Julkaistu: 2. elokuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 12
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 70–76. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Sodan aikana, sen pakottamana Italian valtio otti tehtäväkseen tuotannon sääntelyn ja hyödykkeiden jakelun. On muodostunut eräänlainen teollisuuden ja kaupan trusti, tuotanto- ja vaihtovälineiden keskittymisen muoto. Samalla ovat proletaaristen ja puoliproletaaristen massojen riiston edellytykset yhtäläistyneet, mikä on saanut aikaan vallankumouksellisia esiintymisiä. Nykyisen kauden olemusta ei voida ymmärtää ilman että otetaan huomioon nämä ilmiöt ja niiden psykologiset seuraukset.
Kapitalistisesti takapajuisissa maissa, kuten Venäjällä, Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa ero kaupungin ja maaseudun, työläisten ja talonpoikien välillä on jyrkkä. Maataloudessa on säilynyt tyypillisesti feodaalisia suhteita sekä niitä vastaava ajattelutapa. Ajatus nykyaikaisesta liberaalis-kapitalistisesta valtiosta ei vielä ole iskostunut mieliin. Taloudellisia ja poliittisia instituutioita ei nähdä historiallisina muodostumina, jotka ovat syntyneet, läpäisseet tietyn kehitysvaiheen ja jotka saattavat hajota luotuaan edellytykset yhteiskuntaelämän korkeammille muodoille. Sen sijaan näitä muodostumia pidetään luonnollisina, ikuisina ja korvaamattomina. Tosiasiassa suurmaanomistus on jäänyt vapaan kilpailun ulkopuolelle: nykyinen valtio ei ole puuttunut sen feodaaliseen luonteeseen vaan keksinyt sääntöperinnön[1] tapaisia juridisia säädöksiä, jotka itse asiassa säilyttävät feodaalisen järjestelmän virkoja ja etuoikeuksia. Siksi talonpojan mielenlaatu pysyy samanlaisena kuin maaorjan, joka tietyissä tilanteissa kapinoi rajusti »herroja» vastaan mutta ei kykene näkemään itseään yhteisön (kansakunnan, mikäli on omistaja, ja luokan, mikäli kuuluu proletariaattiin) jäsenenä eikä toimimaan järjestelmällisesti ja jatkuvasti yhteiskuntaolojen taloudellisten ja poliittisten suhteiden muuttamiseksi.
Näissä oloissa talonpoikien ajatteluun oli vaikea vaikuttaa. Heidän todelliset tunteensa jäivät hämäriksi ja sekaviksi, niitä peitti riistoa vastaan kehittynyt suojeleva käytös, joka oli itsekeskeistä ja epäjohdonmukaista ja ilmeni lähinnä juroutena ja teennäisenä alistuvuutena. Luokkataistelu sekoittui rosvoiluun, kiristelyyn, metsäpalojen sytyttämiseen, lapsen ja naisen ryöstöihin, karjanhoidon laiminlyömiseen ja hyökkäyksiin kunnantaloa vastaan: se oli alkeellista terrorismia vailla pysyviä ja tuntuvia seurauksia. Talonpojan ajattelutapa oli näin ollen objektiivisesti ottaen mitätön, yksinkertainen tunnevyyhti, joka määräytyi parlamentaaris-demokraattisen valtion synnyttämistä sosiaalisista oloista. Talonpoika oli kokonaan jätetty maanomistajien, heidän kätyriensä ja lahjottavien virkamiesten armoille, hänen päähuolenaan oli suojella elämäänsä luonnon oikuilta, maanomistajien sekä valtion virkamiesten mielivallalta ja julmuudelta. Talonpoika on aina elänyt lain ulkopuolella, vailla oikeudellista asemaa ja ihmisarvoa. Hän on säilynyt irrallisena, tuulenpuuskan viskeltävänä hiukkasena, joka pelkää ainoastaan santarmia ja paholaista. Hän ei ymmärtänyt mitään järjestöistä, valtiosta eikä kurinalaisuudesta. Kärsivällisenä ja kestävänä jokapäiväisessä työssään, pyrkimyksessä kiskoa luonnolta sen köyhiä antimia, valmiina tekemään tavattomia uhreja perhe-elämänsä hyväksi on hän samalla luokkataistelussa osoittanut kärsimättömyyttä ja hillitöntä julmuutta, kykenemättömyyttä asettaa toiminnalleen päämäärää ja taistella pitkäjänteisesti sen puolesta.
