Nikolai Buharin

Sosialidemokraatit ja Neuvostoliitto

1925


VIII

Sosialistisen rakennustyön kehitys yleensä ja sen ristiriidat

Meidän taloudellisen elämämme kehityksen arvostelusta vetää Karl Kautsky seuraavan johtopäätöksen:

»Bolshevistinen komento ei käytännössä ole merkinnyt minkään uuden, korkeamman, pääomasta riippumattoman tuotantotavan rakentamista, vaan pelkkää omistavien ryöstämistä (sondern bloss die Pluenderund der Besitzenden), minkä ohella samalla on tapahtunut tuotannollisen kehityksen tukkeutuminen, mikä on johtanut valtion nopeaan köyhtymiseen. Ollen kykenemättömiä tätä vastustamaan, näkivät he (bolshevikit, N.B.) ainoan pelastuksensa paljon rikkaamman länsi-Europan ryöstämisessä, jota varten heille taas oli tarpeen maailmanvallankumous, s.t.s. julkinen tai salainen sota ulkomaiden hallituksia vastaan. Tämä itse asiassa vallitseva, joskaan ei aina julkisesti tunnustettu sotatila merkitsi Venäjän eristämistä muusta maailmasta».[1]

Panemme ensi hätään vain lyhyesti merkille, että siteeraamassamme kohdassa jälleen tehdään koko joukko alhaisia ja siivottomia väitteitä.

Ylempänä jo näimme, että Kautsky myöntää interventionin taantumuksen sodaksi vallankumousta vastaan. Interventionin päätarkoituksena oli taistelu vallankumouksen mahdollista Europaan siirtymistä vastaan — eikö totta? Mutta nyt meille jälleen kerran osoitetaan, että vallankumous on ryöstöä ja sen levittäminen ryöstäjien ansa »paljon rikkaamman Europan ryöstämiseksi». Mutta jos tämä taas pitää paikkansa, niin miksi sitten täytyi heittää interventio siksensä? Eikö sitten saa puolustautua »pelkkää ryöstämistä» vastaan, jolla ei ole mitään laajempaa merkitystä alempien tuotantomuotojen muuttamiseksi korkeammiksi?

Kautsky on niin tulisella kiireellä rientänyt levittämään »raporttejaan» ja juorujaan, pitänyt niin tavatonta hoppua ehtiäkseen kertomaan porvaristolle mahdollisimman paljon miellyttävää ja hyödyllistä, että on menettänyt aatevarastostaan nekin »margariini-marxilaisuutensa» jätteet, jotka ovat olleet hänen viimeisenä »tieteellisenä» ansionaan. Olettakaamme, ettei meillä ole ollut eikä ole mitään proletaarista vallankumousta. Mutta tietäähän Kautskykin, eitä me olemme lyöneet nurin ja hävittäneet feodaalisen maaomistuksen. Kautsky tietää, että tämä maaomistus oli feodalistiseen maaorjuuteen perustuvan Venäjän takapajuisuuden huomattavimpana taloudellisena sisältönä. Mutta jos asia on näin, on helppo ymmärtää, että jo yksin tästäkin, meidän Kautskylle tekemästämme myönnytyksestä, seuraa, että Kautsky on — petturi ja luopio. Sillä tässä tapauksessa olisi hän pettänyt porvarillisenkin vallankumouksen.

Itse asiassa Kautsky pettää samanaikaisesti sekä porvarillisen että sosialistisen vallankumouksen. Sekin saattaa olla johdonmukaisuutta vissiltä näkökannalta nähtynä. Sillä imperialistinen europalais-amerikalainen porvaristo, jonka agenttina Kautsky esiintyy, on läpikotasin ja kaikkialla vastavallankumouksellinen: Kiinassa ja Saksassa, Marokossa ja Englannissa, Egyptissä, Intiassa, Amerikassa, Japanissa, — joka paikassa. Sen mielestä on vallankumous missä maassa tahansa joukkoryöstöä, maailmanvallankumous — tämän ryöstön moninkertaistuttamista ja vallankumouksen johtajat — pääryöstäjiä. Tämä »tieteellinen» mielipide täyttää kaikki keltaiset katulehdet ja pankkipösöjen arvokkaat julkaisut, se vaivaa piispojen ja kuninkaiden, kenraalien, kokeneiden diplomaattien ja poliisiurkkijain, kapitalististen tehdaspomojen ja sosialidemokraattisten johtajien aivokoppia.

Mutta heittäkäämme tästä puhuminen sikseen (palaamme siihen toisessa tilaisuudessa) ja siirtykäämme »tuotantotapaa» koskeviin kysymyksiin. Edellisissä luvuissa olemme jo kyllin selvästi osoittaneet ja todistaneet sankarimme ajatusmaailman pitämättömyyden tällä alalla.

Hänen väitteensä kasvavasta kurjuudesta osoittautui valheeksi.

Hänen väitteensä siitä, että meidän pelastumisemme on konsessioneissa, osoittiutui valheeksi.

