Julkaistu: Ensijulkaisu nimellä »Stalinist Russia. A Marxist Analysis» 1955. Uudelleenjulkaisu osana teosta »Russia: A Marxist Analysis» 1964. Uudelleenjulkaistu nimellä »State Capitalism in Russia» 1974.
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: »Valtiokapitalismi Venäjällä. Luku 1». Sosialistiliitto 2018.
HTML: Joonas Laine
Aloitetaan stalinistisen järjestelmän luonteen tutkiminen kuvaamalla joitakin Venäjällä vallitsevien taloudellisten ja yhteiskunnallisten suhteiden keskeisiä piirteitä. Tosiasioiden selvittäminen toimii perustana myöhemmälle analyysille ja yleistykselle.
Heti vallankumouksen jälkeen päätettiin, että jokaisen tehtaan johto olisi ammattiliittojen käsissä. Niinpä Venäjän kommunistisen puolueen ohjelma, joka oli hyväksytty VIII edustajakokouksessa (18.-23. maaliskuuta 1919), julisti:
Yhteiskunnallistetun tuotannon organisaatiokoneiston on nojattava ensi sijassa ammattiliittoihin. Niiden on … muututtava suuriksi tuotantoyhtymiksi, jotka kattavat enemmistön ja vähitellen kaikki kyseisen tuotantoalan työtätekevistä.
Ollen jo Neuvostotasavallan lakien ja vakiintuneen käytännön mukaisesti osallisia kaikissa paikallisissa ja valtakunnallisissa teollisuuden hallinnon elimissä ammattiliittojen on fyysisesti keskitettävä käsiinsä koko kansantalouden hallinta yhtenä talouskokonaisuutena. Turvaamalla näin erottamattoman yhteyden valtion keskushallinnon, kansantalouden ja työtekevien laajojen joukkojen välillä ammattiliittojen on mitä laajimmassa määrin vedettävä viimeksimainitut välittömään talouden johtamistyöhön. Ammattiliittojen osallistuminen talouden johtamiseen ja laajojen joukkojen vetäminen siihen mukaan on samalla myös pääsiallinen väline taistella neuvostovallan taloudellisen koneiston byrokratisoitumista vastaan ja antaa mahdollisuuden asettaa todelliseen kansan kontrolliin tuotannon tulokset.se, että ne saavat laajat joukot tähän työhön, on samalla tärkein keino taistella neuvostovallan talouskoneiston byrokratisoitumista vastaan. ja antaa mahdollisuuden asettaa todelliseen kansan kontrolliin tuotannon tulokset.
Puoluesolut osallistuivat teollisuuden johtamiseen yhdessä työläisten tehdaskomiteoiden kanssa. Yhdessä niiden kanssa ja niiden valvonnassa toimi tekninen johtaja: näiden kolmen yhdistelmä muodosti ”troikan”.
Byrokratian voimistuessa puolueessa ja ammattiliitoissa troikasta tuli yhä enemmän leimasin ja se kohosi yhä enemmän työläisten joukon yläpuolelle. Se oli kuitenkin yhä vastaanottavainen työläisten painostukselle ja siinä oli yhä työläisvalvonnan aineksia aina viisivuotissuunnitelmaan saakka. A. Baikov, joka ei kannata työläisvalvontaa, vaan ylistää Stalinin toimintaa, kirjoittaa:
Tuona kautena [ennen viisivuotissuunnitelmaa] johtaja oli tosi asiassa pitkälti riippuvainen tehtaan ammattiosastosta, ”zavkomista” (tehtaan ammaliittokomiteasta) ja puoluesolusta, kommunistisen puolueen elimestä yrityksessä. Näiden järjestöjen edustajat pitivät velvollisuutenaan valvoa johtajan toimia ja puuttuivat tavallisesti hänen päätöksiinsä.[2*]
Kun ajettiin voimakasta teollistamista, troikkaa ei enää voitu sietää, koska pelkkä sen olemassolo olisi estänyt työläisten täydellisen alistamisen pääoman kasautumisen tarpeille. Niinpä helmikuussa 1928 Korkein talousneuvosto julkaisi asiakirjan Pääsäännökset teollisuusyritysten hallinnollisen, teknisen ja ylläpitohenkilökunnan oikeuksista ja velvollisuuksista, jonka tavoite oli lopettaa troikka ja pystyttää täydellinen ja kahlitsematon johtajien valta.[3*] Syyskuussa 1929 puolueen keskuskomitea päätti, etteivät työläiskomiteat ”saa sekaantua suoraan tehtaan johtamiseen tai pyrkiä millään tavoin korvaamaan tehtaan johtoa; heidän on kaikin keinoin autettava takaamaan yksinjohtajuus, tuotannon kasvattaminen, tehtaan kehittäminen ja siten työväenluokan aineellisten olojen parantaminen”.[4*] Johtaja asetettiin täyteen ja yksinomaiseen vastuuseen tehtaasta. Kaikki hänen taloudelliset määräyksensä olivat nyt ”ehdottoman sitovia hänen alaisuudessaan olevalle hallintohenkilöstölle ja kaikille työläisille”.[5*] L. M. Kaganovitš, tunnettu talousalan ongelmanratkoja, totesi: ”Esimies on osaston virallinen johtaja, tehtaanjohtaja on tehtaan virallinen johtaja, ja jokaisella on näitä tehtäviä vastaavat oikeudet, velvollisuudet ja vastuut.”[6*] Hänen veljensä, M. M. Kaganovitš, raskaan teollisuuden kansankomissariaatin johtava virkamies, totesi: ”On syytä lähteä siitä perusolettamuksesta, että johtaja on tehtaan ylin päällikkö. Kaikkien tehtaan työntekijöiden on oltava täysin hänelle alistettuja.”[7*]
Eräs neuvostoliittolainen talouslain oppikirja vuodelta 1935 meni jopa niin pitkälle, että totesi: ”Yksinjohtajuus on sosialistisen talouden järjestämisen tärkein periaate.”[8*]
Troika haudattiin virallisesti vuonna 1937, kun Ždanov, Stalinin kakkosmies, sanoi keskuskomitean täysistunnossa: ”troikka on jotain, mitä ei tule lainkaan sallia… Troikka on eräänlainen hallintoneuvosto, mutta meidän taloudellinen hallintomme on rakennettu täysin toisella tavalla.”[9*]
Uusi johtojärjestelmä oli hyvin selvästi määritelty virallisessa käsikirjassa: ”Jokaisessa tehtaassa on johtaja – tehtaanjohtaja – jolla on täysi päätäntävalta ja joka siten on vastuussa kaikesta.”[10*] Lisäksi: ”yksinjohtajuus tarkoittaa tiukkaa eroa toisaalta hallinnon ja toisaalta puolueen ja ammattiliittojärjestöjen välillä. Tätä tiukkaa jakolinjaa on sovellettava kaikilla teollisuuden johtamisen tasoilla. Ajankohtaiset operaatiot suunnitelman täyttämiseksi ovat johdon tehtävä. Työpajan päälliköllä, tehtaanjohtajalla ja teollisuusalan pääkomitean johtajalla on täydet valtuudet, kullakin omalla alueellaan, eivätkä puolue- ja ammattiliittojärjestöt saa puuttua heidän määräyksiinsä.”[11*]
Näiden sitaattien valossa ovat mielettömiä Canterburyn tuomiorovastin sanat: ”Työpajan demokratia on neuvostoliittolaisen vapauden turva.”[12*]
Ensimmäisinä vallankumouksen jälkeisinä vuosina oli niin lain mukaan kuin tosiasiassakin vain ammattiliitoilla oikeus määrätä palkoista. NEP-kauden aikana ne sovittiin neuvotteluissa ammattiliittojen ja johdon välillä. Kun viisivuotissuunnitelmat otettiin käyttöön, niistä päättivätkin yhä enemmän talouden hallintoelimet, kuten komissariaatit ja pääkomiteat sekä yksittäiset tehtaanjohtajat. Tätä aihetta käsitellään tarkemmin luvun myöhemmässä osassa, mutta seuraavassa muutamia tyypillisiä sitaatteja, jotka kuvaavat neuvostojohtajien näkemyksiä johtajien oikeudesta määrätä palkoista. Kesäkuussa 1933 Weinberg, yksi merkittävistä ammattiliittojohtajista, julisti:
