Sillä välin oli parlamenttipuolueiden suhteessa toisiinsa, kuninkaaseen ja armeijaan tapahtunut siirroksia; missä olivat vastakkaisuudet tulleet ilmeisemmiksi, missä taas oli tapahtunut jonkinlaista lähentymistä.
Kaarle I:nen oli keväällä 1646 paennut skotlantilaisten leiriin, mutta nämä luovuttivat hänet velkana-olleiden apumaksujen suorittamista vastaan englantilaisille vastustajilleen jotka aluksi sulkivat hänet northamptonshirelaiseen Holdenbyn tai Holbyn linnaan. Sieltä käsin koetti hän vehkeillään saada vuorotellen parlamenttia ja armeijaa yllytetyksi toisiaan vastaan. Sotajoukko oli maan järjestynyt kansanvalta; sen miehistönä olivat talonpojat ja käsityöläiset; johtajat olivat, presbyteriläisten kenraalien erottua, osaksi noista joukoista kohonneita, osaksi mielipiteiltään jyrkempiä omistavien luokkien jäseniä. Ja vaikka viimeksimainittujen ja joittenkin armeijan joukkojen välillä jo olikin ilmennyt kaikenlaista erimielisyyttä, oli kummallakin osalla kumminkin vielä toistaiseksi jotakin yhteistä etua valvottavana parlamenttia vastaan, jossa maanomistajien ja suurporvariston edut olivat määräävinä. Parlamentin enemmistöstä oli nimittäin, kun kuninkaalla ei enään ollut mahdollisuutta sotavoimin nousta sitä vastaan, nopeasti kadonnut ihastus voittoisaan omaan sotajoukkoon, jonka murina tunnettiin ja jolle oltiin velkaa melkein vuoden palkka. Koetettiin vapautua sen vaikutuksesta päästämällä osa rykmenteistä sotapalveluksesta ja jakamalla loput eri paikoille. Mutta johtajat ja sotamiehet huomasivat tarkotuksen ja vastasivat julistautumalla itsenäiseksi vallaksi. Sotamiehet loivat itselleen kauttaaltaan kansanvaltaisen laitoksen, »agitatorit». Sana on johdettu sanasta »agitate», johtaa jonkun asioita, ja oli sillä alkuansa sama merkitys kuin nykyisin sanalla edusmies tai luottamusmies. He olivat sotamiesten asiamiehiä, ja oli heillä sellaisina, Lilburnen vaikutuksen alaisina, joka aina oli yhteydessä heidän kanssaan, mitä suurin vaikutus tapausten kulkuun, usein ovat he johtaneet asiat päätökseenkin.
Upseerien ja pääesikunnan täytyi, tahtoivatpa tai eivät, tunnustaa uusi laitos. Sovittiin siitä, että jokaisen rykmentin piti valita kaksi »agitatoria», vieläpä saatiin ne valita vain miehistön tai aliupseerien riveistä; näiden »agitatorien» yhdessä aina kahden virassaolevan upseerin kanssa rykmenttiä kohti, piti muodostaa »armeijan neuvosto». Siten kokoonpantu neuvosto oli kaikenlaisissa neuvotteluissa parlamentin kanssa, ja kun ne eivät johtaneet toivottuun tulokseen, pidettiin suuri armeijan kokous eräällä Newmarketin kaupungin läheisellä kankaalla ja siellä hyväksyttiin — 4 p:nä heinäkuuta 1647 juhlallisella tavalla manifesti, jossa julistettiin, ettei armeija ole mikään palkkajoukko, joka olisi pestattu valtiovallan mielivaltaa palvelemaan, vaan — sananmukaisesti — »Englannin kansan vapaita miehiä, jotka olivat kokoontuneet ja aseihin jääneet tietäen ja tietoisina puolustaakseen omiansa ja kansan vakuutettuja oikeuksia ja vapauksia», ja että he, upseerit ja sotamiehet, allekirjotuksellaan sitoutuvat olemaan ennen hajaantumatta tai olemaan antamatta hajottaa itseään rykmentittäin tai joukottain, ennenkuin ovat saaneet varmuuden siitä, että »meitä valtion kansalaisina ja muita Englannin vapaasyntyisiä kansalaisia ei enään aseteta sellaisten sortotoimenpiteiden, väkivallantöiden ja epäkohtien alaisiksi kuin tähän asti.»