Menshevistiset lavertelut siitä, että meidän kasvumme on voittavan kapitalismin kasvua, ovat osoittautuneet valheiksi.

Väite siitä, että meidän kehityksemme pääsuunta on kehittymistä tähän kapitalismiin, on osoittautunut valheeksi.

Ja niin edespäin. Ja niin poispäin.

Täytyy hävetä Kautskyn puolesta, joka on muuttunut noin puhdasveriseksi juoruakaksi, noin matalamieliseksi ja mauttomaksi porvariston puolustajaksi, noin kevytmieliseksi tosiasiain väärentäjäksi...

Itse asiassa herra Kautsky saarnaa Engelsin aikoinaan niin armottomasti pilkkaaman »väkivalta-teorian» sovelluttamista bolshevikkeihin. Lokakuussa ja sen jälkeen on muka ylläpidetty jättiläismäistä ryöstöä. Tätä ryöstöä harjoitettiin kotona. Mutta sitten tahdottiin ryöstäminen ulottaa myöskin vieraiden taloihin. Sanalla sanoen eletään »ryöstöstä ja väkivallasta». Se on erinomainen »esitys». Mutta sanokaa hyvät lukijamme, eikö tämä muistuta tunnettua kaskua italialaisista, jotka »hankkivat vaivaisen elatuksensa lainaamalla toinen toisiltaan»?

»Maailmanvallankumous» siinä mielessä, että me ryöstäisimme muita maita, ei vielä ole tapahtunut. Tähän saakka eivät muka »muut maat» ja »rikas Europa» ole ryöstäneet meidän maatamme. Ovatpa kyllä. Ja tämä ryöstö on päälle päätteeksi tapahtunut Kautskyn puolueen suosiollisella myötävaikutuksella. On tarpeeksi kun muistamme saksalaisten joukkojen toimeenpaneman Ukrainan miehityksen. Meidän, koko maailmaa käsittävää voittoamme ei vielä ole saavutettu. Mutta jollakin ihmeellisellä tavalla me elämme, kehitymme, kuljemme eteenpäin, ja pian tulevat työläisten ja talonpoikien tavattomat joukot viettämään voittonsa kahdeksatta vuosipäivää ... No mitäpä siitä, kunnioitettava sosialidemokraattinen mestari antaa mainioita selvityksiä!...

Palatkaamme kuitenkin takaisin itse asiaan. Olemme ylempänä nähneet kehityksemme perussuunnan kaupan ja teollisuuden alalla. Nyt tulee meidän teoreettisesti käsitellä koko kehitystä kaikessa laajuudessaan. Sillä sosialistisen rakennustyön tiet meidän talonpoikaisessa maassamme, samoin kuin sosialistisen rakennustyön tiet yleensäkin, ovat nyt tulleet tavattoman paljon selvemmiksi kuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin proletariaatti ja sen puolue ensi kerran äkkiä joutuivat positiivisen rakennustyön probleemeja käytännössä ratkaisemaan.

Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitossa meillä on vallalla tavattoman paljon mitä erilaisimpia talousmuotoja. Keskuksesta kaukana olevilla idän perukoilla, Kaukasiassa j.n.e., on vielä seutuja, joissa tavataan heimo-yhteiskunnan jätteitä, selvine merkkeineen alkuperäisestä kommunismista. Paikoin tavataan feodaalisia suhteita, yleensä luonnontaloutta. Maataloudessa on vallitsevana muotona tavaraa tuottavan talonpojan pikkuporvarillinen talous, jonka kehitys tavaran tuotantoon nähden vaihtelee eri seuduilla sangen tuntuvasti. Yksityistalouksien joukkoon sekaantuneena tapaamme joukon kollektiivisia muotoja (artelleita, kollektiivisia talouksia, maatalouskommuuneja j.n.e.) Verrattain pientä osaa esittävät n.s. »neuvostotaloudet», s.o. valtion tilat ja viljelykset. Tämän kaiken yhteydessä, ei ole unohdettava sitä seikkaa, että maa on kansallistettu.

Talonpoikaistaloudesta välittömästi »juontuva» koti-ja käsiteollisuus, siis se kääpiömäinen pikkuteollisuus, joka lukemattomilla taloudellisilla siteillä liittyy maatalouteen, ja jonka merkitys maan yleisessä taloudessa ei suinkaan ole ollut vähäinen. Talonpoikaistalouteen ja sen teollistuttamiseen kuuluu välittömästi joukko osuustoiminnallisia talonpoikien tuotannollisia yhtymiä (voi- ja juustomeijerit, tärkkelys- ja siirappitehtaat j.n.e.)

Kaupungeissa ja taajaväkisissä yhdyskunnissa tapaamme myöskin joukon mitä erilaisimpia talousmuotoja. Valtion teollisuuslaitosten rinnalla on siellä »puhtaasti» yksityisten yrityksiä sekä laitoksia, jotka on annettu vuokralle yksityisille henkilöille, konsessioneja, osuustoiminnallisia yrityksiä ja »sekayhtiöitä», joiden osakkaina toiselta puolen ovat yksityiset kapitalistit ja toiselta puolen proletariaatin valtio. Mutta kaikkien näiden erilaisten talousmuotojen keskellä, joiden yhteiskunnallinen luokkasisältö myöskin on erilainen, muodostavat valtion laitokset valtavan taloudellisen varustuksen, jonka rinnalla kaikki muu jää kauaksi taka-alalle.

