »Pyhän perheen» pelastamisyritys ei onnistunut.
Kysymys suhtautumisesta imperialistiseen sotaan huolestutti porvaristoa vielä enemmän kitin kysymys valtiosäännön muodosta. Porvaristo taisteli, pääasiallisesti kansanvupauden puolue asianajajanaan, kansan vapauden valtiollista muotoa vastaan, so. demokraattista tasavaltaa vastaan. Tämä asia oli kuitenkin sen mielestä sivuseikka. Tasavaltaisen valtiojärjestyksen vallitessa voi myöskin harjoittaa ryöstöpolitiikkaa. Tässä suhteessa voi oppia yhtä ja toista »vapaasta Amerikasta» ja »ihanasta Ranskasta!» Vieläpä keisarivallan Augiaan tallin puhdistaminen antoi toiveita siitäkin, että sodankäynti saataisiin taloudellisesti paremmalle kannalle.
Liittolaisetkin ymmärsivät hyvin tuon. Lloyd George selitti eräässä keisarillisten joukkojen tappiota koskettelevassa puheessaan, että Saksan kanuunat tulisivat särkemään siteet, jotka estivät Venäjän kansan käymästä sotaa. Samaten kuin Venäjän imperialisteilla ei olisi ollut mitään »pientä muutosta» vastaan, vaan olisivat he hampaitaan narskutellen tyytyneet tasavaltaan, samaten olisivat Ranskan ja Englannin imperialistit »tunnustaneet» tämän tasavallan. Asiain tila muuttui aivan toiseksi, sitten kun sota-asema oli kehitelty huippuunsa. Finanssipääoman varsinainen sisältö onkin siinä. Jos on nahassa jotakin sotaa vastaan — se on isku, kapitalistista voittoa ja oikeutta vastaan, joka puoltaa maailman tyhjäksi ryöstämistä. Mutta mikä voi olla pyhempi kuin tuo oikeus? Isänmaan pettäjä on se, joka uskaltaa sitä vastustaa!
Imperialistisen porvariston mukana yhtyivät vallitsevien luokkien kaikki ryhmät kannattamaan ohjelmalauselmaa: »Sota loppuun asti!» »Oikeistot» katosivat näyttämöltä kuin olisivat tulleet fyysillisesti tuhotuiksi. Heidän erikoisnimiset järjestönsä ja keisarivallalta apurahoja saaneet sanomalehtensä kadottivat mustan ja räikeäleimaisen taantumuksellisen luonteensa. Koko tuo muodollisesti puoliksi hajoitettu koneisto siirtyi tosiasiallisesti yleisen porvarillisen yhtymän palvelukseen. Sen yhtymän poliitillisena ja aatteellisena edustajana oli kansanvapauden puolue. Porvarilliset imperialistit olivat yhteisen hyvän nimessä palvelleet keisarivallan aikana maaorjuuden kannattajia, maaorjuuden kannattajat alkoivat nyt palvella samaten porvarillisia imperialisteja. Vanhaa laatua olevien tilanomistajien ja edistysmielisten yhtymä syntyi uudestaan kuin fenixlintu tuhasta, jonka maailman myllerrys oli puhaltanut hajalle. Mutta ylivalta siirtyi rahapääoman käsiin, jolla oli eurooppalaiset kuristusmenetelmänsä.
Pikkuporvaristo, pienviljelijästö (ja pienviljelijäväestöstä muodostunut armeija) eivät kuitenkaan asettaneet imperialistisia valloituksia päämääräkseen. Venäjän pienviljelijästö ei ollut kehittynyt vielä Saksan tilallisten malliin, joiden liitot ovat oikeastaan työväestöä vastaan suunnattuja kartelleja, niillä etunenässään korkeat monopolihinnat. Me emme ole liitossa tilanomistajain kanssa, vaan sen sijaan on meillä taistelu tilanomistajaa vastaan, taistelu maasta. Sota ei turvaa pienviljelijälle kerrassaan mitään voittoa, voitot lupaa se finanssipääomalle. Sota vahingoittaa pienviljelystaloutta riistämällä siltä työmiehet ja työoläimet. Pieviljelijä tietää, että maata on saatavissa: se on tilanomistajien maata. On mahdotonta ihastuttaa pienviljelijää joidenkin tuntemattomien maiden anastamisella. Siinä suhteessa on hänellä rajoitetut kokemusperäiset mielipiteensä. Ja hänen ajatuksensa ovat suuntautuneet koko voimallaan läheiseen ja hänen saavutettavissaan olevaan päämäärään, tilanomistajan maahan. Sitä on hän kostuttanut hiellään. Sitä on hän kyntänyt auralla. Hän on maksanut siitä niin paljon rahaa ja kärsinyt itse nälkää. Hänen on saatava se — oikeuden nimessä.
Kaupunkien pikkuporvariston laita on hiukan toisin. Yhteistyö on sitonut osiin siitä finanssipääomaan, se osa on oikeastaan suurpääoman lisäkkeenä ja toistelee uuden imperialismin kaikkia ohjelauselmia. Näihin yhtyy merkitsevässä määrässä myös n.s. sivistynyttä väestöä (lääkäreitä, asianajajia, opettajia, sanalla sanoen »vapaiden ammattien» henkilöitä). Sodasta välittömästi kärsivät puoliksi työläisiin kuuluvat kerrokset ovat sitävastoin valmiita panemaan vastalauseita »kirottua joukkoteurastusta» vastaan.
Kaupunkien ja maaseudun pikkuporvariston valtava enemmistö oli siis imperialistista sotaa vastaan. Mutta se ei voinut ottaa vallankumouksellisen internatsionalen katsantokantaa elimellisesti omakseen. Mikäli pienviljelijästä nojaantuu omaan maahan ja maahan, jota tahtoo omakseen, sikäli täytyy sen puolustaa tuota maata »ulkonaista vihollista» vastaan; mikäli hän ei välitä vieraiden alusmaiden valtaamisesta, sikäli hän ei välitä myöskään siitä, että hänen puolustussotansa voi solmiutua liittoutuneiden pankkiirien imperialistisiin suunnitelmiin ja muuttuu itse asiassa koko liittokunnan anastussodaksi. Pikkuporvaristo vastustaa imperialismia yhtäällä, kannattaa sitä toisaalla. Yhtäällä on se valmis taistelemaan sotilasvaltaa vastaan, toisaalla kumartuu se kunnioittavaisesti pääoman läpeensä sotilasvaltaisen valtiomahdin edessä. Yhtäältä vihaa se tuota pääomaa, koronkiskureita, jotka menettelevät ihmisten kanssa kuin olisivat nämä hevosia, se vihaa keinottelijoita, pankkiireja, tehtailijoita, työnantajia, kaikkia noita suuria varkaita, jotka lentävät yhteen kuin korpit haaskan kimppuun, toisaalla tekee se heidän kanssaan sopimuksia »yhteiskunnallisia asioita» silmällä pitäen. Pääoman painostus pakoittaa sen uneksimaan »vapauden valtakunnasta». Omaisuuden kahleet repii se alas. Pikkuporvarien menettelytapa ei voi olla muuta kuin surkuteltavaa, välistä myös petoksellista. Heidän haaveenaan on pikkuporvarillinen sosialismi, ennen kaikkea sosialistiset korulauseet. Vallankumous — mutta ei »liian pitkälle». Taistelu vastavallankumousta vastaan — mutta ei »peloittaa porvaristoa». Sosialismi — mutta »ehkä kahden sadan vuoden päästä». Kansojen veljestyminen — mutta niin, ettei loukata liittoutuneita pankkiireja. Tuo pikkuporvarillinen sinne tänne hoippuileminen ilmenee sosialivallankumouksellisten sosialismina.
Työväestön yhteiskunnallinen tila vapauttaa sen kahleista, joihin omaisuus on sen kytkenyt. Työläisillä ei ole perinpohjin katsoen isänmaata, heillä on vain palkkaorjuuden kahleet, joihin tuo isänmaa sitoo heidät. Sellaisen salanimen suojassa esiintyvä pääoman valtiojärjestys valaa työläiseen kunioitusta vain sikäli, mikäli hän on pikkuporvariston tai suurpääoman aatteellisissa kahleissa. Työväenluokka on usein moisessa tyrmässä. Mutta ainoastaan se voi astua luokkana tuon riippuvaisuuden ulkopuolelle. Ainoastaan se voi kohottautua katsantokannalle, joka asettaa kansainvälisen vallankumouksen edun korkeammalle kuin »oman» isänmaansa edut, pääoman kansallisen valtiojärjestyksen. Sentähden voi ainoastaan se olla johdonmukaisesti vallankumouksellisena, säälimättömästi arvostelevana, järkähtämättömänä internatsionalisena luokkana. Sinne tänne hoippuilu kuuluu pikkuporvariston luonteeseen. Työväestöä ei vaivaa se tauti. Pikkuporvaristo ei käy koskaan johdonmukaista ja ratkaisevaa suuntaa. Työväestöllä on melkein aina taipumaton, vallankumouksellinen ryhmänsä.
Venäjän työväenliikkeessä ovat nuo molemmat ryhmät nähtävinä: menshevikien sosialipatrioottinen ja aatteiltaan pikkuporvarillinen ryhmä ja bolshevikien johdonmukaisesti vallankumouksellinen sivusta. Heti näkyville tullut sosialivallankumouksellisten ja menshevikien yhtymä on heidän pikkuporvarillisen aatteellisen sukulaisuutensa ilmaisua. »Valtauksia vastaan, mutta liittolaisvaltojen kanssa tehtyjen sopimusten voimassa pitämistä puolustettava ja Venäjätä puolustettava» — se täytyi olla pikkuporvariston ja työväen erään osan ohjelause. »Kaikkia, keiden kapitalistien kanssa tahansa tehtyjä liittoja vastaan, heidän liittolaisinaan käytävää sotaa vastaan» — se oli vallankumouksellisen työväestön kanta.
Väliaikainen hallitus nojautui sosialisessa suhteessa imperialistiseen porvaristoon, mutta sitä kannatti myös englantilaisranskalainen pääoma, jonka tarmokkaana asiamiehenä toimi sir George Buchanan ja viheliäisenä sopimuskumppalina taasen Paul Miljukov. Väliaikaisen hallituksen varsinaisena suuntana oli liittoutuneen imperialismin suunta.
Työväen ja sotaväen edustajien neuvosto ei nojautunut pelkästään työväenluokkaan, vaan merkitsevässä määrässä myös pikkuporvaristoon (pienviljelijöihin ja sotamiehiin). Neuvoston pikkuporvarillinen osa ja joku osa työläisiä, joka oli vielä liittynyt pikkuporvaristoon, muodosti neuvoston enemmistön, jonka poliitillisina edustajina olivat menshevikit ja sosialivallankumoukselliset.
Se määräsi neuvoston poliitillisen suunnan. Maaliskuun 11 p:nä ilmestyi kuuluisa julistus: »Koko maailman kansoille».
Julistus »koko maailman kansoille» oli ensimäinen virallinen asiakirja, joka antoi kaikkien sotaa käyvien maiden kansajoukoille tietoja asiain todellisesta tilasta ja Venäjän työläis- ja pienviljelijäväestön todellisesta mielialasta. Niihin asti olivat kaikki tiedot olleet silminnähtävästi margariinia. »Liittolaiset» olivat aluksi iloissaan kumouksesta, joka pelasti Venäjän Yrjö V:n lähimpien sukulaisten saksalaisystävyydeltä. Mutta jo neuvostojen muodostaminen sai rahaylimystön »Times» lehden levottomaksi. Lontoon Cityssä vetelehtivien herrojen rasvoittuneita ja kiihtyneitä sydämiä rauhoittaakseen onnellistutti väliaikainen hallitus silloin maailmaa antamalla sille suloisia tietoja, jotka henkivät mitä ilmeisintä orjamaista alistuvaisuutta. Tämä vaikutti sitä hassunkurisemmin, kun noiden tietojen äkilliset antajat olivat Venäjän suurvalta-aatteen patenttoituja edustajia. Miljukovin virastojen valvonnan alaisina olevat kadettilaiset kirjeenvaihtajat tanssivat kuin pienet sylikoirat omistajattariensa edessä ja sätkyttelivät kunnioittavaisina englantilaisen imperialismin jaloissa selitellen pelkurimaisesti, että Venäjän vallankumous oli rauhallinen mullistus, jonka täydellistä laillisuutta häiritsi ainoastaan keisarillisen rikoslakikokoelman muutamien, nähtävästi erehdyksestä siihen livahtaneiden pykäläin olemassa olo. Joskin »julistus» sai ehkäistyksi Venäjän imperialismin saarron, niin kohtasi se »vapautta rakastavain» liittolaisten taholta mitä julminta vastarintaa. Ranskan hallitus, joka elää vielä suuren vallankumouksen pääoman koroilla ja vetona jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tapauksessa sen ohjelauseisiin, kielsi julistuksen. Ranskan kansa sai lukea tätä vain luvattomana lehtisenä, jonka sosialistinen vastustuspuolue julkaisi.