Vielä suurempi samansuuntainen mielenosotus — saapuvilla on 21,000 miestä — pidetään kuutta päivää myöhemmin Triploe-Heathilla, lähellä Cambridgea. Pääesikunnasta sotamiehiin asti ovat kaikki yksimielisiä siitä, että ei anneta tyydyttää itseään puheenparsilla, ja edetään St. Albansiin, pääkaupunkia yhä lähemmäksi. Parlamentti vastaa siihen julistuksella, jonka mukaan kaikki ne, jotka eroavat armeijasta, saavat maksamatta olevat palkkansa ja, aina miten haluavat, matkarahan Amerikaan tai Irlannin varusarmeijaan; parlamentti asettaa »turvallisuusvaliokunnan», joka rupee yhteyteen Cityn kansanpuolustusjoukkojen johtajien kanssa järjestääkseen asestetun vastarinnan armeijaa vastaan; Cityn oppipojat[1] sekä palveluksesta päässeet sotilaat, merimiehet y. m. tunkeutuvat Cityn presbyteriläisten hiljaisella suostumuksella 26 p:nä heinäkuuta parlamenttiin, estävät independentisiltä edustajilta pääsyn kokoushuoneeseen ja pakottavat presbyteriIäisen enemmistön antamaan armeijalle vihamielisen lausunnon. Senjälkeen valtaa armeija 7 p:nä elokuuta 1647 Lontoon »suojellakseen parlamenttia», ja yksitoista presbyteriläistä edustajaa, jotka armeijaa vastaan suunnatuista päätöksistä ja toimenpiteistä keskusteltaessa olivat erikoisesti tehneet itsensä huomatuiksi, suletaan parlamentista, jonka jälkeen he, kolmea poikkeusta lukuunottamatta, lähetetään maanpakoon. Sitte pakottaa Cromwell 20 p:nä elokuuta, »käsi miekalla», parlamentin tekemään päätöksen, joka kumoo parlamentin pakotuksenalaisena tekemät päätökset ja määrää, että noihin istunnoihin osaaottaneista voidaan kaikki ne alahuoneen jäsenet, jotka olivat suosineet pakotusta tai koettaneet saada hyväksytyksi sen alaisena tehtyjä päätöksiä, vangita kapinaan syyllisinä. Tämä saattaa edelleen useat presbyteriläiset tuittupäät jäämään hyväksi aikaa pois istunnoista, niin että vaaka alahuoneessa yhä enemmän kallistuu independentien puolelle.
Mutta armeija peräytyy toistaiseksi Putneyn esikaupunkiin pitääkseen silmällä mitä edelleen tapahtuisi. Niin pitkälle oli kaikki käynyt hyvin. Mutta kun tämä hetkellinen voitto parlamentista oli saavutettu, alkaa kumminkin mielipiteiden vastakkaisuus independentien leirissä saada selvemmän muodon. Kesäkuun alussa oli muuan rakuunajoukko vänrikki Joycen, erään eversti Whalleyn rykmentin »agitatorin», johdolla vienyt kuninkaan Holmbyn linnasta Newmarketiin, kuten epäiltiin — Cromwellin salaisesta käskystä. Näyttää kumminkin siltä kuin Cromwellin vastaväitteissä, ettei hän ollut määrännyt mitään sellaista tehtävää, olisi sikäli perää, että hän vain oli antanut suostumuksensa siihen, että lähettämällä luotettavia sotamiehiä Holmbyyn hankittaisi varmuus kuninkaan pysymisestä paikalla, s. o. estettäisi nuo nyt niin epäluotettavat skotlantilaiset viemästä häntä pois, mutta että agitatorit pitivät varmimpana saattaa Kaarle armeijan välittömään piiriin ja omalla valtiudellaan kävivät yli ohjeidensa. Missään tapauksessa ei tapahtunutta muuttoa