Tästä näkyy kuvan koko kirjavuus. Talousmuodot, jotka vuosisatojen ja vuosituhansien aikana seuraavat toinen toistaan, ovat meillä meidän alueemme tavattoman laajuuden vuoksi samanaikaisesti olemassa. Toiminta-ala on tavattoman laaja: toisella äärellä on — heimo-yhteiskunta, toisella — valtio-sosialistinen tehdas. Näiden talousmuotojen oikea yhteensovittaminen, niitä vastaavien taloudellisten kiihokkeiden oikea yhteensovittaminen, niitä vastaavien yhteiskunnallisten luokkavoimien oikea yhteensovittaminen, s.t.s. proletariaatin johdon turvaaminen ja sosialististen muotojen nopeampi kehittäminen, on poikkeuksellisen vaikea ja monimutkainen tehtävä.

Jos heitämme silmäyksen kehityksen kokonaiskulkuun, huomaamme helposti seuraavat perustavaa laatua olevat lait.

Sotatalouden aikana, tuotantovoimien laskiessa — interventionistien y.m.s. toiminnan vuoksi — täytyi kaupungin antaa perään maaseudulla. Oloissa, jolloin tuotantoprosessi oli aivan epänormaalista ja säännötöntä (ei ollut leipää, raaka- ja polttoainetta, oikeata kulkulaitosta j.n.e.) osottautui joustavampi pikkutuotanto olevan edullisemmassa asemassa kuin suurtuotanto.

Nykyisen nousun kautena, mikä nousu alkoi uuden talouspolitiikan käytäntöönottainisesta ja oli erikoisen tuntuva kuluneena taiousvuonna (1924–25), on kehityksen suunta selvästi päinvastainen. Taloudellisesti kaupunki jäleen johtaa maaseutua. Laki suurtuotannon etevämmyydestä astuu täysiin oikeuksiinsa. Sen vuoksi valtion teollisuus täydellisesti johtaa taloudellisesti kaikkea muuta tuotantoa, lujittaen tätä johtoasemaansa kuukausi kuukaudelta maan koko taloudellisessa elämässä. Maaseutu seuraa kaupunkia, kaupunki valtion teollisuutta: siinä Neuvostoliiton taloudellisten muotojen realinen keskinäinen suhde.

Edellisissä luvuissa olemme nähneet, miten tämä kehitys kuvastuu numeroissa. Tämän lisäksi on vain mainittava, että me — äskettäin laadittujen suunnitelmien mukaan talousvuodelle 1925–26 — tämän vuoden loppuun mennessä saavutamme ennen sotaa vallinneen tason, jopa paikoin ylitämmekin sen. Mitä enemmän meidän valtion teollisuutemme kasvaa, sitä paremmin voimme kehittää suunnitelmallisuutta, s.t.s. asettaa koko taloudellisen kehityksemme järkiperäiselle pohjalle. Jo nykyäänkin me voimme turvautua toimenpiteisiin, joita ei mitenkään voida ottaa käytäntöön yksityistalouteen perustuvassa järjestelmässä, ja on varmaa, että lähivuosina rupeaa hämmästyttävällä voimalla vaikuttamaan ei vain laki suurteollisuuden etevämmyydestä, vaan myös taloudellinen laki suunnitelmallisen talouden etevämmyydestä. Tämän mukana keskinäiset suhteet valtio- ja yksityistalouden välillä tulevat yhä ratkaisevammin muuttumaan ensimainitun eduksi.

Näin asetamme me kysymyksen. Mutta Kautsky ei olisikaan Kautsky, jollei hän tähänkin kysymykseen nähden vaivautuisi keksimään mahdollisimman paljon tuhmuuksia.

»Bolshevistinen ajatustapa, — kirjoittaa hän — joka ei pidä teoreettisia abstraktioneja yksinkertaistumisena, vaan todellisuuden tarkkana heijasteluna, on sokea kaikille ylimenokausille. Se näkee vain joko pääoman diktatuurin tai proletariaatin diktatuurin, joko täydellisen kapitalismin tai täydellisen sosialismin, mutta ei mitään siltä väliltä».[2]

