Alex Halonen

Suomen työväki ja väkivaltaiset menettelytavat

1923


Julkaistu: 1923
Lähde: »Suomen työväki ja väkivaltaiset menettelytavat». Otava, Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsinki 1923.
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


Lukijalle.

Siveellisen maailmankäsityksen mukaan seuraa itsekullekin palkkio tai rangaistus teoistaan. Palkkio tai rangaistus saattaa viipyä, ja meistä hetken lapsista rupeaa tuntumaan, ettei niitä tulekaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin ne sittenkin kolkuttavat oveemme, ja me olemme pakotetut ottamaan kohdallemme kuuluvan vieraan vastaan. Jos elämämme työt ovat olleet hyvät, niin kohtaa meitä ilo. Mutta päinvastaisessa tapauksessa on tuloksena »itku ja hammasten kiristys», kuten Raamatussa sanotaan.

Kuitenkin on niin onnellisesti säädetty, että rangaistuskin saattaa koitua siunaukseksi. Vaaditaan ainoastaan rehellistä nöyrtymistä tunnustamaan tekojemme virheellisyys, rangaistuksen oikeus sekä vakavaa pyrkimystä parannukseen.

Näin on tämän kirjoittaja johtunut ajattelemaan eläessään viime vuosien verrattain raskaiden kokemusten alaisena. Rangaistus, joka minuakin on kohdannut, on saattanut minut tarkastelemaan entistä elämääni ja edesottamisiani. Ja silloin olen tullut vakautetuksi, että paljon on ollut erheetllistä ja pahaa, mistä mainittu seuraamus on ihan luonnollinen tulos.

Sama pitää paikkansa suuriin kansanliikkeisiinkin nähden. Niinpä työväenliikkeenkin Kaitselmuksen kädestä saamat palkkiot tahi rangaistukset ovat johdettavissa liikkeen omista töistä.

Tässä tullaan lyhyesti tarkastelemaan mainitun liikkeen ilmiöitä parin vuosikymmenen kuluessa ja siten lukijalle esittämään teot, joista viime vuosina katkeraa satoa on niitetty ja yhä niitetään. Missä määrin tuo liike saa itseltään katkeran kalkin pois sysätyksi, se riippuu ensi-kädessä sen omasta ja vilpittömästä erehdystensä tunnosta ja pyrkimyksestä uusille ja ytevämmille urille.

Jos tämä hyvässä tarkoituksessa kirjoitettu kyhäelmä on siinä suhteessa joksikin avuksi, niin silloin sen julkaisemisella on ollut merkitystä.

Mutta ellei niinkään kävisi, niin persoonallisen kantani esityksenäkin ehkä tälle suotaneen niin paljon merkitystä, että myönnetään lukijain vaivaamisen oikeutus.

Riihimäki, syyskuussa 1922.
Alex. Halonen.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

I.

Vanhemman ajan väkivaltailmiöistä.

Suomenkin työväen keskuudessa ovat eläneet menneisyydestä periytyneet raakuuden taipumukset. Näistä on väkivaltaisuus huomattavin ja turmiollisin yhteiskunnallisen elämän ja rauhallisen kehityksen kannalta katsoen.

Luonnollisesti nuo taipumukset siirtyivät työväen mukana työväenliikkeeseenkin. Niinpä jo sen alkuaikoina saattoi huomata työväen tekoja, jotka kertoivat joukkojen keskuudessa liikkuvista vihan ja väkivallan voimista. Sellaisena on pidettävä esim. Helsingin ruokahallin ryöstöä ja väkivaltaisuuksista tunnetuiksi tulleita lakkoja ja työrettelöitä tämän vuosisadan vaihteessa.

Silloisen, v. 1899 perustetun Työväen puolueen kantajoukko kylläkin oivalsi velvollisuudekseen taistelun noita taipumuksia vastaan. Se ymmärsi, että väkivaltapolitiikka kuului entisyyden järjestymättömiin oloihin, jota vastoin uudenaikaisissa sivistysyhteiskunnissa sillä ei voi olla muuta kuin tuhoisa vaikutus. Yhteiskuntaluokka, joka turvautui vihan ja väkipakon aseihin ja menettelytapoihin, tuli saamaan toisten yhteiskuntaluokkien tuomion, jonka alaisena sen oli tuhoutuminen. Sentähden tuo kantajoukko lippuunsa kirjoittikin ihanteellisuuden tunnussanat: ihmisyys, veljeys, oikeus, vapaus ja yhdenvertaisuus. Noiden tunnusten ympärille olikin helppo saada kootuksi työväen parhaimmistoa, joka vaistomaisesti pyrki olemaan osatekijänä kansamme kamppailussa vanhaa aikaa ja sen vääryyksiä ja raakuutta vastaan sekä paremman aikakauden puolesta.

Mutta olipa jo silloin yksityisiä työväen luottamushenkilöitä ja henkisiä kellokkaita, jotka työväessä ilmeneviä raakuuden taipumuksia puolustelivat. Nämä, osa selvemmin, osa salatummin, selittivät nuo taipumukset ja niistä johtuvat teot välttämättömiksi. Miksi työväki kärsisi nälkää, kun kerran ruokaa on saatavissa! »Porvarit» oli kouraantuntuvalla tavalla opetettava pelkäämään työväkeä, sillä eivät ne muuta ymmärrä. Ainoastaan työväenluokan voiman ja siihen nojaavan väkipakon kautta saadaan herrat myöntymään.

Niin seliteltiin. Ei ehkä käsitetty, että siten toimitettiin työväessä liian elinvoimaisina piileväin taipumusten ymppäystä, joka oli omiaan ajan oloon lisäämään noiden taipumusten elinvoimaa,

Työväenliikkeen kirouksena näyttää useasti olevan sen toimitsijain valistumattomuus, joka heistä tekee heikkoja, lyhytnäköisiä hetken etujen palvojia. Niinpä tässäkin tapauksessa hetkellisille työväenjärjestöjen kiihoitustarkoituksille uhrattiin eräitä yleispäteviä periaatteellisia arvoja. Näistä tärkein oli työväenluokan kasvattaminen vapaaksi väkivaltaisuuden taipumuksista ja siveellisesti oikeutettujen menettelytapojen vankalle perustalle. Tosin täten menetellen ei niin rutosti olisi saavutettu suurten joukkojen kannatusta, mutta ajan oloon olisivat tulokset olleet sitäkin varmemmat ja suuremmat, puhumattakaan siitä ratkaisevasta edusta, ettei niin ajoissa menetellen olisi koskaan tarvinnut juoda väkivaltataistelun veristä ja työväelle itselleen kohtalokasta kalkkia.

Mutta, kuten sanottu, työväen kasvattajat olivat lyhytnäköisiä ja ehkäpä itsekin vihan turmelemia. Sentähden he lankesivat vihan ja väkivallan opin lumoihin.

Samoihin aikoihin noissa silloisissa työväen »vasemmistopiireissä» nousi taimelle eräs turmiollinen tapa. Se ilmeni pyrkimyksenä yksipuolisesti selitellä kaikkia työväen edesottamisia välttämättömiksi seurauksiksi muka yhteiskunnan mädännäisyydestä ja porvarien provokaatiosta ja pahuudesta. Täten lelliteitiin puhtaasti inhimillisiä paheita, jotka kaikkina aikoina, kaikissa yhteiskunnissa ja kaikissa ihmisissä ovat ilmenneet ja tulevat vastakin ilmenemään, ellei ihmishengen valistamiseksi työtä tehdä ja ellei noita paheita säälimättömästi tuomiten tuhota.

Moiseen »materialistisuuteen» oli nämä ainekset johtanut silloin Suomen työväen johtomiesten piireihin tunkeutunut marxilaisuus. Joku heistä oli alkukielellä lueskellut joitakin Marxin kirjoitelmia historiallisen kehityksen laeista ja tekijöistä, ja, innostuneena niihin, omaksunut ne ihan sulattelematta sekä tehnyt niistä puutteellisille pohjatiedoilleen ominaisen ja yksipuolisen johtopäätöksen, jonka mukaan ulkonaisten olosuhteiden »rautaisen pakon laki» johtaa ihmisten elämää ja luokkien keskinäistä taistelua sekä määrää sen laadun. Tästä taistelusta sitten oli koko ihmiskunnan historiallinen kehitys tuloksena; samoin myös työväenluokan tulevaisuus oli tuon taistelun takana.

Tämän opin omistamisesta ja sen joukkoihin levittämisestä ruvettiin miehissä kilpailemaan, eikä kauan kestänyt, ennenkuin Marxista oli saatu epäjumala ja hänen monesti mielivaltaisesti tulkituista vaikeatajuisista määritelmistään uskonto, johon kajooja tuomittiin pakanana pannaan. Tämän »materialismin» varjoon hautautuivat käsitykset siveellisistä tekijöistä ja ihanteellisista arvoista. Niin myös ihmisen sisällinen, henkinen olemus ja sen ominaiset kehitysilmiöt. Aatteellisille ja henkisille arvoille ja tekijöille joko pilkallisesti naurettiin tai ne vaieten sivuutettiin. Ja kun näin oli ihmissielun merkitys kielletty, niin ei enää tarvinnut antaa arvoa suurimmalle käskyllekään, joka käskee ihmisiä rakastamaan Jumalaa ylitse kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseään. Sensijaan oli vihattava, koska yhteiskunta kerran oli luokkavihan yhteiskunta, missä, muka, ainoastaan saalistusedut vallitsivat.

Surullisen kuuluisat »routavuodet» synnyttivät Niilin-tulvan tavoin hedelmällisen maaperän työväenjoukkojen keskuudessa tuolla tavalla hoivailtujen vihan ja väkivallan menettelytapojen siemenille. Siinä tervettä kansallista kehitystämme tukahduttavassa ilmakehässä siemenet itivät ja kohosivat taimelle varsin nopeasti.

Kun sitten 1905 kansallinen suurlakko ainakin hetkeksi murskasi Suomea sortavan ikeen ja avasi jonkinlaisia mahdollisuuksia kansallisen olemassaolomme perustuksien lujittamiselle, silloin saatiin nähdä noiden taimien kasvaneen uhkaavan voimakkaiksi. Nyt ei enää ollut kysymyksessä joku paikallinen väkivaltainen yksityistapaus, vaan päinvastoin voimakkaasti kuohahtavan vihan ja väkivallan virta. Se muodostui kaksihaaraiseksi.

Yhtäällä se ilmeni aseellisena joukkotoimintana vissien tarkoitusperien saavuttamiseksi. Tämän keskeisimpinä ilmiöinä olivat punakaartit, jotka julistivat sodan kaikkia muita paitsi omaa itseään vastaan.

Punakaartilaisliikkeen valtaan joutui silloin jo sosiaalidemokraattiseksi muuttunut työväen puoluekin. Vasta Viaporin kapinan surullinen loppu pelasti enemmistön aseellisen toiminnan pettävältä tieltä. Mutta vähemmistö ei luopunut uskostaan. Epäonnistumista ei pidetty oleellisena seurauksena itse käytetyistä aseista ja menettelytavoista. Sensijaan selitettiin sitä epäsuotuisien sattumien kuvauksilla: »Ellei sitä tahi sitä olisi tapahtunut, niin kyllä» j. n. e. Niin helppohintaisesti selitettiin työväelle Viaporin kapinan murhenäytelmää y. m. yhtä surullisia tapauksia. Yksi »ellei» siis havaittiin ja tunnustettiin, mutta samalla unhotettiin puhua tappion syvällisemmistä syistä, vaikka nämä olisi ollut varsin helppo havaita ja paljastaa. Nehän olivat itsessään noissa väärissä menettelytavoissa ja aseissa, jotka olivat täydellisessä ristiriidassa työväen liikkeen omien päämäärien ja ihanteiden kanssa. Heti silloin, kun työväki turvautui aseihin, se oli pettänyt oman ihanteellisen ohjelmansa ja allekirjoittanut häviönsä. Se oli luopunut siveellisestä voimastaan ja taktiikastaan ja kulkeutunut samalle väkivallan tielle, jota vastaan se oli vannoutunut taistelemaan ja jolla sen luonnonlain välttämättömyydellä oli tuhoutuminen.

Toisaalla se ilmeni rikollisina rosvokoplahommina. Sellaisia esiintyi eri seuduilla maatamme. Niiden samanlaisuus ja samanaikaisuus todisti niillä olleen yhtenäisen tarkoituksen ja johdon. Myöhemmissä niitä koskevissa varovaisissa ja kulissientakaisissa pyykinpesuissa annettiin vihjauksia, joiden mukaan noiden rosvojoukkojen toiminta tarkoitti työväen luokkataistelun avustamista. Oli, muka, anastettava vihollisen sotavaroja ja siten sitä heikonnettava, samalla kuin siten hankittiin taistelukassoja omille joukoille.

Sosiaalidemokraattisen puolueen johdossakin oli eräitä henkilöitä, jotka, vaikka tosin hyvin varovaisesti, kallistuivat moisten hommien puolelle. Enemmistö kuitenkin asettui kielteiselle kannalle. Mutta sellaisellakin ollen sen esiintyminen oli haparoivaa ja vitkastelevaa. Rosvokoplien sallittiin muodostua ja toimittaa erinäisiä tekosiaan, ennenkuin ryhdyttiin puolueen auktoriteetilla taistelemaan niitä vastaan. Niinpä Kotkan puoluekokous v. 1909 pitkästi keskusteli kysymyksestä, oliko puolueen johto kyllin ajoissa sekä tosissaan rientänyt näitä työväkeä yleensä ja sen liikettä eritoten häpäiseviä hommia tukahduttamaan. Osa edustajista vaati lausuttavaksi, että puolueen johto ei ollut oivaltanut tehtäväänsä ja niin ollen löi laimin noiden hommien ajoissa paljastamisen ja kukistamisen.

Mutta puolueen piireissä, jopa vaikuttavissakin asemissa saattoi huomata niitäkin, jotka eivät olleet suostuvaisia tuomitsemaan noita anarkistisia ilmiöitä. He tahtoivat tehdä noista rosvoista työväen asian marttyyreja, jotka, muka, olivat rikoksillaan tarkoittaneet työväen »yhteistä hyvää». Heitä siis puolue ei saisi kohdella ankarasti. Nämä ainekset mainitussa puoluekokouksessa ja myös sanomalehdistössä nimittelivät »santarmikätyreiksi» y. m. puolueen jäseniä, jotka leimasivat rosvoliigat ja niiden toiminnan rikollisiksi ja vaativat niitä paljastettaviksi. Niinpä eräällekin työväenlehden taloudenhoitajalle, joka kieltäytyi vastaanottamasta rosvottuja rahoja, tarjottiin »Työmiehen» palstoilla ilmiantajan titteliä ja prenikkaa.

Moisten ainesten olemassaolo, jopa teitittely puolueessa oli tietysti omiaan taittamaan kärjen väkivaltaisia pyrkimyksiä vastusta vain sosiaalidemokraattien toiminnalta. Osa työväkeä imi itseensä sen sielunelämää myöhemmin hallitsevan käsityksen, ettei noita rikollisia ja väkivaltaisia hommia tositeolla tuomittukaan. Tuomitseville julistuksille salamyhkäisesti hymyiltiin, niinkuin ainakin ovelalle silmänkääntötempulle, jonka perille ei päästy. Oletettiin viisaan johdon sen keksineen ainoastaan taktillisista syistä vastustajain silmäin lumeeksi.

Tämä käsitys levisi varsin laajalle huolimatta toisaalta tehdystä vakavasta työstä väkivaltaisten pyrkimysten tukahduttamiseksi. Olihan aina olemassa kaikenlaisia nousukkaita, jotka olivat liiankin auliita hankkimaan »rohkeiden» tekojen esittämisellä joukkojen helppohintaisia aploodeja, ja niillä vaikutusvaltaa ja tuloja puoluepiireissä. Oli myös tyhmiä, mutta silti agitaattorin muodissa-olleeseen virkaan himoavia, jotka parhaalla tahdollaankaan eivät kyenneet selittämään työväen asian lopullista voitokkuutta muutoin kuin väkivaltaisen ja aseellisen kapinan avulla. Sehän näytti heistä niin yksinkertaiselta ja helpolta sekä samalla vastasi heidän persoonallista sisällystään. Mutta he eivät huomanneet erästä koettua totuutta, nim. että yksinkertaisin keino on usein mahdottomin ja myös turmiollisin.

Tässä yhteydessä on mainittava myös eräästä ulkopuolisesta tekijästä.

Maamme, kuten tiedetään, oli kytketty luonnottomalla raakuudella hallitsevan Venäjän tsarismin kahleisiin. Venäjällä taisteltiin tuota valtaa vastaan terrorin aseilla. Kun siellä oli luonnollinen kansan toiminta tukahdutettu, niin tartuttiin väkivaltaan. Hallituksen toimeenpanemiin teloituksiin vastattiin dynamiittipommeilla ja valtiopankkien ryöstöillä. Suurlakon aikoina näitä venäläisiä taistelijoita pääsi välittömään kosketukseen Suomen työväen kanssa siunaten sitä tekojensa sankari hohteella. Näin oppi osa työväestämme ihailemaan venäläisten vapaustaistelijain menettelytapoja. He olettivat terrorististen iskujen olevan annettuja myös Suomen ja sen työväen puolesta.

Mutta usein unhotettiin Venäjän ja Suomen olojen erilaisuus. Unhotettiin, että se, mikä Venäjällä saattoi löytää selityksensä sikäläisten olojen hirmuisesta todellisuudesta, se oli meidän oloissamme kerrassaan puolustamatonta raakuutta. Ja siten, huomioonottamatta olosuhteiden ja kansojen kehitystason sekä luonteiden erilaisuutta, annettiin sielun silmien ihaillen levätä Venäjän terrorismin tekosissa. Sen edustajat vähitellen muodostuivat osalle työväkeä vallankumouksellisen persoonallisuuden esikuviksi. Hiljaisuudessa herkuteltiin toivolla päästä kerran itsekin suorittamaan samanlaisia tekoja. Olivatko nuo teot sopusoinnussa maamme olojen, kansamme oikeustajunnan ja työväen todellisten etujen kanssa, sitä ei aina jaksettu ottaa huomioon.

Näin siis toiselta puolen omien sisäisten voimien itsetietoisesti tuudittelemana ja toiselta puolen rajantakaisten väkivaltailmiölden kiihoittamana ja siveellisesti rappeuttamana jäi osassa työväkeämme väkivaltaisuuden taipumus elinvoimaisena odottamaan purkautumismahdollisuuttaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 

II.

Sosiaalidemokraattisen politiikan erehdykset ja syndikalismi.

Suurlakon tuloksena kansamme saavutti erään käänteentekevän poliittisen voiton. Yleinen ääni- ja vaalioikeus sekä yksikamarinen eduskunta olivat tosiasiallisena merkkinä uuden ja onnellisemman ajanjakson alkamisesta Suomessa. Voitiinhan sen välityksellä ryhtyä todella edistykselliseen uudistustoimintaan ja siten tasoittamaan historiallisina erehdyksinä syntyneitä, mutta ajan oloon kansamme painajaisiksi kehittyneitä luokkien välisiä suhteita. Kaikki ja kaikkia kansamme eri ryhmiä, niin rikkaita kuin köyhiäkin koskevat asiat saatiin nyt vetää terveen ja julkisena esiintyvän järjen arvosteltaviksi, pohdittaviksi ja ratkaistaviksi. Näin avautui kansamme ja sen työväen eteen yhä laajeneva valtatie kuljettavaksi onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Kapinoimista ei enää missään tapauksessa tarvittu; päinvastoin se oli uusissa oloissa käynyt ehdottomasti tuomittavaksi hulluudeksi, jolta puuttui pieninkin järkevä ja siveellinen perustus.

