Karl Kautsky (toim.)

Sosialismin historia II

1895


V osa.

Kommunistiset ja kansanvaltaissosialistiset virtaukset
Englannin vallankumouksen aikana 17:nnellä vuosisadalla.

I luku. Johdannoksi.

Kirj. Eduard Bernstein.

Englanti teki porvarillisen vallankumouksensa yksinvaltaista itsevaltiutta vastaan puoltatoista vuosisataa aikaisemmin kuin Ranska ja olosuhteiden vallitessa, jotka melkoisesti erosivat Ranskan suuren vallankumouksen aikakauden olosuhteista. Siitä huolimatta huomaa molempien vallankumousten asemassa ja kulussa sangen oleellisia yhtäläisyyksiä. Eräässä Preussin maaliskuunvallankumousta käsittelevässä kirjotuksessa, joka on julaistu »Neue Rheinische Zeitung»-lehdessä joulukuussa 1848, tekee Karl Marx seuraavia vertauksia 17:nnen vuosisadan englantilaisen ja 18:nnen vuosisadan ranskalaisen vallankumouksen välillä:

»V. 1648 (se on vallankumouksessa, joka tuona vuonna Englannissa nosti hallitukseen independentien puolueen, E. B.) oli porvaristo liitossa nykyaikaisen aatelin kanssa kuninkuutta, läänitysaatelistoa ja vallassaolevaa kirkkoa vastaan. V. 1789 oli porvaristo liitossa kansan kanssa kuninkuutta, aatelia ja vallasolevaa kirkkoa vastaan.

»Vuoden 1789:n vallankumouksella oli (ainakin Europassa) esikuvanaan vain vuoden 1648:n vallankumous, vuoden 1648:n vallankumouksella vain Alankomaiden kapina Espaniaa vastaan. Molemmat vallankumoukset olivat ei vain aikaansa vaan myöskin sisällykseensä nähden vuosisataa esikuviansa edellä.

»Molemmissa vallankumouksissa oli porvaristo se luokka, joka todellisuudessa oli liikkeen etunenässä. Köyhälistöllä ja porvareihin kuulumattomilla kansalaisten ryhmillä joko ei ollut mitään eri etuja valvottavanaan kuin porvaristolla tai eivät he vielä muodostaneet mitään itsenäisesti kehittynyttä luokkaa tai luokkaosaa. Missä he senvuoksi vastustivat porvaristoa, kuten esim. 1793–1794 Ranskassa, taistelivat he vain porvariston etujen puolesta, joskaan eivät porvariston tavalla. Koko ranskalainen terrorismi ei ollut muuta kuin alhaisolainen keino selvitäkseen porvariston vihollisista, yksinvallasta, läänitysvallasta ja poroporvaristosta.

»Vuosien 1648:n ja 1789:n vallankumoukset eivät olleet mitään englantilaisia ja ranskalaisia vallankumouksia, ne olivat yleis-europalaisia vallankumouksia. Ne eivät merkinneet yhteiskunnan määrätyn luokan voittoa vanhasta valtiollisesta järjestyksestä; ne olivat valtiollisen järjestyksen julistamisia uudelle europalaiselle yhteiskunnalle. Porvaristo voitti niissä; mutta porvariston voitto oli silloin uuden yhteiskuntajärjestelmän voitto, ne merkitsivät porvarillisen omaisuuden voitolle pääsyä läänityslaitoksellisesta, kansallisuuden voittoa nurkkakuntaisuudesta, kilpailun voittoa ammattikunnasta, jakamisoikeuden voittoa majoratioikeudesta, maan omistajan herruuden voittoa maan herruusvallasta omistajaan nähden, valistuksen voittoa taikauskoisuudesta, perheen voittoa sukunimistä, teollisuuden voittoa ylpeästä laiskuudesta, porvarillisen oikeuden voittoa keskiaikaisista etuoikeuksista.» (»Neue Rhein, Zeitung» joulukuun 15 p:nä 1848.)

