Nikolai Buharin & Jevgeni Preobrazhenski

Kommunismin aapinen

1919


VI luku

Neuvostovalta

46 §. Neuvostovalta proletaarisen diktatuurin muotona. 47 §. Proletaarinen ja
porvarillinen kansanvalta. 48 §. Proletaarisen diktatuurin luokka- ja väliaikainen luonne.
49 §. Työväen luokan oikeuksien toteuttamisen aineellinen mahdollisuus.
50 §. Työläisten yhdenvertaisuus sukupuolesta, uskonnosta ja rodusta riippumatta.
51 §. Parlamentarismi ja neuvostojärjestelmä. 52 §. Sotaväki ja neuvostovalta.
53 §. Proletariaatin johtava osa. 54 §. Virkavalta ja Neuvostovalta.

 

46 §. NEUVOSTOVALTA PROLETAARISEN DIKTATUURIN MUOTONA. Meidän puolueemme ensimäisenä esitti ja otti käytäntöön Neuvostovallan vaatimuksen. Tunnuslauseella: »Kaikki valta neuvostoille» tapahtui lokakuun suuri vallankumous 1917. Yleensä tätä tunnussanaa ei ollut ennen kuin puolueemme sen esitti. Mutta se ei merkitse, että se olisi »päässä» keksitty. Päinvastoin se ilmaantui, se syntyi itse elämän pyörinässä. Jo vallankumouksessa 1905–1906 ilmaantuivat työväen luokkajärjestönä: työväen edustajain Neuvostot. Vallankumouksessa 1917 esiintyivät nämä järjestöt paljon suuremmassa mittakaavassa; melkein kaikkialla syntyi, kuten sieniä, työväen, sotaväen ja sitten myös talonpoikain neuvostoja. Oli selvää, että nämä neuvostot, jotka esiintyivät valtataistelun eliminä, välttämättä tulevat vallan elimiksi.

Venäjän vallankumoukseen saakka 1917 monet puhuivat työväen diktatuurista, mutta todellisuudessa eivät tienneet, missä muodossa täimä diktatuuri on toteutettavissa. Nyt on Venäjän vallankumous löytänyt tämän muodon Neuvostovallan muodossa. Neuvostovalta toteuttaa hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin diktatuurin neuvostoissaan ja lannistaa talonpoikain avulla porvariston ja tilanherrain vastarinnan.

Monet ovat ajatelleet aikaisemmin, että proletariaatin diktatuuri on mahdollinen niin kutsutun »demokraattisen tasavallan» muodossa, jonka säätää Perustava kokous ja jota hallitsee parlamentti, minkä kansan kaikki luokat valitsevat. Ja näihin asti vielä opportunistit ja sosialistisovittelijat kannattavat tuota ajatusta ja sanovat, että ainoastaan Perustava kokous ja demokraattinen tasavalta voivat pelastaa maan raskaasta kansalaissodasta. Kuitenkin todellinen elämä osoittaa aivan toista. Saksassa esim. marraskuun vallankumouksen jälkeen 1918 perustettiin sellainen tasavalta. Mutta sielläkin vuoden 1918 kuluessa ja koko vuosi 1919 käytiin veristä taistelua. Tässä taistelussa työväenluokka kaiken aikaa esiintyi vaatien Neuvostovaltaa. Neuvostovallan tunnussana on tullut proletariaatin todelliseksi kansainväliseksi tunnussanaksi. Kaikissa maissa työläiset esittävät sen ja yhdistävät siihen työväen diktatuurin tunnussanan. Elämä on vahvistanut meidän vaatimuksemme oikeuden: »kaikki valta Neuvostoille!» ei ainoastaan Venäjällä vaan kaikissa maissa, missä proletariaattia on.

47 §. PROLETAARINEN JA PORVARILLINEN KANSANVALTA. Porvarillinen demokraattinen tasavalta nojautuu yleiseen äänestykseen ja n. s. »yleiseen», »yhtäläiseen», »luokkien yläpuolella» olevaan tahtoon. Porvaris-demokraattisen tasavallan, Perustavan kokouksen y. m. s. kannattajat sanovat meille, että me loukkaamme kansakunnan yleistä tahtoa. Tutkikaamme ensiksi tuota kysymystä.

Me olemme nähneet kirjan ensi osassa, että nykyinen yhteiskunta muodostuu luokista, joilla on vastakkaiset edut. Se merkitsee, että jos porvaristolle on edullista pitkä työpäivä, on se epäedullinen työväenluokalle j. n. e. Luokkia ei voi sovittaa, yhtä vähän kuin susia ja lampaitakaan. Sudet syövät mielellään lampaat, lampaiden tulee puolustautua susia vastaan. Jos tämä on totta (ja se on ehdottomasti niin), niin kysytään: voidaanko muodostaa susien ja lammasten yhteinen tahto? Jokainen järkevä ihminen sanoo, että se on mieletöntä. Yhteistä susi-lammastahtoa ei voi olla. Voi olla ainoastaan jompikumpi: joko suden tahto, joka söisi petetyt, avuttomat lampaat, tai lampaan tahto, jotka suojaisi lampaat susilta ja hakkaisi rosvot pahanpäiväisesti. Mitään välimuotoa tässä ei voi olla. Mutta selväähän on, että aivan samoin on luokkienkin laita. Nykyisessä yhteiskunnassa luokka on luokkaa vastassa, porvaristo köyhälistöä vastassa, köyhälistö porvaristoa vastassa. Ne ovat — verivihollisia. Minkälainen voisi olla niiden yhteinen tahto, porvaris-työläistahto? On selvää, ettei porvaris-työläistoivomuksia ja harrastuksia voi olla, yhtä vähän kuin lammas-susimaistakaan. Voi olla joko porvariston tahto, joka kahlitsee eri keinoin kansan riistetyn enemmistön, tai sitte proletariaatin tahto, joka kahlitsee porvariston. On erittäin tyhmää puhua luokkienvälisestä tahdosta ja »yleiskansallisista» eduista kansalaissodan aikana, vallankumouksessa, jolloin vanha maailma ritisee joka saumastaan. Sillä proletariaatti tahtoo uudesta luoda maailman, mutta porvaristo tahtoo lujittaa vanhan riiston.

Minkälainen »yhteinen» tahto voisi olla porvaristolla ja köyhälistöllä? On selvää, että itse nämä sanat koko kansan tahdosta, kuin sillä ymmärretään kaikkia luokkia, on petosta. Sellaista yleistä tahtoa ei ole, eikä voi olla.

Mutta tätä petosta tarvitsee porvaristo. Sitä se tarvitsee voidakseen ylläpitää herruuttaan. Se on vähemmistö. Se ei voi avoimesti sanoa, että kourallinen kapitalisteja hallitsee. Sentähden tarvitsee se petosta, kun se hallitsee »koko kansan», »kaikkien luokkien», »kaikkien kansallisuuksien» ja muun semmoisen nimessä.

Millä tavalla harjotetaan tätä petosta »demokratisessa tasavallassa?» Pääsyynä siihen, että proletariaatti on tässä orjuutettu, on hänen taloudellinen orjuuttamisensa. Jopa kaikkein demokraattisimmassakin tasavallassa ovat tehtaat ja konepajat kapitalistien käsissä, maa kapitalistien ja tilanherrain hallussa. Työläisellä, paitsi käsiään, ei ole mitään, köyhällä talonpojalla on pala maata. He ovat pakotetut raatamaan ijät kaiket kauheissa oloissa, he ovat isäntänsä jalan alla. Paperilla he voivat paljon, todellisuudessa — ei mitään. Sillä kaikki rikkaus, pääoman valta on sen vihollisten käsissä. Se onkin n. s. porvarillista demokratiaa.

Porvarisvaltoja ovat Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, Sveitsin ja Ranskan tasavallat. Mutta kaikissa näissä maissa ovat vallassa mitä ilettävimmät imperialistit, trustien ja pankkien kuninkaat, työväenluokan ilkeimmät viholliset. Demokraattisin tasavalta on olemassa v:sta 1919 alkäen Saksa Perustavine kokouksineen. Mutta sekin on Karl Liebknechtin murhaajain tasavalta.