Tämän voiton saavuttaminen vaikutti enemmän kuin mikään muu työväenluokan keskuudessa esiintyneiden väkivaltaisten pyrkimysten rajoittumiseen ja syrjäytymiseen. Pimeissä pirteissä ja mataloissa majoissa välähti terve toivo ja usko edistykseen rauhallisin ja siveellisin keinoin.

Jos silloin, heti alussa, sosiaalidemokraattinen puolue olisi osannut asettua terveen ja kaukonäköisen politiikan vankalle pohjalle ja laatinut todella kansallisen ja maamme olot ja mahdollisuudet huomioonottavan parlamentaarisen ohjelman sekä löytänyt valistusrikkaan ja joukkoja siveellisestä vahvistavan ja innostavan järjestötoiminnallisen menettelytavan, niin monet myöhemmät surut ja pettymykset olisi siten vältetty. Senkautta myös olisi sosiaalidemokraattinen puolue lopullisesti pelastunut luokkavihan väkivaltaisten mielipiteiden ja menettelytapojen kiusauksilta.

Mutta, surullista kyllä, Suomen sosiaalidemokratialla ei ollut Brantingiaan. Sillä et ollut tuohon tehtävään riittävää henkistä pääomaa eikä kyllin kypsyneitä ja tarmokkaita voimia, jotka oman persoonallisen loistonsa edelle olisivat jaksaneet asettaa kansamme kokonaisuuden ja sen työväenluokan todellisen edun.

Tämän osoitti selvääkin selvemmin Oulun puoluekokous, joka oli kutsuttu koolle uusien valtiollisten olojen tarpeita vastaavan ohjelman ja menettelytavan laatimista varten. Tosin tähän kokoukseen olivat edustajia valinneet kunnallisjärjestöt välittömästi, eikä kuten myöhemmin piirijärjestöt, ja siten varsinaisilla joukoilla oli verrattain suuri sananvalta kokouksen päätöksiin. Mutta juuri tämä seikka samalla antoi kaikenlaisille nousukkaille ja suurlakon jälkimaininkien kuohuttaman työväen suosion tavoittelijoille verrattoman tilaisuuden räikeäsanaiseen »äkkijyrkkyyteen», johon sitten järkevämpien ainesten reaalipoliittiset ja kaukonäkoisemmät mielipiteet hukutettiin. Kuten kokousten pöytäkirjasta selviää, jo ensi-töiksi »äkkijyrkkyydelle» uhrattiin puolueen sen ajan edustavin ja ansiokkain poliitikko, senaattori Kari-vainaja, ja ihanteellisuuden lipun kantaja Matti Kurikka.

Näin ollen muodostui Oulun kokouksessa laadittu parlamentaarinen ohjelma heliseväsanaiseksi vallankumous-sireenilauluksi, jota käytännöllisessä eduskuntatyössä ei voitu noudattaa, tahi jos yritettiin noudattaa, niin jouduttiin ojasta allikkoon.

Siinä puhuttiin komeasanaisesti m. m. viljelyspakosta, kansanmiliisistä, vanhuuden ja työttömyyden suurista vakuutuksista ensimmäisinä eduskunnnallisina tehtävinä. Samalta annettiin ymmärtää, että koko sosiaalidemokraattinen eduskuntatyö oli agitaatiota vallankumouksen hyväksi; eduskunnan puhujalavaa oli käytettävä joukkojen valmistamiseen »suurta rymäkkää» varten. Sensijaan oli varottava »vajoamasta porvarillisen uudistuslainsäädännön liejuun». — Huomattava on myös käytännöllisessä valistustoiminnassa käytetty kieli, joka raivokkuudellaan ajoi jo heti alussa vakavamman osan maamme köyhälistöä pois puolueen liepeiltäkin ja johti sosiaalidemokraatit muista ryhmistä eristettyyn asemaan.

Juuri näitä tyhmyyksiä saa sosiaalidemokraattinen puolue kiittää siitä, että pikkutilalliset jo heti ensimmäisissä vaaleissa muodostivat oman puolueensa tahi siirtyivät keskustaan ja oikeistoon, kauas sosiaalidemokraattisen puolueen ulottuvilta. Ja kuitenkin, jos tarkataan tilastosta maamme taloudellisen olemuksen luonnetta, havaitaan, että juuri pikkutilallisluokka ansaitsee jokaisen elinvoimaisena säilymään pyrkivän puolueen kaiken huomion. Mihin tämä sekä taloudelliselta arvoltaan että lukumäärältään voimakas tekijä kallistuu, sinne myös kallistuu poliittisen voiman vaakakuppi.

Kun siis vakavampi ja valistuneempi kansanaines oli peloitettu pois, jäi puolueen määräävimmäksi tekijäksi köyhälistöaines, jolla — kuten sattuvasti sanottiinkin — ei ollut missään tapauksessa mitään kadottamista ja jonka itsehillintä ja poliittinen tietoisuus niin ollen oli kovin alkeellinen ja satunnaisuuksista riippuvainen. Ja ilman vaarallista täyskäännöstä ei sosiaalidemokratia enää voinut moisesta tilanteesta vapautua; sillä toisten puolueiden reaalipolitiikka ajoi sen vaaliagitaatiossaan ja myöhemmin eduskuntatyössäänkin yhä enemmän vasemmalle, jyrkkäsanaisuuden tyrskyiselle ja salakaririkkaalle matalikolle.

Tällä matalikolla sitten sosiaalidemokraattinen puolue joutui tekemään monta lehmänkäännöstä ja heittämään muutenkin vähästä henkisestä lastistaan paljon aaltojen saaliiksi. Ensin oli vaiettava viljelys pakosta, koska se — kuten eduskuntakokemuksista viisastuneina huomattiin — oli samaa kuin omistusoikeudellisen vallankumouksen toimeenpano, johon kuitenkaan ei riittänyt voimia ja jota ei eduskuntatietä sanottu voitavan suorittaa. Sitten huomattiin, että työväen vanhuus-, sairaus-, ja työttömyysvakuutus-vaatimuksissa oli unhotettu maan taloudellisen suorituskyvyn arvioiminen. Sen säätäminen oli silloin mahdottomuus, ja niin oli vaatimuksia supistettava. Kansanmiliisistä ei liioin voitu puhua, sillä Seynillä oli monta korvaa ja pitkä käsi, joka moiset haaveilijat saattoi heittää tyrmään, minne taas ei monikaan kansanedustajan verrattain hyviltä päiviltä halunnut mennä. Lähimmässä maatalousohjelmassakin oli puhuttu ja luvattu paljon sellaista, mikä myöhemmissä puoluekokouksissa oltiin pakotettuja asettamaan tietämättömyyden tilille, ja oli muodostettava toimikunta tutkimaan, mikä oli oikeastaan maassamme mahdollista ja mikä ei. Tätä tehtävää ei vielä kapinaan mennessä oltu ehditty suorittaa, joten koko puolueen eduskuntatyö tältä osaltaan häilyi ilmassa.

Näiden ohjelmallisten pettymysten ja huopaamisien ja soutamisien ohella heikonsi sosiaalidemokraattisen puolueen eduskuntapolitiikkaa ryhmän sisällinen hajaannustila ja keskittävien voimien puute. Ryhmä oikeastaan muistutti jotakin pikkuista ja riitelevää kansankokousta, missä monesti hyvinkin helppohintaisilla ja moraalisesti joukkoja turmelevilla keinoilla hankittiin voittoja. Usein unhotettiin asia ja mikä oli hyvää ja oikeata. Sensijaan takerruttiin torailemaan sellaisista kysymyksistä kuin: »siltasaarelaisuusko» vai »tamperelaisuus», »valpaslaisuusko» vai »mäkeliniläisyys», vallankumouksellisuusko vai edistysmielisyys oli parhain. Marxilaisuudesta ja revisionistisuudesta riideltiin ja saavutettiin mitä hullunkurisimpia tuloksia; tämän päivän marxilaiset olivat jo huomenna revisionisteja ja päinvastoin. Mutta viimeksimainittua titteliä yleensä kammoksuttiin, joten sitä koetettiin kaikilla eleillä lykätä omasta mainetodistuksesta toisten kirjoihin. Ja tässä kelpasi yksin pukukuosikin välineeksi. Niinpä maisteri V. Vuolijoki ristittiin »Työmiehessä» vaaralliseksi herras-sosialistiksi ja revisionistiksi käyttämällä hänen mustaa takkiaan todistusvälineenä.

Että tässä en ole kirjoittanut mitään uutta ja nyt jostakin syrjävaikuttimista keksittyä, sen voin näyttää toteen monilla todistuskappaleilla ja varsinkin Helsingin v. 1911:n puoluekokouksen pöytäkirjalla. Niinpä mainitun pöytäkirjan sivuilla 67–69 esiintyy Santeri Nuortevan puhevuoro, joka on varsin valaiseva. Sentähden siteeraan sitä tässä:

»Jo aikaisemmin on tullut esille se omituinen tila, missä eduskuntaryhmä on ollut koko olemassaolonsa aikana. Ryhmän keskuudessa on henkilöitä, jotka eivät henkilökohtaisesti ole tahtoneet yrittääkään vaikuttaa asioihin silloin, kun heillä niihin voisi olla vaikutusta, ennenkuin niistä on ryhmä mitään päätöstä tehnyt. He ovat useinkin pysyneet poissa ryhmän kokouksista silloin, kun tärkeistä asioista on päätetty. Kaikki suunnitelmien ja päätösten teko on lykätty toisten niskoille. Nämä ovat saaneet tehdä kaiken työn, eikä useimmissa asioissa ole toiselta taholta saatu kuulla heidän arvoisaa mielipidettään. Mutta sitten, kun ryhmä on jonkun kannan itselleen ottanut, kun se on määrännyt menettelytapansa eri kysymyksissä, on ilmaantunut: toinen 'suunta', joka ilmoittaa seisovansa 'jyrkällä luokkataistelun kannalla' ja hyökkää niiden kimppuun, jotka ovat olleet asiasta päättämässä, ja tämä hyökkäys tehdään siitä huolimatta, että hyökkääjät eivät ole vaikuttaneet asioihin, vaikka he olisivat voineet niihin vaikuttaa ja vaikka he olisivat saaneet niissä aikaan mieleisiään päätöksiä. Sitten keksitään keinoja, joiden avulla koetetaan saada ryhmä jakaantumaan, ja silloin voidaan kehua, että me vasta olemme poikia, me seisomme jyrkällä luokkataistelun kannalla ja nuo toiset, ne ovat yhtyneet porvareihin. Tätä on tehty niin monen monta kertaa, ei ainoastaan tämän viimeisen eduskunnan aikana ja tämän yhdistymisiin suhteen, vaan monessa muussa asiassa, melkein kaikissa valtiollista laatua olevissa kysymyksissä.

»Minun huomiotani herätti eräs seikka tässä kokouksessa, jota en voinut olla merkillepanematta. Kun puheenjohtaja esitti kokoukselle käsiteltäväksi sellaiset asiat kuin työväenlainsäädännön ja maatalouskysymykset, joissa luokkataistelu ja yhteiskunnallinen työ sekä ryhmän suhtautuminen niihin tulisi esiin, niin kokouksella ei ollut mitään moitetta tässä suhteessa lausuttavana eduskuntaryhmälle. Se on totta, että ryhmä ei ole tehnyt tässä suhteessa itseään syypääksi moittimiseen, mikä johtuu siitä, että se ei ole saanut enempää aikaan, kuin minkä on saanut. Mutta toinen seikka, mikä vaikuttaa tähän, on se, että toinen, juonitteleva sakki, ei ole voinut niiden kysymysten yhteydessä keksiä mitään sellaista erikoiskantaa, kun nämä kysymykset ovat siksi selviä, jotta sen on ollut mahdoton osoittaa erikoiskantaansa, jonka se toisi nähtäväksi ja jonka perusteella se olisi voinut leimata toiset revisionisteiksi, reformisteiksi, porvareita lähenteleviksi, ja mitä kaikkia sanoja he käyttävätkään. Mutta kun tulevat valtiollista laatua olevat kysymykset, niin silloin on toisin. Me olemme huomanneet, että tämä eri mielipiteen esilletuominen alkaa tavallisesti sillä, että 'Työmies' kirjoittaa asiasta sen perästä, kun ryhmä on tehnyt päätöksensä, sanomatta sanaakaan ennen. Perästä päin se julkaisee jumalattoman loistavan haukkumakirjoituksen, joiden kirjoittamisessa sillä on erinomainen kyky. Heti senjälkeen luetaan 'Työmiehestä', että Helsingin kunnallisjärjestö kokoontuu (naurua). Siellä esiintyy asian alustajana joku työmies, Vatanen tai muu, el suinkaan Valpas eikä Kuusinen, ei, jumala varjelkoon, eihän se sovi, että Helsingin proletaarisen kunnallisjärjestön alustajana esiintyisi herroja, ja tämä alustus on sitten tavallisesti kopio 'Työmiehen' aikaisemmasta kirjoituksesta ja usein 'Työmiehen' toimittajan käsialalla kirjoitettu. Tämä alustus luetaan sitten julki kokouksessa, johon on tullut parikymmentä henkilöä kantajoukosta oikeita proletaarien edustajia. Alustus luetaan, ja joukko sen hyväksyy, ja se rummutetaan sitten yli koko maan Uudenmaan luokkatietoisen työväestön kantana, (Ei ole totta! Melua.) Se on nähty monta kertaa.

»Kun näin on tapahtunut, koetetaan rummuttaa yli koko maan, että täällä Uudellamaalla on päästy sille selvälle luokkataistelun kannalle ja muut kaikki ovat revisionisteja.

»Tässä kysymyksessä esiintyy tämä juonittelu varsin selvästi, ja se saattaa johtaa sangen nurinkurisiin tuloksiin, se on johtanut siihen, että esim. Matti Paasivuori on joutunut revisionistien joukkoon. Kyllä on meillä huonosti, kun revisionismi on tunkeutunut 'Työmiehen' johtokuntaan. Mihin te lopulta jouduttekaan täällä Helsingissä! 'Työmies' on osakeyhtiön hallussa, ja siinä voi olla osakkeita porvareilla, ja ne voivat päästä johtokuntaan. (Välihuutoja ja melua sekä naurua.) Ja kun tästä tahdotaan päästä, niin Työmies vastustaa. Tässä yhdistyslaissa esiintyy sama seikka. Ryhmän kantaa tässä asiassa voidaan moittia, sitä voidaan arvostella, siihen on jokaisella oikeus, mutta tehtäköön se rehellisellä tavalla, sitä voi vaatia. On epärehellistä, kun on arveltu, että tässä erimielisyydessä olisi ilmaantunut joku erikoinen valtiollinen suunta. Mutta suuntarajat menevät sekaisin, ja se riippuu siitä, että juonitteluja ei aina panna toimeen samalla tavalla. Kummallinen on toveri Paasivuoren tekemä huomautus, että Helsingin kunnallisjärjestö yrittää antaa hänelle, joka on sen edustaja (ei ole!), no, se on samantekevä, kuitenkin yrittää se antaa epäluottamuslauseen niille edustajille, jotka ovat noudattaneet sen aikaisemmin tekemää päätöstä, että edustaja ei saa äänestää ryhmän päätöstä vastaan. Sama järjestö on moittinut samaa edustajaa ennen siitä, ettei hän ole äänestänyt ryhmän päätösten mukaan. Tästä kunnallisjärjestön päätöksestä äänestää ryhmän päätösten mukaan kuultaa lisäksi se peitetty ajatus, että sen mukaan on äänestettävä vain niissä asioissa, joissa ryhmän päätös on 'Työmiehen' kannan mukainen (naurua, huutoja). Kyllä tästä kunnallisjärjestön päätöksestä ja menettelystä näkyy, että niin on ajateltu. Tämä helsinkiläisten juonittelu se juuri on vahingoittanut puoluetta ja niin suuressa määrin haitannut koko puolueemme toimintaa. Jos puoluekokous antaa hyväksymisensä tälle kunnallisjärjestön hyväksymälle ja 'Työmiehen' toimituksen ehdottamalle lausunnolle, niin se tekee rikoksen eduskuntaryhmää vastaan. Eikä kukaan tahdo olla eduskunnassa tällaisten juonittelujen alaisena, eikä kukaan sinne mene.» (Hyvä! Ei!)

Luonnollisesti edellämainitusta kieroilusta ja temppuilusta oli tuloksena eduskunnallisen työn rikkinäisyys ja vähäiset saavutukset. Sitäpaitsi monesti päästiin syyttämään sosiaalidemokraattista ryhmää uudistuslainsäädännön jarruttamisesta siten, että se aiheutti eduskunnan hajoituksia ja erinäisten tärkeiden uudistuslakisäädösten karillejoutumisia.

Ei siis ihme, että »välittömän toiminnan» himot uudelleen rupesivat nostamaan päätään. Tuon tuostakin saattoi kuulla lausuttavan »kadulle astumisesta» ja kansan välittömästä »torisenaatista». Esitettiinpä v. 1908 Tampereella kunnallislakkoakin työttömyyskysymyksen ratkaisijaksi. Etteivät nämä parlamentaarisuuteen kyllästymisen äänet olleet kiivaampia ja äänekkäämpiä, siihen vaikutti Seynin ankara hallituspolitiikka.

Mutta jo v. 1911 julkaisi Kaapo Murros, joka oli verrattain johtava puoluemies ja samalla kansanedustaja, kirjasensa »Suoria sanoja suurissa kysymyksissä». Tässä kirjasessaan hän lennokkaasti ja selvästi esittää sen pettymyksen, mikä joukoissa vallitsi sosiaalidemokraattisen puolueen parlamenttityön ja saavutusten suhteen. Samalla hän lausui hylkäävän tuomion koko parlamentarismille, koska se, muka, oli »ainoastaan veden seulalla kantamista», kuten hän määritteli. Sensijaan olisi työväen joukon kiinnitettävä huomionsa omaan välittömään toimintaansa ja siirryttävä syndikalismiin.

En voi sanoa, oliko ja minkä verran tuolla Murroksen kirjasella vaikutusvoimaa työväkeen ja sen myöhäisempien katsomusten muodostumiseen. Mutta sen voin vakuuttaa, että hänen lausuntonsa niistä suurista toiveista, joita työväellä alkuaan oli parlamentarismista ollut, ja niistä virheistä, joilla sosiaalidemokraattinen edustajisto oli nuo toiveet tuhonnut ja siten ajanut joukot tuuliajolle, on kutakuinkin oikea.

Tuosta ajasta lähtien näemmekin työväenjoukkojen vaali-innostuksen laimenevan huolimatta yhä kiihtyvästä ja kallishintaisesta vaalikiihoituksesta, joka Kotkan kokouksessa oli saatu miltei automaattisella varmuudella ja voimalla toimivaksi. Samanaikaisesti joukot ikäänkuin jakaantuivat kolmeen haaraan. Yhtäälle osuustoimintaan, toisaalle ammatilliseen liikkeeseen, joka jyrkentyi ja rupesi heijastamaan parlamentarismia vierovia värejä, sekä kolmannelle taholle syrjään kaikesta järjestötoiminnasta. Huomattava näet on, että huolimatta väestönlisäyksestä ja kiihkeästä kiihotuksesta järjestyneiden työläisten lukumäärä näinä vuosina vähenee.