Neljä juoksuhaudoissa vietettyä vuotta muuttivat perinpohjin talonpojan ajattelutavan. Tämä käänne tuli esiin erityisesti Venäjällä, missä se oli eräs vallankumouksen olennaisista edellytyksistä. Sota teki sen mitä teollistumisen normaali kehitys ei olisi tuonut mukanaan. Sota pakotti kapitalistisessa kehityksessä jälkeenjääneet, siis teknisesti köyhemmät maat värväämään kaikki käytettävissä olevat miehet tykinruo'aksi keskusvaltoja vastaan. Venäjällä sota merkitsi myös sitä, että hyvin laajalla alueella asuvat ihmiset joutuivat toistensa kanssa tekemisiin, että vuosikausia jatkui ihmisten keskittyminen oloihin, joissa he kärsivät puutetta, olivat alati hengenvaarassa ja yhteisen ankaran kurin puristuksessa. Näiden pitkäaikaisten yhteisten elinolojen psykologiset vaikutukset olivat suurenmoiset ja usein odottamattomat.
Vaistonvarainen individualismi väistyi, syntyi yhteinen mieliala, tuntemukset muuttuivat samankaltaisiksi ja talonpojat tottuivat sosiaaliseen valvontaan. He tajusivat valtion laajuuden, sen monimutkaisen rakenteen ja suhteettoman suuren mahdin. Maailma ei tuntunut heistä enää äärettömältä kuin maailmankaikkeus tai ahtaalta kuin kotikylän kirkko, vaan he näkivät siinä konkreettisia valtioita, kansoja, yhteiskunnan vahvoja ja heikkoja puolia, armeijoita ja koneita, rikkautta ja kurjuutta. On solmittu solidaarisuuden yhteydet, jotka muissa oloissa olisivat syntyneet vasta kun on vuosikymmeniä käyty luokkataistelua ja kartutettu historiallista kokemusta. Juoksuhautojen loassa ja veressä eletyt neljä vuotta loivat henkisen maailman, joka pyrkii kiihkeästi toteutumaan pysyvinä ja dynaamisina yhteiskunnallisina instituutioina.
Näin syntyivät Venäjän rintamalla sotilasedustajien neuvostot, joten talonpoikaissotilaat saattoivat osallistua aktiivisesti Pietarin, Moskovan ja muiden venäläisten teollisuuskeskusten neuvostojen toimintaan ja he tulivat tietoisiksi työväenluokan yhtenäisyydestä. Kun Venäjän armeija kotiutettiin ja sotilaat palasivat työpaikkoihinsa, tapahtui niin että koko Veikseliltä Tyynelle merelle ulottuvan imperiumin kattoi paikallisten neuvostojen — näiden Venäjän kansan valtiollisen uudistamisen perusjärjestöjen — eheä verkosto. Tuohon uudenlaiseen mentaliteettiin perustuu kommunistinen propaganda, jota levitetään suurista teollisuuskaupungeista käsin, siihen perustuu myös vapaasti valittu ja vallankumouksellisessa yhteiselämässä koeteltu hallitusmuoto.
Italian historialliset olot eivät ole poikenneet eivätkä poikkea kovinkaan paljon venäläisistä. Työväen- ja talonpoikaisluokan yhdistyminen tapahtuu samalla tavoin: se toteutuu sosialistisen valtion käytännöllisessä rakennustyössä ja pohjautuu uuteen ajattelutapaan, jonka yhteinen elämä juoksuhaudoissa sai aikaan.
Italian maatalous olisi uudistettava perinpohjin, jotta voitaisiin sodan aiheuttama kriisi voittaa. Karjan tuhoutuminen vaatii koneistamista, nopeata siirtymistä keskitettyyn, teolliseen maataloustuotantoon, jossa tekniikan suomia kaikkia mahdollisuuksia käytetään hyväksi. Kuitenkaan tämä siirtyminen ei ole yksityisomistuksen oloissa mahdollinen ilman tuhoisia vaikutuksia, siksi on välttämätöntä, että se tapahtuu työläisten ja talonpoikien etujen mukaisesti, sosialistisessa valtiossa, jossa he ovat järjestäytyneet kommunistisiksi työyksiköiksi. Tuotannon koneistaminen on aina aiheuttanut vaikeita työttömyyskriisejä, jotka on voitettu ainoastaan joustavilla työmarkkinoilla. Nyt ovat tuotannon edellytykset olennaisesti toiset kuin ennen. Maataloudessa esiintyvästä työttömyydestä on tullut pulma, koska siirtolaisuus on käytännössä mahdotonta. Maatalouden teollistaminen voidaan suorittaa ainoastaan köyhien talonpoikien suostumuksella, työläisten ja köyhien talonpoikien neuvostoissa toteutuneen proletariaatin diktatuurin avulla.
