Karl Kautsky (toim.)

Sosialismin historia II

1895


VII osa.

Sosialismi Ranskassa 17:nnellä vuosisadalla
ja 18:nnen alussa.

I luku. Luokkavastakohdat 16:nnellä ja 17:nnellä vuosisadalla.

Kirj. Hugo Lindemann.

Voidakseen ymmärtää 17:nnen vuosisadan jälkipuoliskon ja 18:nnen vuosisadan Ranskan sosialismin historiaa, on välttämätöntä palata 16:nteen vuosisataan ja suurin piirtein seurata nykyaikaisen teollisuuden kehitystä, kertoa työläisluokkien, talonpoikien ja käsityöläisten historia, ja osottaa tämän aikakauden filosofinen, valtiollinen ja uskonnollinen aatesisällys. Erään Vairassen sosialismi esimerkiksi, pysyäksemme 17:nnellä vuosisadalla, on taloudelliseen puoleensa nähden kasvanut kehittyvän teollisuuden pohjalla, siveelliseen ja oikeusfilosofiseen puoleensa nähden kalvinilaisuuden pohjalla; Meslierin kommunismi on kehittynyt talonpoikien tilan ja heidän vanhojen talousyhdyskuntiensa tuntemuksesta. Ei ole mahdollista osottaa näiden ja muiden miesten paikkaa Ranskan hengenkehityksen historiassa, hapuillen tunnustelematta ainakin jonkun matkaa tärkeimpiä niistä langoista, jotka tämän maan sivistyksen laajasta kudoksesta työntyvät huomattavimmiksi ja liittyvät niihin kuin huomattavina esiintyviin mallinkukkasiin.

 

I. Kalvinilaisuus ja Liiga.

Ranskassa on kuningasvalta ollut keskityksen kannattaja ja nykyaikaisen valtiomuodon mahtava edistäjä. Kuninkaat ne taistellessaan feudaliherrojen kanssa 13:nnella vuosisadalla hankkivat aluksi omien maa-alueittensa maaorjille melkoista helpotusta muuttamalla maaorjuuden puolittaiseksi ja koko vapaudeksi, sitte myöskin mahtavalla vaikutuksellaan hankkimalla feudalisten valta-alueitten maa-orjille samoja etuja; kuninkaat ne johtavat taistelua ammattikuntia ja niiden sulkeutuneisuutta vastaan, alistavat ne valtansa alaisiksi ja ostamalla mestarinkirjoja hankkivat jonkinlaisen ammattivapauden; kuninkaat ne taistellen pappisvaltaa ja aatelia vastaan julistuksillaan estävät köyhäinhoitolaitosten häpeämättömän ryöstämisen ja jälleen pyrkivät saattamaan niiden runsaat tulot käytetyiksi niiden oikeaan tarkotukseen, köyhien luokkien avustamiseen. Vaikutteet, jotka kuningasvallan tässä taistelussa saivat toimimaan, olivat kumminkin enimmäkseen itsekästä laatua. Sen suoranaisin oma etu saattoi sen murtamaan feudaliaateliston valtiollisen vallan ja muuttamaan tämän aatelin hoviaateliksi, jolloin sitä pontevasti tuki taloudellinen kehitys, joka siirsi painopisteen kaupunkeihin. Finanssipolitista laatua olevat syyt, uuden nousevan teollisuudenharjottajaluokan silmälläpitäminen, kaikkea riippumatonta järjestettyä valtaa vastaan suuntautuva vihamielisyys olivat syynä kuninkaan taisteluun ammattikuntia vastaan. Myöskin hänen pyrkimyksessään köyhäinhoidon järjestämiseksi huomaa selvästi hänen menettelynsä määräävät harrastukset. Se on ensinnäkin hyökkäys aatelin ja siitä uutta väkeä saavan ja sen kanssa liitossa olevan korkeamman papiston valtaa vastaan, jotka kummatkin käyttivät runsaat rahavarat omiin tarkotuksiinsa. Mutta samalla määräsi hänen menettelynsä myöskin suhtautuminen suurten kaupunkien porvaristoon. Kerjäävän, köyhäinhoitolaitosten avustuksen menettäneen köyhälistön kokoontuminen maaseudulta niihin kohotti nopeasti köyhäinhoidon vaatimaa verotaakkaa ja herätti omistavan luokan tyytymättömyyttä. Mutta siihen kuningasvalta tavallisesti nojautui taistellessaan aatelia vastaan ja sen mielihalut täytyi senvuoksi ottaa suuressa määrin huomioon. Nämä mahtavat taistelut, jotka kestivät kokonaisia vuosisatoja, eivät suinkaan päättyneet kuningasvallan ehdottomalla voitolla: sovittelu se on luonteenomaista »ancien régimelle»[1] myöskin Ludvig XIV:nnen aikana.