Neuvostovalta toteuttaa uuden, paljon todellisemman demokratian tyypin — proletaarisen demokratian. Tämän proletaarisen demokratian ytimen muodostaa se, että se perustuu tuotantovälineiden siirtymiseen työläisten käsiin, s. o. porvariston heikontamiseen; siinä juuri ennen riistetyt joukot ja niiden järjestöt ovat hallinnon eliminä. Työväen ja talonpoikain järjestöjä oli myös kapitalistisen järjestelmän aikana; ne siis ovat olemassa myös porvaris-demokraattisessa tasavallassa. Mutta siellä ne hukuttaa rikkaiden järjestöt. Proletaarisessa demokratiassa päinvastoin rikkailla ei ole rikkautta. Mutta työläisten, puoliproletaari-talonpoikain y. m. joukkojärjestot (neuvosto, liitot, tehdaskomiteat y. m.) muodostavat oikean, perustavan, proletaarisen valtiovallan. Neuvostotasavallan perustuslaissa on ensi palkalla määräys: »Venäjä julistetaan Työväen, Sotilaiden, Talonpoikain Edustajain Neuvostojen Tasavallaksi. Kaikki valta keskuksessa ja muilla paikkakunnilla kuuluu näille neuvostoille.»

Neuvostodemokratia ei ainoastaan ole poistamatta työväenjärjestöjä hallituksesta, vaan päinvastoin se tekee ne hallituselimiksi. Mutta kun neuvostot ja muut työväenluokan ja talonpoikain järjestöt käsittävät miljoonia työntekijöitä, niin Neuvostovalta ensimäisenä nostaa uusiin tehtäviin lukemattoman joukon ihmisiä, jotka ennen olivat unhotetut ja alaspoljetut. Yhteistyöhön neuvostojen, ammattiliittojen, tehdaskomiteain välityksellä tulevat yhä laajemmat ja laajemmat kansan, työväen ja köyhien talonpoikain joukot. Tämä tapahtuu kaikkialla. Maaseudun pikku kaupungeissa ja maalla alkavat puuhailla hallitusasioissa ja uuden elämän järjestelyissä ihmiset, jotka eivät milloinkaan sellaisen kanssa toimineet. Sillä tavalla Neuvostovalta toteuttaa myös eri paikkakuntien laajan itsehallinnon ja kiinnittää tähän työhön laajat joukot.

On ymmärrettävää, että puolueemme tehtäviin kuuluu tämän uuden, proletaarisen demokratian kaikinpuolinen kehittäminen. Meidän tulee pyrkiä siihen, että Neuvostovallan elimissä työskentelisi mahdollisimman laajat proletariaatin ja köyhien talonpoikain kerrokset. Tov. Lenin eräässä lentokirjasessaan, mikä ilmestyi jo ennen lokakuun vallankumousta, kirjoitti oikein, että meidän tehtävämme on opettaa joka palvelijatarkin valtiota hallitsemaan. Tietysti tämä tehtävä on hyvin vaikea ja sen toteuttamisen tiellä on joukko esteitä. Ennen kaikkea nämä esteet ovat joukkojen riittämättömässä sivistystasossa. Työläisjohtajia on verrattain ohut kerros. Sellaisia ovat esim. metallityöläiset. Mutta on kehityksessä jälellejääneitä kerroksia ja maaseudulla tietysti vielä hyvinkin paljon. Niillä ei ole useinkaan alotekykyä, ja silloin he voivat jäädä kynnyksen toiselle puolelle. Meidän puolueemme tehtävänä on järjestelmällisesti, askel askeleelta kiinnittää nämäkin kerrokset yleiseen valtakunnalliseen työhön. Yhä uusien ja uusien joukkojen siihen nostattaminen voi tapahtua tietysti vaan heidän sivistystasoaan ja järjestymiskykyään kohottamalla, mikä juuri onkin yksi puolueemme tehtävistä.

48 §. PROLETARIAATIN DIKTATUURIN LUOKKA- JA VÄLIAIKAINEN LUONNE. Porvaristo kätkee aina luokkaherruutensa »koko kansan asian» naamarin alle. Kuinka voisi porvaristo, ollen kourallinen loiseläjiä, julkisesti tunnustaa sitä, että sen luokkatahto kaikkialla hallitsee? Tietysti se ei voi tätä sanoa. Jopa silloinkin kun porvaristo Kehuttaa veristä kenraalien diktatuurilippua, puhuu se »yleiskansallisesta» asiasta. Mutta erittäin viekkaasti pettää se kansaa n. s. »demokraattisissa tasavalloissa». Täällä porvaristo hallitsee ja toteuttaa diktatuuriansa noudattamalla joitakin »muodollisuulksia». Se antaa työläisiinkin oikeuden kerran kolmessa neljässä vuodessa laskea uurnaan vaalilippunsa, mutta hallinnosta heidät syrjäytetään. Mutta sitten hän sitä kovemmin kirkuu, että »koko kansa» hallitsee.

Neuvostovalta tunnustaa julkisesti kaikkien kuullen, Zuokkaluonteensa. Sen ei tarvitse salata, että se on — luokkavalta, että neuvostovaltio on köyhien diktatuuria. Se nimityksessäkin alleviivaa tämän; työväen ja talonpoikain hallitus — niin kutsutaan Neuvostovallan hallitusta. Perustuslaissa, s. o. meidän neuvostotasavallan perus-laeissa, jotka säädettiin Yleisvenäläisessä neuvostojen III edustajakokouksessa, sanotaan suoraan: »III:s Yleisvenäläinen Työväen, Sotaväen ja Talonpoikain neuvostojen edustajakokous määrää, että nyt proletariaatin ratkaisevan taistelun hetkellä sen riistäjiä vastaan, riistäjillä ei voi olla paikkaa yhdessäkään vallan elimistä...» Tämä merkitsee, että Neuvostovalta ei ainoastaan tunnusta luokkaluonnettaan vaan myöskin, että se riistää vaalioikeuden ja sulkee vallan elimistä niiden luokkien edustajat, jotka ovat köyhälistöille ja talonpojille vihamieliset. Miksi Neuvostovalta voi ja miksi sen tulee olla niin avomielisen? Siksi, että se todella on työläisten valta, s. o. väestön enemmistön valta. Sillä ei ole mitään salattavaa siinä, että se on syntynyt työväen kortteleissa. Päinvastoin, mitä selvemmin se tulee alleviivaamaan alkuperäänsä ja merkitystään, sitä lähemmäksi tulee se joukkoja, sitä menestyksellisemmäksi tulee taistelu riistäjiä vastaan.

Kuitenkaan sellainen asiain tila ei tule kestämään aina. Asian ydinhän on siinä, että täytyy kukistaa riistäjien vastarinta. Mutta kun nämä riistäjät ovat kukistetut, suistetut, kesytetyt; kun he ovat uudelleen kasvatetut ja muutetut samanlaisiksi työntekijöiksi kuin kaikki muutkin, niin, tietenkin, tullaan yhä enemmän ja enemmän poistamaan kaikellaiset »puristimet» ja vähitellen tullaan poistamaan myös proletariaatin diktatuuri.

Tämä on juuri näin sanottu meidän perustuslaissamme (II osa, V luku): »Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvosto-Tasavallan nykyiseen siirtymiskauteen nojautuvan perustuslain päätehtävänä on kaupunki- ja maalaisproletariaatin sekä köyhimmän talonpoikaisväestön diktatuurin säätäminen voimakkaan Yleisvenäläisen Neuvostovallan muodossa tarkoituksena ollen täydellisesti kukistaa porvaristo, hävittää toisen ihmisen harjoittama toisen riistäminen ja vakaannuttaa sosialismi, jonka vallitessa ei tule olemaan luokkajakoa eikä valtiovaltaa.»