Tehdastyöläiset ja köyhät talonpojat ovat proletaarisen vallankumouksen liikevoimat. Nimenomaan heille kommunismi on pakottava tarve: sen toteutuminen merkitsee heille elämää ja vapautta, kun taas yksityisomistuksen säilyminen merkitsee alituista vaaraa menettää kaiken, jopa hengen. Tehdastyöläiset ja köyhät talonpojat edustavat vakainta ydinjoukkoa, heidän vallankumouksellinen intonsa ei laannu; he hylkäävät päättävästi kompromissiratkaisut ja pyrkivät tarmokkaasti ajamaan asiansa lopulliseen voittoon; heitä eivät lannista osittaiset tai tilapäiset epäonnistumat, eivätkä he haaveile helpoista voitoista.
He muodostavat vallankumouksen selkärangan, proletaarisen armeijan valiojoukon. Tuo armeija raivaa esteet voimakeinoin tai murtaa ne joukkomittaisella saarrostushyökkäyksellä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja loputtomia uhreja. Kommunismi on näiden ihmisten sivilisaatio, järjestelmä, jossa he tulevat löytämään todellisen itseytensä, saamaan ihmisarvon, luomaan kulttuurin, jossa edistyksen ja kauneuden luova voima on niiden käsissä.
Vallankumouksellinen työ voi onnistua vain perustuessaan työihmisten elämäntarpeisiin, heidän kulttuurinsa vaatimuksiin. Sosialistisen ja proletaarisen liikkeen johtajien tulee ymmärtää tämä seikka. Heidän pitää tajuta miten välttämätöntä on antaa tälle mahtavalle vallankumoukselliselle voimalle muoto, joka sopeutuisi kansanjoukkojen mentaliteettiin.
Ennen sotaa vallinneissa kapitalistisen talouden kehittymättömissä oloissa ei voinut syntyä laajoja talonpoikaisjärjestöjä, joissa maatyöläiset totuttautuisivat luokkataisteluun ja pysyvään kuriin, jota valtion uudelleenjärjestely vaatii kapitalismin luhistuttua.
Sotavuosina tapahtunut kansan henkinen rikastuminen ja kokemus, jota kasaantui neljän yhteisesti kärsityn, kyljekkäin likaisissa juoksuhaudoissa vietetyn vuoden aikana, voivat mennä hukkaan ellei kaikkia ihmisiä onnistuta saamaan mukaan uusiin kollektiivisiin elimiin. Näissä elimissä saavutukset voidaan vakiinnuttaa, kokemusta kehittää, rikastuttaa ja suunnata se tietoisesti palvelemaan konkreettisen historiallisen päämäärän saavuttamista. Talonpojista voi täten tulla järjestäytynyt edistyksellinen voima, mutta jos heille ei anneta mahdollisuutta kehittää järjestöjään, jos heidät jätetään ilman tukea, heistä tulee hajanainen ja sekasortoinen lauma, jonka epätoivo ja kärsimykset ajavat yhä raaempiin tekoihin.
Kommunistisessa vallankumouksessa on ennen kaikkea kyse kurista ja järjestyksestä. Italialaisen yhteiskunnan objektiiviset edellytykset tekevät teollisuuskaupungeista, niiden sankoista ja yhtäläisistä työläisjoukoista vallankumouksen edelläkävijöitä. Siksi päähuomio on kiinnitettävä siihen uudenlaiseen elämään, jonka luokkataistelun nykyinen muoto tehtaissa ja teollisessa tuotannossa tuo mukanaan. Mutta vallankumous ei pääse kehittymään vakaasti ja laaja-alaisesti pelkästään tehdastyöläisten voimin. Kaupunki ja maaseutu on yhdistettävä, on kannustettava köyhiä talonpoikia järjestäytymään elimiksi, joiden varaan sosialistinen valtio voi rakentua ja kehittyä ja joiden avulla se voi saattaa käyttöön koneita ja ohjata suurenmoista maatalouden uudistamisprosessia. Italiassa tämä työ on helpompaa kuin yleensä luullaan. Sodan aikana huomattava osa maalaisväestöstä on työskennellyt tehtaissa ja kommunistinen propaganda on vaikuttanut siihen nopeasti. Tämän väestön tulee olla kaupunkia ja maaseutua yhdistävä side, sen avulla on tehtävä huolellista propagandatyötä, joka poistaa talonpoikien epäluulot ja vihamielisyyden. Koska tehtaisiin siirtynyt maalaisväki tuntee hyvin maaseudun asukkaiden ajattelutavan ja nauttii heidän luottamustaan, sen nojassa on alettava perustaa ja kehittää uusia instituutioita, joiden kautta maatyöläisten laajat joukot liittyvät kommunistiseen liikkeeseen.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Sääntöperintö eli fideikomissi — suurmaanomistukseen liittyvä perimysjärjestelmä. Sen mukaan maaomaisuus siirtyy perinnön jättäjän vanhimmalle pojalle ilman oikeutta pantata, jakaa tai myydä maata kokonaan tai osittain. Toim.