Nikolai Buharin & Jevgeni Preobrazhenski

Kommunismin aapinen

1919


IV luku

Kuinka kapitalismin kehitys johti kommunistiseen vallankumoukseen
(imperialismi, sota ja kapitalismin romahdus).

26 §. Finanssipääoma. 27 §. Imperialismi. 28 §. Militarismi.
29 §. Imperialistinen sota. 30 §. Valtiokapitalismi ja luokat. 31 §. Kapitalismin
romahdus ja työväenluokka. 32 §. Kansalaissota. 33 §. Kansalaissodan muodot
ja sen kulungit. 34 §. Yleinen hajaannus vaiko kommunismi?

 

26 §. FINANSSIPÄÄOMA. Me näimme jo edellä, että eri liikeyrittäjäin kesken käydään alituiseen ja herkeämättä katkeraa taistelua ostajasta ja tässä taistelussa yhä alati ja herkeämättä voittaa suurliikeyrittäjä. Tästä johtuu se, että pikkuisännät perii hukka ja haaksirikko, mutta pääoma ja koko tuotanto keskittyy rikkaimpain kapitalistien käsiin (pääoman keskittyminen). Viime vuosisadan 80-luvun alussa pääoma oli jo verrattain keskittynyt. Entisten erillisten omistajain tilalle ilmestyi myöskin suuressa määrin osakeyhtiöitä) luonnollisesti nämä »yhtiöt» olivat kapitalistien yhtymiä. Mikä oli niiden tarkoitus? Mistä ne ilmaantuivat? Vastauksen antaminen ei ole vaikeata. Niinä aikoina täytyi kullakin uudella liikeyrityksellä olla heti melkoinen pääoma.

Jos perustettiin jokin raihnainen liikeyritys, niin oli sillä sangen vähän toiminnnan mahdollisuuksia: sen piirittivät heti joka puolelta voimakkaat ja mahtavat kilpailijat. Siis, jotta uusi liikeyritys pääsisi toimimaan, ettei se tuhoutuisi, vaan päinvastoin kukoistaisi, se täytyi tulla heti alussa laajalle pohjalle järjestetyksi. Mutta laajalle pohjalle se voitiin perustaa vain silloin, kun sitä varten oli heti käytettävissä suuri pääoma. Kas tästä tarpeesta juuri syntyi osakeyhtiö. Sen olemukseen sisältyy se, että tällöin eräät suurkapitalistit käyttävät hyväkseen pienten pääomia, jopa ei-kapitalististen ryhmien (palveluskuntalaisten, talonpoikain, virkamiesten j. n. e.) säästöjä. Tämä tapahtuu seuraavasti. Jokainen luovuttaa osuutensa, ottaa »osakkeen» taikka useampia »osakkeita». Tämän vastikkeeksi annetaan jokaiselle paperi, »osakekirja», joka antaa oikeuden vissin tulo-osuuden saamiseen. Tällä tavoin jotka puolelta virtaavista rahamääristä muodostuu heti suuri »osakepääoma».

Silloin kun osakeyhtiöt ilmestyivät, niin eräät porvarilliset oppineet ja heidän jälessään myöskin sovittelijasosialistit rupesivat puhumaan, että nyt muka on alkanut uusi kausi: pääoma ei johda siihen, että kopla kapitalisteja alkaa hallitsemaan, vaan päinvastoin jokainen toimessa oleva voi säästöillään ostaa osakkeen ja tulla näinollen kapitalistiksi. Pääoma muka tekee yhä »kansanvaltaisemmaksi» ja loppujen lopuksi kapitalistin ja työläisen välinen ero häviää ilman mitään vallankumousta.

Kaikki tämä on osottautunut mitä puhtaimmaksi loruksi ja jaaritteluksi. Itse teossa tapahtui aivan päinvastoin. Suurkapitalistit ainoastaan käyttivät hyväkseen pikkukapitalisteja ja pääoman keskittyminen lähti luistamaan vielä nopeammin kuin aikaisemmin, sen vuoksi että taistelua toisiaan vastaan rupesivat käymään jo jättiläismäiset osakeliikeyritykset.

On helppo käsittää, miksi suuret kapitalistiosakkaat muuttivat käytännössä pikkuosakkaat yksinkertaisesti palvelijoikseen. Pikkuosakas, joka useinkin asuu toisessa kaupungissa, ei saata matkustaa satoja virstoja saapuakseen osakkeitten yleiseen kokoukseen. Ja jos joku määrä tällaisia osakkaita saapuukin, niin he eivät ole järjestyneitä ja tunkevat joka suunnalle kuin sokeat penikat. Sen sijaan suurosakkaat ovat järjestyneitä, ajavat aina lävitse yhteisen suunnitelman ja tekevät kaiken minkä tahtovat. Kokemus on osoittanut, että kolmanneksen omistaminen koko osakkeitten määrästä on riittävä, jotta he ovat täydellisiä ja ehdottomia isäntiä sekä koko liikeyrityksen määrääjiä.

Mutta pääoman keskittymisen kehitys ei pysähtynyt tähän. Viimeisinä vuosikymmeninä on eri liikeyrittäjäin ja eri osakeyhtiöitten tilalle ilmestynyt kokonaiset kapitalistien liitot: syndikaatit (tai kartellit) ja trustit. Mistä syystä ne ilmestyivät ja mitä kapistuksia ne ovat?

Olettakaamme, että jollakin teollisuuden alalla, sanokaamme kutomo- tai metallurgisen teollisuuden pikkukapitalistit ovat jo hävinneet: jälelle on jäänyt kaikkiaan vain viisi-kuusi jättiläismäisintä liikeyritystä, jotka tuottavat melkein kaikki kutomo- ja metallurgisen teollisuuden tavarat. Olettakaamme nyt, että pari näistä liikeyrityksistä on muita voimakkaampi ja suurempi. Silloin ne käyvät taistelua siksi kunnes muut häviävät. Mutta olettakaamme niiden voiman likipitäen yhtäläiseksi: niillä on yhtä laaja tuotanto, yhtäläiset koneet, lähimain sama määrä työläisiä: tavaran kustannukset tulevat niille maksamaan jotenkin saman verran. Mikä on silloin tuloksena? Silloin ei taistelu tuota kummallekaan voittoa, näännyttää kaikkia samalla tavalla, kaikilta vähenevät voitot. Ja tällöin kapitalistit tulevat johtopäätökseen: miksi me alennamme toisiltamme hintoja? Eikö ole parempi yhtyä ja yhteisesti nylkeä yleisöä? Sillä jos me yhdymme, mitään kilpailua ei tule olemaan, koko tavaramäärä on hallussamme ja me voimme kiskoa minkälaisia hintoja tahansa.

Näin syntvy liitto, kapitalistien yhtymä: syndikaatti tai trusti. Syndikaatti eroaa trustista seuraavissa kohdissa: kun muodostetaan syndikaatti, silloin siihen liittyvät kapitalistit sopivat, ettei tavaraa myydä alle määrättyä hintaa, että yhteisesti jaetaan tilaukset tai jaetaan kapitalistien kesken markkinat (sinä — myy ainoastaan siellä, mutta minä — ainoastaan täällä) j. n. e. Mutta tällöin ei syndikaatin hallinto voi, sanokaamme sulkea jotakin liikeyritystä: jokainen niistä kuuluu liittoon ja kukin on vielä vississä määrin riippumaton. Trustin muodostuessa taas kaikki ne ovat siinä määrin kiinteästi yhdistyneitä, että erillinen liikeyritys menettää itsenäisyytensä kokonaan: trustin hallinto saattaa sulkea sen, muuttaa toiselle kannalle, siirtää minne tahansa, jos siitä on trustille etua. Tietysti tämän liikeyrityksen omistaja-kapitalisti saa tulonsa keskeytymättä, jopa se nouseekin, mutta kaikkea johtaa kapitalistien kiinteä ja keskitetty liitto, trusti.

Syndikaatit ja trustit hallitsevat melkein kokonaan markkinoita. Ne eivät pelkää mitään kilpailua sen vuoksi, että ne ovat tukahuttaneet kaiken kilpailun. Kilpailun tilalle on tullut kapitalistinen monopoli, s. o. yhden trustin herruus.[1]

Tällä tavoin pääoman keskittyminen vähitellen hävittää kilpailun. Kilpailu syö itse itseään. Mitä raivoisammin se kehittyy, sitä nopeammin tapahtuu keskittyminen, sen vuoksi, että sitä nopeammin tuhoutuvat vähävoimaiset kapitalistit. Loppujen lopuksi kilpailun aiheuttama pääoman keskittyminen tappaa tämän kilpailun. »Vapaan kilpailun» tilalle tulee liikeyrittäjäin monopolististen liittojensyndikaattien ja trustien herruus.

Eräitten esimerkkien esittely riittää, nähdäkseen trustien ja syndikaattien jättiläismäisen voiman. Jo v. 1900, toisin sanoen aivan XX vuosisadan alussa, oli Amerikan Yhdysvalloissa syndikaattien tuotanto-osuus: kutomoteollisuudessa — yli 50%, lasiteollisuudessa — 54%, paperiteollisuudessa — 60%, metalliteollisuudessa (lukuunottamatta rauta- ja terästeollisuutta) — 84%, rauta- ja terästeollisuudessa — 84%, kemiallisessa teollisuudessa — 81% j. n. e. Tarpeetonta lienee mainita, että nyt on tuotanto-osuus kohonnut mittaamattomasta. Tosiasiallisesti nyt koko tuotanto Amerikassa on keskitetty kahden trustin käsiin, nafta- ja terästrustin käsiin. Saksassa oli v. 1913 mennessä kivihiilen tuotannosta Reinin-Westfalin kivihiilialueella (joka vastaa jotenkin Venäjän Donetsin kivihiilialuetta) 92,6% keskitetty yhden syndikaatin haltuun; terässyndikaatti tuotti lähes puolet kaikesta koko maassa valmistelusta teräksestä; sokeritrusti valmisti 70% sisämaisia ja 80% ulkomaisia markkinoita varten j. n. e.

Venäjällä myöskin kokonainen sarja aloja oli jo syndikaattien täydellisen herruuden alaisia. Syndikaatti »Produgolj» tuotti 60% koko Donetsin kivihiilestä; »Prodameta»-syndikaatti yhdisti 88–93%, »Krovlja» (peltirauta) 60%, »Prodvagon» keskitti 14 16:sta vaunurakennustehtaasta, kuparisyndikaatti 90%, sokeritrusti kaiken sokerituotannon (100%) j. n. e. Erään sveitsiläisen oppineen laskelman mukaan, joka koski XX vuosisadan alkua, oli puolet maailman kaikista pääomista jo syndikaattien ja trustien hallussa.

Syndikaatit ja trustit keskittävät muutakin kuin ainoastaan yhdenlaisia liikeyrityksiä. Yhä useammin ja useammin ilmestyy trusteja, jotka valtaavat heti useita tuotantoaloja. Millä tavalla tämä tapahtuu?

Kaikki tuotantoalat ovat sidotut toisiinsa ennen kaikkea oston ja myynnin avulla. Katsotaan rautamalmin ja kivihiilen tuotantoa. Siinä tuotetaan tuotetta, joka esiintyy raaka-aineena rautavalimoille ja metallurgisille tehtaille; nämä tehtaat valmistavat vuorostaan sanokaamme koneita; näitä koneita käytetään tuotantovälineinä monilla aloilla j. n. e., j. n. e. Oletetaan nyt, että meillä on rautavalimo. Se ostaa rautamalmia ja kivihiiltä. Sen etujen mukaista siis on, että tämä malmi ja hiili olisivat ostettavissa halvalla hinnalla. Mutta jos malmi ja hiili ovat toisen syndikaatin hallussa? Silloin alkaa taistelu kahden syndikaatin välillä, joka päättyy joko toisen voittoon tai molempain yhteenliittymiseen. Kummassakin tapauksessa syntyy uusi syndikaatti, joka yhdistää yhdellä kertaa kaksi alaa. Itsestään selvää on, että tällä tavalla voivat yhtvä ei ainoastaan kaksi, mutta myöskin kolme ja kymmenenkin alaa. Tällaista liikeyritystä nimitetään kombineeratuksi (yhdistetyksi) liikeyritykseksi.

Syndikaatit ja trustit siis järjestävät ei ainoastaan yksityisiä aloja, mutta myöskin kytkevät yhdeksi järjestöksi erilaiset tuotantoalat, yhden alan kytkevät toiseen, kolmanteen, neljänteen j. n. e. Ennen oli kaikilla aloilla toisistaan riippumattomia liikeyrittäjiä ja koko tuotanto oli pirstottu satoihintuhansiin pikkutehtaisiin. Kahdenkymmenen vuosisadan alkuun mennessä tämä tuotanto oli jo keskitetty jättiläismäisiin, laajuudeltaan hirvittäviin trusteihin, jotka järjestivät monia tuotantoaloja.

Erillisten tuotantoalojen väliset suhteet syntyivät ei ainoastaan »kombineerattujen» liiikeyritysten perustamisen tietä. Tässä täytyy seisahtua tarkastelemaan ilmiötä, joka on näitä kombineerattuja liikeyrityksiä tärkeämpi. Tämä ilmiö on pankkien herruus.

Mutta ensin täytyy lausua muutama sana näistä pankeista.

Me olemme jo nähneet, että kun pääoman kasaantuminen ja keskittyminen saavutti vakavan kehityksen, ilmaantui pääoman tarve, jotta voitaisi uudet liikeyritykset alkaa heti alussa laajakantoisesti. Tämän tarpeen pohjalla muitten muassa ilmestyivät osakeyhtiöt. Uusien liiikeyritysten järjestäminen siis vaati lisääntyviä pääomamääriä.

Tarkastellaanpa toisaalla mitä kapitalisti tekee sille voitolle, jota hän saa. Me tiedämme, että osan hän syö, kuluttaa, sanalla sanoen käyttää itseään varten, mutta erään osan hän »säästää». Kysytään: kuinka hän suorittaa tämän? Voiko hän millä hetkellä tahansa laajentaa tuotantoaan, siirtää tämän osan voittoa liiketoimintaan? Ei, sitä hän ei voi. Ja seuraavasta syystä. Rahathan virtaavat hänelle keskeytymättä, erinä. Kun erä tavaraa on myyty — virtaa kassaan rahaa, kun myydään lisää — taas tulee seuraava erä rahaa. On ymmärrettävää, että tarvitaan vissi summa ennenkuin se voidaan siirtää tuotannon laajentamiseen. Täytyy siis odottaa kunnes on virrannut niin paljon rahaa, mikä on välttämätöntä, sanokaamme, uusien koneitten ostoon. Entä siihen mennessä? Siihen mennessä ei rahoja voida käyttää. Ne makaavat käyttämättöminä. Ja tätä tapahtuu ei yhdellä eikä kahdella kapitalistilla, vaan eri aikoina kaikilla. On pysyväisestä »vapaata pääomaa». Ja ylempänä me näimme esiintyvän pääoman kysyntää. Yhtäällä on liikeneviä summia, jotka makaavat jouten, toisaalla esiintyy niiden tarvetta. Mitä nopeammin pääoma keskittyy, sitä suurempi on suurten summien tarve, mutta sitä suurempi on vapaan pääoman määrä. Kas tämä asiaintila kohottikin pankkien merkitystä. Jotta rahat eivät makaisi kapitalistilla jouten, hän tallettaa ne pankkiin ja pankki lainaa ne niille, joille ne ovat tarpeen vanhojen liikeyritysten laajentamiseen tai uusien perustamiseen. Teollisuudenharjoittajat antavat rahat pankille, pankki antaa ne toisille teollisuudenharjoittajille. Nämä pusertavat saadun pääoman avulla lisäarvoa; osan siitä antavat pankille lainasta; pankki vuorostaan antaa osan saamastaan tallettajille, osan jättää itselleen pankin tulona. Näin luistaa eteenpäin koko koneisto.

