Karl Kautsky (toim.)

Sosialismin historia II

1895


V osa.

Kommunistiset ja kansanvaltaissosialistiset virtaukset
Englannin vallankumouksen aikana 17:nnellä vuosisadalla.

VII luku. Ateistiset ja kommunistiset virtaukset
levelleriliikkeessä.»Todelliset» levellerit.

Kirj. Eduard Bernstein.

Sangen pitkälle menevän järkeisoppisuuden edustajana on levellereistä mainittava ennenkaikkea Rikhard Overton, joka W. Walwinin ja T. Princen kanssa useimmiten on Lilburnen ohella levellerien valtiollisten kirjasten allekirjottajana. Walwinia vastaan kirjotetussa lentokirjasessa mainitaan hänet maallisen mielenlaatunsa vuoksi luonnollisen kammon esineenä, ja häneen nähden olemme paremmin tilaisuudessa kuin Walwiniin nähden tutkimaan häntä vastaan tässä suhteessa tehtyjen syytösten oikeutusta. On olemassa hänen kirjottamansa kahdessa painoksessa, ensikerran vuonna 1643, ilmestynyt kirjanen »Sielun kuolemattomuus» (»Man's mortalitie»), joka siinä suhteessa antaa täydet tiedot. Overtonin personassa opimme tuntemaan ensimäisen englantilaisen kirjottajan, joka yhdistää johdonmukaisesti kehitellyt järkeisoppiset, voimmepa sanoa materialistiset mielipiteet valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen radikalisuuteen. Hänestä on ollut hyvin vaikea saada tarkempia henkilökohtaisia tietoja. Joka tapauksessa oli hän väsymätön levelleri ja sellaisena kohtaamme hänet vielä myöhemminkin.

Toisessa, vuonna 1655 ilmestyneessä painoksessa oli kirjan nimenä »Ihminen on joka suhteessa kuolevainen ('Man wholly mortal')», tutkielma, jossa sekä jumaluusopin että filosofian kannalta todistetaan, että, kuten koko ihminen syntiä tekee, niin myös koko ihminen kuolee, vastoin tavallisesti uskottua erotusta sielun ja ruumiin välillä; että sielun lähteminen taivaaseen tai helvettiin heti kuoleman jälkeen on pelkkää kuvittelua; ja että ylösnousemisessa on kuolemattomuutemme alku, jota seuraa todellinen tuomio ja vapahdus eikä ennemmin.» — Tästä kirjan nimestä jo näkyy, että yliaistilliselle käsitykselle vielä tehdään viimeinen myönnytys, kun puhutaan ylösnousemisesta kuoleman jälkeen. Mutta tutkija Godwin on tuskin väärässä, kun hän siitä tosiasiasta, että Overton käsittelee tätä asiaa vasta loppuluvussa ja sielläkin varsin pintapuolisesti, tekee sen johtopäätöksen, että tämä luku on liitetty kirjaseen vain suojatakseen sitä syytökseltä, että siinä opetettaisi tärkeätä ateismia. Tällä viimeisellä luvulla ei ole pääasian todistelun kanssa mitään yhteyttä. Itse sielun kuolemattomuuden »teologinen» todistelu on siinä, että Overton esittää sarjan raamatunlauseita, joissa puhutaan täydellisestä häviämisestä kuoleman jälkeen,[1] toiset sitävaistoin, jotka näennäisesti puhuvat vastakkaista, selitetään riippuvan alkutekstin väärästä lukutavasta tai väärästä selityksestä. Aivan toisin on laita »filosofisen» todistuksen. Tämä on kauttaaltaan luonnontieteellinen, mikäli tämä yleensä vaan silloin oli mahdollista. Kehittyvän ihmisen sieluntoiminnan muodostumisesta, kasvaen imetettävän lapsen sieluntoiminnasta täysikasvuisen ihmisen sieluntoiminnaksi, ja surkastuen siitä aina vanhuuden heikkoudeksi, muuttuen sairailla — lyhyesti sanoen ihmisen elintoiminnasta hakee Overton todistukset sille, että on mahdotonta erottaa sielua ruumiista. Hän vertaa ihmistä eläimeen ja todistaa useiden esimerkkien nojalla, miten kaikki ihmisen henkiset kyvyt yleensä on myöskin eläimillä, vaikka asteeltaan erilaisina eikä yhtä runsaiksi yhtyneinä; jos siis ihmisen sielu jäisi elämään ruumiin kuoleman jälkeen, niin täytyisi eläimenkin sielun olla kuolematon. Teräviä johtopäätelmiä tehden todistaa hän sairaustilojen y. m. nojalla, että jos sielu olisi jotakin ruumiista riippumatonta, niin ihmisellä täytyisi olla ei yksi, vaan tavattoman monta sielua. Overton esittää käsityksensä todisteiksi useita kohtia kreikkalaisten ja roomalaisten klassikkojen kirjotuksista, niin että meillä hänessä jokatapauksessa luultavastikin on tavallista lukeneempi mies. Hänen kirjotuksensa herätti tavatonta huomiota, se näyttää itse asiassa herättäneen hurskaissa kansalaisissaan ankaraa suuttumusta, mutta ennakkoluulottomiin ihmisiin sen sensijaan vaikuttaneen kovin herättävästi.