Kuten tunnettua, on »bolshevistinen ajattelutapa» saanut selvimmän ilmauksensa tov. Leninin »ajattelutavassa». Mutta sellainen Kautskyn väite, että Lenin oli »sokea» ylimenokausiin nähden, merkitsee vain sitä, että Kautsky jälleen kerran paljastaa siirtymisensä vastavallankumouksen sokeiden puolustajien joukkoon. Ei kukaan ole antanut sellaista arvoa konkreettiselle erittelylle, ylimenomuotojen ja niiden kirjavuuden ja monien vivahduksien huolelliselle tutkimiselle kuin Lenin. Tässä suhteessa ei tarvitse sanoja tuhlata. Mutta ihmeellisintä on Kautskyn väitteessä se, että hän viitatessaan olemattomaan okaan meidän silmässämme, ei ole näkevinään kokonaista hirttä omassa tähystyslaitteessaan. Itse asiassa onkin se juuri itse Kautsky, joka haukkumalla haukkuu meitä siitä, ettemme ole toteuttaneet täydellistä kommunismia. Onhan se juuri hän, joka, tehdessään viittauksia meidän liitostamme konsessionien saajien kanssa ja laajentaessaan näiden merkityksen yli kaikkien rajojen, käyttää argumenttia »täydellisestä sosialismista». Hänhän se juuri osoittaa sormellaan ylimenomuotoja ja tekee siitä johtopäätöksensä kommunismin romahduksesta, vaivautumatta ajattelemaan tai ottamaan selvää, mihin suuntaan kehitys kulkee, mitenkä muuttuu keskinäinen suhde eri talousmuotojen välillä, millainen on meidän taloutemme kehityksen pääsuunta. Ja sen jälkeen hän tulee kirkkain otsin ja, viattomana tarkastellen meitä, alkaa syyttää meitä siitä, mihin hän itse on kurkkua myöten syypää. Ja tätä vielä sanotaan »kritiikiksi»!

Tässä täytyy meidän sivumennen pysähtyä sekä meille että herra Kautskylle oleelliseen kohtaan. Toivottavasti on jo tullut todistetuksi, että me näemme sekä sosalismin että ylimenokaudet. Mutta tosiasiaksi jää se, että Kautsky näkee »ylimeno-kokoomuksen», mutta ei näe (on »sokea») proletariaatin diktatuuria koska hän on toivottomasti takertunut kokoomukseen. Kautsky on valinnut esimerkkinsä tavattoman epäonnistuneesti. Kautsky on yksinkertaisesti joutunut omaan satimeensa. Sillä kuten ylimenomuodot sosialismiin eivät sulje pois liikehtimistä sosialismia kohti, vaan juuri sitä edellyttävät, siten myöskin marxilaisten tulee tarkastella mahdollisia ylimenomuotoja porvariston diktatuurista proletariaatin diktatuuriin juuri proletariaatin diktatuuriin liikehtimisen kannalta. Proletariaatin diktatuuri on näet ehdoton edellytys ei ainoastaan riistettyjen riistämiselle, vaan myöskin sitä seuraavalle orgaaniselle siirtymiselle sosialismiin — tietysti taloudellisten ylimenomuotojen kautta. Mutta Kausky on kerta kaikkiaan »hävittänyt» proletariaatin diktatuurin!

Palatkaamme kuitenkin jälleen pääasiaan.

Tuotantovoimien kasvu on siis meillä johtanut valtio-sosialistisen suurteollisuuden johtoasemaan. Nyt on meidän tarkasteltava, miten tämä kehitys käytännössä tapahtuu. On silminnähtävää, että se koneisto, joka määrää yhteyden eri talousmuotojen välillä, ennen kaikkea valtion teollisuuden ja pienen talonpoikaistalouden välillä, sijaitsee juuri tavaranvaihdon alalla, ja on siis tällä vaihtoprosessilla, mikä tekee mahdolliseksi tuotannon kiertokulun, todella jättiläismäinen osuus suoritettavanaan. Kuten tunnettua on vaihto- ja tuotantoprosessin keskinäinen vaikutus toinen toiseensa sangen suuri. Juuri sen vuoksi onkin kysymyksellä, mikä koskee vaihtoprosessin järjestömuotoja, meidän oloissamme tavattoman suuri merkitys. Tässä näemme osuustoiminnan, ennen kaikkea maataloudellisen osuustoiminnan, tavattoman suuren, periaatteellisesti uuden tehtävän.

Voittaneen proletariaatin pääprobleemina, sellaisessa maassa kuin meidän, on kysymys taloudellisesta yhteydestä yhtenäisen teollisuuden ja hajanaisen talonpoikaistalouden välillä, jonka hajanaisuudesta juuri johtuvat talonpojan työn yksilölliset ja yksityistaloudelliset vaikutteet. Koska tämä yhteys tapahtuu markkinoiden, oston ja myönnin, kautta, vaihtoprosessin kautta, jossa samanaikaisesti esiintyvät sekä teollisuuden että maatalouden tuotteet (vilja, raaka-aineet j.n.e.), niin on selvää, että juuri tällä alalla vallitsevista yhteyden muodoista suuressa määrin riippuu koko taloudellisen kehityksemme luonne.

Tässäpä juuri näkyykin se periaatteellinen ero, mikä vallitsee kapitalismin järjestelmän ja proletaarisen diktatuurin järjestelmän välillä, jossa viimemainitussa järjestelmässä suurteollisuus, kulkulaitos, luottolaitos (pankit) ja ulkomaankauppa ovat proletariaatin käsissä.