Kaksi uutta seikkaa, tehdasteollisuus ja uskonpuhdistus, esiintyy 16:nnella vuosisadalla Ranskan historiassa, toinen kuninkaitten tuottama Italiasta ja heidän mahtava tukensa taistelussa feudalisäätyjä vastaan, toinen kuningasvallalle ja sen keskityspuuhille vihamielinen ja kuningasvallan tuhotakseen vainoama. Tehdasteollisuuden ja sen mullistavan vaikutuksen kehitystä tarkastamme myöhemmin; tässä sen sijaan on paikka muutamin sanoin muistella ranskalaista kalvinilaisuutta ja 16:nnen vuosisadan uskonsotia. Frans I:sen ja Henrik II:sen aikana oli uskonpuhdistus saavuttanut jalansijaa vain kaupunkien rahvaan keskuudessa, kuten Crespinin laatima marttyyrien luettelo todistaa, siinä kun 40 vuotta käsittävän ajanjakson varrella on vain kaksi maalaista ja kolme aatelismiestä. Tämä kansanvaltainen luonne on, samoinkuin Saksassa, niin Ranskassakin alussa kuvaavaa uskonpuhdistukselle, mutta molemmissa maissa on tämä sen kadottanut tavattoman nopeasti ja sangen pian muuttunut kerrassaan kansaavihaavaksi. Ranskalaisen kalvinilaisuuden kirkollisessa hallintomuodossa ilmenee kansavaltaisuutta alussa yksityisten seurakuntien riippumattomuutena ja niiden oikeudessa saada vapaasti toimittaa papinvaalinsa, mutta vallan liian pian tehdään vaalitapaan harvainvaltainen korjaus. Kauniisti on näitä tasa-arvon ajatuksia ilmaissut Etien de la Boëtie kuuluisassa kirjassaan »De la servitude volontaire» (»Vapaaehtoisesta orjuudesta») ylistäessään luonnon tasapuolisuutta lahjojaan jakaessa ja sen perusteella julistaessa, että ihmiset luonnostaan kaikki ovat vapaita. Mutta yleensä on kalvinilaisuus liike, jossa ylimystö ja ylempi varsinainen porvaristo vallitsevat; niin selvät kansanvaltaiset aatteet kuin Le Boëtien esiintyvät vain kovin harvoissa kirjotuksissa ja lentokirjasissa. Teoksessa »Mémoires de Condé» (»Conden muistelmia») mainitaan, että vuoden 1563 jälkeen oli alemmalle kansalle pidetty uusia saarnoja, ja että esimerkiksi Chalon-sur-Saônessa oli puhuttu kolmen syöpäläisjoukon, aatelin, papiston ja tuomarien maastakarkottamisesta. Vielä selvempänä ilmenee tämä kansanvaltainen pohjavirtaus eräässä v. 1568 ilmestyneessä tavattoman mieltäkiinnittävässä kirjassa »Avertissement à la noblesse tant du parti du roi que des rebelles et conjurés» (»Julistus sekä kuninkaan puolueen että kapinallisten ja salaliittolaisten aatelille»). Sen tekijä viittaa siihen, että aatelin ja kuninkaan edut ovat mitä läheisimmässä yhteydessä toistensa kanssa: »Ajatelkaamme sitä — ja kovin varmaa on ja kokemus tekee meidät nyt jo viisaiksi —, että kuninkaalta ei voi kieltää alamaisten tottelevaisuutta, ilman että meikäläiset tekevät meille samoin.» Papeissa, sanotaan edelleen, on vain vastenmielisyyttä feudaliluokkaa vastaan ja he kiihottavat maalaisrahvasta hävittämään läänitysherrojen talot. He sanovat, että armon lain kautta ja evankeliumin puhtauden jälkeen kaikki ihmiset ovat vapaita ja tasa-arvoisia ja että raamatussa ei puhuta mitään aatelismiehistä.

