Karl Kautsky (toim.)

Sosialismin historia II

1895


VII osa.

Sosialismi Ranskassa 17:nnellä vuosisadalla
ja 18:nnen alussa.

IV luku. Teollisuus 16:nnellä ja 17:nnellä vuosisadalla.

Kirj. Hugo Lindemann.

Aivan toisiin piireihin ja samalla paljon korkeammalle tähystyspaikalle johtaa meidät ensimäinen suuri ranskalainen utopisti, Vairasse d'Allais. Ahtaista ja rajotetuista pikkutalonpojan ja köyhän maalaispastorin olosuhteista johdetaan meidän kahteen nykyaikaisen teollisuuden ja nykyaikaisen kaupan keskukseen, Lontooseen ja Parisiin, maalaiselämän rauhasta kaupunkien levottomaan hyörinään ja suurkaupan rohkeille, puoliksi seikkailumaisille, puoliksi liikemiehen älyllä lasketuille kulkuteille. Meslierille ei teollisuutta, ainakaan itsenäisenä, näytä olleen olemassa; hän vastustaa uutta kapitalistista talousjärjestelmää vain mikäli sitä käytetään maanviljelykseen tai se ilmenee suurvuokrauksena tai pikkutalonpojan muuttamisena talonpoikaiseksi palkkatyöläiseksi; Vairasse sitävastoin on Colbertin aikana mahtavasti kehittyvän teollisuuden poika, sen kysymykset hänen mieltään ensi sijassa kiinnittävät. Hänen hugenottilainen syntyperänsä — kalvinilaisten käsissä oli tärkein osa Ranskan kauppaa ja teollisuutta —, hänen matkansa Englantiin ja Hollantiin, joista varsinkin viimemainittu oli silloisen ajan suurimpia teollisuusmaita, hänen oleskelunsa Parisissa Colbertin ministeriön aikana, kaikki yhtyi hankkiakseen hänelle teollisuuden tarkan tuntemuksen ja saattaakseen hänet oikein ymmärtämään sen merkitystä, samalla kun hänen laajat maantieteelliset, historialliset ja politiset opintonsa antoivat hänelle tietoa todellisista ja haaveilluista kommunistisista yhdyskunnista, kuten perulaisten valtiosta ja Moren ihanneyhteiskunnasta, avarsivat hänen näköpiiriään ja antoivat hänelle arvostelun aseita, joita hän sitte osasi käyttää mitä suurimmalla menestyksellä. Me tulemme alempana yksityiskohdittain tarkastamaan niitä eri seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet hänen kehitykseensä, ja näyttämään, mistä hänen utopiansa omaperäisyys ja edistynyt kanta riippuu, tässä on meidän nyt laajemmin käytävä käsittelemään yhtä sen tärkeimmistä tekijöistä ja annettava kuva, joskin vain rajotettu, Ranskan teollisuudesta, todistaaksemme sillä, miten sellainen kirja kuin Vairassen yleensä voi syntyä. Tässä tarkotuksessa on välttämätöntä kertoa teollisuuden historia 16:nnen vuosisadan alusta alkaen.