Nyt on ymmärrettävää, että kapitalistisen herruuden viimeisinä aikoina pankkien osuus, niiden merkitys, niiden toiminta kasvoivat tavattomasti. Pankit imivät itseensä yhä suuremmat ja suuremmat summat pääomaa. Ja yhä enemmän ne sijoittivat pääomaa teollisuuteen. Pankkipääoma »työskentelee» alituiseen teollisuudessa, se muodostuu itse teollisuuspääomaksi. Teollisuus joutuu riippumaan pankeista, jotka tukevat sitä ja pitävät yllä pääoman avulla. Pankkipääoma kasvaa yhteen teollisen pääoman kanssa. Kas tuollaista pääomamuotoa nimitetään finanssipääomaksi. Finanssipääoma siis on pankkipääomaa, joka on kasvanut teollisuuspääoman kanssa yhteen.

Pankkien kautta finanssipääoma sitoo kaikki teollisuuden alat vielä suuremmassa määrässä kuin sitä tekevät kombineeratut liikeyritykset. Minkä vuoksi?

Olettakaamme, että edessämme on jokin suuri pankki. Tämä pankki antaa pääomaa (tai kuten sanotaan »finansseeraa») ei yhdelle, vaan sangen monille liikeyrityksille tai monille syndikaateille. Sille on siis edullista, etteivät ne jäytäisi toisiaan; se yhdistää ne; se harjoittaa näiden liikeyritysten yhdeksi kokonaisuudeksi, pankin johdolla tapahtuvan, alituisen yhdistämisen politiikkaa: pankki alkaa pitämään koko teollisuuden, kokonaisen tuotantosarjan ohjaksia käsissään; pankin luottamusmiehet nimitetään trustien, syndikaattien, eri liikeyritysten johtajiksi.

Loppujen lopuksi on tuloksena seuraava kuva: koko maan teollisuus on yhdistetty syndikaatteihin, trusteihin, kombineerattuihin liikeyrityksiin; kaiken tämän ovat pankit yhdistäneet; koko taloudellisen elämän etukynteen asettuu kopla suurimpia pankkeja, jotka hallitsevat koko teollisuutta. Ja valtiovalta kokonaisuudessaan noudattaa näitten pankkimiesten ja syndikaattiherrojen tahtoa.

Tämä voidaan erinomaisen hyvin havaita Ameriikan esimerkistä. Yhdysvalloissa on Wilsonin »kansanvaltainen» hallitus amerikkalaisten trustien asettama. Parlamentti hyväksyy vain sen, mikä on aikaisemmin päätetty syndikaattiherrojen ja pankkiirien kulissien takaisissa neuvotteluissa. Trustit kuluttavat suunnattomia summia edustajain ostamiseen, vaalitaisteluun j. n. e. Wilsonin lanko ja rahaministeri on muuan suurimpia pankkiireja ja syndikaattiherroja. Senaattorit, ministerit, edustajat ovat pelkkiä jättUäistrustien palvelijoita taikka osakkaita. Valtiovalta, »vapaa tasavalta» on pelkkä markkinapiha yleisön nylkemistä varten.

Näin ollen me saatamme lausua, että kapitalistien maa finanssipääoman vallitessa muuttuu itsekin kokonaisuudessaan jättiläismäiseksi kombineeratuksi trustiksi, jonka johdossa ovat pankit, mutta jonka toimeenpanevana komiteana esiintyy porvarillinen valtiovalta. Ameriikka, Englanti, Ranska, Saksa j. n. e. eivät ole mitään muuta kuin valtio-kapitalistisia trusteja, syndikaattiherrojen ja pankkiirien mahtavia järjestöjä, jotka riistävät ja hallitsevat satoja miljoonia työläisiään, palkkaorjiaan.

27 §. IMPERIALISMI. Finanssipääoma poistaa vissiin määrään saakka kapitalistisen tuotannon anarkian erillisessä maassa. Keskenään taistelevien erillisten liikeyrittäjäin tilalle kaikki yhtyy valtiokapitalistiseksi trustiksi.

Mutta kuinka on laita erään kapitalismin perusvastakohdan? Mehän olemme useaan otteeseen puhuneet, että kapitalismin täytyy romahtaa sen vuoksi, kun ei siinä ole järjestyneisyyttä ja sen vuoksi kun siinä vallitsee luokkataistelu. Mutta jos yksi kahdesta vastakohdasta (katso 13 §) hävitetään, niin ehkä ennustus kapitalismin häviöstä ei perustu mihinkään?

Tässä on meistä tärkeintä seuraava seikka: todellisuudessa ei tuotannon anarkia ja kilpailu poistu; tai oikeammin sanoen se poistuu yhdestä kohdasta ilmetäkseen sitä räikeämmin toisessa kohdassa. Selittäkäämme yksityiskohtaisemmin tätä kysymystä.

Nykyinen kapitalismi on maailman kapitalismia. Kaikki maat ovat sidotut toisiinsa; eräät ostavat toisiltaan. Ei ole maapallolla sellaisia seutuja, jotka eivät joutuisi pääoman kynsiin, eikä maata, joka tuottaisi itse kerrassaan kaiken.

Kokonainen sarja tuotteita voidaan tuottaa vain määrätyillä seuduilla: appelsiinit eivät kasva kylmän ilmanalan maissa, eikä kuparimalmia voida louhia siellä, missä sitä ei maan alla ole. Kahvia, kaakkaota, kautsua valmistetaan vain lämpimissä maissa. Puuvillaa tuotetaan Ameriikan Yhdysvalloissa, Intiassa, Egyptissä, Turkestaanissa j. n. e., josta sitä kuljetetaan maailman kaikkiin osiin. Kivihiiltä omistavat Englanti, Saksa, Yhdysvallat, Itävalta, Venäjä; mutta ei sitä ole esimerkiksi Italiassa, ja Italia on täysin riippuvainen Englannin taikka Saksan kivihiilestä j. n. e. Vehnää viedään kaikkiin maihin Amerikasta, Intiasta, Venäjältä ja Rumaaniasta.

Toiselta puolen eräät maat ovat kehityksessään päässeet korkealle, toiset jääneet takapajulle. Sen vuoksi kaikkinaisia kaupunkiteollisuuden tuotteita kehittyneimmät maat levittävät takapajuisiin maihin: rautavalmisteita valmistavat koko maailmalle etupäässä Englanti, Yhdysvallat ja Saksa; kemiallisia valmisteita on etupäässä valmistanut Saksa.

Näin on yksi maa riippuvainen toisesta ja ostaa toisilta taikka myy niille. Mihin saakka tämä riippuvaisuus saattaa mennä, ilmenee Englannin esimerkistä, joka kuljettaa maahansa muualta 3/44/5 kaikesta sille välttämättömästä leivästä ja puolet välttämättömästä lihamäärästä. Sen sijaan suurimman osan tehdastuotteistaan vie maasta muualle.

Kysytään nyt itseltämme: poistaako finanssipääoma kilpailun maailmanmarkkinoilta? Luoko se yleismaailmallisen järjestön sillä, että yhdistää kapitalistit yksityisessä maassa? Ja tässä näkyy heti, että ei. Tuotannon anarkia ja kilpailu yksityisessä maassa lakkaa suuremmassa tai vähemmäissä määrässä sen vuoksi, että erilliset suurimmat liikeyritykset yhtyvät valtio-kapitalistisiksi trusteiksi. Mutta sen sijaan sitä enemmän kiihtyy tappelu itse valtio-kapitalististen trustien kesken. Sillä sitenhän aina tapahtuu pääoman keskityksen vallitessa; kun pikkuyrittäjät tuhoutuvat, silloin tietenkin kilpailijain lukumäärä vähenee, sillä jälelle jäävät pelkästään suuret; mutta nämä suuret tappelevat suurten tavalla; myöhemmin erillisten tehtailijain kilpataistelun jälkeen alkaa trustien välinen taistelu. Trustien lukumäärä on tietenkin pienempi kuin tehtailijain määrä. Mutta sen sijaan taistelu tällöin on suuremrpaa ja julmempaa sekä tuhoavampaa. Ja kun kapitalistit ovat yhdessä maassa lyöneet satulasta kaikki pienet ja järjestyneet valtio-kapitalistiseksi trustiksi, silloin on kilpailijain luku vielä enemmän vähentynyt. Mutta sen sijaan nämä kilpailijat ovat suunnattoman voimakkaita kapitalistisia valtoja. Ja näiden kilpataistelua seuraa sellaiset ennenkuulumattomat kulut ja hävitykset, että moista ei vielä ole ollut. Sillä valtio-kapitalististen trustien kilpailu »rauhan» aikana ilmenee asestautumiskilpailuna, ja loppujen lopuksi hävittävänä sotana.

Finanssipääoma siis hävittää kilpailun yksityisistä maista, mutta se kärjistää hirvittävästi määrätyksi ajaksi kilpailun näitten muitten välillä.

Kuinka se tapahtuu? Ja minkä vuoksi tämä kapitalististen maitten välinen kilpailu loppujen lopuksi johtaa valloituspolitiikkaan, sotaan? Minkä vuoksi tämä kilpailu ei saata olla rauhallista? Silloin kun kaksi tehtailijaa kilpailee keskenään, niin eiväthän he karkaa toistensa kimppuun puukot kourassa, vaan valloittavat ostajan toiseltaan rauhallisella taisteluilla. Minkä vuoksi sitten kilpailu maailmanmarkkinoilla on muodostunut niin katkeraksi ja aseelliseksi? Kaikkiin näihin kysymyksiin on annettava yksityiskohtainen vastaus.

Tässä on ennenkaikkea tarkastettava kuinka porvariston politiikan täytyy muuttua siirryttäessä vanhasta kapitalismista, jossa vapaa kilpailu kukoistaa, uuteen, jossa valtaan on asettunut finanssipääoma.

Alottakaamme niin sanotusta tullipolitiikasta. Eri maitten välistä taistelua käydessä omia kapitalistejaan puolustava porvariston valtiovalta keksi aikoja sitten taistelukeinon tulliverojen muodossa. Jos esimerkiksi venäläiset kutomatehtailijat pelkäsivät englantilaisten tai saksalaisten kilpailijainsa tulevan tuottamaan tavaroitaan Venäjälle ja polkevan täällä kaikki hinnat alhaisiksi, silloin palveluksiin valmis hallitus asetti tullimaksuja englantilaisista ja saksalaisista kankaista. Tämä tietenkin vaikeutti ulkolaisen tavaran vientiä Venäjälle. Tavallisesti tehtailijat sanoivat tulliveroja tarvittavan suojelemaan kotimaista teollisuutta. Mutta jos nyt katsellaan muita maita, niin havaitaan tässä olleen toisen tarkoituksen. Tosiaankin, viimeisinä vuosikymmeninä kaikkein enimmän huusivat korkeista tulleista ja ottivat käytäntöön niitä kaikkein suurimpain ja voimakkaimpain maitten kapitalistit Ameriikka etunenässä. Loukkasiko heitäkin joku ulkonainen kilpailija?

Mistä on sitte kysymys? Kysymys on seuraavasta. Oletetaan, että kutomotuotannon on jossakin maassa monopolisoinut kutomasyndikaatti tai trusti. Mitä silloin tapahtuu, jos otetaan käytäntöön tullimaksu? Silloin syndikaattikapitalistit tappavat yhdellä kertaa kaksi jänistä; ensiksikin he vapautuvat ulkolaisesta kilpailusta; toiseksi he saattavat pienimmättäkin riskittä korottaa tavaransa hintoja siihen määrään, johon saakka tullit kohoavat. Oletetaan tullimaksun kankaalle nousevan yhteen ruplaan arshinalta. Silloin kutomosyndikaatti voi rohkeasti lisätä kankaitten hintaa ruplalla tai 90 kopekalla arshinalle. Ellei ole syndikaattia, silloin kapitalistien välinen kilpailu maan rajojen sisäpuolella polkee heti hinnat alas. Jos taas kaikkea hallitsee syndikaatti, niin silloin se saattaa aivan rauhallisesti suorittaa tämän korotuksen; ulkolainen kilpailija ei kuljeta maahan, koska tullieste on korotettu, eikä kotimaista kilpailijaa ole. Syndikaattiherrojen valtio saa tulleista tuloja, mutta itse syndikaatti saa ylimääräisen lisävoiton hintojen korotuksesta. Tällainen temppu on mahdollinen ainoastaan silloin kun on syndikaatti tai trusti. Mutta tähän ei vielä juttu rajoitu. Pitäen hallussaan tätä lisätuloa, syndikaattiherrat kykenevät tämän nojalla viemään tavaraansa muihin maihin ja myymään siellä tappiokseen, saadakseen vain nujerrettua kilpailijansa vieraissa maissa. Sitenhän ne ovat menetelleet. On tunnettua, että esimerkiksi Venäjän sokeritehtailijain syndikaatti pysytti Venäjällä sokerin hinnat verrattain korkeina, mutta möi sitä Englannissa polkuhintaan saadakseen vain hävitettyä sieltä kilpailijansa. Syntyipä sananparsi, että Englannissa syötetään sikoja venäläisellä sokerilla. Tulleja hyväkseen käyttäen siis syndikaattiherrat saattavat rosvota kaikin voimin maanmiehiään valloittaakseen herruutensa alaiseksi ulkolaiset ostajat.

Kaikesta tästä johtuu mullistavia seurauksia. Todellakin nyt on selvää, että syndikaattiherrojen lisätulot ovat sitä suuremmat, mitä enemmän on kerittäviä ja tullirajalla aidattuja lampaita. Jos tulliraja käsittää vähäisen piirin, niin ei silloin paljoakaan kerätä voittoja. Jos päinvastoin tulliraja käsittää suuren määrän maita, joissa asuu runsaasti väestöä, niin silloin on tilaisuus kiskoa voittoa. Silloin tulevat lisätulot suuremmiksi, silloin voidaan rohkeammin toimia maailmanmarkkinoilla, silloin on toiveita suuresta menestyksestä. Mutta tullirajahan on tavallisesti sama kuin valtakunnan raja. Kuinka on tämä raja laajennettavissa? Mitä se merkitsee? Se merkitsee vieraan maakappaleen valtausta, sen kappaleen itselleen liittämistä, omaan rajaansa, valtioliittoonsa sisällyttämistä. Mutta tämä on jo sitten sotaa. Syndikaattiherrojen herruus on siis ehdottomasti kytketty valloitussotaan. Jokainen pääomanrosvovaltioista pyrkii »laajentamaan rajojaan»: sitä vaativat syndikaattiherrojen edut, finanssipääoman edut. Rajojen laajentaminen on samaa kuin sodankäynti.