Mitä Overtonin toveriin, Walwiniin, tulee, ei häneltä ole säilyneenä itsenäisiä kirjotuksia uskonnollisista eikä valtiollisista kysymyksistä. Eräs hänen vastakirjotuksensa Kiffinin hänestä julkaisemaa lentokirjasta vastaan on kirjotettu pelkästään torjuen. Se torjuu yleisin lauseparsin moitteet uskonnottomuudesta ja kumouksellisesta kommunismista, niin että siitä ei voi mihinkään suuntaan saada mitään määrättyä selville hänen mielipiteistään. Samaa on sanottava eräästä nimellä H. B. julaistusta kirjasesta »Kirkollisten laupeus», jonka kirjottaja, muuan toht. Brook, selittää katsoneensa velvollisuudekseen esiintyä puolustamaan vankilanmuurien takana istuvaa Walwinia. Ne keskustelut, joista Kiffin puhuu, myöntää hän kyllä tapahtuneen, mutta Walwinin lausunnot on Kiffin tarkotuksellisesti liiotellen esittänyt. Mikä sitte yksityiskohtaisilla esimerkeillä todistetaan siten, että osotetaan sisällykseltään ehdottomia lauseita esitetyn epämääräisinä ja ehdollisina. Kun nyt molemmat puoluskirjotukset ilmestyivät aikana, jolloin Walwin istui syytteenalaisena Towerissa, ei tämänlaiseen todisteluun voi suurtakaan huomiota kiinnittää; niin paljon niistä vaan käy ilmi, että Kiffinin syytökset ehkä jossakin kohdin olivat luoteltuja, mutta että ne pohjaltaan eivät olleet ilmasta temmattuja. Päinvastoin, kuvataan henkilöjä, joiden väitetään olleen keskusteluissa läsnä.

Kun nyt meistä nähden ei yleensä tule kysymykseen niin paljo keskustelujen sanamuoto kuin yleinen suunta, katsomme nyt, miten Walwin syytöskirjotuksen mukaan koetti turmella sitä nuorisoa, joka seurusteli hänen kodissaan.

Hän esitti, sanotaan, nuorille kysymyksiä selvitettäviksi. Miten voitte todistaa, että raamattu on jumalan sanaa? Mikä parempi todistus on teillä raamatun jumalallisesta alkuperästä kuin turkkilaisella koraaninsa jumalallisesta alkuperästä? Sunnuntaisin, kerrotaan, kulettaa hän nuoria eri kirkoissa, antaa heidän kuunnella, miten toisen kirkon papit haukkuvat toisen pappeja, huomauttaa heille heidän saarnoissaan olevista ristiriidoista ja epäjohdonmukaisuuksista, ja johtaa heidät kaikki sillä tavoin uskonnonvastaisiin mielipiteisiin.

Erikoisesti väitetään hänen sanoneen oppilailleen, että Lucianin[2] puheissa oli, »enemmän sukkeluutta kuin koko raamatussa», että Sananlaskut ja Psalmit oli laadittu vain kuninkaitten omaksi eduksi, Korkea veisu oli vain Salomonin »huorastaan» sepittämä runo. On mautonta rukoilla tuntikaupalla, ainoa oikea uskonto on auttaa köyhiä. Protestantiset papit ovat enimmäkseen ahneita veitikoita, eivät katolisetkaan ole olleet niin pahoja köyhille kuin he. Aivan erikoisesti moititaan Walwinia siitä, että hän olisi puolustanut yksin itsemurhaakin, jopa johtanut puheellaan erään vaimonsa sairaan ystävättären sellaisen tekemäänkin.

Sitte hänen kommunisminsa.

Lilburnen toverin, jonka puolesta Lilburne niin lämpimästi esiintyi, kerrotaan »tämän maailman rikkauksien jaossa vallitsevasta suhteettomuudesta ja epätasaisuudesta» lausuneen seuraavaa:

»Miten kohtuutonta onkaan, että yhdellä on tuhansia eikä toisella ole leipää! Jumalan tahto on, että kaikilla ihmisillä pitää olla kylliksi, eikä se, että jollakulla on ylenmäärin tämän maailman hyvyyttä ja tuhlaa sen ylellisyyksiin, kun ei toisella, jolla on paljon suurempi ansio ja joka on paljon hyödyllisempi yhteiskunnalle, ole pariakymmentä penniä» ... Hän toivoi, että »koko maassa ei olisi aitoja, ei ojia», ja väitti, että hyvinvointi ei maanpäällä vallitse, ennenkuin kaikki tavarat ovat yhteisiä. Muutamien ihmisten luuli hän voivan saattaa asiat oikealle tolalle, kun vaan järkevästi menettelisivät. Siihen väitteeseen, että tämä hävittäisi kaiken hallituksen, sanotaan hänen vastanneen: »Silloin tarvitaan vähemmän hallitusta, sillä silloin ei ole varkaita eikä ahnaita ihmisiä, eikä solvata eikä petetä toisia, eikä siten tarvita ensinkään hallitusta. Jos riita syntyy, otettakoon suutari tuoliltaan tai joku muu ammattilainen, joka on rehellinen ja sopiva henkilö, annettakoon hänen kuulla asia ja ratkaista se ja sitte taas palata työhönsä.»

Eikös tämä kuulosta siltä, kuin olisi se lausuttu melkein puolentoista vuosisataa myöhemmin?

Mutta Walwinin mielipiteet ovat säilyneet meille vastustajien kertomina eivätkä ole, yhtä vähän kuin Overtonin kirjanen, tämän kanssa missään suoranaisessa yhteydessä. Puoluejohtajina näyttävät mainitut henkilöt, kuten Lilburnekin, periaatteellisesti rajottuneen yksinomaan valtiollisia asioita koskevaan ja tiukasti pitäneen usköfltoa »yksityisasiana».