Kolme suurta sotien ryhmää täyttää Ranskan historian 16:nnen vuosisadan: Kaarle VIII:nnen ja Ludvig XII:nnen Italiassa käymät sodat, Frans I:sen sodat Kaarle V:tä vastaan ja uskonsodat. Mutta sen sijaan että viimemainitut mitä perinpohjaisimmin hävittivät maanviljelyksen, teollisuuden ja kaupan, on molemmilla ensimainituilla ollut mitä suotuisin vaikutus Ranskan teollisuuden kehitykseen. Ranskalaiset, jotka vielä 15:nnen vuosisadan lopulla olivat puoliraakalainen kansa, tutustuivat suoranaisesti Europan korkeimmalle kehittyneeseen maahan, Italiaan, Europan etevimpään teollisuusmaahan. 16:nnen vuosisadan alussa olivat Italian valtiot epäilemättä saavuttaneet teollisen kukoistuksensa huipun. Venetsia oli mainio silkki- ja kangasteollisuudestaan, kutomoistaan, värjäyslaitoksistaan, nahkateollisuudestaan; sen pitsit olivat voittamattomia. Sen sokeripuhdistimot, sen saippua-, lasi- ja peiliteollisuus, sen kirjapainot varustivat koko maailman tuotteillaan ja herättivät kaikkialla hämmästystä ja ihastusta, Florens oli yhtäsuuressa määrässä teollisuuspaikka; sen kangasteollisuudessa yksinään työskenteli 30,000 työläistä. Riittää, kun vielä mainitsee Genuan ja Milanon nimet. Teollisuuden ja kaupan ohella oli syntynyt myöskin kapitalistisen talouden koko koneisto: pankkilaitos varsinkin Florensiin, Venetsiassa oli alettu käyttää paperirahaa, syntynyt tilastollisia toimistoja j. n. e. On luonnollista, että ranskalaisten joutumisella suoranaiseen vuorovaikutukseen niin korkealle kehittyneiden olosuhteiden kanssa täytyi olla mitä merkitsevimmät vaikutukset heihin. Kaarle VIII:s laahasi kokonaisen siirtokunnan arkkitehtejä, kuvanveistäjiä, maalareja ja käsityöläisiä Neapelista mukanaan Ranskaan. Hänen seuralaisensa olivat Neapelissa ja sen ympäristöllä oppineet tuntemaan suuria silkkiteollisuuslaitoksia ja päättäneet siirtää ne Ranskaan. Ja kun italialaiset sodat olivat päättyneet, tuottivat aatelismiehet Neapelista mulperipuita, jotka he istututtivat Provenceen, jolloin molempien maiden ilmaston pieni erilaisuus helpotti yritystä.