Itse julistuksen antaminen oli tosiasia, jonka täytyi vaikuttaa. Työväen ja johtavien vallan vallankumouksen elin kääntyi sodan aikana kaikkien kansojen puoleen, myös »ulkolaisen vihollisen» puoleen! Eikö se jo ole raakamaisen sotilasvallan romahdusta?
Julistusta haittasi kuitenkin syvät sisäiset ristiriidat. Yhtäällä kehoitti se lakkauttamaan sodan, taistelemaan kansanvaltaisen rauhan puolesta, — toisaalla, teki se samasta sodasta puolustussodan, vaikka sen avulla oli pidettävä voimassa liittolaisten kanssa tehtyjä salaisia, luonteeltaan valtauksellisia sopimuksia, ja piti sen käymistä velvollisuutena. Yhtäällä kehoitti julistus kansoja — varsinkin keskusvaltojen kansoja — kapinaan hallituksiaan vastaan, toisaalla kannatti se kansalaisrauhaa oman porvariston kanssa, rauhaa, jolle imperialistisen valkoisen hallituksen kannattaminen antoi räikeän leiman. Sanalla sanoen, julistuksessa kiteytyi se kaksinaisuus ja puolinaisuus, joka on ominaista pikkuporvarilliselle »sosialismille». Siihen sisältyi jo mahdollisuus demokratian saattamisesta imperialististen haikalojen valtauspyyteitten alaiseksi.
Julistus toi kuitenkin näkyville ohjeen, että rauha oli tehtävä ilman valtauksia ja sotakorvauksia. Se ilmaisi epäilemättä olevan rauhan janon. Suurin piirtein katsoen oli se imperialistista sotaa vastaan ja vetosi sosialistiseen työväestöön. Tämä oli täysin riittävä tae siitä, että porvaristo oli pursuva raivokasta, sopivaan aikaan asti salattua vihaa neuvostoa vastaan.
Julistuksen aatteiden välittömästi vaikuttaessa pidettiin rintamakongresseja Minskissä, Pihkovassa ym. Armeijan edustajat, toimiva sotavoima, asettuivat yksimielisesti valtauspolitiikkaa vastaan. Kansainvälistä veljestymistä puoltava ohjelauselma sai, kuten näytti, ylen suuren määrän kannattajia. Rauhanjanon saattoi havaita sokeakin. Juoksuhaudoissa tapahtunut veljestyminen oli sen riittävän suurena todisteena.
Melkein samaan aikaan kuin Minskin kongressi oli koko Venäjän työväen ja sotaväen edustajain neuvostojen konferenssi, joka hyväksyi Pietarin neuvoston kannan. Sama kokous meni kuitenkin väliaikaisen hallituksen holhoavaan loukkuun hyväksymällä sen ulkopolitiikan. Se kävi näin. Vallankumouksellisen demokratian painostaessa julkaisi väliaikainen hallitus maaliskuun 28 p:nä kehoituksen Venäjän kansalaisille. Siinä julistettiin, ettei »vapaan Venäjän tehtävänä» ole mikään »vieraiden alueiden väkivaltainen anastaminen», vaan »kansojen itsemääräysoikeuteen perustuvan kestävän rauhan» järjestely. Herrat, jotka olivat kaikissa tienristeyksissä yksityisesti esiintyneet anastusten puolustajina ja pauhanneet voitokkaasta »lopusta» ihan loppumattomiin asti, jotka olivat Miljukovin tavoin raivanneet itselleen valtiollista uraa jo keisarillisen ministerin Sasonovin odotushuoneessa — nämä herrat esiintyivät nyt »demokratisen rauhan» puoltajina. Täytyi olla tosiaan käsittämättömän hyvämielinen, ellei huomannut suden hampaita ja ketun häntää jalon ulkomuodon alta. Neuvokset eivät nähneet niitä. He käsittivät hallituksen julistuksessa olevan »tärkeän askeleen kansanvallan periaatetta ulkopolitiikan alalla toteuttavaan suuntaan.» He eivät huomanneet että kieli on annettu diplomaateille sitä varten että he sataisivat ajatuksensa. He eivät kiinnittäneet huomiotaan siihen, että kaikki hallitukset valmistelevat sadoin tuhansin korulauseita, joita Machiavelli saattaisi kadehtia. Sen sijaan, että olisivat järjestäneet epäluottamusta porvaristoa vastaan, että olisivat paljastaneet pettäjän, hyväksyivät he tuon petoksen.
Jokainen luokkaedustus täyttää suurin piirtein sen luokan tahdon, joka on sen asettanut. Pankkikonttoreissaan ja tehtaittensa johtokunnissa istuskelleiden, laillisissa ja laittomissa »kongresseissa» ja konferensseissa kuljeskelleiden imperialistien menettelytavat ovat asiallisesti samanlaisia silloinkin, kun he istuvat ministerien tuoleilla. Mutta menettelytapa, taktiikka, ei sovellu juuri koskaan yhteen sen muodon kanssa, joka voi olla olennosta yhtä etäällä kuin taivas on maasta. Sillä diplomaattien erikoiskieli on paljon häpeämättömämpää kuin katuvarkaiden erikoiskieli, jotka eivät taskuun tarttuessaan vetoa koskaan oikeuden ja siveyden yksinkertaisiin lakeihin, Kantin kategoriseen imperatiiviin, kristillisen hyveen käskyihin eivätkä sivistyksen pyhiin ihanteihin.
Virallisten suhteiden piirin ulkopuolella teki porvaristo jotakuinkin julkisia hyökkäyksiä neuvostoja vastaan. Kokonainen sarja sotaretkiä pantiin niitä vastaan toimeen järjestelmällisellä kiihoituksella, jota porvarillinen sanomalehdistö oli pantu harjoittamaan. Sanomalehdistö osoittautui voimakkaimmaksi välineeksi joukkojen henkisessä orjuuttamisessa. Varoja miljoonittain käytettävinään, ottaen koko paperivaraston itselleen, siepaten melkein kaikki kirjapainot tosiasiallisesti haltuunsa tanssi pyöveli hurjaa tanssiaan muokaten »yleistä mielipidettä» isänmaallisen ja liittoutuneen pääoman tarpeen mukaan ja luoden joka päivä ennakolta hevosannoksin ojentamillaan valeilla vallankumouksen kesyttämän ja pelkurimaisen poroporvarityypin. Juuri samaten menettelee siankesyttäjä kehittäessään »järkiperäisellä» hoidolla sikatyypin, jolla ei ole enää elollisen olennon pääominaisuutta — liikuntakykyä — ja joka kelpaa ainoastaan teurastettavaksi.
Kansojen veljestyminen muuttui noiden halpamaisten sepustelijain kynäillessä Saksan muka suosimiseksi: armeijan kansanvaltaistuttaminen ja yllytys rauhan puolesta — ne muka olivat Stohodin luona saadun tappion pohjimmaisina syinä, tappion, josta armeija sai kiittää yksinomaisesti ylimmän komennuskuntansa häikäilemätöntä menettelyä. Kahdeksantuntinen työpäivä julistettiin miltei valtiopetokseksi. Sotamiehiä vaadittiin hyökkäämään työläisiä vastaan, jotka muka jättivät armeijan ilman ammuksia. Vihdoin sanottiin koko neuvostojen olemassaolo väliaikaisen hallituksen toiminnan esteeksi. Noita hyökkäyksiä neuvostoja ja työläisiä vastaan tekeviin liittyivät imperialistien päälehti »Rjetsh» ja Protopovin ja pankkiirien lehti »Russkaja Volja», — »tunnollinen» professorilehti »Ruskija Vjedomosti» ja halpamaisten poliisiasiamiesten lehti »Novoje Vremja», Moskovan »Matin» — keltainen »Ruskoje Slovo» ja viheliäinen »Birschjevka». Tämän kansan hyvän puolustajan saattoi varsinkin kahdeksantuntinen työpäivä raivoihinsa. Sanomalehtien ohella pantiin porvariston melkein kaikki »elävät voimat» jalkeille, nuoret ja vanhat tytöt, ylioppilaat, jopa lyseolaiset opettamaan työläisiä ja selittämään heille, kuinka välttämätöntä oli tehdä »puolustuksen takia» työtä enemmän kuin 24 tuntia, päivät ja yöt, sekä pääasiallisesti unhoittamaan sotamiehiä työläisiä vastaan ja siten heikontumaan liikettä ja saamaan siinä aikaan sisällistä hajanaisuutta.
Neuvostot näkivät kaiken tuon ja taistelivat sanoilla sellaista kiihoitusta vastaan. Pitemmälle ulottui heidän päättäväisyytensä harvoin. Kuinka voikaan kajota »Rjetshin» »vapauteen», kun lehden johtaja oli demokratian luottamukseen perustuvan hallituksen jäsen? Sehän olisi ollut rikos vallankumoukselliseen ministeristöön nähden! Kun lehti »Rjetsh» oli sidotettu yhteen ministerin kanssa, merkitsi se, eitä ministeri oli yhteydessä lehden kanssa. Mutta sitä eivät neuvostot äkänneet. Sen sijaan, että olisivat tehneet hallitusmahdin luokkaluonteen selväksi itselleen, pitivät ne läpeensä imperialistista väliaikaista hallitusta yksityisten henkilöiden aritmetisena summana, joiden luokkapyyteet oli kuohittu. Neuvostojen henkinen sokeus, niiden todellakin mieliä liikuttava kainous meni niin pitkälle, että ne pitivät imperialismin raaimpia aatteilijoita todella kansanvaltaisen rauhan apostoleina!
Paul Nikolajevitsch Miljukov heitti neuvoston selkään kylmää vettä. Tämä ulkoasiain ministeri julkaisi huhtik. 20 p:nä »selityksensä» maaliskuun 27 päivän noottiin. Herra Miljukov oli niin häpeämätön, että päiväsi sen huhtik. 18 p:nä, jolloin työläiset ja sotilaat esiintyivät kaikkialla Venäjällä lukemattomin joukoin ja huomattavammin kuin konsaan ja työnsivät työväen kansainvälisen juhlan ohjelauselmat etualalle. Se »selitys» ei ollut tarkoitettu enää »vapaan Venäjän kansalaisille», vaan liittolaisvaltojen hallituksille. Näitä varten oli toinen kieli ja toinen muoto tarpeen. Herra Miljukov alkoikin puhumalla ei vain »vihollisen ratkaisevasta voittamisesta», vaan myös »kestävän rauhan vahvisteista ja takeista». Diplomaattisessa erikoiskielessä merkitsi se puhe niitä anastuksia ja sotakorvauksia, joita hallituksen maalisk. 27 p:nä antaman nootin piti muka vastustaa. Myöhemmin puheessa edustajakokouksen aikana, selitti herra Miljukov jalomielisesti kuin ainakin ammattidiplomaatti, että hän oli valehdellut Venäjän kansalaisille ex officio, virkavelvollisuuden määräämänä.
Miljukovin noottiin vastasivat työläis- ja sotilasjoukot suurenmoisella tavalla. Pietarissa, Moskovassa ja monissa muissa kaupungeissa oli huhtikuun 20 ja 21 p:nä valtavia mielenosoituksia väliaikaista hallitusta ia varsinkin Miljukovia vastaan. Kadettien kurja ärsytys, jolla he olivat koettaneet saada aikaan hämmennystä, kärsi haaksirikon. Pietarin neuvoston »Isvestijalle» ilmoitettiin: »Eräässä kuorma-autossa, josta jaettiin kadettien julistuksia, oli aseistettuja henkilöitä ja konekiväärejä. Eräässä toisessa kuormavaunussa oli samanlaisten julistusten ja tiedonantolehtisten ohella sotamiehiä, joilla oli kallisarvoisia kukkia kädessä. Kansalliskiihkoiset hyökkäsivät työväen mielenosoituksia vastaan, vaikka mielenosoittajat eivät olleet aseistettuja». Kuinka Miljukovin kannattajat koettivalkin saada aikaan epäjärjestystä Miljukovia vastaan suunnatuissa mielenosoituksissa — se ei onnistunut heille. Ärsyttävien laukauksien johdosta tuli muutamia uhreja, mutta se ei saanut hajalle joukkojen tiheitä rivejä, jotka perusvoimien vieminä samosivat katua eteenpäin.
Työväen ja sotaväen aseellisen mielenosoituksen painostaessa julkaisi väliaikainen hallitus ministeri Miljukovin »selitykseen» »selityksen», jossa »ratkaiseva sota» selitettiin niiden tehtävien ratkaisuksi, jotka oli julkaistu maaliskuun 27 päivän nootissa.
Imperialistiset »vahvistukset» ja »takeet» muuttuivat aseista riisumista ja kansainvälisiä tuomioistuimia ikävöiviksi papillisen viattomiksi huokauksiksi. Neuvosto tyytyi tuohon selitykseen ja kehoitti työläis- ja sotilasjoukkoja levollisuuteen, annettuaan niille mitä niille kuului. »Väliaikainen hallitus», kirjoitti »Isvestija» huhtik. 22 päivän numerossa, »poisti selityksellään kaikki huhtik. 18 p:n nootissa olevat turmiolliset kaksimielisyydet ja sai siten pois päiväjärjestyksestä vaatimuksen: 'Alas väliaikainen hallitus'.»...