Jo Henrik II:sen hallituksen lopulta alkaen (1559) siirtyy kalvinilaisuuden painokeskus kaupunkien käsityöläisistä maalaisaatelistoon ja varsinaiseen porvaristoon. Aatelisto huomasi siinä olevan itselleen keinon käytettäväksi taistelussa kuningasvaltaa vastaan feudalivallan puolesta; porvaristo, jonka erottaminen pikkukäsityöläisistä tällä vuosisadalla lopullisesti tapahtuu, liittyi kalvinilaisuuteen, koska se kirkollista auktoritetia vastustavassa opissa tunsi olevan jotakin, mikä oli hengenheimoa porvariston historialliselle tehtävälle. Hotomanille, Languetille ja muille kalvinilaisille kirjailijoille olikin ylimystö samaa kuin kansa, ja he selittivät, että kansaa edustavat viranomaiset, herrainpäivät, ylimykset ja parlamentinjäsenet, jotka kokonaisuutena ovat kuninkaan yläpuolella. Myöskin kalvinilaisuuden valtio-opillisissa teorioissa — kalvinilaisuus oli muuten järjestetty valtioksi valtioon, jonkinlaiseksi ylimysvaltaiseksi tasavallaksi yksinvaltaiseen valtioon ja kadotti mahtiasemansa vasta Richelieun aikana — esiintyy tämä mielipide kansan ylivaltiudesta kylläkin selvänä. Tärkeimpiä kysymyksiä, joita kalvinilaiset kirjailijat pohtivat, oli kysymys, onko kapina tyrannia vastaan oikeutettua. Miten on laita, kysyy esim. Beza, jos jumala on antanut meille ruhtinaan, joka ilmeisen julmasti tai törkeän tietämättömänä vastustaa Kristuksen valtakuntaa, — ja vastaa Beza siihen, että silloin kirkon olisi turvauduttava ennen kaikkea rukoukseen, kyyneliin ja parannuksentekoon, ne kun ovat uskovaisen aseita, mutta alemman esivallan olisi, mitä siihen tulee, suurimmassa määrin harkiten ja maltillisesti, mutta jyrkästi ja rohkeasti puolustettava todellista uskontoa, josta Magdeburgissa on annettu niin mainehikasta esimerkkiä. Yhtä jyrkästi lausuu Languet mielipiteenään olevan sen, ettei kuka yksityinen tahansa, kun tyranni sortaa kansaa, voi kutsua alamaisia aseisiin ja ruhtinasta vastustaa. Tämä oikeus on hänen mielestään vain alemmalla esivallalla, mutta ei kansalla. Ylivaltiutta tässä ei siis ole koko kansalla, vaan vain sen etuoikeutetuilla säädyillä. Välttämättömänä johtopäätöksenä tästä on se kalvinilaisen valtio-opin toinen väite, että Ranska ei ollut perintövaltakunta, vaan vaalikuningaskunta eikä kuninkaallinen hallitus niin ollen muuta kuin elinkautinen esivallallinen arvo.

Sama ylimyksellinen luonne, kuin kalvinilaisuudella, on katolisen aatelin katolisen uskon turvaksi, kuten se sanoo, perustamalla liitolla, vuoden 1576 Liigalla. Eräässä julistuksessa, joka laadittiin Picardiassa, liiton syntymäseudulla, ja joka melkein muuttamatta hyväksyttiin muussa Ranskassa, sanotaan, että tarkotuksena on »hankkia maakunnille takaisin vanhat oikeudet, erioikeudet ja vapaudet, sellaisina kuin ne olivat olemassa ensimäisen kristityn kuninkaan Klodvigin aikana, ja vielä parempia ja edukkaampia lisäksi. Mikään ei ole nurinkurisempaa kuin väite, että Liiga olisi ottanut asiakseen Ranskan yhtenäisyyden puolustamisen; guisien samoin kuin protestantisten ja katolisten feudaliherrojen päämääränä oli omistamiensa alueitten itsenäisyys ja riippumattomuus kuninkaallisesta keskusvallasta. Tässä Perannen Liigassa oli enemmistö aatelismiehiä ja kaupungit eivät olleet ottaneet siihen osaa, mutta vuonna 1585 levisi liike niihinkin, vallankin Parisiin. Parisin porvaristo, liittoutuneena työläisluokkaan, nosti mahtavasti päätään ja pääsi muutamaksi aikaa voitolle ylimyksellisistä aineksista. Samassa määrässä kuin puolueet musersivat aukkoja kuningasvaltaan ja tämä alkoi niistä näyttää kelpaamattomalta hoitamaan valtiollista ja hallinnollista keskusvaltaa, hankki maakuntien porvaristo itselleen vapautta; unohdettua 12:nnen vuosisadan traditsionia koetettiin taas elähyttää ja muuttaa suuria kaupunkeja tasavalloiksi. Mutta samaan aikaan oli liikettä myöskin kansan keskuudessa, talonpoikien ja pikkukäsityöläisten keskuudessa. Se tavaton agitatsioni, jota Liiga yhdessä katolisen kirkon kanssa harjotti juuri näiden luokkien keskuudessa Anjoun herttuan kuoleman jälkeen, kun samalla tuli todennäköiseksi kalvinilaisen Bearnin Henrikin valtaistuimelle pääsy, herätti pakostakin heidän keskuudessaan valtavata levottomuutta ja liikkeen, joka usein paikoin meni yli tarkotettujen rajojen, erkani synnyttäjiensä johdosta ja rupesi itsenäiseen toimintaan. Mitä liikuttavat kansaa nuo uskonnollisten tekosyiden varjolla käydyt etuoikeutettujen säätyjen taistelut kuningasvaltaa vastaan? — se ajatus oli vallalla alemmassa kansassa ja ilmeni lukuisissa lentokirjasissa. Kuningas Henrik III:nnen murha — hän kaatui kiihkomielisen domikanimunkin Jaakko Clémentin puukoniskusta — lisäsi vielä sekasortoa. Suuri osa aatelistosta, niin kuvaa d'Ossat Liigan vaikutusta, ei tahdo ollenkaan olevan kuningasta: »Kaikki suuret aatelismiehet tahtovat näytellä omaa osaansa. Kansa ei tahdo tietää mitään ylivaltiaasta eikä aatelista, se ei tunnusta ruhtinasta eikä aatelismiestä. Maan vähäpätöisinä asukasta myöden tahtovat kaikki välttää niiden vallanalaisuutta.»