Tällä tavoin syndikaattien ja trustien politiikka kytkeytyneenä niiden politiikkaan maailmanmarkkinoilla johtaa mitä katkerimpiin yhteentörmäyksiin. Mutta tässä toimivat ja työntävät sotiin myöskin muut syyt.

Me näimme, että tuotannon kehitys tuo mukanaan alituisen kasaantuvan lisäarvon saannin. Kussakin kehittyneessä kapitalistisessa maassa kasvaa tämän vuoksi alituiseen liikaa pääomaa, joka luottaa pienemmän tulon kuin takapajuisessa maassa. Mitä enemmän on liikaa pääomaa maassa, sitä voimakkaampi on pyrkimys pääoman vientiin, sen sijoittamiseen toiseen maahan. Tätä edistää mitä suurimmassa määrässä myöskin tullipolitiikka. Jos, sanokaamme, venäläiset tehtailijat ovat saaneet ajettua läpi korkean tullin saksalaisille tavaroille, niin se merkitsee, että saksalaisten tehtailijain on sen jälkeen vaikeampaa myydä tavaroitaan Venäjälle (me puhuimne tietenkin siitä mitä olisi tehtailijain herruuden, eikä neuvostovallan vallitessa).

Mutta jos heille on tullut vaikeammaksi kaupata tavaroitaan, niin heille on jäänyt toinen ulospääsy: saksalaiset kapitalistit alkavat silloin viemään pääomiaan Venäjälle; he rakentavat tehtaita, ostavat venäläisten liikeyritysten osakkeita tai perustavat uusia antamalla niihin pääomaa. Estävätkö sitä tullit? Ei sinnepäinkään. Päin vastoin, kaikkea muuta kuin estävät, ne auttavat, ovat houkuttimena pääomien vientiin. Ja seuraavasta syystä: kun tällä saksalaisella kapitalistilla on Venäjällä tehdas ja lisäksi kuuluu »venäläiseen» syndikaattiin, silloin venäläiset tullit auttavat häntä saamaan lisätuloja: ne ovat hänelle yhtä hyödyllisiä yleisön kiskomisessa kuin hänen venäläisille osatovereilleen.

Pääomaa viedään maasta maahan ei ainoastaan toisessa maassa olevien liikeyritysten perustamisen ja tukemisen muodossa. Sangen usein sitä annetaan lainaksi toiselle valtiolle määrättyä korkoa vastaan (toisin sanoen toinen valtio lisää valtiovelkaansa, asettuu ensimäisen velalliseksi). Näissä tapauksissa velallinen valtio tavallisesti sitoutuu myöskin ottamaan kaikkinaiset lainat (varsinkin sotalainat) sen valtion teollisuudenharjoittajilta, joka on lainannut rahapääomaa. Tällä tavoin virtaa valtiosta toiseen mitä suunnattomimpia pääomia, osittain liikeyrityksiin ja laitoksiin sijotettuina, osittain valtiovelkoina. Finanssipääoman vienti saavuttaa jättiläismäisen laajuuden.

Esimerkkinä esitämme numeroita, jotka nyt ovat jo vanhentuneet, mutta silti puhuvat nekin jotakin. Ranskalla oli vuoteen 1902 mennessä sijoitettuna 26 eri valtioon 35 miljaardia frangia, niistä oli lähes puolet myönnetty eri valtioille lamoina. Tästä luvusta tulee jättiläismäinen osuus Venäjän osalle (10 miljardia). Sivumennen sanoen tästä syystä Ranskan porvaristo niin raivoaakin, kun me olemme julistaneet mitättömiksi tsaarin velat ja kieltäytyneet maksamasta niitä ranskalaisille koronkiskureille. V. 1905 ulkomaille viedyn pääoman määrä nousi jo yli 40 miljardin. Englannilla oli v. 1911 ulkomailla lähes 1,600,000 puntaa (punta oli ennen sotaa arvoltaan lähes 10 ruplaa), mutta jos mukaan luetaan myöskin Englannin siirtomaat, niin summa nousee yli 3 miljardiin puntaan. Saksalla oli ennen sotaa ulkomailla likipitäin noin 35 miljardia markkaa j. n. e. Sanalla sanoen kukin kapitalistinen valtio siirti maasta hirvittävän suuria summia pääomaa siinä mielessä, että sen avulla saisi nylkeä ulkomaisia kansoja.

Pääoman viennillä on myöskin suuret seuraukset. On ymmärrettävää, että erinäiset voimakkaat maat alkavat taistella niistä maista taikka pienistä valtioista, joihin he haluavat viedä pääomia. Mutta tällöin on kiinnitettävä huomiota seuraavaan seikkaan. Kun kapitalistit vievät pääomaa »vieraaseen» maahan, saattavat he vaaranalaiseksi ei ainoastaan tavaralähetyksen, vaan suunnattomat summat, jotka nousevat miljooniin ja miljardeihin. Itsestään selvää, on, että heissä ilmenee sen vuoksi voimakas halu vallata täydelleen haltuunsa pikkumaat, joihin he ovat pääomansa sijoittaneet, pakottaa omat sotajoukkonsa suojelemaan näitä pääomia. Mutta tämä merkitsee, että vientimailla ilmenee pyrkimys alistaa mihin hintaan hyvänsä nämä maat valtiovaltansa alaiseksi, yksinkertaisesti valloittaa nämä maat, liittää ne väkivalloin itselleen. Mutta koska näitä maita vastaan ryntäävät useat suuret rosvovaltiot, niin on ymmärrettävää, että näitten rosvojen täytyy loppujen lopuksi törmätä (ja ovat törmänneet) vastakkain. Siis pääomankin vienti johti sotaan.

Otetaan nyt huomioon muitakin syitä. Tietenkin syndikaattien tullimaksujen yhteydessä kärjistyi hirvittävästi taistelu tavarain menekkimarkkinoista. Vapaita maita, joihin olisi voinut lähettää tavaroitaan ja joissa ei olisi ollut minkäänlaisia kapitalisteja ei yhdeksännentoista vuosisadan loppuun mennessä ollut juuri ollenkaan. Ja tämän lisäksi tällöin rupesivat kallistumaan tuntuvasti raaka-aineet: metallit, villa, puutavara, kivihiili, puuvilla. Koko viimeksi kulunut aika oli villiä kilpa-ajoa menekkimarkkinoista ja taistelua useista raaka-ainelähteistä. Kapitalistit kiersivät pitkin maailmaa uusia kaivoksia, uusia kerrostumia ja uusia markkinoita hakien, joihin olisi voinut viedä metallivalmisteita, kankaita ja muita tavaroita sekä nylkeä uutta, »tuoretta» yleisöä. Entisaikoina usein samassa maassa kilpailivat »rauhallisesti» useat liikkeet ja sopivat erikoisitta kommelluksitta. Pankkien ja trustien vallitessa on asianlaita tietenkin muuttunut. Oletetaan, että on löydetty uusia kuparimalmikerroksia. Ne joutuvat heti jonkun pankin taikka trustin kouriin. Se valtaa ne kokonaan, vallitsee niitä monopoolisesti. Muitten maitten kapitalisteille ei silloin enään ole jäänyt jälelle mitään. Samoin on asianlaita ei ainoastaan raaka-ainelähteitten, mutta myöskin menekkimarkkinoihin nähden. Otaksutaan johonkin kaukaiseen siirtomaahan tunkeutuvan ulkolaisen pääoman. Tavarain myynti järjestetään tällöin heti laajan mittakaavan mukaisesti. Tavallisesti taaskin asian ottaa hoitoonsa jokin jättiläisliike, joka heti avaa haaraosastonsa ja pyrkii painostamalla paikallisia viranomaisia ja tuhansilla erilaisimmilla tempuilla ja viekkauksilla anastamaan monopoolisesti haltuunsa kaiken myynnin päästämättä kilpailijoitaan. Se on ymmärrettävääkin: monopolistinen pääoma, trustit ja syndikaatit, käyttäytyy myöskin syndikaattimaisesti. Se ei ole enään »vanhaa, hyvää aikaa»: se on monopolististen saalistajain ja nylkijäin taistelua.

Sen vuoksi flnanssipääoman kasvun mukana täytyi kärjistyä ja johtaa mitä suurimpiin yhteentörmäyksiin myöskin taistelun menekkimarkkinoista ja raaka-ainemarkkinoista.

Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen neljänneksen aikana suurimmat rosvovaltiot anastelivat mitä kiihkeimmällä tavailla vieraita pikkukansoille kuuluvia maita. V. 1876 lähtien v. 1914 mennessä niin sanotut »suurvallat» anastivat lähes 25 milj. neliökilometriä: toisin sanoen he ryöstivät vieraita maita niin paljon, että niiden yhteinen pinta-ala on kaksi kertaa suurempi kokonaista maapallon osaa, Eurooppaa. Koko maailma osottautui jaetuksi suurten saalistajain kesken: kaikki maat he muuttivat siirtomaikseen, orjikseen ja verovelvollisiksi.

Tässä esimerkkejä. Englanti on v. 1870 lähtien vallannut Asiassa — Belutshistanin, Birman, Kypron, Pohjois-Borneon, Weihaivein, Hongongin vastaiset alueet, suurentanut »Strais Settlementsejä» anastanut Siinain niemen j. n. e.; Australiassa se on vallannut sarjan saaria, Uuden Guinean itäisen osan, suurimman osan Salomonin saaria, Tongin saaren j. n. e.; Afrikassa se on anastanut Egyptin, Sudanin ynnä Ugandan, Itä-Afriikan, »brittiläisen» Somalin, Zanzibarin, Penihän; nielaissut sodassa molemmat buurien tasavallat, Rhodesian, »brittiläisen» Keski-Afrikan, miehittänyt Nigerian j. n. e., j. n. e.

Ranska on vuodesta 1870 lähtien alistanut alaisekseen Annamin, valloittanut Tonkinin, anastanut Laosin, Tunisin, Komodin saaret, Madagaskarin, suuret alueet Saharaa, Sudania, Guineaa; hankkinut maita Norsunluurannalla, Dahomeassa, Somalissa j. n. e. Tuloksena oli se että XX vuosisadan alkuun mennessä ranskalaiset siirtomaat olivat melkein kaksikymmentä kertaa itse Ranskaa suuremmat (Englannin siirtomaat ovat yli sata kertaa Englantia itseään suuremmat).

Saksa esiintyi rosvotekojen tekijänä myöhemmin, likipitäen vuodesta 1884 lähtien, mutta ehti lyhyessä ajassa rosvota haltuunsa verraten runsaat määrät maita.

Tsaarin Venäjä harjoitti rosvopolitikkaa myöskin sangen laajassa mittakaavassa, viime aikoina etupäässä Aasiassa, mikä johti törmäykseen Jaappania vastaan, joka rosvosi toisessa päässä.

Yhdysvallat ovat kietaisseet haltuunsa runsaasti Ameriikan läheisiä saaria, mutta sittemmin rupesivat ryöstämään vierasta omaisuutta mantereellakin. Erittäin inhoittavaa on ollut sen rosvopolitiikka Meksikossa.

Yhteensä oli kuudella suurvallalla v. 1914 16 milj. neliökilometriä alkuperäisiä maita ja 81 milj. neliökilometriä ryöstettyjä maita (siirtomaita).

Tämä rosvous kohdistui tietenkin ensin pieniin, turvattomiin ja heikkoihin maihin. Ne tuhoutuivat ennen kaikkea. Samoin kuin tehtailijain ja pikkukäsityöläisten välisessä taistelussa nämä käsityöläiset tuhoutuivat ennen muita, niin tässäkin: suuret valtiotrustit, suuri järjestynyt rosvopääoma kukisti ennen kaikkea pienet valtiot ja alisti ne alaisikseen. Siten tapahtui pääoman keskittyminen maailmantaloudessa: pikkuvaltiot tuhoutuivat; suurimmat saalistajavaltiot rikastuivat, paisuivat laajuuteen ja mahtiin näihden.

Mutta kun ne saivat ryöstettyä koko maailman ja kun taistelu niiden itsensä välillä kiihtyi, tuli selväksi, että alkaa suuri tappelu maailman uudelleenjaosta saalistajain kesken, taistelu ei elämästä vaan kuolemasta jälelle jääneitten hirvittävien rosvovaltioitten kesken.

Valloituspolitiikkaa, jota finanssipääoma käy menekkimarkkinoista, raaka-ainemarkkinoista, pääoman sijoituspaikoista, nimitetään imperialismiksi. Imperialismi kasvaa finanssikapitalismista. Samaten kuin tiikeri ei saata ravita itseään ruohoilla, aivan samoin ei finanssipääoma voinut, eikä voi harjoittaa muuta politiikkaa kuin anastuksen, rosvouksen, väkivallan, sotain politiikkaa. Jokainen finanssikapitalistisista valtio-trusteista varsinaisesti tahtoo vallata koko maailman, muodostaa yleismaailmallisen valtakunnan (imperian), jossa voittaneen kansakunnan kapitalistikopla hallitsisi rajattomasti. Englantilainen imperialismi esimerkiksi haaveilee »Suuresta Britanniasta» joka vallitseisi koko maailmaa, jossa englantilaiset syndikaattiherrat pitäisivät rautakorkonsa alaisena neekereitä ja venäläisiä, saksalaisia ja kiinalaisia, hinduja ja armeenialaisia, — sanalla sanoen satoja erilaisia mustia, keltaisia, valkoisia ja punaisia orjia. Jo nyt on Englanti sangen lähellä sitä. Mutta mitä enemmän on ryöstetty, sen enemmän mieli tekee. Sama tapahtuu myöskin muitten kanssa. Venäläiset imperialistit haaveilevat »Suuresta Venäjästä», saksalaiset — »Suuresta Saksasta» j. n. e. Tämän »suuruuden» varjolla käsitetään kaikkien muitten likaista rosvoamista.

Näin ollen oli selvää, että finassipääoman herruuden täytyi syöstä koko ihmiskunnan sotien veriseen kuiluun pankkiirien ja syndikaattiherrojen hyödyksi, — sotiin ei oman maansa puolesta, vaan vieraitten maitten rosvoamisen puolesta, sotiin maailman alistamiseksi voittoisan finanssipääoman alaiseksi. Sellainen oli vv. 1914–1919 ensimäinen suuri maailmansota.