Mutta itse liike ei pysähtynyt pelkästään valtiollisiin asioihin. Joukot innostuvat yleensä vain silloin valtiollisiin uudistuksiin, kun nämä näyttävät heistä keinoilta aineellisten parannusten saavuttamiseksi, eikä levelleriliike tehnyt siinä suhteessa mitään poikkeusta. Niin kauan kuin se oli rajottunut armeijan ja Lontoon väestön osia koskevaksi, voi se olla niin sanoaksemme »puhtaan kansanvallan» liikettä. Laajemmalle levinneenä sai se pian »sosialidemokratisen» agitatsionin luonteen.

Siitä ja miten, tavallisen käytännön mukaisesti, ei vain koetettu johtaa raamatusta sitä, mitä vaadittiin, vaan myöskin sitä mukaa saada kaikki tarpeellinen sopusointuun raamatun kanssa, siitä on kuvaavana esimerkkinä muuan epäilemättä jonkun levellerin kirjottama lentokirjanen, jolla on nimenä: »Valo, joka Buckinghamshiressä loistaa, eli kaiken maailmassa ja ennenkaikkea Englannissa vallitsevan orjuuden suuren pääsyyn keksiminen, esitettynä maan useiden hyvänsuopien[3] selityksenä kaikille Englannin köyhille, sorretuille maanmiehille ja myöskin nykyiselle lordi Fairfaxin johtamalle armeijalle harkittavaksi.» Tämän lentokirjasen otsikossa on tunnuslauseena: »Nouse, oi jumala, saata sinä maan päällä kaikki oikeaan kuntoon», ja heti sen alussa sanotaan:

»Kaikki, mitä viranomaisiksi nimitetään, on sitä kuninkaan antaman yksinoikeuden nojalla, ja kaikki, mitä hänen on, johtuu perkeleestä. Sillä kuninkaan edeltäjä, ulkomaalainen sekasikiö Wilhelm (tarkotetaan Wilhelm Vallottajaa), on väkivallan ja murhan avulla päässyt kuninkaaksi. Mutta murhaajat, sanoo Jesus, ovat perkeleen lapsia, sillä, sanoo hän, perkele oli alusta murhaaja eikä pysynyt totuudessa. Nyt, kuninkaat ovat kerrassaan totuutta vastaan ja vanhurskaiden vainoojia, sillä, sanoo Jesus, he vievät teidät kuningasten eteen, ja senvuoksi ovat kuninkaat Kristuksen valtakunnan vihollisia.»

Todistelu on yhtä rohkeata kuin lainatut lauseetkin, mutta esitetystä näkee, mihin kaikkeen raamattua käytettiin. Mainitussa kirjotuksessa sanotaan vähän myöhemmin edelleen:

»Ja senvuoksi ovat kaikki ne, joita nimitetään levellereiksi, joiden periaatteena on vapauttaa kaikki yhdessä orjuudesta, vapauden asiassa mitä rehellisimpiä ja kunniallisimpia ihmisiä, sillä Jesuksen toimittaman vapahduksen tarkotuksena on kaiken palauttaminen entiseen tilaan

»Kuka yleensä sitte tarvitsee kuningasta?» kysyy nimetön tekijä ja osottaa sitte, että vain rikkaat, aateliset ja asianajajat tarvitsevat kuninkaan suojaa ja turvaa, mutta ei todellinen kansa. »Rehelliset ihmiset» tahtoisivat:

1) Jokaiselle oikean osan elääkseen, niin ettei kenenkään puutteen tähden tarvitse varastaa tai kerjätä. 2) Oikeudenmukaisen lain, ja se olisi löydettävissä raamatusta. 3) Saman oikeuden kaikille. 4) Hallituksen kansan valitsemien esimiesten toimeksi. 5) Raamatun mallin mukaisen tasavallan: »Nyt, Israelissa käytettiin, kun joku oli köyhä, yleisiä varoja ja elintarpeita, nostaakseen häntä. Samoin voisi meilläkin menetellä kirkontiloihin, metsämaahan ja kruununmaihin nähden, jotka vastahakoinen parlamentti nyt on lahjotellut jäsenilleen ja käyttänyt hyödyttömän, kuninkaaksi sanotun, olion ylläpitämiseen. Ja joka seitsemäntenä vuonna kuului Israelissa koko maa köyhille, isättömille, leskille ja vieraille, ja jokaisesta sadosta annettiin heille osansa. Huomaa sinä, kansa parka, mitä levellerit tekisivät sinun hyväksesi

Tämän merkillisen kirjasen muuna sisältönä on Englannin olojen ja valtiollisen hallitusmuodon terävä ja asiallinen arvostelu. Ja sen lopun muodostaa huomattavilla kirjasimilla painettu ensimäisen Kuninkaankirjan kahdennentoista luvun pahanenteinen värsy: »Mikä osa on meillä Davidissa? Tai mikä perintö Isäin pojassa? Telttoihisi, Israel!»

Kirjanen näyttää saavuttaneen suurta vastakaikua, sillä pian senjälkeen ilmestyi sille jatkoa nimellä: »Vieläkin siitä valosta, joka Buckinghamshiressä loistaa.» Se on kirjotettu samaan suuntaan, vain rauhallisemmin ja suuremmassa määrässä tosiasioihin syventyen. Se kuvaa, miten kansalta normannien vallotuksella ja myöhemmin mahtavien väkivallantöillä, laittomilla maittenaitauksilla ja muilla sentapaisilla keinoilla riistettiin sen luonnollinen perintö ja se itse orjuutettiin. Mutta palattaman ei pitäisi normannien valituksen edelliseen aikaan vaan syntiinlankeemuksen edelliseen aikaan, jolla epäilemättä tarkotetaan alkuperäisen kommunismin aikaa. Miten se kävisi päinsä, se luvataan osottaa kolmannessa kirjasessa.

