Nikolai Buharin

Sosialidemokraatit ja Neuvostoliitto

1925


V

Neuvostovalta ja maan talous

Nyt meidän on siirryttävä selvittelemään niitä ihmeellisiä teesejä, joilla Kautsky kestitsee maailmaa puhuessaan Neuvostoliiton taloudellisesta asemasta. Kautskyn »tutkimusten», »kriitillisten huomautusten» sekä varsinaisen haukkumisenkin ymmärtämiseksi on kiinnitettävä huomiota muutamiin metoodisiin perusedellytyksiin, jotka ovat Kautskylle luonteenomaisia. Nämä edellytyksensä on tämä »kriitikko» esittänyt seuraavassa merkillisessä »dekreetissään»:

»Likipitäen oikean pitäisi olla sellaisen väitteen, että kolme neljäsosaa siitä, mitä maailmalle kerrotaan Venäjästä, on valhetta. Mutta sitä ei ole käsitettävä niin, kuin bolshevikit asian esittelevät, nim., että kaikki mitä heidän vastustajansa kertovat, on valhetta, ja kaikki, minkä he itse kerovat, totta. Voidaan otaksua, että niistä esityksistä, joissa olot Venäjällä kuvataan synkiksi, on toinen puoli valhetta ja toinen puoli totta. Toiselta puolen taas se, mitä sisältävät 'silminnäkijäin' ruusuhohteiset kuvaukset, on melkein kaikki väärää».[1]

Kautsky siis jo etukäteen leimaa valheeksi kaiken sen hyvän, mitä neuvostojen maasta kerrotaan, ja tämän vastikkeeksi tarjoutuu tunnustamaan myöskin puolet huonoista kuvauksista valheeksi. Lopputilissä jää toinen puoli puhtaaksi totuudeksi. Mutta tämän »totuuden» täytyy olla musta kuin yö.

Ei maksa vaivaa saada Kautskyä vakuutetuksi siitä, että hänen viaton aritmetiikkansa ei sisällä rahtuakaan totuutta. Mutta lukijoille täytyy meidän kuitenkin huomauttaa tämän herran kerskuvasta ja läpeensä epärehellisestä teoreettisesta julkeudesta. Mikä on hänet itse asiassa johtanut tällaisiin johtopäätöksiin? Mitkä paikat hänen kirjoituksissaan osoittavat edes vähäistäkään todellisten aineistojen tuntemista? Hänen väitteensäkö naisten yhteiskunnallistuttamisesta? Tai hänen jokapäiväiset »marxilaiset» ennustelunsako bolshevikkien kiertämättömästä ja pikaisesta tuhoutumisesta? Nämä ennustuksetko, joita hän lasketteli rinnan kaikkien muiden valkokaartilais-astrologien kanssa, jotka horoskooppina lähtökohdaksi Neuvostovaltaa varten ottivat oman luokkavihansa tätä valtaa vastaan.

Loppujen lopuksi on kuitenkin vain käytäntö ainoa totuuden kriterio. Kautsky jo silloinkin, kun hänen omien (tosin kyllä nykyisten) sanojensa mukaan työläiset ja talonpojat seurasivat bolshevikkeja innostuksella, kirjoitteli hävyttömiä kirjoituksia ja kirjasia, joissa ennusti Neuvostovallan »viipymätöntä häviötä». Missä suhteessa hän tällöin erosi kaikenkarvaisista valkoisista sanomalehtimiehistä? Ei missään. Sen tähden kohottavatkin valkoisen pakolaisjoukon sankarit Kautskyn kilvelleen. Mutta tämä tuskin voinee korvata toista tärkeätä tosiasiaa, nim. valkokaartilais-kautskyläisten ennustusten skandaalimaista vararikkoa.

Mutta siirtykäämme varsinaiseen aineeseemme. Kautsky on tietysti alusta alkaen ja perusteellisesti käynyt meidän kimppuumme. Me pyydämme lukijalta anteeksi, että olemme pakoitetut käyttämään pitkiä fantastisia lainauksia hänen kirjoituksistaan, mutta meidän täytyy se tehdä, että lukijamme todella tulisivat vakuutetuiksi siitä, että nämä hänen kirjoituksensa ovat pelkkää houretta ja mielikuvitusta. Näin hän kirjoittaa:

»Sen mitä bolshevikit ovat saaneet aikaan pakkoluovutuksillaan, sen ovat porvarilliset hallitukset Venäjän ulkopuolella mainiosti suorittaneet setelitulvallaan (inflationi). Ei yksikään Saksan hallitus ole käyttänyt tämän laatuista omaisuuden pakkoluovuttamista niin innokkaasti kuin juuri kaikkein porvarillisin näistä hallituksista, nim. Cunon hallitus.

»Sosialidemokraatit ovat vastustaneet niin hyvin leniniläistä kuin cunolaista pakkoluovutusmuotoa. Ei senvuoksi. että kapitalistinen omaisuus olisi meille pyhä, vaan senvuoksi, että molemmat näistä pakkoluovutusmetoodeista eivät vähimmässäkään määrässä olleet tarkoituksenmukaisia, vaan päinvastoin suorastaan vahingollisia. Epäjärjestyksellinen pakkoluovutus ilman korvausta ryöstää, niin kuin setelitulvakin, eri luokkia aivan sokeasti ottamatta huomioon seurauksia, se riistää köyhiä leskiä ja orpoja samalla tavalla kuin ylväitä ruhtinaitakin. Se antaa mahdollisuuden kiskoa uusia mittaamattomia voittoja mitä ankarimman puutteen kustannuksella. Se takavarikoi kaiken omaisuuden, mikä sen tielle sattuu, ollenkaan ottamatta huomioon edistääkö tämä omaisuus sosialisointia vaiko ei. Ja se saa koko tuotantoprosessissa aikaan hirveän kaaoksen, joka lamauttaa maan koko talouden.