Herrat ministerit eivät kuitenkaan ajatelleetkaan, että tulisivat antamaan käytännössä perään. Huhtik. 20 p:nä, mielenosoituspäivänä, ilmoitti Gutsehkov Kijevissä, että perustava kokous lykättäisiin sodan loppuun asti. Kohta väliaikaisen hallituksen selityksen julkaisemisen jälkeen, nimittäin huhtik. 22 p:nä, selitti herra Miljukov »Manchester Guardianin» kirjeenvaihtajalle, että Venäjän täytyi päästä Bosborin ja Dardanellien herraksi ja että se tulisi vaatimaan Itävallan jakamista. Seuraavana päivänä, huhtik. 23 p:nä, piti toinen venäläisleimainen sotilas, herra Gutschkov, Jassyssa hehkuvan puheen, jossa hän vastusti sitä, että sota lopetettaisiin »ilman ratkaisua» ja Itävaltaa ja Saksaa »täydelleen tuhoamatta». Sanalla sanoen, samat sudet, jotka esiintyivät »Venäjän vapaitten kansalaisten» nähden lammasnahassa, näyttivät ryövärimäisiä hampaitaan heti, kun alkoivat asiallisen keskustelun liittolaisten kanssa. Oikeastaan halveksivat he itsekin julkaisemiaan »asiakirjoja», joille neuvostot antoivat lapsellisen tunteellisuutensa vallassa niin suuren arvon. Neuvostot arvelivat, että porvaristo antautui heidän valtaansa; itse asiassa he antautuivat porvariston valtaan. Tämä antautuminen ilmeni historiallisessa julistuksessa »Armeijalle.»
Armeijan syvien rivien rauhan halu ilmeni siten, että veljestyminen rintamalla kävi laajemmaksi kuin koskaan ennen. Veren ja paheiden keskellä, joihin eläimistynyt ihmiskunta oli tukahtua, oli veljestyminen puhtaana ja valoisana pilkkuna. Se lakkautti tosiasiallisesti sotatoimet yhdellä rintamalla. Ilmeni myös oireita veljestymisen leviämisestä toisille rintamille. Sodan, tuon inhottavan hirviön, uhkasivat tukahduttaa niiden kansanjoukkojen ponnistukset, jotka olivat väsyneet harjoittamaan väkivaltaa ruoskavallan alaisina. Näytti, että joukot tulisivat solmiamaan rauhan hallitusten päiden yläpuolitse.
On käsitettävissä, minkälaista raivoa inhimillisten suhteiden muodostuminen »vihollisten» välille herätti porvariston ihmissyöjissä. Porvaristo soitti myrskykelloa. Se alkoi peloitella kaupunkilaisia ja maalaisia syytäen virroittain valeita. Sen kuoroon yhtyi liittolaisvaltojen vaikuttava basso. Ne vaativat »halpamielisyyden» lopettamista. Uhaten ottaa rahallisen tukensa pois hallitukselta vaativat ne pysyttäväksi hyökkäyskannalla. Oli välttämätöntä ehkäistä millä hinnalla tahansa veljestyminen ja kansainvälinen vallankumous, jotka uhkasivat tuhota imperialismin.
Sellaisia olivat porvariston suunnitelmat, saman porvariston, joka himoitsi nähtävästi vierasta omaisuutta. Ja neuvostot kannattivat noita suunnitelmia. Julistuksessa »Armeijalle» esitettiin veljestyminen mahdollisesti Saksan pääesikunnan asettamaksi ansaksi ja tuomittiin sellaisena ankarasti, vieläpä viitattiin, että hyökkäys oli välttämätön. Siinä kaikki, mitä porvaristo tarvitsi toistaiseksi. Samanaikainen julistus »Sosialisteille» teki jo viheliäisen vaikutuksen. Sillä eihän voi yllyttää kapinoimaan pääomaa vastaan, kun kannattaa »kotipuolella» niitä paatuneimpia imperialisteja.
Julistus »Armeijalle» oli ratkaiseva loikkaus oikealle. Kulku oikealle tapahtui sitten yhä kiireemmällä vauhdilla. Pikkuporvaristo ja pikkuporvarillinen sosialismi antoivat tärkeimmän asemansa, antoivat sen maineettomasti. ilman taistelua. Tällä seikalla täytyi olla mitä suurimmat seuraukset.
Kotimainen finanssikapitalistinen porvaristo katseli kauhulla rintamalla kehittyviä vejestymisnäytelmiä. Samaten teki »liittolaisten» porvaristo. Porvarillisen liiton kaikki voimat liikkeelle veljestymistä vastaan, jälleen sotatoimiin — siinä oli päiväjärjestyksessä oleva pääoman tehtävä. Englantilais-amerikkalais-ranskalainen ratsuruoska ajoi herkeämättä Venäjän verrattain heikkoa porvaristoa. Sanomalehdissään, lukemattomien lähetystöjensä, komiteainsa ja toimistojensa välityksellä selitti länsieuroppalainen ja amerikkalainen pääoma niin ruokottomalla tavalla kuin se tapaa mahtinsa tuntiessaan tehdä, silloin kun siitä ei koidu mitään tappionvaaraa, että se sulkee rahasäkkinsä, ellei Venäjä siirry hyökkäyssotaan. Sillä venäläisen sotilaan veren piti toki maksaa ulkomaalainen rahavastineensa. Mutta ellei »Venäjän demokratia» (jo tässä oli huomattavissa »suurta ja loistokasta kansaa» vastaan kohdistuneen hillityn raivon sävyä) sittenkään tahdo ryhtyä hyökkäykseen, niin käymme me vapaat kansanvaltaiset maat yksinämme sotaa!
Puolivirallisen ja virallisen sanomalehdistön kulissien takana jopa huhuiltiin, että englantilaiset ystävät valmistelisivat kaukaisessa idässä rankaisuretkikuntaa, joka lähetettäisiin, jos Venäjä olisi tottelematon. Semmoisilla retkikunnilla tahtoivat he pakoittaa Venäjän kansan tottelemaan ja vastaan sanomatta täyttämään ne »pyhät velvollisuudet», jotka valtaistuimelta syöstyn keisarin asiamiehet olivat allekirjoittaneet.
Länsieurooppalaista ja amerikkalaista pankkiylimmystöä palveli suoranaisesti myös länsieuroppalainen ja amerikkalainen yhteiskunnallinen isänmaallisuus, sosialipatriotismi. Mutta samalla kuin Venäjällä vierailleet kapitalismin valtuutetut viittailivat suoraan ja ilmeisesti rahaan, muokkailivat Lontoon Cityn ja Pariisin pörssin matka-asioitsijat, kaikki ne Thomat, Hendersonit, Labriolat ja koko sekakuoro vallankumouksellista demokratiaa, vedoten kansojen yhteiseen vastuunalaisuuteen, joka harvinaista kyllä meni suuntaan, minkä hommassa mukana olleiden maiden imperialismi oli osoittanut. Porvaristo seurasi ulkomaalaisia ystäviään ja suosijoitaan. Pienviljelijät, sotamiehet ja osa työläisistä kuuntelivat tarkkaavaisesti niitä imperialistisia saarnoja, joita länsimaiset ammattitoverit tarjoilivat heille kansanvaltaisen kastikkeen kanssa.
Gutschkovin ja Miljukovin, kahden demokratian kovin vihaaman ministerin lähdettyä pois ministeristöstä (»en minä lähtenyt — minut pantiin menemään» selosti Miljukov tuota tapausta), alettin houkutella kesyimpiä sosialisteja hallitukseen. Porvaristo oli erinomaisesti selvillä siitä, että hyökkäyspolitiikka oli va banque peliä, jossa pelaaja panee koko summan peliin. Se valmistautuikin ajoissa tuon hyökkäyksen luhistumisen varalta. Sentähden oli vastuunalaisuus jaettava eikä otettava sitä kokonaan itselleen. Oli vielä yksi valtti — bolshevikit. Mahdollinen romahdus voitiin työntää heidän syykseen. Kuitenkin oli välttämätöntä, että »sosialistit» panivat asian kulkemaan. Armeija ei luottanut kapitalistisiin ministereihin. Hyökkäyskäskyjä oli se pitävä pääoman yllytyksen aiheuttamina, kapitaalin provokatsiona. »Sosialistit» täyttämään Gutschkovin työtä! Tuhotkoot rauhaan kehoittaneet rauhanasian! Menettäkööt he arvonsa läntisten »toveriensa» silmissä! Eläköön kokoomusministeristö!
Toukokuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä teki työväen ja sotaväen alustajien neuvoston toimeenpaneva komitea periaattellisen päätöksen väliaikaiseen hallitakseen menosta — puoltaen menoa. Toimeenpaneva komitea asetti samalla ehtoja, jotka oli merkitty 8 kohtaan: käytännöllinen ulkopolitiikka yleisen rauhan saamiseksi, armeijan kansanvaltaistuttaminen ja sen sotakunnon valmistelu puolustuksen ja hyökkäyksen varalta, taistelu taloudellista rappiota vastaan asettamalla tuotanto ja jako tarkastuksen alaiseksi, työväen suojelus, valmistelu maan siirtämiseksi työtä tekevien haltuun (vain valmistelu!), omistavien luokkien verottaminen ja perustavan kokouksen kutsuminen mahdollisimman pian Pietariin. Muutamien päivien vieriessä menivät neuvottelujen loputtua toimeenpanevan komitean edustajina hallitukseen: M. J. Skobelev, menschevikien edustaja, mukaantuva ja myöntyväinen mies, lisäksi aivan valmistumaton osaan, jota historian oikku heitti hänet näyttelemään; V. M. Tschernov, sosialivallankumouksellisten päätieteilijä, äskeinen zimmerwaldilainen ja päävallankumouksellinen, kaiken kansalliisrauhan ja isänmaan puolustusaatteen vihollinen, joka oli Venäjälle palatessaan heti rajan yli tultuaan käärinyt kasaan kansainvälisen vallankumouslipun; I. G. Zeretelli, joka oli muuttanut muutamassa tunnissa »periaatteellisen kantansa porvarilliseen ministeristöön menosta»; vihdoin A. V. Peschekonov, kansallissosialisti, »vapaamielinen», »kansan ystävä» ja »vanha, hyvä demokraatti».
Peli voitiin aloittaa.
Tähän imperialistien peliin mukaantuivat neuvostot yhä enemmän. Heti kokoomushallituksen muodostuttua piti neuvosto tarpeellisena ilmoittaa vastustavansa salaisten sopimusten julkaisemista, jota vallankumouksellinen sosialidemokratia vaati lujasti. Kaikki pääoman tarvitsemat edellytykset olivat olemassa: neuvostojen taholla tuomittu veljestyminen, astuttu ministeristöön, kehoitettu hyökkäyssotaan sillä perusteella, ettei julkaista keisarin salaisia sopimuksia, jotka tunnustettiin pyhästi velvoittaviksi. Mitä tarvitsi imperialistinen kopla vielä lisäksi? Neuvostojen pikkuporvarillisen enemmistön lankeemus tuli vielä enemmän huomatuksi siten, että Englannin ja Ranskan hallitukset laukoilivat vastauksiksi Venäjän demokratian toivomuksiin nootteja jotka eivät pelkältään huutaneet, vaan kirkuivat: »Me puolustamme valtauksia! Me puolustamme sotakorvauksia!» Herrat Ribot ja Lloyd George riensivät todistamaan sitä parlamenttipuheillaan ja Kreikan hävittämisellä. Italia rosvosi Albanian, »itsemääräten» sen Roomassa juhlallisesti omaksi maakunnakseen. Sellaista oli »demokratian uusi voitto». Ilostunut porvaristo alkoi rummuttaa hurjasti. Hälyyttävä sanomalehdistö työskenteli kaikin voimin. Tänään huumasi se poroporvareita tiedonannoilla, että saksalaiset olivat jo Pietarin lähellä ja keskittivät suuremmoisia voimia Venäjän rintamalle hyökkäystä varten. Huomenna huusi se pelastamaan Englantia ja Ranskaa, kun samat saksalaiset veivät kaikki voimansa niitä vastuun. Tänään vakuutti se, että rintama oli menossa perikatoon, huomenna huusi se, että vihollinen voitettaisiin »parilla kolmella sivalluksella» kokonaan. Samaan aikaan alkoi vielä uusi sotaministeri A. Kerenski kiihoitusmatkansa. Hän vieraili yhtä innokkaana rintamalla kuin armeijan selkäpuolella, teatterihuoneustoissa ja juoksuhaudoissa, konserttikokouksissa ja vallankumouksellisen demokratian neuvostoissa, kasarmeissa ja etuoikeutetuissa sotaopistoissa ja piti tulisia voittopuheita. Yhdistynyt porvaristo katseli ihastunein silmin häntä ja naureskeli itsekseen neuvostojen kelpo enemmistölle. Kerenskin muotokuvista tuli isänmaallisia pyhimyskuvia. Hänen omakätisistä kirjoituksistaan, joita myytiin huutokaupalla, maksoivat porvarit tuhansia. »Hyvän» yhteiskunnan naiset olivat hukuttaa hänet ruusuihin ja syytivät hänelle syytämällä ihailun ilmaisuja. Ja keltaisissa lehdissä näyttäytyi jo tunnuslause: »Eläköön valtuutettu Kerenski!»