Kapitalistisessa järjestelmässä johtuu osuustoiminnan kasvu luonnollisesti talonpojan yksityiskapitalistisista harrastuksista (hän on tavarain ostajana ja myyjänä, yksityisomistajana, käyttää luottoa ja kasaa pääomaa) ja kehittyy edelleen kiertämättömästi kapitalistiseen suuntaan. Mutta aivan toisin on asianlaita proletaarisen diktatuurin luomissa oloissa, sillä siellä on taloudellinen ilmapiiri, koko taloudellista elämää »johtava voima» aivan toinen. Jokaiselle marxilaiselle on selvää, että maatalouden ja sen kehityksen käsittäminen eristettynä, kaupungin teollisuuden, luotto- ja kulkulaitoksen, tieteen j.n.e. kehityksen ulkopuolella, on typerää ja metodologisesti väärää. Siitä seuraa, että periaatteelliset muutokset kaupungin tuotantosuhteissa saavat aikaan periaatteellisia muutoksia myöskin maaseudun kehityksen luonteessa. Luonnollisesti ei sellainen kehitys tapahdu tasaisesti, ilman vastakohtia, yhtenäisellä, keskeytymättömällä ja välittömästi sosialistisella tavalla. Mutta huolimatta kaikista syrjähypyistä ja vastakohdista, huolimatta kehityksen mutkaisista poluista, johtaa kehitystä ylläpitävien voimien yhteissumma kohti sosialismia.

Millä tavalla?

Marxilaisessa kirjallisuudessa on usein huomautettu siitä, että kun esim. joku luotto-osuuskunta ryhtyy suhteisiin kapitalistisen pankin kanssa, syntyy n.k. »etujen yhteisyys» (»Interessengemeinschaft») sen ja pankin välillä. Kun osuuskunta tuotteittensa myönnissä sitoutuu suurten tukkuostajien kanssa keskinäisiin suhteisiin, joista on vaikea päästä ja joita on vaikea lyhyessä ajassa saada puretuksi, joutuu se näistä vissillä tavalla riippuvaiseksi. Samoin on asianlaita ostoihin nähden. Ja koska nämä ratkaisevat taloudelliset järjestöt ovat kapitalistien käsissä, kasvaa osuustoiminta kiertämättömästi kiinni kapitalistiseen järjestelmään. Jos tähän vielä lisäämme, että osuustoiminnallisten järjestöjen johtoaines tulee porvariston ja tilanomistajien keskuudesta, niin saamme verrattain täydellisen kuvan. On helppo käsittää, että meillä muodollisesti, s.t.s. aineellisen yhteiskunta-taloudellisen prosessin järjestömuodon kannalta katsottuna asianlaita on suunnilleen sama, mutta asiallisesti, s.t.s. itsensä tämän aineellisen prosessin kannalta katsottuna saadaan kokonaan toisellainen kuva. Meillä on myöskin nähtävissä yhä voimakkaammaksi käyvä »kiinnikasvamis»-prosessi, mutta se ei merkitse kiinnikasvamista kapitalistisiin järjestöihin, vaan proletaarisen valtion talousjärjestöihin. Tämä ei ole liittoutumista kapitalistisen teollisuuden, vaan työväenluokan valtioteollisuuden kanssa. Ei ole olemassa mitään riippuvaisuutta kapitalistisista pankeista, vaan luottosuhde ja yhä kiinteämmäksi kehittyvä »etujen yhteisyys» proletaarisen valtion luottoelimien kanssa. Joka näkee vain asian kapitalistisen puolen käsittämättä kokonaisprosessia, se yksinkertaisesti ei ymmärrä meidän vallankumouksemme tarkoitusta, eikä meidän taloudellisen kehityksemme pääsuuntia.

Talonpoikaisten järjestäminen vaihtoprosessin sisällä johtaa ehdottomasti myöskin kollektiivisten muotojen lisääntymiseen tuotantoprosessissa, alkaen niistä maatalouden haaroista, joita teollistuttamis-prosessi ensi kädessä koskee. Neuvostovallan tietoisesti noudattama politiikka kaupungin ja maaseudun toisiinsa lähentämiseksi (tätä näkökohtaa noudatetaan jo nytkin uusien tehtaiden ja tuotantolaitosten rakennussuunnitelmia laadittaessa), maatalouden koneellistuttamiseksi ja sähköistämiseksi, tulee puolestaan tätä kehitystä voimakkaasti edistämään. Taloudellisessa suhteessa tulee siten valtiotalouden järjestävä osuus yhä ratkaisevammaksi.