Sellaista ei kuitenkaan ole, ainakaan samalla nimellä, ilmestynyt. Mutta me tulemme pian näkemään, että tekijä tai liitto, johon hän kuului, ei ollut luvannut mitään, mitä se jo ei olisi päässään valmistellut. Ensinnä viitattakoon kahteen tunnusmerkkiin, jotka näillä puheenaolevilla lentokirjasilla oli yhteisinä aivan lukemattomien sen ajan lentokirjasten kanssa.

Ensimäinen, yleisempi, on niissä esiintyvä ylen vihamielinen kieli, ei yksin yksinvaltaa, aatelia, kirkkoa ja rikkaitten luokkaa kohtaan vaan erikoisesti vielä ammattilakimiehiä, varsinkin asianajajia kohtaan. Mikään nimittelysana ei ole liian terävä, mitä ei käytettäisi heitä vastaan — tavallisin, lukemattomissa kirjotuksissa esiintyvä, on »nämä yhteiskunnan toukat». Heitä vastaan näyttää vallinneen syvä viha väestön laajoissa kerroksissa ja ilmeisesti hyvällä syyllä. Heidän luokastaanhan saavat suuret maidenryöstäjät ne alttiit aseet, jotka lyövät laillisuuden leiman heidän väkivallantöihinsä ja ovat kuuroja ryöstettyjen ja sorrettujen asialle, kun nämä eivät voi heille maksaa. Ja miten innokkaana vartioivat he kastina erikoisoikeuksiaan, oikeuttaan nylkeä oikeuttahakevia sopimustensa mukaan! Olemme jo maininneet, että Barberonen parlamentin kukistumiseen oli suurena tekijänä se, että se tahtoi ryhtyä korvaamaan moninaiset eri asetuksissa olevat säädökset tarkistetulla lakikirjalla ja siten leikata asianajaja-ammattikunnan kynsiä hiukan lyhemmiksi. Näiden pikkupaavien kanssa ei edes Cromwell uskaltanut laittaa itseään huonoihin väleihin.

Toisena sen ajan kansantajuisena voimasanana oli olevan omaisuuden leimaaminen normannien lain hedelmäksi, mikä laki oli muka vain voittajan laki. On kokonainen kirjallisuus kansanomaisia lentokirjasia, jotka eri vivahduksin esittävät tätä asiaa, ja luonnollisesti ovat ne etupäässä levellerien ja muuten jyrkempien independentien kirjasia. Mutta vaatimus »normannien lain» poistamisesta merkitsi näiden ainesten suussa olevien omaisuussuhteiden poistamista tai ainakin korjaamista, jolloin omaisuudella ymmärretään etupäässä tai yksinomaan maaomaisuutta. Että maa oikeutta myöden kuului kansalle, että mahtavien maaomaisuus oli varkautta, sen sanoivat Englannin levellerit, vaikka eivät olleetkaan tutkineet Brissotin tai Proudhonin oppeja.

Etupäässä tältä näkökannalta lähtevä kirjallisuus asettui puolustamaan maattomia, riistetyltä, tässä vallankumouksessa, joka maailmanhistorialliselta kannalta oli omistavien vallankumous, taistelu omistavien — läänitysmiesten — vapauttamiseksi feudaliajalta alkaen maata rasittaneista velvotuksista. Kumminkaan ei vain se. Yhteiskunnan kerran herättyä, oli muitakin aineksia, jotka tekivät pitkälle käyviä ehdotuksia tässä suhteessa; aikansa vallankumouksellisten sosialistien rinnalla oli myöskin valtiososialisteja tai yhteiskuntareformatoreja.