28 §. MILITARISMI. Finanssipääoman, pankkiirien ja syndikaattiherrojen herruus ilmeni vielä eräässä huomattavassa seikassa: tähän asti kuulumattomassa asestautumiskulunkien kasvussa, armeijain, laivaston ja ilmalaivaston kasvussa. Ja sehän on ymmärrettävää. Entisaikoina ei yksikään rosvosielu saattanut ajatellakaan herruudesta koko maapallon yli. Mutta nyt ovat imperialistit ajatelleet siitä vakavasti. Milloinkaan ei ole ollut vielä tappeluita tällaisten hirvittävän voimakkaitten valtio-trustien kesken. Itsestään selvää on, että sitä vastaavasti näille valtioille kasvoi myöskin tämän taistelun aseet, niiden aseellinen voima. Suurvallat anastivat lakkaamatta vierasta omaisuutta ja vilkuivat tämän ohella toisiinsa: eikö naapuri samanlainen saalistaja purase takaapäin. Sen vuoksi niillä jokaisella täytyi olla sotajoukkoja ei ainoastaan siirtomaita ja omia orjiaan vastaan, mutta myöskin taisteluun rosvouksen kanssatovereitaan vastaan. Kun yksi valta ottaa käytäntöön uuden lajin aseita, silloin heti toinen kiiruhtaa jätättämään sen taakseen, ettei vain jäisi heikommaksi. Tykkikuninkaitten: Putilovin, Kruppin, Armstrongin, Wikersin y. m. jättiläisyritykset ja trustit kasvavat ja paisuvat. Nämä tykkitrustit ansaitsevat jättiläismäisiä voittoja, ovat yhteydessä pääesikuntien kanssa ja pyrkivät kaikin tavoin myöskin omasta puolestaan valamaan öljyä tuleen, kiihottaen kaikkinaisia yhteentörmäyksiä: sodistahan riippuvat heidän voittojensa hyvinvointi.

Sellainen oli kapitalistisen yhteiskunnan mieletön kuva ennen sotaa. Valtio-trustit verhoutuivat miljoonilla pistimillä, maalla, merillä ja ilmassa oli kaikki valmista yleismaailmalliseen tappeluun: valtioiden kulunkiarvioissa työntyivät yhä enemmän ja enemmän etualalle monet armeija- ja laivastomenot. Englannissa esimerkiksi v. 1875 sotalaitoskulungit tekivät 38,6%, toisin sanoen vähän yli kolmanneksen, mutta vv. 1907–1908 jo 48,6%, s. o. melkein puolet valtion menoista. Yhdysvalloissa ne nousivat v. 1908 jo kokonaista 56,9%, toisin sanoen runsaasti yli puolen. Samoin myöskin muissa valtioissa. »Preussilainen militarismi» kukoisti kaikissa suurissa valtiotrusteissa. Tykkikuninkaat »paikkasivat» käsiään. Mutta koko maailma vieri suunattomalla nopeudella kaikkein verisimpään sotaan, yleismaailmalliseen imperialistiseen teurastukseen.

Erikoisen mielenkiintoista on ollut englantilaisen ja saksalaisen porvariston kilpailu. V. 1912 lähtien Englanti päätti rakentaa itselleen kolme dreadnought-panssarilaivaa jokaista Saksassa rakennettua kahta kohti. V 1913 Saksalla piti olla Pohjanmerellä 17 dreadnoughtia, Englannilla — 21; v. 1916 Saksalla — 26, Englannilla — 36 ja niin edelleen.

Armeija- ja laivastomenot ovat kasvaneet seuraavasti:
Miljoonissa ruplissaMiljoonissa ruplissa
v. 1880v. 1908v. 1880v. 1908
Venäjä210740Itaalia75120
Ranska300415Englanti150280
Saksa180405Jaappani790
Itävalta-Unkari100200Yhdysvallat100200

13 vuoden kuluessa ovat menot kasvaneet kaksinkertaisiksi, Jaappanissa 13-kertaisiksi. Ennen sotaa asestautumiskiihko lisääntyi vielä enemmän. Ranska käytti sotatarpeisiin v. 1910 502 milj. rupl., v. 1914 — 740 milj.; Saksa v. 1906 — 478 milj. rpl., mutta v. 1914 — 943 milj. rpl.; toisin sanoen kaksinkertaistutti menot 8 vuoden kuluessa. Vielä voimakkaammin on asestautunut Englanti. V. 1900 se käytti 499 milj. rpl., v. 1910 jo 694 milj. rpl., mutta v. 1914 — 804 miljoonaa; v. 1913 Englanti kulutti yksin laivastoonsa enemmän kuin kaikki vallat laivastoihinsa v. 1886; mitä tulee tsaarinaikaiseen Venäjään, niin se käytti sotilaallisiin taipeisiin v. 1892 — 293 milj., v. 1902 — 421 milj., v. 1906 — 529 milj. rpl., v. 1914 sota- ja meriministeriön kulunkiarvio nousi 975 milj. ruplaan.

Menot sotavarustuksiin riistivät suunnattoman osan kansan varoja. Venäjä esim. kulutti niihin melkein kolmanneksen kaikista menoistaan ja lainojen korkomaksut huomioon ottaen vieläkin enemmän. Tässä numeroita:

Jokaisesta sadasta ruplasta käytettiin tsaarin Venäjällä:
Armeijan, laivaston tarkoituksiin ja lainojen korkoihin40 rpl. 14 kop.
Kansanvalistuksen hyväksi vain3 rpl. 86 kop.
Maanomistusjärjestelyyn vain4 rpl. 6 kop.
Hallintoon, tuomioistuimiin, diplomatiaan, kulkulaitos-, kauppa- ja teollisuus- sekä raha-asiain- y. m. virast. 51 rpl. 94 kop.
Yhteensä100 rpl.

Sama on juttu muissakin valtioissa. Otetaan »kansanvaltainen» Englanti.

V. 1904 jokaisesta sadasta ruplasta käytettiin:
Armeijan ja laivaston tarkoituksiin53 rpl. 80 kop.
Valtionlainojen kuoletukseen ja lainakorkojen maksuun  22 rpl. 50 kop.
Siviilivirastoihin23 rpl. 70 kop.
Yhteensä100 rpl

29 §. Vv. 1914–1918 IMPERIALISTINEN SOTA. Siitä imperialistisesta politiikasta, jota »suurvallat» harjoittivat ilmeni selvästi, että aikasemmin taikka myöhemmin niiden täytyi törmätä yhteen. On täysin selvää, että juuri tämä kaikkien »suurvaltojen» ryöstöpolitiikka oli sodan syynä. Väin narri saattaa uskoa nyt sodan johtuneen siitä, että serbialaiset murhasivat Itävallan prinssin, taikka että Saksa hyökkäsi Belgiaan. Sodan alussa väiteltiin ankarasti siitä, kuka on syyllinen sotaan. Saksalaiset kapitalistit vakuuttivat Venäjän hyökänneen, venäläiset kauppiaat vatkuttivat kaikkialla Saksan hyökänneen. Englannissa puhuttiin Englannin sotivan puolustaakseen pientä kärsinyttä Belgiaa. Ranskassa myöskin kirjoitettiin, huudettiin ja laulettiin miten jalosti Ranska menettelee puolustaessaan Belgian sankarillista kansaa. Mutta saamaan aikaan Itävallassa ja Saksassa levitettiin käsitystä, että Itävalta ja Saksa puolustautuvat venäläisten kasakkain hyökkäykseltä ja käyvät pyhää puolustussotaa.

Kaikki tämä oli alusta loppuun saakka lorua ja työtätekevien pettämistä. Porvaristo tarvitsi tätä petosta pakottaakseen sotilaat lähtemään sotaan. Ei porvaristo ensikertaa turvautunut tällaiseen keinoon. Me näemme jo aikaisemmin kuinka syndikaattiherrat saattoivat käytäntöön korkeita tulleja, jotta maanmiestensä nylkemisen ohella voisivat paremmin käydä taistelua vierailla markkinoilla. Heille olivat tullit siis hyökkäyskeinona. Mutta porvaristo kiljui tahtovansa puolustaa »kotimaista teollisuutta». Sama on juttu sotaankin nähden. Finanssipääoman herruuden alaiseksi maailman alistaneen imperialistisen sodan ytimeen juuri sisältyykin se, että siinä kaikki hyökkäsivät. Nyt tämä on selvää selvempi juttu. Tsaarin lakeijat sanoivat, että he »puolustautuvat». Mutta kun lokakuun vallankumous mursi salaiset ministerien kaapit, niistä asiakirjoilla todettiin, että sekä tsaari että Kerenski sovussa ja lemmessä englantilaisten ja ranskalaisten kanssa kävivät sotaa rosvoamisen puolesta, että he tahtoivat anastaa vieraan Konstantinopolin, ryöstää Turkin ja Persian, anastaa Itävallalta Galitsian. Tämä on nyt yhtä selvää kuin kaksi kertaa kaksi on neljä.

Saksalaiset imperialistit paljastivat itsensä myöskin täydelleen. Tarvitsee vain muistaa Brest-Litovskin rauha sekä minkälaisia rosvouksia he harjoittivat Puolassa, Liettuassa, Ukrainassa ja Suomessa. Saksan vallankumous paljasti myöskin yhtä ja toista ja me tiedämme nyt myöskin asiakirjoista, että Saksa varustautui hyökkäykseen rosvouksen vuoksi ja vaali ajatusta melkeinpä kaikkien vieraitten siirtomaitten ja maa-alueitten anastamisesta.

Entä »jalot» liittolaiset? Hekin ovat paljastetut täydelleen. Sen jälkeen kun he Versaillesin rauhallaan ryöstivät Saksan putipuhtaaksi, määrittelivät 125 miljaardin sotakorvauksen, nielivät melkeinpä kaikki veturit, anastivat sotakorvauksen maksutiliin lypsylehmät ja niin edelleen, kukaan ei usko heidän jalouteensa. Ja Venäjää he ryöstävät sekä pohjoisesta että etelästä. Hekin siis sotivat rosvouksen vuoksi.

Kaikkea tätä esittelivät bolshevikki-kommunistit aivan sodan alusta alkaen. Mutta harvat silloin uskoivat. Sen sijaan nyt tämän huomaa jokainen hiukankin älyävä ihminen. Finanssipääoma on ahne verinen ryöväri, olipa hän mitä maata tahansa: venäläinen, saksalainen, ranskalainen, jaappanilainen taikka ameriikkalainen.

Imperialistisessa sodassa on siis naurettavaa puhua, että yksi imperialisti on syyllinen, toinen ei; taikka että eräät imperialistit hyökkäävät ja toiset puolustautuvat. Kaikki tämä oli keksitty työtätekevien pettämiseksi. Todellisuudessa ne kaikki hyökkäsivät ensikädessä pienten siirtomaakansojen kimppuun, kaikki ne haaveilivat ajatuksissaan yleismaailmallisen rosvouksen suunnitelmasta ja koko maailman altistamisesta oman maansa finanssipääoman alaiseksi.

Purkautuvan sodan täytyi tulla maailmansodaksi. On ymmärrettävää miksi. Mehän tiedämme, että melkein koko maailma oli jo siihen mennessä tullut jaetuksi kappaleiksi »suurvaltain» kesken ja kaikki vallat olivat sidotut toisiinsa yhdeksi maailmantaloudeksi. Ei ihme sen vuoksi, että sota tempasi kaikki, maapallon molemmat puoliskot.

Englanti, Ranska, Italia, Belgia, Venäjä, Saksa, Itävalta-Unkari, Serbia, Bulgaria, Rumania, Montenegro, Jaappani, Yhdysvallat, Kiina, kymmenet muut pikkuvaltiot, — sanalla sanoen melkein kaikki tulivat kiedotuiksi veriseen pyörteeseen. Maapallon asukasluvun lasketaan nousevan likipitäen puoleksitoista miljardiksi hengeksi. Ja kaikki nämä puolitoista miljardia kärsivät välittömästi taikka välillisesti sodan onnettomuuksista, jonka kopla kapitalistisia rikoksellisia sai tyrkätä alkuun. Sellaisia suunnattomia armeijoita, joita pantiin liikkeelle maalla, sellaisia hirvittäviä kuoleman aseita ei maailma ollut vielä milloinkaan nähnyt. Eikä maailma ollut nähnyt myöskään sellaista pääoman voimaa. Tosiaankin pelkästään Englanti ja Ranska saivat pakotettua palvelemaan rahasäkkiään ei ainoastaan englantilaiset ja ranskalaiset, mutta myöskin monet kymmenet siirtomaaorjiaan, mustaihoisia, keltaihoisia ja monia muita. »Sivistyneet» ryövärit panivat liikkeelle melkeinpä ihmissyöjiä, vaikka niistäkin he itse punoivat nuoria. Ja kaikkea tätä verhottiin mitä ylevimmillä tunnuslauseilla.

V. 1914 sodalla oli edeltäjänsä siirtomaasodissa. Sellaisia olivat »sivistyneitten» valtioiden sotaretket Kiinaan; espanjalais-amerikkalainen sota; Venäläis-Jaappanilainen sota v. 1904 (Korean, Port-Arturin, Mandshurian y. m. vuosi); Italian Turkin sota v. 1912 (afriikalaisesta Tripolin siirtomaasta); englantilais-buurilainen sota XX-vuosisadan alussa, jolloin »kansanvaltainen» Englanti petomaisesti kuristi kaksi buurien tasavaltaa; oli sarja tapauksia, jolloin sota oli vähällä leimahtaa jättiläismäiseksi paloksi. Maitten jako Afriikassa oli vähällä johtaa sotaan Englannin ja Ranskan välillä (Fashodan vuoksi), sitten Saksan ja Ranskan välillä (Marokon asioista); tsaarin Venäjä oli yhteen aikaan vähällä joutua sotaan Englantia vastaan maitten jaosta Keski-Aasiassa.

Ensimäiseen maailmansotaan mennessä paljastuivat erittäin räikeästi Englannin ja Saksan väliset etujen vastakohdat maa-alueitten omistamisesta Afrikassa, Vähässä Aasiassa ja Balkanilla. Mutta olosuhteet muodostuivat sellaisiksi, että Englannin mukana kulkivat Ranska, joka tähtäili Elsas-Lothringin anastamista Saksalta, ja Venäjä, joka halusi saalista Balkanilla ja Galitsiassa. Ryövärimäinen Saksan imperialismi sai itselleen pääliittolaisen Itävalta-Unkarista. Ameriikan imperialismi sekaantui myöhemmin, sillä se odotti eurooppalaisten valtojen keskinäistä heikontumista.