»Vain silloin kun huolellisesti etsitään ja lailla määritellään ne esineet, jotka on sosialisoitava, ja ne velat, jotka on annuloitava, ja kun omistajille, ainakin omassa maassa oleville, suoritetaan korvaus ja korvaussumma kerätään progressiivisen omaisuusveron kautta, voi tapahtua yksityisomaisuuden muuttuminen yhteiskunnalliseksi ilman taloudellista häiriötä ja tavalla, jolla saavutetaan se, mitä lainlaatija on tarkoittanut».[2]

Niin, on siinä oppia vanhalta Kautskyltä!

Siis bolshevistinen tehtaiden, tuotantolaistosten ja suurmaanomistuksen pakkoluovutus ja Cunon »pakkoluovutus» merkitsevät yhtä ja samaa!

Luet, etkä usko silmiäsi.

Mitä on antanut inflationipolitiikka Saksassa? Rikastutti tavattomasti Stinnesiä ja kumppaneita, jotka, käyttäen hyväkseen inflationia, valtasivat käsiinsä kaikki »realiset arvot».

Mitä antoi meidän pakkoluovutuspolitiikkamme? Meidän isänmaalliset Stinnesimme (Putilovit, Rjabusinskit y.m.) menettivät kaiken.

Mitenkä muistuttavatkaan toisiaan nämä pakkoluovutuskeinot?

Ennenvanhaan sanottiin: »Rahvas ei erota asioita» (Vulgus non distinguit).

Nyt on sanottava: »Rahvas» (proletaarinen) »erottaa» erinomaisesti, mutta »oppineet» herrat Kautskyt ovat menettäneet kaiken kyvyn erottaa asioita. Puhumattakaan siitä, että he voisivat erottaa eri vivahduksia (sellainen kyky onkin vain harvoille suotu), he eivät edes erota asioita, jotka ovat suorastaan toinen toistensa vastakohtia.

Toinen huomautus. Kautsky puolustellessaan protestejaan inflationia ja pakkoluovutusta vastaan koettaa päästä vapaaksi siitä epäilyksestä, että hän olisi liian innokas pyhän kapitalistisen yksityisomistuksen kannattaja. Mutta onko sitten Cuno tehnyt hyökkäyksen tätä kapitalistista yksityisomistusta vastaan? Onko inflationipolitiikka siirtänyt hituistakaan kapitalistisesta yksityisomistuksesta toisen luokan käsiin?

»Leniniläisestä» pakkoluovutuksesta ei sensijaan mitenkään voida sanoa, että se olisi jättänyt suuromistuksen niille luokille, joiden hallussa se ennen oli. Se ei ole jäänyt tilanherrojen eikä kapitalistien käsiin.

»Marxilainen» sosialidemokraatti Kautsky ei siis tässäkään kohdassa ole antanut pienintäkään vihjausta politiikan luokkasisällöstä... Ja sitä vielä nimitetään »analyysiksi»

Kolmas huomautus. Sanottakoonpa mitä tahansa, niin tietää tylsinkin ihminen, että meidän maassamme, Neuvostoliitossa on suurtilojen, tehtaiden, kaivosten ja pankkien pakkoluovutus vienyt valtiollistumiseen (kansallistuttamiseen), kun taas herra Cunon inflationi ei ole saanut aikaan (edes porvarillista) valtio-omistusta, vaan ainoastaan edistänyt Stinnesien ja kumppanien yksityispääoman rikastumista. Mutta Kautsky ei edes sitäkään ymmärrä.

Neljäs huomautuksemme antanee ehkä avaimen Kautskyn kieräilyihin. Tämä oppinut luulee, että »epäjärjestyksellinen» pakkoluovutus riistää samalla tavalla kaikkia luokkia sekä »finanssiruhtinaita» että »köyhiä leskiä ja orpoja» (»luokkaterminologia» autuaasti edesmenneen Eugen Richterin makuun). Otaksukaamme asian näin olevan. Siis ovat kaikki luokat kauhean ryöstön esineitä. Mutta kuka siinä tapauksessa on »ryöstäjä»? Nähtävästi tämän »ryöstäjän» täytyy seisoa luokkien ulkopuolella. Mutta mitä tästä seuraa? Siitä seuraa esim., että herra Cunon »mitä porvarillisin» (Kautskyn sanat) hallitus on olio, joka leijailee luokkien yläpuolella, niin kuin herran henki liikkui vetten päällä. Erinomaista!

Viides ja järjestyksensä puolesta, mutta ei tärkeytensä puolesta viimeinen huomautus. Herra Kautsky rohkeaa opettaa meitä siinä, miten yksityisomistus on muutettava yhteiskunnalliseksi omistukseksi. Äkkiä paisuu hän arvokkuudesta kuin kalkkuna, tulee vuoroin kalpeaksi vuoroin punaiseksi, pelkästä »oppineisuudesta» levittelee siipiään ja rupeaa piirtämään: Valitkaa ensin esine, sitten määritelkää se lailla, sitten maksakaa kapitalisteille, sitten verottakaa heitä tästä progressiivisesti ja sitten, niin sitten kapitalistit tulevat istumaan rauhassa, antavat mielellään sosialisoida omaisuutensa, ja me »ilman tuotantoprosessin häiriötä» laskemme kuin kelkassa hyvällä kelillä sosialismin valtakuntaan.