Henrik IV:nnen noustessa valtaistuimelle muuttuu kalvinilaisten politika kokonaan. He liittyvät yhteen turvatakseen kuningasvaltaa, jolla heidän riveissään nyt on yhtä innokkaita puolustajia kuin ennen oli vastustajia. Aivan liian pian vei kansankapinain pelko porvariston, mahdolliseksi käsittämänsä feudalisen vastavallankumouksen pelko maalaisväestön rikkaamman ja valistuneemman osan Henrikin leiriin, ja kun Henrik kääntyy katoliseen uskoon, taukoo kaikki vastustusliike. Yksinvallan periaate ei ollut pitkästä taistelusta selvinnyt heikontumatta; valtiollinen keskitys oli kärsinyt, kun oli perustettu hugenottilaisia vapaakaupunkeja.

 

II. Fronden aika.

Ranskan onnettomana kohtalona on ollut se, että sen kuninkaat ovat lapsina tulleet valtaistuimelle, jolloin jonkun naisen sijaishallituksen aikana valta taas on joutunut aateliston käsiin. Henrik IV:nnen ja Sullyn työ joutui Maria Medicin sijaishallituskaudella häviöön; pelastaakseen Richelieun työn täytyi hänen seuraajansa Mazarinin suorittaa tavattoman pitkä taistelu Itävallan Annan sijaishallituksen aikana. Kuten hänen edeltäjättärensä valtakausi, alkaa Annankin hallitusaika aateliston yleisesti ryöstämällä Ranskaa. »Kuningas on alaikäinen, olkaamme me täysi-ikäisiä» on aina ollut aateliston tunnuslauseena, jota se mitä uskollisimmin on noudattanut. Niin kauan kuin kuningatar tuhlaavaisesti antoi sille yltäkyllin rahaa, etuoikeuksia, yksinoikeuksia, lauloi se »hyvän kuningattaren» ylistystä, heti kun Mazarin, kaikkien apuneuvojen ruvetessa loppumaan, alkoi kieltäytyä antamasta lahjoja, syntyi taistelu, ei enään suoraan kuningasta vastaan — siihen oli aateliston uhmaisa ylpeys, sellaisena kuin sen vielä Liigan aikoina tapaamme, jo kumminkin riittämätön, Richelieu kun oli sen suuressa määrin murtanut —, vaan ministeristöä ja sen intendanteja vastaan, kuten muutamat siihen aikaan sanoivat, s. o. kuninkaallisen vallan laajentamista ja keskittämistä vastaan, jonka vallan edustajia nämä virkamiehet juuri olivat. Aatelin kanssa käy aluksi käsi kädessä porvaristo, jonka etuoikeuksia kuningasvalta oli kylläkin usein häikäilemättä loukannut ja supistanut. Onpa fronde alussaan kerrassaan porvarillinen ja eduskunnaasta menettelytapaa harrastava. Porvariston ja sijaishallitusvallan välisen riidan yllytti alkamaan Mazarinin rahaministeri d'Emery, hyökkäämällä Parisin parlamentin[2] rahapussin kimppuun. Parlamentti ryhtyi taisteluun varsin ponnekkaasti; se vaati intendantien vallan vähentämistä, neljännellä osalla vähennettäväksi taillea (eräänlainen manttaalimaksu), tärkeintä, kolmannen säädyn yksin kantamaa Ranskan kuningaskunnan veroa, velkavankeudessaolijoita, joita oli enemmän kuin 20,000 raudoissa, päästettäväksi vapaiksi; se kielsi kantamasta mitään veroja ja perustamasta uusia tuomarinpaikkoja tai rahainhoitohallintovirkoja sen luvatta ja päätti uudistusehdotustensa sarjan vaatimalla, että ketään kuninkaan alamaista ei saisi pitää vangittuna 24 tuntia kauemman, tutkimatta hänen asiaansa ja saattamatta häntä asianomaisen tuomarin tuomittavaksi. Porvariston edustajana ja kansan tukemana — kansan varalle oli asetettu vaatimus verokuorman vähentämisestä — oli parlamentti jonkun aikaa taistelun johdossa. Mutta kun riita kärjistyi, masentui sen rohkeus, ja se jätti johdon aateliston käsiin, joka oli liittynyt liikkeeseen; kansa, joka oli noussut taisteluun omia etuja ajaakseen, hyödytti nyt tietämättään ylimysmielisen puolueen tarkotuksia ja sai maksaakseen St. Germainin rauhan kulut. Siihen loppui ensimäinen frondekapina. Toinen fronde oli kokonaan aatelin kapina, muutamien harvojen kunnianhimoisten miesten ja naisten nostattama: suuria nimiä, pieniä pyyteitä, tavatonta hurjuutta. Kansa on, kuten aina, se maaperä, jolla nämä kauemman kuin kymmenen vuotta kestävät raaistuneen aatelin ja vielä raaistuneemman sotaväen ryöstösodat käydään. Joka puolelta saa talonpoika iskuja; sen maat ja mökit ryöstetään ja tuhotaan, sen vaimot ja tyttäret raiskataan, häntä itseänsä pahoinpidellään, kidutetaan ja lopuksi hänet tapetaan. Avioliittojen ja syntyvien luvun suuri väheneminen sekä väestön lukumäärän nopea väheneminen yleensä osottaa mitä selvimmin sen tavattoman kurjuuden, jossa Ranska eli tämän kevytmielisen sodan lopulla. Fronden päättyessä on koko maa taloudellisesti ja siveellisesti täydellisessä lamaustilassa; sen tuloksena on Ludvig XIV:nnen rajaton yksinvalta.