Tästä johtuvat myös puolueemme tehtävät. Puolueen tulee järjestelmällisesti paljastaa porvarillinen petos, mikä on siinä, että työväelle sallitaan jonkinlaisia »oikeuksia», mutta jätetään hänet aineelliseen riippuvaisuuteen isännistään. Puolueemme tehtävänä on kukistaa riistäjät kaikin keinoin, joita vaan köyhälistön käytettävissä on. Mutta samaan aikaan puolueemme tehtävänä on myös, sen mukaan kun riistäjät ja heidän palvelijansa ovat kukistetut, sen mukaan kuin he ovat »uudestaan luodut» vähitellen helpottaa ja muuttaa niitä toimenpiteitä, jotka olivat entisaikoja varten sopivat. Otaksukaamme, että esim. sivistyneistö on siinä määrin lähennyt työväen luokkaa, että se työssään on tullut kokonaan Neuvostovallan puolelle, että se on kotiutunut proletariaatin kanssa. Jos se tapahtuisi (mikä, ymmärrettävästi, on ajan kysymys), silloin me olisimme velvolliset antamaan tälle sivistyneistölle kaikki oikeudet, ottamaan sen perheeseemme. Tietysti nyt, kun proletaarista tasavaltaa vastaan käy sotaa koko maailma, on vielä liian aikaista puhua sellaisesta oikeuksien laajentamisesta. Mutta meidän tulee väsymättömästä selittää, että se tapahtuu, ja että niin tapahtuu sitä pikemmin, mitä pikemmin on kukistettu ikipäiviksi kaikki ja kaikenlaiset riistäjäin yritykset nousta kommunismia vastaan. Siten vähitellen tulee surkastumaan proletariaatin valtio, muuttuen valtiottomaksi kommunistiseksi yhteiskunnaksi, missä ei ole mitään luokkajakoa.

49 §. TYÖVÄENLUOKAN OIKEUKSIEN TOTEUTTAMISEN AINEELLINEN MAHDOLLISUUS. Eräs porvarillisen demokratian suurimpia petoksia on se, että se antaa ainoastaan näennäisiä oikeuksia: paperilla on, että työläiset voivat valita parlamenttiin aivan vapaasti, että heillä on samallaiset oikeudet kuin isännilläkin (hehän ovat »lain edessä samanarvoiset»); että he voivat vapaasti yhtyä liitoiksi, pitää kokouksia, julkaista minkälaisia lehtiä, kirjoja j. n. e. hyvänsä. Tässä nähdään »demokratian ydin» ja julistetaan että tässä on demokratia kaikkia, koko kansaa, kaikkia kansalaisia varten, mutta ei niin kuin Neuvostotasavallassa.

Ennen kaikkea täytyy sanoa, ettei itse asiassa »seloistakaan» porvarisdemokratiaa ole olemassa. Se oli 100 vuotta sitten, mutta nyt sen itse herrat porvarit kauan sitten muuttivat.

Paraimpana esimerkkinä tästä on Ameriikka. Yhdysvalloissa julkaistiin sodan aikana esim. tämmöisiä lakeja: kielletään panettelemasta presidenttiä; kielletään panettelemasta liittolaisia; kielletään tulkitsemasta Yhdysvaltain ja liittolaisten sotaan ryhtymistä siten, että kiihottimena oli alhainen aineellisen edun tavoittelu; kielletään saarnaamasta ennenaikaista rauhaa; kielletään julkisesti arvostelemasta ameriikkalaisen hallituksen politiikkaa; kielletään kiittämästä tai ylistämästä Saksaa; kielletään saarnaamasta voimassaolevan järjestyksen kukistamista, yksityisomistuksen hävittämistä, luokkataistelua y. m. Näiden määräysten rikkomisesta säädetään kuritushuonetta 3–20 vuoteen. Niiden rikkomisesta yhtenä ainoana vuotena vangittiin noin 1 1/2 tuhatta työläistä. Kokonainen työväenjärjestö, »Maailman teollisuustyöläiset» (I. W. W.), hävitettiin ja sen johtajia usein piestiin. Esimerkkinä »lakkovapaudesta» voidaan mainita vaskikaivostyöläisten lakko Arizonassa kesällä 1917, kun työläisiä ammuttiin, lyötiin piellä voidelluilla ruoskilla; kun häädettiin kokonaisia työläisperheitä ja hajotettiin ne maailmalle. Tai lakko Rockefellerin hiilikaivoksilla Ludlow'ssa (Koloradon valtiossa), kun (pankkiiri) Rockefellerin palkkasotaväki ampui ja poltti muutamia satoja työmiehiä ja työläisnaisia. Ameriikan parlamentti, siitä huolimatta että se valitaan yleisen äänioikeuden perusteella, tekee kaiken mitä trustikuninkaat käskevät; melkein kaikki edustajat ovat heidän ostamiaan, kruunaamattomat kuninkaat määräävät kaiken: Rockefeller, pankkien, naftan, viljan ja maidon kuningas; Morgan, toinen pankkikuningas ja rautatiekuningas; Schwab, teräskuningas; Swift, lihakuningas; Du Pont, ruutikuningas, joka sodan aikana haali kuulumattoman omaisuuden. Riittää kun sanoo, että Rockefeller yhdessä tunnissa saa 10,000 dollaria (dollarin arvo ennen sotaa oli noin 2 ruplaa); että hänen päivälliskutsunsa maksaa 11 milj. dollaria. Ja tämä Schwäbien ja Rockefellerien rosvosakki pitää käsissään kaikkea demokratian varjolla.

Mutta jospa olisi olemassakin todellisuudessa sellainen demokratia, niin sittenkään se Neuvostovaltaan verrattuna ei maksaisi puolta penniäkään. Sillä työväenluokalle on tärkeätä omata ei paperisia oikeuksia vaan mahdollisuus niitä toteuttaa. Mutta kas sitäpä ei voikaan olla pääoman hallitessa, sellaisen järjestyksen aikana, jolloin kapitalisteille jää kaikkien rikkauksien omistaminen. Joskin työläiset paperilla omaavatkin kokoontumisoikeuden, niin sillä he eivät mitään tee: kaikki ravintoloitsijat, tietenkin suurten haikalain viittauksista tai omasta vihastaan työläisiä kohtaan eivät anna huoneustoa. Tai vielä esimerkki: työläiset haluavat julkaista sanomalehteä ja heillä on oikeus siihen. Mutta sitähän varten tarvitaan rahaa, paperia, konttoria, kirjapainoa y. m. varten rakennus. Nämä kaikki tavarat ovat kapitalistien käsissä. Kapitalistit eivät anna — ja tulos: ei voida mitään tehdä. Työmiehen pienistä pennilöistä et suuriakaan rahoja säästä. Mutta porvaristolla on miljoonalehtiä, voivat päivästä toiseen pettää kansaa kuinka haluavat; työläisillä, vaikka paperilla heillä onkin »oikeus», todellisuudessa ei ole mitään.

Siinä onkin työmiesten »vapauksien» ydin porvarillisessa demokratiassa. Nämä vapaudet ovat vaan paperilla, ne ovat, kuten sanotaan, »muodollisia» vapauksia; mutta todella ei mitään vapauksia ole, sillä niitä ei voida toteuttaa. Niin on kaikilla elämän aloilla. Porvarillisen opin mukaan ovat isännät ja työläiset kapitalistisessa yhteiskunnassa tasa-arvoiset, sillä onhan olemassa »sopimusvapaus»: työnantaja on vapaa ottamaan työmiehen, työmiehellä on vapaus valita työnantaja. Mutta tämähän on vaan paperilla! Todellisuudessa työnantaja on rikas ja kylläinen, työmies nälkäinen ja köyhä. Hänen on pakko ruveta jonkun palvelukseen. Mitä on sellainen tasa-arvo? Rikkaiden ja köyhien välillä ei voi olla tasa-arvoa, vaikkapa paperilla tämä tasa-arvo olisikin. Sillä vapaudet pääoman hallitessa todella ovat paperiluontoisia. Sen sijaan Neuvostotasavallassa työväen luokan vapaudet ennen kaikkea ovat sellaisia, että on mahdollista niitä toteuttaa. Venäjän Sosialistisen Neuvostoliittotasavallan perustuslaissa on suoraan sanottu (II Osa, V Luku):

»14. Työtätekevien todellisen mielipiteidensä lausuntavapauden turvaamiseksi Venäjän Sosialistinen Neuvostoliittotasavalta tuhoaa sanomalehdistön riippuvaisuuden pääomasta ja jättää työväenluokan ja talonpoikaisköyhälistön käsiin kaikki teknilliset ja aineelliset välineet sanomalehtien, lentokirjasten, kirjojen ja kaikkien muiden painotuotteiden julkaisemista varten sekä takaa niiden vapaan levittämisen koko maassa.