Paljon pitemmälle kuin Kaarle VIII:s menivät Ludvig XII:s ja hänen ministerinsä, kardinali d'Amboise, ja varsinkin Frans I:nen pyrkimyksissään saada Italian teollisuusalat kotiutumaan Ranskaan, ja etteivät he toiminnassaan ole jääneet menestyksettömiksi, siitä ovat paraana todistuksena Ranskan hovissa toimineiden Venetsian lähettiläiden kertomukset. Jonkun verran kateissaan kertovat he Ranskan teollisuuden nopeasta kukoistuksesta ja kilpailusta jota se uhkaa tuottaa heidän kotimaansa teollisuushaaroille. Ala-Normandiassa ja Picardiassa oli villateollisuuden kotipaikka. Paremmasta ranskalaisesta villasta valmistettiin tavallista verkaa, kun taas hienompi englantilainen ja espanjalainen villa valmistettiin hienommiksi tavaroiksi. Sangen merkitsevä ja kukoistava oli liinateollisuus. Liinakehräämöjä oli Lavalissa, Cambraissa, Reimsissä ja Beauvoisissa. Liinakankaita vietiin Englantiin, Espanjaan ja Italiaan. Suuresti olivat edistyneet Tourainen silkkiteollisuus — Toursissa kudottiin 8,000:ssa kangaspuissa italialaista ja espanialaista silkkiä (1546) —, kulta-, juveli- ja puukkosepänammatit. Kaiken kaikkiaan oli Ranska vallan menestyksellisesti ja tarmokkaasti astunut teolliselle uralle, kun Frans I:sen ja Henrik II:sen pitkät sodat Habsburgsukua vastaan toistaiseksi keskeyttivät tämän kehityksen, sitte tekivät valtion rahavarojen kartuttamiseksi jatkuvasti yhä nostetut tuonti- ja vientitullit kaiken kaupan mahdottomaksi ja samalla saattoivat teollisuuden häviötilaan. Häviön saattoivat sitte täydelliseksi uskonsodat. Vasta Henrik IV:nnen toimittamasta Ranskan rauhottamisesta alkaa uuden teollisen kukoistuksen kausi. Olivier de Serresin ja Barthelémy de Laffemasin tukemana ryhtyi kuningas kaikin tarmoin uudestaan elvyttämään tehdaslaitoksia ja antoi suojansa ja kannatuksensa aluksi ja pääasiallisesti ylellisyysteollisuudelle, kumminkaan unohtamatta hyödyllisiä käyttöesineitä valmistavia. Olivier de Serres, jonka »Théâtre d'agriculture» (»Maanviljelysnäyttämö») on ensimäinen maanviljelyskäsikirja, puuhasi ennenkaikkea silkkiteollisuuden edistämiseksi ja omisti käsikirjansa yhden luvun esittääkseen paraita keinoja, joilla voisi totuttaa silkkiä Ranskan ilmanalaan. Suurempi merkitykseltään oli teollisessa suhteessa Barthelémy de Laffemasin vaikutus. 1598 antoi hän Henrik IV:nnelle kuninkaallisen julistuksen muotoon laaditun kirjotuksen, jossa hän esitti kokonaisen teollisuuspolitikan ohjelman. Hän alotti todistelemalla, että Parisi, Lyon ja Tours jo aikaisempina vuosina olivat osottaneet, että kykenevät muokkaamaan ja värjäämään silkkiä yhtä hyvin kuin Italian kuuluisimmat kaupungit; että Picardia, Champagne, Bayonne voivat tuottaa yhtä hyvää liinakangasta kuin Flanderi; että Languedocin pitsit olivat yhtä hienoja kuin Alankomaiden ja Reimsin, ja Amiensin huntukankaat parempia kuin mitkään muut. On naurettavaa, väitti hän, myydä raaka-aineita, kuten liinaa, hamppua, villaa, ulkomaille, saadakseen ne sitte sieltä takaisin valmiina tavaroina. Jos Ranska itse ryhtyisi valmistamaan niitä tavaroiksi, niin vähentäisi se samalla aivan melkoisesti köyhien lukumäärää, jotka työttömyyden vuoksi ovat köyhiä. Ranska kykenisi hänen mielestään sangen hyvin tulemaan teollisuusmaaksi, ja olisi sillä mitä suurin etu sellaiseksi tulemisesta. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ehdotti Laffemas ensinnäkin, että kiellettäisi maahan tuomasta vieraita teollisuustuotteita, paitsi hyviä kirjoja ja taideteoksia, sekä maasta viemästä kaikkia raaka-aineita ja puolivalmiita tuotteita. Toiseltapuolen selitti hän vallan välttämättömäksi lakkauttaa kaikki sisäiset tullirajat ja korvata kaikki kauppaa rasittavat verot yhdellä ainoalla, joka yhden soun määrään livreltä piti ennakolta kannettaman kaikesta kuningaskunnassa myydystä viljasta ja muista tavaroista. Tärkeiden ehdotustensa sarjan lopuksi esidää hän luotavaksi ylitarkastajan viran ja perustettavaksi vakinaisen kauppakamarin, jonka tehtävänä olisi tutkia kaupan tarpeita ja tarpeen mukaan parantaa kauppalainsäädäntöä ja poliisioloja.