 

III. Ludvig XIV:s.

Ludvig XIV:s oli rajattomalla vallalla varustettu yksinvaltias, mutta rajattomalla yksinvallalla varustettu yksinvaltias, joka samalla oli kuningaskuntansa ensimäinen aatelismies. Miten halveksien hän katselee muita, aatelittomia, kansanluokkia, siitä on hyvänä todistuksena hänen vuonna 1679 antamansa pahaan huutoon tullut kaksintaistelusäännösjulistus, jossa hän nimittää tavallisia kansalaisia arvottomiksi ja heidän asioitaan kelvottomiksi ja antaa pyhityksensä huutavalle oikeusepäkohdalle. Ludvig XIV:s on aateliston asianajaja ja edustaja, jonka kautta aatelisto toimittaa Ranskan riistämistä etujensa mukaisesti. Hänen rajaton yksinvaltansa näkyy vain suhteessa kansaan, porvareihin ja talonpoikiin, ja suhteessa aatelin yksityisiin jäseniin, mutta ei koskaan suhteessa aatelissäätyyn sellaisenaan, johon muitta mutkitta voimme lukea myöskin ylemmän papiston. Koko kuningaskunta tulee kuninkaan valtiokiinteistöksi, mutta verot suoritetaan aateliston jäsenille. Tämä on kaikki kaikessa; sen hyväksi työskentelee talonpoika ja käsityöläinen, sen vuoksi on seisova sotajoukko olemassa, sitä varten valtion virat ja tulot. Vain niin kauan kuin Colbertin mahtava personallinen vaikutusvalta kesti — ja Colbert oli uuden ja kehittyvän pääomavallan asianajaja —, oli porvaristolla jonkinlainen, joskaan ei kovin merkitsevä asema. Mutta hänen kuoltuaan kaatui tämä tuki; Nantesin edikti peruutetaan, ja kalvinilainen porvaristo, jonka käsissä suurin osa maan teollisuutta oli, jättää Ranskan. Porvariston voima murtuu silloin pitkäksi aikaa. Mutta yhä jatkuvat sodat ja Ludvig XIV:nnen tuhlaus, suuren, aina nälkäisen, loismaisen aateliston elättäminen, kaikki se synnyttää lakkaamatta kasvavan rahantarpeen ja luo samalla taas mahtavan raha- ja veronvuokraajaporvariston.

