Julkaistu: 12. heinäkuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 9
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 53–61. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus & oikoluku: Miika Salo
HTML: Joonas Laine
Kapitalistinen keskittyminen, jonka tuotantotapa saa aikaan, aiheuttaa samassa työtätekevien joukkojen keskittymisen. Tästä tosiasiasta pitää etsiä kaikkien marxismin vallankumouksellisten teesien alkuperää, proletariaatin uuden elintavan juuria, edellytyksiä uuteen kommunistiseen yhteiskuntajärjestykseen, jonka historiallisena tehtävänä on korvata porvarillinen käytäntö, vapaan kilpailun ja luokkataistelun luoma epäjärjestys.
Kapitalistisessa järjestelmässä myös työihminen nojautuu toiminnassaan vapaaseen kilpailuun, toimii kansalaisyksilönä. Mutta taistelun lähtökohdat eivät ole kaikille samoja: yksityisomistuksen olemassaolo asettaa yhteiskunnallisen vähemmistön etuoikeutettuun asemaan ja tekee taistelusta epätasaisen. Työtätekevän henki on alttiina yhä suuremmille vaaroille: hänen oman elämänsä perusteet, hänen kulttuurinsa, perheensä elämä ja tulevaisuus ovat alttiina työmarkkinain vaihtelujen äkillisille iskuille. Niinpä työtätekevä koettaa irtautua kilpailun ja individualismin vaikutuksesta. Pyrkimys yhteenliittymiseen ja solidaarisuuteen tulee työväenluokalle keskeiseksi, se muuttaa työläisten ja talonpoikien ajattelutapaa ja käytäntöä. Syntyy instituutioita ja järjestöjä, joissa tämä pyrkimys toteutuu käytännössä. Niiden pohjalta alkaa historiallinen kehitysprosessi, joka johtaa tuotantovälineiden ja vaihdon yhteiskunnallistamiseen.
Pyrkimystä yhteenliittymiseen on pidettävä proletaarisen vallankumouksen keskeisenä tekijänä. Tämän historiallisen tendenssin tuloksena syntyivät, alkoivat kasvaa ja varttua sosialistiset puolueet ja ammattiyhdistykset. Tämä tapahtui nykyisyyttä edeltäneellä kaudella, jota voisimme nimittää I ja II Internationaalin tai voimien kokoamisen kaudeksi.
Nämä proletaariset instituutiot — niin kuin koko proletaarinen liike yleensä — eivät kuitenkaan kehittyneet itsenäisesti, noudattaen sisäisiä kehityslakeja, jotka ovat ominaisia vain riistetyn työväenluokan elämälle ja historialliselle kokemukselle. Historian lait on määrännyt valtioksi järjestäytynyt omistava luokka. Historiassa on pääosaa esittänyt aina valtio, koska sen elimiin keskittyy omistavan luokan valta. Valtiossa tuo luokka kouliintuu, riippumatta kilpailun aiheuttamista erimielisyyksistä ja yhteentörmäyksistä se järjestäytyy yhtenäisiksi liitoiksi säilyttääkseen etuoikeutensa edellytykset myös kiivaimmassa kilpailussa, luokkien taistelussa vallasta, oikeudesta johtaa ja pitää yllä omaa kuria.
Tällä kaudella proletaarinen liike oli vain vapaan kapitalistisen kilpailun tuote. Proletaaristen instituutioiden oli otettava muoto joka ei noudattanut niiden omaa sisäistä kehitystä vaan vastasi ulkoisia lainalaisuuksia, joita kapitalistisen kilpailun aiheuttama pakko ja ankara paine määräsivät. Tästä ovat peräisin sisäiset ristiriidat, horjahtelut, epäröinti, kompromissit, jotka luonnehtivat proletaarista liikettä koko sen nykyhetkeä edeltäneellä kaudella ja jotka huipentuivat II Internationaalin kärsimään vararikkoon.
Eräät virtaukset proletaarisessa ja sosialistisessa liikkeessä määrittivät vallankumouksen olennaiseksi tekijäksi nimenomaan työväen ammattijärjestöt ja niiden varaan rakensivat toimintansa ja propagandansa. Hetken ajan syndikalistinen liike näytti olevan marxismin oikea tulkitsija, totuuden oikea tulkki.
Syndikalismi erehtyy siinä, että se pitää jonain viimeisteltynä, yhteenliittymisen ikuisena muotona ammattiyhdistystä, jonka muoto ja tehtävät ovat ominaisia nykypäiville, vaikka ne ovat ulkoisten olojen määräämiä eivätkä omaehtoisesti asetettuja; siksi sillä ei voi olla pysyvää ja ennalta selvää kehityslinjaa. Syndikalismi, joka esiintyi liberistisen[1] »spontaanisuuden» perinteen alkuunpanijana on tosiasiassa ollut yksi monista jakobiinisen ja abstraktisen asenteen valeasuista.