Tämä ei ole ollenkaan huono kuva! Se on suuremmoinen kuva! Idyllinen kuva! Suorastaan hurmaava!

Mutta meillä lienee kuitenkin oikeus kysyä strateegiltamme: armollinen herra! Olettekohan te yrittäneet toimia suunnitelmanne mukaan? Ettekö vaivautuisi ilmoittamaan meille, kuinka pitkälle olette ehtineet oikeaan sosialismiin siirtymisen tiellä noilla läpeensä europalaisilla, perinpohjin harkituilla, sanalla sanoen peri-kautskylaisilla metoodeilla.

Siitä vaikenee herra Kautsky. Eikä ole vaikeata arvata, miksi hän vaikenee.

Itse asiassa muistammehan ajan, jolloin Kautsky ja hänen kumppaninsa olivat ministerejä.

Silloin ei ollut olemassa »itsevaltiutta», diktatuuria ja muita Kautskyn mielestä kelvottomia ja kauheita asioita, jotka ovat ristiriidassa joukkojen etujen kanssa ja vievät kauemmaksi sosialismista. Silloin oli mitä parhain, mitä onnistunein, Kautskylle mitä mieleisin »hallitusmuoto», kokoomus. Ja silloin Kautskyt toteuttivat »sosialisointia». Oli olemassa erikoinen »sosialisoimiskomissioni». Tämä varovainen komissioni ei pitänyt kiirettä! Eihän ollut sopivaa menetellä »bolshevistisesti». Ei tietenkään. Se valitsi »esineitä». Ja miten valitsi! Kautsky istui siellä niin paljon ja niin kauan, että tahtomattaankin muistutti Pushkinin kuvaamaa tunnettua akateemikkoa, ruhtinas Dundukia:

Dunduk ruhtinas tiedeakatemiassa istuu.
Tätä kunniaa ei ansaitse Dunduk.
Niin kaikki toisilleen sanoo,
Miksi siis istuu hän siellä?
Vain siks, että on ruhtinas Venäjällä.

Muuten hän oli täysin tämän »kunnian ansainnut». Ja »komissionin» työn tuloksena ilmestyi kasottain nidoksia. Kaikki »esineet» oli »valittu». Oli laadittu lakiehdotukset, »sosialisoimisen» määräajat, järjestys, miten näinä »lailliset», juriidisesti ja taloudellisesti perustellut »lainsäätäjän» säännökset oli pantava käytäntöön. (Lukija muistanee, millaista korkeata puhetapaa käyttää entinen ministeri Karl Kautsky?) Sanalla sanoen kaikki käy kuin shakkilaudalla: »ensimäinen kolonna etenee. Toinen kolonna etenee».

Tuotantoprosessissa ei tästä todella johtunut suuria häiriöitä. Pikemminkin päinvastoin, sillä piti vanhoilla, lujilla, kapitalistisilla perusteilla painattaa lisää joukko kirjoja: »sosialisoimiskomissionin» työ oli — sitä ei ole unohdettava — sangen tuottava.

Mutta sensijaan tapahtui toisellaisia »häiriöitä». Sillä välin kun »sosialiseeraajat» harkitsivat ja tuumivat, peläten koskettaa hiuskarvaakaan porvarin päässä, porvarit, kenraalit ja upseerit eivät tuhrineet paperia, vaan toimivat. Ja pian he kantoivat korvista kadulle nämä oppineet miehet ja riistivät heiltä »lainsäätäjien» korkean arvonimen. Mutta nämä pitkien korvien omistajat eivät luiskahtaneet sanaakaan, sillä eihän saanut häiritä »tuotantoprosessin» kulkua.

Ja nyt, kaiken tämän kokeilun jälkeen, puhuu herra Karl Kautsky kirkkain otsin rauhallisen, lojaalisen, kokoomuslaisen, valiokunta-»vallankumouksensa» etevämmyydestä? Emmepä ole pitkään aikaan niin makeasti nauraneet, kylläpä osaa olla huvittava, vanha veitikka.

»Mutta onhan teillä bolshevikeilla kauhea kurjuus! Te saatoitte maan... j.n.e.» Hyvä on. Kuulkaamme mitä Kautskyllä on tästä sanottavaa:

»Mutta kun kapitalistit ja suurtilalliset olivat perinjuurin hävitetyt (siis aivan kuin Cunon hallituksen toimesta, niinkö? N. B.), todelliset valkokaartilaiset lyöty, niin kävi selville, että pelkkä omistavien ryöstö, jonka jokainen rosvo ja varas ymmärtää ei ole mitään sosialismia, että sen rakentamiseen puuttui bolshevistiselta Venäjältä kaikki edellytykset, niin että tuotantoprosessi yhä enemmän ja enemmän tukkeutui, joukkojen kurjuus tuli yhä suuremmaksi sitä mukaa kuin bolshevistinen valtiovalta lujittui».[3]

Huomautuksen »varkaista» ja »rosvoista» olemme lainanneet jo edellisissä luvuissa. Ikävä, ettei herra Kautsky tässä kohdassa tee mitään rinnastusta herra Cunon kanssa! Muuten, ei saa »häiritä tuotantoprosessin kulkua»! Mutta nyt meidän on vielä kerran pysähdyttävä tähän sitaattiin sen laajemmassa muodossa, että voisimme viitata asian toisiin puoliin.