Siten pyrki Laffemas yhdellä kertaa maasta poisjuurruttamaan tavattoman erilaisuuden ja eroavaisuuden, jolla feudalijärjestelmä tulli- ja muitten rajojen avulla oli jakanut koko Ranskan epälukuiseen määrään eristettyjä alueita, ja saattamaan koko maan yhdenmukaiseksi, kuten nykyaikaisen kaupan yhtä hyvin kuin nykyaikaisen teollisuudenkin kannalta oli tarpeen. Tämän ajatuksen omaksui sitte Colbert, mutta hänkin toteutti sen vain osittain, kunnes vihdoin Ranskan vallankumous poisti vanhojen maakuntien nimet, jakoi maan määrättyyn määrään departementteja ja hallinnollisen yhtenäisyyden ohella sai aikaan yhtenäisyyden myöskin kauppasuhteisiin nähden. Henrik IV:s toteutti Laffemasin ehdotuksista vain viimeksimainitun, kauppakamarin järjestämisen, 20 p:nä heinäkuuta 1602 antamallaan julistuksella. Tämä komitea käänsi ensikädessä huomionsa silkkiteollisuuteen — Lyonin mahtavan teollisuuden alku on tältä ajalta — mutta sitte myöskin Rouenin esikaupunkien liinakangasteollisuuteen, villateollisuuteen ja muihin ammatteihin. Myöskin matto- ja gobelini-, kristalli- ja peiliteollisuus saa perustamisestaan kiittää Henrik IV:tä, joka korkeilla palkkatarjouksilla ja muilla eduilla lahjoi venetsialaisia työläisiä, tuotatti heitä salaa Venetsiasta Ranskaan ja antoi heille kansalaisoikeudet suojellakseen heitä kotikaupunkinsa kostolta. Tosiasiallisesti syntyi Ranskan teollisuus Henrik IV:nnen hallitusaikana täydelleen uudestaan; mutta Maria Medicin sijaishallituskausi lopetti pian sen kehityksen. Richelieun toimet suuntautuivat liiaksi suurpolitikaan, taisteluun Habsburgsukua vastaan, hänen voidakseen kääntää huomiotaan teollisuuteen; ja fronden aika oli Ranskan täydellisen häviön aika — missä olisi silloin voitu löytää teollisuuslaitoksia! Vasta Mazarinin viimeisinä vuosina, Fouquetin ollessa rahaministerinä, alkaa uupunut maa taas elpyä, ja Colbert se silloin edistää uudestaan heräävän elinvoiman ja tarmon suuntautumista teollisen toiminnan uralle. Kuten Henrik IV:s ennen häntä, alottaa hänkin perustamalla uudestaan ylellisyysteollisuuslaitoksia, ottaakseen sitte vähitellen myöskin hyödyllisen teollisuuden apunsa piiriin. Varsinkin Lyonin teollisuus kehittyi nopeasti Colbertin hallintokaudella. Silkkiteollisuuden oli Lyoniin alkuaan perustanut Ludvig XI:s taistellen kaupungin asukkaita vastaan, mutta 1469 oli hän siirrätyttänyt laitokset Toursiin, jossa silkkiteollisuus sangen pian alkoi suuresti kukoistaa. Mutta Henrik IV:nnen ja Olivier de Serresin määräämä suurien mulperipuuviljelysten perustaminen siirsi vähitellen painopisteen Toursista takaisin Lyoniin, mihin osaltaan oli vaikuttanut jo myöskin se, että Frans I:sen aikana oli useita italialaisia silkkikankuriperheitä saatu muuttamaan sinne asumaan, ja jo 17:nnen vuosisadan alussa tunki Lyon taidokkailla ja kauneilla valmisteillaan tieltään kaikki kilpailevat tuotteet. Colbertin tukemana onnistui kaupungin hankkia itselleen monopoli europalaisilla markkinoilla. V. 1685 oli Lyönnissä noin 13,000 kangaspuut; mutta 20 vuotta myöhemmin oli niiden lukumäärä hugenottien karkottamisen ja kauan kestäneitten sotien vuoksi laskenut 2,000:en ja nousi vasta vuonna 1753 entiseen määräänsä.