Imperialistisen porvariston ja työväen ynnä pienviljelijäin demokratian välinen sopimus ei voinut olla sisällisesti kestävä. Se valtapula, joka ennen ilmeni vailan kaksoiskeskustassa ja väliaikaisen hallituksen ja Pietarin työväen ja sotaväen edustajien neuvoston välisessä herkeämättömässä, milloin tylsemmässä, milloin kireämmässä taistelussa, tämä pula, joka heijasti kahden tärkeän luokkaryhmän taistelua, ei oltu eletty huppuun asti, se siirtyi vain toiseen muotoon, kokoomushallituksen helmaan kätketyn salatun pulan muotoon. Tällä ei ole tietenkään sanottu, että toimeenpanevan komitean ja väliaikaisen hallituksen, oikeammin sen kapitalistisen enemmistön, välinen taistelu oli lopullisesti lakannut. Se siirtyi osaksi jo ministerien suojiin ja huoneustoihin. Valtion rakennusten synkät seinät peittivät sen suurten joukkojen silmiltä.
Uuden väliaikaisen hallituksen kannalle, jonka muodollisena ohjeena oli myös »rauha ilman valtauksia ja sotakorvauksia», antoivat liittolaisvallat sanoissaan »täydellisen tunnustuksen», mutta muuntivat sitä selvästi ilmaistun anastushalunsa mukaan. Järjestelmällisesti, johdonmukaisesti tekivät liittovaltojen hallitukset tuolle ohjelmalle kylmän kohteliaita syrjäkumarruksia ja selittivät sitä siten, kuten oli edullista imperialisteille. He toivoivat sen ohella saavansa vaiteliasta myötätuntoa Venäjän hallituksen suurkapitalistiselta enemmistöltä. Eivätkä he erehtyneet. Niiden pätevien selitysten mukaan, joita herra Miljukov antoi kadettien kongressin kestäessä, osoitti tämä kaikkea intoa saattaakseen Venäjän anastushaluiset aikomukset liittolaisvaltojen tietoon, ja allekirjoitti hän ainoastaan ministerinä valtauksia vastustavia selityksiä. Vielä enemmän. Herra Miljukov lausui luottavansa lujasti siihen, että hänen seuraajansa herra Tereschtschenko oli oleva yhtä viisas kuin hän, professori Miljukov. Venäjän sankarilliset ystävät eivät tiedenkään voineet ylistää kylliksi Venäjän hallituksen vastuunalaisten miesten »syvää valtioviisautta».
Sellaisen politiikan täytyi herättää levottomuutta kansanvallan elimissä. Jo toukokuun 14 päivän numerossa julkaisi »Isvestija» jotakuinkin jyrkän artikkelin liittolaisvaltoja vastaan. Seuraavana päivänä toitotti sama »Isvestija», että hyökkäys oli peruutettava kohta. Numeron 68 artikkelissa »Hyökkäyskö vaiko valmiina olo hyökkäyksen varalta?» esitti tämä lehti: »Paljasjalkaiset ja alastomat ihmiset, joilla ei ole leipää, jotka saavat nälkäannoksensa, sairastavat keripukkia, eivät voi tehdä hyökkäyksiä eivätkä edes elää edelleen. Se merkitsee, että on ennen kaikkea pidettävä huolta siitä, että armeija saa kaikkea välttämätöntä.»
»Armeija, jossa ei ole mitään ehdotonta luottamusta sotamiehen ja upseerin välillä, ei voi hyökätä»...
»Vallankumouksellinen armeija ei voi toimia hyökkäävänä, ellei jokaisella, sen riveissä olevalla sotilaalla ole luja luottamus, että hänen sankarityönsä ja hänen uhrauksensa palvelevat todella vapauden asiata eivätkä kansainvälisen pääoman rosvojen rikastuttamista»...
Kaikesta tuosta tehtiin loppupäätelmä, että armeijata valmisteltiin hyökkäyksiin, mutta ei viipymättömiin hyökkäyksiin.
Nuo kaikki olivat vain sanoja — teko oli jo tehty. Sopimus oli saatu aikaan. Hallitukseen menemällä saatiin aikaan sopimus myös Europan niiden imperialistien kanssa, joita vastaan »Isvestijan» kirjalliset nuolet oli suunnattu. Pikku säie, joka sitoi vallankumouksellisen demokratian elimiä »omiin» kotimaisiin imperialisteihin, venyi yhä pitemmälle, ja sitä käärittiin kireälle kerälle Englannin pankin kellariholvistoissa, tuon jättiläismäisen kahdaksanjalkaisen, joka ointelee pitkiä, sitkeitä koipiaan koko maailman päällitse, joka on tukahduttanut monia miljoonia ihmisiä ja kiemurtelee nyt kuolinkamppailussa taistellessaan Keski-Europan ryövärien kanssa.
Uudella Venäjällä tuli salaamattomasti näkyville entisen europpalais-amerikkalaisen kehityksen tie; demokratiasta imperialistiseen diktatuuriin. Länsi-Europan »vapaat» maat ovat menneet sitä tietä sodan alusta alkaen. Demokratian täydellinen tuhoutuminen ei ole niissä maissa enää kaukana. Niin laajalti kuin imperialistisen sodan edut tulivat työväen erään osan ja pikkuporvariston korkeimmaksi johteeksi, tiesivätpä nuo luokat siitä tai ei, niin laajalle laajeni imperialistisen porvariston aatteellinen ylivalta ja todellinen diktatuuri. Venäjällä alkoi sota toisten seikkain vallitessa. Kansanvaltaista joukkoa vastaan oli alusta alkaen asetettu sen oman hallituksen konekiväärit. Ja kun suurtilallisjoukot tekivät pyhän liiton keisarivallan kanssa, niin eivät minkäänlaiset Plehanovien huudot voineet pahoittaa työläisjoukkoja istuilemaan kunnioittavan nöyrinä keisarillisen raakalaisuuden edessä. Joukot eivät voineet tehdä kansalaisrauhaa keisarin kanssa. Syynä ei ollut se, että he olivat internatsionalisia, vaan se, että keisarivalta vihasi liiaksi heitä ja he keisarivaltaa. Tämä ei voinut asettaa »demokratian puolustusta» ohjelauseekseen, kuten lännen ja Amerikan imperialistit tekivät, jotka puhuivat demokratian puolustamisesta, mutta samalla muokkasivat sitä koko ajan sotilasvallan kaulussaappailla. Vaikkakaan keisarivalta ei voinut kahlehtia joukkoja edes Plehanovin julistuksilla, niin voivat sen tehdä imperialistit, jotka kohtalon tahdosta joutuivat valtiomahdin etunenään. Tämä kehityskulku ilmeni myös pikkuporvaristoa sovittelevassa menettelytavassa, siis kompromissitaktiikassa johon kuului vauhdiltaan joskin epäsäännöllinen mutta kiireellisempi mukautuminen Venäjän ja liittovaltojen imperialismiin.
Venäläisissä suhteissa on kuitenkin se ominaista, että pienviljelijän ja tilanomistajan välillä on ristiriitaa. Joskin sodan »yleiskansalliset» tehtävät vetävät joukkoja imperialismin uralle, niin repii maan haluaminen pienviljelijäin taholla yksimielisyyden yhä ja yhä rikki ja johtaa väestön sieppaamaan pois kaulaltaan kuristavan silmukan, jota sotainen imperialismi haluaa vetää kireämmälle. Pienviljelijä tahtoo puolustaa maata — ja sentähden vie hänet mukaansa pettävä »puolustusohjelma», jota imperialistit pitävät näkyvillä, vaikka todellisesti tavoittelevat hyökkäyssotaa. Pienviljelijä tahtoo kuitenkin maatiluksen omakseen, ja sentähden täytyy hänen rikkoa välinsä tilanomistajan kanssa. Pikkuporvariston taktiikka koettaa löytää tuosta lumouspiiristä pois vievää tietä — eikä löydä sitä. Se vain lähtee siitä ijankaikkisesti, kuten kristillisen kirkon opin mukaan pyhä henki isästä Jumalasta.
Imperialismin pasuunanpuhaltajien soittaessa etenemismarssia, joka saattoi olla vain poliitillisista syistä toimeenpantu sotaseikkailu, edisti jokainen sotapäivä mahtavan tulvan tavoin kasvavaa taloudellista luhistumista.
Tuotanto oli käynyt lopullisesti verettömäksi. Sota imi kaikki voimat. Tuottavan työn ala supistettiin pienimpään määräänsä, minimiin asti. Monien välttämättömien esineiden — varsinkin tuotantovälineiden — valmistaminen sijalle ja lisäksi oli kokonaan lamassa. Ei mitään raaka-aineita, ei lämmitysaineita. Tarpeellisimmat käyttökapineet puuttuivat. Tuotantovoimien alenemista koko rintamalla. Kukoistivat vain granaattikartessiverstaat ja tehtaat, jotka tuottivat myrkyllisiä kaasuja »ulkonaista vihollista» varten.
Kuljetus oli saatettu viimeisiin asti epäjärjestykseen. Molemmille sivuille hoippuilevat rappioituneet rautatien vaunut kykenivät tuskin kuljettamaan kuormia sotaväen tarpeiksi. Kaikissa vaunuissa oli ylenmääräinen ahdinko. Rikkinäisiä vetureita oli paikoin 50 prosenttia. Tosiaan uhkasi vaara, että rautatiet kieltäytyisivät jonakin päivänä palvelemasta ja liikenne seisahtui niillä. Kuljetusvälineiden rappiotila kärjisti yhä tuotannon vähentymisen aiheuttamaa tuotteiden puutetta. Samalla kasvoi muutenkin jo sietämättömäksi käynyt kallistuminen.
Raha-asiain tilaa osoitti kokonainen Kaurisankari paperirahaa ja hirveän suuri velkamäärä. Kun todellisiin arvoihin ei kasvanut lisiä, tekivät paperirahaa valmistavat painokoneet niin tarmokkaasti työtä, että särkyivät liiasta rasituksesta. Ja vasta silloin lakkasi rahiseva paperivirta, joka vei ruplan arvon melkein olemattomiin — väli-ajaksi. Samassa suhteessa kuin rupla muuttui hyödyttömäksi paperipalaksi muuttui jokainen tavara tuolla ruplalla saavuttamattomaksi kalleudeksi. Kalliin ajan ruoskat muuttuivat skorpioneiksi, jotka tanssivat yhä huimemmin väkijoukojen selässä.
Asiain ollessa sillä kannalla saattoivat vain tarmokkaat vallankumoukselliset toimenpiteet tuoda apua hätään. Bolschevikit ehdottelivat sellaisia toimenpiteitä. Samaten kuin sotaan nähden ja kapitalisteihin yhtymiseen nähden otti myöskin taloudellista luhistumista vastaan käytävään taisteluun nähden ainoastaan tuo puolue, vallankumouksellisen sosialismin puolue, oikean suunnan. Pankkien ja trustien kansallistuttaminen, tuotanto työläisten valvonnan alaiseksi, vallan siirto neuvostoille, maan kansallistuttaminen, yleinen työvelvollisuus, varakkaiden verottaminen, valtion velkain maksamatta jättäminen, siinä työväenpuolueen ohjelman pääkohdat. Bolshevikkien pää-äänenkannattaja »Pravda» levitti noita vaatimuksia väestön keskuuteen, jossa ne levisivätkin erinomaisen nopeasti. Vieläpä nekin työläiset, jotka menivät sota-asiassa ja hallituskysymyksessä sovittelijain mukana, seurasivat melkoisessa määrässä bolshevikkeja, kun tuli kyseeseen taistelu taloudellista luhistumista vastaan.
Kokoomuksen »sosialistiset» ministerit lupasivat tehdä ensi lämpösikseen ihmeitä. Skobelev puheli jopa, että varakkaita luokkia oli »veroitettava armottomasti» ja pakkoluovutettava 100 prosentia niiden tuloista. Mutta »sosialistit» ajattelivat ja imperialistit ohjasivat. Melkein kaikki toimenpiteet, joihin sosialistit olivat ilmottaneet ryhdyttävän, joko jätettiin paperille tai muutettiin hyvin omituisiksi. Siitä sai kiittää jarrutusta, sabotaasia, jota pääoman edustajat alkoivat harjoittaa.