Kautsky siis tunnustaa, että »todellisia valkokaartilaisia» todella oli ja että ne tulivat lyödyiksi. Toiselta puolen hävitettiin perin juurin kapitalistit ja suurtilain omistajat. Siitä taas seuraa, että juuri nämä kapitalistit ja suurtilanomistajat muodostivat lyödyiksi tulleiden, »todellisten valkokaartilaisten» ydinjoukot.

Nähtävästi on hyvä, eikä paha, se seikka, että heidän hyökkäyksensä »lyötiin takaisin».

Mutta miksi se lyötiin takaisin, herra Kautsky?

Eiköhän sen vuoksi, että tilanherrat ja kapitalistit olivat »perinjuurin hävitetyt»?

Eiköhän juuri sen vuoksi, että nämä tilanherrat ja kapitalistit olivat tulleet ryöstetyiksi?

Tarvitsee vain tehdä nämä kysymykset, nähdäkseen heti, mistä on kysymys. Niin, mitä vaikeimmissa olosuhteissa, huolimatta kansainvälisen porvariston avusta, kukistivat työläiset ja talonpojat tilanherransa ja kapitalistinsa. Ja he kukistivat ne vain sillä keinoin, että rinnoillaan puolustivat tilanherroilta ja kapitalisteilta otettuja tehtaita ja maata, vaikka saivatkin siitä Kautskyltä rosvojen ja varkaiden nimen.

Saksan proletariaatti sensijaan ei voinut lyödä takaisin tilanherrojaan ja kapitalistejaan siksi, että se kuunteli herroja Kautskyjä, eikä koskenut vihollisensa omaisuuteen, vaan jätti sille kaikki sen voiman lähteet, mutta itse ei lujittanut rivejään tietoisena uudesta asemastaan maassa. Kautsky ei käyttäytynyt kuten »riistettyjen riistäjä» (hänen nykyisellä kielellään »varas ja rosvo»). Hän käyttäytyi kuin viheliäinen orja, mutta palkkioksi siitä jää hänelle lohdutus, ettei hän rikkonut »tuotantoprosessia». Samoin ovat menetelleet kaikki hänen virkaveljensä. Muistakaamme vain esim., miten rehellisesti herra Ebert kukisti lakkoja sotatarvetehtaissa. Mutta mikä tässä sitten on sosialismia?

Onko Kautsky oikeassa väittäessään, että meillä samanaikaisesti lisääntyi joukkojen kurjuus ja lujittui neuvostojärjestelmä? On. Sellainen aika oli (Kautsky vain ei näe, että se on jo mennyt). Mutta jos Kautsky rehellisesti haluaa ymmärtää mikä on asian ydin, miten neuvostovalta voi lujittua joukkojen kurjuudesta huolimatta, kuinka tämän neuvostovallan käytettävissä v. 1920 oli (sen Kautsky tunnustaa) vieläpä »varkaitten ja rosvojen», niiksihän Kautsky nimittää työläisiä ja talonpoikia, innostus — jos hän rehellisesti pyrkisi itsellensä selvittämään mistä on kysymys, niin hän saisi aivan toisia vastauksia.

Kurjuuden kasvu. Niin, meillä oli todella kauheat vuodet, jolloin vallitsi mitä suurin ja kammottavin kurjuus. Mutta miksi ei Kautsky tässä kohdassa tee analyysiä, miksi ei hän tässä yhteydessä sanallakaan mainitse interventionista? Voiko vähäsenkään vakavampi tutkija, tai edes tavallinen rehellinen ihminen, olematta pääoman puoltaja tai väärän rahan tekijä, puhua meidän puutteidemme syistä kansalaissodan vuosina mainitsematta sanallakaan interventionista, saarrosta y.m.s.?

Vain kapitalismin tietoinen palvelija voi niin menetellä.

Ja niin menettelee Karl Kautsky, Saksan sosialidemokratian teoreettinen johtaja.

Eihän sovi sentään unohtaa sellaista »pikkuseikkaa» kuin interventioni. Nuorta neuvostojen tasavaltaa ympäröi kaikilta tahoilta venäläisten valkokaartilaisten ja saksalaisten, ranskalaisten, japanilaisten, englantilaisten, amerikkalaisten, puolalaisten, rumanialaisten, tshekko-slovakialaisten ja muiden valkokaartilaisten yhdistyneet voimat. Oliko näin, herra Kautsky? Oli. Oli sellainen aika, että me istuimme nälkäisinä ja alastomina, eroitettuina Siperiasta, Ukrainasta ja Kaukasiasta. Eikö Kautsky tiedä mitä tuskia täytyi kärsiä sen vuoksi, että viholliset eroittivat meidät aika ajoin melkein kaikista aineellisista apukeinoista, melkein kaikista tuotantovoimien elävistä lähteistä. Tietääkö herra Kautsky tämän? Tietääkö hän kuinka paljon hävitti, varasti ja rosvosi tuo vastavallankumouksellinen kansainvälinen heinäsirkkaparvi, mikä pilvinä ympäröi punaista maata, sitä raastaen ja hävittäen kaikilta tahoilta? Merkillistä, ettei Kautsky sanallakaan tästä mainitse.

Mutta — sanotaan meille — eihän sotakommunismin systeemikään edistänyt tuotantovoimien kasvua. Ei edistänyt. Myönnämme sen avoimesti. Mutta, herrat kritikoi, ilman sotakommunismia emme olisi voineet lyödä valkokaartilaisia.