Palkkojen kunnollinen määrittäminen ja työn säätely vaativat, että teollisuuden johtajilla ja teknisillä johtajilla olisi kysymyksessä välitön vastuu. Tätä sanelee myös tarve luoda yksi auktoriteetti ja turvata taloudellisuus yritysten johtamisessa… He [työläiset] eivät saa puolustautua hallitustaan vastaan. Se on täysin väärin. Se on vasemmisto-opportunistinen kieroutuma, yksittäisvallan hävittämistä ja sekaantumista osastojen operatiiviseen johtamiseen. On tärkeätä, että se lakkautetaan.[13*]
Seuraavana vuonna Ordžonikidze, silloin raskaan teollisuuden kansankomissaari, sanoi raskaan teollisuuden johtajien konferenssissa:
johtajina, hallintopäällikköinä ja esimiehinä teidän on henkilökohtaisesti tehtävä työtä palkkojen ja niiden konkreettisien yksityiskohtien parissa ettekä saa jättää kenellekään tätä mitä tärkeintä asiaa. Palkat ovat voimakkain käsissänne oleva ase. [14*]
Jokin aika myöhemmin Andrejev, politbyroon jäsen, julisti:
Palkkataulukot on jätettävä kokonaan teollisuusjohtajien käsiin. Heidän on luotava normi.[15*]
Syntyi myös poikkeuksellinen tilanne ”Urakkapalkka- ja selkkauskomission” kohdalla, sillä vaikka se sai pitää nimensä, se nimenomaan suljettiin pois sekaantumasta työpalkkojen ja työnormien määrittämiseen! [16*]
Leninin ja Trotskin aikana työläisillä oli oikeus puolustautua vaikka omaa valtiotaan vastaan. Lenin sanoi esimerkiksi: ”… valtiomme on työläisvaltio, jossa on virkavaltaisuuden vikaa … Nykyinen valtiomme on sellainen, että kauttaaltaan järjestäytyneen proletariaatin pitää puolustaa itseään, ja meidän tulee käyttä näitä työväenjärjestöjä niin, että ne puolustavat työläisiä näiden omalta valtiolta ja että työläiset puolustavat valtiotamme.”[17*]
Pidettiin itsestään selvänä, ettei valtio tukahduttaisi lakkoja. XI puoluekokouksessa vain yksi puolueen johtajista, V. P. Miljutin, ehdotti, että ”lakkoja ei tulisi sallia valtionyrityksissä”.[18*] Kaikki muut totesivat, että oli puolueen jäsenten velvollisuus osallistua niihin, vaikkeivät olisi samaa mieltä lakkoa kannattavan enemmistön kanssa. Ja ensimmäiset vallankumousta seuranneet vuodet todistivatkin suurta lakkojen määrää. Niinpä vuonna 1922 valtionyrityksissä oli 192 000 työläista lakossa; vuonna 1923 – 165 000; vuonna 1924 – 43 000; vuonna 1925 – 34 000; vuonna 1927 – 20 100 ja vuoden 1928 alkupuoliskolla 8 900. Vuonna 1922 työselkkauksiin osallistui kolme ja puoli miljoonaa työläistä ja vuonna 1923 – 1 592 800.[19*]
Tänään ammattiliitot, jos niitä sellaisiksi voi kutsua, eivät tee mitään työläisten etujen puolustamiseksi. Niiden piittaamattomuus tulee selvästi esille siitä, että kului seitsemäntoista vuotta (1932-49) keskusammattiliiton yhdeksännen ja kymmenennen edustajakokouksen välillä kului seitsemäntoista vuotta (1932-49), minä aikana nähtiin kauaskantoisia muutoksia työläisten oloissa – esimerkiksi seitsemäntuntisesta työpäivästä luopuminen, stahanovilaisuuden nousu ja monet ankarat lait. Kun edustajakokous lopulta kokoontui, se ei lainkaan edustanut työläisiä, kuten sen sosiaalinen koostumus osoittaa: 41,5 prosenttia edustajista oli täysipäiväisiä ammattiliittovirkailjoita, 9,4 prosenttia teknikoita ja vain 23,5 prosenttia työläisiä.[20*] (Edellisessä edustajakokouksessa vuonna 1932 oli 84,9 prosenttia edustajista ollut työläisiä.)
Lisäksi ”liitoilla” ei ole mitään sananvaltaa palkkojen määrittämisessä. Vuonna 1934 lakattiin tekemästä työehtosopimuksia.[21*] Vuonna 1940 Švernik, keskusammattiliiton puheenjohtaja, selitti seuraavalla tavalla työehtosopimusten poistamista:
Kun suunnitelmasta tulee talouskehityksen määräävä tekijä, ei kysymyksiä palkoista voida päättää siitä erillään. Näin työehtosopimuksesta ei palkkojen sääntelymuotona ole enää hyötyä.[A*][22*]
Helmikuussa 1947 laadittiin jälleen ns. työehtosopimukset, mutta stalinistijohtajat tekivät hyvin selväksi, ettei näillä uusilla sopimuksilla ollut mitään yhteistä työehtosopimuksiksi muualla hyväksyttyjen kanssa, koska ne eivät kattaneet palkkoja. Švernik kirjoitti ammattiliittojen aikakauslehdessä: ”Kaikki muutokset palkoissa…voidaan tehdä vain hallituksen päätöksellä.”[23*] Ja virallinen työlain kommentoija kirjoitti sen mukaisesti: ”On itsestään selvää, että nykyisten työehtosopimusten sisällön on oltava toinen kuin niissä sopimuksissa, joita tehtiin, kun palkat ja eräät muut työehdot eivät olleet hallituksen asetuksin vahvistettuja.”[24*]
Työlain oppikirjat vuosina 1938—1944 eivät edes mainitse asiaa. Hiukan myöhemmin (1946) julkaistussa oppikirjassa todetaan kuitenkin:
Elämä itse on osoittanut, ettei ole tarkoituksenmukaista palata työehtoneuvottelukäytäntöön. Työehtosopimus on palkkatyöläisten ja toimihenkilöiden työehtojen laillisen säätelyn erityisenä muotona elänyt aikansa. Näiden suhteiden kaikkia puolia yksityiskohtaisesti sääntelevät normatiiviset asetukset eivät jätä sijaa millekään sopimukselle, joka koskisi tätä tai tuota työehtoa.[25*]
Niinpä työlainsäädännön oppikirja vuodelta 1947 toisti työlakia jättäen pois pykälän 58, joka kuuluu: ”Työntekijän palkan työstä määräävät työehtosopimukset ja yksilölliset työsopimukset.”[26*] Sen sijaan kerrotaan: ”Palkat on nykyisin määrätty hallituksen päätöksin (tai sen ohjeiden perusteella)… Palkkojen suuruuden määrittelyssä on osapuolten sopimuksella alisteinen rooli. Sen ei pitäisi olla lainvastainen ja se on sallittu vain tiukasti lain sallimissa rajoissa, esimerkiksi, missä tarkka suuruus on määrätty tapauksissa, joissa hyväksytty palkkalista määrittää palkkojen ”haitarin”; tai määritettäessä palkkaa osa-aikatyöstä henkilölle, jolla on toinen työpaikka, yms.”[27*]
Samoin A. Stepanov, keskusammattiliiton palkkaosaston johtaja, kirjoitti: ”Palkkataulukot ovat hallituksen määräämiä palkkoja.”[28*]
On selvää, että kaikki palkkaneuvottelut pois sulkevat työehtosopimukset – ja palkkojenhan on kuitenkin väistämättä oltava työläisten tärkein etu tuollaisissa sopimuksissa – joihin päästään menetelmillä, joissa hallituksella on ratkaiseva ääni kaikissa tärkeimmissä kohdissa, eivät ole muuta kuin byrokraattinen muodollisuus ja huijausta.