Porvaristo astuu järjestyksen lipun suojaan aina, kun työväen käytös hermostuttaa sitä. Jo v. 1905 pauhasi porvaristo Struven suulla anarkiasta, kun työväki julisti joulukuun lakon ja oli kiukuissaan »tuotantovoimien hävittämisen» takia. Mutta porvariston teeskentely ei ole kohonnut koskaan siihen asteeseen asti kuin nyt. Porvaristo rääkyi: »Apuun! Anarkia! Rosvotaan!» — ja samalla työskenteli se tieten tahtoen ja suunnitelman mukaisesti pannakseen oman tuotantonsa epäjärjestykseen, sen »järjestyksenä» ei ollut nyt ihan kenttäoikeusjärjestys (se oli ylinnä määränä sen ohjelmassa), vaan suunnitelmallinen ja järjestetty epäjärjestyksen luominen.
Porvariston voiman suhteellinen epävarmuus selittää moisen Venäjän yhteiskunnallis-taloudellisen elämän eriskummaisuuden. Sodan tulokselliseen jatkamiseen tarvittiin teollisuuden järjestämistä, ja sodan kestäessä tapahtui kaikkialla siirtymistä valtiokapitalismiin, finanssipääoma veti silloin koko keskitetyn voimansa valtiovallan koneiston yhteyteen. Mutta Venäjän porvaristo pelkäsi tuotannon ottamista valtion haltuun. Se pelkäsi sitä sentähden, että vallankumouksen edelleen kehittyessä saattoi valtiojärjestys muuttua vastakohdakseen. Jos valtiovalta siirtyisi työväenluokan ja köyhien pienviljelijäin käsiin, niin siirtyisi sen käsiin myöskin valtion haltuun otettu tuotanto. Valtiokapitalismi uhkaisi muuttua puoli sosialistiseksi diktatuuriksi. Pääoman voitosta tulisi koottu yhteiskunnallinen kantapääoma. Sen sijaan kun pääoma on pitänyt työläisiä valvonnan alaisina, tulisivat työläiset pitämään »pääomaa» valvontansa alaisena. Työläisiä kahlehtivat välineet muuttuisivat kapitalisteja kahlehtiviksi välineiksi. Sellaisten seikkojen vallitessa ei muutu ainoastaan vallan poliitillinen suunta, vaan tapahtuu myöskin jyrkkä muutos tuotantosuhteissa. Mutta juuri tämä muutos on hallitsevien luokkien mielestä hullua ja kauhistuttavaa. Juuri siinä on porvariston kunnalta katsoen raja sen »realisen todellisuuden», jota ei heidän mielestään voida ajatella ilman kapitalistista solmuruoskaa, ja niiden kommunististen raastajain valtion välillä, jotka ovat porvariston mielestä hirveimpiä kuin ilmestyskirjan eläin uskovaisten kristittyjen mielestä. Siitä syystä pyrkivät he välttämään sellaista mahdollisuutta millä tahansa. Coûte que coûte! Alkoi kapitalistien »italialainen» lakko ja tuotannon jarrutus: liike suljettiin, vaikka sitä olisi voitu jatkaa; ruoka-aineet vietiin pois, vaikka ne olisi tarvittu omassa työliikkeessä; tuotantovälineitä vioitettiin, vaikka ne olivat tuotannon käynnissä pitämiselle välttämättömiä j.n.e. Pantiin toimeen myös n.s. »salaisia työnsulkuja.» — Sanalla sanoen, porvariston luokkapolitiikka lisäsi ja kärjisti tieten tahtoen automaattisesti kehittyvää pulaa. Oliko porvaristo tosiaan perikatoon syypää? Syypäitä siihen olivat työläiset »liiallisine vaatimuksineen»! Oliko se kapitalistien syy, että pienviljelijöiltä puuttui nauloja ja hevosenkenkiä? »Toverit» saivat tehtaissa 500 ruplaa kuussa eivätkä tehneet mitään. Porvarit ja maanviljelijät, kääntykää työläisten puoleen, he ovat syypäitä Venäjän perikatoon!
Porvaristo koettaa kiihoittaa siten pienviljelijöitä työläisiä, maaseutua kaupunkia vastaan. Sekasotkun ja anarkian avulla tahtoo se saada ehdottomasti turvatuksi valtansa. »Ottakaa varas kiinni!», huutaa varas koettaessaan päästä pakoon häntä seuraavalta joukolta. »Alas anarkia, alas bolshevikit, eläköön järjestys!» huutaa työn sulkija jarruttaessaan tuotantoa.
Imperialistien menettelytapa on luja ja määrätty. He toteuttavat sitä tukevan johdonmukaisesti. Sentähden ei ollut ihmeellistä, että tuotantoa koskevien asiain selvittely siirrettiin myös valtiovallan tehtäväksi. Jarrutus, italialainen lakko — se oli kokoomushallituksen porvarillisten ministerien »työtä». Kuitenkin oli asiain tila ministeristössä oleellisesti toinen kuin tuotannossa. Taloudellisessa taistelussa, joka sai jättiläismäisen ja vauhdikkaan nousunsa takia poliitillisen luokkataistelun luonteen, eivät työläiset suostuneet ensinkään sovinnolliseen sopimukseen. Ministeristössä olleiden pikkuporvarillisten sosialistien menettely oli päinvastoin esimerkkinä yhtämittaisesta sovittelusta ja alituisista hankauksista. Hetkelliset ehdot sanelivat toimenpiteitä, joissa oli vallankumouksellis-diktaattorista kajoamista omistussuhteisiin: maa pienviljelijöille! Kaikki maan omistussuhteiden järjestämisyritykset, vieläpä Tshernovin kaikkein kainoimmat, saivat hallituksen porvarillisen enemmistön tiukasti vastaansa. Teollisuuden järjestäminen! Kaikki neuvottelut valvonnasta y.m. johtivat ainoastaan »taloudellisen komitean» ja »taloudellisen neuvoston» muodostamiseen. Ne olivat järjestöjä, joissa oli vallitseva vaikutus puhdasverisimmillä asteikkoporvareilla. Finanssireformi, varakkaiden »armoton verottaminen!» Pääoman painostaessa ja pikkuporvarillisen Skobelevin näytellessä hyväsydämmisyyttään olivat nämä lupaukset vain oi voi! — painokoneiden raivoavan työn jatkamista. Työväen suojelus! Säädös 8-tuntisesta työpäivästäkin takertui kiinni ministeristön luovan voiman salaisiin soppiin. Perustuslakia säätävän kokouksen mahdollisimman pikainen kutsuminen! Tämän mahdollisimman pikaisen kokoonkutsumisen valmisteluna oli ainoastaan erään »erityisen vaaleja käsittelevän neuvoskunnan» perustaminen. Sen puheenjohtajaksi tuli kadetti Kokoschkin ja jäseniksi suuri enemmistö porvarillisia.
Koko se paljon lupaava ohjelma osottautui siten olevan todellisesti vain pelkkä nolla. Pienessä ja suuressa myöntyvä pikkuporvarillinen menettelytapa, ijankaikkinen pelko, että pelästytettäisiin porvarit, taikauskoinen huolestuminen vallankumouksen »porvarillisen» luonteen takia, täydellinen luottamattomuus väestön vallankumoukselliseen luomisvoimaan — tämä sovittelun ihan mätä ja halveksittava menettelytapa vei sietämättömien, tyhjänpäiväisten korulauseiden herruuteen, jotka olivat äiteliä ja mielettömiä, ministerilliseen laverteluun, jonka sosialistiset ministerit tekivät ammatikseen, samalla kun heidän porvarilliset virkaveljensä pingoittelivat vastavallankumouksellisen toiminnan verkkoa johdonmukaisesti ja väsymättä ulospäin ja asettelivat itse ministeristöön pikku miinoja, räjäytellen näillä jokaisen hyödyllisen aloitteen ilmaan! Yhteistyö porvariston kanssa, se menettelytapa, kärsi nähtävän vararikon.
Vallankumouksellisen demokratian eduskunta — työväen ja sotaväen edustajien neuvostojen yleisvenäläinen kongressi — avattiin kesäkuun 3 p:nä. Jo ensimäisenä päivänä, ensimmäisessä istunnossa kävi selville, että kokouksessa oli musertava pikkuporvarillinen enemmistö. Epäoikea edustus oli hiukan pilannut voimien todellista rinnastusta. Kuitenkin oli pikkuporvarillisen »sosialismin» suunnaton ylipaino työväen vallankumoukselliseen sosialismiin verraten tosiasia, jota ei voinut epäillä.
Kokous ei saanut aikaan mitään muutosta jo olevaan. Se ei itsenäistyttänyt yhtään, se ei valanut yhtään raikasta sädettä maltittoman myöntyväisyyden ja myöntyvän maltittomuuden kurjaan politiikkaan. Se oikeastaan vain hyväksyi tuon politiikan. Se ei sysännyt vallankumousta päättävästi eteenpäin, vaan hyväksyi sen sijaan paikalla tepastelun ja laajalle häilyvän loppumattoman jaarittelun. Sitä peloitti pysyä lujana vaatimuksessa, että valtakunnanduuman ja valtakunnanneuvoston hajoitusmääräys oli julkaistava, noiden rutivanhoillisten järjestöjen, jotka olivat järjestyvän vastavallankumouksen ylimpinä keskuksina. Ja herrojen Rotshankon, Miljukovin & k:n toimiessa tarmokkaasti sir Buchanin ja taantumuksellisten kenraalien ja amiraalien kannattamina hyväksyi kokous sielun kauneutta todistavan päätöslausunnon, jossa nuo järjestöt julistettiin valtiollisiksi ruumiiksi. Bolshevikit ehdottivat turhaan, että tuon »epäilyttävän runmiin hautaan» hakattaisiin haapakiila — todennäköisesti ei siltä pidätetty palkkaakaan (katso ministeristön lehden »Djelo Narodan» heinäk. 30 p:n numeroa). Vielä enemmän. Yhä enemmän kärjistyvan luokkataistelun kuumentavassa ilmapiirissä ollessaan, jossa kypsyi toisaalla työväen joukoissa syvä pettymyksen tunne ja tyytymättömyys väliaikaisen hallituksen n:o 2 pelkurimaiseen politiikkaan, mutta toisaalla tuli vastavallankumous yhä hävyttömämmäksi, veti kongressin nähtävästi porvariston puolelle.
Bolshevikit olivat ehdotelleet kokouksen alusta alkaen, että neuvostoista oli järjestettävä viipymättä vallankumouksellinen valtaelin pannakseen ratkaisevasti vasemmistosuuntaan käyvän menettelytavan käytäntöön ja sitoakseen siten kaikki vallankumoukselliset ainekset. Bolshevikien vastapainoksi selitti kokouksen enemmistö kulkevansa oikeistosuuntaan.
Bolshevikien keskuskomitea valmisteli kesäk. 10 p. vastalausemielenosoituksia väliaikaisen hallituksen politiikkaa vastaan. Joukot vaativat sitä. Pikkuporvaristo alkoi kuitenkin jo peljätä vallankumouksen etujoukkoa: se voi syöstä heidän ministeriasemansa turmioon ja peloittaa porvariston, joka valmisteli vastavallankumouksellisia rykmenttejä, joka oli itse Kerenskinkin tietämättä etsinyt »korkeassa asemassa olevan» henkilön diktaattoriksi.
Kongressi kielsi mielenosotuksen alkaen siten hyökkäyksen vallankumouksellista proletariaattia vastaan. Vain bolshevikien keskuskomitean vaikutuksesta ei mielenosotusta tullut. Porvarislehdistö vaati kuristuksia. Zeretelli syytti bolshevikeja salaliitosta ja selitti, että se oli masennettava, johon Martov vastasi Cavonin lauseella: »Piiritystilan avullahan voi mikä narri tahansa hallita».
Menschevikit ja sosialivallankumoukselliset, jotka lähettelivät kiihoittajiaan verstaisiin, tehtaisiin ja kasarmeihin, saivat kuitenkin nähdä, minkälainen mieliala vallitsi joukkojen keskuudessa. He huomasivat, että mielenosoitus oli asiallisesti välttämätön. Ja he päättivät panna itse sen toimeen. Bolshevikien painostaessa tuli kesäk. 18 p. määrätyksi vallankumouksen voimien katselmuspäiväksi. Siitä vain oli pidettävä huoli, etteivät mielenosoitukset tulisi porvaristoa pelottaviksi. Juhlakulkue vallankumous uhrien haudalle» — se oli mielenosoituksen pikkuporvarillinen valhenimi.
Kesäkuun 18 päivä tuli historialliseksi. Siitä tuli ristiriitaisuuksien eduskuva, suunnattoman historiallisen vastustuksen eduskuva, samalla kun se kuvasi pikkuporvariston luopumista vallankumouksellisesta työväestä. Kesäkuun 18 p:nä esiintyi melkein miljoonan suuruinen työläis- ja sotilasjoukko ja sillä oli ohjelmana: »Hyökkäyspolitiikkaa vastaan!» — Kesäkuun 18 p:nä vei »vallankumouksellinen» ministeri armeijan tuohon hyökkäykseen.