Näin siis sosiaalidemokraattisen puolueen hallitsevan aineksen omien syntien kautta heikonnetaan eduskuntaisuuden ja rauhallisen luokkataistelun arvoa ja joukot joutuvat uudelleen niinkuin lohi seisovassa vedessä risteilemään sinne tänne ja etsimään edistyksen virtaa. Luonnollisesti ei täten risteilevä joukko voi olla erehtymättä sille kerrassaan turmiollisille suunnille silloin, kun myrsky käy ja vedet vellovat. Venäjän vallankumouksen puhjettua oli meillä siis jo tätä tietä syntynyt mitä vaarallisin tilanne.

Takaisin sisällysluetteloon

 

III.

Sosiaalidemokraattinen puolue Venäjän vallankumouksen riehuessa.

Maailmansodan puhjettua joutui kansamme kokonaisuudessaan mitä vaikeimpaan tilanteeseen. Sotaan osaaottava Venäjä isännöi maassamme välittämättä vähääkään maan laeista ja vakaantuneista oikeuskäsityksistä. Pakko-otot, pakkotyöt ja pakkotilaukset saattoivat kansamme taloudellisen anarkian pyörteeseen, jonka täydensi äärimmilleen kehitetty poliittinen anarkia sotilaspa santarmivaitoineen.

Moinen tilanne heitti kansamme vakavaan siveelliseen vaaraan, jonka suuruutta ei aiemmin aavistettu, joten kansan eri kerrokset, mikä ennemmin ja suuremmassa, mikä myöhemmin ja pienemmässä määrässä, joutuivat sen valtoihin. Varakkaampia johti kiusaukseen edellämainittu taloudellinen anarkia ja sodan aikana kehittynyt keinottelutilaisuus. Oli katsottava eteensä, ja niin moni kunnon kansalainen suistui rahan saalistamiseen keinoilla millä tahansa. Täten pääsi valtaan kaiken arviointi aineellisen edun ja rahallisten saavutusten mittapuulla. Kaikki se, mistä sai tuloja, katsottiin luvalliseksi ja hyväksi. Unhotettiin siveellisten arvojen merkitys ja se, ettei lopuksikaan aineellisin mitoin voi mitata ansioiden ja ihmisten suunnatonta eroavaisuutta. Näin, ikäänkuin ylhäältä käsin, jouduttiin antamaan tuulta purjeisiin kansan syvien rivien siveelliselle rappeutumiselle ja sen oikeustajunnan höltymiselle.

Ratkaisevasti siinä suhteessa vaikuttivat sota-ajan työt ja niistä erikoisesti vallityöt, joihin tuhansia työläisiä oli sotilaallisin pakkomääräyksin heitetty eri kulmilta maatamme. Täällä kaikenkarvaiset huligaanit ja vankilain-lurvit saivat otollisen tilaisuuden valaa vihan ja anarkian mätää siveellisen työläisnuorison mieleen, jonka oli tasapainosta horjuttanut ja vastaanottavaksi tehnyt säännöllisistä oloista pakkokeinoin paiskaaminen noihin ruton pesiin. Elämän likaisuus, yksitoikkoisuus ja outous johdatti monenkin ennestään siistin ja kunnollisen nuorukaisen etsimään huvitusta siveettömyyden rapakoista, joiden partailla nuo huligaaniainekset odottivat saalistaan. Kun sitten, määrätyn palvelusvuoron päätyttyä, työryhmät vaihdettiin uusiin, niin kotiinpalaavat veivät saamansa tottumukset mukanaan ja siten levittivät pahan tartuntaa. Näin siveettömyys ja anarkia laajensi aluettaan.

On vielä mainittava kolmannestakin sota-ajan tekijästä, jota Kaitselmus käytti kansamme koettelemuksen kiven hiomiseen. Pakkoasetuksin oli Venäjän hallitus kiristänyt maamme työväen lainalaisen järjestötoiminnan miltei olemattomiin. Palkat, työaika y. m. s. määräiltiin pakkoasetuksilla, ja useimmissa tapauksista ihan kohtuuttomiksi työn raskauteen ja elämän kalleuteen verraten. Täten ajoi Venäjän hallitus verrattain suuret joukot lainalaiseen järjestötoimintaan luottaneita työläisiä »välittömien» keinojen, kuten sabotaasin ja salaisen kumouskiihkoilun kannalle. Yhä laajemmalle levisi kaikkeen pakonalaisuuteen ja järjestykseen kohdistuva viha.

Näinä aikoina olisi sosiaalidemokratialta odottanut tilanteen oikeaa käsitystä ja siitä johtuvaa menettelytapaa. Nythän oli vihaa ja anarkiaa jo liiaksikin — oli niin paljon, että sosiaalidemokratiankin kannalta katsoen olisi luullut peloittavan. Nyt olisi pitänyt lakata heittelemästä agitaatiopuhekukkasissa lisätulta muutenkin jo raivoisiin vihan ja väkivallan pyrkimysten liekkeihin. Sensijaan pyrittävä vakavalla ja kansallisella valistustyöllä vahvistamaan ja kasvattamaan joukkojen uskoa oikeuden voittoon ja siveellisiin keinoihin. Epätoivon kurimuksiin olisi pitänyt kylvää toivoa, vihan kyllästyttämiin sieluihin rakkautta hyvää ja kaunista kohtaan. Silloin kun olosuhteet liiaksikin kiihoittavat, on varsinkin joukkojen kanssa kosketuksissa olevien puolueiden hillittävä ja siten pelastettava edustamansa joukot omien into himojensa uhkaamilta harhapoluilta ja onnettomuuksilta, joukkoja olisi pitänyt johdattaa kaikkia yhdistävälle isänmaalliselle perustalle; sillä olihan työläisillekin kallis kotimaa uhattuna, mutta myös toiveita sen itsenäiseksi pääsemisestä.

Tästä yksityisten puoluemiesten taholta huomautettiinkin.

Mutta sosiaalidemokraattisen puolueen toimiva johtajisto, jonka riveistä monet valistuneimmat ja vakavimmat henkilöt oli haukuttu syrjään, ei muutamin poikkeuksin ollut mitään oppinut eikä mitään unhottanut. Lukuunottamatta eräitä puoluetoimikunnan julistuksia, joissa leimattiin provokaattoreiksi ne, jotka tohtivat vastustaa venäläisen sotilasmahdin määräyksiä, tahi varoitettiin työläisiä hämäräperäisistä hommista, elettiin muuten vanhan kiihoitusjärjestelmän merkeissä. Vieläpä eräissä suhteissa oli menty pitemmällekin. Kun Venäjän hallitusmahti erikoisemmalla epäluulolla suhtautui maamme porvaristoon, jonka se epäili toimivan maan itsenäisyyden puolesta, niin erehtyivät erinäiset sosiaalidemokraatit valitettavasti käyttämään tuota asiaintilaa luokkapyyteiden hyväksi ja osoittamaan iloaan sen johdosta. — Näin ollen v. 1916 vaalitaistelu suoritettiin mitä räikeiminän luokkavihan-julistuksen merkeissä.

Kun sitten keväällä v. 1917 Venäjän vallankumous puhkesi, oli meilläkin edelläesitetyllä tavalla luotu joukkoja ja voimia, jotka olivat valmiit mihin hyvänsä. Oli syntynyt kaaos, josta Kaitselmus oli määrännyt luomaan uutta ja parempaa kansakuntaa ja aikakautta. Luomiskaudeksi se oli antanut vallankumoustilanteen, niinkuin laivureille annetaan tuuli ja myrsky alusten satamaan-kuljettamista varten. Ellei sitä osattu oikein käyttää, oli — kuten tulimme huomaamaan — varalla muita tilanteita.

Nyt oli syntynyt suuri aika, joka kysyi, oliko suuria ja älykkäitä ihmisiä, jotka kykenivät tarttumaan peräsimeen, määräämään suunnan ja kuljettamaan Suomen kansan pois vallankumouksen myrskyjen kuohutta malta mereltä tyyneen satamaan.

Varsinkin sosiaalidemokraattisen puolueen johtavalta ryhmältä sitä aika kysyi. Olihan puolue maan suurimpia ja vallankumousaikana juuri sen väestöosuuden luonnollinen johtaja, jota vallankumous läheisimmin liikutteli. Sitäpaitsi itse vallankumouspuolueeksi julistautuneena oli sen myöskin kyettävä vallankumoustilannetta hallitsemaan maan ja kansan todellista etua vastaavalla tavalla. Sillä oli myös suurimmat mahdollisuudet palvella itsenäisyytemme kallista asiaa, koska se oli hengenheimolaisuus-suhteissa vallankumouksellisen Venäjän uusiin vallanpitäjiin.

Alussa näyttikin kaikki kehittyvän toiveiden ja oletusten mukaisesti. Suuri aika, hyväuskoisuus, suuret tehtävät ja velvoitukset olivat pyyhkineet pois syrjään-haukuttujen valistuneiden ja vakavien sosiaalidemokraattien katkeruuden, joten he riensivät tarjoamaan puolueelle ja sen kautta kansalleen arvokkaita palveluksiaan. Täten oli puolue henkisessä suhteessa vahvistunut ja niin sanoakseni oikeistunut. Se tajusi velvollisuudekseen vallankumouksen ohjaamisen koko kansan parasta edistävään uomaan.

Siinä mielessä yhteistyön merkitys muiden puolueiden kanssa tunnustettiin ja riennettiin sitä aikaansaamaan. Sentähden sovitettiin ja saatiin yhteinen ohjelma, jonka pohjalla muodostettiin erinäisistä puolueista kokoonpantu n. s. vallankumoushallitus, jossa, kuten luonnollistakin, sosiaalidemokraateilla oli puolet hallituspaikoista. Tämän hallituksen osaksi tulivat mitä tärkeimmät tehtävät. Niistä tässä mainittakoon Suomen itsenäisyyden hankkiminen ja vakiinnuttaminen, kiireellisten ja tosi-tarpeen vaatimien yhteiskunnallisten uudistuslakiesitysten valmistaminen ja eduskunnan ratkaistavaksi jättäminen sekä lainalaisen järjestyksen ja kurin säilyttäminen. Kaikki tämä siis merkitsi, että silloin vielä sosiaalidemokraattisen puolueen vaikutusvaltainen enemmistö käsitti tilanteen ja sen velvoitukset oikein ja itseään sitoviksi sekä pyrki tekemään voitavansa vallankumoustilanteen hallitsemiseksi.

Vallankumouksella oli mitä suurimpia vaikeuksia voitettavanaan. Maailmansota riehui edelleen ja sulki maamme saartoketjun kuristukseen, joka vallankumouksen tähden kävi sietämättömän ahtaaksi ja rasittavaksi. Elintarvepula oli kärjistynyt huippuunsa, ja kansan vähäväkisten elintaso aleni arveluttavasta, mutta gulaššimaailmassa mässättiin ja harjoitettiin lainvastaista elintarvekeinottelua ja kätköönpanoa. Olipa vielä erinäisiä kotimaisia poliittisia voimia, jotka katsoivat tarkoituksilleen sopivaksi hallituksen pyrkimysten jarruttamisen ja vääristelemisen. Kaiken huippuna oli levottomuuden ja sekasorron jatkuminen Venäjällä. Siellä vaihtuivat valtiomahdit joka hetki, ja se aiheutti Suomelle tehtyjen itsenäisyyslupausten pitkistymisen ja sitkistymisen.

Mutta huolimatta näistä ja monista muista vaikeuksista koetti hallitus tehdä parhaansa. Ja, olkoon se lyhyesti vakaumuksenani sanottu, se soimi hyvin ja rehellisesti tehtäviensä parhaaksi, ja se olisi saanut tehtävänsä suoritetuksikin, jos se vain olisi saanut työrauhaa ja nauttinut samaa luottamusta ja tukea, mikä sen alkuaan oli valtaankin kohottanut.

Tässä suhteessa se kuitenkin pian sai tuntea mitä kiusallisinta pettymystä. Työväen omissa piireissä ryhdyttiin kaikelle säännölliselle valtioelämälle vieraisiin ja turmiollisiin tekoihin. Näistä mainittakoon omavaltaiset virkamiesten erottelemiset, kunnallisten hallintoelinten kiristykset ja joukkolevottomuudet. Mutta pahemmin vaikutti kuitenkin se seikka, että sosiaalidemokraattien omissa piireissä ruvettiin tekemään myyräntyötä hallituksen arvovallan heikentämiseksi ja sen pyrkimysten häiritsemiseksi.

Alussa tässä työssä esiintyivät n. s. »siltasaarelaiset», jotka aina olivat valmiit kaikkea ja kaikkia moittimaan ja kaatamaan, itse silti mihinkään edesvastuulliseen ja tosioloiseen työhön ryhtymättä. Nämä ainekset, kuten Matti Turkia hallituskysymyksestä v. 1917:n kesäkuun puoluekokouksessa käyttämässään puhevuorossa sattuvasti sanoi, olivat elämäntehtäväkseen käsittäneet toisten tekojen katkeran parjaamisen, jota itse »ison kiven suojassa» istuen harjoittivat arvostelun nimellä.

Nämä ainekset ne nytkin rupesivat vaatimaan hallituksen sosiaalidemokraattisilta jäseniltä pois puolueen kannatusta, syyttäen heitä ja koko hallitusta porvarivaltion ja taantumuksen renkilaumaksi, herrain salaisiksi kätyreiksi ja vallankumouksen pettäjiksi.

Maltillisen suunnan ja menettelytavan mukaisesti valitun ja vastuulla toimivan hallituksen heikkoutena oli eräs muotoseikka, jolle nuo hallituksenkaatajat nyt rakensivat hyökkäyksensä: Kun Venäjän vallankumous puhkesi, niin olivat puoluetoimikunta ja neuvosto siinä määrässä yllätettyjä, etteivät malttaneet odottaa puoluekokouksen kokoontumista päättämään vallankumoustilanteen äärettömän tärkeistä kysymyksistä ja tehtävistä. Sensijaan otti puolueneuvosto itselleen puoluekokoukselle kuuluvat valtuudet ja ratkaisi nuo kysymykset samoinkuin aina riidanalaisena olleen hallituskysymyksenkin. Siitä oli Oulun puoluekokous tehnyt verrattain kiinteän päätöksen, jonka muuttamiseen olisi tarvittu puoluekokouksen auktoriteetti, jos mieli estää myöhemmät epäilykset ja nälvimiset. Vain täten olisi saatu aikaan päätös, jota ei millään taholla olisi voitu puolueenvastaiseksi leimaten halventaa; silloin myös ei ketään olisi päästy syyttelemään puoluepäätöksen vastaisesta menettelystä. Mutta kun nyt puolueneuvosto oli puoluekokouksen asemesta tuon kysymyksen ratkaissut ja järjestänyt, niin jäi noille alituisesti saivarteleville »siltasaarelaisille» hyvä tilaisuus arvosteluksi nimittämäänsä nälvimiseen ja epäilysten esittelyyn siitä, oliko puolue maltillisten suunnan ja sen mukaisesti muodostetun vallankumoustaktiikan ja hallituksen takana vai ei.

Jo maaliskuussa v. 1917 tämän kirjoittaja huomasi moisen mahdollisuuden olemassaolon ja sentähden eräässä kirjoituksessa esittikin pikaisen puoluekokouksen koollekutsumista. Mutta silloin neuvosto jo oli asian ratkaissut. Puoluekokousta ei kutsuttu koolle. Ja niin jäi asia neuvostopäätöksen varaan.

Tähän muotoseikkaan nyt sitten »siltasaarelaiset» näivijät hallituksen arvovallan heikentämisellä rakensivat.

Mutta väärin olisi sanoa, että tämä heidän menettelynsä olisi ollut välittömänä syynä hallituksen kukistumiseen. Päinvastoin se ei järkyttänyt silloisen hallituksen sosiaalidemokraattistenkaan jäsenten mielenrauhaa, sillä moiseen he olivat kyllä liiankin hyvin tottuneet. Niinpä eräät heistä sanoivatkin: »Haukkukoot, kunhan vain eivät hirtä.» Mutta välillisesti juuri tuo jatkuva parjaaminen muodostui kohtalokkaaksi sekä hallitukselle että vallankumoustilanteen kehitykselle ja myöhemmin koko työväenluokalle.

Kun siten oli horjutettu hallituksen ja rakentavan ohjelman kannalla olevien sosiaalidemokraattien arvovaltaa, niin samalla oii tuettu aktiivisten vallankumousintoilijain vaikutusvaltaa ja luotu heille uusia mahdollisuuksia.

Asianlaita noihin aineksiin nähden oli meillä niin, että heille oli puolueessa jatkuvasti saarnattu ja ylistetty vallankumous-evankeliumi muuttunut toiseksi luonteeksi tahi, paremmin sanoen, omaksitunnoksi, jonka vaatimuksille oli kaikki uhrattava. Tuolle sakille, joka koko puolueen olemassaoloajan oli »äkkijyrkkyyttä», »suoraa» menettelyä ja vallankumousta edustanut, oli vallankumous muuttunut tarkoitukseksi, jonkinlaiseksi ihmevoimaksi, joka riippumatta ihmisistä ja heidän tahdostaan kulkee omalla voimallaan mihin mielii ja siinä kulkiessaan täyttää kaikkien kärsivien kaikki toiveet, kunhan nämä vain jaksavat kyllin kovaäänisesti ne huutaa julki ja riehua vallankumouksellisina, t. s. murskata ja kumota kaikkea olevaista.

Tästä heidän kannastaan sain todistuksen jo vallankumouskeväänä eräässä kokouksessa, missä päätettiin menettelytavasta. Vaadin pysymään uskollisena niille puoluepäätöksille, joissa teroitettiin rauhallisten, nim. parlamentaaristen menettelytapojen käyttämistä ja varoitettiin liioittelemasta väkivaltaisen vallankumouksen arvoa työväen asian ratkaisijana. Oli mielestäni otettava lukuun kansan oikeustajunta ja kansalla taas käsitettävä paljon enempää kuin tehdastyöväestöä eli ryysyköyhälistöä, jolla ei ollut mitään kadottamista. Minä olin vakuutettu — ja sen oikeudesta sain sitten kapinan vallitessa riittävän todistuksen — siitä, ettei kansamme, eipä edes syvien rivien enemmistön oikeustajunta hyväksynyt väkivaltaista vallankumousta aseeksi etupyrkimyksiensä ratkaisussa. Niin ollen oli sosiaalidemokraattien velvollisuutena pyrkimys vallankumouksen hallitsemiseen ja sen irtipäästämien voimien johdattaminen kurinalaisuuteen.

Tähän vastasi puoluepuhuja, kirjailija ja kansanedustaja Santeri Mäkelä: »Ei vallankumous kulje puoluepäätösten hyppysissä ja niiden määräysten mukaan. Jos sosiaalidemokraattinen puolue haluaa pysyä asialleen ja työväelle uskollisena ja sillä perusteella elää, niin on sen mentävä vallankumousmyrskyn mukana. Mitään joukkoja sitovia ohjelmia ja menettelypäätöksiä enemmän kuin joukkoja ohjaavia johtajia ei tarvita; sillä ne muodostuisivat vain vallankumouksen ja sen pyrkimysten jarruiksi.» — Tämä oikeastaan sisälsi saman ajatuksen, mikä jolloinkin ennemmin oli puettu runosäkeeseen: »Alas järki, vaikk' ois saatana!»

