Yrjö Sirola (toim.)

Zimmerwald-vasemmisto

1919


Julkaistu: 1919
Lähde: »Zimmerwald-vasemmisto. Lehtisiä Kommunistisen Internatsionalen esihistoriasta». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 61. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari. Moskova 1919
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

 


Suomalaiselle lukijalle.

Kokouksessaan kesäkuulla 1917 liittyi Suomen sos.-dem. puolue Zimmerwald-Internatsionaaleen. Sen Internatsionaalen merkitystä selvittelevänä julaistiin sos.-dem. Nuorisoliiton toimesta Robert Grimmin kirjanen »Zimmerwald ja Kienthal» sekä »Rauhan tunnussana Tukholmasta». Mutta silti jäi Suomen työväelle selvittämättä Zimmerwald-liike todellisessa, marxilaisuuden valossa. Sen voivat tehdä vain ne, jotka sodan alussa yksin kohottivat internatsionalismin lipun — Venäjän bolshevikit. Siitä teoreettisesta ja agitatoorisesta suurtyöstä, jonka tässä asiassa suorittivat Venäjän s.-d. Puolueen (bolshevikkien) Keskuskomitean jäsenet, tov. Lenin ja Sinovjev, on todistuksena m. m. heidän kootut artikkelinsa »Vasten virtaa» (Против течения!) kirjassa, käsittää 550 suurikokoista sivua. Näistä on suomenkielelle toimitettu tov. Leninin kirjoitukset: »Tunnussanasta aseistariisuminen»[1] ja »Imperialismi ja sosialismin hajaannus».[2] Tässä julastut asiakirjat todistakoot Suomen työväelle puolestaan, 1) kuinka suuren rikoksen sitä vastaan teki vanha sos.-dem. puolueen johto, kun se ei pitkin sota-aikaa toimittanut sille oikeita tietoja II:n Internatsionaalen mädännäisyydestä ja uuden, taistelevan Internatsionaalen välttämättömyydestä, ja 2) kuinka suuri on niiden petturuus Suomen työväkeä vastaan, jotka edelleen tahtovat pitää sitä tämän haisevan ruumiin yhteydessä. Oppikoon Suomen työväki kunnioittamaan ja ymmärtämään Venäjän bolshevikkien mailmanvallankumouksen raivaajatyön koko merkityksen — voidakseen sitä teossa seurata! Suomalaisen Kommunistisen Puolueen julkaisemissa Kommunistisen Internatsionaalen päätöksissä sekä muissa puolueen julkaisuissa (Sinovjev, »Kommunistinen Internatsionaale»,[3] Lenin ja Sinovjev, »Sosialismi ja sota»[4]) valaistaan lähemmin ainoata todellista internatsionalismia, teon veljeyttä, taisteluyhteyttä mailman proletaarien kesken Marxin ja Engelsin osottamalla tiellä. Varma luottamuksemme on, että Suomen työväki on viipymättä tekevä pesäeron niistä tannereista ja ryömistä, jotka Bernissä y. m. ovat veljestyneet Suomen vallankumouksen pyövelien, scheidemannien ja brantingien kanssa.

Pietarissa, syysk. 1919.
Y. S.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Ensi askel.

Hitaasti kulkee kansainvälisen sosialistisen liikkeen kehitys eteenpäin sodan aiheuttaman, uskomattoman vaikean ahdinkotilan kaudella. Mutta yhtä kaikki se liikkuu juuri välien rikkoutumista kohden opportunismin (valtiollisen vakaumuksensa olosuhteiden mukaan sovittelevain suunnan) sekä sosialishovinismin (kansalliskiihkoisen, sosialistisesti väritetyn vale-isänmaallisuuden) kanssa. Kansainvälinen sosialisti-konferenssi Zimmervaldissa 5–8 p:nä syyskuuta 1915 osoitti tämän selvästi.

Koko vuosi läpeensä on havaittu sotivien ja puolueettomien maiden sosialistien keskuudessa horjuntaa ja odotusta; on pelätty itsellensäkin tunnustaa pulman syvyyttä, ei ole tahdottu katsoa todellisuutta suoraan silmiin, on lykkäilty tuhansin keinoin tuonnemmaksi välttämätöntä välien rikkoutumista Länsi-Europan virallisissa puolueissa vallitsevien opportunistien ja kautskylaisten kanssa.

Mutta se olojen arvostelu, jonka me annoimme vuosi sitten Keskuskomitean manisfestissa (n:o 33 »Sozialdemokrat») osottautui todeksi: tapahtumat totesivat sen oikeaksi; tapaukset kulkivat juuri sitä tietä, että ensimmäisessä kansainvälisessä sosialistikonferenssissa olivat edustettuina vähemmistöön kuuluvat, vastustuskannalla olevat ainekset (Saksan, Ranskan, Ruotsin, Norjan), jotka toimivat vastoin virallisten puolueiden päätöksiä, t. s. tosiasiallisesti toimivat puolueita hajottavasti.

Konferenssin työn tuloksena on manifesti ja myötätunnonilmaus vangittuja ja vainottuja kohtaan. Konferenssi hylkäsi 19 äänellä 12 vastaan ehdotuksen meidän ja toisten vallankumouksellisten marxilaisten tekemän päätöslause-ehdotuksen valiokuntaan lähettämisestä, mutta meidän manifesti-ehdotuksemme lähetettiin valiokuntaan yhdessä kahden muun kanssa yhteisen manifestin valmistamiseksi. Vertailu meidän ehdotuksemme, ja hyväksytyn manifestin kesken ilmeisesti osoittaa, että koko joukko vallankumouksellisen marxilaisuuden perusajatuksia onnistuttiin ajamaan perille.

Hyväksytty manifesti tosiasiallisesti merkitsee askelta aatteellista ja käytännöllistä hajaantumista kohden opportunismin ja sosiali-shovinismin kanssa. Mutta samaan aikaan tämä manifesti, kuten sen erittely näyttää, on epäjohdonmukainen ja puolinainen.

Manifesti julistaa sodan imperialistiseksi, esittämällä kaksi tämän käsitteen tunnusmerkkiä: Jokaisen kansan kapitalistien pyrkimys liikevoiton keräämiseen, työntekijäin riistämiseen (exploatoimiseen); suurvaltojen pyrkimys maailman jakamiseen ja heikkojen kansojen »orjuuttamiseen». Oleellisin, mitä tulee sanoa sodan imperialistisesta luonteesta ja mikä on lausuttu meidän päätöslauseessamme, on tässä kerrattu. Manifesti tässä osassaan ainoastaan popularisoi (tekee kansantajuiseksi) meidän päätöslauseemme. Kansantajuiseksi tekeminen on hyödyllistä, eittämättä. Mutta jos me tahdomme antaa työväenluokalle selviä ajatuksia, jos me annamme merkitystä järjestelmälliselle, sitkeälle propagandalle (aatteenlevittämistyölle), niin tulee täsmälleen ja täydellisesti määritellä ne periaatteet, jotka ovat tehtävät kansantajuisiksi. Lyömällä laimin tämän, me vaan uudistamme juuri sen virheen, sen II:n Internatsionaalen synnin, joka aikaansai sen romahduksen, nimittäin: me jätämme sijaa kaksimielisyyksille ja väärille tulkinnoille. Esimerkiksi, voitaisiinko väittää, ettei päätöslauseessa ilmaistulla ajatuksella sosialismin yleisten edellytysten kypsyydestä olisi oleellista merkitystä? Manifestin »kansantajuisessa» esityksessä on siitä vaijettu: yritys yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi selvä ja täsmällinen periaatteellinen päätöslause ja julistus ei onnistunut.

»Kaikkien maiden kapitalistit... väittävät sotaa käytävän isänmaan puolustamiseksi... He valehtelevat»... Siten manifesti. Tämä isänmaan puolustus-aatteen, s.o. opportunismin perusaatteen nykyisessä sodassa, suoranainen »valheeksi» julistaminen on vallankumouksellisten marxilaisten päätöslauseesta otettujen olennaisimpien ajatusten toistamista. Ja taaskin saadaan tulokseksi harmillinen puolinaisuus, jonkunmoinen arkuus, pelko lausua koko totuutta. Kukapa ei tietäisi nyt, vuoden kestäneen sodan jälkeen, että sosialismin varsinaisena onnettomuutena oli kapitalistien valheiden toisteleminen ja vahvistaminen ei ainoastaan kapitalistisessa sanomalehdistössä (sitä varten se onkin kapitalistinen, jotta se toistelisi kapitalistien valheita), vaan myöskin suurimmassa osassa sosialistista lehdistöä? Kuka ei tietäisi, ettei »kapitalistien valhe» aikaansaanut Europan sosialismin suurinta pulaa vaan Guesden, Hyndmannin, Vandervelden, Plehanovin ja Kautskyn valhe? Kuka ei tietäisi, että juuri tällaisten johtajien valhe todisti äkkiä opportunismin koko voiman, opportunismin, mikä houktitteli heidät puolelleen ratsaisevalla hetkellä?

Katsokaa, mikä on seuraus. Kansansuosion saavuttamiseksi puhutaan kansan laajoille kerroksille, että isänmaan puolustuksen aate nykyisessä sodassa on kapitalistien valhe. Mutta kansanjoukothan Europassa eivät ole lukutaidottomia, ja miltei kaikki manifestia lukevat ovat kuulleet ja kuulevat juuri tämän valheen sadoista sosialistisista sanoma- ja aikakauslehdistä, lentokirjasista, jotka toistavat sitä Plehanovin, Hyndmannin, Kautskyn ja kumpp. jälestä. Mitä ajatelevat manifestin lukijat? Mitä ajatuksia herää heidän mielessään tämän manifestin laatijain ilmeisen arkuudentodistuksen johdosta! Älkää uskoko kapitalistien valheisiin isänmaan puolustuksesta, opettaa manifesti työläisille. Hyvä on. Miltei kaikki vastaavat tai ajattelevat itsekseen: kapitalistien valhe on aikoja sitten lakannut meitä sokaisemasta, mutta entäs Kautskyn ja kumpp. valhe...

Mutta edelleen manifesti toistaa vielä yhden meidän päätöslauseemme olennaisen ajatuksen, kun se lausuu, että eri maiden sosialistiset puolueet ja työväenjärjestöt »ovat kokonaan unohtaneet tekemiensä päätösten velvoitukset» (Stuttgartin, Köpenhaminan ja Baselin kongressien päätökset), että Kansainvälinen Sosialistinen Toimisto ei myöskään täyttänyt velvollisuuttansa, että tämä velvollisuuksien täyttämättömyys ilmeni äänestämisessä sotamäärärahojen myöntämisen puolesta, osanotossa ministeristöihin ja »kansalaisrauhan» tunnustamisessa (manifesti nimittää siihen alistumista orjalliseksi, s.o. syyttää Guesdea, Plehanovia, Kautskya ja kumpp. siitä, että ovat sosialismin julistamisen vaihtaneet orjuusaatteiden levittämiseen).

Kysyttänee, onkohan johdonmukaista kansantajuisessa manifestissa puhua velvollisuutensa laiminlyömisestä rinnan puolueitten kanssa — yleisesti tunnettua on, että on kysymys kaikkien edistyneimpien maiden, Englannin, Ranskan ja Saksan, voimakkaimmista puolueista ja työväenjärjestöistä — antamatta selityksiä tähän hämmästyttävään, ennenkuulumattomaan seikkaan? Sosialistisen puolueen enemmistökö ja itse Kansainvälinen Sosialistinen Toimistoko laiminlyömässä velvollisuuksiaan! Mitä tämä merkitsee? Sattumako ja yksityisten henkilöiden lankeemus? Vai onko tämä koko aikakauden murros? Jos ensimäinen otaksuma on oikea, jos me edellytämme moisen ajatuksen vallitsevan joukkojen keskuudessa, niin merkitsee tämä sitä, että me luovumme sosialistisen opin perusajatuksista. Jos taas jälkimäinen on oikea, niin kuinka voidaan olla sitä suoraan sanomatta? Mailmanhistoriallinen ajankohta, koko internatsionaalen romahdus, kokonaisen kauden murros, mutta me pelkäämme sanoa joukoille, että tulee etsiä ja penkoa koko totuus, että tulee kehittää ajatuksensa loppuun asti, että on mieletöntä ja naurettavaa edellyttää Kansainvälisen Sos. Toimiston ja monen puolueen romahdusta ilman tämän ilmiön yhteyttä pitkäaikaisen, yleiseurooppalaisen opportunistisen virtauksen synnyn, kasvun, kypsynnän ja liikakypsynnän historian kanssa, millä on syvät taloudelliset juuret — syvät ei siinä mielessä, että sen ja joukkojen välillä olisi katkeamattomat siteet, vaan siinä, että se on yhteydessä määrättyjen yhteiskuntakerrosten kanssa.

Siirtyen »taisteluun rauhan puolesta» manifesti julistaa: »tämä taistelu on taistelua vapauden, kansojen veljestymisen ja sosialismin puolesta» ja etempänä selittää, että sodassa työläiset uhraavat voimansa »hallitsevien luokkien palvelemisessa», mutta on opittava uhrautumaan »oman asiansa puolesta» (kahdesti alleviivattu manifestissa), »sosialismin pyhän päämäärän puolesta», mutta myötätunnonilmauksessa vangittuja ja vainottuja taistelijoita kohtaan lausutaan, että konferenssi juhlallisesti sitoutuu kunnioittamaan näitä elossa olevia ja kuolleita taistelijoita seuraamalla heidän esimerkkiään, ja että se asettaa tehtäväksensä »herättää vallankumouksellisen hengen kansainväliseen proletariaattiin».

Kaikki nämä ajatukset ovat meidän päätöslauseemme sen olennaisen ajatuksen toistamista, että taistelu rauhan puolesta ilman vallankumouksellista taistelua on tyhjä, valheellinen puheenparsi, että ainoana tienä vapautukseen sodan kauhuista on vallankumoustaistelu sosialismin puolesta. Ja taasen puolinaisuus, epäjohdonmukaisuus ja arkuus: kutsua joukkoja seuraamaan vallankumoustaistelijoita, julistaa, että viisi Siperiaan maanpakoon tuomittua Venäjän S.-D. Työläisryhmän jäsentä on jatkanut »mainehikkaita Venäjän vallankumouksen perinnäistapoja», ääneen selitellä »vallankumouksellisen hengen herättämisen» välttämättömyyttä ja... olla puhumatta suoraan avoimesti, määritellysti vallankumouksellisista taistelukeinoista!

Olikohan paikallaan meidän Keskuskomiteamme kirjoittaa epäjohdonmukaisuuden ja arkuuden vaivaaman manifestin alle? Meidän mielestämme oli. Meidän eroavasta mielipiteestämme — ei ainoastaan. Keskuskomitean, vaan myöskin koko vasemmistolaisen kansainvälisen vallankumouksellis-marxilaisen konferenssin osan erimielisyydestä, on puhuttu avoimesti sekä erityisessä päätöslauseessa ja erityisessä manifestin suunnitelmassa että erityisessä lausunnossa sovittelujen tuloksena syntyneen manifestin puolesta tapahtuneen äänestyksen johdosta. Me emme salanneet kirjaintakaan omista mielipiteistämme, tunnuslauseistamme ja menettelytavastamme. Konferenssissa jaettiin saksankielistä painosta lentokirjasesta: »Sosialismi ja sota».[5] Me levitimme, levitämme ja tulomme levittämään omia mielipiteitämme yhtä laajalti kuin levitetään manifestia. Että tämä manifesti vie askeleen eteenpäin todelliseen taisteluun opportunismia vastaan, välien rikkoontumiseen ja eroamiseen on varmaa. Olisi lahkolaisuutta kieltäytyä ostamasta tätä askelta eteenpäin yhdessä saksalaisten, ranskalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja schweitsiläisten vähemmistön kanssa, kun me kerran säilytämme täydellisen vapauden ja täyden mahdollisuuden arvostella epäjohdonmukaisuutta ja siten saavuttaa enemmän. Että taas »O. K.» ja sos.-vallankumoukselliset allekirjoittivat manefestin, valtioviisaudessaan, säilyttäen kaikki siteensä ja kaiken riippuvaisuutensa »Nasha Sarjan», Rubanovitshin sekä Venäjällä pidetyn kansallissosialistien ja sos.-vallankumouksellisten heinäkuun (1915) konferenssin kanssa se ei meitä vähääkään peloita. Meillä on riittävästi mahdollisuuksia taistella mätää valtioviisautta vastaan ja paljastaa se. Se itse yhä enemmän paljastelee itseänsä. »Nasha Sarja» ja Tsheidsen ryhmä auttavat meitä paljastamaan Axelroodin ja kumpp.

Olisi huonoa sotataktiikkaa, jos kieltäytyisi kulkemasta yhdessä sosiali-shovinismia vastaan kohdistuvan yhä kasvavan kansainvälisen vastalauseliikkeen kanssa pelkästään syystä, että tämä liike on hidas, että se »ottaa ainoastaan yhden askeleen eteenpäin», että se on valmis ja haluaakin huomenna perääntyä askeleen takaisin, tekemään rauhan vanhan Kansainvälisen Sos. Toimiston kanssa. Valmius sovintoon opportunistien kanssa on toistaiseksi vain toivomus, ei enempää. Suostuvatko opportunistit rauhaan? Onko rauha yleensä mahdollinen, yhä etäämmälle toisistaan erkanevien virtausten, sosiali-shovinismin, kautskylaisuuden ja vallankumouksellisen kansainvälisen marxilaisuuden, kesken? Meidän mielestämme ei ole, ja me vedämme yhä kauvemmas suuntaviivaamme rohkaistuneina sen menestyksestä syyskuun 5–8 p:n konferenssissa.

Sillä meidän ajatussuuntamme menestys on kieltämätön. Verratkaa tosiasioita. Syyskuussa v. 1914 oli meidän Keskuskomiteamme manifesti yksinäinen ilmiö. Tammikuussa v. 1915 naisten konferenssi laihoine pasifistisine, rauhaa koskevine, päätöslauseineen, jota sokeasti kannattaa O. K. Syyskuussa v. 1915 me yhdymme kokonaiseksi kansainvälisen vasemmiston ryhmäksi, esiinnymme omine menettelytapoinemme, ajamina läpi hyvän joukon aatteittemme perusajatuksia yleiseen manifestiin, otamme osaa Kansainvälisen Sosialistisen Komitean, s.o. tosiasiallisesti uuden Kansainvälisen sosialistisen toimiston luomiseen, vastoin vanhan tahtoa, manifestin perustalla, joka suoraan tuomitsee vanhan menettelytavat.

Venäjän työläiset, jotka valtavana enemmistönä kulkivat meidän puolueemme ja sen Keskuskomitean mukana jo vuosina 1912–14, näkevät nyt kansainvälisen sosialistisen liikkeen kokemuksesta, että meidän menettelytapamme lujittuu yhä laajemmalla alalla, että meidän perusaatteeemme saavat jalansijaa proletaarisen internatsionaalen yhä laajemman ja paraimman osan keskuudessa.

11 p. lokak. 1915.
N. Lenin.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Ensimmäinen kansainvälinen konferenssi.

Zimmerwaldissa syyskuulla pidetyn konferenssin koolle kutsumiseksi teki virallisen alotteen Italian sosialistinen puolue. Itseasiassa sen valmistelu ja kutsu lähti ennen kaikkea Berner Tagwacht'in toimittajan tov. R. Grimmin käsistä.

Ensimmäiseksi oleelliseksi kysymykseksi tuli, minkälaisen tulee olla konferenssin kokoonpanon, mitä perustetta tulee noudattaa kutsuja lähetettäessä. Tulisiko pyrkiä kutsumaan koolle tosi-vasemmistolaisia sosialidemokraatteja, jotka ovat taipuvia liittymään keskenään lujasti yhteen nostaakseen sotivan marxilaisuuden aatteellis-teoreettisen lipun, vaiko pyrkiä koolle kutsumaan yleensä kaikkia työväenliikkeen vaikuttavia henkilöitä, jotka jossakin määrin eivät hyväksy virallisten puolueiden nykyistä kantaa, ovat valmiita taistelemaan rauhan hyväksi j.n.e.