Aikoinaan polemisoidessaan K. Renneriä vastaan kirjoitti Kautsky:

»Sotatalous on ohimenevä tila, josta toivotaan, ettei se nopeasti palaisi. Sen tähden se ei peräänny, jos sodan tarkoitus sitä vaatii, sellaistenkaan tuotantoprosessin muotojen edessä, jotka tekevät mahdottomaksi sen toistumisen yhtä suuressa mitassa ja jotka yhä enemmän supistavat sen alaa.... Tämän talouden tehtävänä on kustannuksia ja tuotantovoimien suojelemista huomioonottamatta valmistaa mahdollisimman suuri määrä 'hävitysvälineitä' ja välineitä, jotka 'kestävät' hävitysprosessissa».[4]

Tämän Kautsky kirjoitti kylläkin porvarillisesta taloudesta ja kirjoitti silloin sitä vastaan. Mutta mikäli on puhe sotatalouden lainalaisuudesta yleensä, niin pitää sanottu paikkansa myös proletariaatin käymään sotaan nähden. Siitä, että proletariaatti puolustautuu ja että sen sota on »oikeutettu sota», ei vielä seuraa, että se toisi mukanaan aineellisen hyvinvoinnin.

Sotakommunismi, joka ehdottomasti puolestaan supisti tuotantovoimien kehitystä, oli itse seuraus sodasta, s.t.s. seuraus interventionista ja sen kaikista ihanuuksista.

Jos tämän käsittää, ja sen käsittää, jos on vähänkään jäljillä rehellisyyttä, ei ole vaikea selvittää itsellensä sitä »ihmeteltävää» tosiasiaa, että neuvostojen valta lujittui samaan aikaan, kuin joukkojen kurjuus kävi suuremmaksi. Joukkojen kurjuuden aiheutti sota. Vallan lujittuminen taas johtui siitä, että tämä valta kävi hyvin sotaa, hyvin puolusti maata, jonka kansa oli ottanut tilanherroilta ja tehtaita, jotka proletariaatti oli ottanut kapitalisteilta. Siitä johtui »innostus» nälkäisissä ja repaleisissa puna-armeijalaisissa, jotka tappelivat kuin leijonat loputtomilla kansalaissodan rintamilla ja iskivät takaisin vihollisen, puolustivat ja lujittivat uutta valtiota hävittämällä vastavallankumoukselliset armeijat.

Heti kun päättyi sota, saarto ja interventioni, heti kun »sotataloudesta» siirryttiin »rauhantalouteen», sotakommunismin järjestelmästä uuden talouspolitiikan järjestelmään, niin heti myös alkoi meidän taloutemme nousu.

Ilkeämielinen vanhuksemme ei kuitenkaan näe tätäkään. Hän on vakuutettu (tai ainakin teeskentelee olevansa vakuutettu), että meidän taloutemme koko ajan menee alaspäin. Tuomitkaa itse. Kirjansa 21 sivulla hän kirjoittaa:

»Itse asiassa, jos bolshevistisen epätaloudellisen taloudenhoidon aiheuttama liikenteen ja tuotannon rappeutuminen jatkuu kuten tähän asti, niin pian saavutaan sellaiseen kohtaan, joka tekee mahdottomaksi kaiken demokraattisen liikkeen näköalat Venäjällä.»

Meidän mieltämme ei nyt kiinnitä se yhteys, jonka Kautsky edellyttää olevan taloudellisen nousun ja »demokraattisten» näköalojen välillä. Siitä tuonnempana. Meille on tärkeätä todeta, että Kautsky vakuuttaa meidän taloutemme kaiken aikaa luisuvan alaspäin.

Herra Kautsky vetää tästä sen johtopäätöksen, että meitä »odottaa tuho». Tämän johtopäätöksen »vetää» hän eri tapauksissa eri tavalla, mutta tällä kerralla emme kiinnitä huomiota siihen. Tällä johtopäätöksellä hän tarkoittaa kapinaa neuvostovaltaa vastaan:

»Hillitön ryöstötalous, jota bolshevismi harjoittaa Venäjän taloudellisia voimia kohtaan, tekee tällaisen lopun varsin todennäköiseksi».[5]

Vielä kiinteämmin esittää herra Kautsky tämän määritelmänsä sivulla 55:

»Heidän (s.o. bolshevikkien, N.B.) koko herravaltansa järjestelmä perustuu menettelytavoille, jotka johtavat häviöön, vaan ei teollisuuden nousuun. Se on varsin mahdollista, etteivät he koskaan ennätä Venäjää parantamaan, vaan vain hävittämään.»

Näissä päätelmissään on herra Kautsky esittänyt sellaisen määrän tunnotonta, julkeata ja häpeämätöntä tietämättömyyttä ja asiain tuntemattomuutta, osoittautunut niin sokeaksi pikkuporvariksi, että itse herra Dan, herra Kautskyn puoluetoveri, ei ole voinut sitä kaikkea sietää. Meidän aikaisemmin siteeraamassamme artikkelissaan kirjoittaa tämä venäläinen menshevikki seuraavaa:

»Tämä (s.t.s. herra Kautskyn) pessimistinen analyysi ja nämä perspektiivit olivat vississä mielessä oikeita vuoteen 1921 saakka, ennen »uuteen talouspolitiikkaan» siirtymistä.