Sisimmässäni olen vakuutettu, ettei n. s. siltasaarelaisuus, tuo epäselvä ja heiluva sosiaalidemokraattinen keskus, edellämainitulla arvostelullaan kuitenkaan tarkoittanut tämän äärimmäisen suunnan valtaan auttamista. Ehkäpä se päinvastoin pelkäsi näitä äärimmäisiä enemmän kuin oikeistolaisiksi ristittyjä maltillisia sosiaalidemokraatteja ja arvostelulla koetti tyynnytellä kärsimättömän joukon liiallista kiihkoilua ja johtaa sitä kärsivällisyyden tielle. Mutta vallankumoustilanteessa, jolloin kaikki käsitetään toisin kuin rauhallisina aikoina, eivät joukot tuon »keskustan» harjoittamaa hallituksen ja sen toimien arvostelua jaksaneet sulattaa sellaisena kuin se oli tarkoitettu, vaan tekivät siitä äärimmäisiä johtopäätöksiä. Sitäpaitsi äärimmäisyysmiehet osasivat kyllin ovelasti tulkita joukoille tuon kritiikin-tapaisen maltillisen vallitsevan suunnan ja sen kannattajain välittömäksi tuomioksi ja siten vetää joukkojen enemmistön omaan vallankumouskelkkaansa.

Samaan aikaan oli bolševistinen kiihoitustyö saanut vakavan jalansijan työväkemme keskuudessa. Tämän kiihoitustyön kanssa olivat kotoiset äärimmäisyys miehet kosketuksissa. Sitä todistaa sekin, että juuri nämä miehet jo verrattain aikaisin perustivat punakaarteja ja aseistivat niitä bolševistisilta sotilasosastoilta saamillaan aseilla.

Nämä voimat ne nyt sieppasivat mukaansa työväen levottomimman osan, tuon vallihautatöistä vapautuneen joukon ja toreilla porisevan joutilaiston, ja hyökkäsivät sen kanssa työväen järjestöihin ja kokouksiin sekä valtasivat nämä.

Jos tällöin sosiaalidemokraattinen keskusta ja oikeisto olisivat rehellisesti ja kiinteästi liittyneet yhteen ja suunnanneet kaiken tarmonsa ja voimansa joukkojen järkiin ja järjestökurin alaiseksi saattamiseen, niin kaikki vielä olisi ollut pelastettavissa ja vallankumous johdettavissa kansallemme ja sen paljon kovaa kokeneelle työväelle onnelliseen päätökseen. Tämä olisi kuitenkin tietänyt keskustalaisille suurimmasta intohimostaan, nim. alituisesta toisten, varsinkin maltillisen menettelytavan kannalla olevien sosiaalidemokraattien nälvimisestä, ja joukkojen imartelusta luopumista sekä antautumista tukemaan kaikkia ehkäpä verrattain jyrkkiäkin irtonaisina joukkoina kiihkoilevien työläisten järkiinsaattamis- ja hallitsemistoimenpiteitä.

Mutta siihen ei ollut keskustalaisilla rohkeutta. Sensijaan he jatkoivat edelleen joukkojen imartelua silittelemällä sen monesti kaikkea muuta kuin hyviä edesottamisia ja liioittelemalla kansanvallan ja enemmistötahdon arvoa ja merkitystä.

Näin pääsi tuo äskenmainittu äärimmäisten joukko määräämään toreilla ja kokouksissa. Turhaan maltillisen suunnan miehet yrittivät sitä hillitä. Monesti sen puhujat otettiin vastaan vihellyksin ja keskeytettiin pistoleilla. Sitävastoin kaikki vallankumousintoilijat, kuten »rasvamiettiset», »rosvomoilaset», »muijaelorannat» y. m. s. hillittömyyden ja aseellisen kahakan edustajat olivat suosiossa ja niittivät laakereja. Kokouksissa tehtiin jos minkä laatuisia päätöksiä, jotka jyrkkyydessä kilpailivat keskenään. Ja vihdoin päätöksistä johduttiin tekoihin. Siirryttiin surullisiin ja työväen arvoa häpäiseviin korpilakkoihin, elintarveanastuksiin, vointasajakoihin, kunnallislakkoihin, valtuustojen kiristyksiin, aseellisiin murharetkiin, laittomiin kotietsintöihin ja vangitsemisiin.

Kyllä näitä y. m. omavaltaisuuksia vastaan kirjoitettiinkin. Tämänkin kirjoittaja kirjoitti useita kertoja »Työmieheen». Mutta nyt oli »Työmiehen» toimituskin jo joutunut myrskyn heiteltäväksi. Siellä huovattiin ja soudettiin. Kun tänään kirjoitit omavaltaisuuksia vastaan, niin huomenna oli lehdessä jo aivan päinvastainen kirjoitus. »Kansanvalta» toimitti lehteä!

Ja tämä tilanne se ja siitä johtuvat odottamattomat vaikeudet ne ajoivat n. s. vallankumoushallituksen kumoon. Uhattiinhan Väinö Vuolijoki hirttää torilla, sen tähden ettei hän hyväksynyt Valion kellarissa olevan valtion voin anastuksia. Ja Matti Paasivuori erosi vasta sitten, kun hänet siihen pakotettiin. Vallankumoushallitus jätti »remmit», minkä jälkeen tori pääsi valtaan.

Nyt siis oli kansallislaivamme ja sen mukana työväenluokka joutunut vallankumousmyrskyn valtaan vailla minkäänlaista johtoa. Se rimpuili sinne tänne ilman mitään selvää päämäärää. Vuoroin se vajosi ja vuoroin se nousi, niinkuin ainakin haaksirikkoutunut ja perikadon uhkaama alus. Edessä jo häämöttivätkin aseellisen verenvuodatuksen, sisällissodan hirvittävät kalliot...

Takaisin sisällysluetteloon

 

IV.

Sosiaalidemokraattinen puolue ja kapina.

Kuten edellisessä jo selostin, ei sosiaalidemokraattisen puolueen johtavalla enemmistöllä Venäjän vallankumouksen tapahduttua ollut pyrkimystä aseellisen vallankumouksen tahi työväen luokkadiktatuurin toimeenpanemiseen Suomessa. Kyllähän muutamat puolueneuvoston jäsenet olivat tehneet hallituskysymyksen yhteydessä esityksen »punaisesta» hallituksesta, mutta esitys ei saanut suurtakaan kannatusta. Päinvastoin vallassa ollut suunta käsitti puolueiden yhteistyön välttämättömyyden ja pyrki käyttämään Venäjän vallankumoustilannetta Suomen itsenäisyyden ja erinäisten sisäisten uudistusten parlamentaariseen saavuttamiseen.

Tosin muutamissa kaupungeissa jo verrattain aikaisin muodostettiin työväen kaarteja. Mutta suurin osa niistä oli syntynyt puoluejohdon tietämättä ja työväessä vallitsevan lapsellisen urheiluhalun kannustamina. Osa taas muodostui, kuten nimikin osoitti, järjestyksenpidon varmentamisen merkeissä. Niitä nimitettiin »järjestyskaarteiksi», ne esiintyivät aseettomina, ja niiden velvollisuus oli esiintyä puoluejohdon tukena mahdollisia anarkistiyllätyksiä vastaan. Ainoastaan Helsingissä muodostui aseellinen punakaarti, joka, välittämättä järjestöjen päätöksistä, sijoittautui Kaisaniemeen sotilaalliseksi järjestöksi ja sellaisena yritti terrorisoida yhtä paljon sosiaalidemokraattista puoluetta kun porvareitakin.

Vielä kesäkuussa 1917 pidetyssä puoluekokouksessa oli maltillisilla melkoinen vaikutus. Huolimatta vasemmiston kieräilevistä esityksistä saivat hallituksessa olevat puolueen jäsenet luottamuslauseen. Kokouksessa myös selvin sanoin vaadittiin Suomen itsenäisyyttä ja painostettiin toimenpiteitä sen aikaansaamiseksi. Mitään Venäjälle annettavia lupauksia ei hyväksytty. Oikeiston vaikutusvaltaa osoitti myös vasemmiston tekemän suurlakkoesityksen karillejoutuminen. Esitys oli ovelasti kytketty kunnallis- ja kahdeksan tunnin työaika-lakien hankkimisen yhteyteen. Suurlakko oli vasemmistolaisten mielestä välttämätön noiden lakien eduskunnassa läpiajamiselle. Ja saipa tämän kirjoittaja aikamoisen häväistysryöpyn osalleen, kun uskalsi pitää suurlakkoa tarpeettomana ja vaarallisena. Vasemmiston taholta siis tehtiin selvä esitys ulkonaisen väkipakon käyttämisestä eduskuntaa vastaan. Mutta oikeistolaisten tarmokkaalla vaikutuksella saatiin tuo vasemmistolaisten lakkohomma supistetuksi paikallisten mielenosoitusten järjestelyksi, »koska» — kuten suurlakkoa vastustavien taholta huomautettiin — »suurlakko oli kylläkin helppo aloittaa, mutta vaikea hallita ja lopettaa». Samaa maltillisten vaikutusvaltaa osoitti myöskin se tosin varovainen lausunto, jossa painostettiin työväen omavaltaisten ryhmätemmellysten ja korpilakkoluontoisten paikallisten liikkeiden turmiollisuutta. — Edelleen elintarve- ja työttömyyskysymyksissä syntyneet päätökset heijastavat parlamentaarisella kannalla olevien vaikutusvaltaa.

Mutta jo tuossa kokouksessa ilmeni, että Venäjän bolševikit olivat Suomen työväen ottaneet omien tarkoitustensa välikappaleena laskelmiinsa. Niinpä heidän edustajinaan esiintyi tuossa kokouksessa rouva Kollontay ja surullisen kuuluisa Rahja, jotka pitkissä palopuheissaan kiihoittivat kokousta bolševististen katsomusten kannalle. Varsinkin n. s. Zimmerwald-internatsionaaliin liittymis-asia oli heidän harrastustensa esineenä, ja he onnistuivatkin siinä suhteessa johtamaan kohteliaat kokouksen edustajat toivomaansa suuntaan. Liityttiin siis vallankumous-internatsionaaliin, vaikka kokouksen edustajat nöyrästi tunnustivatkin, etteivät he sitä ja sen periaatteita tunteneet. En tiedä, ennätettiinkö tuohon »kansainväliseen» puoluetta vielä ennen kapinaa liittää, mutta eräissä myöhemmissä kokouksissa kuulin vasemmiston perustelevan aseellisen luokkadiktatuurin esityksiään puoluekokouksen tekemällä päätöksellä, joka muka velvoitti esiintymään »vallankumouksellisesti».

Tämä bolševikkilähettien esiintyminen aloitti Suomessa varsinaisen päämääristään tietoisen toiminnan aseellisen vallankaappauksen hyväksi. Kun sitten bolševikkien heinäkuussa v. 1917 yrittämä vallankaappaus Pietarissa epäonnistui ja Leninin ynnä eräiden toisten johtajien oli paettava, niin he piiloutuivat Suomeen. Täällä ollessaan he vaikuttivat aatteittensa hyväksi ja värväsivät kannattajia suomalaisista sosiaalidemokraattisista piireistä. Leninille oli jo silloin selvinnyt Suomen merkitys bolševistisen kumouksen menestymiselle. Jos Suomen työväenluokka suhtautuisi siihen välinpitämättömästi, niin oli olemassa vaara, että länsimaitten tahi keskusvaltain sotajoukot marssisivat Suomen kautta kukistamaan bolševikkien vallankaappaushommat Pietarissa. Sentähden oli Suomen työväki provosoitava kumouksen tielle ja siten suojeltava bolševistinen Pietari uhkaavalta vaaralta. Suomen työväki sai siis vaikkapa tuhoutua epätoivoisessa vallankaappausyrityksessä, kunhan sen avulla vain saatiin Venäjän bolševistiselle kumoukselle tilaisuus voimistumiseen. Tämä tosiasia tulikin sitten tammikuussa v. 1918 todetuksi Trotskin Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle lähettämällä sähkösanomalla, missä Suomen työväkeä äsken mainitussa tarkoituksessa käskettiin aseellisen vallankaappauksen tielle.

Venäjän bolševikkijohtajien vaikutus ilmeni heti jo käytännössä. Irrallisena kiihkoilevaa työväkeä järjestettiin kaarteihin, joille ruvettiin lähettämään aseita ja joita aiettiin johtaa »veljeilemään» venäläisten sotilasosastojen kanssa, mistä sitten olivat seurauksena aseellinen liikehtiminen kotitarkastuksilla y. m. työväenluokan arvolle yhtä häpeälliset teot. Muodostettiinpa Kotkassa majailevista venäläisistä sotilaista erikoinen »rangaistusretkikuntakin», joka kotoisten kumousmiesten vihjauksesta teki eri osiin maatamme mellastusretkiä. Nämä retket muodostivat aseellisen vallankumousliikkeen prologin, sillä ne synnyttivät monilla muuten rauhallisilla paikkakunnilla mitä vaikeimpia tilanteita ja antoivat maltillisimmillekin porvarillisiin puolueihin lukeutuville riittävän yllykkeen aseistautumiseen ja järjestäytymiseen. Samalla nuo mellastelut horjuttivat Suomen hallituksen arvovaltaa ja häiritsivät sen pyrkimyksiä yhteiskunnallisen järjestyksen luomisessa sekä siten tekivät hallituksen aseman, jota jo edellisessä luvussa mainitulla nälvimisellä oli heikennetty, ihan kestämättömäksi.

Hajaannusta ja eduskunnallisen toiminnan väheksymistä aiheutti myös sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän temppuilu. Kun Venäjän väliaikainen hallitus julisti kesällä 1917 eduskunnan hajotetuksi, niin selitti sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä hajoituksen laittomaksi ja päätti jatkaa istuntoja. Tästä luonnollisesti seurasi työläispiireissä käsitys, että uudet vaalitkin ovat laittomat, joten niihin ei tultaisi ottamaan osaa. Puhuttiinpa sosiaalidemokraattisissa lehdissäkin vaalilakosta. Huolimatta kannastaan luopui sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä kuitenkin siitä ja riensi vaaleihin. — Luonnollisesti moinen häälyväisyys oli omiaan herättämään joukoissa epävarmuutta, jopa epäilyksiä parlamentaarista toimintaa ja sen edustajia kohtaan.

Saman rinnan tässä-kerrotun kanssa tapahtui sosiaalidemokraattisen puolueen vaikutusvallan pirstoutuminen ja heikkeneminen. Oli muodostunut kaartien keskuselimiä, työväen eduskuntia, vallankumouksellisia neuvostoja, joissa Venäjän vallankumouksen vapauttamat, järjestökuriin tottumattomat ja kouliintumattomat levottomat työläisainekset saivat verrattain voimakkaan sananvallan. Nämä ainekset, joita aseellisen vallankumouksen asiamiehet johtivat ja joihin bolševistisen sotaväen veljeily kasvatti ominaisen väkivaltaisen hengen, tekivät päätöksiään vähääkään välittämättä puoluekokousten ja ammattijärjestön menettelytapamääritelmistä ja uhittelulla terrorisoivat milloin tämän, milloin tuon johtavan orgaanin päätöslauselmiensa kannalle tahi ainakin lamauttivat niiden vastustavan toimintatarmon. Täten tuli vähitellen »torin» vaikutusvalta puolueen vaikutusvaltaa voimallisemmaksi. Venäjän vallankumouksen pimennoista liikkeelle nostamat joukot rupesivat välittömästi määräämään asiain kulusta ja suunnasta.

Varsinkin Helsingissä, puolue-elinten kotipaikassa, näin tapahtui. Ja kun otetaan huomioon se miltei hallitseva asema, jonka »siltasaari» oli osannut itselleen omavaltaisesti Suomen työväenliikkeessä hankkia, niin käy ymmärrettäväksi se muutoin omituinen juttu, että Helsingissä päätettiin koko Suomen työväen nimessä asioista, vaikk'ei siihen sillä taholla ollut mitään asiallista tahi muodollista valtuutusta ja vaikka muualla työväki olisi ollut ihan päinvastaisella kannalla.

Syksyllä 1917 toimeenpantu suurlakko monessa suhteessa kuvasi ja valaisi sitä omituista tilannetta, mihin puolue oli joutunut. Kesällinen puoluekokous oli siitä tehnyt seuraavan päätöksen: »Että koko maata käsittävää suurlakkoa ei tällä kertaa julisteta ja jätetään paikallisten lakkojen toimeenpaneminen paikallisten järjestöjen järjestettäväksi, kuitenkin niin [tämän kirjoittajan tekemä ja kokouksen hyväksymä lisäys], että järjestöt saavat tähän keskusjärjestöiltä luvan.» Tämä päätös siis suurlakkopuuhan tuomitsi, varsinkin jos otetaan huomioon perusteluihin sisältyvä ajatus ja se, että silloinkin suurlakkopuuha tuli esille ainoastaan erinäisten nimitettyjen lakiesitysten läpiajamisen mielessä eikä minään vallankumouksellisena voimakeinona. Edelleen ei päätös jättänyt puolueen millekään ylimmälle elimelle valtaa suurlakon julistamiseen.

Mutta huolimatta kaikesta tästä julistettiin Helsingistä käsin jonkinlaisella mahtikäskyllä suurlakko ja piirijärjestöt velvoitettiin nöyrästi mahtikäskyä noudattamaan! Jos missään niin tässä oli toimitettu ilmeinen puoluevallankaappaus. Valta oli siirtynyt puolueelta joillekin Helsingissä järjestyneille »vallankumouksellisille keskusneuvostoille».

Edellämainitun ohella paljasti suurlakon julistaminen eräitä muitakin perin tärkeitä piirteitä.

Siitä ilmeni, että Venäjän bolševikkivallankumousta hommaileva sakki ja Suomen työväenliikkeessä nyt vallan kaapannut ryhmä toimivat mitä selvimmässä yhteisymmärryksessä keskenään ja että jo silloin suurlakko oli julistettu Venäjän bolševistisen vallankumouksen tukemiseksi. Lieneehän kaikille selvä, ettei muuten voida selittää sitä omituista seikkaa, että bolševikkikumous Venäjällä suoritettiin meidän suuriakkoviikollamme, siis silloin, kun Suomen rautateillä ei voitu kuljettaa mahdollisia apujoukkoja tahi muutakaan tukea kerenskiläisille. Suomen työväen suurlakko siis mielestäni olikin pääasiassa Venäjän bolševistisen vallankumouksen strateginen liike, johon Suomen työväki oli mitä sekavimmilla syillä saatu alistumaan. Sanoin sekavimmilla syillä. Niin. Sillä muulla tavoin ei voi nimittää suurlakkojulistuksen sisältöä, puhumattakaan siitä, että suurlakon tarkoitusta miltei joka päivä Helsingissä maalaisille selitettiin eri tavalla. Ja loppujen lopuksikin koko suurlakon tarkoitus jäi suurimmalle osalle työväkeä kovin epäselväksi, puhumattakaan siitä, ettei mitään tarkoitusta saavutettu, ellei tarkoitukseksi aseteta sitä yleistä sekä työväessä että muissa kansalaisissa herätettyä katkeruutta, mikä oli välittömänä seurauksena suurlakkoviikon mellastuksista, sekä lopullista vallan siirtymistä sosiaalidemokraattisen puolueen johdolta kaikennimisille ja -luontoisille »vallankumousneuvostoille».