Italialaisten virallinen päätös kuului: Kutsu lähetetään puolueille tai puolueitten ja yleensä työväenjärjestöjen osille, jotka ovat jääneet uskollisiksi luokkataistelun ja kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden (solidarisuuden) periaatteille ja kieltävät sotamäärärahojen myöntämisen puolesta äänestämisen y.m. Mutta konferenssin tosiasiallisten järjestäjien pyrinnöt tähtäsivät siihen, että olisi mahdollisuuden mukaan laajennettava sen kokoonpanoa ja hinnalla millä tahansa sinne vedettävä myöskin saksalaisen »keskustan» edustajia. Heinäkuun puolivälissä kokoontui ennakko-neuvottelukokous. Siellä olivat läsnä myöskin »likvidaattorien» suunnan, O. K:n,[6] edustaja P. Axelrood ja meidän Keskuskomiteamme puolesta G. Sinovjev. Tämä tapahtui kohta Kautskyn, Haasen ja Bernsteinin julaistua manifestinsa aluevaltauksia vastaan ja rauhan hyväksi. Ja siitä kävi selville, että kokouksen järjestäjäin suunnitelma pyrki vähemmän kutsumaan konferenssiin vasemmistolaisia, kuin »keskustaa» vähäisine vasemmistolais-vivahduksineen.

Erään huomattavan saksalaiseen vasemmistoon kuuluvan naisedustajan puolelta ilmoitettiin, että hän on yhteistoiminnan kannalla kautskylaisen »virtauksen» kanssa. — Ollen teoreettisesti eri mieltä Kautskyn ja hänen kannattajansa kanssa, me, lausui hän, arvelemme käytännössä voivamme työntää heitä vasemmalle. Järjestäjät olivat ehdottomasti Haasen, Kautskyn ja Bernsteinin johtaman »keskustan» kutsumisen puolella. Kuuluipa vielä ääniä, että olisi välttämätöntä kutsua sellaisiakin ilmeisiä opportunisteja kuin Branting, Troelstra y. m. Meidän K. K:mme ehdotus, että saksalaisen »keskustan» kutsumista koskeva kysymys jätettäisiin vasemmistoa edustavain »Die Internatsionalen» ja »Lichtstrahlen» (»Valonsäteet») kannattaisin päätöksestä riippuvaksi, hyljättiin. Myös hyljättiin saman K. K:n ehdotus kutsua toiseen odotettavissa olevaan ennakko-neuvotteluun tosi vasemmistolaisia, (hollantilaisen »Tribune» lehden ryhmä, tov. Höglund Skandinaviasta, bulgarialaiset »ahdassydämmiset», tjesnjakit, aikakauslehti »Lichtstrahlen» kannattajat, lättiläiset sosialidemokraatit y.m., P. Axelrood ilmoitti julkisesti, että jollei Haasea, Kautskya ja heidän »virtaustaan» olisi kutsuttu, olisi hänelle, Axelroodille käynyt kyseenalaiseksi, voiko hänkään ottaa osaa konferenssiin. Oli selvää, että suunta pyrki oikealle päin, liittoon »keskustan» kanssa. Meille ei jäänyt muuta tehtäväksi kuin panna vastalause tätä suuntaa vastaan ja omasta puolestamme ryhtyä toimenpiteisiin sosialidemokratian tosi vallankumouksellisten ainesten oikeuksien puolustamiseksi.

Tähän »keskustan» kanssa lähentymissuuntaan kävi epäilemättä koko valmistava työ neuvottelukokouksen ja varsinaisen konferenssin välillä. Mutta laskelmat tehtiin ilman isäntää! Konferenssin järjestäjiä kovin halutti lähentyä »keskustaa», mutta tuli pulma eteen: »keskusta» ei tahtonut lähentyä konferenssin järjestäjiä... Itse konferenssissa paljastui järjestäjäin selostuksista koko juttu. Kautsky, Haase ja Bernstein yrittelivät lähennellä ranskalaisia Renaudelin tapaisia sosiaalipatriootteja mikä muuten ei myöskään onnistunut, näiden eri merkillä varustettujen kansalliskiihkoilijain keskinäisen epäluottamuksen vuoksi. Mutta he eivät halunneet lähentyä vasemmistolaisia internatsionalistisia aineksia.

Tällä tavoin konferenssi vapautui suoranaisten »kautskylaisten» osanotosta, noiden, jotka kävivät ainoastaan näennäistä taistelua sosiaali-shovinistisia puolueita vastaan, mutta todellisuudessa osoittautuivat sosiaali-shovinismin palvelijoiksi: »Keskustaan» kiintyneiden vasemmistolaisten epävakaisuus ei aiheuttanut liian suurta vahinkoa, koska »keskusta» tuntien itsensä kuuluvaksi lähemmin sosiaali-shovinisteihin, ei halunnut suostua häilyviin vasemmistolaisiin. Tässä näkyy merkki. Yleinen tilanne on sellainen, että kaikki, »keskustan» suhteen vallitsevat harhakuvat tulevat yhä enemmän haihtumaan. Kautsky ja kumpp. toimivat meidän, vallankumouksellisten marxilaisten hyväksi. Kautskylaiset avaavat kaikkien silmät näkemään ja vähitellen työntävät leppymättömien riveihin internatsionalistien kaikkein eniten epäröivätkin ainekset. Tässä on tae siitä, että vastustusmielisten ainesten keskuudessa ennemmin tai myöhemmin pääsee voitolle päättäväinen ja leppymätön kansainvälinen suunta. Elämä itse asettaa kysymyksen: joko sosiaali-shovinismin tahi sotivan marxilaisuuden kanssa.

Yhtäkaikki vaikutti konferenssin järjestäjäin pyrkimys lähentyä »keskustaa» epäedullisesti konferenssin kokoonpanoon, ennen kaikkea — saksalaiseen edustukseen.

Saksasta oli 10 edustajaa, mutta päättävästi kansainväliset vasemmistolais-ainekset olivat niiden joukossa vain hyvin heikosti edustettuina. Saksalainen edustus ei ollut yhtenäinen. Siinä oli kolme vivahdusta: 5–6 henkilöisen enimmistön päänä oli Ledebour, ja edustivat ne Liehknechtin ja Kautskyn välillä huojuvia vasemmistolais-aineksia. Ledebour ja hänen kannattajansa eivät äänestä valtiopäivillä sotamäärärahojen myöntämistä vastaan, vaan pidättäytyvät äänestyksestä. Konferenssissa he puolustivat menettelyään seuraavalla tavalla: Kokonaisen edustajain ryhmän äänestäminen sotamäärärahoja vastaan merkitsisi parlamenttiryhmän hajaannusta, mutta hajaannus viimemainitussa puolestaan merkitsisi puolueen jakaantumista. Kuitenkin tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja vasemmistolaiset pääsevät enemmistöksi puolueessa. Karl Liebknecht, äänestämällä sotamäärärahojen myöntämistä vastaan ja avoimesti rikkomalla puoluekuria muka vain auttoi oikeistolaisia. Velvollisuutta äänestää sotamäärärahoja vastaan ei hän, Ledebour, voi hyväksyä.

Toista vivahdusta edusti 2–3 edustajaa (wyrtenbergiläiset ja muutamissa kysymyksissä vielä joku muu). Nämä toverit ovat tyytymättömiä pelkkään pidättäytymispolitiikkaan sotamäärärahoja koskevissa äänestyksissä, he ovat lähempänä Liebknechtiä. Mutta he eivät ole kyenneet päämäärästään tietoisesti, teoreettisesti arvioimaan tilannetta, he eivät ole rohjeennet lopullisesti irtaantua virallisesta puolueesta, vaikka viimemainittu sulki heidät pois riveistänsä, he eivät vielä ole lopullisesti vapautuneet »vanhasta koetellusta menettelytavasta».

Kolmas vivahdus oli edustettu vain yhden edustajan kautta. Ainoastaan tämä toveri ilman mitään rajoituksia kannatti Liebknechtin menettelytapaa. Hän yksinään puhui sosiali-shovinisteista ja »keskustasta» siinä äänilajissa, jossa niistä puhuvat aikakausjulkaisut »Internatsionale» ja »Lichtstrahlen» (Saksalaisen edustuksen enemmistö vastapainoksi tälle suvaitsi äärimmäisen epälojaalisesti suhtautua mainittuun toveriin).

Kävi niin, että saksalainen edustus konferenssissa oli verrattomasti huonompi sitä, mitä me sanomalehtien perusteella olimme tottuneet kuvittelemaan saksalaisesta vasemmistosta. Saksalaisen edustuksen enemmistö asetti konferenssin mahdottomaan asemaan: internatsionalistien konferenssi ei voinut asettaa jokaiselle sosialistille alkeellisinta vaatimusta äänestää parlamenteissa sotamäärärahojen myöntämistä vastaan! Ledebour ilmoitti uhkavaatimuksena, ettei hän voi siihen suostua. Aika ajoin näytti siltä, että Ledebourissa ja hänen ystävissään on silmiemme edessä niitä samoja kautskylaisia.

Ei olisi oikein Ledebourin ja hänen ystäväinsä mukaan tehdä johtopäätöstä koko saksalaisesta vasemmistosta. Konferenssissa luettiin julki virallinen kirje eräältä (nimeä mainitsematta) hyvin tunnetulta saksalaiseen vasemmistoon kuuluvalta, joka on esiintynyt Ledebouria vastaan vaatien »säälimätöntä tuomiota luopioille», jyrkästi vaatien häilyvien välttämätöntä leimaamista, väittäen III:nnen Internatsionaalen voivan tulla rakennetuksi vain II:n »raunioille» j.n.e. Sitäpaitsi edustajain keskuudessa kierteli toisen vielä huomattavamman saksalaisen vasemmistolaisen yksityinen kirje, jossa kirjoittaja selitteli pitävänsä tavattoman suurena virheenä yritystä lähentymiseen Kautsky–Haase–Bernsteinin kanssa, ja että »keskustan» soviteleva suuntavirtaus on omiansa ainoastaan vahingoittamaan vasempaa sivustaa.

On kyllä mahdollista, että saksalaisen vasemmiston asema maan sisäpuolella, järjestöissä ja »pohjakerroksissa» onkin paljoa parempi, kuin mitä se kuvastui Ledebourin valtuuskunnan kierosta peilistä. Mutta yhden seikan osoitti konferenssi epäämättömästä: saksalaisten sosialidemokraattien entinen osa on peruuttamattomasti loppuun näytelty. Entisyyden perintö rasittaa vielä liiaksi saksalaisten sosialidemokraattien vastustusmielisiäkin aineksia, jotta he voisivat nousta uuden Internatsionaalen johtajiksi.

Ranskasta oli vain kaksi edustajaa: syndikalisti Mehrrheim ja sosialisti Bourderon. Tässä vähäisessä edustuksessa, kuten vesipisarassa, kuvastui Ranskan työväenliikkeen tila. Jos missä niin Ranskassa on työväenluokka ahdistuksessa. Vihollinen pitää hallussaan kuudetta osaa Ranskan alueesta, ja tämä asiantila rasittaa laajojen kansanjoukkojen mieltä. Vararikon tekivät niinhyvin virallinen sosialismi kuin myös syndikalismi ja anarkismi. Työläiset eivät luota enään kehenkään. Kaikki äänekkäät vallankumoukselliset lupaukset, kaikki äänekkäät puheenparret aseellisesta kapinaan noususta sodan sattuessa, koko humu »suorasta toiminnasta» (action directe) kaikki tämä osottautui jonninjoutavaksi suunsoitoksi. Guesde astui ministeristöön, Hervé muuttui shovinistiseksi torikirkujaksi, Jouheaux — Ranskan porvariston asiamieheksi.

Vastustusliike Ranskan työväenluokassa on vasta alkamaisillaan. Kaikki on vielä liikehtimistilassa. Ranskan työväenliikkeen parhaimmisto seisoo tienhaarassa. Alkaa käydä suuremmoinen uudestisyntyminen. Merrheim, todellinen Ranskan työväenluokan lempipoika, sen lahjakas edustaja, itse omassa henkilössään kuvasti alkanutta mitä syvimmälle menevää käymistilaa. Syndikalismista hän siirtyy sosialismiin. Mutta kulkee kuin pimeässä tunnustellen, arkaillen, vilkuillen sivuilleen, tahtomatta vielä kuulla puhuttuvan marxilaisesta teoriasta (teoria oli suoranaisena pelättinä monille edustajille konferenssissa), pidättäytyen vieläkin puhumasta III:nnen Internatsionaalen luomisesta.

Italian sosialistinen puolue lähetti neljä edustajaa. Tämä puolue, kuten tunnettua, erkani sosiali-shovinisteista jo kolme vuotta sitten. — Italian–Turkin sodan kestäessä. Puolue hajaantui juuri nimenomaan siitä syystä, että opportunistit (Bissolati ja Kumpp.) muuttuivat shovinisteiksi. Tämä seikka helpoitti italialaisten sosialistien asettumista shovinismin vastaiselle kannalle 1914–1915 vuosien sodassa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun heillä oli aikaa tutkistella tarkoin sosiali-shovinistien menettelytavan turmiollisia seurauksia ja heidän porvaristollensa oli sitä vaikeampaa pettää työläisiä huudoillaan »isänmaan» puolustuksesta».

Kuitenkaan ei ole ajateltava koko italialaisen puolueen seisovan marxilaisen tieteisopin pohjalla. Puolet edustuksesta (kaksi neljästä) kuului vasemmisto-reformisteihin (jäivät puolueeseen oikeistolaisten erottamisen jälkeen). Vasemmisto-reformistien keskuudessa elävät edelleen pasifistiset (rauhaa unelmoivat) poroporvarilliset mielialat; niiden joukossa on olemassa vieläpä ranskalaiskiihkoinen vivahduskin; joka tapauksessa heillä ei ole päättäväisyyttä kulkea opportunismia vastaan, luoda III:s Internatsionaale ilman ja vastoin opportunisteja. Italialaisissa on paljon vilpitöntä sosialistista tuntoa, rehellisyyttä ja uhrautuvaisuutta asian hyväksi, mutta ei vielä lähimainkaan kestävää marxilaista suuntaviivaa.

Balkanin liitosta saapui kaksi: bulgarialainen »tjesnjak» tov. Kolarov ja romanialaisen puolueen edustaja tov. Kakovski. Bulgarialaiset tjesnjakit ovat marxilaisia. He ovat käyneet Bulgariassa pitkäaikaista taistelua bulgarialaisten likvidaattorien (shirokien) kanssa, jotka nyt esiintyvät Plehanovin innokkaina oppilaina. Omassa maassaan tov. »tjesnjakit» johtavat oivallista taistelulinjaa, mutta Internatsionaalen näyttämöllä he eivät toistaiseksi ole esiintyneet yhtä päättävästi. Rakovski uudessa lentokirjasessaan tekee myönnytyksiä »isänmaan puolustus»-aatteelle, konferenssissa hän osottautui vanhan II:n Internatsionaalen uudelleen henkiin herättämisen kannattajaksi tahtomatta julistaa opportunisteja vastaan ratkaisevaa taistelua loppuun asti.

Ruotsista ja Norjasta olivat saapuvilla tov. Z. Höglund ja T. Nerman. Heidän takanaan seisoo vankkoja järjestöjä. Ruotsissa on vasemmistolaisille kolme jokapäiväistä sanomalehteä. Parlamentin toisessa kamarissa on Höglundin ryhmällä 13 edustajaa. Muutamissa kysymyksissä tämä ryhmä nousee 30:een. Opportunisti Brantingin kanssa Höglundin ryhmä käy monivuotista ja menestyksellistä taistelua. Norjassa ovat vasemmistolaisten suojusvarustuksena nuorison järjestöt. Ruotsalaiset ja norjalaiset hyväksyivät yksityiskohtaisia päätöksiä sodasta, meidän K. K:mme manifestin mukaisessa hengessä, esiintyen siinä molemmat yksimielisesti.

Hollannista oli läsnä vain Roland-Holst, jonka asema omassa maassaan on marxilaisten (»tribunalistien»: Gorterin ja Pannekoekin) ja opportunistien (Troelstran) välimailla.

Puolalla oli kolme edustajaa: Radek (puolalaisten sosialidemokraattien oppositsiooniin kuuluva), Varski (Puolan Sos.-dem. oik.) ja Lapinski (P.S.P.)

Sveitsistä olivat Grimm, Naine ja Platten.

Venäjä oli edustettuna seuraavasti: K. K:sta Lenin ja Sinovjev; O. K:sta Axelrood ja Martov, »Nashe Slovon» toimituksesta (joka oli kutsuttu kuten Bundkin vielä erillisenä O. K:sta) Trotski; sosialivallankumouksollisten puolesta oli Hobrov (K. K:sta) ja Hardenin (»Shisnj» lehden toimitus). Lättiläisen sos.-dem. puolesta oli tov. Vinter. Bund oli lähettänyt edustajan vain tiedonsaamistarkoituksessa, ja oli sellaisena Klemanski.

Konferenssi oli täten kokoonpanoltaan jotakuinkin kirjava. Rinnan vakaumuksellisten marxilaisten kanssa oli tunnesosialisteja, »keskustan» suuntaan horjuvia aineksia, tovereita, jotka eivät vielä olleet päättäneet tilejään pasifismin kanssa, reformismin ja syndikalismin kannattajia, joita elämä nyt työntää toiseen suuntaan, j.n.e.

Konferenssissa muodostui heti kohta ensimäisestä päivästä lähtien vankka marxilaisten vasemmistolaisten ryhmä, luvultaan 7–8, välisti 10–11:kin henkeä. Tähän ryhmään tulivat: Venäjän Sos.-dem. Työväenpuolueen K. K:n edustajat, lättiläisen sos.-dem., puolalaisen sos.-dem. oppositsionin edustaja, Ruotsin ja Norjan edustajat sekä yksi saksalainen vasemmistolainen. Tämä konferenssin vasen sivusta koko ajan esiintyi yksimielisesti ja yhtenäisesti. Se yksin esitti marxilaisia päätöslausesuunnitelmia ja manifestiehdotuksen. Täsmällistä ja päämäärästään tietoista ohjelmaa puolusti ainoastaan se. Kaikissa aatteellispoliittisissa kysymyksissä konferenssissa todellisuudessa käytiin kaksintaistelua tämän vasemmistolaisen sivustan ja Ledebourin ryhmän välillä.

Koko joukko päätöksistä oli meidän vasenta sivustaamme. vastaan. Konferenssi otti ainoastaan ensimmäisen aran ja epävarman askeleen sille tielle, jolle me kutsumme sosialismin kansainvälisiä aineksia. Ennen kaikkea ei se halunnut hyväksyä täsmällistä ja selvää päätöslausetta ajan pulmaan nähden, ei tahtonut julistaa avointa sotaa opportunismille eikä nostaa ilmoille marxilaisuuden lippua. Sellaisissa oloissa tätä, kenties, ei voitu välttää. Kehitys kulkee hyvin hitaassa tahdissa. Mutta se kulkee kuitenkin. Verratkaapa edes nykyisen konferenssin tuloksia vielä paljoa aremman naissosialistien konferenssin tuloksiin.

Elämä on meidän puolellamme. Asiain yleinen kulku tekee tehtävänsä. Herrat sosiali-shovinistit ja herrat »keskustasta» käytöksellään meitä kohtaan pitävät huolen siitä, että horjuville internatsionalisteille käy selväksi meidän ehdottamamme leppymättömän menettelytapamme oikeutus.

Otettakoonpa esille, vaikka kysymys III:sta Internatsionaalesta. Konferenssin järjestäjät, sen enemmistön edustajat selittivät ja edelleen ilmoittavat, että he eivät halua luoda III:tta Internatsionaalea. »Avanti» (italialaisten äänenkannattaja) ja »Berner Tagwacht» (Grimmin äänitorvi) kaikin tavoin todistelevat, että konferenssin valitseman »Kansainvälisen Sosialistisen Komitean» tarkoitus ei lainkaan ole astua vanhan Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston sijalle, vaan sen tulee muka ainoastaan myötävaikuttaa viimeksi mainitun henkiin heräämiseen. Mutta tapauksilla on oma erikoinen logiikkansa. Pitäkäämme silmällä, kuinka viralliset sosiali-shovinistiset puolueet suhtautuvat Kansainvälisen Sosialistisen Komitean vaaliin.