Samoin kuin silkkiteollisuuden alalla, samoin oli laita muillakin teollisuusaloilla. Salaisesti tuottamalla maahan vieraita työläisiä, jolloin vallan noudatettiin edellisten kuningasten, vallankin Henrik IV:nnen menettelytapoja, siirsi Colbert ulkomaista teollisuutta Ranskaan, siten esim. Venetsian pitsi- ja peiliteollisuutta. 1665 perustettiin ensimäinen peilitehdas St. Antoineen, Parisin esikaupunkiin, pian senjälkeen toinen Neversiin; Reimsistä tuli pitsiteollisuuden keskus. Mutta Colbert ei rajottunut yksin ylellisyysteollisuutta edistämään; hän siirsi maahan verkateollisuuden Englannista ja varsinkin Flanderista, joiden tuotteiden kanssa ranskalaiset eivät hyvyyteen ja kauneuteen nähden pystyneet kilpailemaan. Colbertin toimesta perustettiin Robaisin hienojen verkojen kutomo Abbevilleen, jossa pian oli 1,692 työläistä työssä kolmessa eri laitoksessa. Sedanin, Louviersin, Elboeufin vanhat verkakutomot muutettiin uuteen asuun ja saatettiin silloisen teknikan tasalle. Verkateollisuutta tukeakseen kielsi Colbert 1666 tuomasta maahan englantilaista villakangasta ja asetti vuoden 1667 tariffilla Espanjasta, Flanderista y. m. tuoduille tavaroille korkeat tullit. Vuonna 1669 toimitettu tilastollinen tutkimus osotti, että tariffien suojeluksen alaisina oli käynnissä 34,200 kangaspuut, joissa valmistettiin 671,000 palaa verkaa ja joita käyttämässä oli 60,000 työläistä. Sukkakutomateollisuuttakin edisti Colbert. Kauppias Camusetille myönsi hän siihen yksinoikeuden; kaupunkien ja kylien viranomaisten oli tälle annettava sopivia työpajoja, ja työttömät miehet, naiset ja kymmenvuotiaat lapset pakotettiin tekemään niissä työtä. Lukemattomia muita teollisuushaaroja, joita tässä ei voi käydä pitemmältä mainitsemaan, tuettiin samalla tavalla. Ne kirjotukset, joissa intendantit kertovat piiriensä olosuhteista Colbertin ministeriön loppuvuosilla, antavat hyvän kuvan Ranskan teollisesta toiminnasta. Koskaan ei Ranskan teollisuus ollut ollut niin kukoistava kuin silloin, ja Ranska oli epäilemättä muuttumassa Europan etevimmäksi teollisuusmaaksi; mutta Colbertin kuoleman jälkeen rappeutuvat uudet teollisuushaarat Ludvig XIV:nnen järjettömän sota- ja kirkkopolitikan vaikutuksesta melkein yhtä nopeasti kuin olivat alkaneet kukoistaa. Tosiasiallisesti oli teollisuuden suurin osa hallituksen noudattaman politikan vuoksi keskittynyt hugenottien käsiin. Senjälkeen kun Richelieu oli tehnyt lopun heidän valtiollisesta itsenäisyydestään ja samalla julkaisemalla Nîmesin armonantojulistuksen tehnyt lopun heidän kapinoistaan, oli heidän valtiostaan valtiossa tullut loppu. Heille oli kyllä suotu uskonnonvapaus — Mazarin noudatti tässäkin vallan Richelieun politikaa ja osasi siten taivuttaa hugenotit siinä määrin kuningasvallalle suosiollisiksi, että hän voi nimittää heitä »uskolliseksi laumakseen» — mutta heidät oli sulettu kaikista hovi- ja useimmista valtioviroista sekä ammattikunnista. Kun heitä sotajoukossakaan ei nähty mielellään ja he luonnollisesti vain sangen vitkaisasti ylenivät arvossa — esimerkkinä siitä on meidän Vairassemme — niin jää heille pääasiassa vain maanviljelys, teollisuus ja kauppa ainoiksi toimialoiksi, joille voivat kääntyä. Kun he olivat älykkäämpiä kuin yleensä katolinen väestö ja heidän uskontonsa jo saattoi heidät lähempään yhteyteen varsinaisten protestantisten teollisuusmaiden, kuten Hollannin, Englannin ja Sveitsinkin kanssa, ei heidän ollut vaikeata saada melkein kokonaan haltuunsa Ranskan kehittyvä teollisuus. Bordeauxin ja La Rochellen merikauppa oli suurimmaksi osaksi heidän käsissään, samoin kuin heillä Sedanissa, Abbevillessä, Louviersissä, Elboeufissä, Reimsissä, Auvergnessa, Toursissa ja Lyonissa pääomien omistuksen ja laajojen suhteiden kautta verka-, silkki-, liinakangas- ja paperiteollisuusaloilla oli johtava asema. Colbert, tämän nykyaikaisen teollisuuden asianajaja, oli aina suojannut heitä ja, mikäli voi, torjunut vainoja, jotka heitä uhkasivat ahdasjärkisen kuninkaan hurskastelevan ympäristön puolelta. Kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen peruutettiin Nantesin edikti, ja alkoi hugenottien maastamuuttaminen. Mukanaan veivät he nerokkuutensa, henkisen ylevämmyytensä, kokemuksen runsaan aarteen, jonka he olivat kaikilla teollisuusaloilla koonneet pitkien vuosien ahkerassa toiminnassa, ja varsin melkoisia pääomia, ja Ranskan teollisuuden lähettiläinä levittivät he sitä useimpiin Europan maihin, jotka antoivat heille vieraanvaraisen kodin. Vähän aikaa julistuksen julkaisemisen ja hugenottien maastamuuton jälkeen pani Tourainen intendanti merkille, että Toursin silkkiteollisuusalalla, jolla ennen oli ollut työssä 40,000 työläistä, yksinomaan naisia ja lapsia, nyt oli työläisiä enään vain 4,000, että kangaspuiden lukumäärä kangaskutomoissa oli laskenut 8,000:sta 1,200:an, nauhakutomoissa 3,000:sta 60:en. Samanlaisia olivat tappiot Lyonissa, kangaspuiden lukumäärä laski 13,000:sta 4,000:en. —