Koko tämä prosessi tapahtuu markkinain kautta ja markkinain avulla. Se tulee tapahtumaan sitä nopeammin, mitä nopeammin meidän valtioteollisuutemme kehittyy. Tällä hetkellä on meidän ratkaistava kysymys peruspääoman luomisesta, s.t.s. kysymys realisesta sosialisesta »kasaantumisesta». Ulkomaisen luoton puuttuessa (voimme tulla toimeen ilman sitäkin, herra Kautsky! Emme aio kuolla, vaikkeivät herrat ulkomaalaiset kapitalistit tahdokaan antaa meille lainoja) täytyy meidän kääntää suurin huomiomme tavaranvaihdon nopeammaksi saamiseen maan sisällä. Nopeampi, vapaasti tapahtuva vaihto merkitsee tietysti myöskin kapitalististen suhteiden kasvamista. Nykyisellä kehitysasteellamme ei tämä kuitenkaan ole meille niinkään vaarallista, sillä nopeammin tapahtuvan tavaranvaihdon mukana tulevat myöskin sosialistiset talousmuodot ja ja niistä riippuvat osuustoiminnalliset muodot entisestään paljon nopeammin kehittymään, ja sosialististen talousmuotojen ominaispaino tulee siten lakkaamatta suurenemaan. Siten ne »myönnytykset», joita me teemme kapitalismille, ja se »perääntyminen», jota me suoritamme, itse asiassa ovatkin meidän taloudellista hyökkäystämme nykyisissä olosuhteissa, sillä meidän taloudellisten voimiemme ylivoimaisuus tulee päivä päivältä yhä selvemmin näkyviin.

On huvittavaa panna merkille, että tämän seikan tunnustavat, joskin hampaitaan kiristellen, meidän paatuneimmat vihollisemmekin porvariston taantumuksellisimmassa leirissä. Niinpä luemme englantilaisen taloudellisen aikakauslehden »Statist'in» varsin myrkyllisessä pääkirjoituksessa (»The russian position») seuraavaa:

»Äskettäin heränneet toiveet siitä, että neuvosto-johtajat aikoisivat panna toimeen huomattavia muutoksia taloudellisessa järjestelmässään, eivät ikävä kyllä ole toteutuneet; yhä selvemmäksi käy, ettei heillä ole vähintäkään vakavaa tarkoitusta systemaattisesti luopua (abandoning) v. 1917 aletusta suuresta yhteiskunnallisesta kokeesta. On kyllä totta, että kuuluisan nepin (uuden talouspolitiikan) kehitys on sivuuttanut muutamia jatkuvia etappeja, ja että perääntymistä puhtaasta kommunismista on edelleen tapahtunut, mutta niin paradoksaaliselta kuin asia näyttääkin, on näiden muutosten lopullisena tarkoituksena todellisuudessa ollut saada aikaan kommunistisen järjestelmän jatkuvaisuus (the permanence)».[3]

»Statistin» kirjoittajille ovat tietysti anteeksi annettavia sellaiset erehdyset kuin perääntyminen »puhtaasta kommunismista» (niinkuin sitä muka joskus olisi meillä ollut!). Mutta on kuitenkin hyödyllistä panna merkille, että nämä avoimet viholliset paremmin ymmärtävät asiain ytimen kuin heidän sosialidemokraattiset asiamiehensä.

Koko kehityksen sisältönä on siis tavaranvaihdon laajentaminen, toisin sanoen sellaisten markkinamuotojen kehittäminen, jotka itse tekevät itsensä tarpeettomaksi. Kansantalouden organisatorisena solmukohtana on yhtenäinen ja yhä enemmän keskittyvä valtion teollisuus, joka kasvaa yhteen pankkien kanssa ja saa niiden kautta rahalliset tarpeensa tyydytetyksi. Tämän valtavan taloudellisen nyrkin ympärille ryhmittyy valtion kauppalaitosten sekä myös osuustoiminnallisten järjestöjen verkko. Viimemainituista taas johtavat lukemattomat langat yksityisiin talonpoikaistalouksiin. Koko kansataloudellisen »pääoman» joutuessa nopeampaan liikkeeseen saa valtiotalous yhä suuremman ja suuremman merkityksen ja talonpoikaistalous joutuu yhä nopeammin »muuttamaan varsinaista luonnettaan». Tämä viimemainittu talous osuustoiminnallistuu, tulee järjestetyksi ja sulautuu yhä kiinteämmin siihen yleiseen, mahtavaan järjestettyyn uomaan, jonka päävoimana on proletaarinen valtiovalta, minkä taloudellisesti välittöminä tukikohtina taas ovat suurteollisuus, luotto- ja kulkulaitos, ulkomaankauppa ja kansallistettu maa.

Mitä nopeammin käy tuotantovoimien kehitys (ja sillä on kaikki mahdollisuudet päästä käyntiin »amerikalaisella vauhdilla»), sitä selvemmän leiman saa myöskin »järkiperäinen» suunnitelmallinen talous ja sitä pienemmäksi muuttuu — vissiltä kehitysvaiheelta lähtien — markkinasuhteiden erikoinen osuus. Siis aivan samalla tavalla kuin kapitalistisessa järjestelmässä on pyrkimys »kansallisen talouden» puitteissa markkinain avulla poistaa markkinat, sikäli kuin kilpailu muuttuu monopoliksi, samoin myöskin proletaarisen diktatuurin järjestelmässä tapahtuu markkinain ja tavaranvaihdon kehityksen kautta pienten talonpoikaistalouksien järjestäminen yhä paremmin järjestyneen valtiotalouden taloudellisen johdon alla. Yksityiskapitalistiset ainekset tulevat työnnetyksi taka-alalle. Talonpoikaistalous uudistuu ja tulee vedetyksi yleisen järjestelmän piiriin. Kapitalististen suhteiden kehityksen rajana on klassillinen valtiokapitalisti, meidän kehityksemme rajana on sosialismi.