Tapausten yleinen kulku, suuntien välisen taistelun kehittyminen ovat jo johtaneet siihen, että vastoin konferenssin järjestäjäin tahtoa liittoa »keskustan» kanssa ei syntynyt. Tämä sama asian kulku vie siihen, että — konferenssin enimmistön toivomusta vastaan äskeinen konferenssi muodostuu ensimäiseksi kulmakiveksi juuri uudelle III:nnelle internatsionalelle. Tähän suuntaan tulevat marxilaiset kärsivällisesti työskentelemään tekemättä aatteellisia myönnytyksiä, mutta myöskään etääntymättä käytännöllisestä liikkeestä. Ja tulee aika, jolloin kaikki rehelliset sosialistit huudahtavat kanssamme:

»Toinen Internatsionaale on opportunismin saastuttamana kuollut, eläköön kolmas, opportunismista vapautunut Internatsionaale!»

11 p. lokak. 1915.
G. Sinovjev

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Vallankumoukselliset marxilaiset kansainvälisessä sosialistikonferenssissa 5–8. IX. 1915.

Aatteellista taistelua käytiin konferenssissa tiiviisti toisiinsa liittyneiden kansainvälisten vallankumouksellisten marxilaisten ryhmän ja konferenssissa oikean siiven muodostaneitten horjuvien puoli-kautskylaisten välillä. Mainitun ryhmän luja yhteenliittyminen on konferenssin huomattavimpia tosiseikkoja ja suurimpia saavutuksia. Koko vuoden kestäneen sodan jälkeen osottautui meidän puolueemme edustama virtaus ainoaksi Internatsionaalen suunnaksi, joka esiintyi täysin määritellyin päätöslausein, ja myös sille perustuvin manifestiehdotuksin, ja yhdisti toisiinsa Venäjän, Puolan, Lätin, Saksan, Ruotsin, Norjan, Sweitsin ja Hollannin johdonmukaiset marxilaiset.

Mitä perussyitä toivat sitten meitä vastaan esiin ne horjuvat? Saksalaiset tunnustivat, että me kuljemme vallankumoustaisteluja kohti, mutta niin he puhuivat — sellaisia asioita, kuten veljeilemistä juoksuhaudoissa, valtiollisia lakkoja, katumielenosoituksia, kansalaissotia, ei ole hoilattava kaikkeen maailmaan. Näin toimitaan, mutta tästä ei puhuta ääneen. Mutta toiset lisäsivät: tämä on lapsellisuutta, se on kiihkojännityksen purkautumista.

Näistä naurettavuuksiin ja säädyttömyyksiin asti menneistä ristiriitaisista ja väittelevistä puheistaan saksalaiset puoli-kautskylaiset rankaisivat itse itseänsä hyväksymällä myötätunnonilmaisun ja ilmoituksen välttämättömyydestä seurata Venäjän Sos.-dem. Työläis-Ryhmän jäsenten menettelyä, niiden sanojen, jotka levittivät meidän pää-äänenkannattajaamme, »Sotsialdemokrat'ia», mikä »hoilasi kaikkeen maailmaan» kansalaissodan välttämättömyyttä.

Te seuraatte Kautskyn antamaa huonoa esimerkkiä, vastasimme me saksalaisille: sanoissa tunnustatte lähenevän vallankumouksen, mutta teoissa kieltäydytte puhumasta siitä suoraan kansanjoukoille, kutsumasta siihen ja osoittamasta täsmällisempiä taistelukeinoja, joita joukot vallankumouksen kulussa koettelevat ja hyväksyvät. Marx ja Engels ulkomailta käsin — saksalaisista poroporvarillisista (filistereistä) tuntui kauhealta, että vallankumouksellisista taistelukeinoista tahdotaan puhua ulkomailta käsin! — vuonna 1847, kuuluisassa »Kommunistisen Puolueen Manisfestissa»,[7] kutsuivat vallankumoukseen, puhuivat suoraan ja avoimesti väkivallan käyttämisestä, julistivat »halveksittavaksi» omien vallankumouksellisten päämääriensä, tehtäviensä ja taistelutapojensa salaamisen. Vuoden 1848 vailankumous osoitti, että ainoastaan Marx ja Engels suhtautuivat tapahtumiin oikean menettelytavan mukaisesti. Venäjällä muutamia vuosia ennen vuoden 1905 vallankumousta, vanhaan »Iskra» (»Kipinä») lehteen v. 1901 Plehanov, ollen silloin marxilainen, kyhäsi nimettömän ja siten koko toimituksen kantaa ilmaisevan kirjoituksen lähenevästä mullistuksesta ja sellaisista sen valmistelutavoista, kuin katumielenosoituksista, vieläpä sellaisistakin teknillisistä keinoista kuin piikkilangan käytöstä taistelussa ratsuväkeä vastaan. Venäjiin vallankumous osoitti, että ainoastaan vanhat »iskralaiset» suhtautuivat tapahtumiin oikean menettelytavan mukaisesti. Ja nyt jompikumpi kahdesta! Joko me olemme todellakin lujasti vakuutettuja, että sota luo Europassa vallankumouksellisen tilanteen, että koko taloudellinen ja yhteiskuntapoliittinen asiaintila tänä imperialistisena kautena johtaa proletariaatin vallankumoukseen. Silloin meidän ehdoton velvollisuutemme on selvittää kansanjoukoille vallankumouksen välttämättömyys, kutsua siihen, luoda vastaavia järjestöjä ja pelkäämättä puhua havainnollisesti väkivaltaisen taistelun erilaisista muodoista ja sen »tekniikasta»*. Tämä meidän tinkimätön velvollisuutemme ei saa olla riippuvainen siitä, käykö vallankumous kyllin voimakkaaksi ja syntyykö se ensimmäisen vaiko toisen imperialistisen sodan yhteydessä j.n.e. Tahi sitten emme ole vakuutettuja tilanteen vallankumouksellisuudesta, ja silloin ei ole turhanpäiten tuhlattava sanoja sodasta sotaa vastaan. Silloin me todellisuudessa olemme Südekum–Plehanovin tai Kautskyn suunnan kansallisvapaamielisiä työväen politikoitsijoita.

Myöskin ranskalaiset edustajat ilmoittivat, että heidän vakaumuksensa mukaan nykyinen asiaintila Euroopassa johtaa vallankumoukseen. Mutta, sanoivat he, me emme tulleet tänne ensiksikään »antamaan mitään määritelmää III:sta Internatsionaalesta», ja toiseksi, Ranskan työläinen »ei luota eikä usko kehenkään tai mihinkään», hän on anarkistisen ja herveläisen sanahelinän turmelema ja tympäisemä. Edellinen todistelu on järjetön, koska yleisessä, sovittelun kautta aikaansaadussa manifestissa yhtä kaikki »annettiin määritelmä» III:sta Internatsionaalesta, tosin vain epäjohdonmukainen, keskeneräinen ilman tyhjentävää harkintaa. Toinen perustelu on otettava huomioon vakavana tosiasiallisena todistuksena ja Ranskan erikois-asema osoittavana, ei isänmaan puolustuksen ja vihollisen hyökkäyksen merkityksessä, vaan Ranskan työväenliikkeen »kipeiden kohtien» osotuksena. Mutta tästä tilanteen arvioimisesta johtuisi vain se, että Ranskan sosialistit kenties hitaammin tulevat ryhtymään yleiseurooppalaisiin proletariaatin vallankumouksellisiin esiintymisiin, mutta ei lainkaan sitä, etteivät nämä toiminnat olisi tarpeellisia. Kysymystä, millä nopeudella, mitä tietä ja niissä erikoisissa muodoissa eri maiden proletariaatti on kykenevä siirtymään vallankumouksellisiin toimintoihin, ei lainkaan edes esitetty konferenssissa, eikä sitä myöskään ollut mahdollista esittää. Puuttuu vielä ainehistoa sitä varten. Meidän asianamme toistaiseksi on yleensä julistaa oikeata menettelytapaa, mutta sitten tuonnempana tapaukset itse kyllä osoittavat liikkeen nopeuden ja toimintamuodot (kansallinen, paikallinen ja ammatillinen). Jos Ranskan proletariaatti on anarkistisen sanahelinän pilaama niin on se myöskin ministerisosialismin (millerandismin) turmelema. Ei ole meidän asiamme voimistuttaa tätä turmelusta vaikenemalla kuten manifesti tekee.

Itse Mehrrheim heitti kuvaavan ja syvästi totuuden kanssa yhtäpitävän sukkeluuden: »puolue (sosialistinen), Jouheaux (yleisen työn liiton sihteeri) ja hallitus, kas siinä kolme päätä saman lakin alla. Aivan oikein. Tämä on tosiasia, jonka kokemus ranskalaisten internatsionalistien puoluetta ja herra Jouheaux'ta vastaan käymästä, vuoden kestäneestä taistelusta on todistanut oikeaksi. Vaan tästä on vain yksi ulospääsy: ei voida taistella hallitusta vastaan taistelematta opportunistien puoluetta ja anarkosyndikalistien pääjohtajia vastaan. Mutta yleinen manifesti, toisin kuin meidän päätöslauseemme, ainoastaan viittasi tämän taistelun tehtäviin päättämättä niistä lopullisesti.

Yksi italialaisista vastustaessaan meidän menettelytapaamme lausui: »teidän menettelytapanne esiintyy joko liian myöhäisenä (kun sota jo on alkanut), tahi liian aikaisena» (koska sota ei ole vielä luonut vallankumoukselle edellytyksiä); ja sen lisäksi te ehdotatte Internatsionaalen »ohjelman muuttamista», koska koko meidän valistustyömme aina on tarkoittanut »väkivallan vastustamista». Meidän oli siihen helppo vastata otteella Jules Guesden lehdestä »En garde», (»Vartiopaikalle»), ettei yksikään II:n Internatsionaalen vaikuttavimmista johtajista koskaan ole kieltänyt väkivallan käyttämistä eikä suoran vallankumouksellisen taistelun menettelytapoja yleensä. Aina ovat kaikki puhunet, että laillinen taistelu, parlamenttarismi ja vallankumous ovat keskinäisesti toisiinsa kytketyt, ja tulee niiden välttämättä seurata toistaan riippuen olosuhteiden muutoksista. Lisäksi, samaan kirjaan »En garde» painetusta vuonna 1899 Guesden pitämästä puheesta esitimme otteen, missä hän puhuu sodan syttymisen luultavuudesta markkinapaikkojen, siirtomaiden j.n.e takia, viitaten samalla siihen, miten kävisi proletariaatin kansainvälisen solidarisuuden, jos mainitun sodan aikana olisivat määräävinä tekijöinä ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset Millerand'it. Guesde jo ennakolta tällä puheellansa tuomitsi itse itsensä. Mitä sitten tulee vallankumouksen saarnailemisen »ennenaikaisuuteen», niin tämä vastaväite perustuu käsitteiden hämmennykseen, joka on hyvin tavallista romaanisten kansain sosialistien keskuudessa. Vallankumouksen alun he sekoittavat sen avonaiseen ja suoranaiseen saarnaamiseen. Venäjälle vuoden 1905:n vallankumouksen alkua ei kukaan voi osottaa ennen tammikuuta 1905; ja kuitenkin vallankumousta saarnattiin sanan ahtaimmassa merkityksessä, siten että aatteen levittämistyötä sekä joukkoesiintymisten valmistelua, mielenosoituksia, lakkoja ja barrikaadeja tehtiin vuosia tätä ennen. Esimerkiksi vanha »Iskra» aina v:n 1900 lopulta alkaen saarnasi vallankumousta, kuten Marx vuodesta 1847, jolloin vallankumouksen alkamisesta Euroopassa ei vielä voinut olla puhettakaan.

Sitten kun vallankumous jo on alkanut, silloin sen »tunnustavat» vapaamielisetkin ja muut sen viholliset, tunnustavat usein vain pettääkseen ja kavaltaakseen sen. Vallankumoukselliset näkevät vallankumouksen ennakolta, ennen sen tuloa, ovat tietoisia sen välttämättömyydestä, opettavat kansanjoukoille sen tarpeellisuutta ja selvittelevät joukoille sen tiet ja keinot.

Historian iva järjesti siten, että juuri Kautsky ja hänen ystävänsä, jotka yrittivät suorastaan riistää Grimmin käsistä konferenssin koolle kutsumisen sekä suorastaan hajottaa vasemmistolaisten konferenssin (Kautskyn lähimmät ystävät tekivät tässä tarkoituksessa matkojakin, minkä Grimm konferenssissa paljasti), ja juuri he sysäsivät konferenssia vasemmalle. Opportunistit ja kautskylaiset omalla menettelyllään todistivat meidän puolueemme omaksuman kannan oikeaanosuneisuuden.

11 p:nä lokakuuta 1915.
N. Lenin.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Euroopan proletaareille.

Kansainvälisten sosialistien konferenssin manifesti.

Yli vuoden on sota jo raivonnut. Miljoonat ruumiit peittävät taistelukentät, miljoonat ihmiset ovat elinijäkseen tulleet raajarikoiksi. Eurooppa muistuttaa jättiläismäistä teurastamoa. Monien sukupolvien työn luoma kulttuuri on tuhon omaksi tuomittu. Hurjin raakalaisuus uhkaa näinä päivinä niellä kaiken sen, mistä ihmiskunta tähän asti on ylpeillyt.

Ketä tahansa kohdanneekin välitön vastuu sodan puhkeamisesta — yksi asia on kuitenkin varma: sota, joka on aiheuttanut kaiken tämän kurjuuden on imperialismin seuraus, se on seuraus kaikkien maiden kapitalistien pyrkimyksistä tyydyttää voitonhimoaan riistämällä inhimillistä työtä ja anastamalla luonnonrikkauksia maapallon joka kolkalla.

Taloudellisesti jälelle jääneet ja poliittisesti heikot kansat sortuvat suurvaltojen jalkoihin, suurvaltojen, jotka verellä ja raudalla yrittävät tässä sodassa muodostaa maailmankartan uudelleen, omien riistoetujensa mukaiseksi. Kokonaiset kansat ja maat, kuten Belgia, Puola, Balkanvaltiot ja Armenia ovat täten vaarassa, joko kokonaan tai osaksi paloteltuna, joutua käytettäväksi vaihtovälineinä lopputiliä tehtäissä.

Sodan käyttövoimat esiintyvät sen kuluessa kaikessa inhottavuudessaan. Riekale riekaleelta putoaa syrjään esirippu, jonka tarkotuksena oli kansalta kätkeä tämän maailmanpalon syyt. Kaikkien maiden kapitalistit, jotka kansojen viattomasta verestä lyövät sotavoittojen kilisevää kultaa, väittävät sodan koskevan isänmaan puolustamista, kansanvaltaa ja sorrettujen kansojen vapauttamista. He valehtelevat. Itse asiassa hautaavat he tuhottuihin tantereihin omien kansojensa vapauden toisten kansojen riippumattomuuden kera.

Syntyy uusia rasituksia, uusia kahleita ja proletaarit kaikissa maissa, niin voittaneissa kuin voitetuissakin, saavat ne kantaa. Sodan puhjetessa luotiin suurta hyvinvointia — hätä ja puute, työttömyys ja kallisaika, nälkä ja kulkutaudit ovat sen todelliset seuraukset. Kymmeniä vuosia imevät sotakustannukset kansojen parhaat voimat, panevat vaaranalaisiksi jo saavutetut yhteiskunnalliset uudistukset ja estävät kaiken edistyksen.

Sivistyksen rappeutuminen, taloudelliset rasitukset, valtiollinen taantumus, siinä tämän kauhean sodan siunaukset.

Täten paljastaa sota nykyaikuisen kapitalismin kaikessa alastomuudessaan, tämän kapitalismin, joka on sovittamattomassa ristiriidassa ei ainoastaan työväenluokan etujen ja historiallisen kehityksen vaatimusten vaan myöskin inhimillisen yhteiskunnan edellytysten kera.

Kapitalistisen yhteiskunnan vallanpitäjät, joiden käsissä on kansojen kohtalot, yksinvaltaisten niinhyvin kuin tasavaltaistenkin maiden hallitukset, salainen diplomatia, mahtavat työnantajajärjestöt, porvarilliset puolueet, kapitalistinen lehdistö, kirkko kaikki ne ovat vastuussa tästä sodasta, jonka heitä elättävä ja heidän suojelemansa yhteiskuntajärjestys on aikaansaanut ja jota heidän edukseen käydään.

Työläiset!

Riistetyt, oikeudettomat, halveksitut, — kun teitä sodan puhjetessa lähdettiin kulettamaan teurastuspenkkiin, sanottiin teitä veljiksi ja tovereiksi. Ja nyt, kun militarismi on tehnyt teistä raajarikkoja ja vaivaisia, alentanut ja tuhonnut teidät, vaativat hallitsevat luokat vielä, että te uhraisitte etunne, tulevaisuuden-päämääränne, ihanteenne, lyhyesti: että orjamaisesti alistutte noudattamaan »linnarauhaa». Teiltä riistetään mahdollisuus julkisesti esittää mielipiteitänne, tunteitanne, tuskianne, teidät kielletään esittämästä ja edustamasta vaatimuksianne. Sanomalehdistö vaiennetaan, valtiolliset vapaudet ja oikeudet poljetaan jalkoihin näin hallitsee nyt sotilasdiktatuurin panssaroitu nyrkki.

Tällaisten koko Eurooppaa ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan asiantilan ollessa emme voi emmekä saa enää sanattomiksi jäädä. Vuosikymmeniä on sosialistinen proletariaatti käynyt taistelua militarismia vastaan. Kasvavalla huolella ovat sen edustajat kansallisissa ja kansainvälisissä kongresseissa käsitelleet kysymystä imperialismin aiheuttamasta, yhä uhkaavammaksi käyvästä sodanvaarasta. Stuttgartin, Köpenhaminan ja Baselin kansainväliset sosialistikongressit ovat viitoittaneet proletariaatin kuljettavan tien.

Joukko eri maiden puolueita ja työväenjärjestöjä, jotka olivat mukana tätä tietä viitoittamassa, on sodan puhkeamisen jälkeen kokonaan unohtanut tekemiensä päätösten velvoitukset. Niiden edustajat ovat kehoittaneet työläisiä luopumaan luokkataistelusta, tästä proletariaatin vapautuksen ainoasta ja tehokkaasta välineestä ja aseesta. He ovat myöntäneet hallitseville luokille luottoa sodankäyntiä varten, antautuneet hallitusten käytettäviksi ja tehneet näille mitä erilaisimpia palveluksia, ovat lehtiensä ja valtuutettujensa avulla koettaneet voittaa puolueettomia omien maittansa hallituspolitiikan puolelle, ovat sisäisen rauhan panttivangeiksi luovuttaneet hallituksiin sosialistisia ministerejä ja täten ovat he nyt ja vastedes työväenluokalle edesvastuussa tästä sodasta, sen tarkoituksista ja siinä käytetyistä keinoista. Ja samoin kuin yksityiset puolueet, menettelee myöskin kaikkien maiden sosialistien erikoinen yhteisjärjestö, kansainvälinen sosialistitoimisto.

Nämä tosiasiat ovat aikaansaaneet sen, että kansainvälinen työväenluokka, joka ei joutunut ensimäisen sotavuoden kansallisen paniikin valtaan tai on siitä vapautunut, ei vielä tänään, kansanmurhan toisena vuotena ole löytänyt mitään keinoa tai tietä saadakseen kaikissa maissa yhtaikaa syntymään voimakkaan taistelun rauhan puolesta.

Tässä sietämättömässä tilanteessa olemme me sosialististen puolueiden ja ammattijärjestöjen tai niiden vähemmistöjen edustajat, me saksalaiset, ranskalaiset, italialaiset, venäläiset, puolalaiset, lättiläiset, romanialaiset, bulgarit, ruotsalaiset, norjalaiset, hollantilaiset ja sveitsiläiset, me, jotka emme seiso kansallisella pohjalla riistäjäluokkaan yhtyneinä, vaan kansainvälisen työväen solidarisuuden ja luokkataistelun pohjalla, kokoontuneet yhdistääksemme jälleen työväen internatsionaalen murtuneet rivit, ja kehotamme työväenluokkaa taisteluun rauhan puolesta.