Pietarin yllä liehuivat punaiset liput. Mielenosoittajien valtavalla enemmistöllä oli bolshevistiset tunnuslauseet: »Alas vastavallankumous!» »Alas 4:s duuma ja valtakunnanneuvosto!» »Alas 10 ministerikapitalistia!» »Alas liittoutuneet imperialistit!» »Alas työnsulkurikapitalistit!» »Koko valta neuvostoille!» »Eläköön tuotannon valvonta!» »Rykmenttien hajoitusta vastaan!» »Rykmenttien aseista riisumista vastaan!» »Ei erikoisrauhaa Vilhelmin kanssa, ei salaisia sopimuksia englantilaisten eikä ranskalaisten kapitalistien kanssa!» »Sopimukset julkaistava viipymättä!» »Hyökkäyspolitiikkaa vastaan!»
Ja samana päivänä sähkötti Kerenski ruhtinas Lvoville: »Pyydän pontevasti sallimaan minun kansan nimessä antaa heti kesäkuun 18 p:nä taisteluun osaaottaneille rykmenteille vallankumouksen punaiset liput».
Kesäkumi 18 päivän mielenosoitus osoitti, että vallankumouksen etujoukko, työväestö ja armeijan paras osa, liittyi bolshevikeihin. Toisella puolen osoitti se, että bolshevikit olivat ainoana työväen puolueena, vallankumouksellisen kansainvälisen sosialismin puolueena. Kesäkuun 18 p:n mielenosoitus oli jyrkkäleimainen luokkamielenosoitus. Porvaristo oli piilossa. Uteliasta porvaristoa ei ollut katsoa töllistämässä mielenosoittajia. He olivat kadonneet Pietarin kaduilta, jotka oli jätetty työläisille ja sotilaille. »Vallankumouksen sydän ja pää», kumouksen kaupunki, osoitti olevansa internatsionalen puolella.
Kesäkuun 18 päivän hyökkäys oli käännöskohta vallankumoksen kehityksessä. Se merkitsi vastavallankumouksellisten imperialistien todellista voittoa. Se osoitti, että pikkuporvaristo oli muodostanut »omien» ja »liittoutuneiden» kapitalistien kanssa imperialistis-militaristisen koplakunnan. Se merkitsi, että Venäjän vallankumouksen järjestetyt voimat, sen vasenta työläissivustaa lukuunottamatta, olivat joutuneet pyydyspaulaan, joka laahasi heitä imperialistien hirsipuuhun. Vihdoin oli se demokratian kansainvälisen sopimuspolitiikan loppuselvitystä. Se politiikka olisi ollut ikäänkuin viheliäistä sopertelua niiden rykmenttien konekiväärien kieleen verraten, jotka samosivat »vallankumouksen punaisten lippujen» alla eteenpäin ja joiden täytäntöön pantaviksi tungettiin niin kovapintaisesti verisen keisarin salaisia sopimuksia.
»Isvestija» kirjoitti vielä äskettäin, ettei armeija voinut ruveta hyökkäämään, ennenkuin oli pantu toimeen joukko perinpohjaisia korjauksia. Ne jäivät suorittamatta. Siitä huolimatta antoi neuvostojen yleisvenäläinen kokous »kehoituksen armeijalle», jossa se väitti, että hyökkäys oli tehty »yleisen rauhan lähentämistarkoituksessa». Siinä ilmeni toisaalla koko suuruudessaan se pelkuruuden kuilu ja toisaalla se hämmästyttävä kevytmielisyys, jota pikkuporvaristo toi päivän valoon. Pikkuporvariston johtajat tunsivat tilan armeijassa, se ei voinut olla heille tuntematon. Heidän täytyi tietää, ettei armeija voinut kestää fyysillisesti eikä moraalisesti. He käsittivät, että hyökkäystä vaativat ulkomaalaiset pankkiirit, jotka tahtoivat saada miljoonistaan verisen maksun. Ja he suostuivat kuitenkin siihen, koska heidän »oikealla» olevat ystävänsä ja »itse» Aleksander Feodorovitsch Kerenski tahtoi sitä lujasti.
Taistelu rauhan saamiseksi, vielä enemmän »ratkaiseva taistelu rauhan puolesta», muuttui kuivaksi puheenparreksi, jolla ei ollut keikassaan mitään sisältöä. Pikkuporvarien johtajien suussa muuttuivat nuo sanat tosiasiallisesti kansainvälisillä korulauseilla kuhertelun malliksi, sen ammattihaureuden malliksi, mikä tuli ehdottomaksi osaksi noiden herrojen politiikassa. Heidän siveellinen vaikutusvoimansa väheni nopeasti ulkomaiden vallankumouksellisten työväen piirien silmissä. Asettuessaan samalle asteelle, jolla Scheidemannit ja Renaudelit olivat, muuttuivat neuvoston pikkuporvarillisen enemmistön edustajat juuri samanlaisiksi diplomaateiksi kuin nuo olivat. Heidän »rauhantaistelunsa» saattoi olla vain taistelua kansainvälisen diplomaattien neuvottelukokouksen puolesta, vaikka he panivatkin tuolle kokoukselle »sosialistisen» nimilipun.
Hyökkäys heikonsi ylenmäärin demokratian asemaa rauhantaistelussa, mutta vahvisti sitä vastoin tavattomasti taantumuksen asemata. Sotilaallisen yhteisottelun ilmakehässä, »kurin» ja »järjestyksen» lipun suojassa on paljon helpompi panna tottelemattomia käsirautoihin ja kahlehtia kaikkea arvostelua. Toisella puolen on patentin saaneilla vanhoillisilla ja isänmaallisilla petkuttajilla, joista jopa Beranger on tietänyt, kaikki järjestymismahdollisuudet avoimina. Rutivanhoilliset ryömivät uudestaan koloistaan. »Pyhä Venäjä» ja muut samanlaiset järjestöt, joilla oli yhtä isänmaallisilta kajahtavat nimensä, alkoivat taasen toimia. »Sotaliittoja», »Yrjön ritarien liittoja», »hyökkäyspataljoonia», »kuolemanpataljoonia» y.m.s. kasvoi kuin sieniä virkistävän sateen jälkeen. Monet niistä julkaisivat uhkaavia kehoituksia »sisäistä vihollista» vastaan, »pelkureita ja pettureita» vastaan, joilla pääasiallisesti tarkoitettiin sodan vastustajia. Kaikkien noiden järjestöjen joukossa kävi yleisvenäläinen kasakkain kongressi merkitykseltään huomattavaksi. Jo aikaisemmin, toukokuun lopulla, julkaisi erikoisen armeijan edustajien neuvostoon kuuluva kasakkain ryhmä »kasakkapuolueen ohjelman», jonka mukaan kasakat tulivat eroitetuiksi melkein itsenäisiksi pikku valtioiksi. M. m. edellytti tuon ohjelman 12 §, että kasakoita voitiin käyttää sotapiirin suostumuksella Venäjällä väestön sisäisten kapinain kukistamiseen. Miljukovilla ja Gutshkovilla oli syytä olla mielissään kasakkakongressin takia. He kuulivat jo kasakkain nakaikkojen vinkuvan, kun ne tanssivat työläisten selässä, ja he pyrkivät yhdistämään noiden nakaikkojen toimivat pönkät erääseen järjestöönsä. Väliaikainen duumakomitea ja »kansanvapauden» puolue, jotka molemmat olivat tekemisissä sotilaspiirien kanssa, muodostuivat vastavallankumouksen järjestetyiksi keskuksiksi. Duuma valmistautui nousemaan ylös kuolleista ja Rodsjanko julkaisi jo sen jäsenille kirjelmän, jossa oli kehoitus, että oli oltava valmiina. Ihmiskunnan katuvaahtoa kuohutti silloin Suvorinin »Malenkaja Gaseta», joka julkaisi joka päivä vaatimuksen, että Lenin, tämä kansainvälisen vallankumouksen etevä johtaja, oli vangittava. Erittäin raivoisia hyökkäyksiä tehtiin luonnollisesti työväenpuoluetta vastaan, jota kaikki porvarilliset vihasivat niin kovasti. »Pettureita», »saksalaisten kätyreitä», »ryöväreitä», »rikoksellisia joukkioita», sellaista oli »korkeasti sivistyneiden» yhteiskuntakerrosten erikoiskieli, kun he puhelivat bolshevikeista.
Toisaalla kasvoi työväen piireissä tyytymättömyys asiain tilaan yhä enemmän ja enemmän. Ilma tuli päivä päivältä helteisemmäksi. Isänmaalliset esittivät uudelleen »voitto»-lauselmiaan pitkittääkseen sotaa. Heidän se isänmaallinen rummutuksensa kuohutti sydämmiä myöten työläisten ja sotaväen mieliä. Tuntui, että ilma oli ukkosta täynnä.
Enemmistölle odottamaton kadettien eroaminen ministeristöstä valoi öljyä tuleen. Tuo eroaminen oli johdonmukainen seuraus heidän jarrutustoiminnastaan. Tiedot alkavista epäonnistumisista ja lukuista tappioista olivat päässeet tunkeutumaan jo ministerien korviin. Ja he menettelivät, kuten kylmä ja kyynillinen laskelma neuvoi. He panivat hyökkäystoiminnan sosialistien syyksi eivätkä halunneet ottaa siitä toiminnasta vähintäkään edesvastuuta itselleen. Heidän kätensä piti olla, vapaina sinä hetkenä, jona alkoi saapua tietoja välttämättömästä, jota oli mahdoton estää tulemasta. Heidän täytyi olla silloin sivusta katsojina, kun Kerenskin sotaseikkailun tulokset tulevat koko laajuudessaan selviksi. Sosialistinarrit saivat istua silloin »vastuunalaisina». Voiko löytääkkään parempata keinoa saadakseen heidät huonoon huutoon?
Kerenski, Zeretelli ja Tereshtshenko olivat koettaneet saada sopimusta aikaan Ukrainan radan kanssa. Kadetit olivat olleet toista mieltä. Tuota erimielisyyttä hyväkseen käyttäen erosivat kadetit joukolla ministeristöstä. Siihen jäi vain Nekrasov, joka erosi kadettipuolueesta. Ruhtinas Lvov selitti, että Ukrainan kysymys oli vain aiheena, mutta perussyy oli etsittävä... sosialistisen ja porvarillisen katsantokannan erilaisuudesta.
Kadettien ero ilmaisi, minkä arvoinen oli ollut heidän korulauseensa »uhrautumisesta isänmaan hyväksi», minkä arvoisia muut samanlaiset. Edesvastuullisina hetkinä kehittivät he valtion toiminnan jarruttamisen suurimpaan määrään asti. »He syöksyivät vallankumouksen vihollisten leiriin», selosti »Isvestija», ymmärtämättä, että kysymyksessä oli pohjia myöten ajateltu ja ennakolta valmistettu toimintasuunnitelma.
Valtapula irroitti kerralla alkeellisten voimien, vallankumouksellisen tarmon. Kun jo oli saapunut tietoja Pietarin joukkojen levottomasta mielialasta, piti bolshevikien paikallinen neuvosto istunnon, jossa se ilmoitti olevansa esiintymistä vastaan. Puolueen keskuskomitea oli samaten vastaan, ottaen huomioon tilan vakavuuden, ja piireille annettiin sen mukaiset määräykset. Työväen edustajien Pietarin neuvoston pitäessä kokoustaan heinäkuun 3 päivänä levisi äkkiä huhu, että kuularuisku ja krenatöörirykmentit olivat jo lähteneet liikkeelle ja samosivat Taurian palatsia kohti. Muiden rykmenttien ja tehtaalaisten liikkeelle lähdöstä saapui tietoja. Ja silloin tekivät bolshevikit ensi kerran ehdotuksen, että sekaantuisivat tapahtumien kulkuun antaakseen esiintymiselle rauhallisen järjestetyn luonteen. Työväenpuolue ei voinut näytellä Pontius Pilatuksen ulkokultaista ja halveksittavaa osaa, se ei voinut jättää joukkoja ratkaisevalla, pulmallisella hetkellä. Se sekaantui — ja vain tätä sekaantumista on kiitettävä, ettei tapahtunut suurta katukahakkaa.
Työväestön kokouksessa osottautui olevan bolshevistinen enemmistö. Sosialivallankumoukselliset jo menshevikit lähtivät pois. Enemmistö hyväksyi päätöslauselman, jonka mukaan vallan siirtyminen neuvostojen käsiin oli välttämätöntä, ja valitsi 25-henkisen lähetystön, jonka tehtäväksi tuli neuvotella työväen osaston nimessä Pietarin ja yleisvenäläisen toimeenpanevan komitean kanssa.