Vaikka nykykapitalismin valtavat teollisyysyritykset epäilemättä toimivat voimakkaana objektiivisena tekijänä työläisten integroitumisessa luokkana, työnantajilla on käytössään useita tehokkaita keinoja rikkoa tuota yhtenäisyyttä. Yksi tärkeimmistä on kilpailun ruokkiminen työläisten välillä urakkatyön keinoin. Sama nälän uhka, joka voi pakottaa työläiset yhdistymään työnantajiaan vastaan, voidaan myös saada johtamaan kahden työläisen väliseen selviytymistaisteluun.
Urakkajärjestelmiä käytettiin samasta syystä laajasti esimerkiksi natsi-Saksassa. Franz Neumann kirjoitti:
Sosialististen ammattiliittojen luokkapalkka on korvattu ”suorituspalkalla” (Leistungslohn), joka on määritelty [natsien] työlain pykälässä 29. ”Kansallissosialistisen johdon rautainen periaate on ollut,” sanoi Hitler Kunnian puoluepäivillä, ”olla sallimatta minkäänlaista korotusta tuntipalkkoihin, vaan sen sijaan nostaa tuloja ainoastaan suorituksen kasvun kautta.” Palkkapolitiikan sääntönä on urakkatyön ja palkkioiden ensisijaisuus, jopa nuorilla työntekijöillä. Tuollainen linja on täysin turmeleva, sillä se vetoaa kaikkein itsekeskeisimpiin vaistoihin ja kasvattaa jyrkästi työtapaturmien määrää.[29*]
Neumann jatkaa selittämällä, miksi natsit menivät niin pitkälle urakkatyöjärjestelmän soveltamisessa:
Suorituspalkan ylivoima tuo palkkaerojen ongelman sosiaalipolitiikan etualalle. On oleellista, ettei tätä ongelmaa ymmärretä taloudellisena kysymyksenä, vaan ratkaisevana massojen kontrollin poliittisena ongelmana… Palkkaerot ovat kansallissosialistisen palkkapolitiikan varsinainen ydin…palkkapolitiikka on suunnattu tietoisesti manipuloimaan massoja.[30*]
Stalinistit käyttävät urakkapalkkamenetelmiä samaan tarkoitukseen. Viisivuotissuunnitelmien käyttöönoton jälkeen urakkapalkkaa saavien teollisuustyöläisten osuus nousi hyvin jyrkästi: vuoteen 1930 tultaessa se oli 29 prosenttia kaikista työläisistä; vuoteen 1931 mennessä se oli noussut 65 prosenttiin kokonaismäärästä; vuonna 1932 se oli 68 prosenttia.[31*] Vuonna 1934 miltei kolme neljäsosaa kaikista teollisuustyöläisistä osallistui niin kutsuttuun ”sosialistiseen kilpailuun”.[32*]
Vuonna 1944 niihin osallistui työläisiä ja toimihenkilöitä eri aloilla seuraavasti: öljyteollisuus, 82 prosenttia; ilmailuala, 81 prosenttia; aseteollisuus, 85 prosenttia; työstökoneteollisuus, 81 prosenttia; ammusteollisuus, 81 prosenttia; autoteollisuus, 86 prosenttia;sähkömoottoriteollisuus, 83 prosenttia; kumiteollisuus, 83 prosenttia; puuvillateollisuus, 91 prosenttia; jalkineteollisuus, 87 prosenttia.[33*] Vuonna 1949 yli 90 prosenttia työläisistä osallistui ”sosialistiseen kilpailuun”.[34*]
Kilpailun kärjistämiseksi edelleen on Venäjällä yksinkertaisen urakkatyön sijaan, jossa muiden maiden käytännön tavoin maksetaan suorassa suhteessa tuotantoon, otettu käyttöön progressiivinen urakkatyö. Muutama esimerkki kuvaa sitä, kuinka se toimii.
Öljyteollisuuden käsikirja mainitsee seuraavan maksutaulukon:[35*]
| Prosenttimäärä normin ylittämisestä | Prosenttimäärä perusurakkahinnan korottamisesta |
| 1-10 | 5 |
| 11-20 | 10 |
| 21-30 | 20 |
| 31-50 | 40 |
| 51-70 | 70 |
| 71 tai enemmän | 100 |
Näin työläiselle, joka tuottaa 50 prosenttia yli normin, maksetaan 110 prosenttia yli normin; jos hänen tuottonsa on 70 prosenttia yli normin, hän saa 189 prosenttia yli normin; jos se oli 100 prosenttia yli normin, hänen palkkansa on 300 prosenttia yli normin, jne.
Nousu on vieläkin jyrkempi eräillä muilla aloilla. Niinpä esimerkiksi työstokoneteollisuusministeriön yrityksissä on seuraava progressiivinen taksa[36*]:
| Prosenttimäärä normin ylittämisestä | Prosenttimäärä perusurakkahinnan korottamisesta |
| 1-10 | 30* |
| 10-25 | 50* |
| 25-40 | 75* |
| 40 tai enemmän | 100* |
Näin työläinen, joka tuottaa 50 prosenttia yli normin, saa palkkaa 200 prosenttia yli normin!
Progressiivinen urakkapalkkajärjestelmä on kaksin verroin taantumuksellinen Venäjän oloissa. Koska saatavilla olevien kulutustavaroiden määrä on suunnitelman ennalta määräämä, ja koska työläiset, jotka ylittävät normin, pystyvät ostamaan paljon suuremman osuuden kuin heidän tuotteensa oikeuttaisi, tästä seuraa että työläiset, jotka eivät saavuta normia, saavat vieläkin vähemmän kuin heidän tuotteensa itse asiassa oikeuttaisi.