Tämä taistelu on taistelua vapauden, kansojen veljestymisen ja sosialismin puolesta. Nyt on ryhdyttävä tähän taisteluun rauhan puolesta. Ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia on tehtävä rauha. Mutta sellainen rauha on mahdollinen vain silloin, kun kaikki kansojen oikeuden ja vapauden loukkaussuunnitelmat ehdottomasti tuomitaan. Kokonaisten maiden tai niiden osien miehittäminen ei saa johtaa siihen, että ne väkivaltaisesti liitetään toisiin maihin. Ei mitään aluevaltauksia, ei julkisia enemmän kuin naamioitujakaan, ei myöskään mitään pakon avulla solmittuja taloudellisia liittoja, jotka poliittisten oikeuksien riistämisellä saatettaisiin vielä sietämättömämmiksi. Kansojen itsemääräämisoikeuden täytyy olla järkähtämättämänä perustuksena kansallisia suhteita järjestettäissä.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Manifesti-ehdotus,

jonka esittivät konferenssin vasemmistolaisryhmä (Ven. Sos.-dem Työväenpuolueen Keskuskomitea, puolalainen oppositsiooni. Lätin maan sos.-dem.. ruotsalainen ja norjalainen, yksi saksalainen edustaja ja sveitsiläinen).

Euroopan köyhälistölle!

Jo yli vuoden jatkuu sota. Miljoonat ihmisruumiit peittävät taistelutantereita, miljoonat raajarikot ovat tuomitut koko elinaikansa olemaan rasituksena itselleen ja muille. Sota on tuottanut julmaa hävitystä, se tuo muassaan verokuormaan ennenkuulumattoman nousun.

Kaikkien maitten kapitalistit, kahmien sodan aikana köyhälistön vuodattaman veren hinnalla itselleen tavattomia liikevoittoja, vaativat kansojen valtavia joukkoja jännittämään viimeiset voimansa ja kestämään loppuun asti, He uskottelevat: sota on välttämätön isänmaan puolustamiseksi, sitä käydään demokratian etujen nimessä. He valehtelevat! Ei ainoassakaan maassa kapitalistit olleet aloittaneet sotaa sen vuoksi, että heidän maansa riippumattomuus olisi joutunut vaaralle alttiiksi, tai halusta vapauttaa joku orjuutettu kansa. He ajoivat kansanjoukkoja teurastettavaksi siitä syystä, että he haluavat sortaa ja riistää toisia kansoja. He eivät voineet sopia keskenänsä siitä, kuinka olisi jaettava ne Aasian ja Afrikan kansat, jotka vielä olivat riippumattomia, he varoivat toinen toistansa; jokainen pyrki tempaamaan toiselta tämän jo sieppaaman saaliin.

Eivät oman vapautensa puolesta, eivät toisten kansojen vapauttamisen tarkoituksessa kansojen valtavat joukot kaikissa suunnattoman eurooppalaisen suurteurastamon eri osissa vuodata vertaan kuiviin. Tämä sota tuottaa Euroopan köyhälistölle sekä Aasian ja Afrikan kansoille uusia rasituksia, uusia kahleita.

Siksi ei ole syytä käydä tätä veljesmurhasotaa loppuun saakka, viimeiseen veripisaraan asti, vaan päinvastoin on ponnistettava kaikki voimat sen lopettamiseksi.

Sen aika on jo koittanut. Ensimäinen vaatimuksenne olkoon, että teidän sosialististen edustajainne, jotka te olette lähettäneet parlamenttiin taistelemaan kapitalismia, militarismia, kansan riistäntää vastaan, tulee täyttää velvollisuutensa. Kaikki he, lukuunottamatta venäläisiä, serbialaisia, italialaisia ynnä tov. Liebknechtia ja Ryleta, ovat jalkoihinsa tallanneet tämän velvollisuutensa, ovat joko tukeneet porvaristoaan sen rosvosodassa tahi horjuen väitelleet vastuunalaisuutta; teidän tulee vaatia heitä joko luopumaan edustajapaikoistaan tai käyttämään parlamentin puhujalavaa nykyisen sodan luonteen selittämiseksi kansalle, sekä parlamentin ulkopuolella auttamaan työväenluokkaa uudelleen alkamaan taistelunsa; teidän ensi vaatimuksenanne tulee olla: kieltäytyminen myöntämästä minkäänlaisia sotamäärärahoja, poistuminen Ranskan, Belgian ja Englannin ministeristöistä.

Mutta tämä ei riitä. Edustajat eivät voi pelastaa teitä raivohullusta pedosta, mailmansodalta, joka juo teidän vertanne. Teidän itsenne tulee toimia. Kaikki järjestönne, julkaisunne tulee teidän käyttää nostattaaksenne kansan laajimmissa sodan rasitusten alla vaikeroivissa kerroksissa suuttumuksen sitä vastaan. Teidän tulee astua kadulle heittää hallitseville luokille vasten kasvoja huuto: riittää teurastus! Jääkööt vain hallitsevat luokat sille kuuroiksi, sen kuulevat tyytymättömät kansan syvät kerrokset ja liittyvät meihin ottaakseen osaa taisteluun.

On välttämätöntä hidastelematta tarmokkaasti vaatia sodan lopettamista, tulee äänekkäästi ilmaista vastalause kansojen harjoittamaa toisten kansojen riistämistä vastaan, kansallisuuksien jakoa vastaan eri valtioitten kesken. Kaikki tämä tulee tapahtumaan, voittakoon mikä kapitalistinen hallitus hyvänsä, sanelkoon rauhanehdot toisille mikä niistä hyvänsä. Jos me sallimme kapitalistien solmia rauhan, kuten he aloittivat sodan, ilman kansan syvien rivien myötävaikutusta, niin uudet valloitukset eivät ainoastaan tulisi voittaneessa maassa voimistuttamaan taantumusta, lisäämään poliisimielivallan yliherruutta, vaan myöskin kylvämään uusien vielä kauheampien sotien siemeniä.

Kapitalististen hallitusten kukistaminen — siinä päämäärä, joka työväenluokan tulee asettaa itselleen kaikissa sotivissa maissa, koska vasta silloin loppuu kansojen harjoittama toistensa riistäminen, loppuvat sodat, kun tulee riistetyksi pääoman käsistä valta määrätä kansojen elämästä ja kuolemasta. Ainoastaan puutteesta ja kurjuudesta, pääoman herruudesta vapautuneet kansat ovat kykeneviä järjestämään keskinäiset suhteensa, ei sodalla vaan ystävällisten sopimusten kautta.

Korkea on se päämäärä, jonka me asetamme, suuret ovat sen saavuttamiseksi välttämättömät ponnistukset, suuret tulevat olemaan uhraukset, ennenkuin päämäärä saavutetaan. Pitkä on tie voittoon. Rauhallisia keinoja painostuksen aikaansaamiseksi ei ole riittävästi vihollisen torjumiseksi. Mutta vasta siilon, kuin te olette valmiit osan niistä lukemattomista uhreista, joita te nyt kannatte verikentillä pääoman etujen puolesta, kantamaan oman vapautuksenne hyväksi, taistelemalla pääomaa vastaan, vasta silloin kykenette lopettamaan sodan, laskemaan todella vankan perustuksen lujalle rauhalle, rauhalle, joka pääoman orjista muuttaa teidät vapaiksi ihmisiksi.

Jos taas porvariston ja sitä tukevain sosialististen puolueiden onnistuu valheellisilla puheenparsilla pidättää teitä tarmokkaasta taistelusta, ja te tyydytte huokauksiin, haluamatta käydä rynnäkköön, pannaksenne henkenne ja ruumiinne alttiiksi suuren asian puolesta, silloin on pääoma edelleen jatkava teidän verenne ja omaisuutenne tuhlausta oman mielensä mukaan. Kaikissa maissa päivä päivältä kasvaa niitten lukumäärä, jotka ajattelevat meidän tavoin; heidän valtuutuksestansa kokoonnuimme me eri maitten edustajat kääntyäksemme teidän puoleenne tällä taistelukutsulla. Me käymme sitä taistelua tukien toinen toistamme, koska meitä ei eroita toisistamme mitkään edut. Jokaisen maan vallankumoukselliset työläiset pitäkööt velvollisuutenaan ja oikeutenaan, josta kannattaa ylpeillä, olla toisten esikuvana, tarmon ja itseuhrautuvaisuuden esikuvana. Pelkäämätön valveus ja tarmo — kas siinä tie mahtavan Internatsionaalen muodostamiseen, Internatsionaalen, joka tekee lopun sodista ja kapitalismista.

Proletaarit!

Sodan puhkeamisesta saakka olette te uhranneet työkykynne, rohkeutenne, kestävyytenne hallitsevien luokkien palveluksessa. Nyt on aika astua taisteluun oman asianne, sosialismin pyhiin päämääriin, sorrettujen kansojen ja orjuutettujen luokkien vapauden puolesta, astua leppymättömän proletaarisen luokkataistelun tielle.

Sotaakäyvien maiden sosialistien velvollisuus ja tehtävä on kaikin voimin ryhtyä tähän taisteluun, ja puolueettomien maiden sosialistien tulee pitää velvollisuutenaan kaikilla tehokkailla keinoilla tukea veljiään tässä taistelussa veristä raakalaisuutta vastaan.

Mailmanhistoriassa ei ole milloinkaan tarjottu jalompaa, suurempaa velvollisuutta, ja sen täyttämisen tulee olla meidän yhteinen tehtävämme. Mitään uhria ei saa pitää liian suurena, mitään taakkaa liian raskaana tämän päämäärän saavuttamiseksi: kansojen kesken rauha.

Työläismiehet ja -naiset! Äidit ja isät! Lesket ja orvot! Haavoitetut ja raajarikot! Kaikille teille, jotka kärsitte sodan takia, huudamme me yli rajojen, yli savuavien taistelukenttien, hävitettyjen kaupunkien ja kylien:

Kaikkien maiden työläiset, yhtykää!

Kansainvälisen sosialistisen konferenssin puolesta:
Zimmerwald, Sveitsi, syysk. 1 p. 1915.

Saksalaisen edustajaryhmän puolesta: Georg Ledebour, Adolf Hoffman.

Ranskan edustajaryhmän puolesta: A. Bourderon, A. Merrheim.

Italian edustajaryhmän puolesta: C. E. Modigliani, Constantino Lazzari.

Venäjän edustäjaryhmän puolesta: N. Lenin, Paul Axelrood, M. Bobroff.

Puolan edustajaryhmän puolesta: St. Lapinski, A. Varski, G. Haneczki.

Balkanin valtioiden sos.-dem. yhteisjärjestöjen puolesta: C. Racovski, Vacil Kolarov.

Ruotsin ja Norjan edustajaryhmän puolesta: Z. Höglund, Ture Nerman.

Hollannin edustajaryhmän puolesta: H. Roland-Holst.

Sweitsin edustajaryhmän puolesta: Robert Grimm, Charles Naine.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Mailmansota ja sosialidemokratian tehtävät

Zimmerwald-konferenssin vasemmistolaisten esittämä päätösehdotus.

Jo vuoden päivät Eurooppaa raastava maailmansota on luonteeltaan imperialistinen, ja käydään sitä mailman riistämisestä sekä valtiollisessa että taloudellisessa suhteessa, markkinapaikoista, raaka-ainelähteistä, pääomain sijoitus-alueista j.n.e Se on tulos kapitalistisesta kehityksestä, joka toiselta puolen sitoo koko mailman yhdeksi ja samaksi taloudelliseksi kokonaisuudeksi, mutta toiselta puolen sallii kapitalistien itsenäisten vaitiollis-kansallisten ryhmien olemassaolon niitten toisilleen vastaisine etuineen.

Pyrkien salaamaan tämän sodan luonteen vakuutuksilla, että on kysymys pakotetusta taistelusta kansallisen riippumattomuuden puolesta, porvaristo ja hallitukset johtavat proletariaattia harhaan, sillä sotaa käydään nimenomaan vieraiden kansojen ja maiden orjuuttamiseksi. Aivan yhtä valheellisia ovat tarut demokratian puolustamisesta tämän sodan avulla, sillä imperialismi merkitsee suurpääoman ja valtiollisen taantumuksen häikäilemätöntä herruutta.

Imperialismista vapautuminen käy mahdolliseksi vain poistamalla sitä luoneet ristiriitaisuudet, rinnan kapitalististen maitten sosialistisen järjestelmän kautta, jonka yleiset edellytykset jo ovat kypsyneet.

Sodan puhjetessa työväen puolueitten enimmät johtajat eivät asettaneet imperialismille vastapainoksi tätä ainoata mahdollista tunnuslausetta. Natsionalismin huumeessa, opportunismin tympäiseminä he mailmansodan ratkaisuhetkellä kokonaan kavalsivat proletariaatin imperialismille, luovuttuaan sosialismin perusperiaatteista ja siten kaikesta todellisesta taistelusta proletariaatin etujen puolesta.

Sosiali-patriotismi ja sosiali-imperialismi, jolla katsantokannalla Saksassa ovat niinhyvin entisten sosialidemokraattisten johtajien avoimesti isänmaallismielinen enemmistö, kuin myös oppositsioonin kannalla oleva, Kautskyn lähistölle ryhmittyvä puolueen keskusta, Ranskassa ja Itävallassa puolueen enemmistö, Englannissa ja Venäjällä erinäiset johtajat (Hyndman, fabiolaiset, tradeunionistit, Plehanov, Rubanovitsh, »Nasha Sarjan» ryhmä) — osoittautuivat paljoa vaarallisemmiksi proletariaatin vihollisiksi kuin porvarilliset imperialismisaarnaajat. Käyttämällä väärin sosialismin lippua se voi johtaa harhaan tietoisuutta vailla olevan osan proletariaattia. Säälimätön taistelu sosiali-imperialismia vastaan muodostaa ensimöisen välttämättömän edellytyksen proletariaatin mobilisoimisessa ja internatsionaalen ennalleen palauttamisessa.

»Niin hyvin sosialististen puolueitten kuin myös nykyään sosiali-imperialistisiksi muuttuneissa puolueissa olevien sosialististen vastustusryhmien tehtäväksi tulee nostattaa työläisjoukkoja vallankumoukselliseen taisteluun kapitalistisia hallituksia vastaan valtiollisen vallan valloittamiseksi, mikä on välttämätöntä yhteiskunnan järjestämiseksi sosialismin kannalle.

Keskeyttämättä taistelua kapitalismin puitteissa jokaisen proletariaattia voimistuttavan uudistuksen puolesta, kieltäytymättä ainoastakaan keinosta proletariaatin järjestämiseksi ja mobilisoimiseksi, vallankumouksellisten sosialidemokraattien päinvastoin tulee käyttää hyväksensä kaikkea taistelua, kaikkia meidän minimiohjelmaamme sisältyviä uudistusvaatimuksia, kärjistääksemme niinhyvin yleensä kaikkea kapitalismin yhteiskunnallista ja valtiollista ahdinkotilaa kuin myös sodan aiheuttamaa pulaa, muuttaaksemme tämän taistelun rynnäköksi kapitalismin pää varustuksia vastaan. Tämä taistelu sosialismin tunnuslauseitten puolesta saattaa kansanjoukot hylkäämään tunnuslauseen toisen kansan orjuuttamisesta toisen kautta, tunnuslauseen, joka ilmenee toisen kansakunnan yliherruuden säilyttämisessä toiseen nähden, ulvonnassa, että on välttämätön tehdä uusia aluevaltauksia. Tämä taistelu saattaa kansanjoukot kuuroiksi puheille kansallisesta solidarisuudesta, puheille, jotka olivat houkutelleet työläisiä tappelutanterille.

Alkuna tähän taisteluun on taistelu maailmansotaa vastaan, taistelu ihmisteurastuksen mitä pikaisemman lopettamisen puolesta. Tämä taistelu vaatii kieltämään kaikenlaatuiset sotamäärarahojen myönnytykset; poistumaan ministeristöistä; paljastamaan parlamentin puhujalavalta, julkisessa ja, välttämättömyyden mukaan, maanalaisessa sanomalehdistössä nykyisen sodan kapitalistisen ja sosialismin vastaisen luonteen; jyrkintä taistelua sosiali-patriotismia vastaan; käyttämään hyväksi jokaista sodan seurauksien (puutteen, suurten tappioitten y.m) aiheuttamaa kansanliikettä hallitusten-vastaisten mielenosoituksien järjestämiseksi, kansainvälisen solidarisuuden propagandaa juoksuhaudoissa; taloudellisten lakkojen tukemista ja niiden muuttamista suotuisissa olosuhteissa valtiollisiksi. Meidän tunnuslauseemme ei ole kansalaisrauha luokkien kesken, vaan kansalaissota niiden välille!

Vastapainoksi kaikenlaatuisille harhaluuloille, joitten mukaan diplomaattien ja hallitusten päätökset voivat laskea perustuksen lujalle rauhalle, panna alulle yleisen aseistariisumisen, vallankumouksellisten demokraattien tulee alituiseen osoittaa kansanjoukoille, että lujan rauhan ja koko ihmiskunnan vapautuksen voi tuottaa ainoastaan yhteiskunnallinen vallankumous,

Tämän päätösehdotuksen allekirjoittivat kaksi Venäjän Sos-dem. Työväenpuolueen Keskuskomitean edustajaa: Sinovjev ja Lenin, Puolan sosialidemokraattien oppositsionin edustaja K. Radek, Lättiläinen sosialidemokraatti Vinter, Ruotsin vasemmisto-sosialidemokraattien edustaja Z. Höglund ja Norjan Ture Nerman, Sweitsin edustaja Fr. Platten sekä yksi saksalainen edustaja. Äänestettäessä tämän ehdotuksen lähettämisestä valiokuntaan kaksitoista edustajaa (8+2 sosialivallankumouksellista + Trotski + Roland-Holst) antoi äänensä lähettämisen puolesta, vastaan äänestivät loput yhdeksäntoista.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Zimmerwaldin jälkeen.

Helmikuun kansainvälinen neuvottelukokous oli kutsuttu koolle tekemään yhteenvetoa siitä, mitä kansainvälisessä työväenliikkeessä oli tapahtunut viiden kuuden kuukauden kuluessa Zimmerwaldin jälkeen. Tämän neuvottelukokouksen töitten tärkeimpänä tuloksena oli ohjelman esittäminen kaikkien maiden työläisille sekä uuden kansainvälisen konferenssin kutsuminen koolle, julkisesti ja laajemmalla perustalla. Kumpaakin päätöstä me tervehdimme askeleena eteenpäin III:n Internatsionaalen perustamista ja sosiali-shovinismin kahleista vapautumista kohden. Samoin kuin Zimmervald-konferenssista pidämme me oikeutenamme ja velvollisuutenamme yksityiskohtaisemmin kertoa venäläisille työläisille myöskin tästä äskettäin pidetystä neuvottelukokouksesta, jossa olivat saapuvilla myös meidän puolueemme Keskuskomitean valtuutetut. Tietysti, ymmärrettävistä syistä, emme saata kertoa kaikkea. Ja me kiinnitämme tässä huomiota vain siihen, millä on periaatteellista merkitystä, mikä tutustuttaa meitä aatteellis-poliittisiin pyrkimyksiin Zimmerwaldilaisen yhdistymän sisällä.

Zimmerwaldin jälkeen ilmoitti siellä valittu Bernin Kansainvälinen Sosialistinen Komissiooni virallisessa selonteossaan olevansa valmis hajaantumaan heti kun Kansainvälinen Sosialistinen Toimisto Haagissa aloittaa uudelleen toimintansa. Tämä oli peräänantamista sosiaalipatriooteille ja horjuville aineksille. Virallisesti ei tällaista oltu Zimtnerwaldissa päätettykään.