Vanha käsityskanta, jota varsinkin virkamiesjuristit puolustivat läänitys-aateliston etuoikeuksia vastaan, oli se, että kaikki koko kuningaskunnan maa oli kuninkaan yleistä ja suoranaista omaisuutta. Ylimpänä läänitysherrana kuuluisi hänelle muka ei vain kaikkien feudalisten maaomaisuuksien siirto-oikeus, vaan olisi myöskin allodialiomaisuuden (perittävän maaomaisuuden) nautinto hänen määrättävissään. Ludvig XIV:s palasi tälle käsityskannalle. Kuten Jurieu kertoo, otettiin Colbertin ministeriön aikana harkittavaksi, eikö kuninkaan pitäisi tosiasiallisesti ottaa haltuunsa kaikki Ranskan maatilat ja maat. Maata vuokrattaisi sitte, kuninkaalliseksi valtiokiinteistöksi muutettuna, katsomatta vanhaan omistus-, perintö- tai muuhun oikeuteen, vallan niin kuin Turkin, Persian ja Mongolian muhamettilaiset ruhtinaat muka olivat tehneet yksityisomaisuudekseen kaiken maan, jota he mielensä mukaan, mutta vain elinijäksi, antoivat alamaisilleen käytettäväksi. Colbert kääntyi senvuoksi kuuluisan matkailijan Bernierin puoleen ja vaati häneltä kertomusta Suurmogulin valtakunnasta, jossa kaikki maat olivat valtion omaisuutta, ja tämän järjestelmän arvostelua. Bernier noudatti tätä vaatimusta julkaisemalla kirjan »Kirje Hindustanin olosuhteista».

Bernier vastustaa tässä kirjeessä sangen pontevasti yksinvallan aikomusta ottaa kaikki maa valtion omaisuudeksi ja puolustaa yhtä taitavasti yksilön oikeutta omistaa maa yksityisomaisuutena. Vedoten Hindustanin, Suurmogulin valtakunnan esimerkkiin koettaa hän osottaa, mitä ikäviä seurauksia on siitä, että maa on valtion yksinoikeutena, mutta hänen esittämänsä perusteet ovat paikallaan puhuttaessa sortovallan maanomistuksesta, ei puhuttaessa valtionomaisuudesta sellaisenaan. Hänen kuvauksensa sortovallan hävittävästä taloudenhoidosta on taitavasti ja elävästi kirjotettu ja koskee samalla Ranskan silloisia oloja niin terävästi ja varmasti, että pyrkii kovasti tuntemaan hindustanilaisesta sortovallasta ranskalaisen peilikuvan. Muuten vertasivat Ranskan kuninkaitten pyrkimystä rajattomaan itsevaltaan sulttaanin sortovaltaan jo Liigan ajoilta asti varsin mielellään lentokirjastenkirjottajat, jotka verhosijat hyökkäyksensä edellistä vastaan aina jossakin määrin hyökkäyksiin sulttaanin sortovaltaa vastaan.

Jurieun esityksen mukaan teki, kuten sanottu, alotteen puheena olevassa suhteessa Colbert. »Kun kerran», huudahtaa Jurieu varottaen aatelille, »tulee rohkeampi rahaministeri kuin Colbert, niin otetaan teiltä kaikki perintötilanne, ja te saatte maksaa ruhtinaille korkoja omasta omaisuudestanne!» Miten johtui Colbert tällaiseen ajatukseen, joka ensi sijassa uhkasi aatelin omaisuutta? Aateliston itsenäisyyden oli fronden epäonnistuminen kokonaan murtanut, ei tarvinnut enään pelätä sen osottavan liigalaisia taipumuksia; siten ovat vain valtionrahavarojen kartuttamista tarkottavat veropolitiset syyt voineet saattaa Colbertin astumaan sellaisen askeleen. Jos kaikki koko maan maaomaisuus olisi julistettu kuninkaan omaisuudeksi, niin olisi aatelisto samalla kadottanut verovapautensa; sen olisi ollut, kuten Jurieu lausuu, maksettava ruhtinaille korkoa omasta omaisuudestaan.