kuitenkaan oltu peruutettu. Kun armeija sitte marssi Lontoota yhä lähemmäksi, oli myöskin kuninkaan oleskelupaikkaa siirretty yhä lähemmäksi Lontoota, ja vihdoin määrättiin Kaarlen olinpaikaksi kardinali Wolseyn rakentama Hamptonin linna lähellä Lontoota. Mutta sensijaan että juonittelut nyt olisivat loppuneet, alkoivat ne vasta oikein. Parlamentissa olivat presbyteriläisten tappelukukkojen[2] poistamisen ja poistumisen jälkeen independentit ja presbyteriläiset likipitäen yhtä voimakkaina vastakkain, mutta viimemainitut halusivat hillittömästi saada aikaan sopimusta kuninkaan kanssa. Tämä saattoi armeijan independentien johtajat samoin puolestaan käymään neuvotteluihin kuninkaan kanssa, etteivät presbyteriläiset voisi heitä ehkäpä myydä. Kaarle käytti tätä asemaa taitavasti hyväkseen. Hän ei ollut milloinkaan arkaillut juonitteluissa eikä kammonut, ollessaan tietoinen jumalan-armoisuudestaan, mitään valhetta eikä mitään petosta, kun hän niistä vaan voi toivoa saavansa hyötyä. Hän oli aikonut Cromwellin osaksi, kuten anastetuista kirjeistä myöhemmin kävi ilmi, hirttonuoran, mutta käyttäytyi häntä kohtaan niin kuin olisi hän määrännyt hänet pääsemään korkeimmille kunniasijoille. Puolinaisilla lupauksilla, jotka hän minä hetkenä tahansa voi peruuttaa, oli hän koettanut taivuttaa noita kanssaan neuvottelevia puolueita, eikä ensinkään ruvennut omantunnonvaivoihin siitä, että tänään neuvotteli Cromwellin ja tämän vävyn Iretonin, huomenna Skotlannin ja Englannin presbyteriläisten ja näiden selän takana Irlannin katolilaisten kanssa, voidakseen aina asianhaarojen mukaan käyttää toisia näistä toisia vastaan. Samalla oli hänellä Hampton-Courtissa täydellinen hovi, hän kohteli tuhansia sinne retkeileviä lontoolaisia erinomaisen rakastettavasti ja näki senvuoksi osakkeidensa hinnan päivä päivältä nousevan.
Sotamiehet ja muut armeijan jyrkemmät ainekset huomaavat sen, katkeroittuen yhä enemmän. Senkö vuoksi olivat he lukemattomissa otteluissa taistelleet Kaarlen vieraita palkkajoukkoja vastaan? He olivat panneet tavaransa ja henkensä alttiiksi taistelussa niitä vastaan, ja nyt vaihtoivat heidän johtajansa herttaisia kohteliaisuuksia hänen kanssaan ja suvaitsivat, että hänelle, voitetulle, annettiin voittajan kunnia ja asema osaksi. Minkälaista kieroa peliä Kaarle pelasi, sitä voivat he yhtä vähän nähdä kuin heidän johtajansakaan, mutta he näkivät, ja näkivät selvästi, mihin peli johti ja että heidän johtajansa pelasivat virheellisesti ja olivat, joko sitte päättämättömyyttään tai kunnianhimosta, pettämäisillään heidän asiansa. Armeijassa ruvetaan käyttämään katkeraa sanaa »herroista (= gentlemen) independenteistä» — ja armeijan »grandeista», »suurista», vastakohtana »kunnialliselle nimisanalle sotamiehet» — jota talonpojat ja käsityöläiset sotajoukossa käyttivät nimenään. Mutta näitä tai heidän asiansa esittäjiä, jyrkempiä »agitatoreja», moittivat »grandit» puolestaan siitä, että he muka ovat »tasottajia» — »levellerejä».