17:s vuosisata oli nähnyt Ranskassa syntyvän ja kehittyvän laajan teollisuuden. On selvää, että se ei voinut olla vaikuttamatta siinä työskentelevien henkilöitten olosuhteisiin; mutta kaiken kaikkiaan ei niiden mullistuminen ole ollut ollenkaan niin perinpohjainen ja yleinen kuin voisi olla taipuisa otaksumaan. Ei saa unohtaa, että kaikki kangasaineet valmistettiin, kehrättiin ja kudottiin käsin, ja että suuri määrä kangaspuita, varsin sellaisia, joissa kudottiin tavallisia kankaita, oli käynnissä maatyöläisten ja pikkuvuokraajien asunnoissa, että maataloustyötä ja kotiteollisuutta harjotettiin varsin laajalti yhdessä. Henrik IV:nnen alkuunpanema silkki-, matto- ja pitsiteollisuus ei aluksi kehittynyt kaupungeissa vaan maaseudulla, jonne se oli paennut kaupunkien ammattikuntien kateuda ja vihaa. Tämän maaseudulla harjotetun kotiteollisuuden vapauttaminen juonista ja rasituksista, joilla läheisten kaupunkien ammattikunnat sitä vainosivat, oli Colbertin mielestä ensimäinen ja välttämättömin tehtävä. Se sysäys, minkä hän antoi villa-, liina- ja hamppukehräys- ja -kutomateollisuudelle, ei aluksi vähimmälläkään tavalla häirinnyt asioitten entistä järjestystä, vaan vain lisäsi kotiteollisuuden suoritettavan työn määrää. Tämän teollisen kehityksen seurauksena oli siten aluksi vain kotiteollisuuden laajeneminen, ja kaukana siitä, että se olisi autioittanut maaseutua ja paisuttanut kaupunkeita, vaikutti se päinvastoin elähyttävästi maalaisväestöön. Mutta siitä huolimatta oli jo Colbertin teollisilla yrityksillä tarkotuksena jossain määrin saattaa tehdastyö yksityisissä työpajoissa tehdyn yksilöllisen työn tilalle. On mieltäkiinnittävää seurata tätä kotiteollisuuden ja tehdasteollisuuden välistä taistelua erään uuden teollisuuden, hienojen pitsien teollisuuden, välillä. Alkuansa valmistettiin hienoja pitsejä vain Venetsiassa. Kun Colbertin oli onnistunut saada haltuunsa valmistussalaisuus, pyrkii hän tekemään nämä uudet pitsit kansallisen teollisuuden esineeksi. Hän perusti senvuoksi seuran, jolla oli yksinomainen oikeus tuottaa näitä pitsejä ja perustaa liikkeitä kuningaskunnan kaikkiin maakuntiin. Sellaisia syntyi side Reimsiin, Bourbonnaisiin, Auvergneen ja Normandiaan. Reimsin tehdaslaitoksissa oli esim. heti alussa 58 naispuolista työläistä, ensimäisen vuoden lopulla 120; Bourgesissa 140. Colbertilla oli seuran perustaessaan kaksinainen tarkotus: tehdä Ranska riippumattomaksi ulkomaan tuotannosta ja levittää teollisuutta maaseudulle. Mutta kun hän oli antanut liikkeenharjottajille yksinoikeuden, kieltänyt siis kaiken muun pitsinvalmistuksen, niin oli työläisten, jotka ennen olivat tehneet toisenlaisia pitsejä, pakko suorittaa uusi oppikausi. Liikkeenharjottajat huomasivat sitäpaitsi myöskin mukavammaksi pitää työssä vain sellaisia työläisnaisia, jotka tulivat työhön heidän perustamiinsa tehtaisiin. Siitä syntyi nyt, kun suuri määrä työläisnaisista oli kiinni kodissa, taistelu heidän ja liikkeenharjottajien välillä. 900 tytöstä, jotka Bourgesissa olivat oppineet tämän pitsienvalmistuksen taidon, jäi vain 140 tehtaisiin, kun sensijaan loput tekivät kotona työtä kilpailijoille. Alençonissa syntyi suorastaan mellakka. Jo pitkiä aikoja oli tässä kaupungissa ja sen ympäristössä valmistettu määrätynlaista tavallista pitsiä, ja noin 8,000 henkeä, naisia ja lapsia, eli tästä teollisuudesta. Kun heiltä tahdottiin viedä heidän työnsä määräämällä uusi malli ja pakottamalla heidät tekemään työtä tehtaissa, syntyi kapina ja Colbertin asiamies oli vähällä joutua surman omaksi kapinallisten naisten käsissä. Työläisnaisten välitysehdotus hylättiin; mutta huolimatta viranomaisten pakkokeinoista ei onnistuttu saada 8,000 työläisnaisesta suostumaan useampaa kuin 250 uuteen valmistustapaan ja työhuoneissa työskentelyyn.