Myös selvitti suurlakko yksinkertaisimmallekin, että nyt oli julistettu parlamentaariseen toimintaan luottavan maltillisen suunnan kuolemantuomio ja tilalle kohotettu väkivaltaisen vallankumouksen seikkailutaktiikka, joka asetti vallankumouksen tarkoitusperäkseen huolimatta vähääkään siitä, millaisen kärsimyksen-kalkin se nosti työväen huulille. Olihan, kuten muistetaan, suurlakon selvimpänä pyyteenä »punainen hallitus», jollaista eduskunnallinen voimasuhde ei edes noina poikkeuksellisina aikoina edellyttänyt, joten koko pyyde oli luonteeltaan väkivaltainen ja sellaisena vastalause kaikelle parlamentaarisuudelle. Ja kun suurlakko mitä sekavimmalla tavalla päättyi, niin oli johto pakotettu jo selvin sanoin imartelemaan väkivaltaisen vallankumouksen kannalla olevia ja siten sosiaalidemokraattisen puoluekokouksen mieltä kuulematta kirjoittamaan vallankaappausyrityksen vekselin. Kuten muistetaan, sisälsi suurlakon loppumista selostava julistus sanat: »Vallankumous jatkuu, vaikkakin eri keinoin».

Toinen yhtä kuvaava, mutta vieläkin enemmän kotoisten ja venäläisten kumousmiesten keskinäisiä suhteita ja vehkeilyjä paljastava tapahtuma oli asioista nyt määräilevän puoluejohdon päätös venäläisen sotaväen maasta poistamista koskevassa kysymyksessä. Suomen itsenäisyyden tultua myönnetyksi vaati hallitus Venäjällä valtaan päässeitä bolševikkeja poistamaan sotajoukkonsa maastamme, koska niiden täällä maleksiminen tiesi itsenäisyytemme loukkaamista, puhumattakaan niiden mellastelun synnyttämästä häiriöstä. Mutta nyt tapahtui valtiollisessa elämässä ennenkuulumaton teko. Tämän oikeutetun ja kohtuullisen vaatimuksen ratkaisemisen bolševikkihallitus jätti yhden Suomen puolueen, nim. sosiaalidemokraattisen, ratkaistavaksi. Ja tämän silloinen johto, tietenkin salaisesti sovittuaan vastaisesta vallankaappausohjelmasta venäläisten kanssa, kieltäytyi päästämästä venäläisiä sotajoukkoja maasta pois, koska näitä muka »tarvittiin Suomen työväen tukena hyökkäävää taantumusta vastaan». Tämä vastaus siis julisti, että Suomen työväen kohtaloista nyt määräämään päässeet olivat valtiollisesti astuneet luokkadiktatuurin kannalle ja päättäneet lähteä kulkemaan venäläisten pistimien turvissa Venäjän bolševikkien polkemaa verisen vallankumouksen tietä.

Jos mikään niin tämä päätös oli sosiaalidemokratiallemme kohtalokas. Se julisti sosiaalidemokraattisen puolueen luopumisen parlamentaarisuuden ja demokratian vankalta perustalta ja siten repäisi »kaihin pois» maamme vakavamman työväen silmiltä, jolloin nähtiin hirvittävä tosiasia: suomalainen työväenliike pyrkimässä väkivallantöihin venäläisen sotaväen turvissa, saman sotaväen, joka vielä äsken oli ollut Suomen työväen painajaisena. Tämä kuva riitti ajamaan tuon työväen vastakkaiseen leiriin ja taistelemaan kapinan tukahduttamiseksi. Sama seikka vieroitti vakavammat sosiaalidemokraatit puoluetoiminnasta. Jos heistä joitakin siihen jäi, niin se johtui toivosta mukana ollen vaikuttaa paikallisesti kapinahommien hillitsemiseksi ja sen ankaruuden lieventämiseksi. Ja kieltämätön tosiasia onkin, että varsinkin erinäisillä seuduilla heidän vaikutuksensa oli suuriarvoinen.

Kun suurlakko oli päättynyt eikä punaista hallitusta saatukaan, kuten lakon aikoina oli puhuttu, niin jatkui todellakin ennustettu väkivaltakausi maassamme. Tälle nyt antoi jonkinlaista selkänojaa suurlakon päätyttyä koolle kutsuttu puoluekokous, missä kumousmiehet olivat onnistuneet ajamaan läpi päätöslauselman, joka siirsi puolueen virallisestikin väkivaltaisen vallankaappauksen kannalle. Saadakseen puoluekokouksen taipumaan käyttivät kumousmiehet jopa uhkaustakin. Niinpä eräänä aamuna ilmestyi kokoukseen lähetystö, joka ilmoitti edustavansa Helsingin punakaartia ja vaativansa kokouksen edustajia asettumaan joukkojen kannattaman aseellisen vallankumouksen kannalle. Ellei niin tehtäisi, tulisivat edustajat vetämään päälleen aseellisesti järjestyneen työkansan vihan. Luultavasti eräät edustajat pelästyivät »lähetystön» uhkausta ja sentähden joko poistuivat kesken aikojaan kokouksesta tahi sitten myöhemmin, menettelytapaesitysten äänestyksessä, horjahtivat kannattamaan väkivaltaisen vallankumouksen ja työväenluokan diktatuurin tielle osoittavaa päätöslauselmaa. Tosin sittenkin päätös syntyi vain muutaman äänen enemmistöllä ja siihen liitettiin monen kymmenen edustajan vastalause, jossa nämä selvin sanoin tuomitsivat päätöksen ja siten vapauttivat itsensä sen seuraamuksista vastaamasta. Mutta siitä huolimatta päätös kävi kuitenkin puoluepäätöksestä, joten kumouksen tielle pyrkivät saattoivat nyt hommailla puoluekokouksen auktoriteetilla. Paremmaksi vakuudeksi he olivat vielä päätöslauselmaan liittäneet parlamentaarisella kannalla olevaa vähemmistöä kahlehtivan määräyksen, joka julisti puoluepettureiksi henkilöt, jotka päätöstä vastustaen antoivat »ilonaihetta porvareille».

Huomattava kuitenkin on, ettei päätös sinänsä oikeuttanut kumousmiehiä väkivaltaisen vallankaappauksen toimeenpanemiseen. Jos se sen olisi tehnyt, niin olisivat parlamentaarisella kannalla olevat kokouksen edustajat ja heidän kanssaan heidän kannallaan olevat työväenjärjestöt eronneet puolueesta tahi ainakin vaatineet päätöstä puolueäänestyksen alaiseksi. Viimeksimainittua kyllä allekirjoittanut jo ehdottikin, mutta ei saanut ehdotukselleen riittävää kannatusta juuri sen tähden, että kumouksellinen päätös oli ehdollinen. Päätös näet velvoitti puoluejohdon ennen sen toimeenpanoa kutsumaan koolle kunnallisjärjestöjen edustajakokouksen lopullisesti ratkaisemaan menettelytapakysymystä.

Mutta tässäkin suhteessa petti tuo valtaanpäässyt joukkokunta puolueen päätöksen. Se nähtävästi oivalsi sellaisenkin mahdollisuuden olemassaolon, että kunnallisjärjestöjen edustajakokouksen edustajat eivät läksisikään sen veriselle seikkailupolulle. Myös olisi silloin, yhdennentoista hetkellä, ollut parlamentaarisen menettelyn kannalla olevilla tilaisuus sanoutua julkisesti irti kumousmiehistä ja jättää nämä omalla vastuullaan reistailemaan. Se olisi tietysti merkinnyt ainakin hajaannusta, ellei kerrassaan kumoushommien raukeamista. Sentähden kumousmiehet poikkesivat tässäkin puoluekokouksen päätöksestä ja riensivät tammikuussa pidetyssä puolueneuvoston kokouksessa siirtämään ratkaisu- ja johtovallan jonkinlaiselle kumousmiehillä täydennetylle vallankumoukselliselle keskusjärjestölle, joka hallitsi punakaarteja ja toimi Venäjän bolševikkien kanssa yhteisymmärryksessä.

Samanaikaisesti kylläkin kutsuttiin puolueen vaalipiirien piirisihteerit neuvottelemaan tilanteesta ja sen vaatimuksista. Mutta tämäkin oli silmänlumeiksi toimitettu; sillä itse asiassa ei tuolla kokouksella ollut ratkaisuvaltaa. Päinvastoin kokousta terrorisoitiin ylemmän vallankumouksellisen johdon tahi aseellisten kumousmiesten toimesta. Siinä mentiin niinkin pitkälle, että maltillisia uhattiin pahoinpitelyllä ja kuolemalla. Niinpä allekirjoittanutkin pelastui hädin tuskin pahoinpitelyltä vieraiden väliintulon kautta »Uudessa hotellissa». Loppujen lopuksi keskeytyi koko kokous sen kautta, että kumouksellinen johto, noudattaen Trotskin sähkösanomamääräystä, komensi punakaartit liikekannalle työväen rohkaisemiseksi; sähkösanomassa nimenomaan luvattiin keskittää venäläistä sotaväkeä suomalaisten punakaartilaisten avuksi.

Tällä teolla avattiin lopullisesti Suomen työväen kuljetettavaksi hirvittävän raskas ja kärsimysrikas Golgatan-tie. Samalla myös oli sosiaalidemokraattinen puolue lakannut nimellisestikin olemasta ja johtovalta siirtynyt vallankumouksellisille. Nämä nyt siis olivat vastuussa seuranneista tapahtumista.

Vielä aivan viime-hetkessä yrittivät eräät parlamentaarisella kannalla olevat sosiaalidemokraatit löytää keinoja väkivaltaisen vallankumouksen ehkäisemiseksi. Niinpä heti kun Trotskin sähkösanoma oli luettu, maisteri Keto, joka sattumoisin oli saapuvilla, kääntyi allekirjoittaneenkin puoleen tässä tarkoituksessa. Ajateltiin julistuksen laatimista, missä työväkeä olisi varoitettu uhkapeliin antautumasta ja suositeltu sovinnontekoa porvaripuolueiden kanssa, vaikkapa siinä olisi ollut tehtävä raskaitakin myönnytyksiä. Käsitimme, etteivät raskaimmatkaan myönnytykset sillä hetkellä olisi olleet niin syvälle koskevia kuin myöhemmin seikkailun päättyessä. Julistuksen alle olisi sitten hankittu mahdollisimman paljon samalla kannalla olevien nimiä. Mutta tästäkin hommasta oltiin pakotettuja luopumaan, koska samoihin aikoihin punakaartilaiset jo olivat siirtyneet liikekannalle ja rintamia oli jo muodostunut. Sitäpaitsi allekirjoituksiakin olisi ollut vaikea hankkia; olivathan useimmat maltilliset vetäytyneet pois pääkaupungista. Kyseenalaista myös oli, olisiko moista julistusta silloin enää saatu painetuksi ja levitetyksi.

Näin ollen ei maltillisille jäänyt muuta tehtäväksi kuin joko murhemielin katsella työväenliikkeen tuhoutumista ja sen ihanteiden hukkumista väkivallan menettelytapojen turmiollisiin kuohuihin tahi — nimittäin jos olivat jääneet n. s. valkoiselle puolelle — toimia omalla tavallaan ja vastuullaan työläisten ja paikkakuntien pelastamiseksi kansalaissodan hirmuilta. Kumpi näistä lienee ollut vaikeampi tehtävä, sitä en voi sanoa. Mutta kyllä viimeksimainitussakin oli tuskallinen tehtävä. Olihan seisottava ikäänkuin kahden tulen välissä: kiihoittuneiden ja tilannetta kerrassaan väärin arvioivien ja niin ollen aseelliseen urheiluun taipuvien työläisten ja hallituksen joukkojen, jotka monestikaan eivät jaksaneet oikein käsittää jossakin työväen luottamustoimessa olevan henkilön vaikeasta asemasta johtuvia menettelytapoja, varsinkin kun tilanne oli jo kärjistynyt huippuunsa. Monessa tapauksessa myös väärinkäsityksiä synnytti se, etteivät työväen luottamustoimissa olevat, vaikka olivatkin jyrkästi työväen aseellista vallankumousta vastustavalla kannalla, kyenneet oikein ymmärtämään sotatilan oloja ja niihin oikein suhtautumaan. Mutta tämä tietysti on laskettava tietämättömyyden eikä kapinallisuuden tilille.

Että kuitenkin myöhemmin, kapinan jälkiselvittelyissä, useat ehdottomasti maltilliset ja kaikesta sielustaan kapinatielle siirtymistä vastustaneet sosiaalidemokraatit tuomittiin kapinallisina, se ymmärtääkseni johtui erinäisistä tilannesyistä. Jo se seikka, ettei kapinan kukistajain piireissä täysin tajuttu kapinaa vastustavien työväen luottamusmiesten kerrassaan vaikeaa asemaa kapinan puhjetessa, oli omiaan johtamaan erheellisiin johtopäätöksiin heidän menettelyänsä ja siinä ilmenneitä omituisuuksia harkitessa. Myös häviölle joutuneen ja rangaistusta pelkäävän työväen sielullinen tilanne selittää jotakin. Olihan jo kapinan vallitessa tavallista, että vangeiksi joutuneet työläiset liiankin kernaasti sysäsivät toimitsijoiden niskoille syitä teoista, joita he useimmissa tapauksissa olivat itse, joko väärin ja liioitellen puoluejulistuksia tulkiten tahi liiallisesti innostuen, tehneet. Kieltämätön tosiasia edelleen on sekin, että sotatilan vallitessa on runsaasti henkilöitä, jotka liioittelevilla tahi kerrassaan väärillä ilmiannoillaan pyrkivät tavoittamaan voittajan suosiota.

Kaikissa tapauksissa tosiasiaksi jää, että kapinan puhjetessa oli paljon kapinaa vastustavia sosiaalidemokraatteja, jotka eivät luopuneet työväestä yksinkertaisesti sen tähden, että luulivat mukana ollen voivansa estää sen ratkaisevana hetkenä kapinatielle kulkeutumasta. Myös puhtaat kunniaseikat vaikuttivat muutamiin. Eivät tahtoneet jättää työväkeä sen ristintiellä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

V.

Sosiaalidemokratia kapinan jälkeen.

Heti kapinan kukistuttua ryhtyivät muutamat kapinasta syrjässä pysyneet maltilliseen suuntaan lukeutuneet sosiaalidemokraatit tarmolla elvyttämään Suomen työväenliikettä sosiaalidemokratian merkeissä. Ja kieltämättä he siinä menettelivät kaukonäköisesti ja koko kansamme todellista hyvää tarkoittaen. Onhan jokaisella selvillä, ettei väkipakolla voida tukahduttaa erinäisten luokkien yhteiskunnallisia pyrkimyksiä ja aatteita. Jos sitä yritetään, niin on tuloksena mitä vaarallisin tilanne: nuo pyrkimykset painuvat maan alle ja saavat väkivaltaisen luonteen. Sitäpaitsi niitä ei piilossa ollen voi julkisuuden terveellinen arvostelu saavuttaa, joten niihin pääsee imeytymään mitä riettautta tahansa.

Elvytystoimessaan he menettelivät mitä vakavimmassa sosiaalidemokraattisessa hengessä. Väkivaltaisen vallankumouksen opit leimattiin vääriksi ja työväenluokalle turmiollisiksi. Tämä käy selville ensimmäisistä sosiaalidemokraattisten sanomalehtien kirjoituksista ja 27–29 p. jouluk. 1918 pidetyn ylimääräisen puoluekokouksen menettelytapalausunnosta, missä anarkismi, kommunismi, syndikalismi ja bolševismi tuomitaan ja niiden sijasta työväelle suositellaan eduskunnallista, ammatillista ja osuustoiminnallista suuntaa, jonka elävöittäjänä olisi työväenluokkaa kasvattava valistustoiminta. Varsin selvässä menettelytapa-alustuksessaan tuomitsee puoluesihteeri T. Tainio Ruotsiin ja Venäjälle paenneiden kommunistijohtajien kannan ja oikeuden puhua ja toimia Suomen työväen nimissä. Ja yleensäkin koko tuo puoluekokous teki rauhoittavan ja ilahduttavan vaikutuksen.

Kaiken tämän perusteella saattoi syrjäinenkin toivoa, että sosiaalidemokraatit olivat vakavasti liittyneet yhteiseen rintamaan yhdeltä puolen kapinan seurauksena esiintyvän sekasortoisen tilanteen selvittämiseksi ja yhteiskunnallisen vihanlieskan sammuttamiseksi myöskin työväen piireissä sekä toiselta puolen bolševismin apostolien paljastamiseksi ja heidän vehkeilynsä tuhoamiseksi.

Varsinkin viimeksimainitussa asiassa oli oikeutettu toivomaan, että sosiaalidemokraatit olivat vapautuneet liiallisesta hyväuskoisuudestaan ja lapsellisesta hempeämielisyydestään. Olihan bolševismin asia selvä. Moskovassa v. 1918 Venäjälle paenneiden suomalaisten kumousmiesten kokous oli leimannut Suomen sosiaalidemokraatit työväenluokan pettäjiksi ja varoittanut työväkeä näihin luottamasta. Erinäisiin Suomen sosiaalidemokratian jolitomiehiin nähden oli menty pitemmällekin. Heidät oli julistettu henkipatoiksi. Samalla työväenliikkeen johto-oikeus oli julistettu Venäjällä muodostetulle »Kommunistiselle puolueelle» kuuluvaksi. Sen valtuutettuja oli Suomenkin työväen muka toteltava. Olihan edelleen nähtävänä salaisten bolševikkiagenttien töiden hedelmiä. Muutenkin kiihtyneiden työläisten piireihin levitettiin vihan ja koston kiihoitusta sekä uuden kapinan ajatusta. Tässä mielessä salaisen agitaation välityksellä kiellettiin Suomen työväkeä ottamasta osaa kunnallisvaaleihin, koska sen kautta muka tuetaan porvariyhteiskuntaa ja laimennetaan vihaa, jota tarvitaan uuden kapinan käyteaineena. Edelleen vehkeilivät bolševikit sosiaalidemokraattisen puoluekokouksen vaaleja vastaan, kieltäen työläisiä valitsemasta sinne edustajia ja yllyttäen siten ehkäisemään »noskelaisten porvariyhteiskunnan tukemispyrkimykset».

Mutta kaiken tämän ohella ratkaisevan merkityksen sai bolševikkien sitoutuminen Venäjän bolševistisen imperialismin renkilaumaksi, joka todellisuudessa vähät välitti Suomen työväen onnesta, vaan päinvastoin käytti tätä isäntänsä valtiollisten pyyteiden keinotteluvälineenä. Saarnat Suomen köyhälistön vallankumouksesta ja sen valmistelut merkitsivät yksinkertaisesti strategista temppua, jolla Suomen työväkeä värvättiin kapinapuuhilla heikontamaan Suomen kansan taistelukuntoa ja kykyä säilyttää kalliisti-ostettu vapautensa ja itsenäisyytensä, joka ymmärtääkseni ja, päättäen äskenmainitsemani puoluekokouksen lausunnoista, sosiaalidemokraateillekin oli kallis. Yksinpä Marxkin pitää oikeana oman kansan saavuttaman itsenäisyyden ja kansallisen vapauden suojelemista ja kehoittaa sosiaalidemokraatteja toisten ryhmien mukana siinä mielessä käytävään taisteluun.

Näin ollen olisi minun mielestäni sosiaalidemokraattien pitänyt käytännössä asettua n. s. saksalaiselle eli »noskelaiselle» kannalle. Kun kerran bolševikit julistivat väkivaltataistelun sekä Suomen valtiollista itsenäisyyttä että sosiaalidemokratiaa ja sen edustajia vastaan, niin olisi sosiaalidemokraattienkin pitänyt ottaa asia väkivaltakannalta ja tukea toisia kansalaisryhmiä bolševistisen myyräntyön tukahduttamiseksi, ja tämä tehtävä olisi alussa ollutkin verraten helppoa. Olisi vaadittu ainoastaan vanhanaikaisesta eristyneisyydestä luopumista ja rohkeutta. Kun kerran myönnetään oikeus pakolliseen ruumiillista tarttuvaa tautia potevien vaarattomiksi tekemiseen, niin olisi myös myönnettävä sama oikeus henkistä tartuntaa levittävien suhteen.