Vihdoin kohoo tyytymättömyys niin suureksi, että yksin suuri määrä upseerejakin julkisesti ilmaisee tyytymättömyytensä iankaikkisten neuvottelujen ja venyttelyjen politikaan. »Agitatorit» kokoontuvat ja laativat tasavaltalais-kansanvaltaisen julistuksen, jolle antavat nimen: »Kansansopimus yleisen oikeuden pohjalla kaikkien ennakkoluulottomien ihmisten yhdistämiseksi», ja Kansansopimuksen toteuttaminen on tästä alkaen kaikkien »levellerien» tunnuslauseena. Tämä kansansopimus, joka jo sisälsi melkein kaikki valtiolliset ja taloudelliset vaatimukset, joita myöhemmin vielä puheeksi tuleva, keväällä 1649 laadittu saman niminen levellerien julistus sitte kehitti, julisti, kuten toisenkin agitatorien piiristä lähteneen lentokirjasen, jolla oli nimenä »Armeijan asia» ja joka ruoski m. m. parlamentin harjottamaa takavarikkoon otettujen kirkontilojen häpeällistä hoitoa y. m., parlamentin kapinalliseksi ja sen laatijat rangaistaviksi. Pääesikunta, vaikka sitä kirjasissa oli arvosteltu yhtä ankarasti kuin parlamentin enemmistöä, ryhtyi neuvotteluihin. Se voi esiintyä sitä vähemmän päättäväisesti levellerejä kohtaan, kun useat korkea-arvoiset upseerit julkisesti suosivat näitä. Toiselta puolen ei Cromwell, vaikka pitikin esim. levellerien äänioikeusvaatimusta arveluttavana, voinut muitta mutkitta selittää hyväksyvänsä kuninkaallisen mahtivallan syrjäyttämistä, niin kauan kuin hän itse vielä oli neuvotteluissa kuninkaan kanssa. Lyhyesti sanoen, neuvottelut päättyivät tuloksettomasti, tyytymättömyys ja molemminpuolinen epäluuloisuus tulevat yhä suuremmiksi ja agitatorit uhkaavat lopulta ryhtyä omin neuvoin äärimäisiin keinoihin.
Kuninkaalle käy ilma epämieluisaksi. Kuten sanotaan, sentähden että hänelle kerrotaan levellerien muka vehkeilevän hänen henkeään vastaan, jättää hän 11 p:nä marraskuuta 1647 yöllä ja sumuisella säällä Hampton-Courtin ja lähtee Wightin saarelle, jossa saaren kuvernööri ja yllämainittu eversti Hammond, sijottaa hänet Carisbrookin linnaan. Levellerien mielipiteen mukaan olivat tämän kuninkaan paon aikaansaaneet pääesikunta, armeijan »grandit» ja ennen kaikkea Cromwell, voidakseen sitte sitä häiritsemättömämmin ja huomaamattomammin neuvotella hänen kanssaan, mutta tämänaikaiset Cromwellin kirjeet osottavat, että tämä epäluulo oli vähän perusteltu. Mutta joka tapauksessa, epäluulo oli nyt olemassa, vieläpä oli sitä useissa korkea-arvoisissa upseereissakin, ja yhä lukuisammat agitatorit ja sotamiehet uhkasivat kapinalla, jollei vakavasti ryhdyttäisi toteuttamaan »Kansansopimusta». Lilburne, joka tähän aikaan sai jotenkin vapaasti liikkua (s. 118[2a]) ja joka, ellei yleensä Kansansopimuksen kirjottaja, niin kumminkin joka tapauksessa yksi sen sepittäjistä, kiihotti tätä mielialaa mitä innokkaimmin. Hänellä oli melkoinen vaikutus armeijaan. Hänen lentokirjasiaan luettiin armeijassa ahkeraan ja, kuten eräässä lordeille keväällä 1647 annetussa kertomuksessa mainitaan, sotamiehet »käyttivät niiden sanoja kuin valtion lakia». Myöskin sanotaan eräässä kirjotuksessa, että »koko armeija näyttää Lilburnelta ja olevan taipuvaisempi antamaan lakeja kuin niitä vastaanottamaan». Kokonaiset rykmentit, kuten Lilburnen veljen Robertin johtamat ratsumiehet ja eversti Harrisonin, erään viidennen monarkian hurmahenkisen kannattajan, jalkaväkirykmentti, oli voitettu asian puolelle. Epäluotettavat »agitatorit» jätettiin vaaleissa valitsematta ja heidän sijalleen asetettiin taattuja tasavaltalaisia. Cromwell, jolta tämä ei luonnollisesti jäänyt huomaamatta ja jolle juoruajat olivat kertoneet sellaistakin, että Lilburne ja muuan toinen »levelleri», jo mainittu majuri John Wildman, tahtoisivat toimittaa hänet petturina murhaamalla tieltä, ymmärsi nyt, mikä oli kysymyksessä ja että tätä agitatsionia vastaan täytyi ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Hän oli kyllin kauan epäröinnyt, todennäköisesti sen vuoksi, että