Progressiivinen urakkajärjestelmä antaa valtiolle mahdollisuuden heikentää työläisten elintasoa nostamalla jatkuvasti perustuotantonormeja. Itse asiassa stahanovilaiskampanjan käynnistämistä vuoden 1935 lopussa seurasivat muutokset tuotantonormeissa joka alalla. Uusia normeja ei määrittänyt keskivertotyöläisen tuotto, vaan ”stahanovilaisten ja muiden työläisten keskiarvon keskiarvo”.[37*]
Vuoden 1936 alussa oli työnormeja useimmilla tärkeistä aloista nostettu seuraavasti: hiili 22–27,5 prosenttia, rauta ja teräs 13–20, koneenrakennus 30–40 prosenttia, värimetallurgia 30–35 prosenttia, öljyteollisuus 27–29 prosenttia, kemikaalit 34 prosenttia[38*], tekstiili 35–50 prosenttia ja rakennusteollisuus 54–80 prosenttia.[39*]
Normeja nostettiin huomattavasti lisää vuosina 1937 ja 1938. Nousujen seurauksena 60 prosenttia metalliteollisuuden työläisistä ei pystynyt saavuttamaan normia.[40*] Myöhemmin, 16. huhtikuuta 1941 Švernik totesi, että 22–32 prosenttia kaikkien alojen työläisistä jäi normista jälkeen.[41*]
Yksi mieletön seuraus pyrkimyksestä atomisoida työväenluokkaa ja samalla välitön seuraus byrokraattisesta huonosta johtamisesta on valtava normien määrä. Niinpä esimerkiksi vuonna 1939 pelkästään Yleisessä koneen- ja ajoneuvorakennuksen komissariaatissa oli 2 026 000 työnormia! [42*]
Alunperin oli olemassa instituutti, jonka vastuulla oli tarkistaa näitä normeja, jotta ne soveltuisivat työläisten terveyden ylläpitämiseen kohtuullisella tasolla. Sen lakkauttaminen vuonna 1936 [43*] oli selvä merkki hallituksen päättäväisyydestä asettaa työläisille ”vapaan” kilpailun kaikki ankaruus. Ja tietenkin stahanovilaiset olivat voimakas väline tässä prosessissa. ”Brittiläinen työläinen, omasta ominaisesta näkökulmastaan, joka yrittää estää yritykset nopeuttaa tahtia, kutsuisi heitä [stahanovilaisia] luultavasti rikkureiksi,”[44*] kirjoitti Maynard. Se että venäläiset työläiset ovat samaa mieltä, näkyy useista tapauksista, joissa työläiset ovat ”sabotoineet” tai jopa murhanneet stahanovilaisia.[45*]
Joskus stalinistiset kirjoittajat ovat olleet niin huolimattomia, että ovat rinnastaneet stahanovilaisuuden ja kapitalistisen riiston kehittyneimmän muodon, taylorismin. Niinpä esimerkiksi korkeakouluministeriön hyväksymässä, öljyteollisuuden korkeakouluille tarkoitetusta käsikirjassa todetaan seuraavasti: ”Taylorin näkemykset ja menetelmät työvälineiden käytön lisäämiseksi ovat ehdottoman edistyksellisiä.”[46*] (Tätä tulisi verrata Leninin luonnehdintaan taylorismista ”ihmisen orjuuttamisena koneen avulla”.[47*])
Ennen ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa työläiset saivat vaihtaa työpaikkaa oman mielensä mukaan. Heidän oikeutensa työskennellä missä halusivat takasi itse asiassa vuoden 1922 työlaki: ”Palkatun henkilön siirtäminen yhdestä yrityksestä toiseen tai paikkakunnalta toiselle, silloinkin kun yritys muuttaa, voi tapahtua vain kyseisen työläisen tai toimihenkilön suostumuksella.”[48*] Työläiset saattoivat estämättä myös muuttaa maan yhdestä osasta toiseen. Niinkin myöhään kuin vuonna 1930 todettiin Pienessä neuvostoensyklopediassa, että ”sisäisten passien käytännön, jonka itsevaltius otti käyttöön työtätekevien joukkojen poliisivalvonnan keinoksi, lakkautti lokakuun vallankumous.”[49*]
Vuoteen 1931 tultaessa ei silti yksikään työläinen saanut lähteä Leningradista ilman erityislupaa. Alkaen 27. joulukuuta 1932 tuo järjestelmä ulotettiin kattamaan koko Venäjä ja sisäinen passijärjestelmä, paljon alistavampi kuin tsaarin, otettiin käyttöön estämään ketään vaihtamasta asuinpaikkaansa ilman lupaa.[50*]
Jo 15. joulukuuta 1930 oli kaikkia teollisuusyrityksiä kielletty palkkaamasta henkilöitä, jotka olivat lähteneet edellisestä työpaikastaan ilman lupaa[51*] ja vuoden 1922 työlain pykälä 37, johon yllä viitattiin, kumottiin 1. heinäkuuta 1932.[52*]
Työkirjat otettiin käyttöön teollisuus- ja kuljetustyöläisille 11. helmikuuta 1931 ja 20. joulukuuta 1938 kaikille muille työntekijöille.[53*] Nuo kirjat oli esitettävä yrityksen johtajalle työpaikkaa vastaanotettaessa. Johtajille annettiin ohje eritellä kirjaan työläisen eron syyt. Kukaan työläinen ei saa uutta työpaikkaa, ellei hän esitä työkirjaansa. Sitä, kuinka ankaralla tavalla se toimi käytännössä, on selkeästi kuvannut Victor Serge, kun hän kirjoitti, että: ”Passiin tehdään merkintä työpaikalla. Jokaisen työpaikan vaihdon yhteydessä syy merkitään passiin. Olen kuullut työläisistä, jotka on erotettu, koska he eivät ole tulleet töihin vapaapäivänä ”vapaaehtoiseen” (ja luonnollisesti palkattomaan) työhön ja joiden passeihin on kirjoitettu: ”Erotettu tuotantosuunnitelman sabotoinnin vuoksi”.”[54*]
15. marraskuuta 1932 annetun lain mukaan jokainen työläinen, joka on poissa töistä yhden päivän ilman hyväksyttyä syytä, voidaan erottaa, ja mikä paljon vakavampaa Venäjän oloissa, häätää kodistaan, jos se on sidoksissa työpaikkaan,[55*] kuten teollisuustyöläisillä, kaivostyöläisillä jne. yleensä on.
4. joulukuuta 1932 kansankomissaarien neuvosto ja puolueen keskuskomitea julkaisivat uuden asetuksen poissaoloja vastaan. Tällä kertaa ruoka- ja muuta välttämättömyystarvikkeet asetettiin tehtaan johtajien valvontaan.[56*]
Asetus 28. joulukuuta 1938[57*] oli suunnattu niitä vastaan, jotka joko myöhästelivät töistä, lähtivät liian aikaisin, pitkittivät syyttä ruokataukoa tai laiskottelivat töissä. Syylliset voitiin siirtää huonompiin töihin, ja jos he syyllistyivät kolmeen rikkomukseen kuukauden aikana tai neljään kahden kuukauden aikana, heidät voitiin erottaa. Asetuksen virallinen tulkinta oli, että erottamista lievempiä rangaistuksia tuli käyttää vain, jos työläinen oli alle kaksikymmentä minuuttia myöhässä tai laiskottelu kesti alle kaksikymmentä minuuttia. Jos hän oli kerrankin enemmän myöhässä, hänet tuli välittömästi erottaa. Paitsi että hän menettää työsuhdeasuntonsa, erotettu työläinen kärsii muilla tavoin. Esimerkiksi työkyvyttömyys-, vanhuus- ja perhe-eläkkeen lisäksi sairauspäivärahakin riippui siitä, kuinka kauan oli työskennellyt yhdessä yrityksessä. Jotta tämä uusi asetus pantaisiin varmasti toimeen, määrättiin että yritysten ja työpajojen johtajat, jotka eivät soveltaneet näitä rangaistuksia, voitiin erottaa ja asettaa rikossyytteeseen. Mutta alle kahden vuoden kuluttua kävi selväksi, että työvoimapulan vuoksi erottamisuhka ei tuonut haluttuja tuloksia, ja rangaistuksia tarkistettiin.[58*] 26. kesäkuuta 1940 alkaen työläinen, joka oli ollut pois ilman viranomaisia tyydyttävää syytä, joutui nyt pakkotyöhön korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi omalla työpaikallaan ja hänen palkkaansa alennettiin korkeintaan 25 prosenttia. Tämän tarkistetun lain mukaan työläinen sai poistua työstään vain, jos hän oli fyysisesti kyvytön työhön, hänet oli hyväksytty oppilaitokseen tai hän saanut erityisluvan korkeammalta viranomaiselta.
Tämän asetuksen jälkeen työläisten perusteettomia yrityksiä saada sairastodistuksia poissaoloja varten rankaistiin hyvin ankarasti. Niinpä esimerkiksi 27. elokuuta 1940 Izvestija uutisoi: ”Tapaus T. V. Timonin, synt. 1915. 23. elokuuta [syytetty] saapui klinikalle, jossa hän vaati lääkärintodistusta poissaoloa varten. Harmistuttuaan siitä, että kuumemittari osoitti vain normaalilämpöä, alkoi rähistä ja käytti siivotonta kieltä. Hänet tuomittiin 23. elokuuta kolmeksi vuodeksi vankeuteen eikä hän saa rangaistuksen suorittamisen jälkeen asua yhdeksässä määritellyssä Neuvostoliiton kaupungissa.”