»15. Todellisen kokoontumisvapauden turvaamiseksi työtätekeville Venäjän Sosialistinen Neuvostoliittotasavalta, tunnustaen Neuvostovallan kansalaisille oikeuden vapaasti järjestää kokouksia, ulkoilmakokouksia, kulkueita, j. n. e. jättää työväen luokan ja talonpoikaisköyhälistön käytettäväksi kaikki kansankokousten järjestämiseen soveliaat huoneustot kalustoineen, valaistuksineen ja lämpöineen.

»16. Todellisen yhdistymisvapauden turvaamiseksi työtätekeville Venäjän Sosialistinen Neuvostoliittotasavalta, voitettuaan omistavien luokkien taloudellisen ja valtiollisen vallan, ja siten poistettuaan kaikki esteet, jotka tähän asti porvarillisessa yhteiskunnassa ovat estäneet työläisiä ja talonpoikia käyttämästä hyväkseen järjestö- ja toimintavapautta, antaa työläisille ja köyhimmille talonpojille kaikellaista aineellista ja muunlaistakin apua samoin kuin heidän yhdistyksilleen ja järjestöilleen.

»17. Taatakseen työtätekeville todelliseen tietämiseen pääsyn Venäjän Sosialistinen Neuvostoliittotasavalta asettaa tehtäväkseen hankkia työläisille ja köyhimmille talonpojille täydellisen ja kaikinpuolisen maksuttoman sivistyksen.»

Tässä on suunnaton ero porvarillisen demokratian valheellisten vapauksien ja proletaarisen demokratian todellisten vapauksien välillä.

Neuvostovalta ja puolueemme ovat tehneet hyvin paljon tässä kysymyksessä. Aatelistalot, teatterit, kirjapainot, paperi y. m. — kaikki kuuluu nyt työväen järjestöille ja työväen valtiovallalle. Meidän vastaisena tehtävänämme on kaikin voimin auttaa kehityksessä jälelläolevia proletariaatin ja talonpoikain kerroksia käyttämään hyväkseen oikeuksiaan. Siihen päästään kahta tietä. Toiselta puolen meidän tulee keskeymättä kulkea kerran viitotettua tietä ja kaikin tavoin laajentaa työväen vapauksien aineellisia ehtoja. S. o.: mahdollisuuden mukaan hankkia uusia taloja, rakentaa niitä, järjestää uusia kirjapainoja, perustaa työväentaloja j. n. e. Toiselta puolen, selvittää takapajulla oleville joukoille ne mahdollisuudet, jotka ovat jo olemassa, mutta joita joukot eivät vielä ole käyttäneet hyväkseen pimeytensä, tietämättömyytensä ja valistumattomuutensa tähden.

50 §. TYÖLÄISTEN TASA-ARVO SUKUPUOLESTA, USKONNOSTA TAI RODUSTA RIIPPUMATTA. Porvarisdemokratia sanoissa julisti joukon vapauksia, mutta riistetyille nämä vapaudet osottautuivat olevan viiden lukon, seitsemän sinetin takana. Muun muassa porvarisdemokratia ei kertaakaan ole julistanut ihmisten tasa-arvoa sukupuolesta, uskonnosta ja rodusta riippumatta. Se kerskuen lupaili, että porvarisdemokratisen järjestyksen vallitessa miehet ja naiset, valkoiset, keltaiset ja mustat, europalaiset, aasialaiset, buddalaiset, kristityt, juutalaiset ja muut tulevat tasa-arvoisiksi. Mutta todellisuudessa mitään sellaista porvaristo ei toteuttanut. Päinvastoin Imperialismin aikakautena kaikkialla kauheasti lisääntyi rotu- ja kansallisuussorto (siitä tarkemmin seuraavassa luvussa). Mutta naisiinkaan nähden ei porvarisdemokratia toteuttanut minkäänlaista tasa-arvoa. Naiset jäivät oikeudettomiksi olennoiksi ja kotieläimiksi, jopa miesten vuodetarpeiksi.

Työläisnainen on kapitalistisessa yhteiskunnassa erittäin sorrettu, ilman oikeuksia: kaikilla aloilla hänen oikeutensa ovat alempana niitä alhaisiakin oikeuksia, joita porvaristo sallii työmiehelle. Parlamenttiin valintaoikeus oli olemassa parissa kolmessa maassa; perintöalalla nainen aina sai pienemmän osan; perhesuhteiden alalla hän oli aina miehen alainen ja osottautui aina syylliseksi; sanalla sanoen, porvarisdemokratiassa kaikkialla oli sellainen järjestys, mikä hyvin muistutti villien järjestystä, jolloin nämä vaihtoivat, ostivat, rankaisivat tai ryöstivät naisia, kuten jotain tavaraa, nukkeja tai juhtia. »Kana ei ole lintu, eikä akka ihminen» — niin arveltiin ryöväriyhteiskunnassa. Sellainen tila on mitä epämieluisin köyhälistölle. Kirjan ensi osassa me olemme nähneet, että työväen lukumäärästä on suurin osa naisia. On itsestään ymmärrettävää, että jos köyhälistön molempien puoliskojen kesken tulee tasa-arvottomuus, niin proletariaatin taistelu käy paljon heikommaksi. Ilman nais-proletariaatin apua ei yleinen voitto ole ajateltavissa, ei ole ajateltavissa »työn vapautus». Sentähden työväen luokalle on sydämen asiana, että proletariaatin mies- ja naisosien välillä olisi täydellinen asetoveruus ja että tätä toveruutta vahvistaisi tasa-arvoisuus. Neuvostovalta ensimäisenä on toteuttanut tämän tasa-arvon elämän kaikilla aloilla: avioliitossa, perhesuhteissa, poliittisissa oikeuksissa y. m., — kaikkialla ovat nyt naiset samalla tasolla miesten kanssa.

Puolueen tehtävänä on sovelluttaa tämän tasa-arvoisuuden toteuttamista elämässä. Tässä suhteessa ennen kaikkea täytyy alinomaa selvittää työläisten laajoille kerroksille sitä, että niille naisen orjuuttaminen, on hyvin vahingollista. Tähän saakka työmiestenkin keskuudessa naista on pidetty »akkana»; maaseuduilla usein ivaillaan, jos »akkakin» alkaa puuhailla yhteiskunnallisissa asioissa. Neuvostotasavallassa työläisnaisella on oikeus, tasa-arvoisena miehen kanssa, valita kaikkiin neuvostoihin ja tulla sinne valituiksi, hän voi hoitaa minkä komisarin virkaa hyvänsä, suorittaa mitä työtä tahansa armeijassa, kansantaloudessa, valtion hallinnossa.

Mutta naistyöläiset ovat meillä paljon enemmän kehityksessä jälellä kuin miestyöläiset. Heitä katsovatkin monet ylhäältä alas. Tässä tarvitaan pontevaa työtä: miesten kesken, jotta nämä lakkaisivat »pidättelemästä» naistyöläisiä; naisten keskuudessa, jotta nämä käyttäisivät hyväkseen oikeuksiaan, eivät arkaileisi ja olisi hämillään.