hän kumminkin kammoi eikä omannut laillisia keinojakaan vetääkseen Kaarlea itseänsä edesvastuuseen. Mutta armeija vaati yhä äänekkäämmin »oikeutta» ja armeijan melkoisen osan kapina oli pahinta, mitä hänelle ja hänen puolueellensa voisi tapahtua. Armeijatta olivat he parlamentissa avuton vähemmistö, olihan heidät, huolimatta presbyteriläisten johtajien karkottamisesta, jo 13 p:nä lokakuuta taas kolmessa äänestyksessä, kun oli kysymys presbyteriläisyyden valtiollisesta järjestämisestä, voitettu. Hänen ja Iretonin lokakuussa käsiinsä saama Kaarlen kirje oli toiselta puolen hänelle osottanut, mitkä tämän todelliset aikeet hänen suhteensa olivat. Tässä täytyi neuvotella ja neuvoteltiinkin. Kolme eri rykmenttien kokousta määrättiin pidettäviksi, ensimäinen 15 p:nä marraskuuta Corkbush-Fieldillä, Waren luona, Hertfordin lähellä (noin 25 kilometrin päässä Lontoosta), ja tähän ensimäiseen yhtymätilaisuuteen kutsuttiin, sanotaan, tahallisesti ne rykmentit, jotka vielä olivat rauhallisimpia. Kun ne olivat puhuneet, niin oli odotettavissa, että heidän esimerkkinsä ei jäisi vaikuttamatta kapinallisiin. Eikä tämä laskelma, jos sellainen todella oli tehty, osottautunut vääräksi. Muun sai aikaan Cromwellin vaikuttava tarmokkuus sotapäällikkönä.
Suuri osa sotamiehistä ja monet upseerit pitivät Waressa merkkinä mielipiteistään lakissaan »Kansansopimus»-kirjasta, jossa esilauselmana oli: »Kansan vapaus, sotamiehen oikeus». Paitsi kurissa pysyviä rykmenttejä olivat nimittäin saapuvilla myöskin Robert Lilburnen ratsumiehet ja Thomas Harrisonin jalkaväki sekä huomattuja levellerejä muista rykmenteistä. John Lilburne, eversti Rainsborough, muuan urhoollisimmista sotapäälliköistä, joka vallankin Bristolin vallotuksessa oli kunnostautunut, majuri Scott ja muut tasavaltalaiset ratsastivat osastolta toiselle ja innostivat sotamiehiä pysymään lujina, vapauden asia kun oli kysymyksessä. Kuului kaikenlaisia huutoja, jotka Cromwellille eivät hyvää ennustaneet. Hän osotti kumminkin voivansa hallita asemaa. Fairfaxin ja muiden pääesikuntien jäsenten kera ratsasti hän rintamia pitkin, ensinnä maltillisten rykmenttien editse. Luettiin julki esitys, jossa »kumottiin» agitatorien esittämät valitukset ja selitettiin sotamiehille kaikkien armeijan jäsenten yhteisen esiintymisen välttämättömyys, jos mieli saada toteutetuiksi vaatimukset, jotka muka olivat myöskin kenraalien vaatimuksia. Selityksen sävyn ja sisällyksen ynnä julistuksessa annetut lupaukset ottivat sotamiehet suurta suosiota osottaen vastaan ja lupasivat tahtovansa noudattaa kuria. Sitte tuli Harrisonin rykmentin vuoro, ja tämäkin kuunteli esitystä rauhallisena ja taipui, tehtyihin lupauksiin nähden, poistamaan lakeistaan »kapinallisiksi» leimatut merkit. Toisin kävi Lilburnen ratsumiesten luona. Nämä ottivat Cromwellin ja Fairfaxin vastaan uhmailevin huudahduksin ja keskeyttelivät viimeksimainittua, hänen lukiessaan esitystä, katkerilla välihuomautuksilla. Silloin ratsastaa Cromwell esiin. »Ottakaa paperiliuskat lakeista!» — »Ei, ei», kaikuu vastaan. Mutta Cromwellin ei nyt enään ole tarpeen neuvotella. Muitten upseerien seuraamana ratsastaa hän kapinoitsijain keskelle, repäisee miehiltä, jotka osaksi ovat ällistyneitä, osaksi arastelevat tekemästä tosiasiallista vastarintaa niin monien voitokkaiden taistelujen johtajalle, itse merkit lakeista ja antaa viedä pois kapinallisina neljätoista sotamiestä, jotka erikoisesti olivat käyttäytyneet vastahakoisesti. Sotaneuvottelu pidetään ja kolmelle poisviedyistä langetetaan kuolemantuomio. Kaksi vapautuu arvalla, mutta kolmanteen, Richard Arnoldiin, nähden pannaan tuomio täytäntöön, ja majuri Scottiin ja kapteeni Brayhin nähden, jotka olivat esiintyneet kapinallisia puolustamassa ja leimanneet Arnoldin mestauksen Petition of Rightsin loukkaukseksi (koska sen mukaan sotaoikeudet oli poistettu), hankitaan parlamentilta vangitsemiskäsky.