»Ja ne voisivat jälleen muuttua oikeiksi, jos bolshevikit — jota varmaankaan ei kukaan odota — äkkiä palaisivat takaisin (ja voisivat palata takaisin) n.s. 'sotakommunismiin'. Ne eivät kuitenkaan vähääkään vastaa tämänpäiväisen Venäjän todellista kehityskulkua: jokaisen venäläisen työläisen ja talonpojan, joka on elänyt vuosien 1918–20 nälän, jokapäiväinen kokemus puhuu tämän tapaista kurjistumisteoriaa vastaan. Sitä vastaan puhuvat myöskin kaikki taloustilaston numerot...

Vuoteen 1921 saakka ei bolshevismin koko 'talous' ollutkaan mitään muuta kuin tuotantovoimien hävittämistä ja olevien varastojen kuluttamista. Silloin ei kansanjoukkojen epätoivo todella löytänytkään mitään muuta ulospääsyä kuin lakkaamatta toisiaan seuranneet kapinat, jotka saavuttivat tavattoman laajuuden, muuttuen lopuksi kansalaissodaksi».[6]

Varsin rakastettava kuva! Herra Kautsky sanoo: vuoteen 1920 saakka eivät asiat olleet niinkään huonosti, olipa olemassa joukkojen innostustakin, mutta nyt ei mikään kelpaa mihinkään ja asiat kehittyvät kapinaksi. Herra Dan väittää: ei, vuoden 1920 seutuvilla oli kaikki niin kauheata, että joukot koko ajan kapinoivat — mikä seikka myös vei kansalaissotaan, mutta se, mitä Kautsky puhuu nykyisestä tilanteesta, on ristiriidassa »kaiken kokemuksen» ja »kaikkien tilastojen» kanssa.

Mutta ottaahan Kautsky ratkaistavakseen kysymyksen kapinasta? Onhan Kautsky samansisältöisen »memorandumin» esittänyt toiselle internationalelle? Antaahan hän neuvoja imperialistisille valtioillekin? Niin että mitä ihmeteltävää tässä on? Sitähän juuri nimitetäänkin »tieteelliseksi todistelutavaksi», että todistuskappaleet ovat ristiriidassa sekä kokemuksen että tilastojen kanssa. Eihän tilasto kuten tunnettua, ole »tiedettä» ja »kokemus» taas on vain »karkeita empiirikkoja» varten.

Näiden molempien huomattavien sosialidemokraattisten »johtajien» polemiikki paljastaa sen tosiasian, että molemmat mainituista »johtajista» vääristelevät: herra Dan »vääristelee» nähdessään sotakommunismin ajassa vain pelkkää »huonoa» (hän ei edes näe sitä innostustakaan, josta puhuu Kautsky, sillä hän ei ymmärrä kansalaissodan ja meidän koko vallankumouksemme sisältöä, sotakommunismin välttämättömyyttä), herra Kautsky »vääristelee» melkein kaiken sillä hänen päätään komentaa »kansainliitto», mutta eivät marxilaisen ajattelun lait. Kautskyn esityksessä esiintyy »kansainliitto» kaikessa alastomuudessaan. Mutta siveellinen herra Dan kainosti peittää sen sosialidemokraattisella kauhtanalla.

Me osoitamme muuten Kautskylle aivan liian suurta kunnioitusta. Vihassaan proletaarista valtiota kohtaan on hän mennyt pitemmälle kuin hänen omat isäntänsä, esim. englantilaiset kapitalistit (näin sattuu muuten usein n.s. »uskollisille» lakeijoille). Niinpä esim. tunnettu, mitä »vakavin» englantilaisen liikemiesmaailman lehti, »The Economist», kirjoittaa marraskuun 15 päivän numerossaan 1924 otsakkeella »Venäjän taloudellisen aseman probleemeja» varustetussa kirjoituksessaan uuden talouspolitiikan alkuajoista (s.t.s. vuodesta 1921) seuraavaa:

»Venäjän uuden, joskin rajoitetun kukoistuksen (prosperity) alku voidaan merkitä alkaneeksi tämän muutoksen tapahtumisesta».

Vuoden 1924 loppuun nähden toteaa »Economist»:

»Muutamat, ulospäin paraiten näkyvät ilmiöt taloudellisen aseman paranemisesta, mikä on saavutettu tämän vuoden alussa, ovat kaikille tunnettuja. Kulkulaitoksen paraneminen, työsuhteiden paraneminen ja ennen kaikkea valtion pankkisetelien (tshervontsien) avulla aikaansaatu luja valuutta arvottomien neuvostosetelien tilalle — tämä reformi saatiin lopullisesti käytännössä toteutetuksi kesällä — ovat olleet enimmän mainitsemista ansaitsevat saavutukset; mutta myöskin paremmat teknilliset metoodit finanssien alalla, samoin kuin muutamilla muilla aloilla (in the Finance and certain other Departments), kuten myös sangen huomattava tuotannon kohoaminen (as well as the very definite rise in Production) ovat olleet sangen suurimerkityksellisiä enteitä.»

Jokainen, joka vähänkin on seurannut taloudellista kirjallisuutta, tietää, että »Economist» -lehteä voidaan epäillä mistä tahansa, mutta ei suinkaan liian suuresta myötätunnosta Neuvostoliittoa kohtaan. Mutta Kautsky! Kautsky asettaa tämänkin lehden toimittajat varjoon!