Tästä ovat peräisin syndikalistisen virtauksen virheet. Sen ei onnistunut korvata sosialistista puoluetta työväenluokan kasvattamisessa vallankumousta varten. Työläiset ja talonpojat tunsivat, että niin kauan kuin omistava luokka ja sen parlamentaaris-demokraattinen valtio sanelevat historian lait on jokainen yritys murtautua näiden lakien kahleista naurettava ja turha. On varmaa, että teollisuustuotannon sääntelemässä nyky-yhteiskunnan rakenteessa jokainen ihminen voi aktiivisesti osallistua elämään ja muuttaa ympäristöään vain toimiessaan kansalaisyksilönä, parlamentaaris-demokraattisen valtion jäsenenä. Liberalismin kokemusta ei tule väheksyä eikä sitä voida ohittaa ennen kuin se on aikansa elänyt. Epäpoliitikkojen ei-poliittisuus on heijastanut vain politiikan rappioilmiötä: valtion kieltäminen ja vastustaminen on yhtä poliittista kuin osallistuminen yleiseen historialliseen toimintaan, joka toteutuu valtion edustuselimissä, parlamentissa ja kunnanhallituksissa. Ainoastaan syndikalistien toiminnan laatu oli eroava: he toimivat irrallaan todellisuudesta ja siksi heidän politiikkansa oli perimmältään virheellistä. Parlamentarismia kannattavat sosialistit työskentelivät todellisten ongelmien parissa, saattoivat ehkä hairahtua (ja tekivätkin useita vakavia virheitä) mutta eivät erehtyneet toimintansa suunnassa ja selviytyivät siksi »kilpailusta» voittajina. Laajat joukot, joiden puuttuminen yhteiskunnallisiin suhteisiin muuttaa ne objektiivisesti, liittoutuivat sosialistisen puolueen ympärille. Huolimatta kaikista erehdyksistään ja puutteistaan, puolue onnistui loppujen lopuksi täyttämään tehtävänsä: nostamaan proletariaatin sen aiemmasta vähäpätöisestä tilastaan ja kehittämään sen tietoisuutta sekä suuntaamaan työväen vapautusliikkeen suoraan ja elinvoimaiseen uomaan, joka vastaa yleispiirtein yhteiskunnan historiallisen kehitysprosessin suuntaa.
Sosialistisen liikkeen vakavin virhe on ollut samankaltainen kuin syndikalistien virheet. Ottaessaan osaa yleiseen yhteiskunnalliseen toimintaan valtiossa sosialistit unohtivat, että heidän on säilytettävä kriitikon, vastapuolen asenteensa. He mukautuivat todellisuuteen, eivät hallinneet sitä.
Marxilaisten kommunistien tulisi omaksua ajattelutapa, jota voisi nimittää »maieuttiseksi».[2] Heidän toimintansa ei saa alistua porvarillisen kilpailun määräämään tapahtumakulkuun, vaan sen tulee olla kritiikkiä heidän toiveittensa näkökannalta. Historia on jatkuvaa kehkeytymistä, jonka ennustaminen on miltei mahdotonta. Mutta tämä ei merkitse sitä, että kaikki historiassa olisi edeltäkäsin arvaamatonta, että historia olisi sattumien mielivaltaisten oikkujen temmellyskenttä. Historia on sekä vapautta että välttämättömyyttä. Instituutiot, joiden kehityksessä ja toiminnassa historia olennoituu, ovat syntyneet ja säilyvät, koska niillä on tehtäviä, jotka on täytettävä. Tietyt objektiiviset edellytykset aineellisten hyödykkeiden tuotannolle ja ihmisten henkiselle toiminnalle ovat syntyneet ja kehittyneet, ja jos nämä mekaanisen luonteensa vuoksi melkein matemaattisesti määritettävissä olevat objektiiviset edellytykset muuttuvat, niin muuttuvat samalla kaikki yhteiskuntaa säätelevät ja suuntaavat suhteet, muuttuu ihmisten tietoisuuden aste; yhteiskuntarakenne uusiintuu, perintelliset instituutiot rappeutuvat, niistä tulee epäpäteviä, haitallisia ja vahingollisia. Jos inhimilliseltä älyltä puuttuisi kyky tavoittaa historian kulussa tietty rytmi, erottaa tietty prosessi, kävisi sivilisaation edistys mahdottomaksi. Poliittinen nerokkuus merkitsee juuri kykyä ottaa huomioon mitä moninaisimmat konkreettiset näkökohdat, ne jotka ovat välttämättömiä ja riittäviä tietyn kehitysprosessin määrittelemiseksi. Poliittisen nerokkuuden tunnusmerkki on toisin sanoen kyky ennakoida sekä lähitulevaisuutta että etäisempiä tapahtumia, kyky osoittaa tämän näkemyksen avulla valtion toiminnan yleiset suuntaviivat ja ottaa vastuulleen kansan onni ja hyvinvointi. Tässä mielessä Karl Marx on ollut aikansa ylivoimaisesti suurin poliittinen nero.