Mutta jo aivan kohta Kansainvälinen Sosialistinen Komissiooni sai tuntea, että voidakseen vähänkään menestyksellisemmin työskennellä, on tarpeen olla pelkäämättä esiintymästä erillisenä, ja että tulee luoda vieläkin lujempi elin. Kansainvälinen Sosialistinen Komissiooni lähetti kiertokirjeen laajennetun Kansainvälisen komissioonin perustamisesta vakinaisille edustuksilleen kaikista maista.

Tämä oli askel siihen suuntaan, jota itse varsinaisessa konferenssissa Zimmerwaldilainen vasemmisto oli ehdottanut. Ensimmäisenä tällaisena (vaikkakaan ei täysin virallisena, koska ei kaikista maista ollut saapunut edustajia) laajennettuna kokouksena olikin äskettäinen neuvottelukokous. Ulkonaisena sysäyksenä tämän neuvottelukokouksen koolle kutsumisen jouduttamiseksi oli Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston sihteerin K. Huysmansin äskettäinen häikäilemätön puhe, jossa hän kehui Internatsionaalen tällä hetkellä olevan virkeämmän kuin koskaan ennen ja uskotteli myöskin muodollisten kansainvälisten siteiden kohdakkoin palaavan ennalleen keskinäisen anteeksiannon perusteella. Myönnytyksien asemasta vanhalle Kansainväliselle Toimistolle, joutui Bernin Kansainvälinen Komissiooni tapausten pakosta päinvastoin nyt yhä tiiviimmin sulkemaan rivinsä sitä vastaan. Tällainen on taistelun logiikka. Tällainen tapausten logikka vastoin Zimmervald-yhtymän välittäväin ainesten horjuvaisuutta.

Äskeisen neuvottelukokouksen kokoonpano vastasi suunnilleen puolta Zimmerwaldin konferenssiin osaaottaneista. Atteellisten suuntien suhde toisiinsa oli suunnilleen sama kuin Zimmerwaldissakin. Ja yhtäkaikki sen ohjelmalausunto muodostui paljoa läheisemmäksi sille, mitä Zimmerwaldilainen vasemmisto oli tahtonut. Tässä lausunnossa ei ole ohjelmallista eheyttä, siinä ei selvästi ja järjestelmällisesti arvostella opportunismia ja kautskylaisuutta. Mutta silloin kun se viittaa työväenluokan »vallankumouksellisen sekaantumisen» välttämättömyyteen, silloin kun se muistuttaa »veljeilystä juoksuhaudoissa»: silloin kuin se kehoittaa »lakkoihin, mielenosoituksiin ja kansanliikkeisiin»; silloin kun se tuomitsee »kaiken vapaaehtoisen työläisten osanoton maanpuolustusta palveleviin laitoksiin»; silloin kun se vaatii äänestämään sotamäärärahojen myöntämistä vastaan »riippumatta sotilaallisesta tilanteesta»; silloin kun se ilmoittaa: »jokainen yritys palauttaa Internatsionaale ennalleen itsensä häväisseitten opportunististen johtajain keskinäisen anteeksiannon kautta .... on salaliitto sosialismia vastaan»; silloin kun se puhuu, että »n. s. isänmaan puolustus tässä sodassa ei ole muuta kuin tärkein petoskeino, jonka tarkoituksena on alistaa kansat imperialismin vallan alaisuuteen»; silloin se ottaa askeleen eteenpäin Ledebourilaisesta suosta, joka Zimmerwaldissa saneli tahtonsa vallankumoukselliselle sosialidemokratialle. (Ohjelmalausunto hyväksyttiin yksimielisesti. Radek, Lenin ja Sinovjev ilmoittivat, että he näkevät selvityksessä askeleen eteenpäin, vaikkakaan eivät kaikissa osisssa pidä sitä tyydyttävänä).

Sosialidemokraattisen oppositsioonin asemalla Saksassa on ratkaiseva merkitys Zimmerwaldilaisen yhtymän tuleviin kohtaloihin. Saksalainen edustaja kokouksessa ilmoitti oppositsioonin tällä ajalla levittäneen 600,000 maanalaista julistusta ja järjestäneen monia erittäin onnistuneita katumielenosoituksia sekä joukkojen yhä enemmän siirtyvän oppositsioonin puolelle. Mutta sama edustaja (Ledebourin puoluelainen) eristäytyi Liebknechtistä hyökkäillen vasemmistolaisten päälle syytellen näitä pyrkimyksistä saada aikaan hajaannus sosialipatrioottien kanssa. »Ei voida samalla kertaa palvella kahta jumalaa» puhui hän. S.o. ei voida jäädä vanhaan puolueeseen ja samaan aikaan luoda omaa puoluetta. Tästä hän veti päättävän johtopäätöksen, että kaikin mokomin tulee jäädä vanhaan puolueeseen, huomaamatta, että silloin jää palveltavaksi yksi jumala, mutta tämä jumala on Scheidemann. Kolmannen Internatsionaalen perustamisesta saksalainen edustaja ei halua kuulla puhuttavankaan. Hän ja hänen ryhmänsä tekee »yhteys»-vaatimuksesta uhkavaatimuksen.

Ja tällaiset lausunnot saivat neuvottelukokouksessa osakseen myötätuntoista vastakaikua siitä huolimatta, että asiaintila kokonaisuudessaan on niitten huutavana vastakohtana.

Neuvottelukokouksen edustajain keräämistä tiedoista käy selvästi ilmi, että Huysmansin ja hänen takanaan seisovain suunnitelmaan sisältyy saada ensi aluksi »keskusta», s.o. kaikkien maiden kautskylaiset ainekset »sopimaan» keskenään. Neuvottelukokouksen osaottajain enemmistö tunnusti eli oikeammin tunsi, että tästä on seurauksena vain uusi työläisten pettäminen. Ja samaan aikaan neuvottelukokouksen enemmistö ei ainoastaan ole esiintymättä johdonmukaisesti kautskylaisuutta vastaan, vaan vieläpä rohkaisee niitä, jotka — kuten esim itävaltalaiset kautskylaiset — sanovat: me kannatamme Zimmerwaldia, ... jos Kautsky ja Haase kannattavat ...

Osa edustajia (Martovin johdolla) halusi, että neuvottelukokous ei ottaisi askelta eteenpäin vaan askeleen paikallaan. He eivät halunneet minkäänlaista ohjelmallis-valtiollista esiintymistä. Bernin Kansainvälinen Sosialistinen Komissiooni aivan alusta pitäen esiintyi manifestiehdotuksineen kaikkien maitten työläisille, mikä ehdotus jaettiin heti neuvottelukokouksen ensi päivänä edustajille. Kansainvälinen Sosialistinen Komissiooni lausui suoraan, että uutta esiintymistä vaativat siltä eri maitten työläisryhmät monilukuisissa kirjeissään j.n.e.

»Me tunnemme, että johonkin on ryhdyttävä, että tulee ottaa askel eteenpäin. Kaikki vastaväitteet Zimmerwaldia vastaan, kaikki eri maitten sosialistien väliset suhteet käskevästi velvoittavat meitä tähän». Näin lausui Kansainvälisen Sosialistisen Komissioonin edustaja. Mutta Martov ja Kumpp. erinomaisen hyvin käsittivät, että jos yleensä esiinnyttäisi millä ohjelma-lausunnolla tahansa, se välttämättömyydellä, koko poliittisen tilanteen pakotuksesta, tulisi askeleeksi meidän suuntaamme. Tämän vuoksi he mitä päättäväisimmin taistelivat kaikkea tällaista esintymistä vastaan. — Liian aikaista. Me emme ole valmistuneet. Kaikki emme ole kokoontuneet. Syrjäytämme ranskalaiset. Ei ole juostava edelle. Joukot eivät ymmärrä meitä. Tällaisia ja tämänkaltaisia perusteluja tuotiin joukottain esiin. Loppujen lopuksi päätettiin: esiintyä, ei manifestilla vaan vetoomuksella (kiertokirjeellä) ZimmerwaldilaiSiin järjestöihin, (»Keskeisen» suunnan edustajan Rakovskin ehdotus). Kiertokirjeen laadinta jätettiin toimikunnalle (kaksi jäsentä Kansainvälisestä Sosialistisesta Komissioonista, saksalainen Rakovski, italialainen Serrati ja venäläiset Martov ja Sinovjev). Toimikunnassa alussa uusiintuivat samat keskustelut kuin täysi-istunnossakin. Sen jälkeen Kansainvälisen Sosialistisen Komissioonin ehdotus otettiin pohjaksi. Muita ehdotuksia ei esiintynyt. Meidän edustajamme esityksestä otettiin kohdat »keskinäisestä anteeksiannosta», sotamäärärahojen myöntämisestä »riippumatta sotilaallisesta tilanteesta» ja suoranainen, »kaiken vapaaehtoisen työläisten osanoton maanpuolustusta palveleviin laitoksiin» tuomitseminen. Viimeisessä kohdassa pidettiin tietysti silmällä osanottoa sotateollisuuskomiteoihin. Martov ilmoitti, että hän henkilökohtaisesti on tällaista osanottoa vastaan, mutta että monien venäläisten osanottajain perustelut eivät lainkaan ole sosialipatrioottisia. Tähän Serrati huomautti: »niin, he aina näissä tapauksissa puhuvat, että heillä on aivan toiset perustelut». Serrati oli nähnyt Italiassa omia Bissolati-herrojaan. Hän ei edes aavistanut, kuinka osuvasti hän satutti Martovin arimpaan kohtaan.

Sovittajain ja diplomaattien pelko osottautui aiheelliseksi. Kiertokirjeestä itse asiansa tuli sellainen, että se pilaa kautskylaisten diplomaattisen leikin. Miten niin kävi? Mehän muodostimme neuvottelukokouksessa kieltämättömän vähemmistön. Meihin oltiin tyytymättömiä. Meitä vastaan viskattiin syytöksiä — sitä runsaammin, kuta enemmän todellisuudessa oltiin pakoittetuja kulkemaan meidän suuntaamme. Meitä auttoivat taasen ja uudestaan sosiaalipatriootit: Vandervelde, Huysmans, Scheidemann ja Plehanov. Kun kerran miehet istuutuivat pöydän ääreen kirjoittamaan manifestia Huysmansia, Sembat'ia ja Scheidemannia vastaan, niin ei heille jäänyt muu neuvoksi, kuin joko saattaa itsensä naurunalaiseksi tahi muodossa tai toimessa toistaa, mitä vasemmistolaiset esittivät. Tapausten logiikka on meidän puolellamme.

Kuitenkaan ei ole petettävä itseään harhaluuloilla. Zimmerwaldilaisen yhtymän keskuudessa on paljon ei-marxilaisia ja ei-vallankumouksellisia aineksia. Tämän yhtymän vaikutusvaltaiset ryhmät ovat enemmän myötätuntoisia Ledebouria ja hänen 20:nen ryhmäänsä kuin Liebknechtiä kohtaan; tuntevat enemmän myötätuntoa Martovia ja Axelroodia kuin meitä kohtaan. Kipeitä kysymyksiä pyritään kaartamaan. Kun me huomautimme, että, kieltämättä oikeutta ottaa osaa Zimmerwald-yhtymään Järjestävän Komitean vähemmistöltä, me kiellämme tämän oikeuden Järjestävältä Komitealta kokonaisuutena, koska tämä laitos on sosiali-shovinistinen — meille järjestettiin vihamielinen mielenosoitus. (Erittäinkin osoitti intoaan balkanilainen diplomaatti Rakovski). Enemmistö vetosi muodolliseen verukkeeseen, että me muka teimme muistutuksemme liian myöhään. Mutta itse asiassa tämä riippuu kahdesta seikasta: 1) Ulkomailla oleskelevat Järjestävän Komitean miehet järjestelmällisesti pettävät eräitä ulkomaalaisia tovereita, vakuuttamalla olevansa internatsionalisteja; 2) Zimmerwaldilaisten keskuudessa on aineksia, jotka ovat poliittisesti sukua Martoville ja Axelroodille; mutta kun nämä viimeksimainitut aina ovat kaikkeen suostuvaisia, kulkevat enemmistön mukana — mukautuvaisilla ei ole omaa suuntaansa niin heitä pidetään »mukavina» liittolaisina tuntien heissä samanlaisia »kautskylaisia».

Ensimäinen kansainvälinen vasemmistolaisten neuvottelukokous sodan jälkeen oli naisten konferenssi v.1915 alussa. Meidän edustajamme ensimmäisinä esiintyivät siellä meidän päätöslauseemme mukaisella ehdotuksella. Verratkaa nyt helmikuun (1916 v.) neuvottelukokouksen kiertokirjettä tähän luonnokseen, ja te tulette huomaamaan, kuinka tapausten kulku välttämättä työntää meidän puolellemme niitä, jotka syyttävät meitä vikapäiksi »bolshevistiseen lahkolaisuuteen» ja kaikkiin muihin kuolemansynteihin.

Emmekä me kuitenkaan vieläkään saata lopullisesti sanoa, mihin suuntaan zimmerwaldilainen yhtymä on kulkemassa.

Spartacus (saksalaisen sosialidemokraattisen oppositsioonin huomattavin jäsen) äskettäin julaistussa kirjoituksessa tekee kysymyksen: »keitä he ovat», keitä nämä kaksikymmentä saksalaista sosialidemokraattista edustajaa, jotka joulukuussa vuonna 1915 olivat äänestäneet sotamäärärahojen myöntämistä vastaan. Ja hän vastaa: ne ovat sekalainen yhtymä. Rinnan todellisten vallankumouksellisten internatsionalistien kanssa näemme siellä hyviä pasifisteja, kautskylaisia, »yhteyden» harrastajia sosiali-patrioottien kanssa, niitä, jotka kiljuvat »puoluekurista», j.n.e. Jossain määrin samaa voidaan sanoa myös huomattavasta osasta zimmerwaldilaista yhtymää. Siinäkin on sekalaista ainesta. Arpaa ei ole vielä heitetty. Mihin eksyy zimmerwaldilainen yhtymä, eiköhän se tai osa siitä eksy heidän itsensä tällä hetkellä mustaamaan anteeksiantoon, sitä ei nykyisellä ylimenokaudella kukaan ota edeltäkäsin sanoakseen.

Mutta kuullessa, kuinka tulista vastakaikua saa Zimmerwald osakseen työläisissä, jotka arvioivat siinä juuri askeleen tosiasialliseen välien katkeamiseen sosiali-shovinistien kanssa, tekee mieli kääntyä zimmerwaldilaisten enemmistön puoleen seuraavin sanoin:

Toverit! Meitä on tällä hetkellä vielä vähän, mutta meidän kanssamme tulee olemaan kaikki se, mikä työväenliikkeessä on ajattelevaa ja kunniallista, jos me vain tulemme loppuun asti käymään ratkaisevaa taistelua sosiali-patriootteja ja kautskylaisia vastaan. Tällä hetkellä on meillä se tavaton etu sosiali-shovinisteihin ja kautskylaisiin verraten, että me jo olemme liittyneet yhteen, että me, hyvinkö vai huonosti, olemme muodostaneet ensimmäisen kansainvälisen puolueyhtymän, mutta he eivät vielä voi yhtyä keskenään. Vaan huomenna he yhtyvät, huomenna he sopivat keskenään, ja silloin alkaa uusi, vieläkin julkeampi, sosialismin lipun häpäiseminen. Älkäämme siis vilkuilko taaksemme. Julistakaamme ratkaiseva sota kautskylaisia vastaan. Päästäkäämme työläisten todellisen veljeyden lippu liehumaan ...

Mitä latua lähtee zimmerwaldilaisten huhtikuun konferenssi kulkemaan — osoittaa lähitulevaisuus.

Maaliskuun 25 p:nä 1916.
G. Sinovjev.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Zimmerwald–Kienthal.

1. Toisen konferenssin edellä.

... Vielä Zimmerwaldin konferenssissa edustajain enemmistö ei tahtonut edes kuulla puhuttavan erikoisen pysyväisen kansainvälisen internatsionalisti-sosialistien järjestön luomisesta. Käsittivät Zimmerwaldin väliaikaiseksi, ohimeneväksi ilmiöksi, yleisen rauhan agitatsioonin harjoittamista varten yhdistyneitten ihmisten jonkun aikaa kestäväksi liitoksi. Ei mitään hajaannusta entisten virallisten puolueiden kanssa! Sosialipatrioottinen enemmistö tulee kohta järkiinsä ja palaa takaisin entiselle sosialistiselle kannalle. Me jännitämme vain voimiamme tämän paluun jouduttamiseksi. Me laskemme Zimmerwald-järjestömme hajalle heti kohta kun tämä vain on tapahtunut.[1*]

Suunnilleen siten ajatteli zimmerwaldilainen enemmistö, äärettömän lapsellista. Mutta niin kuitenkin oli. Ja tästä johtui vihamielisyys, tästä tyytymättömyys zimmerwaldilaista vasemmistoa kohtaan, joka jo silloin sanoi, että tällainen kuvittelu on lapsekasta, joka jo silloin julisti eroa sosiali-patrioottien kanssa välttämättömäksi sekä avoimesti kohoitti kolmannen Internatsionaalen lipun.

Oli kulunut puoli vuotta, ja helmikuun neuvottelukokouksessa Bernissä zimmerwaldilaisten tuli astua askel meidän suuntaamme. Kului vielä kaksi kolme kuukautta, ja toisessa konferenssissa Kienthalissa astuttiin vieläkin askel eteenpäin. Mutta yhä edelleen pysyvät ratkaisematta pää- ja peruskysymykset, jääkö Zimmerwald ainoastaan tilapäiseksi sivutapaukseksi, vai muodostuuko siitä, päinvastoin, etappikohta matkan varrella uuden kansainvälisen, sosiali-shovinisteista vapaan ja niiden vastaisen työläisten järjestön luomisessa.

Sota jatkuu edelleen, eikä sen loppua näy. Kansat näkevät nälkää ja kurjuutta. Ei vain jossakin Bagdadin lähellä, vaan Verdunin luona, sadan kilometrin päässä eurooppalaisen »sivistyksen» keskuksesta, Parisista, jatkuu teurastus ennenkuulumattomalla voimalla. Ja joka päivä tuhannet ja taas tuhannet ranskalaiset ja saksalaiset työläiset sallivat »omien» hallitustensa rankaisematta ajaa heitä teurastettaviksi... Mutta viralliset »sosialistiset» puolueet 22-kuukautisen imperialistisen teurastuksen jälkeen siunaavat työläisiä tähän »sankarilliseen» kuolemaan rahaylimyskoplan etujen puolesta... Sodan kulku, pyrkimykset uusiin salaisiin sopimuksiin, kaikki, kaikki, mitä on tapahtunut verisen sodan 22:n kuukauden kuluessa, suorastaan ääneen huutaa, että tämä sota on imperialistinen, rosvosota, johon nähden vain piloillaan voidaan puhua kansojen eduista. Mutta viralliset »sosialistiset» pnolueet mielettömyyksiin asti ylistävät tätä sotaa, itsensä unohtaen kehoittavat kansanjoukkoja »kestämään loppuun asti», muuttuvat sosialismin teloittajiksi auttamalla imperialisteja fyysillisesti hävittämään kukkeinta osaa työväenluokasta...

Tällainen on asiaintila...

Kummako sitten, jos kansanjoukoissa kasvaa tietoisuus eron välttämättömyydestä II:n Internatsionaalen johdossa seisovista Judas Iskarioteista ja Pontius Pilatuksista?

Vielä Zimmerwaldin aikana ei yhdessäkään »johtavista» maista ollut avonaista hajaannusta olemassa. Tätä nykyä on hajaannuksesta tullut tosiasia ei ainoastaan Italiassa, Venäjällä, Bulgariassa. Nykyään hajaannus on toteutunut tahi on parhaillaan käynnissä Saksassa, Englannissa (juuri äsken on konferenssiin saatu tieto hajaannuksesta Britannian sosialistisen puolueen sekä Hyndmannin ja Kumpp. kesken), Ranskassa, Ruotsissa, vieläpä Austraaliassa ja Amerikassa. Eivät »teoreetikot», eivät »lahkolaiset» aikaansaa tätä hajaannusta. Ei, jokainen rehellinen rintamasosialisti, välistä rehellinen demokraattikin, tuntee, että hänen on joko kiellettävä itsensä, muututtava porvariston tahdottomaksi asiamieheksi, myytävä oma sosialistinen esikoisuutensa sosialipatrioottien yhteyden hernerokkaan, tahi muututtava »hajoittajaksi», s.o. avoimesti tehtävä täydellinen ero työväenasian kavaltajista.