Tämän ajatuksen, että kuninkaalla olisi omistusoikeus kaikkeen maahan, kohtaamme vielä muutaman kerran Ludvig XIV:nnen hallituskaudella. Siten toistettiin sitä aluksi vuonna 1692 eräässä perintömaaomaisuutta koskevassa verotusjulistuksessa; edelleen ilmaisi kuningas itse sen tunnetussa vallanperijän ohjeitten kohdassa: »Kaikki, mitä on valtakuntamme piirissä, mitä se sitte liekin, kuuluu meille saman oikeusperusteen mukaan. Teidän tulee olla vakuutettu siitä, että kuninkailla on luonnostaan kaiken omaisuuden täysi ja vapaa käyttöoikeus, olipa tämä omaisuus sitte pappien tai maallikkojen hallussa, käyttääksenne sitä aina kuten viisaat taloudenhoitajat, se on Teidän valtionne yleisen tarpeen mukaan.» Viimeisen kerran palattiin tähän periaatteeseen vuonna 1710. Siinä tavattomassa rahapulassa, jossa valtio silloin oli, turvauduttiin »kuninkaan kymmenyksiin», joita Vauban jo muutamia vuosia aikaisemmin oli suosittanut, silloin kumminkin saaden osakseen kuninkaan epäsuosion. Nyt vaadittiin noita kymmenyksiä, mutta sillä erolla, että kymmenykset käytäntöön otettaessa ei poistettu muita veroja, kuten Vauban kehittämässään järjestelmässä oli tahtonut. Arvelut, joita Ludvig XIV:nnellä oli tämän uuden ryöstämistavan suhteen, poisti voitokkaasti hänen rippi-isänsä, jesuita Letellier, esittämällä etevien Sorbonnen yliopiston tohtorien kirjotelman, jossa selitettiin, että kuningas oli alamaistensa kaiken omaisuuden ainoa ja yksinomainen omistaja alamaisten todenteolla vain hänen nimessään hoitaessa sitä.

 

IV. Ancien régimen viljapolitika.

Sama ajatus on perustana myöskin viljapolitikalla, sellaisena kuin ancien régime sitä vuosisatoja harjotti. Yhtähyvin kuin kuninkaille kuului heidän alamaistensa kaikki omaisuus, on heillä myöskin oikeus sekaantua alamaisten käytettäväksi jätetyn omaisuuden hoitoon, ja, edemmäksi katsoen, jopa velvollisuuskin pitää huolta siitä, että sitä hoidetaankin kokonaisuuden edun mukaisesti. »Hänen majestetinsa», sanotaan 5 p:nä syyskuuta 1693 valtioneuvoston antaman julistuksen johdannossa, »on vallan vakuutettu siitä, että hänen ensi kädessä on kiinnitettävä huomionsa siihen, että heidän alamaisensa saavat helpon ja riittävän toimeentulon, ja hän tahtoo tehdä kaiken voitavansa täyttääkseen tämän niin tärkeän velvollisuutensa.» Mutta kun silloin vielä suuremmassa määrässä kuin nykyisin vilja oli suuren joukon ravintoon nähden tärkein tuote, niin oli itsestään selvää, että viljakaupan järjestäminen, vallankin huonojen, mutta myöskin kovin runsaitten satojen aikana, oli hallituksen tärkeimpiä tehtäviä. Sillä kääntyi hän huonoina aikoina, joista ancien régimen aikana ei milloinkaan ollut puutetta, kansa heti intendantien, näiden Ranskan kolmenkymmenen »hallitsijan», puoleen, ja »näytti yksin heiltä odottavan ravintoa», niin että juuri silloin yksityinen kauppa melkein kokonaan lakkasi ja huolehtimisen koko kuorma joutui valtiolle. Julkisissa kirjotuksissa lausuttiin, että viljan omistusoikeus oli vähemmän pyhä kuin minkään muun tavaran, ja vielä 1770, kuusi vuotta ennen Turgotin uudistusyritystä, sanotaan eräässä »Muistelmassa» perheenpäämiehen (kuninkaan) velvollisuutena olevan järjestää tämän yhteisen rikkauden (viljan) jako, viljaan kun kaikilla valtion alamaisilla on samanlainen, luonnollinen oikeus, siitä kun niin oleellisesti riippuu heidän olemassaolonsa ja leponsa.» Hallituksen viljakauppaan ryhtymisen välttämättömyyden puolesta puhumassa oli vielä muita syitä, jotka voimakkaasti vaikuttivat kansan intohimoihin. Siihen aikaan oltiin yleensä niin kovasti vakuutettuja Ranskanmaan hedelmällisyydestä, että katsottiin hyvän sadon riittävän kahden jopa kolmenkin vuoden tarpeeksi, ja syyksi huonojen aikojen tuottamaan kurjuuteen, joka niin usein hävitti Ranskaa, väitettiin tunnotonta kauppakeinottelua. Kaikkialta haettiin syytä usein uudistuviin huonoihin aikoihin: syytettiin keinottelijoita, intendanteja, raha-asiain ylitarkastajaa, kuningasta; todellisia taloudellisia syitä ei huomattu. Tämä kansanomainen ajatus oli myöskin hallituksen virallisena käsityksenä, »muutamien saiturien ahneus, jotka rikollisen ja likaisen voiton toivossa uhraavat uskonnon ja yhteiskunnan jopa usein valtion yleisen hyvänkin pyhimmät siteet», sanotaan pääsyyksi.