On itsestään selvää, että tämä kehitys on kehitystä vastakohtaisuuksien kautta. Asian käsittäminen niin, että vallan valtaamisen jälkeen kaikki vastakohdat katoavat, olisi ensiluokkainen teoreettinen tuhmuus. Näin ei missään tule olemaan eikä voi olla. Kysymys ei olekaan näiden vastakohtien kieltämisestä, vaan niiden selittämisestä, niiden asettamisesta oikealle paikalleen ja niiden kehittymisen ymmärtämisestä.

Tietenkin meidän kehityksemme vastakohtaisuuksista voisi kirjoittaa kokonaisen itsenäisen tutkimuksen. Tämän kirjoituksen puitteissa emme tietysti voi ruveta niitä perinpohjaisesti analysoimaan. Mutta meidän täytyy kuitenkin, vaikkapa vain yleisin piirtein, valaista tätä kysymystä, koska menshevistiset poliittiset keinottelijat kaikkein eniten keinottelevat juuri näillä vastakohtaisuuksilla.

Tärkeimpänä periaatteellisena vastakohtaisuutena meidän taloudessamme on vastakohta valtiotalouden sekä ykstyistalouden — ja siinä juuri yksityiskapitalistisen talouden — välillä. Valtiotalouden yhteiskunnallisena luokkatukena on proletariaatti, yksityiskapitalistisen talouden tukena — uusi porvaristo. Proletariaatin ja porvariston välisen luokkataistelun muotona on meillä taloudellinen taistelu valtion ja yksityisten laitosten välillä. Tämän taistelun aikana on meillä mahdollinen sekä valtiotalouden että yksityistalouden samanaikainen kasvaminen. Yksityiskapitalistinen talous käy valtiotalouden kanssa kiivasta taistelua vaikutusvallasta talonpoikaistoon. Tämä vastakohtaisuuksien ryhmä on syvällisin ja pääasiallisin. Jos kysymys asetetaan epämarxilaisesti, s.t.s., otetaan asiat sellaisina kuin ne jollakin hetkellä näyttävät, ottamatta huomioon niiden kehittymistä, voidaan tietysti loputtomiin sormella osoittaa yksityiskauppiaita. voivotella, vaikerroida ja haukkua ja ennustaa tavatonta hätää ja onnettomuutta ja »kommunismin romahdusta». Mutta kun vain asetamme kysymyksen oikein, näemme miten tämä vaikein vastakohta poistuu. Juuri yksityistalouden suhteellinen väheneminen sen väliaikaisesta absoluuttisesta kasvusta huolimatta selvästi osoittaa, miten tämä vastakohta tullaan poistamaan.

Jos työläisten teollisuus ja siihen sulautuva talonpoikain osuustoiminta tulee tunkemaan tieltään yksityiskauppiaan ja siten »poistamaan» ristiriidat valtion ja yksityiskapitalistisen talouden välillä, niin tulee samalla ratkaistuksi myös sosialistisen rakennustyön perustehtävä. Tällainen ratkaisu edellyttää myöskin useiden muiden ristiriitojen poistamista.

Tärkeimpänä näistä muista ristiriidoista on ristiriita valtion teollisuuden ja talonpoikaistalouden välillä, proletariaatin ja talonpoikaisten välillä, mitkä ryhmät ostajina ja myyjinä ovat välittömästi toinen toisiaan vastassa. Mutta kun noudatetaan oikeata valtiopolitiikkaa, pyritään teollisuustuotteiden hintojen alentamiseen eikä monopolivoiton hankkimiseen, ja työskennellään tarmokkaasti tuotannon parantamiseksi eikä sen pysähdyttämiseksi, monopolioikeuden turvin, tasoittuu tämä vastakohta yhä enemmän ja enemmän. Tämän ohella tulee valtion taloudellisiin elimiin kiinnikasvava talonpoikaisten osuustoiminta antamaan lopullisen iskun tälle vastakohdalle. Tietysti tällainen kehitys muodostuu varsin pitkäksi. Sen täydellinen toteutuminen vaatii paljon aikaa. Ja tietysti koko tämän kehityksen kuluessa on käynnissä kiivas taistelu. Mutta kehityksen yleinen linja käy juuri tähän suuntaan.