Sosialistit ovat hyväksyneet (usein nöyrän kuuliaisesti) historiallisen todellisuuden, joka on syntynyt kapitalistien aloitteesta. He ovat menneet samaan ansaan kuin liberaaliset ekonomistit: he uskovat demokraattisen valtion instituutioiden pysyvyyteen, niiden pohjimmaiseen täydellisyyteen. Demokraattisten instituutioiden muotoa voidaan heidän mukaansa parantaa ja korjata, mutta niiden perusteet on säilytettävä. Esimerkkinä tällaisesta rajoittuneesta ja typerästä ajattelutavasta on Filippo Turatin tyrmäävä arvio, jonka mukaan parlamentin vertaaminen neuvostoon vastaa kaupungin vertaamista barbaarien laumaan.
Tämän virheellisen historiallista kehitystä koskevan käsityksen, tämän ikivanhan kompromissien käytännön ja »parlamentaarisen kretinismin»[3] taktiikan vastapainoksi syntyi nykyinen teesi »valtion valloittamisesta».
Venäjän, Unkarin ja Saksan vallankumouksellisen kokemuksen avulla olemme vakuuttuneet siitä, että sosialistinen valtio ei voi toteutua kapitalistisen valtion instituutioissa, koska se on olemukseltaan aivan uusi verrattuna noihin instituutioihin, joskaan ei proletariaatin historiassa. Kapitalistisen valtion instituutiot on rakennettu palvelemaan vapaata kilpailua, siksi henkilöiden vaihtaminen ei riitä suuntaamaan toimintaa uuteen tarkoitukseen. Sosialistinen valtio ei vielä merkitse kommunismia, ts. sellaisen järjestyksen käyttöönottoa, joka nojaa taloudelliseen solidarisuuteen. Se on siirtymäkauden valtio, jonka on poistettava kilpailu hävittämällä yksityisomistus, luokat ja murtamalla talouden kansalliset puitteet. Tätä tehtävää ei voida suorittaa parlamentaarisessa demokratiassa. Teesi »valtion valloittamisesta» pitää ymmärtää siten, että luodaan, proletaariluokan kollektiivisen kokemuksen pohjalle uudentyyppinen valtio ja asetetaan se parlamentaaris-demokraattisen valtion tilalle.
Tässä palaamme lähtökohtaamme. Olemme todenneet, ettei sosialistisen ja proletaarisen liikkeen instituutioiden kehitys nykyhetkeä edeltävällä kaudella ole ollut itsenäistä, vaan riippuvaista kapitalismin lainalaisuuksien sääntelemästä yhteiskuntarakenteesta. Sota on mullistanut luokkataistelun kokonaistilanteen. Kapitalistit ovat menettäneet ehdottoman määräysvaltansa; heidän vapauttaan on rajoitettu ja itsevaltaisuutensa kumottu. Kapitalistinen keskittyminen on saavuttanut kehityksensä korkeimman asteen, toteuttanut tuotannon ja vaihdon monopolisoitumisen koko maailmassa. Vastaavanlainen työtätekevien joukkojen keskittyminen on antanut vallankumoukselliselle proletariaatille ennennäkemättömän voiman.