Täytyy muistaa: meidän tulee opettaa jokainen palvelijatarkin valtion hallintoon. Yllä näimme, että kaikista tärkeintä kumminkin on, että nämä oikeudet eivät ole paperilla, vaan on mahdollisuus toteuttaa nämä oikeudet. Kuinka voi naistyöläinen toteuttaa oikeutensa, kun hänen pitää hoitaa kotitaloutta, käydä torilla, seistä jonoissa, pestä pyykkiä, hoitaa lapsia, kantaa tämän kotitalouden raskas risti?

Neuvostovallan ja puolueemme tehtävänä tulee olla tämän asian helpottaminen työläisnaisille, vapauttaa työläisnainen vanhentuneista, muinaisista suhteista. Kotikommuunien järjestäminen (ei sellaisten joissa toraillaan, mutta missä todella eletään ihmisiksi) keskuspesuloineen, yhteiskunnallisten ruokalain perustaminen; lasten seimien, lasten tarhojen, leikkikenttien, lasten kesäsiirtolain, koulujen kouluruokaloineen j. n. e. järjestäminen — kas, se tulee vapauttamaan naisen ja tekemään hänellekin mahdolliseksi työskennellä kaikessa siinä kuin proletaarimieskin.

Sekasorron ja nälän päivinä on tietysti vaikeata järjestää tämä asia kuten pitäisi. Mutta puolueen tulee tehdä kaikki voitavansa, jotta sillä tavalla työläisnainenkin kiinnitettäisiin yhteistyöhön.

Kansallisuuksien, rodun j. n. e. tasa-arvoisuudesta tulee katsoa seuraavaa lukua. Tähän me liitämme ainoastaan ne perustuslakimme pykälät, jotka koskevat tätä kysymystä (II osa, V luku):

20. Pitäen lähtökohtanaan kaikkien kansojen työtätekevien solidarisuutta Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvosto-Tasavalta antaa kaikki Venäjän kansalaisten valtiolliset oikeudet ulkomaalaisille, jotka asuvat Venäjän tasavallan alueella työtä tehden ja kuuluvat työväenluokkaan tai vierasta työtä käyttämättömään talonpoikaistoon, ja antaa paikallisille Neuvostoille oikeuden myöntää tällaisille ulkomaalaisille ilman minkäänlaisia vaikeuttavia muodollisuuksia Venäjän kansalaisoikeudet.

21. Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvosto-Tasavalta myöntää turvapaikkaoikeuden kaikille ulkomaalaisille, jotka ovat joutuneet vainon alaisiksi valtiollisista ja uskonnollisista rikkomuksista.

22. Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvosto-Tasavalta, tunnustaen yhtäläiset oikeudet kansalaisille riippumatta heidän rotu- ja kansallisuusalkuperästään, julistaa tasavallan Perustuslain kanssa ristiriidassa olevaksi kaikenlaisten etuoikeuksien tai etuisuuksien säätämisen tai suvaitsemisen tässä suhteessa, samaten kaikkien kansallisten vähemmistöjen sortamisen tai niiden tasa-arvoisuuden rajoittamisen.»

51 §. PARLAMENTTARISMI JA NEUVOSTORAKENNE. Porvarisdemokratisessa valtiossa on kaiken etunenässä n. s. parlamentti. Tämä on laitos, joka on valittu yhdellä tai toisella: tavalla: toisissa maissa sinne valitsevat vain rikkaat, toisissa sallitaan myös osan köyhistäkin ja toisissa kaikkien miesten, jotka ovat määrätyssä iässä, muutamissa — naistenkin.

Mutta sielläkin, missä parlamentti valittiin yleisen äänioikeuden perusteella, aina parlamentin etunenässä, s. o. enemmistönä, olivat porvariston suosikit. Miksi niin oli kaikkiailla? Tätä ei ole vaikea ymmärtää kaiken sen jälkeen, mitä me aikaisemmin olemme sanoneet. Kuvitelkaamme mielessämme, että työläisillä, jotka ovat maassa enemmistönä, on äänioikeus. Mutta kuvitelkaamme mielessämme myös, että kaikki rikkaus on kapitalistien käsissä, että kaikki sanomalehdet ovat myös heillä, että heillä on kokoustalot, heitä palvelevat taiteilijat, kirjapainot, miljoonalehdistö; että heidän hyväkseen saarnataan joka saarnatuolista; kuvitelkaamme myös mielessämme, että köyhät työläiset ovat aamusta iltaan toimessa raskaassa työssä, niillä ei ole aikaa, ei minne kokoontua, että heidän keskuudessaan nuuskivat porvariston kätyrit, porvariston agentit (erilaiset asianajajat, sanomalehtimiehet, puhujat), jotka esittelevät muka oivallisia tunnuslauseita, pilkkaavat työläisiä; kuvitelkaamme mielessämme tavatonta syndikaattiherrain rahallista voimaa, jotka alunpitäen rehellisenkin työväen valitseman edustajan tulevat ostamaan, antamaan hänelle paikan, kehumaan häntä sanomalehdissä j. n. e. Silloin me huomaamme, miksi sellaisissakin parlamenteissä enemmistön muodostavat salaiset tai julkiset porvariston finanssipääoman ja pankkikuninkaiden asiamiehet.

Omien miesten valitseminen on työläisille sentähden tavattoman vaikeata.

Mutta kun kerran edustaja parlamenttiin on tullut, — ääni kellossa on muuttunut; hän sylkee silloin valitsijoittensa päälle: kolmessa, neljässä vuodessa on hän turvattu. Hän on heistä riippumaton. Hän myy itseään oikealle ja vasemmalle. Mutta häntä ei voida kutsua takaisin: laki ei salli.

Siten ovat asiat porvarisdemokratisessa tasavallassa parlamenttarismin aikana. Neuvostotasavallassa on aivan toisin. Täällä ei ole äänioikeutta loiseläjillä — kauppiailla, tehtailijoilla, piispoilla ja tilanherroilla, kenraaleilla ja kulakeilila. He eivät valitse, eikä heitä valita. Sen sijaan on työläisille ja köyhälistölle vaalien suorittaminen hyvin yksinkertaista ja helppoa. Ja sitten jokaisen neuvostoon valitun voivat hänen valitsijansa työläiset kutsua takaisin ja lähettää hänen paikalleen toisen, jos edustaja täyttää huonosti velvollisuutensa, pettää lippunsa j. n. e., voidaan hänet kutsua pois. Tätä peruutusoikeutta ei ole missään niin laajasti toteutettu kuin Neuvostotasavallassa.

Porvaristasavallassa parlamentti on »juttutupana»: edustajat eivät tee muuta kuin keskustelevat ja pitävät puheita. Todellisen asiallisen työn tekevät virkamiehet, ministerit j. n. e. Parlamenttihan hyväksyy lait ja »kontrolleeraa» ministereitä tekemällä erilaisia välikysymyksiä, äänestää hallituksen tekemistä ehdotuksista. Parlamenttiin on keskitetty, kuten sanotaan, lakiasäätävä valta. Toimeenpanovalta taas on ministerien käsissä. Tällä tavoin asioita ei hoida parlamentti: parlamentti ja sen edustajat vaan keskustelevat. Neuvostojärjestelmässä asia on aivan toisin. Ylimpänä, kaikista korkeimpana on Neuvostojen kokous. »Yleisvenäläinen Neuvostojen Kokous — sanotaan perustuslaissa — on Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan korkein valta.» Sen tulee kokoontua vähintäin kahdesti vuodessa; se tekee yhteenvedon kaikesta työstä ja tekee vastaavia päätöksiä, jotka tulevat laiksi. Mutta kaikki kokouksen jäsenet, ne — eivät ole spesialistilörpöttelijöitä, vaan »paikkakuntien työläisiä», jotka suorittavat vakinaista työtä. Kokousten väliajoilla korkein valta on Toimeenpanevalla Keskuskomitealla, jonka kokous valitsee. Se samalla myös julkaisee lait, ja »hallitsee», sen käsiin keskittyy toimeenpaneva ja lainsäädäntövalta; sen osastoina ovat kansankomisariaatit; sen jäsenet työskentelevät näissä komisariaateissa. Sillä tavalla Toimeenpaneva Keskuskomitea on työtätekevä kollegio.