 

2. Konferenssin kokoonpano ja sen poliittinen ulkonäkö.

Hallitukset tekivät, kaiken voitavansa ehkäistäkseen konferenssin kokoontumisen. Johtaakseen kansainvälisen poliisin huomion harhapoluille, konferenssin järjestäjät ilmoittivat, että konferenssi pidetään Hollannissa) vaikka se itse asiassa pidettiinkin Sveitsissä. Yhtä kaikki ei hyvin monien edustajain onnistunut päästä perille. Noin kymmenen saksalaista edustajaa, yksi itävaltalainen, kaksi englantilaista, yksi lättiläinen, kaksi balkanilaista, osa ranskalaisia, skandinavialaiset y.m. eivät voineet saapua. Zimmerwaldilainen vasemmisto kävi tämän johdosta lukumäärältään heikommaksi. Toiselta puolen sosialipatriootitkin tarttuivat omiin »keinoihinsa». Sosialipatrioottien Kansainvälisen Toimiston sihteeri Huysmans matkusti Englantiin ja Ranskaan suostuttelemaan sikäläistä oppositsioonia olemaan matkustamatta Zimmerwaldiin. Viralliset puolueet kaikin tavoin peloittelivat vähemmistön edustajia.

Siitä huolimatta konferenssi kokoontui. Ja yksistään tämä seikka on katsottava huomattavaksi menestykseksi.

Saksaa edusti seitsemän edustajaa. Nämä edustivat kaikkia saksalaisen oppositsioonin kolmea pääsuuntaa. Yksi oli zimmerwaldilaisen vasemmiston ja »Saksan Internatsionalististen sosialistien» nimeä kantavan ryhmän kannattaja. Hän edusti X:n kaupungin internatsionaalista liikettä (suuri keskus, missä koko järjestön valtava enemmistö seisoo äärimmäisen vasemmiston katsantokannalla). Sitten kaksi »Internatsionaale»-ryhmän edustajaa (nimitys johtuu Luxemburgin ja Mehringin toimittamasta aikakauslehdestä, jota ilmestyi yksi numero). Vielä Zimmerwaldissa tämä suunta yhdessä enemmistön kanssa kulki meitä vastaan. Nyt nämä toverit »vasemmistuivat». Itse Saksassa Haase–Ledebour–Kautskyn kannattajat eroittivat nämä toverit aikaisemmin yhteisistä oppositsiooniryhmistä. Ja näin kävi siitä huolimatta, että »Internatsionalen» kannattajat eivät lainkaan tehneet syntiä liiallisella selvyydellä herättäessään kysymyksen »kautskylaisuudesta». Konferenssin edellä »Internatsionale»-ryhmä julkaisi kehoituksen työläisille lakkaamaan suorittamasta jäsenmaksuja sosiali-shovinistiselle puoluehallinnolle. Saksan oloissa tämä merkitsi hyvin ratkaisevaa askelta välien rikkoutumiseen virallisen puolueen kanssa. — Ja lopuksi neljä Ledehour–Hoffmannin nimeen liittyneen maltillisen oppositsioonin edustajaa. He nimittivät itseään »oppositsiooniksi järjestön sisällä», erotukseksi »hajoittajista». Heidän menettelytapansa tälläkin kertaa, kuten Zimmerwaldissakin, pysyi äärimmäisen sekavana ja opportunistisena. He jatkavat esiintymistään hajaantumusta vastaan. He jatkavat kolmannen Internatsionaalen perustamisajatuksen kieltämistä. Ledebourin ja Haasen vihdoin muodostaessa oman parlamenttiryhmänsä ja Kautskyn ottaessa siihen mitä tehokkaimmin osaa (kuten tästä kertoi Spartacus) valmistettiin tämän ryhmän ensimmäinen periaatteellinen kannan ilmaisu — puoli-isänmaallisessa hengessä. Me äänestämme sotamäärarahojen myöntämistä vastaan, koska isänmaamme rajat ovat turvatut vihollisen hyökkäykseltä, lausuttiin tässä tekeleessä. Vielä aivan äskettäin Kautsky kirjoitti, että uuden sosialidemokraattisen parlamenttiryhmän tulee työskennellä, »ei vastaan, vaan rinnan» vanhan südekumilaisen ryhmän kanssa (nicht gegeneinander, sondern nebeneinander). Toisin sanoen, Kautsky taas ja uudestaan tarjoili rauhaa porvariston asiamiehille: Scheidemannille, Legienille, Davidille ja Kumpp. Itse Kautsky ei halunnut saapua konferenssiin, vaikka hän, kuten Haasekin, oli henkilökohtaisesti kutsuttu. Haluttomuuttaan ottaa osaa konferenssiin he perustelivat sillä, että he molemmat muka ovat (ovat olleet!) saksalaisen puolueen (s.o. Südekumin ja Kumpp.) virallisina edustajina Kansainvälisessä Sosialistisessa Toimistossa, ja sen vuoksi heidän osanottonsa tällaiseen konferenssiin olisi »sopimatonta». Tämä on tietysti tyhjä veruke. Zimmerwaldin konferenssin italialaiset, venäläiset, romanialaiset ja muut edustajat ovat hekin aikaisemmin olleet puolueittensa edustajina Kansainvälisessä Sosialistisessa Toimistossa. Todellisuudessa asia kerta kaikkiaan on siten, että Kautsky ja Haase paljoa mieluummin tahtovat liittoa Renaudelin, Hyndmannin ja Vandervelden mutta samalla Scheidemannienkin — kanssa, kuin Zimmerwaldin ympärille ryhmittyvien internatsionalististen ainesten kanssa.

Kautskylaisuuden kuolettava vaikutus painostaa vielä voimakkaasti osaa saksalaisesta oppositsioonista. Mutta — ja tämä onkin tärkeintä — mieliala joukkojen keskuudessa on muuttunut. Tyytymättömyys kasvaa kaikkialla. On vaikea nimittää ainoatakaan suurempaa kaupunkia, jossa ei olisi tapahtunut jo suurempia tai pienempiä mielenosoituksia hintojen kalleutta vastaan j.n.e. Tyytymättömyys juoksuhaudoissa on tavaton. Joukot »radikalisoituvat». Jos sota jatkuu syksyyn asti, niin suurtapaukset ovat välttämättömät. Näin puhuivat toisin kuin Zimmerwaldissa — saksalaisen oppositsioonin kaikkien kolmen suunnan edustajat.... Erään italialaisen edustajan kysymykseen: onko nykyään Saksassa odotettavissa vakavaa joukkoesiintymistä, käytännöllistä toimintaa sotaa vastaan, kaikki edustajat yhteen ääneen täydellä vakaumuksella vastasivat myöntävästi. Tällaista ei tapahtunut Zimmerwaldissa. Ja se, että saksalaiset edustajat, — kaikki he olivat hyvin tyyniä ja varovaisia — nyt puhuivat siten, on mitä huomattavin ajanmerkki. Tämä lausunto kuuluu konferenssin tärkeimpien tapausten joukkoon.

Ranskasta saapui konferenssin osanottajille joltisenakin yllätyksenä kolme edustajakamarin jäsentä: Brisonne, Rafen Diougeance ja Blanc. Heidänkin tulonsa Zimmerwaldiin on epäilemättä kaikua Ranskan kansanjoukkojen kasvavista vastalauseista imperialistista teurastusta vastaan. Kaikki kolme mainittua edustajaa ovat tähän asti kuuluneet »hänen ylhäisyytensä oppositsioonin» arimpiin. Kaikki he olivat liittyneet Longuet–Pressmannin ryhmään, joka ranskalaisista kautskylaisista ryhmistä on huonointa lajia. Kaikki he vielä nykyäänkin toistavat kautskylaisia puheenparsia, että muka sekä ranskalaiset että saksalaiset olivat oikeassa äänestäessään sotamäärärahojen myöntämisen puolesta. Sillä toisia muka uhkasi preussilaisten, toisia kasakkain tunkeutuminen maahan. Kaikki he eivät halua nähdä pulan syviä syitä, vaan saarnaavat keskinäistä vararikon tehneitten sosialidemokraattisten puolueitten anteeksiantoa. Kaikki he puolittain toistavat sosiali-shovinistisia puheenparsia »ylevämielisestä Ranskasta», joka muka tässä sodassa puolustaa vallankumouksen perinnäistapoja j.n.e. Kuunnellessa heidän puheitaan voisi ajatella näitten ihmisten olevan suorastaan tietämättänsä tahtomattansa sosiali-shovinisteja. Mutta heidän menettelynsä konferenssin jälkeen, heidän esiintymisensä Ranskassa »sosialistisen» puolueen johdossa seisovia herrojaan vastaan, osoittaa toista: nämä ovat miehiä, jotka — vaikkakin erittäin huonosti, hyvin epäjohdonmukaisesti ja suuresti horjuen — kuvastavat huomattavien demokraattisten piirien ja sodan alussa petettyjen työläisten mielialoja, työläisten, jotka nyt pyrkivät esiintymään sotaa vastaan, sosialisti-shovinistien kavallusta vastaan. He jumalattomasti sotkevat. Heillä on joukko ennakkoluuloja johdonmukaista internatsionalismia vastaan. Mutta joukkoliike työntää heitä Zimmerwaldia kohden. Vieläpä Ranskassakin, jossa sosialismin asema on erittäin vaikea, joukkojen yastalauseliike voimistuu, liike herää. Pariisissa ja maakunnissa on muodostunut ensimäisiä ryhmiä ranskalaisia työläisiä, jotka johdonmukaisesti puolustavat todellista internatsionalismia ja ovat liittyneet zimmerwaldilaiseen vasemmistoon. Heidän tehtäväkseen tulee käyttää hyväkseen alkanutta hajaannusta Ranskan sosiali-shovinistien keskuudessa.

Italiaa edusti seitsemän toveria. Tällä kertaa oli selvästi havaittavissa kaksi suuntaa italialaisessa puolueessa. Edustajain enemmistö kuului n.s. »vasemmisto-reformisteihin». Ovatko he myös puolueessa enemmistönä, on vaikea sanoa. Luultavasti kyllä parlamentaarikkojen, »huippu»-kerrosten keskuudessa, mutta tuskinpa vain työläis-sosialistien keskuudessa. Tämä enemmistö seisoo kautskylaisuuden ja sosiali-pasifismini puolella, uskoo edelleen, että kansainväliset »sovintotuomioistuimet», asteettainen aseistariisuminen, demokraattinen kontrolli ulkopolitiikkaan nähden j.n.e. tulevat edelleen jäämään kansainvälisen sosialidemokratian ohjelmavaatimuksiksi. Vähemmistö (puolueen pää-äänenkannattajan »Avantin» toimittaja toveri Serrati) puolusti toista menettelytapaa, joka lähenteli zimmerwaldilaisen vasemmiston kantaa.

Sweitsistä oli viisi. Pari, kolme (Platten, Robmann, Nobs) esiintyivät meidän hengenheimolaisinamme. Loput kulkivat tov. Grimmin mukana.

Serbian sos.-dem. puoluetta edusti edustaja Kantslerovitsh, joka liittyi, vaikkakaan ei kaikessa, zimmerwaldilaiseen vasemmistoon.

Puolaa edusti viisi edustajaa. Kolme (Radek, Bronski, Dombrovski), Puolan sosialidemokraattisesta oppositsioonista, kuului Zimmerwaldin vasemmistoon. Yksi, Puolan Sos.-dem. Keskushallinnosta, (Varski) tällä kertaa Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston koollekutsumista koskevassa kysymyksessä myöskin kannatti vasemmistoa. Yksi, Puolan Sosialistipuolueen vasemmistosta, (Lapinski) oli suunnilleen Martovin kannalla.

Venäläinen edustus oli seuraava: Puolueemme Keskuskomiteasta Lenin, Sinovjev ja Petrova (Lättiläinen sosialidemokraattinen puolue antoi valtuutuksensa Sinovjeville). »Järjestävästä Komiteasta» olivat Martov ja Axelrood. »Sosialivallankumouksellisten internatsionalistisista aineksista» olivat Bobrov ja kaksi muuta edustajaa.

 

3. Toinen voiko kolmas Internatsionaale?

Tärkeimpänä ja sotaisimpana kysymyksenä konferenssissa oli kysymys suhtautumisesta Kansainväliseen Sosialistiseen (?) Toimistoon (ennen Brüsselissä, nyttemmin siirretty Haagiin). Tämä oli kaikkein tärkein kohta päiväjärjestyksessä, koska tässä muodossa itse asiassa ratkaistiin kysymys: II:nen vaiko III:s Internatsionaale?

Sosiali-shovinistit Saksassa, samoin kuin Ranskassa, Itävallassa, Venäjällä, Englannissa ja Belgiassa, puolustelevat samaa porvarillisten aatteiden lopputulosta. Kaikki he ovat samalla periaatteellisella katsantokannalla. Sota kuitenkin väliaikaisesti eroitti heidät toisistaan eri maihin. Tällä hetkellä he eivät vielä voi ojentaa toisillensa kättä, vaan ovat vihamielisiä toisilleen.

Niinsanottu Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston Täytäntöönpaneva Komitea itse asiassa »panee täytäntöön» ei kansainvälisten sosialististen kongressien päätöksiä, ei sosialismin velvoituksia, vaan nelisopimuksen imperialistisen porvariston käskyjä. Tämä Täytäntöönpaneva Komitea, s.o. Vandervelde, Huysmanns ja kumpp., joihin on yhtynyt vielä kaksi kolme hollantilaista sosiali-shovinistia, on muuttunut englantilais-ranskalaisten imperialistien asiatoimistoksi.

Kuitenkin jo nyt Huysmanns ja kumpp. koettavat perustaa Haagiin jonkunlaista keskus-välityskonttoria molempien vihamielisten leirien sosiali-shovinisteja varten. Nämä kaksi leiriä eivät vielä voi kokoontua yhteen, mutta jotakin voivat ne tehdä tällä hetkellä yhdessä: esimerkiksi käsi kädessä taistella internatsionalisteja vastaan, yhtenäisesti ja yhteisin voimin rynnistää Zimmerwaldin kimppuun. Mykkä sopimus näyttää jo olevan olemassa näitten kahden väliaikaisesti keskenään tappeluun joutuneen sosiali-shovinistisen trustin kesken. Mutta Huysmanns ja hänen Täytäntöönpaneva Komiteansa esiintyvät tässä asiassa »kunniallisina (hm! hm!) kaupanvälittäjinä».

Luokaa silmäys tosiasioihin. Huysmanns esiintyy manifestein ja selityksin, joita yhtä halukkaasti painattavat sekä »Wiener Arbeiter Zeitung» (Viktor Adler) että Südekumin lehdet kuin myös Thomas'n ja Sembat'n äänenkannattaja ynnä venäläisten gvosdevilaisten lehti (»Nash Golos»). Heitä kaikkia yhtä lailla miellytti Huysmanns, joka teki sen aivan oikean keksinnön, että niinhyvin »sopimusvaltain sosialistien» Lontoon konferenssi kuin myös saksalaisten südekumilaisten konferenssi todellisuudessa puolustavat samanlaisia »periaatteita». Kaikki he ovat valmiina taputtamaan käsiään Huysmannsille, kun hän toiselta puolen vihjailee rauhan mahdollisuuteen oikeistolais-zimmerwaldilaisten kanssa, mutta toiselta puolen hyökkäilee Zimmerwaldin sekä sen puolen sosialistien kimppuun, missä vielä ei ole demokratiaa (»hieno» vihjaus venäläisiin internatsionalisteihin)...

Tarkastakaa, mitä tapahtuu 2:sen Zimmerwaldin konferenssin jälkeen. Huysmanns antaa merkin, ja vähääkään empimättä Ranskan, Ruotsin, Saksan y.m. maitten sosiali-shovinistit esittävät äänekkäät vastalauseensa Zimmerwaldia vastaan. Ranskan »sosialistiset» ministerit ovat välistä olevinaan tyytymättömiä Huysmanns'ille tämän muka liian kiirehtivästä »taistelusta» rauhan puolesta. Mutta sen ohella he täydelleen »tunnustavat» Haagin toimiston; ja Huysmanns on oikeassa vedotessaan siihen, että sen tunnustavat samalla tavalla »sekä Berlin ja Wien että Pariisi ja Lontoo», s.o. näitten maailmankaupunkien sosiali-shovinistit.

Haagin Toimisto on tarpeen heille kaikille, Südekumille yhtä paljon kuin Renaudelille, Plehanoville saman verran kuin Legienille. Koko sen kunnianarvoisan sosiali-shovinistien koplan johtajat eivät saata olla ajattelematta, mitä seuraa sodan jälkeen. Sodan jälkeen käy heille välttämättömäksi »palauttaa ennalleen» petoksen Internatsionaale, heille on välttämätöntä suoda toisilleen anteeksianto, molempien trustien on pakko ojentaa toinen toisellensa kätensä yhteistä taistelua varten työläissosialisteja vastaan. Tässäpä syy, miksi Haagin Toimisto jo nyt osottautuu niin sanoaksemme, poliittiseksi silmänkääntövälineeksi kaikissa sosialistien ja sosiali-shovinistien välisessä taistelussa. Haagin Toimisto on embryo, tulevan »internatsionalistisen» osakeyhtiön sikiöalku kaikkien maiden työväenluokan pettämiseksi. »Yhteyden» ja toisen Internatsionaalen ennalleen palauttamisen tunnusmerkeissä tämä augurien (lintujen lennosta ennustavain uhripappien) sakki käy taistelua internatsionalisteja vastaan.

Asiain tällä kannalla ollen merkitsee Haagin Toimistosta kiinni pitäminen, pyrkiminen meidän toimestamme saamaan se koolle, samaa kuin jonkun rikollisen koplan avustaminen pettämään työläisiä. Luokaa silmäys Ranskan esimerkkiin. Häilyvä internatsionalisti Bourderon yhdessä Longuet'n opposioonin edustajan kanssa nöyrästi hypistelevät hattujaan »sosialististen» ministerien edessä anellen heidän armollista suostumustaan Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston koollesaamiseksi. Mutta viimemainitut kieltäytyvät, teeskennellen tämän muka uhkaavan »kulttuurin ja vapauden» etuja, joita he mukamas varjelevat. Sembat, Thomas ja muut Venäjän tsaarin ja Ranskan plutokratian, rahaylimystön, lakeijapalvelijat vannovat varatakseen tilaisuuden »tinkiä», että »itselle maksaa enemmän», että he eivät mistään hinnasta mitenkään voi suostua Toimiston koolle kutsumiseen. Vielä tällä hetkellä eivät Poincaré ja Briand salli heidän myöntyä tähän. Mutta muutaman ajan kuluttua he tulevat myöntymään. Ja mitä silloin tapahtuu? Toimistossa tulevat sitten istumaan juuri nuo samaiset herrat Scheidemannit, Ebertit, Adlerit, Vanderveldet, Renaudelit, Brantingit, Troelstrat ja kumpp. On itsestään selvää, että tämänkaltaisessa seurassa ei hiuksenhaiventakaan putoa ranskalaisten sosiali-shovinistien pääkallosta. Ja aivan ensi aluksi nämä herrat yhteisin ponnistuksin tulevat alkamaan painaa samaa Bourderonia, joka nyt, parempaa kohtaloa ansaitsevalla uutteruudella, koettaa saada kansainvälisen sosiali-shovinistisen Toimiston koolle.