Paitsi militarismia, on imperialististen valtojen välisen taistelun yhtenä kaikkein inhoittavimpana keinona salainen diplomatia, joka turvautuu salaisiin sopimuksiin ja salaliittoihin, turvautuen häikäilemättä jopa murhiin, räjäyttämisiin j. n. e. Imperialistisen sodan todelliset tarkoitukset ovat ilmenneet juuri näissä salaisissa sopimuksissa, joita oli yhdeltä puolen Englannin, Ranskan ja Venäjän välillä sekä toiselta Saksan, Itävalta-Unkarin, Turkin ja Bulgarian välillä. Itävallan arkkiherttuan murha ennen sotaa suoritettiin nähtävästi ententen salaisten asiamiesten tieten. Mutta toisaalta Saksan diplomatialla ei myöskään ollut mitään sitä vastaan: saksalainen imperialisti Rohrbach esim. kirjoitti: »meidän täytyy pitää onnena, että arkkiherttua Franz-Josefin murhan johdosta suuri saksalaisvastainen salaliitto paljastui ennen ajateltua määräaikaa. Kaksi vuotta myöhemmin olisi sota ollut meille verrattomasti raskaampi». Saksalaiset provokaattorit olivat valmiit uhraamaan jopa prinssinsäkin, kunhan vaan saivat sodan syttymään; englantilais-ranskalais-venäläiset asiamiehet eivät kammonneet järjestää tätä prinssin murhaa.

30 §. VALTIOKAPITALISMI JA LUOKAT. Imperialistisen sodan käynti erottautui ei ainoastaan laajuudellaan ja tuhoavalla vaikutuksellaan, mutta myöskin sillä, että imperialistista sotaa käyvän maan koko talouden täytyy tulla alistetuksi sotatehtäväin alaiseksi. Aikaisemmin porvaristo saattoi sotia kuluttamalla ainoastaan rahaa. Maailmansota oli taas niin laaja ja sitä kävivät kehittyneet maat, että yksinomaan raha ei riittänyt. Tämä sota vaati, että teräsvalimot eivät muuta tekisi kuin valaisivat toinen toistaan hirvittävimpiä tykkejä, että kivihiiltä kaivettaisiin kaivoksista sotaa varten, että metallit, kankaat, nahat j. n. e. kaikki valmistettaisiin sotaa varten. Ja tietenkin sillä valtiokapitalistisista trusteista oli toiveita voittaa, jonka tuotanto ja kuljetusliikenne paremmin palveli sotaa.

Kuinka tämä on saavutettavissa? On selvää, että tämä voidaan saavuttaa vain koko tuotannon keskittämisellä. Oli laitettava niin, että tuotanto luistaisi sileästi, olisi hyvin järjestetty, olisi alistettu sotilaitten s. o. yleisesikunnan välittömäni osotusten alaiseksi ja suorittaisi tarkoin kaikki olkalappuisten ja tähtiherrojen määräykset.

Kuinka tämän porvaristo saattoi suorittaa? Sangen yksinkertaisesti. Sen täytyi sitä varten yksityisen tuotannon ja yksityiset erilliset syndikaatit ja trustit luovuttaa porvarillisen rosvovaltionsa määrättäväksi. Tätä tehtiinkin sodan aikana. Teollisuus »mobilisoitiin» ja »militarisoitiin», s. o. jätettiin valtion ja sotilasviranomaisten käskettäviksi. Kuinka? — kysynee joku. Silloinhan porvaristo menettää tulonsa? Tämähän on kansallistuttamista! Kun kaikki luovutetaan valtiolle, niin mitä siinä on porvaristolla tekemistä ja kuinka se saattaa suostua tällaiseen temppuun? Että porvaristo suostui siiihen, on tosiasia. Mutta siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Sen vuoksi, että tällöin yksityiset syndikaatit luovuttivat kaiken ei työväen, vaan omalle, imperialistiselle valtiolleen. Ja mitä kauhistuttavaa siinä on porvaristolle? Se yksinkertaisesti siirtää aarteensa yhdestä taskusta toiseen; aarteet eivät tällöin vähene hiventäkään.

Täytyy aina muistaa valtion luokkaluonne. Valtio ei ole jokin »kolmas mahti», joka on luokkien yläpuolella, vaan on kiireestä kantapäähän luokkajärjestö, työläisten diktatuurin aikana se on työläisten järjestö. Porvariston herruuden aikana se on yhtäläinen työnantajajärjestö kuin trusti taikka syndikaatti.

Näin ollen siis kun porvaristo luovutti yksityiset syndikaatit oman (ei proletaarisen, vaan oman rosvomaisen, kapitalistisen) valtionsa haltuun se ei silloin menettänyt kerrassaan mitään. Eikö se ole sama tuleeko tehtailija Schulze taikka Smith nostamaan voittonsa syndikaatin konttorista taikka valtakunnan pankin kassasta? Menettämättä mitään porvaristo voitti. Se voitti siitä syystä, että tällaisen keskityksen tapahduttua sotakoneisto luisti kaikista paraiten ja menestyksen mahdollisuus lisääntyi rosvouksen vuoksi käytävässä sodassa.

Sen vuoksi ei ole ihmeellistä, että melkein kaikissa kapitalistisissa maissa rupesi sodan aikana kehittymään valtiokapitalismi yksityisten syndikaattien taikka trustien tilalle. Saksa esimerkiksi saavutti voittoja ja kykeni pitkän aikaa kestämään vihollistensa verrattomasti ylivoimaisten voimain rynnistykset ainoastaan sillä, että saksalainen porvaristo kykeni järjestämään sangen hyvin tämän saman valtiokapitalismin.

Siirtyminen valtiokapitalismiin tapahtui eri muodoissa, eri tavoin. Kaikkein useimmin perustettiin valtiomonopooleja tuotannon ja kaupan aloilla. Se merkitsee sitä, että tuotanto ja kauppa muodostuivat valtakunnallisiksi, siirtyivät kokonaan porvarillisen valtion haltuun. Toisinaan tällainen siirto tapahtui hitaasti, vissin osin. Tätä tapahtui silloin kun valtio osti osan jonkun syndikaatin taikka trustin osakkeita.

Silloin tällainen liike muodostui puolittain valtakunnalliseksi, puolittain yksityiseksi, ja porvariston valtio ajoi siellä omaa politiikkaansa. Sen lisäksi yksityistenkin haltuun jääneissä liikeyrityksissä pantiin käytäntöön pakolliset säännökset; eräät liikkeet olivat velvollisia sanokaamme, ostamaan uuden lain mukaan toisilta ja toiset olivat velvollisia myymään näille määrätyn määrän ja määrätyillä hinnoilla; valtio saattoi käytäntöön myöskin velvoittavat työtavat, osoitti aineet ja niin edelleen, saattoi käytäntöön kortit kaikille tärkeimmille tuotteille. Siten yksityiskapitalismin tilalle kasvoi va/tiokapitalismi.

Valtiokapitalismin vallitessa erillisten porvariston järjestöjen tilalle tulee heidän yhtenäinen järjestönsä, heidän valtionsa. Ennen sotaa oli kapitalistisessa maassa, sanokaamme, porvariston valtiojärjestö, siitä erillään — syndikaatit, trustit, työnantajaliitot, tilanherrojen järjestöt, porvariston poliittiset puolueet, porvarillisten sanomalehtimiesten, tiedemiesten, taiteilijain liitot; kirkolliset yhdistykset, pappien järjestöt; lahtarinuorison yhdistykset, yksityiset etsivät toimistot j. n. e. Valtiokapitalismin vallitessa nämä erilliset järjestöt sulautuvat porvarilliseen valtioon, muodostavat valtion osastoiksi, suorittavat yhtä yhtenäistä suunnitelmaa, alistuvat «ylipäällikkyyden» alaisiksi: kaivoksissa ja tehtaissa tehdään sitä, mitä yleisesikunta määrää; kirkoissa saarnataan sitä, mitä yleisesikunnan ryövärit tahtovat; piirtäminen, kirjoittaminen ja laulaminen tapahtuu siten kuin sama yleisesikunta käskee; sellaisia koneita, ammuksia, tykkejä, kaasuja keksitään, joita sama laitos tarvitsee. Tällä tavoin saavutetaan se, että koko elämä »militarisoituu» turvatakseen porvaristolle sen verisen-likaisen saaliin.

Valtiokapitalismi merkitsee suunnatonta suurporvariston voimistumista. Samaten kuin työväen diktatuurin vallitessa työväenluokka on työväen valtiossa sitä voimakkaampi mitä yksimielisemmin yhdessä työskentelevät neuvostovalta, ammattiliitot, kommunistinen puolue j. n. e., aivan samoin porvariston diktatuurin vallitessa porvaristo on sitä voimakkaampi mitä kiinteämmin ovat kytketyt toisiinsa kaikki porvarilliset järjestöt. Keskittäen ja muodostaen ne yhtenäisen järjestön elimiksi, valtiokapitalismi edistää pääoman jättiläismäistä mahtavoitumista. Juuri siinä porvariston diktatuuri viettää riemujuhlaansa.

Valtiokapitalismi syntyi sodan aikana kaikissa suurissa kapitalistisissa maissa. Tsaarin Venäjälläkin se alkoi versomaan (sotateollisuuskomiteat, monopolit j. n. e.). Sittemmin kuitenkin Venäjän porvaristo, vallankumouksen peloittamana, alkoi pelätä, että yhdessä valtiovallan kanssa myöskin tuotanto siirtyy proletariaatin haltuun. Sen vuoksi se helmikuun vallankumouksen jälkeen ei pyrkinyt jäljestämään tuotantoa, vaan päinvastoin vahingoitti sitä ja saboteerasi.

Me näemme, ettei valtiokapitalismi ollenkaan hävitä riistoa, vaan ainoastaan lisää porvariston mahtia. Siitä huolimatta scheidemannilaiset Saksassa ja muut sovittelijat saamaavat, että tämä pakkotyö on sosialismia. Kun kerran kaikki muka on valtiolla, niin on siis sosialismi toteutettu. He eivät ole huomanneet, että tällöin valtio ei ole proletaarinen, vaan on proletariaatin leppymättömäin verivihollisten ja murhaajain käsissä.

Yhteenliittäessään ja järjestäessään porvaristoa, lisäten sen voimia, valtiokapitalismi luonnollisesti hirvittävästi heikensi työväenluokkaa. Vältiokapitalismin vallitessa työläiset muuttuivat rosvovaltion valkeiksi orjiksi. Heiltä riistettiin lakko-oikeus, heidät mobilisoitiin ja militarisoitiin, jokainen, joka esiintyi sotaa vastaan, tuomittiin viipymättä valtiopetoksesta; monissa maissa riistettiin liikkumisvapaus, siirrettiin liikkeestä toiseen j. n. e. »Vapaa» palkkatyöläinen muuttui maaorjaksi, joka oli tuomittu kuolemaan taistelukentillä ei oman asiansa puolesta, vaan vihollisensa asian

puolesta; oli tuomittu työskentelemään hiki hatussa ei itsensä, toverinsa, eikä lastensa hyväksi, vaan itsensä sortajain hyväksi.

31 §. KAPITALISMIN ROMAHDUS JA TYÖVÄENLUOKKA. Tällä tavoin sota ensi alussa edisti kapitalistisen talouden keskitystä ja järjestämistä. Sitä, mitä syndikaatit, pankit, trustit ja kombineeratut liikeyritykset eivät suorittaneet loppuun, sitä rupesi nyt viimeistelemään kiireesti valtiokapitalismi. Se loi tuotantoa ja jakelua säännöstelevän kaikkinaisten elimien verkon. Se valmisti tällä tavoin vielä suuremmassa määrässä pohjaa, jotta proletariaatti ottaisi haltuunsa keskitetyn suurtuotannon.

Mutta koko painollaan työväenluokan päälle langenneen sodan täytyi kiertämättömästi aiheuttaa myöskin proletaaristen joukkojen suuttumuksen. Se merkitsi ennenkaikkea sellaista verilöylyä, jollaista ei historia ennen ollut nähnyt. Ruumiiden teko tapahtui tavattoman nopeassa tahdissa. Proletariaatti tuhottiin fyysillisesti taistelukentillä. Eräitten laskelmien mukaan nousi kaatuneitten, haavoittuneitten ja tietämättömiin kadonneitten lukumäärä maaliskuuhun mennessä v. 1917 25 miljoonaan ihmiseen; kaatuneita oli tammikuun 1. päivään v. 1918 mennessä lähes 8 miljoonaa. Jos ihmisen keskipainoksi lasketaan kolme puutaa, niin se merkitsee, että kapitalistit valmistivat v. 1914 elokuun ja v. 1918 tammikuun välisellä ajalla kaksikymmentäneljä miljoonaa puutaa mädännyttä ihmislihaa. Jotta saataisiin tarkoin laskettua ihmismetsästys, niin pitäisi lisätä miljoonat sairaat. Sodan aikana ennenkuulumattomasti laajalle levinnyt syfiilis yksistään tartutti miltei koko ihmiskunnan. Sodan jälkeen ihmiset tulivat moninkertaisesti huonommiksi; kaikkein tervein, työkykyisin aines, kaikkien kansakuntien kukkein osa, tuli tuhotuksi. Ja ymmärrettävästi tällöin ensi kädessä joutui maan työväenluokka ja talonpoikaisväki kärsimään.

Sotivien valtioitten suuriin keskuksiin muodostui jopa kokonaisia kaupunkeja, asukkainaan erikoisen muodottomaksi silvottuja ja raadeltuja: ihmiskasvoitta, vain pääkallon kuori ehjänä, naamio kasvoillaan istuvat nämä onnettomat ihmisen jätteet, elävänä todistuksena porvarillisesta kulttuurista.

Mutta proletariaattia ei ainoastaan teurastettu raaoissa taisteluissa. Elävien harteille sälytettiin suunnattomat taakat. Sota vaatii hirveitä menoja. Ja samaan aikaan kun tehtailijat saivat satumaisia voittoja, erikoisesti »sotavoitoiksi» nimitettyjä, työläisille sälytettiin suunnattomat verot, joilla sotaa käytiin. Ja tämän sodan kulungit olivat todellakin hirvittävät. Syksyllä 1919 Ranskan rahaministeri ilmoitti rauhankonferenssi-istunnossa, että sota tuli maksamaan sotaa käyneille biljoona viisi miljardia frangia. Tällaista summaa eivät kaikki käsitäkään. Ennen on tällaisilla numeroilla merkitty välimatkoja tähdestä toiseen, mutta nyt niillä lasketaan rikollisen teurastuksen kulut. Biljoona on sama kuin miljoona miljoonia. Niin paljon tuli maksamaan kapitalistien alottama sota. Toisten laskelmien mukaan olivat sotamenot seuraavat:

Miljardia
ruplaa   
Menoja I sotavuotena91
Menoja II sotavuotena136,5
Menoja III sotavuotena264,7
Menoja IV sotavuoden ensimäisellä puoliskolla (heinäk. 31. p:stä jouluk. 31 p:ään 1917)153,5
Yhteensä585,7

Siitä lähtien ovat sotamenot tietenkin kasvaneet vielä enemmän ja saavuttaneet suuruudellaan hämmästyttäviä lukuja. Tällaiset menot vaativat jättiläismäisiä summia. Ja oli täysin luonnollista, että kapitalistiset valtiot ryhtyivät kiskomaan vastaavia suunnattomia veroja työväenluokalta; joko välittömästi tai määräämällä veroja tavaroille, tai — silloin kun porvaristoltakin jotain otettiin — isänmaallisesta korottamalla tavarain hintoja. Kallis aika kiristyi. Mutta tehtailijat, varsinkin sodan hyväksi työskentelevät, saalistivat ennenkuulumattomia voittoja.