Kuten T.K.K. niin myös kaikki muutkin neuvostolaitokset ovat läheisessä yhteydessä ja nojautuvat lukuisiin työväen joukkojärjestöihin: neuvostolaitokset nojautuvat myös kommunistiseen puolueeseen ja ammattiliittoihin sekä tehdas-komiteoihin ja osuuskuntiin. Nämä järjestöt käsittävät kymmeniä miljoonia työläisiä ja kaikki ne tukevat ponnistuksillaan Neuvostovaltaa. Näiden järjestöjen välityksellä työväen joukot ottavat asiallisesti osaa valtion hallintoon. Työväen kommunistinen puolue tai ammattiliitot asettavat omat luottamushenkilönsä kaikkiin paikkoihin ja kaikkiin virkoihin. Sillä tavalla parhaimmat työläiset menevät sinne ei ainoastaan puhumaan vaan myös hallitsemaan. Mitään sellaista ei ole n. s. demokratisessa tasavallassa. Siellä työläisvalitsijat jättävät vaan vaalilippunsa ja siinä kaikki. Hän suoritti — kuten hänelle puhuu porvaristo — kansalaisvelvollisuutensa, ja enempää hänellä ei ole huolehdittavana.

Tässä, asiain näin ollen, on yksi perusopetuksista. Miksi? Niin, taas samasta syystä, kuin olemme aikaisemmin nähneet. Paperilla tässäkin työläiset muka ottavat osaa johonkin. Todellisuudessa he ovat kerta kaikkiaan syrjässä: kaikki hallitsee ja kaikki asiat suorittaa erikoinen porvaris-virkamieskasti, mikä on erossa joukoista, n. s. byrokratia.

Hallituskoneisto on eristetty joukoista: joukoilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

XVI tai XVII sataluvulle saakka valtion virkamiehet nimitettiin ainoastaan aateleista. Kapitalistiseen järjestelmään siirryttäessä esiintyi ammattivirkamiehistö. Uudempana aikana tämä ammatillinen virkamiehistö värvättiin pääasiallisesti n. s. sivistyneistön keskuudesta, samaan aikaan kun sen ylimmät kerrokset ovat olleet peräisin suurporvaristosta. Mutta pienimmätkin virkamiehet kasvatettiin erikoisessa rosvovaltiolle edullisessa hengessä; kyvykkäimmillä heistä oli mahdollisuus saada virkaylennyksiä, kunniamerkkejä, n. s. »virka-ura». Sentähden kaikki nämä herrat useimmassa tapauksessa täydellisesti halveksivat »yksinkertaisia kansaa». Minkälainen oli tämän virkamiehistön lukumäärä ja millä tavalla se kasvoi, voidaan päättää seuraavista numeroista (otamme ne Olshevskin kirjasta »Byrokratia»): Itävallassa oli niitä 1874 noin 27,000, 1891 — 36,000, 1900 — 109,000; Ranskassa jo 1891 oli virkaherroja 1 V2 miljoonaa (noin 4 % koko väestöstä); Englannissa v. 1891 oli noin 1 miljoonaa (2,6 %); Yhdysvalloissa 1890 — 750,000 j. n. e. Porvarillinen kirjailija Olshevskikin pitää tämän kastin perusominaisuuksina seuraavia: kaavamaisuus ja totuttu tapa; kansliahenki; ylpeä virkavaltainen käytöstapa, pikkumaisuus. Kuitenkin, kuten on mainittu, tämä virkamiehistö hallitsee kaikissa kapitalistisissa maissa. Toistamme, että ylimmät virkamiehet värvätään etupäässä suurporvariston ja aatelistilanomistajain piireistä. Muuten ei voi ollakaan kapitalistisessa yhteiskunnassa, missä porvaristo on vallassa.

Neuvostotasavallassa joukot eivät ainoastaan valitse (ja sitäpaitsi eivät valitse ostettavia asianajajia, vaan omia ihmisiä), vaan myös ottavat osaa hallitukseen, sillä tähän hallintoon vedetään sekä neuvostot että kymmenet muut työväen joukkojärj estot.

Mitä tulee itse neuvostoihin, niin niiden vaalitkin ovat järjestelyt juuri niin, että ne olisivat yhdistetyt joukkoihin. Sillä neuvostovaalit eivät tapahdu piirittäin, vaan työpaikoittain (tehtaittain, verstaittain j. n. e.) tai, kuten sanotaan »tuotantoyksilöittäin». Ihmiset, joita liittää yhteen yhteinen työ, valitsevat omat luottamushenkilönsä, omat »edustajansa».

Siten Neuvostovalta toteuttaa tuhat kertaa korkeammat, paljon kansallisemman demokratian muodon, proletaarisen demokratian.

Mikä on puolueen vastainen tehtävä? Yleinen tie on selvä; se on proletaarisen demokratian toteuttamisen tie yhä laajemmassa ja laajemmassa mittakaavassa, työläisvirkailijain (edustajain, valittujen j. n. e.) mahdollisimman suuri lähentämisen tie joukkojen kanssa, yhä laajempien joukkojen kiinnittäminen välittömään osanottoon hallituksessa; vihdoin, miljoonien silmien kontrollin tie omiin edustajiinsa ja heidän työhönsä nähden. Viranomaisten vastuunalaisuus ja tilintekovelvollisuus tulee olla toteutettuna mitä laajimmin.

Kaikkien näiden tehtävien suorittaminen vaatii suunnatonta työtä. Siinä tapaamme joukon käytännöllisiä vaikeuksia. Kaikki nämä vaikeudet täytyy voittaa ja päästä täydelliseen ja sopusointuiseen valtiokoneiston ja toimivan, kommunismia luovan, proletariaatin ja maalaisköyhälistöjoukkojen yhtenäisyyteen.

52 §. SOTAVÄKI JA NEUVOSTOVALTA. Proletaarinen demokratia, kuten muukin valtiovalta, omistaa oman aseellisen voiman, armeijansa ja laivaston. Porvarisdemokraattisessa valtiossa sotaväki on työväenluokan kurissapitovälineenä ja porvarillisen rahamassin suojeluskeinona. Proletaarinen armeija, Neuvostotasavallan Punainen Armeija palvelee proletariaatin luokkapäämääriä taistelussa porvaristoa vastaan. Sentähden porvarillisen ja proletaarisen armeijan sekä itse asemassa että poliittisissa oikeuksissa on syvä ero. Porvariston tulee valhetella, että se pitää armeijataan »politiikan ulkopuolella». Itse asiassa se tekee siitä oman rosvo- ja vastavallankumouspolitiikkansa aseen »yleiskansallisten etujen» suojeluksen lipun alla. Se ponnistelee kaikin voimin erottaakseen armeijan ja kansan. Tuhansin tavoin riistää se sotamieheltä mahdollisuuden toteuttaa poliittisia oikeuksiaan. Neuvostotasavallassa asia on aivan toisin. Ensiksikin, täällä proletariaatti julkisesti ilmoittaa, että meidän armeijamme on poliittisen luokkataistelun ase porvaristoa vastaan. Toiseksi, täällä valtio kaikin tavoin koettaa yhdistää armeijan kansaan —, työläiset ja puna-armeijalaiset ovat yhtyneet neuvostoissaan (niitä kutsutaankin »työväen ja puna-armeijalaisten edustajain neuvostoiksi»); työläiset ja puna-armeijalaiset käyvät samoja kouluja, samoilla kursseilla, ovat kokouksissa, ottavat osaa mielenosoituksiin. Monasti työläiset antoivat taisteluliput puna-armeijalaisille ja puna-armeijalaiset työläisille. Neuvostovaltiossa, joka ei ole mitään muuta kuin työläisten suuri tasavalta, voidaankin vaan silloin saavuttaa menestystä taistelussa vihollista vastaan, kun on turvattu Punaisen Armeijan yhtyminen vallankumouksellisten työväenjoukkojen kanssa.