Puoli 11 tienoissa läheni 1 kuulanuskurykmentti Taurian palatsia. Voitinski tervehti sitä keskuskomitean nimessä. Sen jälkeen kehittyivät tapahtumat hämmästyttävän nopeasti. Kaupunki muuttui asestetuksi leiriksi. Palatsin luona oli kuularuiskurykmentin 1, 2, 3, 5, 6, 7, 8, 13 ja 14 komppania, 4 konekiväärikomppaniaa, 1 jalkaväkirykmentti kokonaisenaan ja koko reservisapööripataljoona. Pidettiin suurenmoinen kokous. Päätunnus: kaikki valta neuvostoille! Kello 2 yöllä saapui koko Putilovin tehtaan työväestö. Samaan aikaan oli yhtyneiden toimeenpanevien komiteain istunto. Työläis- ja sotilasjoukot vaativat, että heidän edustajiensa oli otettava valta haltuunsa, kansan asia käsiinsä. Kongressi selitti mielenosoituksen vastavallankumoukselliseksi. Tila kävi yhä levottomammaksi. Vallankumouksellisen demokratian valtuuttaman elimen ja vallankumouksellisten joukkojen kukaston välillä ilmeni kaikkein arveluttavimpana hetkenä mitä syvin erimielisyys. Tämä erimielisyys synnytti sekavan tilanteen. Eräillä paikkakunnilla oli liike hämmentynyttä luonteeltaan. Kronstattilaiset ja Oranienbaumin kuularuiskujoukko saapuivat tuskin paikalle. Kaduilla kuultiin ampumisia. Vastavallankumoukselliset koettivat saada aikaan pakokauhun. Liike kasvoi alituisesti.
Mutta silloin saapuivat rankaisuretkikunnat rintamalta. Toimeenpanevan komitean todella kannattaessa valmisteltiin oikeudenkäyntiä mielenosoittajia vastaan. Ja sillä hetkellä lennähtää yhtäkkiä kuin huumaava pommi Aleksinskin asiakirja, jossa ilmoitetaan, että Lenin on Saksan urkkija!
Vastavallankumouksen tuo shakkiveto oli mietitty hyvin taitavasti. Yhtäällä — pistimien aineellinen voima valmiina kukistamaan »kapinan», toisaalla — liike turmeltava, sen aatteilijat tahrattava lialla, hajotettava vallankumouksellisten voimien yksimielisyys ja revittävä ne riekaleiksi, koko ilmapiiri myrkytettävä sellaisella pahalla löyhkällä ja sellaisilla parjauksilla, joita pystyy synnyttämään vain raivon mielettömäksi tekemä porvaristo.
Oikeusministeri Pereversev otti suorittaakseen tuon kotimaansa Catilina-Leniniltä pelastavan Ciceron jalon tehtävän. Hän oli puolueettoman Themisin pappi, hän levitti tutkimatonta, valheellista asiapaperia, jonka eräs saksalais-venäläinen urkkija oli tehnyt »herättääkseen sotamiesten raivoa». Ja nuo lain vaalijat olivat perästä päin niin häpeämättömiä, että tunnustivat tuon!
Kun on tarvis tukahduttaa vallankumousta, niin ovat kaikki keinot luvallisia, joshan vain täyttävät tarkoituksensa. Tarkoitus tuli saavutetuksi, vaikkakin Pereversev viskattiin pois ministeristöstä. Sitten alkoi »petturien» meluava metsästys. ...
Porvariston ei onnistunut panna toimeen kesäkuun päiviä. Se ei saanut järjestettyä sellaista suoneniskua kuin halusi. Vaikka se ei saanutkaan tapetuksi työväestöä, sai se kuitenkin heikonnetuksi sen toistaiseksi. Julkea vastavallankumous juhli voittoaan.
Kullakin teolla on »sankarinsa» ja kukin yhteiskuntaryhmä nostaa vastuunalaiset henkilönsä, johtajansa. Heidan siveellisen laatunsa määrää melko pitkälle sen ryhmän luonne, jota he edustavat.
Työväki esiintyy nyt taistelevana ja pelottomana luokkana. Se arvostelee ja erittelee. Samalla on siinä ruumiillistunut tahto, täysi tarmo, taistelu ja vallankumous. Tuo tahto ei ole mitään tavallista ikeeseen alistuvaa, vaan se on orjuutta, sortoa, kurjuutta, ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan kapinoivaa. Työväestö arvostelee kaikkea, mitä tavallisesti ei pidetä arvostelun alaisena, ja mukanaan koko ihmiskuntaa vapauttaen ruoskii se kipeästi totunnaisen, juurtuneen ja samalla ikuisuuteen vaipuvan orjuuden perinnäiskäsitteiiä. Sen tahto ja äly ovat yhtä vallankumouksellisia.
Venäjän työväestö ja kansainvälinen työväestö saivat Leninin arvokkaaksi johtajakseen. Hän on vanha vallankumouksellinen. Pyöveli Aleksanteri III hirtätti hänen veljensä. Tämän veri vihki hänet vallankumouksen asialle. Viha sortajia vastaan piintyi lujasti hänen sieluunsa. Lenin on suuri erittelevä henki ja samalla rautatahtoinen mies, joka käy aina sitä tietä, mitä pitää oikeana. Hän on ihan järkkymätön, kun tulee uitavaksi melkein yksin »vasten virtaa» ja kun on tarpeellista työskennellä »omien» piirissä. Vallankumous on hänen elinkeskustaansa. Hän on vallankumouksen oikea johtaja, johdonmukainen loppuun asti, ruoskii kaikkea puolinaisuutta ja kaihtelevaisuuta, vihaa pääomaa vallankumouksellisen pyhällä vihalla, ja siten on hän ansuinut porvariston samanlaisen vihan. Hän ei antanut noiden herrasten nukkua rauhassa, sillä he pitivät häntä vaarallisimpana vihollisenaan. He ruiskuttivat myrkyllistä kuolaansa, kunhan vain kuulivat hänen nimensä. Vanhan Caton tavoin toisteli porvaristo: »Carthaginem esse delendam!» »Lenin on tuhottava!»
Vastavallankumouksella on myöskin sankarinsa. Mutta heidät jaetaan kuten varkaat kahteen ryhmään: »siististi» ja »epäpuhtaasti» työskenteleviin. Näiden viimeisten markkina-arvo on sitä korkeampi, kuta puhtaampi on heidän entisyytensä. Erittäin korkea-arvoisiksi arvioidaan silloin luopiot. Luopio on ennen kaikkea ilkeämielinen, kostonhimoinen, likainen olio. Ollen itse luonteeltaan petturi syyttää hän toisia petoksesta. Hän, joka on menettänyt kunniansa, koettaa ryöstää niiltä kunnian, jotka eivät ole hänen kaltaisiaan. Omantuntonsa jätteiden kalvaessa huumaa hän sitä yhä uusilla petoksilla. Vihdoin alkaa hänen ilkeytensä sivuta tyhmyyttä, jota hän ei kuitenkaan tunne, kun hän ei tunne mitään halpamaisuuden rajoja, sillä hän kärsii alituisesta tyytymättömänä olostaan eikä huoman aste asteelta upotessaan kuilun pohjaa, jonne vajoaa. Hän on inhoittava ja kurja. Jopa hänen isäntänsä halveksivat häntä sisällisesti. Ammattikonnana on hän kuitenkin pääomalle yhtä tarpeellinen kuin pankinjohtaja. Sentähden annetaan hänelle kättä, mutta pyyhitään käsi inhostuneena salaa.
Sellaisen konnan sai Venäjän vastavallankumous Aleksinskista. Tällä valtakunnanduuman entisellä jäsenellä, sosialidemokraatilla ja sitten vastavakoiluosaston (jälleen muodostetun ohranan nimi) palvelijalla oli rappeutuneet kasvonpiirteet ja vaanivat urkkijan silmät sekä »jokapäiväisen» taantumusta palvelevan työläisen vähäpätöinen ulkokuvio. Hänen noiden ominaisuuksiensa rinnalla tuli hänen aatteellinen johtajansa, herra Miljukov, edullisella tavalla huomatuksi, sillä olihan Miljukovilla europpalaisen diplomaatin luja ulkomuoto, siinä häikäisevän valkoinen kaulus ja »jalo» otsa. Aleksinski, jonka nimi mainittiin Pariisin poliisiagentin nimen ohella »käskyssä», jolla Trotski karkoitettiin Ranskasta, tuo Aleksinski, joka »työskenteli» poliisiasiamiesten lehden »Novoje Vremjan» kirjeenvaihtajan Jakovlevin ja provokaattoriksi sittemmin paljastetun Brutuksen kanssa väärien syytösten alalla, jolla oli parjaajan häpeällinen polttomerkki otsallaan, porvarillisten sanomalehtimiesten useiden järjestöjen leimattua hänet sillä, joka ajettiin pois jopa isänmaallisen »Prisyvin» toimituksesta, jonka työväen edustajien neuvosto osoitti kunniattomuuden takia kaksi kertaa portille, — tämän ihmisen siunasi vastavakoiluosasto taistelemaan Leniniä vastaan. Hän sai arvokkaaksi apurikseen vänrikki Jermolenkon, joka siirtyi, kuten itse tunnusti, saksalaisen esikunnan palvelukseen, joka myös allekirjoitti muka saksalaisia paljastaakseen sopimuksen ja jopa sai tuhat viisisataa ruplaa palkkaa.
Nuo herrat siis julkaisivat, lainvalvojan Pereversevin kannattamina ja herättääkseen raivoa työväenpuoluetta vastaan, tyhmän parjauksensa, jonka sadat tuhannet, miljoonat kapitalistiset sanomalehdet ja aikakauslehdet sieppasivat ja jota levittivät. Porvaristo tiesi, mitä teki. Eivätkö heidän esi-isänsä syyttäneet myös suurta Marata petoksesta? Eikö Blanqui ollut saman parjauksen tahraamana? Eivätkö kirkollismieliset myrkyttäneet Dreyfus jutulla Ranskan »yleistä mielipidettä?» Ja eivätkö rutivanhoilliset venäläiset häväisseet lakia ja oikeutta Beilisin keskiaikaisella käräjäjutulla? »Valtiopetos!» — oli tuomio, jonka Saksan porvaristo antoi sodan suurimmasta sankarista — Liebknechtistä. »Valtiopetos!» — rääkyivät poliisit ja porvarit ruotsalaiselle internatsionalistille Höglundille. »Valtiopetos!» vaikeroivat englantilaiset, ranskalaiset ja muut impearialistit työväenluokkaan kuuluvien vihollistensa takia, kun heittelivät heitä tyrmiin, asettelivat kuonokoppia työväen sanomalehdille ja hävittelivät työväen järjestöjä.
Mikään parjaus ei kylläkään olisi voinut suorittaa heidän työtään, heidän vastavallankumoukselliset joukkionsa eivät olisi voineet temmata valtaa itselleen, elleivät pikkuporvariston puolueet, sosialivallankumoukselliset ja menshevikit, olisi auttaneet heitä. »Heinäkuun päivät» asettivat noille puolueille mitä ehdottomimmassa muodossa kysymyksen: vastavallankumouksenko mukana työväkeä vastaan vai työväenkö mukana vastavallankumousta vastaan? Heidän vastalauselmanaan oli »vallankumouksen pelastus». Heidän tosiasiallinen menettelynsä oli tuon vallankumouksen pettämistä. Hyväksymällä ratsuväen ja kasakkain kutsumisen rauhoittamaan Pietarin työläisiä ja sotilaita, riisumalla aseista työmiehiä ja vallankumouksellisia rykmenttejä, kannattamalla pulmallisina hetkinä halpamaista taistelua työväen johtajia vastaan antoivat he vallankumouksen työläissivustalle iskuja ja vieläpä heikonsivat itseäänkin. Sitten alkoi neuvostojen pirstoutuminen. Ne kävivät häpeällistä ja häpäisevää kauppaa eespäin samoavan taantumuksen kanssa, lankesivat yhä syvemmälle, muuttuivat hyödyttömiksi juorupesiksi, voimattomien, pelkurimaisten ja maineettomien puheiden ja päätöslausuntojon valmistuskoneiksi.
Heinäkuun päivien jälkeen tulivat junkkarit ja urkkijat kaupungin herroiksi. Newskillä alkoi vilistä nuoria aatelisherroja ja porvarillisia, joilla oli komeat sotilaspuvut, julkeat katseet ja englantilaiset ratsuruoskat kädessä, vierellä sipsuttelemassa puolihienoston naisia. Nuo herraskaiset vaativat työväen korttelien asukkaille ja näiden puolueille »rangaistusta» — silmukoita, luoteja. Vangitsemiset, murhat, kuoliniskut (esim. lehteä »Listok Pravdy» myyneen työmiehen Voinovin murha), »Pravdan» hurja hävitys, siten että »järjestyksen puoltajat» iskivät kaiken suorastaan säpäleiksi kuin ainakin oikeat raakalaiset, tuhosivat ja murskasivat mitä kohdalle sattui. Se kaikki oli hyvää alkua.