Niin oli tämä ensimäinen kapinan yritys kukistettu. Kaksi muuta kokousta kului häiritsevittä välikohtauksitta, kaikkialla taipuivat muuten levellereihin kallistuvat sotamiehet, yksimielisyyden säilyttämiseksi yhteistä vihollista vastaan, tekemään alistumisen uhrin. Mutta tyytymättömyys oli vain saatu vaikenemaan, sitä ei oltu poistettu. Arnoldin muistoa oikeuden asian marttyyrina kunnioitetaan, ja kaikissa myöhemmissä riitaisuuksissa kohotetaan uudestaan vaatimus tämän »viattomasti vuodatetun veren» sovituksesta. Tuli hehkuu tuhkan alla, ensimäisessä tilaisuudessa taas kirkkaaksi leimahtaakseen.
Cromwell puolestaan oli toiminut välttämättömyyden pakon alaisena. Kurittomalla armeijalla ei parlamentissa ja sen ulkopuolella olevia presbyteriläisiä voinut pitää aisoissa. Heitä, samoin kuin aina yhä uudestaan voimia kokoovia kuningasmielisiä vastaan täytyi sotajoukon esiintyä yksimielisenä rintamana. Sen vuoksi viettääkin Cromwell seuraavat kuukaudet taas toimeenpannen kaikenlaisia muutoksia sotajoukon järjestelyssä, jolloin epäluotettavat ja liian vastahakoiset ainekset mahdollista myöden poistetaan. Mutta toiselta puolen ajavat hän ja hänen ystävänsä parlamentissa hyväksytyksi päätöksen, että enään ei päätettäisi mitään adresseja kuninkaalle ja että kukaan kummankaan huoneen jäsen ei saa niiden luvatta seurustella kuninkaan kanssa. Siitä huolimatta ei heidän asemansa ollut mikään lohdullinen. Kaikkialla kuohui. »Kuningas, jonka kanssa ei saa pitää neuvotteluja, on Carisbrookissa; kaikkien tyytymättömien toiveitten ja kauas ulkomaille ulottuvien juonittelujen keskus, siinä on yksi aines. Suuri kuningasmielinen puolue, vaivoin kukistettu, mutta joka hetki valmis nousemaan uudestaan, siinä on toinen. Suuri presbyteriläinen puolue, jonka etunenässä oli Lontoon City, »asian rahastonhoitaja», ja joka on sangen tyytymätön asiain uuteen kulkuun ja epätoivoisena katseillaan etsii uusia yhtymiä ja uutta taistelua — se on laskettava kolmanneksi ainekseksi. Niihin vielä lisäksi ajattelematon, kapinallinen, tasavaltalainen tai tasottava puolue, ja sitte ajateltakoon, että alahuoneen töihin ottaa osaa vielä vain 70 jäsentä, nämä lisäksi jakautuneina kahteen likipitäen yhtä suureen ryhmään — jäännöksen pysyessä syrjässä ja odottaessa, mitä jutusta tulee — siitä ja lähestyvästä skotlantilaisesta armeijasta».