Mutta vaikka sosiaalidemokraattien kirjoitukset ja päätökset olivat verrattain selviä, niin käytännöllinen esiintyminen oli alussa heikkoa ja haparoivaa. Muita kansalaisryhmiä ja niiden keskistä yhteistyötä kammottiin enemmän kuin bolševismin vaaraa, jota tuskin otettiinkaan kyllin vakavalta kannalta. Vanhat heikkoudet, nimittäin hyväuskoisuus työväen omaan harkitsemiskykyyn ja aatteelliseen valistuneisuuteen sekä bolševikkien kunniantuntoon, olivat edelleen sosiaalidemokraattien kirouksena. Tämän lisäksi päättävää esiintymistä vaikeutti eräs turmiollinen harhakäsitys. Oletettiin, että bolševikitkin ovat osa työväenluokkaa ja sellaisena tarkoittavat samaa kuin sosiaalidemokraatitkin, mm. työväenluokan parhainta. Ja tästä oletuksesta jouduttiin eräänlaisen hiljaisen sietämisen kannalle. Lieneepä ollut sellaisiakin aineksia, jotka asiallisesti eivät sydämestään bolševismia kammoneetkaan, vaan ajattelivat sen olevan sopivankin rangaistuksen porvaristolle.

Moista asiaintilaa olivat bolševikit nopsat hyväkseenkäyttämään. Huolimatta puoluekokouksen selvästi heidän suuntansa ja toimintansa tuomitsevista lausunnoista sukeltautuivat heidän miehensä sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, vieläpä sen huomattaville toimitsijapaikoille. Puolueessa ollen ja sen verhoissa piillen he vuonna 1919 harjoittivat menestyksellistä ja muutoin miltei mahdotonta myyräntyötään n. s. kommunististen »solujen» työväenjärjestöihin synnyttämiseksi.

Seuraukset näiden »solujen» vaikutuksesta ilmenivät hyvinkin pian. Jo kesällä 1919 kääntyi Naisliitto kommunistiseksi. Osa työväen yhdistyksiä teki samoin, jolloin kommunisteiksi ja sosialisteiksi itseään nimittelemään ruvenneet bolševikit jo saivat julkiselle toiminnalleen sekä taloudellisia että yhteiskunnallisia edellytyksiä. Samoihin aikoihin toimitettiin työväen henkisessä sisällössä paljon merkitsevä sekoitus. Osa narrattiin olettamaan, ettei sosiaalidemokratialla ja n. s. kommunismilla asiallisesti mitään eroa olekaan, — ankarat valtiolliset olot ne, muka, vain pakottavat pelkurimaisempia sosiaalidemokraatteja esiintymään kierosti ja kommunismia tuomitsevasti. Sitävastoin kommunistit ovat sankareita — ne kun taas »uskaltavat» vainosta huolimatta esiintyä jyrkästi vallankumouksellisina.

Moisen asiaintilan vallitessa siirtyi Ammattijärjestön johtokin kommunisteille. Pian sen jälkeen seurasi Sosiaalidemokraattinen nuorisoliitto esimerkkiä. Täten voimien ja mahdollisuuksien lisääntyessä nousivat kommunistit jo avoimeen taisteluun muillakin aloilta. Sanomalehtiyhtiöiden ja -osuuskuntien kokouksiin tunkeuduttiin valloitusretkille. Samoin taisteltiin osuuskauppojen kokouksissa vallasta. Työväentaloja kaapattiin kommunistisille järjestöille. Ja vihdoin viimein, kun sosiaalidemokraatit huomasivat, mihin heidän hyväuskoisuutensa ja heikko taktiikkansa oli johtanut, ja panivat toimeen joulukuun 8–16 p:nä 1919 puoluekokouksensa kommunistien puolueesta erottamisen merkeissä, järjestivät kommunistit omasta puolestaan koko puolueen valtausyrityksen.

Tämä jupakka se sitten paljastikin sosiaalidemokraattien noudattaman hyväuskoisuuden ja heikon taktiikan seurauksena syntyneen omituisen tilanteen. Jo puoluekokouksen puheenjohtajain vaalissa valittiin tunnettu kommunistinen sanomalehtimies K. Luoto, joka lehdessään oli taistellut sosiaalidemokraattista puoluetta vastaan, kolmanneksi puheenjohtajaksi 77 äänellä, ensimmäisen puheenjohtajan, V. Tannerin, saadessa 101 ääntä. Samoin kävi sihteerien vaalissa, missä kommunistien ehdokas, Kössi Kivi, sai 72 ääntä.

Miten voimakkaaksi ja rohkeaksi kommunismi oli sosiaalidemokraattisen puolueen varjossa päässyt kehittymään, sitä kuvaavat myös tuon kokouksen keskustelut ja äänestykset menettelytavasta, maatalousohjelmasta, Luodon erottamisesta, eduskuntaryhmän toimintakertomuksesta, tuotantovälineiden yhteiskunnallistuttamisesta ja puolue lehdistä. Kaikissa näissä kysymyksissä kommunistit olivat järjestäytyneet taisteluun. He olivat ennakolta suunnitelleet väitteensä ja vastapuheensa. Koko heidän edustajistonsa oli koulutettua ja esiintyi yhtenäisesti. Äänestyksissä saattoi havaita kurin olemassaoloa. Niinpä kommunistien äänimäärä ei milloinkaan laskenut minimiään 50 alemmaksi, kokouksen kokonaismäärän ollessa 150:n paikkeilla. Kommunisteilla siis sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokouksessa oli runsas kolmannes edustajia! Todellakin loistava saavutus »solujen» toiminnasta! Jos kommunistit vielä vuoden olisivat saaneet sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuuluen ja sen siipien suojassa vehkeillä, niin olisi tulos ollut sosiaalidemokratialle kerrassaan musertava. Ilmankos kommunistijohtajat myöhemmin ivailivatkin sosiaalidemokraattien tyhmyyttä ja ylistelivät omaa oveluuttaan.

Että tässä esittämäni väitteet ovat tosia, siitä voi jokainen varmistua hankkimalla sanotun puoluekokouksen pöytäkirjan, joka muutenkin on hyvin valaiseva. Sentähden tässä rajoitunkin esittämään ainoastaan muutamia äänestystuloksia.

Ensimmäisessä äänestyksessä virkailijain vaalin jälkeen oli kysymys Sulo Vuolijoen esittämästä »Maatalousohjelmasta», joka »Kyntömiehen tasavallan» nimisenä lienee suurelle yleisölle tunnettu. Tämän ehdotuksen puolesta annettiin nimenhuutoäänestyksessä 52 ääntä sosiaalidemokraattien ehdotuksen saadessa 100. — Menettelytapaa koskevassa äänestyksessä olivat tulokset 54 ja 98, Luodon erottamisasiassa 51 ja 94.

Kokouksessa kävi selville muitakin seikkoja. Sosiaalidemokraattisina lehtinä oli suositeltu sanomalehtiä, joissa puoluetta parjattiin ja sensijaan levitettiin kommunistien aatteita. Olipa itse Tainio suositellut toimittajaksi K. Luotoa, joka nyt erotettiin puolueesta. — Kommunistivehkeilijäin puolueessa ollessa ja sen edesottamisiin pontevasti vaikuttaessa oli heidän toimestaan ja heidän keinotekoisten väitteidensä perusteella puoluepettureiksi, jopa kerrassaan urkkijoiksi leimattu entisiä sosiaalidemokraatteja, jotka esim. maanpaossa ollessaan olivat omalla vastuullaan tohtineet omaksua kommunismia jyrkästi ja käytännöllisesti tuomitsevan sekä sen agenttien toimintaa vastustavan kannan ja ryhtyneet täysin luvallisin keinoin taistelemaan tuota kieroa toimintaa vastaan.

Kieltämätön tosiasia myöskin on, että tältä heikolta kaudelta on peräisin eräs kasvannainen sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Se tunnetaan »vasemmistososiaalidemokratian» nimellä. Mikä tämän menettelytapa oikeastaan on ja missä määrin se asiallisesti eroaa kommunisteista, sitä on varsin vaikea sanoa, sillä se on esiintynyt huovaten ja soutaen ja mitä sekavimman himmeäsanaisuuden verhossa. Yksi asia kuitenkin näyttää selvältä. Tuo sosiaalidemokratiaan liittynyt loinen milloin keinotekoisella räikeäsanaisuudellaan, milloin taas kommunistien vaatimuksia puolustelevalla esiintymisellään ylläpitää työväenluokassa erheellisiä käsityksiä vallankumouksellisuudesta ja kommunismista sekä siten joko tietoisesti tahi tietämättään palvelee kommunismin levenemistä työväen joukkoihin, samalla heikontaen sosiaalidemokratian esiintymistä ja vaikeuttaen sen toimintaa työväen joukkojen valistamisessa ja rauhoittamisessa. Oikeastaan tahtonee tämä »suunta» käydä »valpaslaisuudesta», siis esiintyä kaiken arvostelijana ja jyrkän »irti porvareista»-menettelytavan kannattajana. Mutta kun sen edustajilta puuttuu Valppaan johdonmukaisuus ja nerokkuus periaatteellisten rajojen vedossa, niin he sekaantuvat useinkin mitä epäilyttävimmässä määrässä kommunististen haihattelujen alueille. Varsinkin nykyään, jolloin sosiaalidemokratialta on oikeus vaatia selvää ja rakentavaa ohjelmaa ja menettelytapaa, on tuollaisen kasvannaisen olemassaolo puolueelle vahingoksi.

Mainitun v. 1919:n puoluekokouksen päätöksellä vasta saatiin kommunistien toimintaan nähden kiinteä päätös aikaan ja sen perusteella taistelu kommunismia ja sen apostoleja vastaan käyntiin. Mutta tällöin oli kommunismi sosiaalidemokraattisen puolueen siipien suojassa jo siinä määrin voimistunut, ettei sosiaalidemokraattisen puolueen siltä sulkeutuminen sanottavia merkinnyt. Se muodosti oman puolueensa »Sosialistisen työväenpuolueen» nimellä. Sitäpaitsi se oli saanut verrattoman määräysvallan Ammattijärjestössä, minkä johdosta sosiaalidemokraattiset ainekset oli vähitellen poistettu. Myös oli sen hallussa useita sanomalehtiä, joita sosiaalidemokratian nimeä väärin käyttämällä oli erinäisille seuduille perustettu. Näihin saavutuksiinsa nojaten saattoivat kommunistit hyvinkin vastaanottaa tuon puoluekokouksen antaman taisteluhaasteen, varsinkin kun olivat tietoisia siitä, että sosiaalidemokraattista puoluetta ja sen esiintymistä heikontamaan jäi kaksi tuhohyönteistä. Toinen oli tuo vallankumouksellisella räikeäsanaisuudella kommunistien kanssa kilpaileva vasemmistososiaalidemokratia. Toisena taas oli kommunistien sosiaalidemokraattisessa puolueessa ollessaan joukkoihin kylvämä henki, joka pyrkii ihailemaan »rohkeita» tekoja ja salaisesti huokailemaan »suuren tilintekopäivän» toivossa. Ja että tämä henki on olemassa, sitä osoittaa eräiden sosiaalidemokraattien esiintyminen valistusmatkoilla. Niinpä, eräiden sanomalehtien uutisista päättäen, on puoluesihteeri Tainiokin erinäisillä seuduilla puheissaan antanut sen olemassaolosta todistuksia. Kerrankin hän, nähtävästi tuota henkeä imarreltakseen, horjahti puheessaan lupailemaan Suomen sosiaalidemokratian etevimpien ja ansiokkaimpien edustajien, nim. tohtori Ryömän ja tuomari Tannerin uhraamista vasemmistolaisuuden alttarille.

Että sosiaalidemokraatit äskeisissä vaaleissa menettivät edustajapaikkoja kommunisteille ja ettei sosialistisen suunnan edustajain lukumäärä yleensäkään lisääntynyt, se aiheutuu vuoden 1919:n erheellisestä politiikasta ja suhtautumisesta kommunisteihin. Silloinen heikkous antoi kommunisteille otollisen tilaisuuden sen kylvön suorittamiseen sosiaalidemokratian omaan vainioon, josta nyt kasvoi sosiaalidemokratian vaalitappio ja poliittisen merkityksen ja vaikutusvallan suuri laskeminen. Sitäpaitsi alkaa vakavampi työväestökin jo väsyä epävarmaan ja heikkoon politiikkaan.

Tämä merkitys ja vaikutus käypi pienemmäksi vielä sen kautta, ettei sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä ole sisällisesti ehyt, vaan että sitä taaskin jäytää keskinäinen erimielisyys ja kiistely edellämainittujen vasemmistososiaalidemokraattien kanssa. Tuo kiistely on muodostunut samanluontoiseksi kuin mistä ennen jo on ollut puhe, kiistaksi »paavin partakarvoista». Ja se on omiaan heikontamaan ryhmän esiintymistä eduskunnassa, varsinkin kun sen on nyt vielä kilpailtava kansan suosiosta kommunististen edustajain kanssa.

Jos sosiaalidemokraattinen puolue haluaa jossakin määrin sisällisesti voimistua ja muodostua vakavaksi poliittiseksi tekijäksi, niin on sen minun ymmärtääkseni tehtävä vielä yksi leikkaus, jolla tuo vasemmistolaisuuden nimissä kulkeva epäselvä joukko työnnetään pois puolueesta ja pakotetaan muodostamaan oma sakkinsa, kuten muissakin maissa on asian laita. Silloin nähdään, mikä se oikeastaan on ja mitä se tahtoo.

Takaisin sisällysluetteloon

 

VI.

Kommunismi ja Suomen työväki.

Kun kumousmiesten toimeenpanema aseellinen kapina rupesi kukistumaan, jättivät he pettämänsä yksinkertaiset työläiset ja rauhalliset sosiaalidemokraatit kapinan aiheuttaman vihan uhreiksi ja itse luikkivat tuhotöidensä seurauksia pakoon Venäjälle, jonka renkeinä he jo Suomen työväen kapinatielle johtajinakin olivat toimineet. Siellä he jatkoivat aloittamaansa suuntaan antautumalla välittömästi Venäjän bolševikkien palvelukseen. Nyt tuli heidän tehtäväkseen bolševistisen Venäjän etujen edistäminen ja sen taistelujen taisteleminen oman synnyinmaansa kansaa ja sen olojen vakiinnuttamista vastaan.

Venäjän taktiikka oli selvä. Voimakkaan ja taistetukykyisen armeijan puute oli korvattava toisiin maihin suunnatulla häikäilemättömällä kiihoitustyöllä, jonka kautta noissa maissa toivottiin synnytettävän sisällinen heikkouden tila, mikä asettaisi ne armeijoistaan ja muista edellytyksistään huolimatta heikon Venäjän tasalle. Tämä taas parhaiten oletettiin aikaansaatavan sytyttämällä toisten maiden työläisjoukoissa kapinallisuutta. Siihen tarkoitukseen siis oli rahoja ja kiihoittajia käytettävä.

Että Neuvosto-Venäjän johtama kansainvälinen kiihoitustyö johtui tuosta valtiollisesta näkökohdasta eikä suinkaan mistään maailman köyhälistön pelastustarkoituksesta, kuten kommunistipuhujat ja -kirjailijat tahtovat uskotella, sen oletuksen puolesta puhuvat erinäiset seikat.

Kaikkein ensimmäiseksi on merkillepantava kiihoitusalueiden valinnassa noudatettu säännönmukaisuus, Neuvosto-Venäjän valtiollisen heikkouden vallitessa kumouksellisen kiihoitustyön päävoimat keskitettiin valtioihin, joiden se pelkäsi ratkaisevimmin ja tuhoisimmin vaikuttavan sen kohtaloihin. Tästä syystä jo v. 1918 sai Saksa ja sen armeija, joka Brest-Litovskissa pakotti Neuvosto-Venäjän polvilleen, kommunistisen kiihoituksen ankarimman rynnistyksen osakseen. Mutta heti kun vaaran luultiin olevan ohitse ja Saksa itse oli langennut maan tomuun, lievennettiin kiihoitusta ja pyrittiin etupäässä diplomaattisin keinoin toivottuihin tuloksiin. Samanlaista menettelyä ovat saaneet kokea Venäjää ympäröivät valtiot, kuten Puola, Latvia ja Viro. Myöskin on huomattava, että milloin Neuvosto-Venäjällä on jonkun valtion, esim. Englannin tahi Ranskan kanssa jotakin erikoisempaa kahnausta, niin silloin niissä valtioissa on kommunistinen kiihoitustyökin kuumeisessa käynnissä ja siitä ilmenee mitä moninaisimpia tuloksia, kuten työväen poikkeuksellisen ankaraa levottomuutta, Neuvosto-Venäjää puolustavia päätöksiä ja mielenosoituksia.

Neuvosto-Venäjän Suomeenkin suuntaamalla kiihoitustyöllä on samanlainen valtiollinen perustansa. Onhan Suomi porttina länsimaiden suurille valtioille niiden pyrkiessä itään. Ja tämä portti on Venäjän heikolla maarajalla, ainoastaan 50 kilometrin päässä meriliikenteelle tärkeästä Pietarin kaupungista. Suomeen siis jos mihinkään tarpeen vaatiessa räjähtävän ja voimakkaan miinan kaivaminen on Neuvosto-Venäjälle mitä tärkeintä. Ja sellaisena uudenaikaisena miinana tuo valtio käyttää kommunistista kiihoitusta ja sen välityksellä valmistettua vallankumouksellista järjestöä. Onhan meillä tästä omat kokemuksemmekin. Kun Karjalan kansan itsenäisyystaistelu luonnonlain välttämättömyydellä kiinnitti kansamme parhaimmiston huomion ja myötätunnon puoleensa, vilkastui meidän kotikommunistiemmekin kiihoitustoiminta »köyhälistön vallankumouksen» hyväksi. Monenlaisin elein siltä taholta yritettiin nostaa Suomen työväkeä oman maansa hallitusta ja viranomaisia, jopa eduskuntaakin vastaan. Mutta itse asiassa koko kommunistien pitämä melu tarkoitti Suomen kansan peloittelemista ja sen esiintymisen heikontamista Karjalan kysymyksessä.

Tässä yhteydessä huomautan vielä eräästä toisestakin paljon puhuvasta seikasta. Kun Neuvosto-Venäjä on vähitellen saanut järjestetyksi ja kasvatetuksi taistelukykyisen armeijan, johon se nyt verrattain suurella varmuudella voi turvautua, on kansainvälinen kiihoitustoimintakin ikäänkuin heikontunut ja muuttanut luonnettaan. Toiselta puolen se on keskittynyt visseihin maihin, jotka edelleen esiintyvät Neuvosto-Venäjälle vaarallisina. Toiselta puolen itse kiihoitustyö on jäänyt eri maiden omien sisäisten voimien hoidettavaksi. Neuvosto-Venäjän rahallinenkin avustus on saman rinnan pienentynyt. Ylin johto on edellämainituista valtiollisista syistä edelleen kylläkin Moskovan kommunisti-internatsionaalilla ja Venäjän erinäisillä kansallisilla keskusneuvostoilla. Mutta samaan aikaan eri maiden kommunisteillekin on annettu entistä suurempi toimintavapaus.