Sellaisena on meidän pidettävä esim. lääkäri P. Chamberlenia, erästä ranskalaissyntyistä independentiä, joka vuonna 1649 julkaisi kirjan »The Poor Man's Advocate» (Köyhän miehen asianajaja), joka tekee sangen huomattavan ehdotuksen sen ajan yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisemiseksi. Tekijä puoltaa kaiken siihenastisen kruunun- ja kirkon- sekä muuten yhteiskunnalle joutuneen maan julistamista kansalliseksi köyhien yhteiseksi perintöomaisuudeksi. Näistä tiloista ja muusta yleisestä omaisuudesta pitäisi koota suuri kansallisomaisuus köyhien aarteeksi, jota kommunistisesti hoitamassa pitäisi olla kauttaaltaan kansanvaltaisesti järjestetty, nimitettävän vastuunalaisen tarkastajan ylijohdon alainen hallinto, johon kuka hyvänsä voitaisi valita. Mutta muuten jää yhteiskunta entiselleen. Kaikki teollisuuden ja kaupan rajotukset vaan pitää poistaa, kaikenlaisia elintarpeita ja raaka-aineita pitää vapaasti saada tuoda maahan, samoinkuin kaikkia teollisuudentuotteita pitää vapaasti saada viedä maasta, tullia saa ottaa vain edellisiä maasta vietäessä tai jälkimäisiä maahan tuotaessa. Viimeksi selitetty on, kuten tunnetaan, kehittyvän jyrkemmän merkantilismin vaatimuksia. Mutta Chamberlen ei pysähdy siihen. »Huolehtikaa köyhistä, niin he huolehtivat teistä, musertakaa köyhät, ja he musertavat teidät», huudahtaa tekijä valtiomiehille. Hän taistelee sitä väitettä vastaan, että köyhät — jolla tarkotetaan, ei köyhiä, vaan yleensä köyhempiä luokkia — vain nälällä ja pakkolaeilla voisi pitää »järjillään», ja että heistä muka tulee laiskoja, kun he ovat turvassa äärimäiseltä hädältä, ylimielisiä ja kapinahenkisiä, ellei heitä väkivoimin pidetä ohjissa. Talouspolitika, jonka Colbert puoli ihmisikää myöhemmin Ranskassa toteutti, on tässä kirjasessa kaikin kohdin jo ennen esitetty — vain siinä on ero, että sen toteuttamisen keinona tässä esitetään etupäässä kansallisomaisuuden puolikommunistinen laitos. Sen hallinto rakennuttaisi maantiet ja kanavat, elvyttäisi eloon teollisuuden, ottaisi käytäntöön parannettuja koneita, perustaisi kansalle kouluja ja teknillisiä oppilaitoksia, lyhyesti sanoen, olisi vipuna, jolla alempien luokkien tilaa parantamalla kohotettaisi maan yleistä sivistyksellistä tilaa. Jopa laskee Charberlen ehdotuksensa rahallisenkin puolen, mikä on mieltäkiinnittävänä esimerkkinä siitä, kuinka suuressa määrin vallankumous on innostanut mieliä. Vaikka kirjottaja itse ei ollut levelleri eikä häntä koskaan mainita heidän yhteydessään, näyttää hän kumminkin olleen heitä lähellä.

Edelleen kuuluvat tähän protestantisen saksalaispuolalaisen oppineen Samuel Hartlibin tai Hartliebin kirjotukset. Hartliebin vanhempien oli jesuitavallan painostamina täytynyt jättää Puola ja muuttaa Elbingiin Länsi-Preussissa, josta Hartlieb noin vuonna 1630 siirtyi Englantiin. Täällä toimi hän seuraavina vuosikymmeninä, hän kuoli v. 1662, varsin innokkaasti mannermaisen tiedon välittäjänä ja kaikkien mahdollisten yleishyödyllisten tarkotusten edistäjänä.

Hartliebin ensimäinen itsenäinen kirjotus on hänen lokakuussa 1641 ilmestynyt utopian muotoon kirjotettu teoksensa valtion talouspolitisista tehtävistä, jonka nimenä oli: »Kuvaus mainiosta Makarian kuningaskunnasta, jota johtaa mainio hallitus, jossa asukkaat ovat suuressa määrin menestyksellisiä, terveitä ja onnellisia, jossa kuningasta totellaan, vapaasukuisia pidetään arvossa ja kaikille hyville ihmisille osotetaan kunnioitusta j. n. e., j. n. e. Esitetty keskusteluna erään opiskelevan miehen ja erään matkustavaisen välillä». »Makaria» — sana on kreikkaa ja merkitsee »Onnela» — on omistettu parlamentille ja kirjotettu kauttaaltaan heti toteutettavaksi, se ei kuvaa määrättyä yhteiskuntatilaa, vaan määrättyjä valtion laitoksia ja lakeja, jotka on kirjotettu kyllin yleisiksi, jotta ne helposti voi siirtää nykyisyyteen. Ne sisältävät, voi aivan lyhyesti sanoa, sen, että valtio valvoo ja kaikin tavoin edistää tuotantoa ja että omaisuuden omistamiseen on yhdistetty määrättyjä velvollisuuksia, joiden jäädessä laiminlyödyiksi omaisuus joutuu yhteiskunnalle. Makarian hallituksessa on viisi suurta, pätevimmistä kansalaisista muodostettua osastoa, joista aina yksi valvoo kutakin alaa: maataloutta, kalastusta, maakauppaa ja -teollisuutta, merikauppaa, siirtomaita. Luonnollisesti hoitavat nämä virastot tehtävänsä ylen mainiosti, avustavat kaikkialla edistystä ja parannuksia, ja kaiken sen seurauksena vallitsee yleinen hyvinvointi, kukoistavat tieteet, pidetään köyhemmistä jäsenistä mitä parasta huolta j. n. e., j. n. e. Yksityiskohtiin on tässä tarpeeton kajota; kaiken periaatteena on: valtion tulee olla taloudellinen laitos. Hartlieb on pysynyt tässä ajatuksessa koko elämänsä ajan; Makarialla on hänen kirjeissään melkein viimeiseen asti osansa. Nimi vaan sulaa toiseenkin ehdotukseen: luonnontieteiden — yliopistoissa silloin aivan laiminlyötyjen — ystävien liiton muodostamiseen.

Viimeksimainittu suunnitelma toteutui »Royal Societyn» perustamisessa vielä ennen Hartliebin kuolemaa. Mutta toisen suunnitelmansa puolelle ei Hartlieb voinut voittaa määrääviä piirejä. Eivät edes hänen maatalouden edistämistä tarkottavat esityksensä saaneet suotuisaa maaperää, vaikka niissä oli huomioon otettaviakin.

Mutta oli ilmestyvä muutakin kuin porvarillis-yhteiskuntapolitista reformikirjallisuutta. Ja niin tulemme me todella kommunistiseen »todellisten levellerien» lahkoon, kuten sen kannattajat vallankumouksellisen uhmaisina aluksi itseään nimittivät, tai »kaivajiin» (diggers), joiksi kansa ja senaikaiset kertojat heidät kastoivat.