Tällaisen kuvan asiain tilasta antaa Carlyle, ja se pitää pääasiassa paikkansa. Hän vain unohtaa lisätä, että sillä oli halu noudattaa politikaa, jota tuo »ajattelematon, kapinallinen j. n. e. puolue» tahtoi alettavaksi ajaa. Cromwell teki kaiken voitavansa saadakseen aikaan kuningasvastaisten ainesten yhtymisen. Hän kutsui parlamentin ja armeijan »suuret» luokseen, meni toisella kerralla muutamien näiden kanssa Cityn istuntoon, voittaakseen Cityn-isät puolelleen, mutta mitään sopimusta ei saatu aikaan. Jyrkemmän suunnan presbyteriläiset luottivat skotlantilaisiin ystäviinsä, Skotlannissa kun oli vallan saanut presbyteriläis-kuningasmielinen puolue, joka kokosi 40,000-miehisen armeijan hyökätäkseen Englantiin. Huhtikuussa 1648, juuri päivää jälkeen Cromwellin käynnin Cityn istunnossa, puhkee suuri Cityn »oppipoikien» kapina, joka tukahutetaan vasta kolmantena päivänä. »Jumala ja kuningas Kaarle!» on noiden kapinallisten nuorukaisten sotahuuto, joihin liittyy kaupungin käsityöläisiä, palkkatyöläisiä y. m.[3] Mutta se oli vain johdannoksi. Toukokuussa leimahtaa tuli kaikissa nurkissa. Kentissä, Essexissä, Walesissa nousevat kuninkaan kannattajat, ja Skotlannista hyökkää sikäläisten monarkististen presbyteriläisten johtaja, markisi Hamilton, todellakin 40,000-miehisen armeijan etunenässä, Englantiin. Mutta independentiläiset sotapäälliköt ja heidän armeijansa osottautuivat pian aseman herraksi. Eräässä ensimainittujen kokouksessa Windsorissa olivat he, päivän vahvistettuaan itseään rukouksissa,[4] päättäneet, että jos nämä kapinat ja maahanhyökkäys onnellisesti voitetaan, Kaarle Stuart, »tämä veri-ihminen», on vedettävä tilille kaikesta siitä verestä, jonka hän on vuodattanut, ja kaikesta siitä onnettomuudesta, minkä hän on saanut aikaan, ja tämä päätös, jota varmasti ei pidetty miehistöltä salassa, näyttää jälleen palauttaneen täyden sovun päälliköitten ja miehistön välille. Päättäväisinä käydään »jumalan asian» vihollista vastaan. Fairfax valtaa Essexin ja Kentin, Cromwell käy ensin Walesiin ja sitte skotlantilaisia vastaan. Kun hän vielä puuhaa pohjoisessa, nostavat Lontoon presbyteriläiset taas päänsä, ja tähän aikaan sattuu edellisen kappaleen lopussa mainittu Lilburnen vapaaksi laskeminen, samoin kuin edelleen, kuusi viikkoa sen jälkeen, parlamentin päätös, että Lilburne hänelle korvaukseksi luvatun rahasumman asemasta saa takavarikkoon otettua maata melkoista suuremman arvon edestä.
Mutta nyt käsitetään, miksi »kunnon John», joksi muuan Cromwellille vihamielinen lehti noina päivinä Lilburnen nimittää, ei ensinkään osota haluavansa ansaita näitä hänelle tähän asti niin vihamielisten presbyteriläisten parlamentinjäsenten suosionosotuksia jatkamalla ja lisäämällä hyökkäyksiä Cromwellin kimppuun, kuten he olivat toivoneet. Kaukana siitä, että olisi ollut sellainen kostonhimoinen patruuna, joksi hänet melkein kaikki porvarilliset historioitsijat kuvaavat, kirjotti hän, tuskin päästyään vankilasta, Cromwellille kirjeen, jonka hän lähettää perille kapteenin ja entisen agitatorin Edward Sexbyn mukana ja jossa hän ojentaa Cromwellille sovinnon käden, ja kävi pian sen jälkeen, tehdessään matkan pohjoiseen, itse Cromwellin luona tämän leirissä.
Cromwellin asema tähän aikaan ei vielä ensinkään ollut varma. Vasta hänen loistava voittonsa loppupuolella elokuuta, jonka alkupäivinä Lilburne oli päässyt vapaaksi, hankki hänelle taas ylivallan. Jos hänet lyötäisiin tai jos sotaretki vaan kestäisi kauemman, niin oli hänen ja tasavaltalaisen kansanvaltaisuuden koko asia vaaranalaisena. Ei siis ollut kysymys hänen epävarman asemansa käyttämisestä hyödyttömiin kostotoimiin, vaan hänen taivuttamisestaan tekemään myönnytyksiä levellereille. Ja tällä politikalla oli myöskin menestys. Lilburne ei kyllä antanut Cromwellin taivuttaa häntä taas astumaan armeijaan, mutta hän sai Lontooseen palattuaan toverinsa lähettämään Cromwellille sanoman, jossa hänelle selitettiin häneltä odotettavan, että hän auttaisi hyvän asian voittoon: »(Kansalais-)sota voi olla oikeutettu vain puolustamaan kansan vaatimusta oikeamielisen hallituksen (josta jumalan kunnia yhtäläisenä paistaa kaikille ihmisille) aikaansaamisesta ja sen kautta sen aikana vallitsevasta vapaudesta». Kirje vaikutti sen, että Cromwell antoi lontoolaisten ystäviensä, »herrojen independentien», tehtäväksi ruveta neuvotteluihin levellerien kanssa.