Mitä enemmän työväen luokka tulee sulamaan yhteen armeijan kanssa ja armeija — työväenluokan kanssa, sitä lujemmaksi tulee meidän sotilaallinen vallankumouksellinen voimamme. Ja on ymmärrettävää, että puolueemme on tätä yhteyttä ylläpitävä, kasvattava ja lujittava. Kokemus jo on osottanut kuinka armeijaan vaikuttaa yhteys proletaaristen järjestöjen kanssa. Tarvitsee muistaa vaan Koltshakin torjuminen kesällä 1919 ja Denikinin saman vuoden syksyllä. Nämä voitot voitiin saada ainoastaan sentähden, että armeijaa auttoivat, siihen liittyivät ja siihen vaikuttivat työläistoverit puolueesta, ammattiliitoista j. n. e. Sentähden on proletariaatin Punainen Armeija todellisesti, eikä vaan sanoissa, ensimäinen kansan armeija, jonka on luonut työläisten tahto, joka on heidän järjestämänsä, joka on heidän kanssaan keskeytymättömässä yhteydessä ja joka neuvostoedustajiensa välityksellä hallitsee maata. Se ei ole mitään erillistä, vaan on se samaa työväen luokkaa ja maalaisköyhälistöä, kulkien työväen luokan johdon alaisena. Se asuu rintaman selän takana yhdessä työläisten kanssa. Tämän yhteyden lakkaamaton lujittaminen on puolueemme välttämätön tehtävä.

53 §. PROLETARIAATIN JOHTAVA OSA. Vallankumouksessamme, joka on kommunistinen vallankumous, esittää ensimäistä osaa, johtajan osaa, proletariaatti. Se on tiivein, järjestynein, luokka. Proletariaatti on ainoa luokka, jossa sen elämisehdot kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat kasvattaneet oikeat kommunistiset käsitykset, ovat osottaneet oikeat päämäärät ja oikeat tiet näihin päämääriin. Ei ole ihmeellistä siis, että proletariaatti osoittautui koko vallankumouksen ohjaajaksi ja johtajaksi. Talonpojat (keskivarakkaat ja välistä myös köyhälistö) ovat monasti horjuneet ja aina se saavutti menestyksiä vaan silloin, kun kulki proletariaatin perässä. Ja päinvastoin, silloin kun se kulki sitä vastaan, niin se välttämättä joutui jonkun Denikinin, Koltshakin tai muun tilanherran, kapitalistin ja kenraalin kengänkoron alle.

Kas tämä proletariaatin johtava osa, johtava merkitys löysi ilmauksensa myös meidän neuvostoperustuslaissamme. Meidän lakiemme mukaan proletariaatilla on muutamia etusijoja poliittisissa oikeuksissa. Esim. neuvostojen kokous kutsutaan kokoon sillä tavalla, että kaupunkien työläisillä on siinä enemmän edustajia kuin talonpojilla.

Vastaavat perustuslain pykälät ovat seuraavat:

»Yleisvenäläinen Neuvostojen Edustajakokous kokoonpannaan kaupunkien Neuvostojen edustajista, ollen perusteena: yksi edustaja kutakin 25,000 valitsijaa kohden, ja Neuvostojen kuvemementtikokousten edustajista, perusteena: yksi edustaja 125,000 asukasta kohden» (II osa, VI luku, 25. kohta.)

»Neuvostojen edustajakokoukset kokoonpannaan seuraavalla tavalla:

»a) Aluekokoukset — kaupunkien Neuvostojen ja kihlakuntien kokouksien edustajista, ollen perusteena: yksi edustaja 25,000 asukasta kohti, mutta kaupungeista yksi edustaja 5,000 valitsijaa kohti, mutta ei enempää kuin 500 edustajaa koko alueelta; tai Neuvostojen kuvemementtikokouksien edustajista, jotka valitaan saman suhteen mukaan, jos tämä kokous kokoontuu välittömästi ennen aluekokousta.

»b) Kuvernementtikokoukset (piirikuntakokoukset) — kaupunkien Neuvostojen ja kuntakokouksien edustajista, ollen perusteena yksi edustaja 10,000 asukasta kohti, mutta kaupungeista yksi edustaja 2,000 valitsijaa kohti, ei kuitenkaan yli 300 edustajaa koko kuvemementistä (piirikunnasta), jonka ohessa vaalit suoritetaan, jos Neuvostojen kihlakuntakokous kutsutaan koolle välittömästi ennen kuvemementtikokousta, saman suhteen mukaan kihlakuntakokouksessa, eikä kuntakokouksissa.» (III osa, X luku, 53. kohta.)

Totta on, että kaupungeissa edustajat valitaan valitsijain luvun mukaan, mutta maaseudulla kaikkien asukkaiden määrän mukaan (johon kuuluvat ei ainoastaan työtätekevät, vaan myös kulakit, papit, maatalousporvarit j. n. e., samoin myös lapset, joilla ei ole äänioikeutta). Se merkitsee, ettei kaupunkityöläisten etusija olekaan niin suuri kuin ensi silmäyksellä näyttää. Mutta kumminkin heillä sellainen epäilemättä on.

Tämä perustuslaissa oleva etuoikeuden varmennus heijastaa vaan sen, mikä oli itse elämässä, kun yhtenäinen kaupunkilaisproletariaatti veti mukaansa hajanaista maalaisjoukkoa.

Meidän puolueemme tehtävänä on ennen kaikkea selittää näiden etuoikeuksien väliaikainen luonne. Sen mukaan kun enemmän takapajulla olevat maalaisjoukot valistuvat, sen jälkeen kun he kokemuksesta vakuuttautuvat työväen suunnan oikeudesta ja edullisuudesta, jolloin he tuntevat, että heidän ei tule kulkea tietään porvariston, vaan ainoastaan proletariaatin kanssa, on itsessään ymmärrettävää että sellainen tasa-arvottomuus poistuu; sitä ei tule olemaan itse elämässäkään.

Puolueemme on velvollinen käyttämään proletariaatin etuoikeutta niin, että sen avulla olisi mahdollista voimakkaammin vaikuttaa maaseutuun, kiinnittäen eturivin työläisiä talonpoikiin, maalaisköyhälistön vallankumouksellisen valistuksen hyväksi. Niitä etuoikeuksia ei säilytetä työväenluokalle siksi, että se sulkeutuisi itseensä ja aitautuisi erilleen maaseudusta, vaan päinvastoin siksi, että työväenluokka, käyttäen niitä, omaten neuvostoissa ja maan yleisessä hallinnossa suuremman painon, lähestyisi maaseutua ja edistäisi proletariaatin toverillista yhdistymistä keskivarakkaiden ja köyhälistön kanssa, vieroittaen heidät kulakkien, pappien, entisten tilanherrain vaikutuksesta.

54 §. VIRKAVALTA JA NEUVOSTOVALTA. Neuvostovalta järjestyi, uuden luokan, proletariaatin valtana, entisen porvarisvallan raunioille. Ennen kuin köyhälistö järjesti oman valtansa, se hävitti vieraan, vihollistensa vallan. Neuvostovallan avulla se murskasi ja hävitti vanhan valtion jätteet. Niin köyhälistö hävitti vanhan poliisin, ohranan jätteet, santarmiston, tsaarilais-porvarillisen oikeuden prokuraattoreineen ja palkkapuolustajineen; luudalla se lakaisi pois vanhojen kansliain moninaisuuden, hävitti porvarisministeristöt virkakuntineen j. n. e. Mihin tässä proletariaatti tähtäsi? Ja minkälainen on meidän puolueemme yleinen tehtävä? Siitä me olemme puhuneet aikaisemmin, kirjan ensi osassa. Tänä tehtävänä on vanhan virkamiehistön sijalle itse joukkojen asettaminen; järjestää niin, että koko työtätekevä väestö ryhtyisi hallintoasiaan (muutamissa tehtävissä vuorotellen lyhyen ajan, toisissa pitemmin vuoroin). Mutta tässä meitä kohtaa joukko hyvin suuria vaikeuksia.