Sunnuntaina, huhtikuun 8 p:nä 1649, kun Lilburne ja muut levellerien asian esittäjät jo taas istuivat Towerissa, ilmestyi äkkiä Surreyn kreivikunnassa olevan Cobhamin läheisyydessä, noin neljän, viiden penikulman päässä lounaaseen Lontoosta, joukko lapioilla y. m. varustettuja ihmisiä ja alkoi eräällä siellä olevalla kukkulalla, St. George-Hillillä, tai sen juurella kaivaa viljelemätöntä maata, viljelläkseen siinä viljaa ja muita hedelmiä. Heitä oli, selittivät he lähiseudun maalaisille, vielä vähän, mutta heidän lukumääränsä kasvaisi pian neljäksituhanneksi. He tahtoivat kaikille ihmisille neuvoa todellisen yhdyskunnan ja valmistaa kaikille tilaisuuden päästä siihen, edelleen tahtoivat he todistaa, että »oikeudellisuuden kiistämätön vaatimus on, että työtätekevä kansa saa yleistä maata kaivaa, kyntää, viljellä ja asua, sitä vuokraamatta tai kellekään siitä veroa maksamatta.» Tehtyään työtä yhden viikon, rakennettuaan teltan ja muokattuaan toisellakin kukkulalla maata viljanviljelykseen, hajotti ja osaksi vangitsi heidät — heidän lukumääränsä oli jo viikon lopulle kasvanut neljäksikymmeneksi ja lisääntyi yhä vielä — seuraavan viikon keskivaiheilla kaksi ratsuväkijoukkoa. Heidän johtajansa, William Everard ja Gerard Winstanley, edellinen armeijasta eronnut tai liian radikalina erotettu levelleri, vietiin kenraali Fairfaxin eteen, ja siellä selitti Everard, että hän kuuluu, kuten useimmat ihmiset, joita nimitetään (anglo-) sakseiksi ja muiksi sellaisiksi, juutalaisten rotuun.[4] Kaikki kansan vapaudet oli kadotettu Wilhelm Wallottajan orjuutuksen kautta, jumalan kansa oli siitä asti, niin hän selitti, elänyt sellaisen tyranniuden ja sorron alaisena, mikä oli vielä pahempi, kuin se, mistä esi-isät olivat kärsineet Egyptissä. Mutta nyt oli tullut vapautuksen hetki, jumala vapauttaisi kansansa tästä orjuudesta ja antaisi taas sille oikeuden nauttia maan hedelmistä ja hyvyyksistä. Hän itse, Everard, oli muka nähnyt näyn, joka oli hänelle huutanut: »Nouse ylös, kaiva ja kynnä maata ja ota niin saadut hedelmät». Heidän pyrkimyksenään olisi palauttaa luomakunta taas alkuperäiseen tilaansa. Kuten jumala oli luvannut tehdä kuivan maan hedelmälliseksi, niin olisi heidän työnsä tarkotuksena palauttaa taas maan päälle hedelmiennautinnon vanha yhteisyys. Heillä ei ollut, selitti hän, tarkotuksena käydä väkivaltaisesti kenenkään omaisuuden kimppuun eikä repiä aitoja tai aitauksia, josta heitä syytettiin, vaan vain panna viljelyksen alle yhteinen ja viljelemätön maa ja tehdä se hedelmälliseksi kaikkien hyväksi. Niille, jotka tahtoivat heihin liittyä ja tehdä työtä, antaisi se syötäväksi, juotavaksi ja vaatteeksi, mitä ikinä ihminen tarvitsee. He pitävät nykyisiä maanomistajia vanhempina veljinään, jotka ensiksi ovat saaneet perintö-osansa, vaikkapa he olisivat saaneet sen väärälläkin tavalla tai väkivallalla tai muilla huonoilla keinoilla. Mutta vaikkapa he olisivat nuorempiakin veljiä, niin eivät he kumminkaan ymmärrä, miksi heiltä oli riistetty kaikki osa yhteiseen perintöön ja miksi heidän täytyi kärsiä nälkää, vaikka kaikki liika yleinen maa oli viljelemätöntä. Pian tulisi aika, jolloin he olisivat koonneet kaikki köyhät, työttömät ja sorretut yhteyteensä ja muuttaneet heidät levottomista maankiertäjistä yhteiskunnan kunnon kansalaisiksi. Niin, tultaisipa siihen, että yksin nykyiset vapaat suurtilalliset itse, normannien tyranniuden jatkajat, repivät alas omien maidensa aidat, jättävät maatilansa, liittyvät haluisasti yhdyskuntaan, joten kaikki tyrannius ja orjuus lakkaa ja jumalanvaltakunta rakennetaan maan päälle.

Muuten, selitti Everard, eivät he asettuisi asekädessä vastarintaan, vaan alistuisivat viranomaisten määräyksiin ja odottaisivat aikaansa, joka heidän mielestään olisi pian tuleva. Ja kuten heidän esi-isänsä olivat eläneet teltoissa, niin pitivät hekin olosuhteitaan vastaavana tehdä samoin.

»Kun he niin seisoivat kenraalin edessä, pitivät he päähineen päässänsä ja antoivat kysymykseen, miksi he niin tekivät, vastauksen, että hän oli vain heidän vertaisensa. Kun heiltä edelleen kysyttiin, mitä sitte merkitsee sananlasku: 'Kunnia sille, jolle kunnia tulee', vastasivat he: 'Teidän suunne, joka sellaisia kysymyksiä tekee, on tuleva mykäksi'».