Varmaa on, että Cromwell tarvitsi levellerejä yhtä paljon kuin nämä häntä. Oli juuri aika, jolloin parlamentti taas piti ahkeraan neuvotteluja kuninkaan kanssa ja jolloin tämän kanssa tehtiin sopimukset, joiden mukaan parlamentin piti kahdeksikymmeneksi vuodeksi saada käsiinsä määräysvalta sotajoukkoon ja upseereihin nähden ja presbyteriläisen kirkon, aluksi kolmeksi vuotta, tulla valtiokirkoksi. Mutta presbyteriläis-enemmistöllisen parlamentin diktaturi oli Cromwellista hyvillä syillä melkein vielä vihatumpi kuin levellereistä. Näiden viha oli periaatteellisista tai, jos tahtoo, opillisista laatua, Cromwellin taas suureksi osaksi hänen henkilökohtaisista eduistaan johtunutta. Kun levellerit itse olivat hänelle ojentaneet sovinnon käden, oli hänellä siis riittävä syy kirjottaa eversti Hammondille, että ei näitä, vaan häilyväisiä ja kuninkaan kanssa sopimusta puuhailevia, olisi pelättävä. Mutta silloin lienee hänen mielessään samalla myöskin väikkynyt ajatus, että kunhan ensin nämä viimeksimainitut oli estetty pääsemästä tarkotustensa perille, niin olisivat myös nuo edelliset voimakkaasti ylläpidetyllä kurilla vaikeuksitta aisoissa pysytettävissä. Kuinka verraten helposti olikaan Waressa päästy »kapinoitsijain» herraksi.
Mutta toistaiseksi oli armeija luotettava. Urhoollisen ja kaikkien rakastaman eversti Ramsboroughin murhaa, jonka »kavaljerit» 29 p:nä joulukuuta Doncasterissa pelkurimaisesti olivat toimeenpanneet, pitivät kaikki merkkinä siitä, että nyt täytyisi ryhtyä vakaviin toimiin sitä miestä vastaan, joka oli kaiken tämän verenvuodatuksen alkuunpanija. 20 p:nä marraskuuta lähetettiin päämajasta, joka oli St. Albansissa, eversti Ewerin viemänä uusi vaatimuskirjelmä parlamentille. Siinä vaadittiin vihdoinkin kerran käytäväksi oikeuteen »pääpahantekijöitä» vastaan, ja parlamentin vielä neuvotellessa siitä, ottaisiko se ensinkään tätä kunnioitusta puuttuvaa kirjelmää »harkittavakseen», vei sama eversti Ewer 27 p:nä marraskuuta armeijan pääesikunnan käskystä kuninkaan Newportista Englannin etelä-rannikolla, vastapäätä Wightin saarta olevaan yksinäiseen Hurstin linnaan, jossa häntä mitä ankarimmin vartioittiin. Toinen niistä kahdesta seuralaisesta, jotka hänelle jätettiin, oli James Harrington, vastainen »Oceanan» kirjottaja.
[1] »Oppipojat» oli parlamentinenemmistö saanut puolelleen eräällä vapaapäivistä tekemällään päätöksellä.
[2] Toiset kuningasmieliset olivat jo v. 1644, kun Kaarle kutsui koolle vastaparlamentin Oxfordiin, jättäneet Westminsterin.
[2a] Ks. osa V, luku IV (kohta). MIA huom.
[3] Vuosina 1646–1651 oli kallis aika, vuosi 1648 oli Thorold Rogersin mukaan pahin.
[4] He katuivat sitä, että pelko ja uskon puute y. m. edellisenä vuonna olivat saaneet heidät neuvotteluihin kuninkaan ja kuningasmielisten kanssa, — sitä pitivät he nyt jumalasta luopumisena, joka oli saanut hänet vetämään kätensä heitä suojaamasta. Sen vuoksi tehtiin tekstissä mainittu päätös. Mitähän olisi, jos tällaista uskontoa kansalle pyrittäisi takaamaan?