Muutama kuukausi tämän lain julkistamisen jälkeen eräät naiset kirjoittivat lehdistölle ja esittivät, että lakia pitäisi soveltaa myös palvelijoihin.[59*] On hämmästyttävä kommentaari Neuvostoliiton sisäisesti kehityksestä, että vaikka Izvestija oli eri mieltä ehdotuksesta, lehti ei mitenkään hämmästynyt, että se tehtiin väitetyn ”sosialismista kommunismiin siirtymisen” kaudella!
Laista työstä pinnaamista vastaan on vain askel julistukseen, joka tehtiin Moskovan puoluekomitean agitaatio- ja propaganda-osaston lehdessä: ”Joka ei käytä kaikkia 480 minuuttia tuottavaan työhön, ei noudata työkuria.”[60*] Saa olla varma, että Venäjän ulkopuolella yksikään työläinen ei noudata tätä välttämätöntä ”sosialistista” standardia!
19. lokakuuta 1940 julkaistiin asetus, joka antoi teollisuuden johdolle mahdollisuuden ”pakkosiirtää yrityksen insinöörejä, teknikkoja, esimiehiä, toimihenkilöitä ja ammattitaitoisia työläisiä yhdestä yrityksestä tai laitoksesta toiseen”.[61*]
Seuraavaksi työväenluokan vapautta leikattiin ankarasti 26. joulukuuta 1941. Tuolla asetuksella säädettiin viidestä kahdeksaan vuoden vankeusrangaistukset työläisille, jotka lähtivät sotilasteollisuudesta ilman lupaa (syytetyt asettiin sotaoikeuteen).[62*] Vielä toinen asetus, 15. huhtikuuta 1943, asetti rautatietyöläiset täydelliseen sotilaskuriin. Heitä saatettiin täysin laillisesti pitää esimiestensä määräyksestä jopa kaksikymmentä päivää pidätettyinä ilman oikeudenkäyntiä ja vailla mahdollisuutta vedota oikeusistuimiin.[63*] Samanlaisia määräyksiä sovellettiin merenkulun ja sisävesiliikenteen työläisiin,[64*] postin, lennättimen ja radion toimihenkilöihin, sähkövoimaloiden työntekijöihin ja muihin. Rikkomuksia, kuten työstä lähtemistä ilman lupaa, rangaistiin tästä lähtien hyvin ankarasti.[65*] On selvää, että nämä määräykset yhä voimassa sodan jälkeen.
Hyvin pian stalinistisen byrokratian voiton jälkeen, 20-luvun lopulla, lakot kiellettiin ja lakkoilijat saatettiin tuomita kuolemaan. Kuolemanrangaistuksen lakkauttamisen jälkeen rangaistus on ollut kahdenkymmenen vuoden työsiirtolarangaistus. On tietysti totta, ettei lakoista puhuttu nimellään, joten seuraava pykälä, joka säädettiin 6. kesäkuuta 1927, on ainoa kohta lakikokoelmassa, jonka oikeusistuimet saattoivat tulkita tarkoittavan lakkoja: ”Vastavallankumouksellisesta sabotaasista, siis tietoisesta annetun tehtävän suorittamatta jättämisestä tai sen suorittamisesta tarkoituksellisen huolimattomasti nimenomaisella tarkoituksella heikentää hallituksen tai hallintokoneiston arvovaltaa, seuraa vapauden menetys vähintään vuodeksi ja omaisuuden takavarikointi kokonaan tai osittain, ja mikäli on erityisen vakavia raskauttavia asianhaaroja, rangaistusta korotetaan yhteiskunnallisen puolustuksen korkeimpaan määrään, teloittamiseen ampumalla ja omaisuuden takavarikointiin.[66*]
Stalinistisen työlainsäädännön merkitys on kiteytetty hyvin seuraavissa sanoissa: ”verrattuna NEP-kauden lainsäädäntöön, jolloin yksityisyritykset olivat mahdollisia, työntekijöiden laillinen asema on muuttunut huonompaan. Kaikki ne kanavat, joita kautta työvoima voi ajaa asiaansa kapitalistisessa maailmassa – lainsäädäntö, oikeusistuimet, viranomaiset ja ammattiliitot – ovat Neuvostoliitossa teollisuustyöläisten pääasiallisen työnantajan, hallituksen, elimiä. Toinen piirre nykyisessä neuvostolaissa ovat lukuisat rangaistusmääräykset. Työlaki on pitkälle rikoslaki.”[67*]
Työläisten olot kokonaisuutena ottaen ovat varmasti karuja; naistyöläisten olot ovat suorastaan hirvittäviä.
Vuoden 1922 työlaki kielsi naisten (ja nuorten) palkkaamisen ”erityisen raskaaseen ja epäterveelliseen tuotantoon sekä työhön maan alle”.[68*] Työasian komissariaatin ja korkeimman talousneuvoston määräys 14. marraskuuta 1923 kielsi naisten käyttämisen työssä, joka on kokonaan lastien kantamista tai siirtämistä, jotka ylittävät 10 Venäjän paunaa (4,1 kiloa). Korkeintaan 40 paunaa (16,4 kiloa) painavien lastien kantaminen oli sallittua vain, jos se liittyi naisen normaaliin työhön, ja jos se ei vienyt yli kolmasosaa hänen työpäivästään.[69*] Tänään ei yksikään noista turvalausekkeista ole voimassa. Naisia työskentelee esimerkiksi kaivoksissa, usein kaivoskuilun raskaimmissa töissä, ja neuvostoviranomaiset kuvaavat sitä suureksi saavutukseksi. Sama koskee raskaiden kuormien kantamista rakennuksilla, ahtaustyötä, radanrakennusta jne.
Vuonna 1932 työasian komissariaatin tieteellinen neuvosto pyysi neljää instituuttia, jotka tutkivat ammattitauteja eri hiilikaivosalueilla, tutkimaan maan alla työskentelyn vaikutuksia naisiin. Kaukasuksen hiilialueen instituutti teki kliinisen tutkimuksen 592 naispuolisesta hiilityöläisestä, joista 148 työskenteli maan pinnalla ja 444 maan alla, ja tuli siihen tulokseen, ettei työskentely maan alla ollut vahingollisempaa odottaville äideille kuin pinnalla työskentely. Lisäksi ”kaikki instituutissa aihetta käsitelleet tulivat yksimieliseen tulokseen, että hiiliteollisuudessa on mahdollistaa laajentaa huomattavasti naisten osuutta, myös maan alla tehtävässä työssä, ilman että siitä aiheutuu haittaa naisen elimistölle.[70*] Naiset tekevät kaivoksissa kaikenlaisia töitä, mm. lastausta ja louhimista, kuten Venäjän lehdistö todistaa. Eräs lehti kirjoitti: ”Ensimmäistä kertaa on Donin laakiolla järjestetty naislastaajien prikaati. Nyt kymmenen Babitševan prikaatin naista lastaa kukin päivässä 14—15 tonnia hiiltä. Tällä prikaatilla on jo oma poraaja, Polina Tantsjura.”[71*]
Toisella virallisella kirjoittajalla oli tämä sanottavanaan vuonna 1937: ”Kiinnostavin seikka on, että neuvostonaiset ovat vallanneet ja valtaavat edelleen niitä teollisuuden alueita, jotka ovat naisilta suljettuja kapitalistisessa yhteiskunnassa ja joita kapitalistisissa maissa pidetään miesten töinä, joilta naiset on ”luonnostaan” suljettu pois. Naisilla on siten hyvin merkityksetön rooli kapitalistisessa kaivosteollisuudessa. Naisten osuus kaikista kaivosteollisuudessa työskentelevistä on Ranskassa (1931), 2,7 prosenttia, Italiassa (1931), 1,8 prosenttia, Saksassa (1932), 1,0 prosenttia, USA:ssa (1930), 0,6 prosenttia; ja Isossa-Britanniassa 0,6 prosenttia. Neuvostoliitossa naiset edustavat 27,9 prosenttia kaikista kaivosteollisuudessa työskentelevistä. Rakennusteollisuudessa kuva on sama. Edellämainituissa maissa osuudet tällä alueella ovat 0,5 prosentista (Italia) 2,9 prosenttiin (Saksa). Neuvostoliitossa naisten osuus on 19,7 prosenttia. Metalliteollisuudessa osuudet ovat 3,0 prosentista (USA) 5,4 prosenttiin (Iso-Britannia). Neuvostoliiton metalliteollisuudessa 24,6 prosenttia kaikista työläisistä on naisia.”[72*] Stalinistikirjoittaja jättää mainitsematta, että Neuvostoliiton lisäksi on kaksi maata, joissa kaivoksissa työskentelee paljon naisia – Intia ja Japani,[73*] jotka molemmat ovat työläisten olojen suhteen pahamaineisia.