Toimien ryhtyi hallitus ensikerran vuonna 1662 viljakauppaan, kun pelottava nälänhätä vallitsi maassa. Colbert määräsi käytettäväksi viljan ostamiseen Danzigista melkoisen summan, 2 miljoonaa livreä. Koko toimi suoritettiin aivan julkisesti. Toimenpiteestä ei tullut tappiota, ehkäpä saatiin vielä pieni voittokin valtiorahastoon. Nämä viljanostot uudistettiin vuosina 1684 ja 1693; katovuosina 1689 ja 1699 ei hallitus ryhtynyt asiaan kai tavattoman rahanpuutteensa vuoksi, vielä vähemmän tuona kauheana vuonna 1709, jona sitäpaitsi sota teki mahdottomaksi viljan ostamisen ulkomaalta; 1713 toimitettiin taas ostoja, joista saatiin 600,000 livren tappio. Colbertin viljapolitikan tarkotuksena oli ensikädessä auttaa kuluttajia ja vasta sitte talonpoikaisia tuottajia. »Kuninkaallisella auktoritetillä on oikeus määrätä satojen suhteen, sillä ne ovat maan viljavuuden ja ilmanalan lämpömäärän tuotteita, jonkinlaisia kohtalon vapaita lahjoja»; se huolehtii siitä, että talonpoika maksaa veronsa; se sallii senkin, että talonpoika saa jonkun verran voittoa työstään, mutta ennen kaikkea on välttämätöntä pitää huolta siitä, että kansan ei tarvitse valittaa leivän liian korkeata hintaa. Senvuoksi järjesteli hallitus oikeastaan vain huonona aikana viljakauppaa ja viljanhintoja. Harvoin, vain silloin kun kovin runsas sato laski viljan hinnan niin alhaiseksi, että talonpojan oli melkein mahdoton myydä viljaansa ja hallituksen, tai oikeammin sanoen verojenvuokraajien, oli yhtä mahdoton saada veroja kootuiksi, salli hallitus viedä viljaa ulkomaille, vielä harvemmin meni se niin pitkälle, että alensi vientitullia. Mutta yleensä teki se sen mitä vastenmielisimmin, kun samasta määrästä viljaa, kun se kalliina aikana tuotiin maahan, täytyi ulkomaille maksaa suurempi summa rahaa kuin mitä oma maa runsaan sadon vuosina sai ulkomailta, lyhyesti sanoen, kun näiden tuonti- ja vientitoimien lopputulos oli päinvastainen kuin sen noudattama n. s. merkantilijärjestelmän[3] politiikka olisi vaatinut. Näissä olosuhteissa täytyi tulla mieleen ajatus, että runsaiden satojen liikamäärä olisi koottava säilöön yleisiin varastoihin. Jo vuonna 1577 esiintyy tämä ajatus eräässä käskykirjeessä, mutta vasta Ludvig XV:nnen aikana saadaan tämä suunnitelma toteutettua. Kun ostot ja myynnit toimitettiin mahdollisimman sälää, heräsi kansassa pian se epäilys, että kuningas ei näissä puuhissa kadottanut mitään, että hän keinotteli alamaistensa nälänhädällä suunnattomasti rikastuakseen. Tulemme myöhemmin puhumaan tästä seikasta ja tutkimaan, onko sellaista »nälänhädän liittoa» todellisuudessa milloinkaan ollut ja kuinka laajana.

 


Viitteet:

[1] Ancien régime = »vanha hallitustapa», tarkottaa erikoisesti Ranskan vallankumouksen edellä olleen ajanjakson hallitustapaa.

[2] Eräillä Ranskan ylimmillä oikeusistuimilla, jotka niiden oikeuksien laajennettua olivat oikeusasioissa viimeisenä oikeusasteena, oli silloin nimenä parlamentti. Niiden toimena oli myöskin registeröidä kuninkaitten julistukset ja määräykset, jonka kautta nämä saivat oikeudenvoiman. Tästä johtui parlamenttien, jotka olivat suurporvariston edustajia, usein toistuneet yritykset päästä jonkinlaisiksi kuninkaan yläpuolella oleviksi tarkastuslaitoksiksi.

[3] Merkantilijärjestelmällä ymmärretään kaikkia niitä talousopillisia katsomuksia, jotka vallankin uudenajan alussa ratkaisevasti vaikuttivat kansantaloustieteellisten kirjailijain ja talouspolitikaan perehtyneiden valtiomiesten mielipiteisiin. Tärkeimmät tässä huomioon otettavat katsomukset ovat: 1) Kuta enemmän rahaa maassa on, sitä suurempi on sen rikkaus. 2) Jaloilla metalleilla rikastumisen lähde on ulkomainen kauppa. 3) Rikkaus kasvaa sitä runsaammin, kuta enemmän myydään ulkomaille ja kuta vähemmän ulkomailta ostetaan.