Ensiksikin: riittämätön kehitys, pimeys, takapajulla olevien kerrosten arkuus kaupungeissa ja vielä enemmän maaseudulla. Toimivien, edistyneiden rohkeiden, täysin kehittyneiden »eturivin» miesten kerros on verrattain ohut. Toiset tuskin soveltuvat. Mutta on sellaisiakin, jotka vielä pelkäävät käydä asiaan, monet eivät tiedä vielä omista oikeuksistaan, eivät tunne itseään vielä maan isänniksi. Se ei ole ihmeellistä. Vuosisatoja sorretut ja riistetyt joukot kokonaisuudessaan eivät voi kerralla siirtyä puolivillistä tilasta maan hallintoon. Ensin esiintyy ensimäinen, kehittyneempi kerros: sellaisia esim. ovat Pietarin työläiset; heitä voi tavata kaikkialla; he usein ovat komisaareina armeijassa ja teollisuuden järjestäjinä ja »toimeenpanevina komiteoina» maaseudulla, ja propagandisteina, ja korkeimpien neuvostolaitosten jäseninä, ja luennoitsijoina. Vähitellen kehittyy myös kehityksessä jälkeen jäänyt joukko, tulee uusia, täyttäen entisten paikat, vähitellen itse harjaantuvat. Mutta on itsestään ymmärrettävää, että yleinen alhainen sivistystaso on suurena esteenä.

Toisena on tottumuksen puute hallinto-asiassa. Se koskee jopa parhaita tovereita. Työväenluokkahan ensinnä otti vallan käsiinsä. Milloinkaan ei se ollut hallinnut, eikä milloinkaan oppinut hallintoasiaa. Päinvastoin sekä tsaarihallitus pitkien vuosikymmenien kuluessa että lyhytaikainen

Gutshkovin-Kerenskin hallitus kaikin tavoin ponnisteli ettei proletariaatti pääsisi siihen. Porvarillinen ja tilanherrain hallitushan ei ollut työläisten kasvattamis-, vaan heidän sortojärjestönsä. On ymmärrettävää, että nyt, kun työväenluokka on vallassa, se tekee, saaden oppinsa käytännössä, lakkaamatta virheitä. Näistä virheistä se oppii, mutta kuitenkin se niitä tekee.

Kolmanneksi tulevat vanhan ajan porvarilliset spesialistit. Proletariaatti on ollut pakotettu ottamaan heitä virkoihin. Se alisti heidät alleen, pakotti heidät tekemään työtä, mursi heidän sabotaasinsa. Se heidät loppujen lopuksi muuttaa tahtonsa mukaan ratkaisevasti. Mutta toistaiseksi ne usein pysyvät vanhoissa tottumuksissaan ja tavoissaan: ylhäältä alas katselevat joukkoa, erottautuvat siitä, ajavat suuntaansa, lisäävät monta kertaa kansliamaisuutta, hidastelua j.n. e., saastuttavat sillä meidänkin miehiämme.

Neljäntenä on parhaiden voimien kiinnittäminen armeijaan. Kansalaissodan vaikeissa oloissa, kun armeijaan tarvitaan erikoisen uskollisia, rehellisiä, rohkeita taistelijoita, tulee parhaat, omat lähettää rintamatyöhön. Selkäpuolelle jää sentähden vielä pienempi kerros vanhoja eturivin miehiä.

Kaikki nämä seikat vaikeuttavat meidän työtämme uskomattomasti ja edistävät jossain määrin virkavallan osittaista kasvua neuvostojärjestelmässä. Se on suuri vaara köyhälistölle. Ei se sitä varten hävittänyt vanhaa virkamies-valtiota, jotta se kasvaisi alhaalta käsin. Sentähden tulee puolueemme ponnistella tämän vaaran torjumiseksi. Se voidaan ehkäistä kiinnittämällä joukot työhön. Tietenkin kaikista tärkeintä on työväen ja talonpoikaisjoukkojen yleinen sivistysnousu, sen valistus, lukutaidon ja sivistyksen lisääntyminen. Mutta tämän ohella vielä ovat välttämättömät monet muut toimenpiteet. Niiksi puolueemme suosittelee:

Kukin neuvoston jäsen on ehdottomasti kiinnitettävä määrätyn työn suorittamiseen valtion hallinnon alalla. Neuvoston jokaisen jäsenen tulee ei ainoastaan pohtia yleisiä toimenpiteitä, vaan itsekin olla jossain yhteiskunnallisessa tehtävässä, s. o. toimia jossain yhteiskunnallisessa virassa.

Näitä töitä on johdonmukaisesti vuoroteltava. Se merkitsee, että tovereiden tulee määräajan perästä vuorotella yhdestä työstä toiseen ja asteettain tottua hallinnon kaikkiin päähaaroihin. Hän ei saa toimia vuodesta toiseen samalla paikalla; silloin hän itsekin voi muuttua virkamieheksi; hänen tulee opittuaan yhden, siirtyä toiseen.

Lopuksi, puolue suosittelee, työn yleisen suunnan mukaan, että koko työväestö kokonaisuudessaan kiinnitetään valtion hallintotyöhön. Siihen tosiassa sisältyy meidän politiikkamme perusta. Joitakin askeleita tässä suhteessa on otettu. Esimerkiksi kun Pietarissa otti kotietsintöihin porvarien luona osaa kymmeniä tuhansia proletaareja; tai kun miesten sijaan miliisipalvelukseen astui naistyöläisiä. Neuvostoihin voidaan, sanokaamme, ottaa apulaisia neuvoston ei-jäsenistä, jotka vuorostaan kiinnitetään toimeenpanevan komitean ja osastojen työhön; sama voidaan määrätä tehdaskomiteoissa ja liitoissa, kuljettaa niiden läpi kaikki työläiset vuoron perään, sanalla sanoen, yhdessä tai toisessa muodossa (missä on mukavin, sen osottaa käytäntö) meidän tulee mennä eteenpäin Pariisin Kommuunin tietä: yksinkertaistuttua hallintoasia, hävittää kaikellainen virkavalta. Mitä laajemmaksi tulee tämä joukkojen osanotto, sitä pikemmin häviää myös proletariaatin diktatuuri. Kun poikkeuksetta kaikki aikuiset ja terveet hallitsevat, silloin poistuvat viimeisetkin virkavallan jätteet. Mutta tämä yhdessä vastarintaa tekevän porvariston poistumisen kanssa hautaa myös kaikellaisen valtion: ihmiset eivät tule hallitsemaan ihmisiä, vaan ainoastaan esineitä: koneita, rakennuksia, vetureita, koneistoja. Tullaan täydelliseen kommunistiseen järjestykseen.

Valtion kuoleutuminen tapahtuu erittäin nopeasti, kun imperialismi on täysin voitettu. Nyt kiivaan kansalaissodan aikana, pitää meidän luoda kaikki järjestömme sotilas-tapaan. Sentähden Neuvostovallan elimetkin on niin jäljestetty. Välistä ei ole aikaa koota neuvostoja, ja yleensä melkeinpä kaikki asiat ratkaisee toimeenpaneva komitea.

Tällaisen ilmiön aiheuttaa Neuvostotasavallan sotilaallinen tilanne: meillä ei ole yksinkertainen proletaarinen diktatuuri, vaan sotilas-prole-laarinen diktatuuri; tasavalta on sotaleirinä. On ymmärrettävää, ettei näin tule aina olemaan ja että tämä muuttuu, kun ei enää tarvita kaikkia järjestöjämme sotilaallisessa työssä.