Seuraavan silminnäkijäkertomuksen naistyövoiman ankarista oloista radanrakentamisessa on esittänyt Charlotte Haldane, joka tuohon aikaan suhtautui varsin myönteisesti Stalinin järjestelmään:
Arkangelissa piti rakentaa noin viiden mailin kapea raide pitkin satamaa… Katsoin kun sitä tehtiin, täysin naisten voimin… Raide, vaihteineen kaikkineen, rakennettiin 48 tunnissa. He jatkoivat kaiken päivää ja yötä, päivänvalossa ja sähkövalossa. Miltei koko ajan satoi lunta ja oli pakkasta, mutta tällä ei ollut merkitystä heidän ponnistuksilleen. Kaikki lastintarkastajat olivat hekin naisia. He työskentelivät vuoroissa, 24 tuntia vuorossa, 24 tuntia vapaalla. Työaikana heillä oli silloin tällöin lyhyitä taukoja, tunti tai pari, jolloin he vetäytyivät laiturilla olevaan puuparakkiin, söivät kaalisoppansa ja ruisleipänsä, joivat teenkorvikkeensa, yrittivät jotenkin ottaa nokoset vaatteissaan ja palasivat työhön.[74*]
Hindus, toinen Stalinin ystävä, kirjoitti:
Yksi huomattava puoli Venäjän elämässä on naisten käyttäminen päivätyöläisinä. He työskentelevät hakuin ja lapioin, kantavat raskaita tukkeja ja työntävät kottikärryjä. Moskovaan metroa rakennettaessa naiset työskentelivät maan alla rinta rinnan miesten kanssa. Tavallinen näky missä tahansa kaupungissa olivat naiset muuraamassa, laittamassa kattoparruja ja tekemässä muita raskaita rakennustöitä. Heitä näkee yhtä lailla yö- kuin päivävuorossakin.[75*]
Tällaisten raporttien rinnalla kuulostaa kovin ironiselta Stahanovin lausunto: ”Neuvostokansalle työstä on tullut ilo.”[76*]
Venäjällä käytetään pakkotyötä eri muodoissa ja eri astein. Esimerkiksi kolhoosien puheenjohtajien ja teollisuusyritysten, kaivosten tai kuljetushankkeiden välillä tehdään sopimuksia, joissa kolhoosi sitoutuu toimittamaan tietyn määrän työntekijöitä. Tässä luvussa ei kuitenkaan käsitellä tuon tyyppistä pakkotyötä. Käsittelemme vain pakkotyötä sen äärimuodossa, orjatyöleirejä, joissa työvoimaa ei osteta ja myydä kuten tavaraa, koska työläisellä itsellään ei laillista vapautta.
Ennen ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa vankilatyö oli aivan liian pienimittaista, että sillä olisi ollut mitään todellista merkitystä Venäjän taloudelle. Vuonna 1928 leireillä oli vain 30 000 vankia ja viranomaiset vastustivat heidän pakottamistaan työhön. Vuonna 1927 viranomainen, joka vastasi vankiloiden hallinnosta, kirjoitti: ”Vankilatyövoiman riistäminen, järjestelmä ”kultaisen hien” puristamiseksi siitä, tuotannon järjestäminen vankiloissa, miltä, vaikka se kaupalliselta kannalta on kannattavaa, puuttuu periaatteessa oikaiseva merkitys – ovat täysin sopimattomia neuvostoliittolaisissa vankiloissa.”[77*] Tuohon aikaan kaikkien vankien kokonaistuotannon arvo oli vain pieni osa heidän ylläpitokustannuksistaan.
Viisivuotissuunnitelman käyttöönoton jälkeen tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti. ”Kiseljov-Gromov, entinen GPU:n virkailija pohjoisilta työleireiltä, totetaa että vuonna 1928 leireillä oli vain 30 000 miestä … Vankien kokonaismääräksi koko leiriverkostossa vuonna 1930 mainitsee 662 257."[78*] Saatavilla olevasta aineistosta Dallin päättelee, että vuoteen 1931 mennessä työleireillä oli miltei kaksi miljoonaa ihmistä, 1933–1935 noin viisi miljoonaa ja vuoteen 1942 mennessä 8—15 miljoonaa.[79*] Aikoinaan Jugoslavian kommunistisen puolueen johtoon kuulunut Anton Ciliga, jota pidettiin Venäjän keskitysleireissä useita vuosia, arvioi vankien määrän yltäneen puhdistusten huipulla 30-luvulla noin kymmeneen miljoonaan.[80*]
Orjatyön laajuutta Neuvostoliitossa voidaan arvioida paitsi Venäjän lehdistössä julkaistuista uutisista ankarista rangaistuksista mitä vaatimattomimmista rikoksista, kuten leipävarkaudesta[B], mutta myös epäsuorasti, äänestäjätilastoista. Jokaisella kahdeksantoista vuotta täyttäneellä on äänioikeus, paitsi työleirivangeilla. Vuoden 1939 väestölaskennan mukaan 58,4 prosenttia väestöstä oli tuohon vähintään kahdeksantoista vuotta täyttänyttä. Vuoteen 1946 mennessä tuo osuus oli melko varmasti kasvanut. Ensiksikin lasten osuus oli pienempi uusilla Neuvostoliittoon liitetyillä alueilla, kuten Liettuassa ja Latviassa, kuin maan vuoden 1939 alueella, ja toiseksi sota aiheutti paitsi aikuisväestön kuolleisuutta suuremman lapsikuolleisuuden, laski myös syntyvyyttä jyrkästi. Mutta vaikka kahdeksantoista vuotta täyttäneiden osuus olisikin ollut suunnilleen sama 1946 kuin 1939, on 193 miljoonan ihmisen väestöstä silti 112,7 miljoonan täytynyt kuulua tuohon ikäryhmään. Silti vain 101,7 miljoonalla oli äänioikeus vaaleissa. Tällä laskutavalla vähintään yhdentoista miljoonan on täytynyt olla orjatyöleireissä.
On muutakin osviittaa pakkotyöleirien joukkoluonteesta. Toisen maailmansodan aikana esimerkiksi lakkautettiin Saksalaisten autonominen alue Volgalla, koska sen väitettiin olevan epälojaali järjestelmälle, ja sen väestö karkotettiin kaiken todennäköisyyden mukaan työleireille. Saksalaisten aiemmin miehittämillä Neuvostoliiton alueilla lakkautettiin useita tasavaltoja. Näitä lakkautuksia ei edes mainittu lehdistössä. Ja vasta kun Pravda 17. lokakuuta 1945 julkaisi luettelon vaalipiireistä tulevissa yleisissä vaaleissa, huomattiin useiden tasavaltojen hävinneen, tiedä koska. Ne olivat Krimin tataarien autonominen tasavalta, Kalmukian tasavalta ja Tšetšeno-Ingušetian tasavalta sekä Karatšajevin autonominen alue.[81*] Kabardino-Balkarian autonomisesta tasavallasta tuli Kabardinian tasavalta, kun balkaarit karkotettiin.[82*] Näiden alueiden asukasmäärä oli yli kaksi miljoonaa. Heidän sijainnistaan ei ole virallista tietoa. Heidän on taaskin kaiken todennäköisyyden mukaan lähetetty työleireihin.