Ottakaamme »Frankfurter Zeitung»-lehti. Siinä luemme taloutemme viimeaikaisesta kehityksestä seuraavaa:

»Venäjän talous elpyy. Vaikkapa epäilisimmekin virallista taloustilastoa, täytyy meidän kuitenkin myöntää oikeaksi se tosiasia, minkä omin silmin olemme voineet todeta. (Kuulkaa, herra Kautsky! N. B.) Moskovan tavattoman liikehyörinän täytyy hämmästyttää sitäkin, joka ei, kuten minä, voi verrata tilannetta joitain vuosia sitten vallinneeseen lamaannustilaan. Sellaista ei voida keinotekoisesti asettaa näyttämölle. (Kuulkaa, kuulkaa, herra Kautsky!). Puolueettomat todistajat kertovat minulle samallaisia viestejä maaseudulta. »Meidän myrskyinen nousumme» on iskusana, jonka kuulee kaikkien suusta».[7]

Tai, te herra Kautsky, ehkä ajattelette, että me olemme johtaneet harhaan myöskin »Frankfurter Zeitungin» kirjeenvaihtajan? Etkö teitä hävetä, vanha parjaaja?

Me voisimme vedota vielä useihin samantapaisiin todistuksiin. Mutta eiköhän tässä jo liene kylliksi. Jokainen puolueeton lukijako näinkin huomaa, että Kautskyn »todisteihin» ja »tieteeseen» nojaaminen merkitsee likipitäen samaa kuin arkkipiispan asettaminen meteorologisen laitoksen johtoon.

Mutta esittäkäämme joitakin numeroita. Kaikkein ensiksi esitämme muutamia summittaisia numeroita maataloudesta. Keskustilastohallinnon tietojen mukaan on kehitys tällä alalla seuraavanlaista:

 

Kylvöalan ja karjakannan vaihtelut Neuvostoliitossa ilman Turkestania, Taka-Kaukasiaa ja mongolien-burjaattien tasavaltaa vuosina 1916–1924.[8]
 
Vuosi Yleinen kylvöala tuhansissa desjatiinoissa
Kylvöala yhteensä Talviviljoja Suviviljoja
1916 87,382,9 27,837,7 59,545,2
1923 70,861,0 26,525,3 44,335,7
1924
 
77,241,7
 
28,158,9
 
49,082,8
 
Karjaa tuhansissa päissä
Vuosi Hevosia Sarvikarjaa Lampaita ja
vuohia
Sikoja
1916 31,542,8 50,074,6 84,353,5 19,527,7
1923 21,408,1 41,268,6 58,258,7 9,394,9
1924 22,878,0 47,596,8 69,959,8 17,202,2

 

Näistä taulukoista käy täysin selvästi esille, että maatalous lähenee nopeasti rauhanaikaista tasoa, ja että kylvöala viime vuonna on huomattavasti laajentunut, huolimatta huonosta sadosta. Kuten taulukosta näkyy on talviviljojen kylvöala ylittänyt kylvöalan vuonna 1916. Seuraavasta yksityiskohtaisemmasta taulukosta[9] näkyy, miten tämä kehitys on tapahtunut. Jos tarkastamme talviviljojen kylvöalaa vuosittain, saamme seuraavan kuvan:

 

Vuosi Tuhansissa desjatiinoissa
1916–17 27,981,0  
1921–22 22,363,8 -
1922–23 26,582,0 +
1923–24 27,606,5 +
1924–25 28,382,6 +

 

Huolimatta siis Kautskyn voivotteluista on meillä sekä maanviljelyksen että karjakannan alalla havaittavissa huomattavaa nousua. Jos v. 1916 luku merkitään 100:lla, on vastaava luku v. 1923 81,0 ja v. 1924 — 88,0 (talviviljojen vastaavat luvut ovat 95,3 ja 101,3).[10]

Karjan suhdeluvut[11] ovat seuraavat:

 

Vuosi Hevosia Sarvikarjaa Lampaita Vuohia Sikoja
1916 100 100 100 100 100
1923 67,9 82,4 69,5 57,5 48,1
1924 72,5 95,0 83,4 71,5 88,1

 

Paljon hitaammin käy kohoamisprosessi teollisuudessa. Teollisuuden kasvaminen, mikä todella on käynyt myrskyisäksi vuoden 1924–25 toisella puoliskolla, kuvastuu hyvin seuraavasta taulukosta:

 

Teollisuustuotannon arvo keskustilastohallinnon laskelmien mukaan:[12]
 
Tuhansissa rauhanajan ruplissa Prosenteissa vuoteen
1921–22 verraten
Jatkuvassa
vuosituotannossa
Sesonki-
teollisuudessa
Yhteis-
summa
Jatkuvassa
tuotannossa
Yhteensä
1921–22 833,284 16,996 850,280 100 100
1922–23 1,199,369 39,497 1,238856 144 146
1923–24 1,553,367 64,468 1,617,835 187 190
I. puoli vuosi
1924–25
1,174,235        

 

Me siis näemme, että vuoden 1924–25 ensimäisen vuosipuoliskon luku on melkein yhtä suuri kuin luku koko edellisenä vuonna, vaikka sekin jo osoitti huomattavaa nousua. Jos otamme sodanedellisen ajan numerot,[13] saamme seuraavan kuvan:

 

1921–22 23 %
1922–23 23 »
1923–24 40 »
1924–25 (olkaa hyvä) 70 »

 

Nykyään olemme jättäneet taaksemme jo nämäkin luvut; meidän teollisen kehityksemme vauhti kasvaa jatkuvasti, varsinkin mitä raskaaseen teollisuuteen tulee, joka tosin kohoaa vasta viimeisenä, mutta kohoaa todella myrskyisellä vauhdilla.