Työläisten ja sotamiesten aseista riisuminen oli ratkaiseva askel. Aseistettu väestö on vaarallisin hallitsevalle luokalle, sillä se on luotettavin vallankumouksen tae. Sentähden riisuvat kansan hillitsijät aina verilöylyn jälkeen ennen kaikkea vallankumouksen voimilta aseet. Työläisten ja sotilaiden aseista riisuminen on isku juuri vallankumouksen sydämmeen. Kenraalien kädet, joita auttoivat suurkapitalistien ministeristössä istuvat kovasti säikähtyneet niin sanotut »sosialistit», antoivat sellaisen iskun. Tämä isku ei ollut tappava, mutta oli kuitenkin vastavallankumoukselle voitoksi. Ken sanoo »A:n», hänen täytyy sanoa myös »B». Kun junkkarien annettiin sulkea »Pravda», niin petettiin siten joukko sanomalehtiä. Kun oli edistetty vallankumouksen johtajia vastaan liikkeelle laskettujen parjausten levittämistä, niin oltiin valmiit luovuttamaan heidät muutaman päivän päästä vastavallankumouksen vanginvartijoille. Kun oli luovutettu bolshevikeja, niin suostuttiin myöhemmin luovuttamaan Trotski. Kun alussa oli hyväksytty muutamien henkilöiden vainoaminen, niin hyväksyttiin siten tosiasiallisesti koko työväenpuolueen vainoaminen.
Sellaista oli toimeenpanevan keskuskomitean politiikka. Kulissien takana harjoitettiin avointa kauppaa vallankumouksen johtajien päillä, valloitetuilla vapauksilla ja vallankumouksellisen väestön kunnialla. Riisumalla sotajoukkoja ja työväki aseista riisuivat neuvostot myös aseet itseltään. Heidän valtansa päälähde kuivettui merkitsevässä määrässä. Kasakkajoukot, junkkarit y.m., joita tuli Pietari tulvilleen, antoivat päinvastoin vastavallankumoukselle todellista voimaa — aseistivat sen. Asiain niin mennessä kävi arka poroporvaristo vielä pelkurimaisemaksi. Sen pelko muuttui pakokauhuksi, sen petturuus kävi järjestelmälliseksi.
Rintamalla saatu välttämätön tappio tehtiin bolshevikien syyksi. Työväenpuoluetta vastaan suunnattu kiihko muuttui raivoavaksi, riehuvaksi taisteluksi, joka ulottui jo neuvostoihin asti. Kadettien jälkeen meni myös kaikkien väliaikaisten hallitusten pää ruhtinas Lvov, selitellen samalla, että »neuvostot olivat Venäjän kansan siveellisen tason alapuolella». Ja samaan aikaan arvioi tuo kelpo mies, luokkansa kannalta katsoen asiain tilan aivan oikein. »Sotarintaman muodostaminen ei ole niin tärkeä kuin Leninin rintaman syvä läpimurto». Sitten kun »Leninin rintama», s.o. vallankumouksen rintama, oli murrettu läpi, ei Venäjän imperialistien tarvinnut enää ujostella poikiessaan konnien tavoin »demokratian vallankumouksellisia elimiä».
Lwovin ero oli viittaus, että »kokoomus» oli lopullisesti hajoamassa. Porvaristo tiesi hyvin, että neuvostot kykenivät nyt vähemmän kuin konsaan muulloin sieppaamaan valtaa, koska ne olivat voimattomia. Täytyi saattaa valtiokoneisto vielä perinpohjaisemmin epäjärjestykseen ja ajaa sitten valkoisella hevosella »isänmaan pelastajana» itse sisälle.
Pikkuporvarilliset johtajat menettelivät niin kuin heiltä voi odottaakin. He taipuivat Kerenskin persoonalliseen tahtoon ja antoivat, hänelle kaikki valtuudet. »Demokraatteina» luopuivat he demokratiasta; »sosialisteina» antautuivat he sille, johon hänen oma puolueensa ei luottanut: »vapauden» kannattajina kääntyivät he jyrkästi bonapartilaiseen yksinvaltaan. Tuo tosiaan inhoittava kuva tuli vielä inhoittavammaksi siitä syystä, että kaikki sillä historian shakkilaudalla toimivat henkilöt näyttelivät vain pienviljelijäin osaa, joita imperialistisen porvariston käsi työnteli sinne ja tänne.
Porvaristo jatkoi koko linjalla etenemismarssiaan pyrkien täydellä höyryllä sotilasdiktatuuriin. Kenraali Kornilov vaati uhmeasti kuolemanrangaistusta jälleen käytäntöön. Väliaikaisen hallituksen komissari Savinkov-Ropschin, joka mustimman taantumuksen päivinä teki Jumalaa pelkääväisiä tutkiskelemuksia aineesta, saako tappaa poliisiagentin tai ei, ja puolusteli niillä luopumistaan, alkoi rukoilla eräässä sähkösanomassa, joka oli kirjoitettu Dostojevskin sankarien kielellä, että väkeä saataisiin ampua joukottain. Kerenski, joka oli puhunut ennen teatterimaisin elein ja krokotiilin kyyneleet silmissä kuolemanrangaistuksen lakkauttamisen puolesta sekä siitä, ettei hän halua olla »Venäjän vallankumouksen Marat», tahtoi nyt silmin nähtävästi olla sen Stolypin. Sillä Marat katkoi korkeissa asemissa olleiden vastavallankumouksellisten päitä, mutta Kerenski järjesti entistä keisaria mielistellen kammottavien sotilaiden joukkoteurastuksia. Alkoi hurja ammuntatemmellys, jollaista ei ollut tapahtunut edes keisarin verisen hallituksen aikana, taistelu sotilasjärjestöjä, armeijakomiteoita, vallankumouksellista kirjallisuutta vastaan. Kenraalien saappaat polkivat julkeasti juhlallisesti julistettua vapautta. Sotamiehen kansalaisoikeudet varastettiin uudestaan. Riemuitseva porvaristo vietti voittojuhliaan. Vähäksi ajaksi vaienneet Purischkevitshit alkoivat madella esille kaikilta tahoilta. Valtakunnanduuma, jonka neuvostot olivat julistaneet kuolleeksi, heräsi uudestaan elämään ja julisti puolestaan Maslennikovin suun kautta, että neuvostot olivat rikollisten ja konnien kokoontumispaikkoja. Etuoikeutetun asteporvariston järjestöt toimivat samaan suuntaan, johon kävivät ne toimenpiteet, joilla Lunatsharski, Trotski, Kollontay toimitettiin vankilaan. Goremykin, Markov II, Hvostovin palkattu murhaaja ja »ystävä» Rjchevski, suurimmat provokaattorit Abrossimov, Tchernomasov ynnä muut sitä vastoin laskettiin vankiloista vapaiksi. Anarkiaa vastaan nostetun taistelulipun suojassa, »vallankumouksen pelastamiseksi» nostetun lipun suojassa alettiin kuristaa vallankumousta ja laskea sen kuristajia vapauteen.
Vallankumouksellisen demokratian elimet, jotka olivat olleet puolitiehen asti porvariston ehkäisevien elinten lisänä, tunsivat himmmeätä pelkoa ja väistyivät askel askeleelta vastavallankumouksen kasvavien vaatimusten tieltä. Sillä toimeenpanevassa keskuskomiteassa ei »humaaninen» Kerenski ollut esittänyt puolestaan turhaan ja ilman verukkeita ohjelauselmaa: »bolshevikit on tuhottava». Mutta Kerenski ei ryhtynyt muihin toimenpiteisiin, vaan poisti muutamia henkilöitä. Sen sijaan antautui hän neuvotteluihin vastavallankumouksen edustajien (kadettien) kanssa hallituksen muodostamisesta.
Nyt tuli kadeteille sopiva hetki, »psygologinen momentti». Kun »hallitseva puolue», sosialivallankumouksellinen, joka sai kaikkialla niin huomattavan enemmistön, muutti ohjelmansa »maa ja vapaus» ohjelmaksi »maa ja luoti» ja teki »työn osan» maapalan veroiseksi, mikä tarvittiin välttämättä »omien» ampuman maalaissotilaan hautaamiseen, niin mitä piti vielä peljätä? Bolshevikit, vaarallisimmat viholliset, oli tuhottu, toiset puolueet kesytetty.
Kun oli ensinnä oltu olevinaan jonkun verran kylmäkiskoisia ja nähty Kerenskin näyttämölle asettama voimattomuusnäytelmä, saatiin aikaan sopimus. Sen perusteena oli neuvostojen melkein täydellinen antautuminen. Kadetit ottivat osaa hallitukseen, annettuaan ensin pitkältä aikaa pyyntöihin. Pikkuporvarilliset sosialistit juoksentelivat sanan mukaisesti maan »elävien voimien» takana, joilla ymmärrettiin duuman rusottavia ruumiita. Heitä pyydettiin, heitä rukoilemalla rukoiltiin. Ensinnä vallankumouksen nimessä, sitten isänmaan nimessä. Vihdoin »antautuivat» kadetit ehdoilla, jotka merkitsivät heidän täydellistä voittoaan. Uusi ministeristö muodostettiin neuvostoista riippumattomaksi ministeristöksi.
Tämä tosiasia siirsi valtiovallan, mikä oli siepattu pois neuvostoilta, lopullisesti porvariston käsiin. Neuvostot muuttuivat porvariston silmissä »yksityisiksi, omavaltaisiksi järjestöiksi». Ja vallankumouksellisen demokratian kongressin sijasta sukeltautui Moskovassa pinnalle valtakunnan kokous, jossa teollisuuden mahtiherrojen, tehtailijoiden ja sulattojen omistajien, pankkiirien ja tilanomistajien piti kruunata »vallankumouksen puolustajien» hallitus, jolla oli jo ollut aikaa panna taas käytäntöön karkotukset, sadastoisen pykälän,[6*] oikeuden ulkopuoliset vangitsemiset, oikeuden »laahata eikä laskea irti.»[7*] Schtcheglovitovin hallitusjärjestelmän, Stolypinin kaulahuivin[8*] ja kolmannen osaston.[9*]
Vastavallankumous otti vallan haltuunsa. Viiden vallankumouksellisen kuukauden jälkeen, joina tuo valta oli kuulunut yhtäaikaa neuvostoille ja hallitukselle demokratialle ja imperialismille, tuli vihdoin imperialistisen porvariston valta, finanssipääoman valta, turvatuksi. Porvaristo tanssi nyt käsikädessä liittovaltojen imperialismin ja armeijan taantumuksellisten huippujen kanssa cancania riekaleiksi revittyjen »vapaiden kansalaisten» ruumiiden päällä.
Vastavallankumous saattoi päästä voitolle vain siten, että pikkuporvaristo kannatti sitä johtohenkilöittensä välityksellä.
Mutta vastavallankumous ei voinut eikä voikkaan koskaan tyydyttää pienviljelijäin luokkatarpeita. Vastavallankumous koetti hävittää työväen järjestöt, mutta se ei voi ratkaista vähimmässäkään määrässä taloudellisen elämän ristiriitoja. Vainoon, ajometsästykseen, piiritystilaan tuli vastaukseksi vallankumouksellisen työväen puolueen kasvaminen, pikkuporvarillisen sosialismin pönkkien poistaminen asemistaan, vallankumouksellisen sosialismin lujittuminen ja karaistuminen.
Europan työläisten vastaavia ääniä kuuluu jo: Englannissa nousee työläisten tyytymättömyyden aalto, Ranskassa ovat jo jopa sotamiehet kiihoksissa. Saksassa on puhjennut uudelleen lakko sotatarvetehtaissa. Espanjassa leimuavat vallankumouksen liekit. ...
Vallankumous on kuollut. Eläköön vallankumous!
[1*] Karl Marx: Die Klassenkampfe in Frankrdch 1848–1850 (Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850), Berlin 1911 sivu 85. (Ks. Karl Marx, »Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850». MIA huom.)
[2*] »Gloire». — loisto, maine, »kunnia», porvarillisten suunsoittajien ja isänmaallisen riivauksen saaneiden mielisana. (Lähdeteksissä ei ole eritelty, mitkä viitteet ovat kirjoittajan, mitkä suomentajan, vaikka vaikuttaisi siltä, että kumpiakin on. MIA huom.)
[3*] »Iswestija Petrogradskago Sovjeta» N:o 32 (Pietarin neuvoston tiedonantolehti).
[4*] L. Trotski V pleau y anglitshan (Englantilaisten vankina) Petrograd. »Knigan» kustantama.
[5*] »Pénetration pacifique» — »Rauhallinen tunkeutuminen. Siksi sanovat imperialistit heikkoihin maihin tunkeutumista, jolla valmistellaan näiden maiden lopullista orjuuttamista jatkaakseen niiden valloitusta tarvittaessa sotaväen avulla.
[6*] Eräs §, jonka mukaan laittomia vallankumouksellisia puolueita vainottiin keisarivallan aikana.
[7*] Kansan sananparsi hallinnollisesta mielivallasta.
[8*] Siksi sanottiin hirsipuun silmukkata.
[9*] Salainen poliittinen poliisiosasto »Ohrana».