Selvin osoitus orjatyön laajuudesta Venäjällä virallisesta lähteestä on kuitenkin Neuvostoliiton kansantalouden valtiollinen kehityssuunnitelma vuodelle 1941.[83*] Tämän lähteen mukaan kaikkien NKVD:n johtamien yritysten bruttotuotteen arvon suunniteltiin vuonna 1941 olevan 1969 miljoonaa ruplaa vuoden 1926/27 hinnoissa.[84*] Mikä edistys sitten vuoden 1925, jolloin vankityön kokonaistuote oli 3,8 miljoonaa ruplaa[85*] – yli 500-kertainen kasvu! Jos tuote vankityöläistä kohden oli sama vuonna 1941 kuin vuonna 1925, orjatyöläisiä olisi ollut jopa viisitoista miljoonaa. Luultavasti työn tuottavuus leireissä oli vuonna 1941 merkittävästi korkeampi kuin vuonna 1925 ja luultavasti arvio NKVD:n yritysten tuoteesta ”vuosien 1926/27 kiinteinä hintoina” oli jonkin verran liioiteltu. Mutta näiden tarpeellisten korjausten jälkeenkin on selvää, että leireillä on miljoonia ihmisiä.
Tarkan leireillä olevien orjien määrän laskemisen tekee mahdottomaksi virallisten tilastojen täydellinen puuttuminen. 30-luvun alkuun saakka julkaistiin paljon tilastoja oikeudenkäynneistä, vankiloista ja vangeista, mutta sen jälkeen ollaan täysin lakattu julkaisemasta tuollaisia lukuja. On oireellista, että A. A. Gertsenzonin kirja Oikeustilastot (Moskova, 1948) antaa todelliset luvut Yhdysvaltojen, Britannian, Saksan, Kanadan, Intian, Belgian, Tanskan, Suomen, Italian, Kreikan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin, Sveitsin ja Norjan osalta, mutta Neuvostoliiton osalta vain vuodet I, II jne., mainitsematta mitä ne ovat, ja alueilta I, II jne., mainitsematta, mitä ne ovat. Se toteaa vain, että näillä alueilla on 4,7 miljoonaa asukasta. Koska tuo luku on hyvin pieni osa koko Neuvostoliiton väestöstä, ei siitä voi vetää absoluuttisia lukuja tai edes yleistä suuntaa.
On hyvin merkittävää, etteivät vuoden 1939 väestönlaskennan julkistetut tiedot pidä sisällään väestöjakaumaa piireittäin. Nuo tiedot, jotka normaalit väestötilastot aina sisältävät, olisivat tehneet mahdolliseksi arvioida ihmisten määrän orjaleireissä huomattavan tarkasti, koska on olemassa tiettyjä piirejä, joista tiedetään varmasti, ettei niillä ole juuri lainkaan vapaata väestöä.
Selvä todiste siitä, että Venäjän työleireillä on lapsia, äitejä, raskaana olevia naisia ja vanhuksia, saatiin armahdusasetuksessa 27. maaliskuuta 1953. Se vapautti vankiloista ja työleireiltä ”naiset, joilla on alle kymmenvuotiaita lapsia, yli 55 vuotta vanhat miehet ja yli 50 vuotta vanhat naiset sekä myös tuomitut, joilla oli vakavia, parantumattomia sairauksia”.[86*]
Orjatyö on yleisesti hyvin tuottamatonta. Venäjän hallitus turvautuu siihen niin laajassa määrin yksinkertaisesti siksi, että sillä on suhteellisesti niin paljon vähemmän pääomaa kuin ihmisvoimaa verrattuna Länsi-Euroopan kehittyneisiin maihin ja Yhdysvaltoihin. Samalla se paradoksaalisesti helpottaa työvoimaniukkuuden pullonkauloja tietyillä alueilla ja aloilla. Kaikkina historian kausina, joina työvoimasta on ollut pulaa, on valtio rajoittanut oikeudellisesti työläisten vapautta, kuten Länsi-Euroopassa 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa sekä jälleen 1600-luvulla. Stalinin leirien orjat ovat karkea versio perinteisen kapitalismin ”työttömien armeijasta” ja toimivat siis muiden työläisten pitämiseksi ”omalla paikallaan”. Tämän lisäksi on muistettava, että Neuvostoliitossa on suoritettavana monia erittäin epämiellyttäviä töitä (esimerkiksi kaukana pohjoisessa), joihin vapaita tai puolivapaitakaan työläisiä ei voitaisi taivutella muuten kuin tarjoamalla hyvin voimakkaita kannustimia. Vaikka orjatyön tuottavuus on äärimmäisen alhainen, se on tuollaisissa tapauksissa halvin, ellei ainoa mahdollinen keino. Tätä havainnollistaa seuraava katkelma Izvestija-lehdestä. Kuvatessaan työtä uudella rautatielinjalla, joka rakennettiin Siperiaan pakkotyöllä, se toteaa: ”Tähän asti ajateltiin, että rakennuskausi ei voi ylittää sataa päivää vuodessa. Talvi on hyvin kylmä, -50 astetta. Rakentajat ovat kuitenkin osoittaneet, että tuollaisissakin olosuhteissa on mahdollista työskennellä läpi vuoden keskeytyksittä.”[87*]
Tätä jaksoa ei voisi päättää paremmin kuin lainaamalla Vyšinskin sanoja: ”Meillä työkurin kysymystä eivät ratkaise rangaistukset tai niiden uhka, niin kuin kapitalistisissa maissa, vaan into työhön, sosialistinen tietoisuus ja korkea tunne valtiollisesta velvollisuudesta isänmaan ja neuvostokansan edessä.”[88*]
[a] On mielenkiintoista huomata, että ulkomaiseen käyttöön tarkoitetut kirjat, kuten Lozovskin Handbook on the Soviet Trade Unions, Moscow, 1937, s. 56-57, kuvaavat edelleen työehtosopimuksia ikään kuin ne olisivat vielä olemassa.
[a] Ks. edempänä tässä kappaleessa, Ihmisen alistaminen omaisuudelle.
[1*] Erittäin hyvä kuvaus johdon muutoksista Venäjän taloudessa on teoksessa G. Bienstock, S.M. Schwartz and A. Yugow, Management in Russian Industry and Agriculture, Oxford University Press 1944.
[2*] A. Baykov, The Development of the Soviet Economic System, London 1946. s. 115.
[3*] emt., s. 116.
[4*] All-Union Communist Party (Bolsheviks) in Resolutions and Decisions of the Congresses, Conferences and Plenums of the Central Committee (jatkossa AUCP in Resol., (Russian) Moscow 1941, 6th ed. Vol.II, s. 811. Vol.II, p. 811.
[5*] ibid., p.812.
[6*] Socialism Victorious, London 1934, p.137.
[7*] Za Industrializatsiju (raskaan teollisuuden kansankomissariaatin äänenkannattaja), Moskova, 16. huhtikuuta 1934
[8*] L. Gintzburg and E. Pashukanis, Course of Soviet Economic Law (Russian), Moscow 1935, Vol.1, p.8.
[9*] Pravda, 11. maaliskuuta 1937.
[10*] E.L. Granovski and B.L. Markus (eds.) The Economics of Socialist Industry (Russian), Moscow 1940, p.579.
[11*] ibid., p.563.
[12*] H. Johnson, Dean of Canterbury, The Socialist Sixth of the World, London 1944, 19th imp. p.280.