Luonnollisesti on viimeksi sanottuun nähden otettava huomioon molempien vallankumouksien aikaero. Kaiken kaikkiaan oli Englanti vallankumouksensa aikana yleisessä kehityksessä vuoden 1789:n Ranskaan verraten yli sata vuotta jälessä ja sen yhteiskunnallinen kokoomus oleellisissa kohdin toinen. Ero ei kumminkaan ollut kaikissa kohdin samanlaatuinen, ero ei kaikkialla ollut ilmaus vähemmän edistyneestä kehityksestä. Englannilla oli enää vain osa vanhasta läänitysaatelistostaan, sen maalaisylimystön suurimman osan omistusoikeudet olivat myöhäisemmältä ajalta, ja sen suurtilalliset hoitivat talouttaan jo suurimmaksi osaksi porvarillisten periaatteiden mukaisesti. Englannissa oli lukuisa vapaa talonpoikaisto, ja sen porvaristolla oli jo melkoinen taloudellinen voima. Tässä viimeksimainitussa oli tosin vielä melkoisessa määrin ammattikunnallisia aineksia, sen elintavat karkeita ja sen henkinen näköpiiri verraten rajotettu tai joka tapauksessa rajotetumpi kuin hovin ympärille ryhmittyneen yhteiskunnan. Mutta henkinen ahdasjärkisyys ei suinkaan ole minään voimakkaana toiminnan esteenä, yksipuolisuudessa on usein politisen menestyksen salaisuus ja lopuksi oli 17:nnen vuosisadan Englannin porvaristoa ja porvaristunutta maanomistajaluokkaa vastassa myöskin kuninkuus, jonka yksinvaltainen hallitus ei milloinkaan ollut niin loistokasta kuin bourbonien Ludvig XIV:nnen aikana.

Enemmän Englannin yhteiskunnallisista oloista sen vallankumouksen aattona toisessa kohdin. Huolimatta kaikista tässä suhteessa olevista erilaisuuksista sen ja Ranskan välillä, huolimatta molempien maiden valtiollisten olojen erilaisuuksista niiden vallankumouksien alussa ja huolimatta näiden viimeksimainittujen erilaisista lähtökohdista, voi niitä vertailla, yhtä hyvin kuin niiden historialliseen tulokseen, myöskin niiden muodolliseen kulkuun nähden. Samoin kuin suuri ranskalainen vallankumous, meni englantilainenkin, jota Englannin virallinen historiankirjotus vastakohdaksi whigien vuonna 1688 toimeenpanemalle »kunniakkaalle vallankumoukselle» tähän asti on nimittänyt »kapinaksi», mutta joka yhä enempi vallottaa ansaitsemansa nimen — meni tämä suuri liike jatkuessaan paljon yli alussa julistettujen päämäärien; sekin johtaa, saaden innostusta kaiken kaikkiaan vähemmän roomalaisesta ja kreikkalaisesta kirjallisuudesta kuin vanhastatestamentista, vallankumousta vastaan asettuvan Herran voidellun mestaukseen; sekin näkee samoin useiden puolueiden ja niiden takana olevien yhteiskuntakerrosten astuvan toisensa jälkeen etualalle ja ottavan liikettä johtavan tai — missä eivät siihen kykene — sitä eteenpäin ajavan osan; sekin loppuu jonkun aikaa kestäneen sotilasdiktaturin jälkeen joksikin aikaa olojen ennalleen palauttamisyritykseen, joka, samoinkuin Ranskassakin, osottautuu kumminkin mahdottomaksi ja loppuu kapinan laimeaan uudistukseen — jo mainittu whigien vallankumous v. 1688 — joka sitte toteuttaa sen, mitä alkuaan oli valtiollisesti aiottu. Englannin vallankumouksella on presbyteriläisissä girondistinsa, independenteissä jakobininsä, vuoripuolueensa, ja levellereissä hebertistinsä ja babouvistinsa. Cromwell oli Robespierre ja Bonaparte yhtenä henkilönä; sen Marat ja Hebert yhtenä henkilönä oli John Lilburne, levelleri. Kaikki nämä vertaukset ovat, kuten itsestään selvää on, paikallaan vain määrätyillä ehdoilla. Tähän asti ei ole ollut olemassa koko levelleriliikkeen ja sen kanssa saman aikuisten tai sen haaroina Englannissa ilmenneiden alempien kansaluokkien asiaa ajaneiden liikkeiden yhtenäistä järjestelmällistä esitystä. Sellaisen aines on tavattoman hajallaan ja osaksi vielä kokonaan ilmituomatta. Osaksi on siihen syynä se, että nämä liikkeet enimmäkseen esiintyvät uskonnollisessa asussa; maallisen ja kirkkohistorian kirjottajat johtuvat sen kautta käsittelemään niitä vain uskonnollisten uudistusliikkeiden sivuilmauksina tai sitä mukaa olemaan niitä vallan huomioonottamatta. Yksinpä sosialistitkin ovat antaneet uskonnollisen verhon pelästyttää itseään tutkimasta puheenaolevia liikkeitä ydintä myöden. He unohtivat, että samalla uskonnollisella muodolla on eri aikoina ollut sangen erillainen merkitys. Muuten tulemme näkemään, miten ohut tämä kuori useissa tapauksissa oli.