Piirin hyvinvoivista tilanomistajista kokoonpantu valamiehistö tuomitsi heidät siihen aikaan nähden suhteettoman suuriin rahasakkoihin ja, kun he eivät voineet niitä suorittaa, heidän tavaransa takavarikkoon otetuiksi. Mutta he eivät jättäneet asiaansa niin helpolla, yhä uudestaan koettavat he toteuttaa aatettansa käytännössä, ja ajetaan heidät väkivallalla hajalleen. Samalla julkaisevat he lentolehtisiä aatteidensa puolustamiseksi ja välittääkseen heitä kohtaan osotettua menettelytapaa. Näissä lentokirjasissa, jotka tähänastinen historiankirjotus enimmäkseen on jättänyt vallan huomioonottamatta, on melkoinen määrä mystisyyttä, mutta niin selvää, niin järkiperäistä mystisyyttä, että huomaa selvästi sen tarkotuksena olevan olla liikkeen vallankumouksellisen tarkotusperän peitteenä.

Esimerkkinä voi olla muuan lentokirjanen, jonka nimenä on: »Todellisten levellerien lipun liehumaannostaminen tai yhteisyyden valtio, William Everardin, Gerard Winstanleyn y. m. esittämä ja ihmisenpojille tarjoama ..., Lontoossa 1649.» Se alkaa tuolla jo 18:tta vuosisataa suuressa määrin muistuttavalla lauseella: »Ajan alussa loi suuri luoja järki maan kaikkien yhteiseksi hyväksi.» Väkivallantyön kautta oli orjuus ja sorto vasta maailmaan tullut, ja se oli Aatami, perisynnin isä. Taas kerrotaan näky, mutta sanat, jotka ilmestyksen lausumiksi asetetaan, ilmaisevat tämän taivaallisen ilmestyksen puhtaasti maallisen tarkotuksen. »Ylös, tehkää työtä yhteisesti, syökää yhteisesti leipänne, ja selittäkää tämä kaikelle maailmalle», väitetään sen huutaneen Everardille, jolle näky muka ilmestyi, ja edelleen: »Israel ei saa ottaa maanvuokraa eikä maanvuokraa maksaa». Mutta tähän ei-korkoa -julistukseensa ei ääni tällä kertaa tyydy.

»Kenen tahansa», jatkaa se, »joka jollekulle henkilölle tai henkilöille, jotka ovat kohotetut muita käskemään, maata muokkaa eikä katso itseänsä maailman kaikkien muiden veroiseksi, jokaisen sellaisen työläisen päällä on Herran käsi raskaana lepäävä. Minä, herra, olen tämän sanonut ja olen sen pitävä.» Selvemmin ei voi vaatia kapinaa maanomistajia vastaan tai maalaistyöväestön kapinaa ja uhata lakonrikkureja jumalan vihalla, joka tarpeen tullen luonnollisesti olisi toiminut »jumalan kansan» käden kautta.

Mutta »todellisten levellerien» odotukset eivät toteutuneet. Sen jälkeen kun heidän ensimäinen yrityksensä saada ominaisella »teon propagandallaan» aikaan maatyöväestön liike oli tukahutettu, ennenkuin he olivat saaneet niin monta sataa kannattajaa, kuin he samaan aikaan tuhansia olivat toivoneet voittavansa puolelleen, oli heidän kohtalonsa määrätty, vallankin kun varsinaiset nälkävuokrat tulivat käytäntöön vasta restauratsionin aikana, eivätkä maatyöläisten palkatkaan vielä olleet laskeneet niin alas kuin sitte restauratsionin aikana. Sitäpaitsi olivat toimintavoimaisimmat talonpoikaiset ainekset sotajoukossa, ja siellä olivat levellerit tällä välin saaneet aimo iskun.

Kaikesta huolimatta tekivät he kumminkin myöhemmin uusia yrityksiä, jotka luonnollisesti myöskin menivät myttyyn.

Kuvaavana liikkeelle mainittakoon tässä vielä eräs Gerard Winstanleyn ja John Palmerin toveriensa nimessä tasavallan valtioneuvostolle kirjottama kirje, jossa he panevat vastalauseensa erään papin, Plattin, ja muutamien muiden taholta tehtyä ilmiantoa vastaan, jonka johdosta valtioneuvosto oli lähettänyt sotamiehiä heitä, rauhallisia ihmisiä, surmaamaan.

Kirjeessä sanotaan sangen sattuvasti:

»Me kynnämme ja kaivamme, jotta kerjäläisiksi joutuneet köyhät saisivat siedettävän toimeentulon, ja uskomme itsellämme olevan siihen oikeuden, voitettuamme kuolleen kuninkaan, jolla oli 'Wilhelm Wallottajan' oikeus maan maaperään ... Mutta jos normannilainen väkivalta on voimassa pidettävä, niin olemme me sen kautta, että autoimme parlamenttia, vieläpä menettäneet.

»Me liityimme sitä kannattamaan luottaen sen lupaukseen, että maa tulisi olemaan vapaa, ja vaadimme oikeutta saada viljelykseen käyttää yleistä, meidän rahallamme ja verellämme ostettua maata. Me vaadimme tätä kaupan yhdenvertaisuuden nimessä. Parlamentti ja armeija ovat selittäneet, että he toimivat koko kansakunnan puolesta. Teillä gentryyn kuuluvilla on oikeutenne aidattuun maahanne, ja me vaadimme oikeutta yhteiseen maahan.