[13*] Trud (ammattiliittojen päivälehti), Moskova, 8. heinäkuuta 1933. Lainaus teoksessa M. Gordon, Workers Before and After Lenin, New York 1941, pp.104-105.
[14*] Г. К. Орджоникидзе, Избранные статьи и речи 1911-1937, М., 1939, s. 359
[15*] Pravda, 29. joulukuuta 1935
[16*] Решение Всесоюзного Центрального Совета профессиональных союзов 2 января 1933 г., Трудовое законодательство СССР М.-Л., 1933 s. 320
[17*] V. I. Lenin, Teokset, osa 32, s. 6–7
[18*] XI cъезд Российской Коммунистической партии (большевиков), стенографический отчет, М., 1936, s. 275
[19*] Наемный труд в России, М., 1924б s. 160; ja Профессиональные союзы в СССР, М., 1928, s. 358
[20*] Trud, 23. huhtikuuta 1949.
[21*] Г. Н. Александров (ред.), Советское трудовое право, М., 1949, s. 166
[22*] Профессиональные союзы (ammattiliittojen kuukausilehti), Moskova 1940, n:o 4–5
[23*] ibid. 1947, No.2.
[24*] И. Т. Голяков (ред.). Законодательство о труде, М., 1947 г., стр. 15.
[25*] Г. Н. Александров (ред.), Советское трудовое право, М., 1949, s. 166 Ks. myös Г. Н. Александров, Г. К Москаленко (ред.), Советское трудовое право, М., 1947 г., стр. 100–101
[26*] Кодекс законов о труде РСФСР, М., 1937г., ст. 58, стр. 28
[27*] Голяков, mt s. 65.
[28*] Trud, 13. huhtikuuta 1952.
[29*] F. Neumann, Behemoth, London 1942, pp.352-353.
[30*] ibid. p.194. Korostus minun.
[31*] Baykov, op. cit. p.222.
[32*] Г. Сорокин, Социалистическое планирование народного хозяйства СССР, М., 1946, стр. 95.
[33*] БСЭ, nide «СССР», М., 1948. palsta 1751
[34*] Trud, 20. huhtikuuta 1949.
[35*] А. И. Бескин, Организация и планирование производства в нефтедобывающей промышленности. М. – Л., 1947г., стр. 134.
[36*] Большевик (puolueen keskuskomitean äänenkannattaja), Moskova, 1952, № 5.
[37*] За индустриализацию, март 1936 г
[38*] А. А. Арутюнян, Б. Л. Маркус (ред.), Развитие советской экономики, М., 1940г., стр. 492.
[39*] A. Yugow, Russia’s Economic Front for War and Peace, London 1942, p.193.
[40*] ibid. p.194.
[41*] Trud, 17. huhtikuuta 1941.
[42*] Машиностроение (koneenrakennusteollisuuden komissariaatin äänenkannattaja) 11. toukokuuta 1939.
[43*] Izvestija, 2. huhtikuuta 1936.
[44*] J. Maynard, The Russian Peasant: And Other Studies, London 1942, p.340.
[45*] Varhaisimmista stahanovilaisten murhista ja heidän sabotoinnistaan stahanovilaisuuden synnyn jälkeen ks. Izvestija, 23. elokuuta 1935, 27. syyskuuta 1935, 2. ja 5. lokakuuta 1935; Pravda, 2., 21. ja 22. marraskuuta 1935; Trud 1. marraskuuta 1935. Monia muita voisi lainata.
[46*] Бескин, mt., s. 31.
[47*] В. И. Ленин. Соч., изд. 4, т. 20. стр. 134.
[48*] Кодекс законов о труде. 1922, М., 1922г., стр. 37, стр. 9
[49*] Lainaus teoksessa V. Serge, Russia Twenty Years After, New York 1937, p.66.
[50*] Собрание законов и распоряжений рабоче-крестьянского правительства СССР (jatkossa Собрание законов СССР), М-1932. № 84, ст. 516.
[51*] Izvestija, 17. joulukuuta 1930.
[52*] Кодекс законов о труде РСФСР, М., 1937, ст. 37.
[53*] За индустриализацию 19. helmikuuta 1931;Собрание постановлений и распоряжений правительства СССР (jatkossa Собрание постановлений СССР), М., 1938г., .№ 58, ст. 329.
[54*] Serge, mt. p.68.
[55*] Собрание узаконений и распоряжений рабоче-крестьянского правительства РСФСР (jatkossa Собрание узаконений РСФСР), М., 1932г., № 85, ст. 371.
[56*] Решения Центрального Комитета Всесоюзной Коммунистической партии (большевиков) и Совета Народных Комиссаров СССР по наиболее важным вопросам социалистического строительства, Л., 1933г., стр.. 127-130.
[57*] Собрание постановлений СССР, 1939г., .№ 1, ст. 1
[58*] Ведомости Верховного Совета СССР, 1940г., № 20.
[59*] Izvestija, 30. joulukuuta 1940.
[60*] Блокнот агитатора, 1952г., № 4, стр. 41-42
[61*] Ведомости Верховного Совета СССР, 1940г., № 42.
[62*] Александров, Генкин, mt., стр. 278.
[63*] ibid., pp.273-274.
[64*] ibid., p.275.
[65*] Ks. Г. Н. Александров, Советское трудовое право, М., 1949г.
[66*] Собрание узаконений РСФСР, 1927г., № 49, ст. 330; Уголовный кодекс РСФСР, М., 1937г., ст. 58, п. 14. Korostus minun.
[67*] V. Gsovski, Soviet Civil Law, Ann Arbor 1948, Vol.I, p.805.
[68*] Кодекс законов о труде. 1922. М.. 1922г., ст. 129. стр. 18.
[69*] Women Workers and their Protection in Russian Industry, International Labour Review, October 1929.
[70*] Г. H. Серебренников, Женский труд в СССР, М.. 1934г., стр. 204. Lainaus teoksessa J. Grunfeld in Women’s Work in Russia’s Planned Economy, Social Research, February 1942. Serebrennikov varoi tietysti liittämästä tällaista tietoa kirjaansa The Position of Women in the USSR, London 1937, joka oli kirjoitettu erityisesti ei-venäläisille lukijoille.
[71*] Russian News Bulletin, 30 July 1941.
[72*] С. Вольфсон, Социализм и семья, журн. «Под знаменем марксизма», 1936г., №6
[73*] International Labour Conference, Eighteenth Session, Employment of Women on Underground Work in Mines of all Kinds, Geneva 1934, Report VI.
[74*] C. Haldane, Russian Newsreel, London 1942, p.151.
[75*] M. Hindus, Russia Fights On, London 1942, p.135.
[76*] Pravda, 1. tammikuuta 1939.
[77*] D.J. Dallin and B.I. Nicolayesky, Forced Labour is Soviet Russia, London 1948, p.153.
[78*] ibid., p.52.
[79*] ibid., pp.54-62.
[80*] A. Ciliga, The Russian Enigma, London 1940, p.249.
[81*] Y. Gluckstein, Stalin’s Satellites in Europe, London 1952, pp.309-310.
[82*] W. Kolarz, Russia and her Colonies, London 1952, p.185.
[83*]. Приложение к Указу Совета Народных Комиссаров СССР и Центрального Комитета Всесоюзной Коммунистической партии, №127, 17. tammikuuta 1941 г. Ei julkaisupäivää eikä -paikkaa. Valokopio Universal Press for the American Council of Learned Socialists, New York 1950.
[84*] ibid., p.10.
[85*] Dallin and Nicolayevsky, op. cit., p.165.
[86*] Pravda, 28. maaliskuuta 1953.
[87*] Izvestija, 20. joulukuuta 1937.
[88*] А. Я. Вышинский (ред.). Советское государственное право, М., 1938г.. стр. 514-515.