Ken kiinnittää minkälaisia toiveita tahansa vanhaan kansainväliseen toimistoon, se katselee taaksepäin, se on kansainvälisen sosiali-imperialistien koplan vanki, se ei ole kykenevä käymään vakavaa taistelua sitä vastaan. Hajaannus on välttämätön, hajaannusta ei käy kiertäminen, hajaannus on jo puolittain tosiasia. Ainoastaan rohkeasti ja avoimesti kehottamalla kaikkien maiden työläisiä katkaisemaan suhteensa luopioiden kanssa ja luomaan oma kolmas Internatsionaalensa, voidaan pelastaa sosialismin kunnia. On itsestänsä selvää, että III:s internatsionaale voi syntyä vain joukkoliikkeen jyrisevässä rajumyrskyssä. On luonnollista, että ei ainoakaan konferenssi voi tätä nykyä tarjota enempää, kuin voi antaa aatteellis-poliittinen ennakkovalmistelu III:tta Internatsionaalea varten. Mutta valmistella tulee juuri tätä, matkan suunta on valittava lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Kysymyksen asettamista vastaan tähän tapaan kuultiin kahdenlaatuisia vastaväitteitä: periaatteellisia ja käytännöllisiä. Kummatkin tosiasiassa johtivat kuluneimpaan kautskylaisuuteen: puolustivat yhteyttä sosialipatrioottien kanssa, s.o. merkitsivät internatsionalistisen liikkeen suinpäin luovuttamista sosiali-shovinistien kansainväliselle trustille.

Periaatteellisesti eniten kautskylaisen puheen piti P. B. Axelrood. Puolustellessaan yhteyttä isänmaallisten sosiali-shovinistien kanssa Venäjällä hän luonnollisesti olisi halunnut levittää tämän yhteyden siunausta myös koko Internatsionaalen piiriin. Hän puolestaan on hajaannusta vastaan. On totta, myöntää hän, että toinen Internatsionaale ei ollut asemansa tasalla — niin kuin eivät nykyisen yleismailmallisen katastroofin sattuessa ja aikana niin monet muutkaan järjestöt taikka suunnat. Mutta hän on »vallankumouksellisia järistyksiä vastaan vanhoissa sosialistisissa puolueissa». Kansanjoukot itsekin olivat sodan alussa isänmaallisuuden huumaamia. Johtavia elimiä (»puolueen instansseja») ei tarvitse hajoittaa, vaan uudelleen houkutella omalle puolelle. Meidän tulee menetellä heidän kanssansa, kuten kokenut ja taitava lääkäri käyttelee hänelle kallisarvoista potilasta. Yhtäkään ainoata keinoa ei ole jätettävä käyttämättä, ennenkuin turvaudutaan leikkausveitseen. Ei ole kysymys mistään petoksesta. Kuten ihmisyksilöllä 19-ikävuoden vaiheilla tapahtuu äänenmurros, siten kävi myöskin II:n Internatsionaalen. Tulee kääntyä kansanjoukkojen puoleen. On tarpeen, että kansanjoukot vaativat Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston koolle kutsumista. Siellä tulee meidän todistaa harhaaneksyneille veljillemme, että he ovat eksyksissä. (Tässä hengessä Axelrood yksityisesti esittää jonkunlaisen päätöslauseen; hän ei sitä julkisesti esittänyt, ilmoittaen, että se on viimeistelemätön hahmoittelu).

Toinen ryhmä vastaväitteitä juontuu »käytännöllisestä» opportunismista. Sen pääedustajina konferenssissa esiintyivät italialaiset »vasemmisto-reformistit» ja saksalaisen maltillisen oppositsioonin edustaja Hoffmann.

Italialaiset olivat sepittäneet tarun, että zimmerwaldilaiset muka Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston istunnoissa voivat saada enemmistön sosiali-patriootteihin verraten.

Me — lausuivat he — »tulemme ampumaan» siellä Huysmannsin ja Kumpp. yksinkertaisen kättennoston avulla. Zimmerwaldilaisten avuiksi, italialaisten laskelmien mukaan, pitäisi tulla Jaappanin, Etelä-Amerikan, Austraalian ja vieläpä ... Indiankin sosialistien.

Meidän olisi varsin helppo käsillä olevilla numeroilla kumota tämä taru. Mutta vaikkapa nyt italialaisten laskelmat pitäisivätkin paikkansa, niin jo pelkästään koko kysymyksen asettamistakin täytyisi pitää yksinkertaisuuden huippuna. Kysymys ei ole lainkaan siitä, kenellä tulee olemaan enemmistö Toimistossa. Kysymys ei ole siitä, että etelä-afrikkalaisen sosialistin äänen avulla saataisiin äänten enemmistö saksalaisten sosiali-shovinistien miljoonapuolueeseen verraten. Kysymys on siitä, muodostammeko me katsantokantojamme olemuksen perusteella yhden puolueen, yhden Internatsionaalen, vai onko meillä kaksi ohjelmaa, jotka ovat keskenään sovittamattomia.

Vaikkapa niinkin! — sanoivat meille Hoffmann, Serrati y.m., mutta meidän ei tule välttää taistelua sosiali-shovinistien kanssa Kansainvälisessä Toimistossakaan, meidän tulee mennä sinne paljastaaksemme heidät. — Tähän me vastasimme: me emme ollenkaan kiellä sitäkään mahdollisuutta, että joskus pistäydymme näidenkin herrojen istuntoon sielläkin reväistäksemme naamarin heidän sosiali-shovinistisilta kasvoiltaan. Mutta tällä hetkellä ei tämä kysymys ole päiväjärjestyksessä. Toimiston istuntoa ei kukaan tule kutsumaan koolle. Tällä hetkellä on kysymys siitä, tuleeko meidän Bourderonin ja Longuet'n lailla harjoittaa kiihotusta vanhan Kansainvälisen Toimiston koolle kutsumisen puolesta, vai leimata tämä Toimisto, paljastaa se, asettaa se häpeäpaaluun, selvittää kansanjoukoille Huysmannsien petollinen politiikka, todistaa heille eron välttämättämyys sosiali-shovinisteista, kutsua heitä taistelemaan kolmannen Internatsionaalon toteuttamiseksi.

Kaksi katsantokantaa, kaksi menettelytapaa. Toiset katsovat II:n Internatsionaalen kärsineen haaksirikon ja näkevät mailmansodan lieskassa taottavan edellytyksiä opportunismista ja natsionalismista vapautuneelle III:nnelle Internatsionaalelle. Toiset eivät ole ymmärtäneet sodan luonnetta eikä sosialismin läpikäynnin kriisin, ahdinkotilan, laatua. Koko nykyinen ahdinkokausi näyttää heistä yhdessä sodan mukana ohi menevältä pikkuseikalta. Palautetaan ennalleen vanha järjestömuoto Kansainvälisine Toimistoineen. Eksyneet veljet palaavat järkiinsä, »väärinkäsitykset» selviävät, ja silloin, »mitä syytä itse asiassa sitten olisi olla antamatta toisillensa anteeksi» (P. Axelroodin sanat toimikunnassa)?

Kenen puolella tässä kysymyksessä oli konferenssin enemmistö? Ei ole helppoa vastata tähän kysymykseen täsmällisesti. Suhteellinen enemmistö oli pikemminkin meidän puolellamme, kuten osoittavat seuraavat tosiseikat.

Äänestämättä itse kysymyksen ytimestä, konferenssi valitsi 7-henkisen toimikunnan laatimaan päätöslausetta. Toimikunta kuitenkin heti kohta jakaantui kahteen ryhmään: Toimiston koolle kutsumista tarkoittavan kiihoituksen puoltajiin ja sellaisen kiihoitustyön vastustajiin. Ensiksi mainittuihin kuuluivat: Lazzari (italialainen), Naine (sweitsiläinen), saksalainen maltillisen ryhmän edustaja Hoffmann sekä lisäksi Axelrood. Jälkimmäisiin taas kuuluivat — Lenin, Warski (Puolan S.-d. Keskushall.) sekä saksalainen toveri »Internationale»-ryhmästä. Tulokseksi saatiin kaksi päätösehdotusta. Merkillepantava on enemmistön luonnos. Sen laatijat ovat Toimiston koollekutsumisen kannalla. Mutta samalla he asettavat sellaisia ankaria ehtoja, arvostelevat sosiali-shovinisteja siten, että johdonmukainen kautskylainen P. B. Axelrood sekä kannattaa, että ei kannata tätä luonnosta (kannattaa ainoastaan siinä osassa, joka vaatii koollekutsumista). Laatijat vaativat Täytäntöönpanevan Komitean poistamista, s.o. Huysmannsin ja kumpp. häätämistä. Vieläkin enemmän, laatijat vaativat, että »sosialistiset» ministerit, s.o. II:n Internatsionaalen johtajat, suljettaisiin pois puolueesta.

Kaikki tämä ei ole varsin johdonmukaista yhteyspyrkimyksen näkökannalta. Eikä se ole johdonmukaista yleensäkään. Millerand astui ministeristöön, kuten ainakin muista eristäytynyt vapaa eränkävijä. Mutta Sembat, Guesde, Thomas, Vandervelde, Henderson olivat puolueittensa, s.o. sosiali-shovinistien, lähettämiä. Ei voida eroittaa lähetettyjä, eroittamatta myöskin heidän lähettäjiänsä. Mutta silloinpa saadaankin tulokseksi aivan avoin hajaannuksen julistaminen.

Mikä on tästä seurauksena? Tapausten oma logiikka vei siihen, että kaikki, johdonmukaista kautskylaista Axelroodia lukuunottamatta, ehdoittivat käytännöllisiä päätöksiä, jotka todellisuudessa tulevat johtamaan eroon sosiali-shovinisteista. Tämä on ajan merkki.

Keskustelujen kulusta konferenssissa kävi kohta ilmi, että toimikunnan keinotekoisella enemmistöllä, johon vain ehdollisesti kuului Axelrood, ei ole takanaan konferenssin enemmistöä.

Enemmistön päätösluonnoksen sisäiseen epäjohdonmukaisuuteen viittasivat, ei ainoastaan me, vaan myöskin Grimm y.m. Alettiin etsiä kompromissi-, sovittelutietä. Puolalainen Lapinski ehdotti päätöslausetta, jossa räikeästi arvosteltiin Toimistoa, mutta kysymys osanotosta ja agitatsioonista sen koollekutsumisen puolesta jäi avoimeksi. Me olimme vaatineet kaikista päätösehdotuksista äänestämistä. Vasta monien jyrkkien vaatimustemme jälkeen toimitetaan tällainen ennakkoäänestys. Sen tulokset (ainoa tärkeä äänestys konferenssissa) ovat tällaiset:

Toimikunnan enemmistön päätösehdotuksen puolesta 10 ääntä; toimikunnan vähemmistön (vasemmistolaisten) ehdotuksen puolesta 12 ääntä; Hoffmannin ehdotuksen puolesta (koolle kutsumisen puolesta) 2 ääntä: Lapinskin ehdotuksen puolesta 15 ääntä; Serratin ehdotuksen puolesta (suunnilleen sama kuin toimikunnan enemmistön ehdotus) 10 ääntä: Sinovjevin ehdotuksen puolesta (jos Kansainvälinen Sosialistinen Toimisto kokoontuu, niin zimmerwaldilaisten tulee kokoontua keskustelemaan) 19 ääntä.

Tämän äänestyksen jälestä päätösehdotukset siirretään uudelleen komiteaan, jota täydennetään kahdella jäsenellä vasemmistosta (Sinovjev ja Nobs). Toimikunnassa me ilmoitamme, että sovinnon saavuttamiseksi me emme tule estämään Lapinskin päätösehdotuksen tulemista hyväksytyksi. Töitten tuloksena hyväksyttiin muutoksilla Lapinski–Sinovjev–Modiljanin päätösehdotukset (italialaiset uhkavaatimusluontoisesti vaativat kullekin eri puolueelle tunnustettavaksi oikeus vaatia Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston koollekutsumista). Yksi italialainen opportunisti (Dugoni) äänesti vastaan; Axelrood pidättäytyi äänestyksestä. Loput äänestivät puolesta.

Tulokseksi saatiin laadultaan keskinkertainen päätös, joka ei helpoita Axelroodin ja Kautskyn menettelytapaa. Siinä ei ole sanottu kaikkea, ei periaatteellisesti eikä johdonmukaisesti; mutta jotakin kuitenkin tuli sanotuksi. Ken haluaa yhteyttä sosiali-shovinistien kanssa ja II:n Internatsionaalen ennalleen palauttamista keskinäisen anteeksiannon tietä, sen ei sopinut äänestää tällaisen päätöslauseen puolesta. Ei voida samassa hengenvedossa sanoa: te olette kieltäneet sosialismin, te olette välikappaleita imperialistien käsissä, te olette hallituksien panttivankeja, te olette häpäisseet Internatsionaalen lipun, ja sitten: me olemme yhteyden kannalla kanssanne. Zimmerwaldiin luottavat työväenjoukot vetävät omat johtopäätöksensä moisesta II:n Internatsionaalen pääelimen toiminnan arvostelemisesta.

Konferenssissa päätöslauselma Toimistosta kutsuttiin leikillä ein Steckbrief (vangitsemismääräys, jossa yksityiskohtaisesti luetellaan henkilön tuntomerkit). Tämä vertaus ei ollut osunut väärään. Päätöslause, kaikkien lievennyksien tuloksena, on itse asiassa polttomerkkinä kaikkien maitten sosiali-shovinistien otsassa. Se niin yksityiskohtaisesti kuvailee sosiali-shovinistisen rikollisuuden miellyttäviä kasvonjuonteita, että tuskinpa vain työläis-internatsionalisteissa herää järinkään voimakasta halua yhteyteen näitten rikollisten olentojen kanssa. Mutta toiselta puolen myöskin sosiali-shovinistit vetävät omat johtopäätöksensä. Sveitsiläisen puoluehallinnon lievimmän sisältöiseen kirjeelliseen arvosteluun vastasivat Huysmanns ja Kumpp.... sveitsiläisen puolueen eroittamisella Kansainvälisestä Sosialistisesta Toimistosta. Mitähän he tulevat sanomaan vastaukseksi »Steckbrief'iin».

Jos asia olisi riippuvainen pelkästänsä diplomaateista ja »johtajista», niin tehty päätös voitaisiin aikanansa muodossa tai toisessa peruuttaa.[2*] Mutta — maailmassa on vielä olemassa työläis-sosialistejakin. Ja heidän ansiostaan päätöslauseesta voi muodostua askel tosi-sosialistisen kolmannen Internatsionaalen valmisteluun...

 

4. Pasifismia vastaan.

Seuraavalla sijalla, mitä tärkeyteen tulee, oli konferenssissa kysymys sosialistien suhteesta rauhankysymyksiin.

Zimmerwald otti ensimäisen askeleen. Se sanoi, että »isänmaan puolustus» on tunnuslause, jonka avulla kaikkien maiden porvaristo ja sosiali-shovinistit kaikkialla ovat mobilisoineet kansanjoukkoja puolustamaan imperialismin etuja, ja että tämä tunnuslause on meidän aikamme suurin valhe. Nyt on otettava toinen askel: on välttämättömästi esiinnyttävä pasifismia vastaan. Imperialistinen rauha, jonka orjuuttajahallitukset tulevat soluttamaan, on sekin kohdaltaan sanova joukoille yhtä ja toista nykyisen sodan todellisesta luonteesta. On vain ehkäistävä sosiali-shovinisteja taas uudelleen pettämästä näitä joukkoja.

Kaikkialla ja joka paikassa kansanjoukot ovat väsyneet sotaan, kaikkialla ja joka paikasta kuuluu yhä äänekkäämmin rauhan vaatimus. Tähän perustavatkin laskelmansa sosiali-shovinistit; he myös alkavat saarnata »rauhaa». Ja kukas muu kuin itse herra Scheidemann julkaisi »Eläköön rauha»-nimeä kantavan lentokirjasen! On välttämätöntä selvittää työläisille, ettei ole mahdollista silmänräpäyksenkään vertaa lyhentää nykyistä sotaa muuten kuin vallankumoustaistelun tietä. Jos haluat rauhaa, järjestä vallankumoustaistelu imperialistien sakkia vastaan, oman »isänmaan» hallituksia vastaan.

Kautskyn, Haasen, Ledebourin ja englantilaisten sosiali-pasifistien saarnaama sosiali-pasifismi on yleensä vain yksi laji sitä kansanjoukkojen pettämistä, jota shovinismi yleensä on. »Kansainvälisten sovinto-oikeuksien», »asteettaisen aseistariisumisen», »demokraattisen rauhan» ohjelma on yksinkertaisesti poroporvarillinen utopia, joka loitontaa työläisiä vallankumoustaistelusta, joka levittää harhakuvia, turhia toiveita, että muka rauhallinen kapitalismi, kapitalismi ilman sotia, ilman militarismia, ilman imperialistisia rosvouksia olisi mahdollinen.

Näin selitimme me.

Ja merkillistä: konferenssissa oli sosiali-pasifisteja. Niitä oli italialaisen enemmistön keskuudessa, niitä oli saksalaisten ledebourilaisten joukossa, niitä oli ranskalaisten joukossa (Brisonne piti ensin yksinkertaisena väärinkäsityksenä meidän päätöslauseemme sitä osaa, joka puhui pasifismia vastaan), niitä oli venäläisissä kautskylaisissa (Axelrood). Ja yhtäkaikki eivät ne voineet esiintyä omine ehdotuksineen eivätkä tarjota mitään eheää.

Ja huomatkaa edelleen: muodollisesti II Internatsionaale tässä kysymyksessä seisoi sosiali-pasifistien puolella. Vielä Köpenhaminan kongressissa (v. 1910) oli vieläkin kerran toistettu koko tämä viisastelu »pakollisista sovinto-oikeuksista» y.m. Ja yhtäkaikki sosiali-pasifistisille aineksille Kienthalissa kävi jo mahdottomaksi katsoa menneisyyteen»; he eivät voineet ryhtyä vakavaan taisteluun vallankumouksellisia sosialisteja vastaan, ja olivat pakoitetut rajoittumaan ainoastaan korjauksiin ja lievennyksiin.

Zimmerwaldilaisen vasemmiston tässä kysymyksessä esittämään päätöslauseeseen yhtyi tällä kerralla uusia aineksia: italialaisten edustaja Serrati, serbialainen Kantslerovitsh, enemmistö sveitsiläisistä. Perustaksi otettiin Grimmin väitelmät, jotka, paljosta kyllä vaijeten, menivät kuitenkin samaan suuntaan. Grimmin väitelmissä oli kohta kansojen itsemääräämisoikeutta vastaan — tavallisine muka tieteellisine »perusteluineen» siinä mielessä, että tämä vaatimus on mahdoton »toteuttaa» j.n.e. Heti meidän ensi ehdotuksemme johti tämän kohdan poistamiseen. Komiteassa tekemämme muutosehdotus, joka puolusti kansojen itsemääräämisoikeutta kumouksellisessa hengessä, oli lykätty kysymyksen kypsymättömyyden vuoksi.

Konferenssin hyväksymät väitelmät kohdistuivat kokonaisuudessaan sosiali-pasifismia, kautskylaisuutta vastaan. Mutta tämä ei vielä lainkaan merkitse, että Zimmerwald kertakaikkiaan olisi luopunut sosiali-pasifistisista utopioista. Ei ollenkaan; uusinnat eivät ole ainoastaan mahdollisia, ne ovat vieläpä mahdottomia välttääkin. Riittää, kun sanotaan, että italialaisten enemmistö, vaikka äänestäkin puolesta, kuitenkin teki »huomautuksia» kaikkiin tärkeimpiin kohtiin nähden.

Järjestelmällistä propagandaa sosiali-pasifismia vastaan tulee harjoittamaan ainoastaan vasemmisto. Mutta koko konferenssin hyväksymä päätöslause voi tehdä meille suuren palveluksen tässä meidän propagandassamme. Se johtaa nämä kysymykset pohdinnan alaisiksi kaikissa puolueissa, kuten ne joutuivat jo italialaisessa lehdistössä. Ja jo yksistään tämä on aimo askel eteenpäin.

Konferenssin hyväksymä manifesti on meidän katsantokantamme mukaan konferenssin heikoin asiakirja. Se on kompromissin tulos ranskalaisten kanssa. Siinä ei ole täsmällisyyttä, ei selvyyttä. Sen parhaimmat kohdat ovat ne, joissa langetetaan ehdoton tuomio sosiali-shovinisteista, jotka se rinnastaa lahjottavissa olevaan sanomalehdistöön ja hallituksen käskyläisiin.