Kansainvälisen kiihoitustoimen Neuvosto-Venäjä järjesti mitä ovelimmalla tavalla. Sinne oli kerääntynyt kaikista maista poliittisia seikkailijoita, joilla ei ollut mitään missään tapauksessa menetettävänä. Heidän isänmaansa oli heiltä heidän pahojen tekojensa tähden suljettu, minkä vuoksi heissä asusti kiihkeä halu omalla tavallaan antaa sen tuntea vihaansa. Sellaisiin voimiin juuri voi Neuvosto-Venäjän hallitus luottaa. Nämä voimat mobilisoitiin nyt taisteluun muita valtakuntia ja niiden kansoja vastaan. Niinpä siis Suomestakin kapinanseurauksia Venäjälle paenneet kumousmiehet ja poliittiset seikkailijat tuohon tehtävään järjestettiin.

Kyetäkseen täyttämään heille määrätyn tehtävän oli Suomesta paenneiden kumousmiesten hankittava itselleen jonkinlaista auktoriteettia Suomen työväen keskuudessa. Tässä mielessä he suorittivat kaksi poliittista tekoa. Ensiksi he Moskovassa v. 1918 syksyllä pitämässään kokouksessa perustivat »Suomalaisen Kommunistisen puolueen» ja muodostivat sen ulkomaisen keskusjärjestön. Tälle järjestölle he vaativat Suomen työväen kannatusta. Suomen työväen oli tunnustettava täten perustettu uusi puolue ja sen määräykset itseään sitoviksi ja Venäjällä oleskelevat suomalaisen kommunistipuolueen toimitsijat johtajikseen. — Toiseksi he järjestivät maanalaisen kiihoitustyön, jonka avulla muodostivat maahamme paikallisosassaan, sijoittivat toimivia »solujaan» sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, järjestivät etappireittejä, välittivät kumouksellista kirjeenvaihtoa ja kirjallisuutta, »varjostivat» vaikutusvaltaisten henkilöiden hommia ja häiritsivät ja vaikeuttivat yhteiskunnallisen järjestyksen vakiintumista maassamme. Tässä mielessä he horjuttivat joukkojen luottamusta kansanvaltaan ja sen merkeissä harjoitettuun uudistustyöhön, lietsoivat vihan ja koston intohimoja ja sosiaalidemokraattien keskuuteen sukeltautuen jarruttivat ja sotkivat näiden pyrintöjä työväenluokan järjestämiseksi sosiaalidemokratian merkeissä.

Kun muistamme maailmansodan sieluja-tärisyttävän vaikutuksen kansojen vähäväkisiin, sen sekasortoisen päättymisen ja siitä johtuvan hirvittävän kurjuuden, niin emme ihmettele, että kommunistit verrattain helposti pääsivät vaikuttamaan työväenjoukkoihin, Sitäpaitsi olihan kommunistien ohjelmakin laadittu juuri näitä maailmansodan synnyttämiä poliittisia, taloudellisia ja siveellisiä vaikutuksia silmällä pitäen, joten se vetosi noiden vaikutusten herättämiin tunteisiin enemmän kuin kylmään ja harkitsevaan järkeen.

Tuossa ohjelmassaan kommunistit julistivat sosiaalidemokratian erehdykseksi, se kun suositelee parlamentaariseen menettelyyn ja kansanvalistukseen nojaavaa työväenluokan valtaanpyrkimystä. Myös kansanvallan kannattaminen luetaan sille synniksi. Sensijaan suositelevat kommunistit työväenluokan diktatuuria, köyhälistön yksinvaltaa ja sen toteuttamiseksi asevoimaan perustuvaa väkivaltaista vallankumousta. Aseellisella taistelulla, vaikka vallankumouksen yhteiskunnalliset edellytykset puuttuisivatkin ja vallankumoukselliset olisivat yhteiskunnan vähemmistönäkin, kommunistit uskottelevat voitavan suorittaa vallankumous ja luoda työväenluokan luokkavalta.

Että kommunistinen ohjelma todellakin on edelläesitetyn-sisältöinen, siitä asetan todistukseksi Eino Pekkalan v. 1919 sosiaalidemokraattisessa puoluekokouksessa esittämän menettelytapapäätös-esityksen loppuponnen. Luonnollisista syistä ei ponnessa tohdita käyttää täysin avomielistä sanontatapaa, mutta siitä huolimatta se on valaiseva. Ponsi esiintyy sanotun puoluekokouksen pöytäkirjan sivuilla 130–31, ja sanotaan siinä ensin kansanvallasta, että se

»lakeineen ja laitoksineen on yhtä varma luokkajärjestö kuin kapitalistinen yksinvaltakin tahi mikä muu kapitalistinen vaitiomuoto tahansa. Siinä on virkavalta, tuomarivalta ja sotilasvalta taatusti tukemassa riistäjäluokkain etuja ja ennen kaikkea nykyisen riistämisjärjestelmän kulmakiveä, kapitalistista omistusta. Tämä valtiomuoto on niin järjestetty, että siinä näyttää enimmälle osalle kansasta olevan myönnetty yhtäläinen oikeus vaikuttaa vaitioelämän ohjaamiseen tahtomaansa suuntaan, mutta kuitenkaan ei köyhälistö voi sille myönnetyllä oikeudella saada poistetuksi kapitalistista virkavaltaa tai sotilasvaltaa, ei valloitetuksi valtiollista herruutta etkä lakkautetuksi kapitalistista omistusta. Yksityisiä räikeimpiä epäkohtia ja väärinkäytöksiä voidaan kapitalistisen valtion eduskunnan kautta korjata tai selittää, siis kapitalistisen yhteiskunnan joitakin mätähaavoja lääkitä ja laastaroida, mutta ei voida poistaa itse perusvääryyttä, luokkasortoa ja riistämistä.

»Porvaris-kansanvaltaisen uudistuspolitiikan tarkoituksena on juuri kapitalismin koneiston säilyttäminen sellaisessa kunnossa, että se pyörii liukkaasti ja vaivattomasti. Tässä tarkoituksessa koetetaan 1) korjata kapitalistisen sortokoneiston räikeimpiä epäkohtia, hankauksia ja heikkouksia; 2) koetetaan pimittää köyhälistöä uskottelemalla, että eduskunnallisella uudistuspolitiikalla voidaan saada työväen tila siedettäväksi, vuosi vuodelta yhä paremmaksi, ja että lopulta täten tulevat muka työväenluokan kaikki sosialistisetkin toiveet toteutetuiksi; sekä 3) koetetaan peloitella köyhälistöä, masentaa sen luottamusta omaan voimaansa ja saada se uskomaan, että porvariston mahtivoimat ovat voittamattomat.

»Tuollaista työväen vihollisten kavalaa politiikkaa vastaan on herkeämättä taisteltava.

»On tarkasti varottava, ettei jouduta edes välillisesti auttamaan vihollistamme näiden koettaessa eksyttää työväkeä tyytymään porvarivaltion myöntämiin petollisiin etuihin, oikeuksiin ja kahleisiin; päinvastoin on sellainen kansanvaltaisen uudistuspolitiikan naamarilla käypä nimitys aina paljastettava ja saatettava häpeään.

»Työväenluokan vapaustahtoa, joka kohdistuu koko kapitalistista järjestelmää vastaan, on selvennettävä eikä sekoitettava, terästettävä eikä tylsytettävä, rohkaistava ja nostettava eikä maahan painettava.

»Köyhälistön vapautuksen ensimmäisenä ehtona on, että työtätekevät riistetyt luokat valloittavat porvaristolta omiin käsiinsä kaiken valtiollisen vallan. Tätä tehtävää varten on luokkatietoisen työväen järjestyttävä niin voimakkaaksi kuin se kapitalistisessa valtiossa suinkin on mahdollista.

»Sitten kun työtätekevä kansa on kukistanut porvariston ja saanut valtiovallan omiin käsiinsä, on yhä valtavammin jatkettava työväen yleisten luokkajärjestöjen luomista ja vahvistamista, niin että järjestynyt työtätekevä kansa itse, koko kansan suuri enemmistö, voi todella olla kaiken vallan haltijana ja käyttäjänä. Ainoastaan siten syntyy todellinen kansanvalta, joka lopettaa tuotannon välineiden yksityisomistuksen ja poistaa luokkavastakohdat, saattaen kaikki kansan jäsenet hyödylliseen luovaan työhön, sekä järjestää sosialistisen yhteiskunnan.

»Tämän mukaisesti on työväen luokkataistelussa ohjeena pidettävä, että työväen on kaikkialla mahdollisimman voimakkaasti järjestyttävä ja kukistettuaan porvariston luokkavallan ja valloitettuaan omiin käsiinsä kaiken valtiollisen vallan järjestettävä todellinen työtätekevän kansanenemmistön kansanvalta kapitalismin hävittämiseksi ja sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi.

»Tämä ei suinkaan voisi toteutua jossakin yksityisessä maassa, jos muissa maissa kapitalismi säilyisi yhä vankasti jaloillaan. Mutta nyt nähdäänkin kapitalismin perustusten horjuvan kaikkialla. Kapitalistisen maailman sisäiset ristiriidat, jotka johtivat kansainväliseen sotaan, ovat tämän sodan aikana ja sen päätyttyä yhä kärjistyneet sekä johtaneet kansainväliseen proletaariseen vallankumousliikkeeseen, joka äärettömin ponnistuksin ja uhrein kulkee aste asteelta eteenpäin. Tähän köyhälistön kansainväliseen vapausliikkeeseen on nyt Suomenkin luokkataistelujen kohtalo sidottu. Tätä liikettä vastaan taistelemaan on kaikissa maissa noussut, paitsi porvaristo, myös osa vanhan työväenliikkeen vanhoillisia puoliporvarillisia jäseniä, sosiaalidemokraattisia oikeistolaisia, saaden aikaan paljon hajaannusta ja turmiota työväen riveissä, avuksi ja iloksi aseistuneelie porvaristolle. Suomen kovia kokenut työväenluokka on epäilemättä kaikkine toiveineen köyhälistön kansainvälisen vapausliikkeen puolella eikä sitä vastaan. Mutta Suomen sosiaalidemokratian johto on jo toista vuotta harjoittanut päinvastaista yllytystä omassa maassa ja lisäksi yhteistoiminnallaan muiden maiden oikeistososialistien kanssa tukenut näiden kurjaa politiikkaa. Tähän katsoen on Suomen työväen kaikessa toiminnassaan tuettava köyhälistön kansainvälistä kumousliikettä.»

Samaan suuntaan puhui samassa kokouksessa maisteri Sulo Vuolijoki, vaikkakin hänen lausuntonsa on niin pitkä, etten voi sitä tähän liittää. Ainoastaan erinäisiä kohtia siitä esitän kommunistien ohjelmaa koskevien väitteitteni tueksi.

Niinpä pöytäkirjan sivulla 134 esiintyy Vuolijoella seuraava oraakkelimainen lause: »Hajoaminen, desorganisaatio, leviää nyt hurjaa vauhtia kaikessa kapitalistisessa maailmassa.» Mitä hän tarkoittaa, se selviää hänen jatkaessaan esitystään Englannin ja Ranskan valtiollisesta tilanteesta:

»Kumouksen henki leviää laivastossa, sotaväessä ja koko köyhälistössä. Hallitus liukastelee sen edessä ja menestyy aikansa — mutta kuinka kauan? Ei ole toistaiseksi merkkiäkään siitä, että kumouksellinen henki olisi Englannissa laskeutumassa. Päinvastoin, kaikki merkit osoittavat sen kohoavan ja leviävän. Rautatieläislakon helppo voittaminen kuluneena syksynä näyttää olleen haliltukselle pikemmin uhkaava Pyrrhoksen voitto, sillä hallitus siinä julkealla lehmäkaupallaan ammatillisen liiton johtajain kanssa saattoi nämä parhaimmat tulevaiset apurinsa arveluttavaan valoon työväen silmissä. Uusi, yhä suurempi kuohunta on työväessä nousemassa. bolševismi on jo nykyään innostuttavin tunnussana Englannin, kuten Ranskankin työväenluokan keskuudessa — Venäjän kommunistisen kumouksen punainen lippu on sielläkin innostuttavin voiton viiri...»

(Siv. 136:) »Venäjällä köyhälistön puna-armeija nyt lyö voiton voiton perästä. Saksa on proletaarisen vallankumouksen partaalla. Siellä on porvaristo jo kuluttanut viimeisen reservinsä — oikeistososiaalidemokraattisen virkamieskunnan — työväen rauhoittamisessa. Historiallinen tuomiopäivä voi siellä tulla milloin tahansa; sangen mahdollista on, että se tulisi jo ennen Englannin ratkaisua. Kaunis Ranska on proletaarisesta vallankumouksesta raskaana — ihana Italia pitkälle kehittyneessä raskaudentilassa. Itävalta kärsii jo ylimenneen synnytysajan tuskia, kärsii ja mätänee. Siellä on luonnollisen kirvoituksen esteenä Habsburgien monarkian natsionalistisista elosteluista perinnöksi jäänyt luuvalo, sodassa kärsitty perinpohjainen runtelu sekä pikkuporvarillisen sosiaalidemokratian kuivetustauti.

»Suomessa pysyy porvaristo toistaiseksi vallassa äärimmäisen aseellisen diktatuurin avulla, ei enää muuten. Tällä diktatuurillaan porvaristo itse julkisesti myöntää, että sen viimevuotista voittoa uhkaa joka hetki suuri vaara, köyhälistön vallankumouksen voitto, että siis kansalaissota ei ole vielä lopullisesti ratkaisuunsa asti taisteltu...»

(Siv, 139:) »Valkoisia sosiaalidemokraatteja ei pidä käsittää taantumuksellisiksi sosialisteiksi, vaikka he aina vetoavat taantumuksen vaaraan ja vanhan työväenliikkeen vanhoihin kaavoihin. He uskovat kyllä taantumukselliseen valkoiseen voimaan, mutta samalla he uskovat porvariston tulevaisuuden aatteeseen, valtion kaikkivaltiuteen. He eivät niin ollen ole taantumuksen sosialisteja, vaan tulevaisuuden porvareja.

»Työväenluokka uskoo toivonsa sosialistiseen vallankumoukseen. Tässä suhteessa on Suomen työväki jo hyvin kypsä. Valkoisen sosiaalidemokratian näennäinen kannatus on täällä vain ohimenevä, valkoisen terrorin luoma ilmiö, ei muuta. Suomi on nyt kuin suljettu pullo ja siinä sekoittamattomina kaksi kaasua, jotka tarvitsevat vain ilmaa räjähtääkseen.

»Ilmaa saadaan. Tuskin kapitalistisen kansain vallan yrityksellä. Vaan köyhälistön kansainvälisen kumousliikkeen voitolla. Tältä perustalta on mielestäni työväenpuolueen menettelytapakysymystä nyt ryhdyttävä tarkastamaan. Eikä sellaisen ahtaan teorian kannalta, joka ei tunne muuta kuin parlamentarismin ja anti-parlamentarismin.»

Mitä kommunistit tosiasiassa »köyhälistön diktatuurilla» tarkoittavat? Tarkoittavatko he sillä todellakin työväenluokan valtaa? Tähän kysymykseen on minun vastattava kieltävästi. Puhe köyhälistöluokan vallasta on vain agitaatio-puhekukkanen. Sen todistaa käytäntö Neuvosto-Venäjällä. Siellähän työväenluokan pieni vähemmistö, kommunistien valiojoukko, määrää ja hallitsee vertojaan hakevalla sulkeutuneisuudella ja ankaruudella kaikkia muita. Sitäpaitsi suomalaiset kommunistijohtajat Ruotsissa sanoivat v. 1919 minulle, kun tiedustin, uskovatko he tosissaan työväenluokan jo nyt olevan henkisesti kypsän ottamaan hoitaakseen kapitalistisen maailman perinnön, etteivät he sitä usko. Päinvastoin he selittivät, ettei työväenluokan enemmistö milloinkaan kykene kohoamaan siinä määrin henkisesti, että se itse voisi kohota valtaan ja hallita kohtaloaan, vaan aina on tietoisen pienen vähemmistön ohjattava ja hallittava enemmistöä.

Kiihoittaessaan yksinkertaisia työläisiä tarkoitustensa välikappaleiksi julistivat nyt monilla valenimillä esiintyvät kommunistit vihan ja väkivallan yhteiskunnallisten liikkeiden tehokkaimmiksi keinoiksi. Kyetäkseen vallankumoukselliseen tehtäväänsä on työväenluokan, muka, opittava sammumattomasti vihaamaan kaikkia muita yhteiskuntaryhmiä ja toisin-ajattelevia. Näitä vastaan on julistettava leppymätön sota, missä väkivaltaiset keinot on, muka, nopeimmin päämaaliinsa johtavina etusijalle asetettava. Vieläpä omavaltaisuus ja yksityisten omistajain omaisuuden anastus ja tuhoaminen tehdään luvalliseksi. Samoin vastustajain ja toisin-ajattelevien henki jätetään kiihoitettujen joukkojen armoille. Lyhyesti sanoen: vastustajalle — vaikkapa hän sitten olisi työläinenkin ja vaivalloisella työllä omistamansa varallisuuden koonnut henkilö — on oikeus tehdä mitä pahaa hyvänsä ja siten terrorisoida ja synnyttää yhteiskunnassa anarkinen tilanne, jolloin, kommunistien teorian mukaan, työväki helpommin saattaa anastaa vallan käsiinsä ja painaa muut luokat ja yhteiskunnalliset tekijät valtansa alaisiksi.

Tämän paholaisen-teorian puolustuksena kommunistit esittävät menneisyyden. He väittävät, että väkivalta ja luokkaviha ovat kautta aikojen esiintyneet valtiollisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten taistelujen ratkaisijoina ja että niitä käyttäen on kansakin saavuttanut voittonsa. Koska nyt kerran menneisyydessä on näin ollut ja tapahtunut, niin todistaa se kommunistien mielestä, että ne jonkinlaisten luonnonlakien veroisina nyt ja aina ovat yhtä hyväksyttäviä ja vaikuttavia kehitystekijöitä.

Että he vihan ja väkivallan keinoihin ihastuvat ja niitä joukoille tyrkyttävät, se minun käsittääkseni saa selityksensä kahdesta seikasta.

Ensiksikin on huomattava, että sivistyneempi kommunistinen johtajisto tuntee varsin hyvin työväenluokan suurten joukkojen alhaisen yhteiskunnallisen valistustason ja niin ollen tajuaa vaikeudet, mitkä sitä kohtaisivat siinä tapauksessa, että se ryhtyisi siveellisesti oikeutettujen ja yhteiskunnissamme varattujen oikeudellisten edistyskeinojen opettamisen kautta johtamaan työväkeä yhteiskunnallisten vaatimustensa toteuttamiseen. Sellainen menettelytapa vaatii uhraantumista, itsekieltäytymistä ja aikaa. Näitä hyveitä ei kommunistisille johtajille ole heidän useinkin seikkailurikas, jopa kärsimyksillä kyllästytetty elämänkokemuksensa antanut. He — nimittäin ihanteellinen parhaimmisto — janoavat pikaista voiton ja koston hedelmää ja siihen janoonsa hukuttavat sen historian antaman opetuksen, että hiljaa hyvä tulee. He ovat kernaat muistamaan ja joukoille muistuttamaan, että kurki saattaa kuolla, ennenkuin suo sulaa, mutta unhottavat, ettei suon sulamista voi palavinkaan toive aikaansaada, vaan että se ottaa oman aikansa, niin surulliselta kuin se meistä hetken lapsista tuntuneekin. He muistavat, että pikainen apu on kaksinkertainen apu, mutta unhottavat, että se saattaa maksaa ja maksaakin autettavien ja heidän asiansa häviön tahi ainakin tulee niin kalliiksi autettaville, etteivät tulokset vastaa uhrauksia, nim. jos verrataan, mitä olisi saavutettu tosin kauemman aikaa vaativilla, mutta rauhallisilla ja siveellisesti oikeutetuilla keinoilla yrittäen.