Venäläiset tehtailijat lisäsivät osinkojaan enemmän kuin kaksinkertaisiksi. Eri liikeyrityksille ruvettiin saamaan ennenkuulumattomia korkoja. Tässä numeroita: veljekset Mirsojevin naftateollisuusyhtiö jakoi osinkoa — 40%; veljekset Danishevski osakeyhtiö — 30%; Kaliin tupakkatehdas — 30% j.n.e. Saksassa oli neljän teollisuusalan (kemiallisen-, räjähdysaine-, metallurgisen ja automobiiliteollisuuden) liikeyritysten puhdas voitto vv. 1913–1914 — 133 miljoonaa, mutta vv. 1915–1916 jo 259 miljoonaa, s. o. se lisääntyi kaksinkertaiseksi yhden vuoden aikana. Yhdysvalloissa oli terästrustin voitto v. 1916 ensipuoliskolla kolme kertaa suurempi v. 1915 ensi puoliskon voittoa. V. 1917 voitto lisääntyi v. 1915 voittoon verraten 98 miljoonasta dollarista 478 miljoonaan! 200% osingon jakaminen ei ollut mitään harvinaista. Tällaisia esimerkkejä voitaisiin esittää runsaasti. Yhtä jättiläismäisesti ovat kasvaneet myöskin pankkien voitot. Sodassa pikkumiehet tuhoutuivat, suuret porhot rikastuivat tavattomasti, proletariaatti taas joutui verojen ja kalliin ajan taakan alaiseksi.

Tuotannon päätuotteita olivat sodan aikana shrapnellit, granaatit, dynamiitti, tykit, panssariautot, lentokoneet, myrkkykaasut, ruuti j. n. e. Tätä tavaraa valmistettiin suunnaton määrä. Jopa Yhdysvalloissa kasvoi kokonaisia uusia kaupunkeja ruutitehtaitten läheisyyteen. Nämä kaupungit olivat hätäpikaa kokoonkyhättyjä, tehtaat olivat rakennetut jotenkuten, niin että ne useinkin lensivät ilmaan; kovin oli kiire päästä valmistamaan ruutia ja käärimään rahaa. Ei ihme, että tykki- ja ruutikuninkaat ansaitsivat suunnattomia voittoja ja heidän asiansa luistivat loistavasti. Mutta kansan asema sen sijaan huononi. Sillä oikeita tuotteita, joita voisi syödä, käyttää j. n. e. valmistettiin yhä vähemmän ja vähemmän. Ruudilla ja kuulilla voidaan kyllä ampua ja tuhota, mutta niitä ei voida käyttää ravinnoksi, eikä niihin voida pukeutua. Mutta kaikkien sotivien voimat kohdistuivat siihen, että saatiin valmistettua ruutia ja muita surman aseita. Oikea, hyödyllinen tuotanto katosi yhä enemmän. Työvoima joutui armeijaan, koko teollisuus työskenteli sodan hyväksi. Hyödyllisiä tavaroita tuli yhä vähemmän ja vähemmän. Tämän seurauksena esiintyivät nälänhätä ja kalleus. Leipäpula, kivihiilipula, pula kaikista hyödyllisistä tarvikkeista ja tämän ohella yleismaailmallinen pula ja yleismaailmallinen nääntyneisyys, — sellainen on rikollisen imperialistisen sodan perusseuraus.

Kas tässä muutamia esimerkkejä eri maista.

Ranskassa väheni maanviljelystuotanto sodan vuosina seuraavasti:
Kvintaaloja
v. 1914v. 1916
Leipäviljaa42,272,60015,300,500
Juurihedelmiä46,639,00015,860,000
Teoll. kasveja59,429,00020,448,000
Vihanneksia374,500
 
Englannissa vähenivät käsilläolevat malmit seuraavasti:
V. 1912lopulla oli241,000 tonnia
V. 1913lopulla oli138,000 tonnia
V. 1914lopulla oli108,000 tonnia
V. 1915lopulla oli113,000 tonnia
V. 1916lopulla oli3,000 tonnia
V. 1917lopulla oli600 tonnia

Toisin sanoen rautamalmivarastot katosivat jo v. 1917 loppuun mennessä.

Saksassa kohosi valuraudan sulatus v. 1913 — 19,3 milj. tonniin: v.

1916 ainoastaan 13,3 milj. tonniin; v. 1917 — 13,1; v. 1918 — 12 milj. ja 1919 vieläkin vähempään.

Kaikkein epätoivoisimpaan tilaan saattoi koko maailman teollisuuden kivihiilen puute. Kivihiilen tuottajana Euroopassa oli Englanti. Ja Englannissa väheni kivihiilen tuotanto jo v. 1918 puolivälissä 13 prosentilla; jo v. 1917 hyödyllinen teollisuus jätettiin melkein kokonaan kivihiilettä: sähköteknilliset tehtaat saivat 6 kertaa vähemmän kuin tarvitsivat, kutomatehtaat 11 kertaa vähemmän kuin ennen sotaa. Versaillesin »rauhankonferenssin alottamisen aikoina kärsivät melkein kaikki maat hirvittävää kivihiilipulaa: tehtaita pantiin seisomaan hiilen puutteessa, rautatieliikennettä rajoitettiin. Siten syntyi koko teollisuuden ja liikenteen suuri rappiotila. Venäjällä tapahtui sama juttu. Jo v. 1917 sota johti siihen, että kivihiileen nähden asiat olivat kerrassaan surkealla kannalla. Moskovan teollisuusalue tarvitsi kuukausittain 12 milj. puutaa. Kerenskin hallitus lupasi antaa kuukausittain 6 milj. (puolet määrästä). Todellisuudessa tuotettiin tammikuussa — 1,8 milj.; helmikuussa — 1,3 milj.; maaliskuussa — 0,8 milj. puutaa. Ei ihme, että Venäjän teollisuus rupesi rappeutumaan: kuten kaikkialla maailmassa alkoi kapitalismin hajoaminen. V. 1917 (Kerenskin aikana) Venäjällä suljettiin tehtaita:

KuukausiLiikeyrityksiäTyöntekijöitä
Maalisk.746,616
Huhtik.552,816
Toukok.1088,701
Kesäk.12538,455
Heinäk20647,754

Rappeutuminen kasvoi jättiläisaskelin.

Nähdäksemme kallistumisen kulun, joka aiheutui tavarain vähyydestä ja setelirahan runsaudesta, riittää tarkastella sodassa kaikkein vähimmän kärsinyttä maata Englantia.

Kas tässä viiden päätuotteen (teen, sokerin, voin, leivän, lihan) keskihinnat:

 Tee, sokeri.Leipä, liha, voi.
Keskihinta vv. 1901–1905500300
Heinäk. lopulla 1914579350
Tammik. lopulla 1915786413
Tammik. lopulla 1916946 ½465
Tammik. lopulla 19171,310561
Tammik. lopulla 19181,221 ½681
Toukok. lopulla 19181,247777 ½

Sodan aikana ovat hinnat Englannissakin kasvaneet enemmän kuin kaksinkertaisiksi, mutta samalla aikaa ovat työpalkat lisääntyneet kaikkiaan vain 13%. Hinnat ovat siis kasvaneet kuusi kertaa nopeammin kuin työläisten palkka. Näin olivat asiat Englannissa, mutta toisissa maissa ne olivat vielä hullummin. Erittäin huonosti olivat asiat Venäjällä, jossa sota rappeutti maan ja muutti sen kurjaksi, paljaaksi, onnettomaksi kerjäläiseksi herrojen kapitalistien armosta.

Jopa Amerikassakin, sodan vähimmin kärsineessä maassa, 15 tärkeimmän tuotteen hinnat kallistuivat vuodesta 1913 vuoden 1918 loppuun mennessä 160%; samaan aikaan työpalkat nousivat vain 80%.

Loppujen lopuksi myöskin sotateollisuus rupesi rappeutumaan kivihiilen, teräksen ja kaiken välttämättömän puutteessa. Koko maailman maat, Ameriikkaa lukuunottamatta, köyhtyivät täydelleen; nälänhätä, rappiotila, kylmyys pilkisti esiin miltei kaikkialta koko maapallolla. On täysin ymmärrettävää, että nämä kaikki puutteet kohdistuivat erittäin raskaasti työväenluokkaan, joka koetti esittää vastalauseitaan. Mutta sota syöksi sen kimppuun porvarillisten rosvovaltioitten koko voiman. Työväenluokka joutui kaikissa maissa — monarkisissa ja tasavaltaisissa — ennenkuulumattomien vainojen alaiseksi. Työläisiltä ei ainoastaan riistetty lakko-oikeutta, vaan vähäisinkin työväen vastalauseyritys tukahutettiin mitä armottomimmin. Näin ollen kapitalismin herruus johti luokkien väliseen kansalaissotaan.

Sodan aikana tapahtunutta työläisten vainoamista kuvaa sangen hyvin valkoista terroria koskeva IILnnen Intematsionaalen päätöslauselma, jossa m. m. lausutaan: »Sodan alusta asti ovat vallitsevat luokat, jotka taistelutanterilla ovat murhanneet yli kymmenen miljoonaa ihmistä, panneet omissakin maissaan toimeen verisen diktatuurihallituksen. Venäjän tsaarihallitus ampui ja hirtti työläisiä, järjesti juutalaispogromeja, tuhosi kaiken elämän maastaan. Itävallan keisarivalta kuristi vereen ukrainalaisten ja tshekkiläisten talonpoikain ja työläisten nousun. Englannin porvaristo teurasti Irlannin kansan parhaita edustajia. Saksan imperialismi riehui maassaan, ja vallankumoukselliset merimiehet olivat sen pedon ensimäiset veriuhrit. Ranskassa ammuttiin venäläisiä sotilaita, jotka eivät olleet halukkaat puolustamaan Ranskan porvariston liikevoittoja. Ameriikassa lynkkasi porvaristo intematsionalisteja, tuomitsi satoja proletariaatin parhaita miehiä 20 vuodeksi kuritushuoneeseen, ampui työläisiä lakkojen johdosta.»

Kapitalistinen järjestelmä rupesi rakoilemaan ja ratkeilemaan liitoksissaan. Tuotannon anarkia johti sotaan, joka aiheutti ennenkuulumattoman kärjistyneisyyden luokkien välille; siten sota johti vallankumoukseen. Kapitalismi rupesi rakoilemaan kahdelle perussuunnalle (katso 13 §). Kapitalismin romahduksen kausi koitti.

Tarkastetaanpa hieman tarkemmin tätä romahdusta.

Kapitalistinen yhteiskunta oli rakennettu kaikissa osissaan yhden mallin mukaisesti: tehdas oli järjestetty samoin kuin kanslia tai imperialistisen armeijan rykmentti: ylhäällä — rikkaat, jotka antavat määräyksiä, alhaalla — köyhät, työläiset ja palveluskuntaan kuuluvat, jotka tottelevat; heidän välillä ovat insinöörit, aliupseerit, ylempi henkilökunta. Tästä näkyy, että kapitalistinen yhteiskunta saattaa olla olemassa ainoastaan siihen saakka kun työläis-sotilas tottelee tilanherra-kenraalia tai aatelis- eli porvarisherran upseeripoikaa; kun jokin kuriiri kansliassa tottelee rikasta päällikköä; kun tehdastyöläinen noudattaa suunnatonta palkkaa nauttivan herra tirehtöörin tai työläisistä lisäarvoa pusertavan itsensä tehtailijan käskyjä. Mutta heti kuin vaan työtätekevät joukot tajuavat olevansa yksinkertainen nappula vihollistensa käsissä, silloin alkavat katkoutumaan sotilasta kenraaliin, työläistä tehtailijaan yhdistävät siteet. Työläiset lakkaavat tottelemasta tehtailijaa, sotilaat upseeria, henkilökuntalaiset äveriästä päällystöään. Alkaa vanhan kurin höltymisen kausi, sen kurin, jolloin rikkaat komentavat köyhiä, jolloin porvaristo kiristää proletariaattia. Tätä kautta (tai aikaa) jatkuu kiertämättömästi siihen saakka, kunnes uusi luokka, proletariaatti, saa alistettua porvariston alaisekseen, pakottaa sen palvelemaan työtätekeviä, saa järjestymään uuden kurin.

Tällainen sekamelska, jolloin vanha on murskattu, uutta ei ole vielä saatu kuntoon, päättyy proletariaatin saatua täydellisen voiton kansalaissodassa.

32 §. KANSALAISSOTA. Kansalaissota on kärjistynyttä luokkataistelua, silloin kun luokkataistelu muuttuu vallankumoukseksi. Imperialistista maailmansotaa maailman jakamisesta eri porvaristoryhmien välillä käytiin pääoman orjien käsien avulla. Mutta se sälytti sellaiset taakat työläisten kannettavaksi, että luokkataistelu rupesi muuttumaan sorrettujen kansalaissodaksi sortajiaan vastaan, jota jo Marx nimitti ainoaksi oikeudenmukaiseksi sodaksi.

On täysin luonnollista, että kapitalismi johti kansalaissotaan ja että porvaristovaltioitten välinen imperialistinen sota muuttui luokkien väliseksi sodaksi. Tämän lausui ennakolta meidän puolueemme jo aivan sodan alussa v. 1914, jolloinka ei kenkään ajatellutkaan vallankumouksesta. Ja kuitenkin oli selvää, että ennenkuulumaton taakka, jonka sota sälyttää työväenluokan harteille, johtaa proletariaatin kapinaan. Ja toisaalta oli selvää, että mitään vakavaa rauhaa porvaristo ei kykene luomaan, koska etujen vastakohdat näitten rosvojen eri ryhmien välillä ovat liian suuret.

Kaikki tämä toteutuu nyt täydelleen. Teurastuksen, petomaisuuden ja raaistumisen hirvittävien vuosien jälkeen alkoi kansalaissota sortajia vastaan. Tämän sodan aloitti Venäjän vallankumous helmi- ja lokakuussa v. 1917; Suomen vallankumous, Unkarin vallankumous, Itävallan ja Saksan vallankumous jatkoivat sitä; ja sittemmin alkoi vallankumous myöskin muissa maissa... Ja tänä aikana ei porvaristo ilmeisesti kykene luomaan pysyvää rauhaa. Liittolaiset voittivat Saksan jo marraskuussa v. 1918; Versaillesin rosvorauhan he allekirjoittivat vasta monien kuukausien jälkeen; mutta milloin se tulee lopullisesti hyväksytyksi on tietämätöntä. Kaikki huomaavat tämän Versaillesin rauhan epämukavaksi; jo sen jälkeen ovat keskenään tapelleet eteläslaavit ja italialaiset, puolalaiset ja tshekkislovakit, puolalaiset ja liettualaiset, lättiläiset ja saksalaiset. Ja sen lisäksi kaikki porvarilliset valtiot yhdessä hyökkäävät voittaneitten venäläisten työläisten tasavaltaa vastaan. Siten imperialistinen sota päättyy kansalaissodaksi, josta proletariaatin tulee selviytyä voittajana.