Itsensä talonpoikaiston keskuudessa tavataan samoin suuria ristiriitoja ja vastakohtia. Toisella puolella — kulakki, suurtalonpoika. Toisella puolella — hevoseton talonpoika ja maatyöläinen. Siinä on luokkavastakohtaisuus, yhteiskunnallisen järjestelmän kaksi äärimmäistä napaa. Miten saadaan tämä vastakohta poistetuksi? Se saadaan poistetuksi siten, että maatyöläiset, välittömänä työväenluokan osana, tulevat kohottamaan elintasoaan, että köyhät talonpojat järjestävät kollektiivisia talouksia, käyttävät hyväkseen halvempaa luottoa, saavat helpotuksia ja tukea valtion taholta. Maatalousluotolla on tässä suhteessa tavattoman tärkeä tehtävä. Luokkataistelu ei siis lakkaa. Se voi ajoittain ankarastikin kärjistyä. Mutta vain sellainen henkilö, joka ei mitään käsitä, ei näe sitä, että juuri ne olosuhteet, joiden vallitessa me kehitymme, tarjoavat meille keinon tämänkin ristiriidan poistamiseen rauhallisen kehityksen kautta.

Myöskin työväenluokan keskuudessa on joukko ristiriitoja. Sillä eivät kaikki työläiset ole niin sanotuilla »komennuspaikoilla». »Punainen johtaja» ja »yksinkertainen työläinen» eivät ole aivan sama asia, vaikka molemmat heistä kuuluvatkin samaan luokkaan ja tekevät samaa työtä. Jos koko työväenluokka olisi täysin samallainen, ei tällaista jakoa tarvittaisi. Kukin voisi »vuorostaan» suorittaa johtajan tehtäviä. Näin ei ole asianlaita. Mutta toiselta puolen vissi »yhteiskunnallisen aseman» erilaisuus tuo mukanaan omat vaaransa, omat vahingolliset harrastuksensa. Tämä on myöskin vastakohta. Mutta se poistuu tuotantovoimien kasvaessa, kulttuuritason ja joukkojen aineellisen hyvinvoinnin kohotessa. Meidän puolueemme jokapäiväinen käytännöllinen toiminta (taistelu vaarallisia pyrkimyksiä ja byrokratismia vastaan, huolellinen suhtautuminen laajojen joukkojen tarpeisiin j.n.e.) tähtää juuri tämän vastakohdan poistamiseen. Mutta vain naivi ihminen ei käsitä, että tähänkin tarvitaan vuosikymmeniä kestävää järjestelmällistä työtä.

Elämä on itse asiassa tavattoman monimutkainen, ja oikea suunta voidaan liaahmoitella vain työväenliikkeen eri elinten taholta tulevien parannusten avulla. Ottakaamme vain yksi esimerkki. Meidän »talousmiehemme» ja meidän »ammattiliittomiehemme» suorittavat yleensä samaa työtä: sosialistista rakennustyötä. Mutta talousmiesten työn painopisteenä on — tuotannon parantaminen, sen halventaminen ja saattaminen järkiperäiselle kannalle. Ammattiliittomiestemme työn painopisteenä on — välitön huolenpito työläisistä, korjaukset talousmiesten toimintaan käytännössä. Proletaarisen politiikan todella oikea suunta saavutetaan vain keskinäisten oikaisujen, sisäisten hankausten poistamisen sekä ristiriitojen ja suhteellisten vastakohtien selvittämisen avulla.

Proletariaatin diktatuuri on se ehto, jonka avulla nämä ristiriidat voidaan poistaa rauhallisen kehityksen tietä. Kapitalistisen yhteiskunnan ristiriidat uusiintuvat yhä uudelleen ja aina yhä laajemmalla pohjalla siihen saakka, kunnes tämä yhteiskunta luhistuu vallankumouksen palon räiskeessä ja rytinässä. Meidän yhteiskuntamme, proletariaatin diktatuurin yhteiskunnan ristiriidat uusiintuvat yhä pienenevällä pohjalla ja päättyvät kokonaan »täydellisen kommunismin» järjestelmässä. Joka näiden ristiriitojen olemassaolon pohjalla vetää johtopäätöksen »kommunismin romahduksesta» on kurja pelkuri, jolla pään asemasta on kaalinkerä. Sellaisia ovat menshevikit yhdessä Kautskyn kanssa. Heihin tekee valtavan vaikutuksen Kansainliiton mahti, ja he ovat valmiit käyttämään hyväkseen meidän elämämme ristiriitoja ja meille vanhalta järjestelmältä perinnöksi jäänyttä ja interventionin avulla lisättyä kurjuutta, voidakseen yhä uudelleen ja uudelleen tehdä palveluksia »omalle isännälleen». Mutta me, työväenluokan puolue, voimme olla ylpeitä siitä, että olemme ohjanneet kaiken kehityksen uusille urille. Sen, mitä emme ole saavuttaneet tänään, saavutamme huomenna, mitä emme saavuta huomenna, saavutamme ylihuomenna. Mutta me — kuulkaa te kurjat pääoman palvelijat! — otamme omamme, teemme tehtävämme, täysin tietoisina siitä suuresta ja valtavasta historiallisesta tehtävästä, mikä on langennut meidän osallemme.

 


Viitteet:

[1] Kautskyn kirja, sivu 23.

[2] Kautskyn kirja, sivu 22.

[3] »The Statist», heinäk, 11 p:nä 1925, siv. 49.