»Viljeltäväksi kelpaavaa maata on kylläksi ja yllin kyllin. Me vaadimme vain oikeutta tehdä työtä ja nauttia työmme hedelmät. Jos se kielletään, niin täytyy meidän kerätä köyhille teidän omastanne. Mutta monet ovat ylpeitä ja tuittupäisiä ja tulevat mieluummin ryöstämään ja varastamaan kuin ottamaan almuja, ja monet häpeävät kerjätä. Jos sen sijaan suostuttaisi antamaan maata, niin ei olisi köyhiä eikä joutilaita.

»Englanti voisi silloin elättää itsensä, sen sijaan on häväistys uskontoa kohtaan, että maata on viljelemättömänä samalla, kun monien täytyy kuolla nälkään.

»Siinä tapauksessa, että annatte maan vapaaksi, olemme mielissämme, että te ja armeija meidän työtämme suojaatte, ja seuraamme teitä mielellämme.»

Siten kirje.

Se lausuu yksinkertaisin sanoin aikakautensa köyhälistöläisen kannalta hyvän arvostelun Englannin vallankumouksesta. Siltä täytyy sen näyttää näistä, ennenkaikkea maalaisköyhälistöläisistä. Carlyle on, huolimatta siitä ylimielisestä tavasta, millä hän sen tekee, aivan oikeassa, kun hän antaa levellerien ja heidän yleisönsä vuonna 1649 itselleen sanoa: »Jumalan viholliset on voitettu, pääpahantekijät rangaistu, hurskas puolue on voittajana, miksi sitte ei nyt tule tuhatvuotinen valtakunta?» Kysymys, olivatko talonpojat, pikkutilalliset, työläiset antaneet elämänsä tyhjän vuoksi, oli sangen luonnollinen ja oikeutettu, ja yhtä oikeutettu oli tuo huomautus yllämainitussa kirjeessä: jos normannilainen väkivalta — perinnäinen omaisuusjako — pitää säilytettämän, silloin olemme parlamenttia kannattamalla hävinneet. Työtätekevä maalaisväestö luokkana lienee kumminkin vallankumouksen kautta joutunut häviölle, ainakin aluksi siinä suhteessa, että sen riistäjät vapautuivat ja sen riistäminen lisääntyi. Sitä ei oltu sille taistelun alkaessa sanottu, silloin oli ollut kysymys kauneimmista yleisistä periaatteista, jumalan oikeudesta pappisvaltaa vastaan ja vapaudesta tyranniutta vastaan tai »ikuisesta oikeudesta», kuten Cromwellin juma-loitsija Carlyle sanoo —, miten olisivat köyhät maalaiset voineet tietää, että ikuinen oikeus 17:nnellä vuosisadalla merkitsi kuningasyksinvallan kumoamista ja omaisuusyksinvallan asettamista sen tilalle!

»Todelliset levellerit» eivät tavanneet siinä luokassa, jonka puolesta taistelivat, eivätkä myöskään olosuhteissa edellytyksiä sille, mitä he oikeastaan tahtoivat. Niillä heistä, jotka eivät tahtoneet lakata vaikuttamasta parempien yhteiskunnallisten olojen saavuttamiseksi, ei ollut muuta keinoa jälellä, kuin liittyä sukulaisliikkeisiin, joilla oli enemmän vastakaikua. Ja niin on sitte käynytkin, kuten vielä tulemme näkemään.

Vielä ennenkuin »kaivajat» lakkaavat suoraan taloudellisella alalla vaikuttavasta agitatsionista, ilmestyy kumminkin heidän henkisen johtajansa, Gerard Winstanleyn, kirjottamana kirja, jossa peittelemättömän selvästi julkisuuteen esitetään yritetyn agitatsionin todelliset periaatteet ja viimeiset päämäärät. Tämä viimeinen todellisten levellerien riveistä lähtenyt itsenäinen julkaisu on samalla merkitsevin ja sosialismin historian kannalta mieltäkiinnittävin. Kaikki salaoppisuus, kaikki kaarrellen sanominen on siinä jäänyt syrjään, ja asiallisesti, hyvää järjestystä noudattaen kehitetään siinä meille kokonainen sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen järjestelmä, utopia, joka aivan selvästi johtuu Moren Utopian lukemisesta, mutta joka köyhälistöläispiireissä toimitetun agitatsionin tuotteena ja ilmaisuna ja kansanvaltais-vallankumouksellisen tarkotusperäisyytensä vuoksi ansaitsee tulla laajalti esitetyksi.

 


Viitteet:

[1] Siten on kirjan nimilehdellä 19:s värsy Salomonin saarnaajan 3:nnesta luvusta: »Niinkuin eläimet kuolevat, niin myös ihminen kuolee, ja niin on kaikilla yhtäläinen henki. Eikä ihmisellä ole mitään enämpi kuin karjallakaan; sillä kaikki on turhuus.»

[2] Lucian pilkkasi vuoropuheluissa y. m. aikansa, toisen vuosisadan j. a. a., mystillisiä pyrkimyksiä ja uskonnollisia perinnäisoppeja.

[3] Ks. edellisen luvun viitettä [2].

[4] Tämä on tietysti käsitettävä tarkottavaksi »jumalan kansaa», tai juutalaisen jumalanvaltakunnan jatkajia. Samanlaisia lausekäänteitä tapaa useilla 16:nnen ja 17:nnen vuosisadan uskonnollis-kommunistisilla lahkoilla. Myöskin Münsterin uudestikastajat nimittivät itseään israelitoiksi.