Liikkeen perinteiset instituutiot eivät enää kestä niin voimakasta vallankumouksellisen toiminnan kasvua. Niiden muoto itsessään on sopimaton, ne ovat kykenemättömiä johtamaan tietoiseen historialliseen toimintaan ryhtyviä joukkoja. Ne eivät kuitenkaan ole aikansa eläneitä. Saatuaan alkunsa vapaasta kilpailusta niiden täytyy jatkaa olemassaoloaan kunnes jokainen kilpailun jäänne, kaikki luokat ja puolueet on täydellisesti hävitetty, kunnes proletariaatin diktatuurit ovat sulautuneet Kommunistiseksi Internationaaliksi. Mutta niiden rinnalle on luotava ja kehitettävä uudentyyppisiä, luonteeltaan valtiollisia instituutioita, joilla vaihdetaan parlamentaaris-demokraattisen valtion yksityiset ja julkiset instituutiot. Nämä instituutiot korvaavat kapitalistin hallinnossa ja teollisen vallan tehtävissä ja toteuttavat tuottajan päätösvallan tehtaassa; näiden instituutioiden tulee osata täyttää kaikki tehtävät tuotannon ja vaihdon monimutkaisten suhteiden järjestelmässä, joka yhdistää tuotantolaitoksen eri osastot alkeelliseksi talousyksiköksi, yhdistää teollistuneen maatalouden eri toimintamuodot, toimii eritasoisten kansallisen ja kansainvälisen talouden muodostamien rakenteiden sopusuhtaisena runkona. Tätä järjestelmää ei yksityisomistajien loismainen tyrannia kahlitse.
Milloinkaan aiemmin ei Länsi-Euroopan proletariaatin vallankumouksellinen innostus ja nousu ole ollut niin voimakas kuin se on nyt. Mutta meistä näyttää siltä, että selkeää ja täsmällistä tietoisuutta päämäärästä ei vastaa yhtä selkeä ja täsmällinen tietoisuus ajankohdan vaatimista keinoista, oikeista menetelmistä päämäärään pääsemiseksi. Joukkoihin on jo juurtunut vakaumus siitä, että proletaarinen valtio toteutuu työläisten, talonpoikien ja sotilaiden neuvostojärjestelmässä. Vielä ei kuitenkaan ole kehittynyt näkemystä taktiikasta, joka objektiivisesti varmistaisi tämän valtion syntymisen. On sen tähden välttämätöntä luoda viivyttelemättä proletariaatin sellaisten instituutioiden verkosto, joita laajat joukot jo tietävät tarvitsevansa ja jotka voivat luottaa niiden pysyvään kuriin ja uskollisuuteen. Ne antaisivat työläisten ja talonpoikien luokalle kokonaisuudessaan erityisen elinvoimaisen ja kehityskelpoisen järjestymismuodon. On varmaa, että mikäli nyt, proletaarisen järjestäytymisen tässä vaiheessa syntyisi luonteeltaan vallankumouksellinen joukkoliike, tulokset näkyisivät vain muodollisena korjauksena demokraattisessa valtiossa, ehkä edustajakamarin oikeuksien laajenemisena (joka tapahtuisi perustavan kokouksen toimesta) tai antikommunististen, sekapäisten sosialistien valtaantulona. Jotakin Saksan ja Itävallan kokemuksista on opittava. Demokraattisen valtion ja kapitalistiluokan voimat ovat vielä mahtavia. Ei ole salaisuus, että kapitalismi pysyy pystyssä erityisesti kätyriensä ja lakeijoidensa toimien ansiosta eivätkä näiden kaltaiset tyypit ole vielä kadonneet.
Proletaarisen valtion luominen ei siis ole taikatemppu: se on kehitysprosessi, joka edellyttää valmistelutyötä, järjestelytoimia ja propagandaa. Jo olemassaolevia, tehtaassa toimivia proletaarisia elimiä täytyy kehittää mitä voimakkaimmin. Niiden oikeuksia on lisättävä, on tuotava samantyyppisiä instituutioita kyliin ja päästävä siihen, että niiden osanottajat olisivat kommunisteja, jotka ovat tietoisia kunkin instituution edessä olevista vallankumouksellisista tehtävistä. Muutoin meidän innostuksemme, koko työtätekevien joukkojen uskollisuus ei pysty estämään sitä, että vallankumous päättyy surkealla tavalla uuden huijareiden, vastuuttomien tyhjänpuhujien eduskunnan syntymiseen, silloin proletariaatin valtion toteutuminen vaatii yhä uusia, entistä kammottavampia uhreja.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Liberistit — työn ja pääoman välisen vapaan kilpailun kannattajia. Toim.
[2] Maieutika (kreik.) — tarkoittaa sananmukaisesti synnytysavustuksen taitoa. Tällä termillä Sokrates luonnehti tutkimus- ja opetusmenetelmäänsä — keskustelumenetelmää (dialogia), jossa totuus selveni tai saatiin selville väitteiden ja vastaväitteiden sekä johdattavien kysymysten avulla. Toim.
[3] Sanontaa »parlamentaarinen kretinismi» käyttivät Marx, Engels ja Lenin. Tällä ilmaisulla tarkoitettiin opportunisteja, joiden mielestä parlamentaarinen järjestelmä oli kaikkivoipa ja parlamentaarinen toiminta ainoa ja pääasiallinen poliittisen taistelun muoto kaikissa oloissa. Toim.