Välittömästi joukkojen kanssa kosketuksissa oleva alempi kommunistinen johtajisto taas on siinä määrin tiedotonta ja edesvastuutonta ainesta, että se panee pääpainon persoonallisille ja hetken näennäisille saavutuksille, vähääkään välittämättä, mitä sitten seuraa. Tämä aines tietää työläisten helposti hurmaantuvan räikeihin kuvauksiin ja nopeiden voittojen lupauksiin. Sentähden he, arkailematta seurauksia, niittävät laakereita lietsomalla vihan ja väkivallan oppeja, jotka helpoimmin löytävät vastakaikua valistumattomissa ja elämän kovuuden katkeroittamissa joukoissa. Onhan pirun palvelus kaikkina aikoina ollut helpompaa ja sen pappeus aineellisesti edullisempaa kuin Jumalan; vihan evankeliumille on aina saanut vähemmällä vaivalla kannattajia kuin Mestarin suurimmalle käskylle: »Rakastakaa lähimmäistänne niinkuin itseänne.»

Toiseksi vaikuttaa kommunistijohtajiin se, että he joko tietoisesti tahi tiedottomasti unhottavat erään tärkeän historiallisen tosiasian, nimittäin sen, että viha, väkivalta ja näiden yhteistulos, anarkia, ovat varhaisimman inhimillisen kehitysasteen ilmiöitä, jollaisina ne historiassa rinnastetaan raakalaisuuden kanssa, josta ihmiskunnan pyrkimys suuntautuu poispäin. He eivät ota huomioon, että juuri noita raakalaisuuden tuhoisia ilmiöitä vastaan ihmiskunnan parhaimmiston taistelu on kohdistunut ja että tuo taistelu on vaatinut mitä kalleimpia uhreja — uhreja, jotka muodostivat porraspuun hirveän raskaan menneisyyden ja nykyisen sivistyskauden välille.

Kommunistit ovat kovin kernaita rinnastamaan nykyiset yhteiskunnalliset olot edesmenneiden yhteiskunnallisten olojen kanssa ja niin tehden vaatimaan myös vanhan ajan menettelytavoille oikeutusta nykyajan taisteluissa. Kyllä minäkin myönnän vanhan ajan yhteiskunnalliset olot väkivaltaisiksi. Niissä hallittiin ja oltiin hallittuja tahi, ellei tahdottu alistua, koeteltiin voimia väkivaltaisissa kapinoissa, jolloin vihan vuoret pantiin vyörymään, saamatta monesti saaliiksi edes hiirenpoikasta. Päinvastoin hävitystä ja katkeruutta niin voittajille kuin voitetuillekin ja jälkipolville perinnöksi raskaita lisärasituksia. Oletettu tuloskin on ollut ajan ja kehityksen työtä, jolle kapina korkeintaan antoi vauhtia ja aihetta, joita noina raakuuden ja väkivallan aikoina ei muuten kyetty esille-loihtimaan. Väkivaltaisten menettelytapojen raakuus ja kallishintaisuus opettikin ihmiset jo aikoja sitten kaipaamaan ja yhteiskunnissa vähitellen toteuttamaan kansanvaltaisuuden terveitä ja vapaita periaatteita, joten nykyajan yhteiskunnat ovat kokonaan toisenlaiset kuin niiden edeltäjät. Niin ollen menneisyys erilaisine kansalaisoikeustiloineen ja sivistystasoineen ei kelpaa nykyaikaisiin yhteiskuntiin aiottujen menettelytapojen kelpoisuuden puolustajaksi. Päinvastoin menneisyyden raakalais-aste jo sinänsä leimaa sille kuuluneet menettelytavatkin arvostelumme ja tuomiomme alaisiksi. Jossakin määrässä valistuneille kansalaisille lieneekin selvillä se tosiasia, että yhteiskuntien sivistyneisyyttäkin mitataan aina sen mukaan, missä määrin ne ovat vapautuneet väkivaltaisuudesta ja kykenevät turvaamaan kansalaisilleen suojaa väkivaltaa ja anarkiaa vastaan sekä takaamaan mahdollisuutta terveelle ja rauhalliselle kehitykselle. Näin ollen ei se seikka, että jolloinkin on ollut tahi että vielä on aika, jolloin väkivaltaan puolelta tahi toiselta on tartuttu ja tartutaan, tee väkivaltaa hyväksyttäväksi tahi oikeutetuksi. Päinvastoin se meitä muistuttaa pahan juurien kitkemisen vaikeudesta ja velvoittaa entistä kovempaan kamppailuun noita raakalaisuuden perintöjä vastaan ja sivistyskeinojen puolesta.

Suomessa suunnitellun vallankumouksen toteuttamisessa painostavat kommunistit Venäjän sotilaalliseen apuun turvautumisen välttämättömyyttä. Tämä ehkä esitetään rohkaisu keinona työväelle, jolla ei maassamme ole mahdollisuutta aseelliseen järjestymiseen ja joka äskeisessä kapinassa joutui huomaamaan heikkoutensa aseellisessa taistelussa. Mutta on sillä toinenkin tarkoitus. Huomion keskityksellä Venäjän sotilaalliseen apuun johdetaan työväen myötätunto Venäjän puolelle ja samalla heikonnetaan työväen kansallistuntoa, jotta se tarpeen tullen kykenisi turhia arkailematta vaikkapa pettämään oman isänmaansa. Edelleen suosittelemalla työväellemme Venäjän sotilaallista apua kommunistit kytkevät työväkemme vieraan vallan, siis bolševistisen Venäjän armosta ja suosiosta riippuvaksi. Tällöin on Suomen työväen, kuten kommunistisissa piireissä jo nytkin on asianlaita, sokeasti toteltava Venäjältä tulevia määräyksiä, suomalaisen kommunistipuolueen jäsen siis asiallisesti muuttuu Venäjällä toimivan pääjohdon alaiseksi tahdottomaksi sotilaaksi.

Luonnollisesti on kommunistinen toiminta muodostunut maanalaiseksi. Jo se seikka, että pääjohto sijaitsee Venäjällä, edellytti salaista toimintaa. Olihan kirjeenvaihdossa ja varojen jakelussa käytettävä salaisia etappeja ja lähettejä. Sitäpaitsi salainen vakoilu y. m. tuon järjestön ohjelman mukaiset tehtävät ovat julkisesti mahdottomat toteuttaa. Sentähden tämä maanalaisuus on yhä vain tullut täydellisemmäksi huolimatta siitä, että kommunistit saivat perustetuksi oman julkisen poliittisen puolueensa »Suomen sosialistisen työväenpuolueen» nimellä. Mainittu puolue on vain jonkinlainen koelaitos, jossa kommunistiseen salaiseen toimintaan tarvittavia voimia tutkitaan ja kehitetään.

Perustetun puolueen julkipoliittiset tehtävät rajoittuvat työväen kiihoittamiseen ja yhteiskunnallisen elämämme ja taloudellisen kehityksemme häiritsemiseen. Siinä mielessä on puolue ottanut osaa sekä kunnallisiin että valtiollisiin vaaleihin eikä suinkaan, kuten joku yksinkertainen ja hyväuskoinen työläinen ehkä arvelee, päästäkseen siten vaikuttamaan pimeiden pirttien ja matatoiden majojen olosuhteiden korjaamiseen. On olemassa lukuisia todistuksia näiden sosialisteiksi itseään nimittelevien kommunistien köyhälistön eduille ja yleensä maallemme turmiollisesta politiikasta kunnallisella ja valtiollisella alalla. Kaikkia sellaisia lainsäädäntöaloitteita ja yhteiskunnallisluontoisia toimenpiteitä, joilla on kansamme oloja ja elämää joko taloudellisesti tahi poliittisesti kohottava vaikutus, he vastustavat ja jarruttavat. Samoin he menettelevät puhtaasti työväkeä koskevissa kysymyksissä. He pelkäävät vaikutusvaltansa työväen piireissä vähenevän, jos työväen asemaa jollakin parannuksella tahi uudistuksella huojennetaan ja siten sen keskuudessa mahdollisesti vallitsevaa katkeruutta poistetaan. Sitäpaitsi ovathan he itse julistaneetkin vastustavansa »porvarillisen yhteiskunnan tukemista» työväelle myönnettyjen etujen välityksellä. Kunnallishallintoon ja eduskuntaan he selittävät ottavansa osaa ainoastaan käyttääkseen niitä työväenluokan kumouksellisen kiihotuksen ja valistuksen hyväksi ja vallitsevan yhteiskunnan ja sen olojen rappeuttaneeksi.

Miten tuhoisa moinen liike on Suomen työväenluokalle itselleen, se käypi edelläolevasta ilman muuta selville. Sen tähden luulisi jokaisen omista eduistaan huolehtivan, itsenäisyyttään arvostavan ja kunniantuntoisen työläisen pysyvän kommunistien aatteista ja puuhista erillään. Ja varsinkin jos muistetaan ja tajutaan se tosiasia, että koko kommunistinen liike on Venäjän bolševikkihallituksen toisten kansojen valtiollisen ja yhteiskunnallisen olemassaolon tuhoamiseksi käyttämä ase, niin sen vierominen ja vastustaminen muodostuu jokaisen kansallistuntoisen kansamme jäsenen kiinteäksi velvollisuudeksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 

VII.

Suomen työväelle.

Suomen työläiset! Olen parin vuosikymmenen ajan ollut rinnallanne, surrut surujanne ja iloinnut niukkoja ilojanne sekä kanssanne jakanut oikeustaisteluunne vaivat ja kärsimykset. Mutta nyt kysyn teiltä ilman mitään sivutarkoituksia:

Olemmeko vihan ja väkivallan tietä päässeet yhtään lähemmäksi sitä korkeata ja jaloa päämaalia, joka sisältyy tunnus-sanoihin »veljeys, ihmisyys, oikeus ja yhdenvertaisuus»?

Katsokaa ympärillenne! Kaikkialla kajahtaa hätähuutojen legio, mahtavana hyrskyilee onnettomuuksien esille pakottama tuska, ja sieluja piinaavan ahdistuksen painosta kuohahtavat korkealle kyynelvirrat. Ympärillä liikkuu ja rytisee, vallankumoukset ja vastavallankumoukset järisyttävät maailmaa, joka voihkii ja valittelee sotien ja kapinoiden raatelemana raajarikkona, ja kaikki me odotamme, milloin putoo pohja jalkojemme alta. Kaikista taloudellisista voitoista huolimatta pimeissä pirteissä ja matalissa majoissa vallitsee henkinen tyhjyys, tyytymättömyys ja sielun sairaus, joiden alaisina ihmisraukat, niinkuin siipirikot linnut, töytäilevät sinne tänne ulospääsyä etsien. Olemme säätäneet lain toisensa jälkeen ja aina vain parempia, olemme niitä säätäneet tukkukaupalla, kuumeisella kiihkolla, niinkuin ainakin ihmiset, joita ankara hätä ahdistaa — mutta kaikista laeista huolimatta olemme yhtä onnettomia ja entistä suuremmassa mittakaavassa tartumme kiinni väkivaltaan. Kaikissa ohjelmissamme julistamme oikeutta ja kaikissa puheissa imartelemme ihmisyyttä, mutta siitä huolimatta kaikenlaiset vihan ja väkivallan apostolit löytävät oppeineen tuhansissa työläiskodeissa lämpimän vuoteen ja innostuneet kuulijat, sen sijaan että rakkauden ja ja oikeuden suosittelijat löytävät kohdaltaan karun ja tylyn erämaan.

Olkaamme rehellisiä. Myöntäkäämme, että näin on asian laita.

Olkaamme rehellisiä. Myöntäkäämme, että moiseen tilanteeseen on tultu väärää tietä kulkien, vihan ja väkivallan menettelytapoja käyttäen.

»Ken tuulta kylvää, hän myrskyä niittää», sanoo raamatullinen viisaus. Jaloja periaatteita ja korkeita ihanteita ei voida toteuttaa alhaisilla ja ulkonaisilla keinoilla. Oikeutta ei rakenneta vääryydellä, rakkautta vihalla, sovintoa ja veljeyttä riidalla ja väkivallalla eikä ihmisyyden valtakautta hirmuvallalla ja luokkadiktatuurilla. Ja se, että itse ehkä olemme kärsineet vääryyttä tahi joutuneet vihan uhreiksi, ei tee näitä hyväksyttäviksi eikä anna meille oikeutta niiden käyttämiseen. Eihän kaksi vääryyttä tee yhtä oikeutta ja kaksi vihaa yhtä rakkautta. Päinvastoin ne siittävät omalaatuisiaan sikiöitä, ja yhä kiihtyvällä nopeudella. Sensijaan oikeus synnyttää oikeutta ja rakkaus rakkautta. Tosin oikeuden ja rakkauden menettelytapa alussa tuntuu vaikealta, jopa toivottomalta, sillä onhan viha ja väärys ulkona ja sisällä vaanimassa ponnistuksiamme. Mutta sittenkin ne ovat juuri ne tekijät, joiden vaikutuksesta kaikki todellinen hyvä ja kestävä on maailmaan syntynyt.

Työväen ei pitäisi kadottaa ihanteellista uskoaan korkeihin päämääriinsä. Mutta turmiollisinta on kadottaa luottamus totuuden ja oikeuden voittoon sekä siveellisestä hyväksyttäviin menettelytapoihin. Tosin totuuden voitolle-pääsy saattaa joskus viipyä, mutta kuitenkin se voittaa. Ellei niin olisi asian laita, niin silloin olisi kaikki hyvä ja oikea jäänyt historiassa toteutumatta. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaan päinvastoin suurenmoisia ja jaloja tuloksia on saavutettu. Hetken lapsesta, kuumesairaan kiihkeydellä halujensa toteuttamista odottavasta ihmisestä vain on aika tuntunut pitkältä. Siinä on tapahtunut, niinkuin eräs etevä ajattelija, E. Juncker, on sanonut: »Kaikkien vuosisatojen kuluessa on totuus saanut osakseen epäilystä sen takia, että se on hidas, jollaisena se on leimattu mahdottomuudeksi. Mutta se ei ole totuuden oma vika. Se vain ei voi pukeutua kaikkialla vallitsevaan erehdyksen muotoon. Silloin totuus luopi nyyhkien silmänsä suojelusjumalaansa, aikaan, joka viittoilee sille voittoa ja kunniaa, mutta jonka suuret siipien lyönnit tapahtuvat niin hitaasti, että ihminen ehtii kuolla niiden kestäessä.»

Aikaan minäkin viittaan — aikaan, luottamukseen ja ponnistukseen. Näiden tekijäin välityksellä on kaikki todellinen ja kestävä maailmassa rakennettu. Ja parannustyö, pyrkimys hyvään ja jaloon päämäärään sekä korkeihin ihanteisiin kaikilla aloilla on aloitettava sisältä meistä itsestämme.

Tämä juuri onkin tärkeintä, ja työväenliikkeen, minkänimisenä se sitten esiintyneekin, on se myönnettävä ja siihen rakennettava n. s. sisällinen menettelytapansa.

Minun mielestäni on viime aikoina tehty virhe siinä, että koko huomio on keskitetty maailman parantamiseen, t. s. valtiollisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten epäkohtien poistamiseen, ja sivuutettu ihmisten sisällisen minuuden ja siinä ilmenevien vikojen korjaaminen. Ulkonaisten asiain järjestelyyn, hyvien lakien laadintaan, edullisten työsopimusten hankintaan ja mukavien elantosuhteiden turvaamiseen on uhrattu voimat ja kyvyt, mutta unhotettu ihminen. Se on liian suuressa määrässä johdettu luottamaan noiden ulkonaisten parannusten kohottavaan voimaan ja siten on heikonnettu ihmisen hengen jalostamispyrkimyksiä.

Tällä en tahdo kieltää työväenliikkeen ja sen oikeiden tarkoitusperien siunauksellista merkitystä. En myös ulkonaisen maailman parannustoiminnan välttämättömyyttä, nim. jos siinä noudatetaan siveellisestä hyväksyttäviä ja laillisia menettelytapoja. Osoittavathan ne, että aikakautemme ihmisillä yleensä ja työväellä erikoisesti on pyrkimystä parempaan. Mutta minä tahdon ainoastaan huutaa julki sen nykyaikana väiiäksytyn, jopa monesti unhotetun tosiasian, että maailmaa parannettaessa on muistettava ihmisen parantaminen. Korkeampaan maailmanjärjestykseen pyrkivien työläisten on kasvatettava itsestään siihen soveltuvia parempia ja henkiseltä sisällöltään jalompia kansalaisia. Ja tämä työ on sisällistä laatua, se on taistelua meissä itsessämme ilmeneviä raakuuden ilmiöitä, vihan, koston ja väkivaltaisuuden intohimoja vastaan.

Ellemme näin menettele, niin parhaimmatkaan ulkonaiset ponnistuksemme eivät suuria aikaansaa. Päinvastoin on se hiekalle rakentamista. Ajan myrskyt kukistavat rakennelmamme. Katsokaa vain Neuvosto-Venäjän antamaa esimerkkiä. Siellä tehtiin ulkonainen vallankumous ja pakkokeinoin asetettiin kommunistinen järjestelmä vanhan järjestelmän tilalle. Ankaralla väkipakkoisuudella on nyt vuosikaudet sitä yritetty tukea, vuodatettu verta, tuhottu ihmishenkiä ja taloudellisia arvoja. Mutta mikä on tuloksena? Korkea Neuvosto-Venäjän viranomainen, Krasin, naiivin avomielisestä julistaa siirrytyn kommunismista valtiokapitalismiin! Näin ollen kaikki uhraukset kommunismin toteuttamiseksi on heitetty hukkaan, ja niin on käynyt sen tähden, että unhotettiin ihminen ja hänen henkinen sisältönsä.

Edelliselle vertauskohdaksi asetan tähän erään toisen esimerkin. Vanhanajan kristityt olivat hirmuvaltaisessa Rooman valtakunnassa äärimmilleen vainottuja. Heidän oli piileskeltävä hautaholveissa ja muissa lymypaikoissa. Heillä ei ollut minkäänlaista lainsuojaa eikä ulkonaista tukea. Mutta heillä oli jalo uskonsa ja siveellisesti hyväksyttävät ja sellaisina vakuuttavat menettelytapansa. Vakuutettuina asiansa ja aatteidensa oikeudesta he ottivat rauhallisesti vastaan hirmuhallituksen toimeenpanemat julmuudet. He eivät tarttuneet väkivaltaan, eivät myöskään häväisseet vastustajiaan ja toisin-ajattelevia ja huutaneet kostoa kiduttajilleen. Päinvastoin rukoilivat: »Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.» Mutta huolimaita kaikesta ulkonaisten voimien epätasaisuudesta ja tilanteen kaameasta ankaruudesta kristityt voittivat taistelun!

Sellaiseen sisälliseen uskoon ja sellaisiin ihanteellisiin menettelytapoihin kehoitan Suomen työväkeäkin turvautumaan pyrkimyksissään. Ajan oloon ne kyllä hankkivat voiton hedelmän varmemmin kuin väkivalta ja yksipuoliset ulkonaiset keinot.