 

5. Mitä sitten?

Toinen Zimmerwald-konferenssi tietää epäilemättä askelta eteenpäin. Vasemmistolaisten vaikutus osoittautui paljoa suuremmaksi kuin Zimmerwaldissa. Ennakkoluulot vasemmistoa vastaan vähenivät. Ja kuitenkin, tokkohan voidaan sanoa, että arpa on heitetty, että zimmerwaldilaiset lopullisesti ovat astuneet virallisista »sosialisteista» eroamisen tielle, että Zimmerwaldista on kehkeytynyt III:nnen Internatsionaalen sikiö? Ei, tätä ei omatunto salli sanoa. Enin, mitä voidaan sanoa, on, että mahdollisuudet tällaiseen vallankumouksellisille sosialisteille suotuisaan asiain käänteeseen ovat nyt suuremmat, kuin mitä ne olivat Zimmerwatdin jälkeen. Mutta uudet horjumiset, uudet myönnytykset sosiali-shovinisteille — etenkin sodan jälkeen näiden herrat ja isännät (porvaristo) suvaitsevat sallia heidän sanoissa »vasemmistua» — ovat mitä suurimmassa määrin mahdollisia. Pois harhaluulot! Zimmerwaldilaisilla on oma suuri oikea siipensä. Sitä, pysyykö se kanssamme loppuun asti, ei kukaan voi vakuuttaa.

Konferenssin jälkeen piti istuntojaan »laajennettu Bernin sosialistinen komissiooni», jonka konferenssi oli valtuuttanut ratkaisemaan koko joukon tärkeitä asioita. Muun muassa heräsi kysymys, kuinka on suhtauduttava puolueettomien maitten konferenssiin, jota Huysmanns ja Kumpp. puuhaavat kesäkuun puolivälissä kokoontuvaksi. Martov ehdotti, että suositeltaisiin osanottoa. Ja hänen ehdotuksensa sai puolelleen täsmälleen puolet annetuista äänistä. Viisi ääntä annettiin Martovin ehdotuksen puolesta ja viisi Sinovjevin (että jäätäisiin Kienthalissa hyväksytyn päätöksen kannalle)[3*].

Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee sitä, että heti kohta, kun vain tarjoutui vähäinenkin mahdollisuus »joutua harhaan», puolet zimmerwaldilaisista eksyikin...

Huysmannsin kesäkuun konferenssiin tulevat nähtävästi ottamaan osaa puolueettomien maiden zimmerwaldilaiset. Minkälaiseksi muodostuu tämä ensimmäinen kohtaus — etuvartiokahakaksiko II:n ja III:nnen Internatsionaalen välillä, vaiko sovinnon aluksi zimmerwaldilaisten oikean siiven ja sosiali-shovinistien »vasemman» siiven kesken — osoittaa meille tulevaisuus.

Ja sitten? Edelleen on taisteltava meidän omaksumamme suunnan puolesta, vallankumouksellisen sosialidemokratian, III:nnen Internatsionaalen puolesta! Zimmerwald–Kienthal ovat osoittaneet, että meidän tiemme on oikea. Eri työväenpuolueitten keskuudessa sattuneet tapaukset vakuuttavat meitä siitä joka hetki. Kaksi ohjelmaa, kaksi leiriä, kaksi mailmaa, kaksi Internatsionaalea. Tähän vie liikkeen kehitys, tähän johtaa nykyinen pula. Venäjän työläiset voivat tehdä koko paljon sen hyväksi, että tämä päämäärä mitä pikaisimmin saavutetaan.

Ei saata olla yhteyttä sosialistien ja porvariston käskyläisten välillä. Muranov ja Petrovski Venäjällä, Liebknecht Saksassa, Höglund Ruotsissa, Mc Lean Englannissa, — kaikki nämä »isänmaittensa» hallitusten vankiloihin heittämiä tovereitamme — tässä todelliset uuden työväen Internatsionaalen aatteen kannattajat.

Kolmannen Internatsionaalen puolesta!

10 päivänä kesäkuuta 1916.
G. Sinovjev.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Hävityksen ja kuoleman alaisille kansoille.

Toisen kansainvälisen Zimmerwald-konferenssin manifesti Euroopan kansoille.

Kaikkien maiden proletaarit, yhtykää!

Kaksi vuotta mailmansotaa! Kaksi vuotta tuhoa ja hävitystä! Kaksi vuotta veriuhreja ja hurjaa taantumusta!

Ken kantaa tästä edesvastuun? Ken piileskelee niitten takana, jotka heittävät palavan soihdun ruutitynnyriin? Ken on jo kauvan halunnut sotaa ja valmistellut sitä?

Kun me, sotivien ja puolueettomien maitten sosialistit, syyskuussa v. 1915 verisen mylläkän yli ojensimme toisillemme kättä ja yhdyimme Zimmerwaldissa sotakiihkon palavan raivon keskessä, sanoimme manifestissamme:

»Kapitalistisen yhteiskunnan vallanpitäjät, joiden käsissä on kansojen kohtalo, yksinvaltaisten niin hyvin kuin tasavaltaistenkin maiden hallitukset, salainen diplomatia, mahtavat työnantajajärjestöt, porvarilliset puolueet, kapitalistien lehdistö, kirkko kaikki ne ovat vastuussa tästä sodasta, jonka heitä elättävä ja heidän suojelemansa yhteiskuntajärjestys on aikaansaanut ja jota heidän edukseen käydään.»

»Kukin kansallisuus, sanoi Jaurès joitakin päiviä ennen kuolemaansa, kiisi palavan soihdun kanssa pitkin Euroopan katuja.»

 

*

 

Saatettuaan miljoonia ihmisiä hautaan, syöstyään suruun miljoonia perheitä, tehtyään miljoonia leskiksi ja orvoiksi, kasattuaan raunioita raunioitten päälle ja hävitettyään korvaamattomia kulttuuriarvoja, on sota joutunut umpikujaan.

Huolimatta suunnattomista uhrauksista kaikilla rintamilla, ei ole saavutettu ratkaisevia tuloksia! Saadakseen edes järkytettyä nämä rintamat, täytyisi hallitusten uhrata miljoonia ihmisiä.

Ei ole voittajia eikä voitettuja, taikka oikeammin, kaikki ovat voitettuja, toisin sanoen, kaikki ovat verestä menehtyneitä, kaikki ovat kurjuuteen vaipuneita, kaikki ovat näännytettyjä — sellainen on tämän kauhuja täynnä olevan sodan tulos. Näin ollen hallitsevien luokkien mielikuvitukselliset haaveet imperialistisesta mailmanherruudesta eivät toteutuneet.

Ja uudelleen osottautui, että ainoastaan ne sosialistit suorittavat kansojen eduille oikean palveluksen, jotka solvauksista piittaamatta esiintyivät kansallista mielettömyyttä vastaan ja vaativat pikaista rauhaa ilman väkivaltaisia aluevaltauksia.

Yhtykäämme sen vuoksi sotahuutoon:

Alas sota! Eläköön rauha!

Kaupunkien ja kylien työläiset!

Hallitukset, imperialistiset piirit ja heidän sanomalehdistönsä sanovat teille, että sotaa on jatkettava loppuun saakka, jotta sorretut kansat saadaan vapautetuksi. Kaikista tämän sodan aikana käytetyistä petkutuskeinoista tämä keino on karkein. Tämän yleisen teurastuksen todellinen tarkotus on eräitten turvaaminen sillä, jota he ovat ryövänneet vuosisatojen monien sotien kuluessa; toiset haluavat mailman uutta jakoa suurentaakseen valta-alueitaan: he tahtovat väkivalloin vallata uusia alueita, repiä kansat osiin, alentaa ne yksinkertaisten orjien ja heloottien asemaan.

Teidän halllituksenne ja heidän sanomalehdistönsä sanovat teille, että sotaa on välttämättä jatkettava, jotta saataisiin militarismi hävitettyä.

Älkää antako pettää itseänne! Tuon taikka tämän kansallisuuden militarismin voi syöstä alas vain se itse; ja kaikissa maissa on pyrittävä voittamaan se.

Teidän hallituksenne ja heidän sanomalehdistönsä sanovat myöskin teille, että sotaa on jatkettava, jotta se tulisi viimeiseksi.

Tämä on myöskin petosta. Ei koskaan sota ole hävittänyt sotaa. Päinvastoin! Se synnyttää kostonhalua, väkivaltaa.

Näin ollen jokaisen uhrauksen jälkeen teidän kiusaajanne tulevat vaatimaan teiltä uusia uhrauksia, eikä tästä noidutusta piiristä voi teitä pelastaa porvarilliset rauhantoimijatkaan.

On olemassa ainoastaan yksi keino torjua tulevat sodat! Se on valtiollisen vallan valloittaminen työväenluokalle ja kapitalistisen yksityisomaisuuden poistaminen.

»Pysyvä rauha» tulee olemaan sosialismin voiton tulos.

Proletaarit!

Ken saarnaa »sotaa loppuun saakka, voittoon asti»? Ne ovat sodan syntymiseen syyllisiä: lahjottava sanomalehdistö, sotahankkijat ja kaikki ne, jotka hyötyvät sodasta, ne ovat porvarillisia sotatunnuslauseita toistavia sosialipatriootteja, ne ovat taantumuksellisia, jotka sydämmensä syvyydessä iloitsevat siitä, että taistelukentällä tuhoutuvat ne, jotka vielä eilen olivat hallitsevien luokkien etuoikeuksien uhkana: sosialistit, ammattiliittojen jäsenet, kaikki ne, jotka kylvivät sosialismin siemeniä kaupungeissa ja kylissä.

Ne ovat »sota loppuun saakka»-politiikan kannattajia!

Heidän käytettävissään on valtiovalta, heidän käskettävänään on kansan myrkyttävä valheellinen sanomalehdistö, heille suodaan vapaus kiihottaa sodan jatkamisen puolesta, veristen uhrien ja hävitysten puolesta.

Uhreja olette te; teillä on oikeus nähdä nälkää ja vaijeta, teitä varten on sotatilan kahleet, sensuuri-kuonokoppa, vankilan kuollut ilma.

Te, kansa, työtätekevät joukot, te joudutte sodan uhreiksi, ja kuitenkaan ei tämä sota ole teidän.

Juoksuhaudoissa, etuvartiopaikoilla oleskelette te, kaupunkien ja maakylien työtätekevä kansa.

Rintaman takana te näette turvallisuudessa piileskelevinä rikkaat kätyreineen.

Heille sota on — toisten kuolo!

Ja jatkaessaan omaa luokkataisteluansa teitä vastaan vielä räikeämmässä muodossa kuin ennen, he saarnaavat teille kansalaisrauhaa. Riistäessään säälimättä teidän hätäänne, teidän tarpeitanne he tahtovat saada teidät pettämään velvollisuutenne luokkaanne kohtaan ja repivät sielustanne teidän parhaimman voimanne, sosialismin toiveenne.

Selvemmin kuin rauhan aikana esiintyy sodan aikana yhteiskunnallinen vääryys ja luokkuherruus.

Rauhan aikana kapitalistinen järjestelmä ottaa työläiseltä kaiken elämisen, sodan aikana se ottaa häneltä kaiken, jopa elämänkin.

Riittää murhia! Riittää kärsimyksiä!

 

*

 

Riittää myökin hävitystä!

Sillä teihin, työtätekeviin kohdistuvat nyt ja tulevat vielä kohdistumaan nämä kasatut rauniot.

Sadat miljoonat syöksyvät nyt sodanjumalan kitaan ja katoovat näin ollen kansan hyvinvoinnilta, sivistystarkoituksilta ja yhteiskunnallisilta reformeilta, jotka voisivat helpottaa teidän kohtaloanne, parantaa kansan sivistystä ja heikentää kurjuutta.

Mutta huomenna sälytetään teidän kuormitetuille olkapäillenne uusia raskaita veroja.

Riittää jo teidän työnne, teidän rahanne, teidän elinvoimanne tuhlausta! Taisteluun pikaisen ja ilman aluevaltauksia tapahtuvan rauhan puolesta!

 

*

 

Työtätekevien miesten ja naisten kaikissa sotaakäyvissä maissa on noustava sotaa ja sen seurauksia vastaan, puutetta ja kärsimyksiä vastaan, työttömyyttä ja nylkemistä vastaan. Nostakoot he äänensä heiltä otettujen kansalaisvapauksien puolesta, yhteiskunnallisen lainsäädännön puolesta, kaupunkien ja maakylien työtätekevien luokkien vaatimusten puolesta.

Avustakoot puolueettomien maitten proletaarit sotaakäyvien maitten sosialisteja näitten raskaassa taistelussa ja vastustakoot kaikin voimin sodan laajentumista uusille alueille.

Työskennelkööt kaikkien maiden sosialistit kansainvälisten konferenssien päätösten mukaisesti, joissa työväenluokan velvollisuudeksi määrätään käyttää kaikki voimansa sodan pikaiseksi lopettamiseksi.

Harjottakaa mitä kovinta painostusta valtiopäivämiehiinne, parlamentteihinne ja hallituksiinne.

Vaatikaa sosialististisia parlamenttiedustajia heti luopumaan hallitusten sotapolitiikan tukemisesta. Vaatikaa sosialistisia valtiopäivämiehiä tästä hetkestä alkaen äänestämään kaikkia sotamäärärahoja vastaan.

Työskennelkää kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ihmisteurastuksen mahdollisimman pikaisen lopettamisen puolesta.

Aselepo heti — se olkoon tunnussana! Taisteluun, hävityksen ja kuoleman alaiset kansat!

Rohkeutta! Muistakaa, että te muodostatte enemmistön ja että teillä, jos tahdotte, on valta.

Saakoot kaikkien maiden hallitukset nähdä, että viha sotaa vastaan kasvaa ja silloin on kansojen rauhan hetki lähestyvä. Alas sota!

Eläköön rauha, heti ja ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia tehtävä rauha! Eläköön kansainvälinen sosialismi!

Toinen Kansainvälinen sosialistinen Zimmerwald-konferenssi.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Zimmerwald-liitto lakkaa

Kolmannen Internatsionaalen perustavalle kokoukselle Moskovassa Maaliskuulla v. 1919 esitettiin seuraavansisältöinen

 

Selitys:

Zimmerwaldin ja Kienthalin konferensseilla oli merkityksensä silloin, kun oli tärkeätä yhdistää kaikki ne proletariaatin ainekset, jotka olivat valmiit yhdessä tai toisessa muodossa panemaan vastalauseensa imperialistista murhaamista vastaan. Mutta Zimmerwald-liittoon yhtyi, rinnan varmojen kommunististen ainesten kanssa, myöskin »keskusta-aineksia», pasifisteja ja horjuvia aineksia. Nämä keskustan ainekset ovat nyt, kuten Bernin konferenssi on osoittanut, sosialipatrioottien kanssa yhtyneet taistelua varten vallankumouksellista proletariaattia vastaan, käyttäen täten Zimmerwaldia taantumuksen hyväksi.

Samaan aikaan on kommunistinen virtaus monissa maissa kasvanut ja taistelu keskusta-aineksia vastaan, jotka jarruttavat sosiaalisen vallankumouksen kehitystä, on käynyt yhdeksi vallankumouksellisen proletariaatin tärkeimmistä tehtävistä.

Zimmerwald-liitto on elänyt yli aikansa. Kaikki, mitä Zimmerwald-liitossa oli todellisesti vallankumouksellista, siirtyy Kommunistiseen Internatsionaaleen.

Allamainitut Zimmerwaldiin osaaottaneet selittävät katsovansa Zimmarwald-järjestön lakkautetuksi ja kehoitamme Zimmerwald-liiton toimistoa luovuttamaan kaikki paperinsa Kolmannen Internatsionaalen Toimeenpanevalle Komitealle.

C. Racovski, N. Lenin, G. Sinovjev, L. Trotski, Frits Platten.

 

*

 

Kokous teki asiassa seuraavan päätöksen:

Kuultuaan kansainvälisen sosialistisen Zimmerwald-liiton toimiston sihteerin tov. Balabanovan selostuksen ja Zimmerwald-liittoon osaaottaneiden toverien Racovskin, Plattenin, Leninin, Trotskin ja Sinovjevin selityksen, Kommunistisen Internatsionaalen ensimäinen kongressi päättää katsoa Zimmerwald-liiton lakkautetuksi.

 


Kirjoittajien huomautukset:

[1*] Tässä mielessä Bernin Kansainvälinen Sosialistinen Komissiooni teki vieläpä virallisenkin ilmoituksen sanomalehdissä, ilmoituksen, joka synnytti mielissä ei niinkään vähän sekavuutta ja jonka Komissiooni teki ominpäinsä; mitään äänestystä, mitään pohdintaa ei kysymyksestä zimmerwaldissa ollut. Kienthalissa Bernin Komissioonin edustaja tov. Grimm meidän vastalauseisiimme vastaili kierrellen ja kaarrellen, peruuttaen kuitenkin puolittaisesti (ainakin sanoissa) yllämainitun ilmoituksen. Hän antoi ilmoitukselle sellaisen tulkinnan, että se tarkoittaakin vain sitä tapausta, jos Kansainvälinen Sosialistinen Toimisto luopuu politiikastansa ja tosiasiallisesti asettuu zimmerwaldilaiselle pohjalle. Me vaadimme tämän merkittäväksi pöytäkirjaan.

[2*] Aikakauslehdessä »Uusi elämä» tov. Grimm seuraavasti selittää sitä seikkaa, että konferenssi kieltäytyi vaatimasta Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston koollekutsumista. Hän kirjoittaa: »Monet sosialistit arvelevat, että internationalistisen osakeyhtiön voimaansaattaminen riippuu ainoastaan Haagin Toimiston toiminnasta. Tämä ei ole totta. Sen tulee kasvaa itse joukkoliikkeen uumenista eri maissa, ja vain silloin käy mahdolliseksi kansainvälisen keskuselimen hedelmöittävä toiminta. Tällä (!) perusteella (aus diesem Grunde) konferenssi luopui vaatimasta Toimiston pikaista koollekutsumista.»
Tämä tov. Grimmin vakuutus ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Millä muulla perusteella hyvänsä, mutta ei vain »tällä», konferenssi kieltäytyi vaatimasta Toimiston kokoontumista. Tällaista perustelua ei esittänyt yksikään edustaja.
Että ilman liikettä eri maissa mikään keskuselin ei mitään voi aikaansaada, se on luonnollisesti pyhä totuus. Mutta tässä sillä ei ole lainkaan mitään merkitystä. Sillä tämä totuus on sovellutettavissa myöskin siihen keskuselimeen nähden, jona on Bernin Kansainvälinen Sosialistinen Komissiooni.
Konferenssi luopui vaatimasta Kansainvälisen Sosialistisen Toimiston koollekutsumista, koska siellä ei ollut varmaa enemmistöä, joka olisi voinut ainakaan silloisissa olosuhteissa avoimesti puolustaa sopimusta sosiali-shovinistisen Toimiston kanssa, ja kun samaan aikaan oli olemassa huomattava vähemmistö, joka taisteli päättävästi tätä vastaan. Tov. Grimm olisi tehnyt paremmin, jos hiin olisi katsonut totuutta suoraan silmiin, eikä turvautuisi hiusta halkoviin diplomaattisiin selityksiin...

[3*] Saksalaisiin lehtiin ilmestyneet tästä poikkeavat tiedot eivät pidä yhtä totuuden kanssa. Virallisessa kirjeessään kokouksen puheenjohtaja tov. Grimm vahvistaa meidän numerojemme todenperäisyyden.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Vladimir Lenin, »'Aseistariisuutumis'-tunnuksesta». MIA huom.

[2] Ks. Vladimir Lenin, »Imperialismi ja sosialistisen liikkeen hajaannus». MIA huom.

[3] Ks. Grigori Zinovjev, »Kommunistinen Internatsionaale». MIA huom.

[4] Ks. Vladimir Lenin & Grigori Zinovjev, »Sosialismi ja sota». MIA huom.

[5] Ks. Vladimir Lenin & Grigori Zinovjev, »Sosialismi ja sota». MIA huom.

[6] O. K. = Organisatsionikomitea. Venäjän Sos.-Dem. puolueen menshevikkiryhmän keskus. Keskuskomiteassa olivat bolshevikit. Y. S.

[7] Ks. Karl Marx ja Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.