Kansalaissota ei ole jonkun puolueen oikku tai sattuma: kansalaissota on vallankumouksen ilmaisu, jonka ehdottomasti täytyi tapahtua siitä syystä, että imperialistinen rosvosota lopullisesti avasi laajojen työväen joukkojen silmät.

Vallankumouksen ajatteleminen mahdolliseksi ilman kansalaissotaa, on samaa kuin ajattelisi »rauhallisen» vallankumouksen mahdollisuutta. Se joka siten ajattelee (ja siten ajattelevat esimerkiksi menshevikit, jotka huutavat kansalaissodan turmiollisuudesta) palaa Marxista takaisin vedenpaisumuksenaikuisten sosialistien aikaan, jolloin ajateltiin tehtailija voitavan taivuttaa puheilla. Se on samaa kuin yrittää »lempeydellä» taivuttaa tiikerin syömään ruohoja ja olemaan koskematta lehmiin. Marx oli kansalaissodan kannattaja, s. o. kannatti proletariaatin aseellista taistelua porvaristoa vastaan. Pariisin Kommuunin (Pariisin työläisten kapina v. 1871) johdosta Marx kirjoitti, että kommunardit eivät olleet riittävän päättäviä: Marxin kirjoittamassa I:sen intematsionaalen julistuksessa lausutaan moittien:

»Poliiseja ei ainoastaan jätetty riisumatta aseista ja vangitsematta, niinkuin olisi pitänyt tehdä, vaan heille avattiin levälleen Pariisin portit Versaillesiin pakenemista varten. 'Järjestyksen kannattajat' (siten nimitettiin vastavallankumouksellisia) ei ainoastaan jätetty rauhaan, vaan heille suotiin mahdollisuus lujittautua moniin vahvoihin asemiin itse Pariisin keskustassa .... Keskuskomitea itsepintaisesti kieltäytyessään käymästä Thiersin (ranskalaisen Denikinin) alottamaa kansalaissotaa... teki kohtalokkaan virheen: olisi viipymättä pitänyt lähteä Versaillesia vastaan... ja kerta kaikkiaan tehdä loppu Thiersin ja hänen tilanherroista kokoonpannun edustajakamarinsa salaliitoista. Tämän asemasta 'järjestyksen puolueen' sallittiin uudelleen koittaa voimiaan Kommuunin vaaleissa maaliskuun 26. päivänä». Tässä Marx selvästi ilmaisee kannattavansa aseellista lahtarien murskaamista kansalaissodassa. Samoin kirjoitti Engels: »Ellei Pariisin Kommuuni olisi nojannut asestetun kansan auktoriteettiin porvaristoa vastaan, niin tokkohan se olisi pysynyt pystyssä yhtään päivää? Emmekö me ole oikeutettuja päinvastoin moittimaan Kommuunin siitä, että se liian vähän käytti pakotusvoimaansa?» Kas tällä tavalla Engels määrittelee vallankumouksen: »Vallankumous on teko, jossa yksi osa väestöä kiväärien, pistimien ja tykkien avulla pakottaa toisen osan tottelemaan tahtoaan.»

Tällä tavoin sosialismin opettajat suhtautuivat vallankumoukseen sangen vakavasti. He käsittivät, ettei proletariaatti saa puheilla taivuteltua porvaristoa; he käsittivät, että sen tulee pakoittaa tottelemaan tahtoaan voittamalla kansalaissodassa, jota käydään »kivääreillä, pistimillä ja tykeillä.»

Kansalaissota asettaa kapitalistisen yhteiskunnan luokat vastakkaisine etuineen asestettuina toisiaan vastaan. Se seikka, että kapitalistinen yhteiskunta on halkaistu kahteen osaan, että se oleellisesti edustaa itsessään ainakin kahta yhteiskuntaa, — tämä seikka on tavallisena aikana salattu. Miksi? Siksi, että orjat ovat totelleet herrojaan vaijeten. Kansalaissodan aikana tälle äänettömyydelle tulee loppu ja yhteiskunnan sorrettu osa nousee kapinoiden sortajiaan vastaan. Itsestään selvää on, että tällaisten olosuhteitten vallitessa on kaikkinainen »rauhallinen yhteiselämä» luokkien välillä mahdotonta: armeija hajaantuu lahtareihin aatelisista, porvaristosta, varakkaasta intelligenssistä j. n. e. sekä punaisiin työläisistä ja talonpojista; kaikkinainen Perustuslakia säätävä Kansalliskokous, jossa tehtailijat ja työläiset »istuvat» yhdessä, tulee mahdottomaksi; kuinka saattavat he istua »rauhallisesti» Perustavassa, kun kaduilla ampuvat toisiaan? Kansalaissodan aikana ovat luokat vastakkain. Sen vuoksi se saattaa päättyä joko toisen tai toisen täydelliseen voittoon, mutta ei voi päättyä sopimukseen, johonkin keskivälisyyteen. Ja se, mitä me näemme kansalaissodassa Venäjällä ja muissa maissa (Saksassa, Unkarissa), vahvistaa täydelleen tämän; nykyisin saattaa olla joko proletariaatin diktatuuri tai porvariston ja kenraalien diktatuuri. Keskiluokkien ja niiden puolueitten (sosialistivallankumouksellisten, menshevikkien j. n e.) hallitus on vain ylikäytävä puoleen tai toiseen. Kun menshevikkien avulla Unkarissa kukistui neuvostohallitus, — heti paikalla tilalle tuli »kokoomus», mutta sittemmin entinen monarkia; kun perustavalaisten — sosialistivallankumouksellisten onnistui aikoinaan anastaa haltuunsa Ufa, Volgan varsi ja Siperia, — niin suurporvaristoon ja tilanherroihin nojautuva amiraali Koltshak karkoitti heidät 24 tunnissa. Mutta hän itse toteutti tilanherra-porvarisdiktatuuria työläis- ja talonpoikaisdiktatuurin asemasta.

Päättävä voitto vihollisesta ja proletaarisen diktatuurin toteuttaminen — sellainen on yleismaailmallisen kansalaissodan kiertämätön tulos.

33 §. KANSALAISSODAN MUODOT JA SEN KULUNGIT. Kansalaissotien kauden aloitti Venäjän vallankumous, joka oli vain yleisen, maailmanvallankumouksen ilmausten alkua. Venäjällä vallankumous alkoi muita maita aikaisemmin sen vuoksi, että täällä alkoi kapitalismin hajaantuminen aikaisemmin. Venäjän porvaristo ja Venäjän tilanherrat, jotka himoiten tähtäilivät Konstantinopoliin ja Galitsiaan ja, muitten mukana, panivat verileikin kuohumaan v. 1914, romahtivat heikkoutensa ja järjestymättömyytensä vuoksi aikaisemmin; aikaisemmin ilmaantui rappiotila, aikaisemmin alkoi nälänhätä. Sen vuoksi Venäjän proletariaatin oli helpompi suoriutua vihollisistaan juuri Venäjällä, ja sen vuoksi Venäjän proletariaatti saavutti voiton ensimäisenä ja ensimäisenä toteutti diktatuurinsa.

Tästä ei lainkaan johdu, että Venäjän kommunistinen vallankumous olisi kaikkein täydellisin vallankumous maailmassa ja että mitä vähemmän kapitalismi on kehittynyt, sitä »vallankumouksellisempi» ja kommunismia lähempänä maa on. Jos aprikoidaan siten, niin sosialismi toteutuu täydelleen aluksi Kiinassa, Persiassa, Turkissa ja muissa maissa, joissa ei ole juuri ollenkaan proletariaattia. Ja siitä syystä koko Marxin oppi osottautuu vääräksi.

Ken mietiskelee tällä tavalla, se sekottaa kaksi asia: eri asia on vallankumouksen alku, toinen asia taas sen luonne, sen »täydellisyys». Vallankumous Venäjällä alkoi aikaisemmin kapitalismin heikkouden vuoksi meillä. Mutta juuri saman heikkouden vuoksi, sen vuoksi, että maamme on takapajuinen, että proletariaatti siinä on vähemmistönä, että on paljon pikkukauppiaita j. n. e., meidän on vaikea jäljestää yhteiskunnallista kommunistista taloutta. Englannissa vallankumous alkaa myöhemmin. Mutta siellä proletariaatti voittonsa jälkeen järjestää kommunismin pikemmin: se on suunnattomana enemmistönä, se on tottunut yhteiseen työhön, tuotanto on siellä verrattomasti keskitetympää. Englannissa siis vallankumous alkaa myöhemmin, mutta se on korkeampaa, täydellisempää kuin meidän vallankumouksemme.

Monet arvelivat kansalaissodan katkeroittuneisuuden olevan venäläisen »aasialaisuuden», venäläisen takapajuisuuden seurauksena. Vallankumouksen vastustajat Länsi-Europassa selittivät koko ajan, että Venäjällä kukoistaa »aasialainen sosialismi» ja että sivistysmaissa vallankumous suoriutuu julmuuksitta. Oli kuitenkin selvää, että tämä on lorua. Kehittyneessä kapitalistisessa maassa täytyy porvariston vastarinnan olla ankarampaa: sellaisessa maassa on intelligenssi (teknikot, insinöörit, upseerit j. n. e.) kytketty lujemmin pääomaan ja on siitä syystä vihamielisempää kommunismia kohtaan; näissä maissa siis kansalaissodan täytyy kiertämättömästi esiintyä vielä kärjistyneempänä kuin Venäjällä. Ja todellakin jo Saksan vallankumous osoitti, että taistelu siellä saa vielä verisemmät muodot.

Bolshevikien terroria valittavat unohtavat, että porvaristo, kukkaronsa säilyttämisen vuoksi, ei kammo mitään. Kas tällä tavalla lausuu tästä kansainvälisen kommunistisen edustajakokouksen päätöslauselma.

»Kun imperialistinen sota alkoi muuttua kansalaissodaksi ja valtaluokkien, näitten suurimpien rikollisten eteen mitä ihmiskunnan historia tuntee kiinteästi nousi heidän verisen järjestelmänsä romahduksen vaara, tuli heidän petomaisuutensa vieläkin julmemmaksi... Venäläiset kenraalit, nämä tsaarin järjestelmän elävät ruumillistumat, ovat ampuneet ja ampuvat yhä joukottain työläisiä, jopa sosialistipetturien suoranaisesti tai epäsuorasti avustaessa. Sosialistivallankumouksellisten ja menshevikkien valta-aikana Venäjällä tuhannet työläiset ja talonpojat täyttivät vankiloita, ja kenraalit teurastivat tottelemattomuudesta kokonaisia rykmenttejä. Nyt sopimusvaltain suopeata apua nauttivat Krasnov ja Denikin ovat teurastaneet ja hirttäneet kymmeniä tuhansia työläisiä, ampuen 'joka kymmenennen'; elävien peloitukseksi he jättivät hirtettyjen ruumiit kolmeksi päiväksi hirsipuihin. Uraalilla ja Volgan varrella tshekki-slovakien lahtarilaumat leikkasivat vangeilta kädet ja jalat, upottivat heidät Volgaan, hautasivat elävinä. Siperiassa kenraalit murhasivat kommunisteja tuhansittain, tuhosivat lukemattomia työläisiä ja talonpoikia.

»Saksalaiset ja itävaltalaiset porvarit ovat täydelleen ilmaisseet hunnilaisuutensa, kun rupesivat Ukrainassa liikkuvia hirsipuita käyttäen hirttämään ryöstämiään työläisiä ja talonpoikia, kommunisteja, heimolaisiaan — meidän itävaltalaisia ja saksalaisia tovereitamme. Suomessa, porvarillisen kansanvaltaisuuden maassa, he auttoivat Suomen porvareita teurastamaan 13–14 tuhatta proletaaria ja yli 15 tuhatta näännyttämään kuoliaaksi vankiloissa. Helsingissä he ajoivat edellään, suojanaan kuularuiskutulta vastaan, naisia ja lapsia. Heidän avullaan onnistui suomalaisten lahtarien ja heidän ruotsalaisten kätyriensä toimeenpanna orgioita voitettuja suomalaisia proletaareja tuhotakseen. Tampereella pakoitettiin kuolemaan tuomitut naiset itse kaivamaan hautansa. Viipurissa teurastettiin tuhansia suomalaisia ja venäläisiä miehiä, naisia ja lapsia.

»Omassa maassaan saksalaiset porvarit ja saksalaiset sosialidemokraatit saavuttivat taantumuksellisen raivon korkeimman huipun verisesti tukaduttaessaan kommunistista työväen kapinaa, petomaisesti murhatessaan Liebknechtin ja Luxemburgin, piestessään ja tuhotessaan spartakus-työläisiä. Valkoinen joukko- ja yksilöterrori, kas siinä lippu, jonka takana porvaristo marssi.

»Sama kuva on nähtävänä muissakin maissa. Kansanvaltaisessa Sveitsissä on kaikki valmiina työläisten rankaisemisen varalta siinä tapauksessa, että he rohkenevat loukata kapitalistista lakia. Vankila, lynkkaus ja sähkötuoli ovat Amerikassa kansanvallan ja vapauden hienostuneina symbooleina.

»Unkarissa ja Englannissa, Böömissä ja Puolassa — kaikkialla on aivan samoin. Porvarilliset murhaajat eivät kammo mitään häpeällisiä tekoja. Valtansa lujittamiseksi he tukevat shovinismia ja jäljestivät hirvittäviä juutalaispogroomeja, jotka jättävät kauas taakseen tsaarin poliisin järjestämät... Ja kun puolalainen taantumuksellinen ja 'sosialistinen' roskaväki tappoi Venäjän Punaisen Ristin edustajan, niin se oli vain pisara henkeään heittävän porvarillisen ihmissyöjäsuvun rikosten ja julmuuksien meressä.»

Sitä mukaa kun kansalaissota kehittyy, se muuttuu myöskin uusiin muotoihin. Kun proletariaatti on kaikissa maissa sorrettua, se käy tätä sotaa kapinan muodossa porvariston valtiovaltaa vastaan. Mutta yhtäkkiä jossakin maassa proletariaatti voittaa ja anastaa valtiovallan haltuunsa. Mitä tapahtuu siinä tapauksessa? Silloin on proletariaatin käytettävissä järjestetty valtiovalta, proletaarinen armeija, koko valtiokoneisto. Silloin proletariaatti taistelee porvaristoaan vastaan, joka järjestää proletariaattia vastaan salaliittoja ja kapinoita. Mutta silloin proletariaatti taistelee valtiona porvarillisia valtioita vastaan. Tällöin kansalaissota saa uuden muodon, todellisen luokkasodan muodon, silloin kun proletaarinen valtio taistelee porvarillisia valtioita vastaan; tällöin työläiset eivät vain yksinkertaisesti nouse kapinaan porvaristoa vastaan, vaan työväen valtio käy säännöllistä sotaa pääoman imperialistisia valtioita vastaan. Tätä sotaa ei käydä vieraan ryöstämisen vuoksi, vaan kommunismin, työväenluokan diktatuurin voittoon viemiseksi.