Tämän ohella kohoaa myöskin työläisten realipalkka. Suurin piirtein katsoen tekee työpalkka nykyään teollisuuden kaikilla aloilla, jos otetaan huomioon n. s. »maksuton avunanto» työläisille, 85 % sodanedellisestä palkasta. Useilla aloilla palkka on huomattavasti korkeampi sodanedellistä palkkaa. Tuotantovoimien kehityksen mukana tulee myös työpalkka kasvamaan, ja me olemme täysin vakuutettuja siitä, että tämä kasvaminen käytännössä voidaan toteuttaa.

Esitämme vielä muutamia numeroita muilta talouden aloilta. Seuraava vaatimaton taulukko kuvastaa kulkulaitoksen kehittymistä:

 

Keskimääräinen päivälastaus
(Lastattujen vaunujen luku)
 
Vuosineljännekset Keskimäärin
vuodessa
Vuosi I neljännes II neljännes III neljännes IV neljännes
1921–22 10,022 8,825 10,020 9,482 9,590
1922–23 11,971 11,809 11,299 11,895 11,744
1923–24 13,514 12,996 13,056 14,525 13,517
1924–25 16,344 16,374 16,637

 

Mitä enempi yleinen tavaranvaihto maassa laajenee, sitä suurempi merkitys tulee luoton osalle. Sen ohella kasvaa myöskin pankkien merkitys. Tämän kuvaamiseksi esitämme seuraavat numerot, jotka osoittavat valtiopankin balanssin kasvamista:

 

Valtiopankin balanssi (miljoonissa ruplissa)
1. Tammikuuta 1922 53,0
1.          » 1923 131,0
1.          » 1924 1,099,1
1.          » 1925 2,051,2
23. kesäkuuta 1925 2,849,3

 

Lopuksi vielä joitain sanoja valtiobudjetista. Kaikki myöntävät, eikä siitä voikaan olla mitään riitaa, että me olemme lujittaneet rahasysteemimme ja sen mukana myös valtiobudjetin. Meidän valtiobudjettimme kasvaa nopeasti, kuvastaen sekä suuruutensa että sisäisen rakenteensa puolesta SNTL:n talouden yleistä kasvamista. On kylliksi, kun huomautamme, että alustavien laskelmien mukaan vuoden 1925–26 kokonaisbalanssin oletetaan tekevän 3,560 miljoonaa ruplaa eli 870 ruplaa (s.t.s. 32,6 %) enemmän kuin kuluvan vuoden budjetti.

Ehkäpä nämä summittaiset luvut tyydyttävät meidän tarkoitustamme.

Mikä on sitten tulos?

Nämä luvut todistavat Kautskyä vastaan.

»Economist» on tässä kysymyksessä häntä vastaan.

Samoin on »Frankfurter Zeitung».

Herra Dan on häntä vastaan.

Herra Danin todistuksen mukaan on myöskin »jokaisen talonpojan ja työläisen kokemus» häntä vastaan.

»Todistajat» — ovat mitä erilaatuisimpia. Mutta se ei ollenkaan häiritse meidän sankarimme mielenrauhaa! Mitäpä merkitsevät hänelle numerot? Mitä tosiasiat? Mitä »todistajat»? »Censeo Carthaginem esse delendam»! (Olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä!) Punainen Kartago, Moskova, on hävitettävä!

Ja tätä tarkoitusta varten kelpaavat hänelle kaikki keinot. Jos se käy päinsä Ententen avulla, on Entente hyvä. Jos se käy päinsä parjauksen avulla, käytettäköön, parjausta. Tosiasiat eivät kelpaa. Piru vieköön tosiasiat! Todistajat »erehtyvät» — todistajat hiidenkattilaan!

Siten huutaa ja meluaa historian suurella sotatiellä marxilaisuuden entinen johtaja, nykyinen luopio, herra Karl Kautsky.

 


Viitteet:

[1] Kautskyn kirja, siv. 27.

[2] Kautskyn kirja, sivut 36–37.

[3] Kautskyn kirja, siv. 9.

[4] Kautsky, Kriegsmarxismus. Sivu 59.

[5] Kautskyn kirja, siv. 38.

[6] Danin ennen mainittu kirjoitus, siv. 11.

[7] Erstes Morgenblatt der »Frankfurter Zeitung», Nr. 473, s. 4.

[8] »SNT:n talous numeroissa», 2. vuosikerta. Keskustilastohallinnon kustantama. Moskova 1925, siv. 153.

[9] V. Revjakin: »Talvikylvö 1924–25 ja sen pinta-ala», »Sosialistinen talous», 2. nidos, s. 302. Se pieni eroitus, mikä edelliseen taulukkoon verrattuna on vuoden 1924–25 numeroissa, johtuu siitä, että Ukrainaa koskevat numerot on otettu Ukrainan keskustilastohallinnon tiedonannoista.

[10] »SNTL:n talous numeroissa», s. 174.

[11] Sama teos, sivut 212–215.

[12] SNTL:n valtioteollisuus talousvuoden 1924–25 ensimäisellä puoliskolla. Prof. L. B. Kafenhausin toimittama tilastollistaloudellinen katsaus, s. 8.

[13] Tov. Dshershinskin selostus STNL:n 3. neuvostojen edustajakokoukselle, painettu »Taloudellinen elämä» -lehdessä 16 p:nä toukokuuta 1926 N:o 110.