Siten on myöskin teollisuudessa asianlaita. Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän neuvostovaltaa vastaan syöksyivät joka puolelta kaikkien maitten: Saksan ja Ranskan, Ameriikan ja Jaappanin j. n. e. kapitalistit. Mitä enemmän Venäjän vallankumous sähkötti esimerkillään muitten maitten työläisiä, sitä kiinteämmin liittyi yhteen koko kansainvälinen pääoma vallankumousta vastaan yrittäen luoda kapitalistien rosvoliiton proletariaattia vastaan.

Tällaisen yrityksen tekivät kapitalistit älykkään ketun, amerikkalaisen pääoman johtajan Wilsonin alotteesta niin kutsutussa rauhankonferenssissa Versaillesissa. He nimittivät tämän rosvoliiton »Kansojen liitoksi». Todellisuudessa se on ei kansojen, vaan eri maitten kapitalistien ja heidän valtiovaltojensa liitto.

Tämä liitto on tavallaan jokin yritys luoda yleismaailmallinen hirvittävä trusti, joka kietoisi verkkoonsa koko maapallomme, joka riistäisi koko maailmaa ja toiselta puolen kaikkialla tukahuttaisi mitä petomaisimmin työväenluokan kapinan ja sen vallankumouksen. Kaikki puheet tämän liiton perustamisesta rauhan asiaa varten ovat pelkkää lorua. Sen todellinen päämäärä on kaksinainen: koko maailman proletariaatin, kaikkien siirtomaitten ja kaikkien siirtomaaorjien säälimätön riisto sekä kehittyvän maailmanvallankumouksen tukahuttaminen.

Ensimäistä viulua »Kansojen liitossa» soittaa Ameriikka, joka on hirvittävästi rikastunut sodan aikana. Ameriikka on nykyisin kaikkien Euroopan porvarillisten valtioitten luotonantaja. Tämän lisäksi on Ameriikka vielä mahti siitäkin syystä, että sillä on raaka-aineita, polttoaineita ja viljaa. Näiden avulla se haluaa pitää itsestään riippuvaisena kaikki muut ryövärit. »Kansojen liitossa» on sille taattu johtava osa.

On mielenkiintoista, että Yhdysvaltojen johtavaa ryöväripolitiikkaa on verhottu kaikenmoisilla ylevillä sanoilla. Sotaan ryhtyminen rosvouksen tarkoituksessa tapahtui tunnuslauseina ihmiskunnan pelastaminen, heikkojen kansojen avustaminen j. n. e. Yhdysvalloille oli edullista Euroopan pirstautuminen osiin, kymmeniin, näöltään »itsenäisiin», mutta Ameriikasta riippuviin valtoihin. Ja tämä etukysymys verhoutui »kansojen itsemääräämisoikeuden» ylevään naamariin. Kapitalistinen santarmista, lahtarikaarti ja poliisi, joitten Wilsonin ajatuksen mukaan tuli tukahuttaa vallankumous kaikkialta, taijottiin koristellen ne rangaistukseksi »rauhan rikkomisesta». Vuonna 1919 tulivat kaikki imperialistit yhtäkkiä rauhaa rakastaviksi ja rupesivat ulvomaan, että todellisia imperialistia ja rauhan vastustajia ovat — bolshevikit. Tällöin vallankumouksellisten välitön tukahuttaminen tapahtui »rauhan» ja »kansanvallan» naamarin verhoa käyttäen.

»Kansojen liitto» on jo paljastanut itsensä kansainväliseksi santarmiksi ja pyöveliksi. Sen toimimiehet kuristivat Unkarin neuvostovallan. Slovakian neuvostotasavallan. He ovat kaiken aikaa kuristaneet Venäjän proletariaattia: englantilaiset, amerikkalaiset, jaapanilaiset, ranskalaiset y. m. sotajoukot ovat toimineet pohjoisessa ja etelässä, lännessä ja idässä yhdessä työväenluokan pyövelien kanssa. Jopa mustaihoiset orjansa on »Kansojen liitto» syössyt venäläisiä ja unkarilaisia työläisiä vastaan (Odessa, Budapest). Kuinka pitkälle se menee kataluudessa, ilmenee esimerkiksi siitä »murhaajaliigasta», jonka »sivistyneet» hansikaskätiset ryövärit muodostivat johtajanaan kenraali Judenitsh, joka oli niin sanotun »luoteisen hallituksen» johdossa. »Kansojen liitto» on kaiken aikaa yllyttänyt Suomea, Puolaa j. n. e. Neuvosto-Venäjää vastaan, järjestänyt salaliittoja ulkovaltojen konsulien avulla; sen asiamiehet ovat räjäyttäneet siltoja, murhanneet pommeilla kommunisteja. Ei ole sellaista konnuutta, johon ei »Kansojen liitto» turvautuisi.

Mitä voimakkaampaa on protetariaatin rynnistys, sitä yhtyneemmäksi kapitalistien kopla tulee. »Kommunistisessa Manifestissa» v. 1847 Marx ja Engels kirjoittivat: »Aave kummittelee Euroopassa — kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat tehneet pyhän liiton toimeenpannakseen ajometsästyksen tämän aaveen tuhoamiseksi; paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit». Siitä ajasta on kulunut monia vuosia. Kommunismin aave on ruvennut muuttumaan lihaksi ja vereksi. Ja sitä vastaan on lähtenyt sotaretkelle ei ainoastaan »vanha Eurooppa», mutta koko kapitalistinen maailma. »Kansojen liitto» ei kuitenkaan kykene suoriutumaan kaikesta tehtävästään: järjestämään koko maailman taloutta yhtenäiseksi trustiksi ja tukahuttamaan kaikkialla vallankumouksia. Jopa suurvaltojenkaan kesken ei ole täyttä yksimielisyyttä. Ameriikka seisoo Jaappania vastaan, ja molemmat vallat jatkavat asestautumistaan. On naurettavaa ajatella, että murskattu Saksa tulisi pitämään ystävinään »epäitsekkäitä» liittolaisrosvoja. Siis, tässä jää rako. Pikkuvaltiot sotivat toisiaan vastaan. Mutta — mikä on vielä tärkeämpää — alkaa sarja siirtomaitten kapinoita ja sotia: Indiassa, Egyptissä, Irlannissa j. n. e. Orjuutetut maat alottavat sodan »sivistyneitä» eurooppalaisia orjuuttajiaan vastaan. Kansalaissotaan, luokkasotaan, jota proletariaatti käy imperialistista porvaristoa vastaan, liittyvät siirtomaitten kapinat, jotka auttavat yleismaailmallisen imperialismin herruuden kukistamista ja hävittämistä. Tällä tavoin imperialismin järjestelmä rakoilee kapinaan nousevan proletariaatin, proletaaristen tasavaltain sotien, imperialismin orjuuttamain kansakuntien kapinain ja sotain rynnistyksen alaisena yhtäältä; kapitalististen suurvaltain välisten vastakohtain ja epäsovun vaikutuksesta — toisaalta. »Pysyvän rauhan» sijaan vallitsee — täydellinen kaaos; koko maailman proletariaatin hillitsemisen sijaan — katkera kansalaissota. Siinä kansalaissodassa proletariaatin voimat kasvavat ja porvariston voimat heikkenevät. Sen loppuna tulee kiertämättömästi olemaan proletariaatin voitto.

Proletaarisen diktatuurin voitto ei tietenkään tule lahjaksi. Kansalaissota, kuten kaikki muutkin sodat, vaatii uhrikseen ihmisiä ja aineellisia arvoja. Kaikkiin vallankumouksiin liittyvät tällaiset kulungit. Sen vuoksi luonnollisesti alussa, jolloin tätä kansalaissotaa käydään, imperialistisen sodan aiheuttama rappiotila paikotellen kärjistyy entistä enemmän. On täysin ymmärrettävää, että kun parhaimmat työläiset ovat rintamalla kivääri kädessä ja puolustautuvat tilanherrojen ja kenraalien hyökkäyksiltä, sen sijaan että tekisivät työtä tai järjestäisivät tuotantoa, niin siitä teollinen elämä kärsii. On ymmärrettävää, että kaikki hävitys kansalaissodassa on turmiota tuottavaa. On ymmärrettävää, että tällöin tuhoutuneet toverit ovat mitä kallisarvoisin uhri. Mutta se on kiertämätöntä jokaisessa vallankumouksessa. Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana vv. 1789–1793, jolloin porvaristo kukisti Ranskan tilanherroja, kansalaissotaa seurasi tavaton rappiotila. Mutta sen sijaan aatelisten tilanherrojen tultua kukistetuksi, Ranskan kehitys lähti luistamaan nopeasti eteenpäin.

Jokaiselle on ymmärrettävää, että tällaisen jättiläismäisen vallankumouksen tapahtuessa, jollainen proletariaatin maailmanvallankumous on, jolloin vuosisatojen kuluessa muodostunut sortojärjestelmä murtuu, vallankumouksen kulungit ovat erikoisen suuret. Me näemme, että kansalaissotaa käydään nykyisin yleismaailmallisessa mittakaavassa; osittain se siirtyy porvarillisten valtioitten sodaksi proletaarisia valtioita vastaan. Imperialistiryöväreitä vastaan puolustautuvat proletaariset valtiot käyvät luokkasotaa, todella pyhää sotaa. Mutta se vaatii uhrikseen verta. Ja mitä laajempaa tämä sota on, sitä enemmän tulee uhreja, sitä enemmän pääsee valtaan rappiotila.

Vallankumouksen kulungit eivät kuitenkaan esiinny todistuksena tätä vallankumousta vastaan. Vuosisatoja muodostunut kapitalistinen järjestelmä johti hirvittävään imperialistiseen teurastukseen, jossa vuodatettiin verta virtanaan. Mikä kansalaissota on verrattavissa tähän villiin ihmiskunnan keräämien rikkauksien hävitykseen ja tuhoamiseen? On selvä välttämättömyys ihmiskunnalle tehdä kerta kaikkiaan loppu kapitalismista. Tämän vuoksi kannattaa kärsiä kansalaissotien taakat, raivata tie kommunismille, joka parantaa kaikki haavat ja nopeasti työntää eteenpäin inhimillisen yhteiskunnan tuotantovoimien kehitystä.

34 §. YLEINEN HAJAANNUS VAIKO KOMMUNISMI? Kehittyvä vallankumous esiintyy yleismaailmallisena samojen syitten vaikutuksesta, joitten vaikutuksesta imperialistinen sota tuli yleismaailmalliseksi imperialistiseksi sodaksi. Kaikki pääomat ovat kytketyt toisiinsa, kaikki maat ovat maailmantalouden osia, melkein kaikki kietoutuivat sotaan ja olivat tämän sodan kytkemiä erikoisella tavalla; kaikissa maissa sota aiheutti hirvittävän autioitumisen, synnytti nälänhädän, proletariaatin orjuutuksen; kaikissa maissa se aiheutti kapitalismin asteettaisen mätänemisen ja hajaannuksen, keppikurin höltymisen armeijoissa, tehtaissa ja työpajoissa; ja yhtäläisellä järkähtämättömällä kiertämättömyydellä se aiheuttaa proletariaatin kommunistisen vallankumouksen.

Kerran alettuaan kapitalismin hajaannus ja kommunistisen vallankumouksen kasvu eivät voi pysähtyä. Kapitalismin luhistuminen on alkanut. Jokainen yritys asettaa inhimillinen yhteiskunta vanhoille kapitalistisille raiteilleen, on ennakolta tuomittu täydellisesti epäonnistumaan. Tämä siksi, että proletaaristen joukkojen tajunta on saavuttanut sellaisen tason, etteivät nämä joukot voi, eivät tahdo, eivätkä tule työskentelemään pääoman hyväksi tai murhaamaan toisiaan pääoman etujen, siirtomaitten j. n. e. puolesta. Nykyisin ei voida Saksaan palauttaa ennalleen Wilhelmin armeijaa. Mutta aivan samoin kuin ei voida palauttaa ennalleen armeijaan imperialistista kuria, asettamalla proletaarisotilas länkiin ja alistamalla hänet tilanherra-kenraalin alaiseiksi, samaten ei nykyisin voida saavuttaa kapitalistisen työkurin uudistumista, pakottaa työläistä työskentelemään isäntänsä tai talonpoikaa tilanherran hyväksi. Uuden armeijan voi luoda ainoastaan proletariaatti. Uuden työkurin voi toteuttaa ainoastaan työväenluokka.

Tämän vuoksi on nykyisin joku kahdesta mahdollinen: joko yleinen hajaannus, täydellinen kaaos, verinen sekasorto, jatkuva raaistuminen, epäjärjestys ja todellinen anarkia tai sitten kommunismi. Kaikki yritykset palauttaa kapitalismi maahan, jossa jo kerran joukot ovat lähestyneet omaa valtaa kohti, vahvistavat tämän. Ei Suomen porvaristo, ei Unkarin porvaristo, ei Koltshak, ei Denikin, eikä Skoropadski voineet panna kuntoon taloutta, eivät voineet luoda edes omaa veristä järjestelmäänsä.

Ainoana ulospääsynä ihmiskunnalle on kommunismi. Ja koska kommunismin voi toteuttaa ainoastaan proletariaatti, niin proletariaatti meidän päivinämme esiintyy todella koko ihmiskunnan pelastajana kapitalismin, barbaarimaisen riiston, siirtomaapolitiikan, alituisten sotien, nälänhädän, raaistumisen ja eläimellistymisen kauhuilta, jotka finanssipääoma ja imperialismi ovat tuoneet mukanaan. Siinä on proletariaatin suuri historiallinen merkitys. Se saattaa kärsiä tappioita yksityisissä taisteluissa ja jopa yksityisissä maissakin. Mutta sen voitto on yhtä kiertämätön kuin porvariston häviökin.

Edelläolevan nojalla on selvää, että kaikki ryhmät, luokat ja puolueet, jotka ajattelevat kapitalismin palauttamista ennalleen taikka kuvittelevat, ettei sosialismin aika ole vielä tullut, itse asiassa ovat vastavallankumouksellisia, taantumuksellisia, joko tahtoen tai tahtomallaan, joko tajuten tai tajuamattaan. Sellaisia ovat kaikki sosialistisovittelijain puolueet. Katso siitä myöskin seuraavaa lukua.

 


Viitteet:

[1] »Monopoli»-sana johtuu kahdesta kreikkalaisesta sanasta: »mones» (yksi) ja »polis» (valtio, hallinto, herruus). Venäjällä monopoli-sana merkitsi valtion viinamonopolia, silloin kun kruunu yksinään sai valmistaa viinaa. Mutta monopolia saattaa esiintyä munhunkin kuin viinaan nähden, kaikkeen nähden; eikä ainoastaan valtion hallitsemaan, vaan myöskin yksityisten tehtailijain keskuudessa.