Paitsi tähän suuntaan, joka pyrki yhdistämään suurempia työläisjoukkoja samaan liikkeeseen, voimme uuden tuotantotavan vaikutusta seurata vielä kahteen suuntaan: toinen pyrki luomaan uuden yrittäjäluokan ja toinen uuden työläisluokan. Ammattikunnan piirissä ei voinut kehittyä tehdasteollisuus, jonka yhtenä kuvaavana piirteenä juuri on suurliike; sen piirissä olisi se ollut kaikilta puolin ahdistettuna ja puristettuna. Vain niiden ulkopuolella oli sen mahdollista saada riittävä tila kasvamiselleen ja välttämätön liikuntavapaus jäsenilleen. Niin syntyi sitte uusi mestarien luokka, joka sai väkensä teollisuuslaitosten omistajista ja johtajista, rikkaista liikkeenharjottajista, jotka eivät kuuluneet mihinkään vanhaan ammattikuntaan eivätkä myöskään muodostaneet mitään uutta. He olivat suoraan kuninkaan suojeluksen alaisina ja nauttivat useimmissa tapauksissa tavattomia etuoikeuksia, ja vain raha- ja voima-avun saaminen kuninkaalta ja heille suodut yksinoikeudet tekivät heille mahdolliseksi ryhtyä taisteluun kateellisia ja heille erittäin vihamielisiä ammattikuntia vastaan. Yksinoikeus täytyi asettaa yksinoikeutta vastaan. Tämä uusi yksinoikeudenomistajien luokka se sitte tuhosi vanhan yksinoikeudenomistajaluokan oikeudelliset etuoikeudet kehittämällä heidän käsissään olevaa kaiken mullistavaa suurteollisuutta, korvatakseen sen myöhemmin heille sopivalla taloudellisella yksinoikeudella. Nimi »manufacture royal» (»kuninkaallinen tehdas»), jonka Colbert antoi luomilleen yrityksille, oli mahtavana suojeluskirjana, joka vapautti ne ammattikuntien riitajutuista ja tarkastuksesta ja asetti ne, ne kun olivat suoraan kuningasvallan alaisia, vain sen tarkastajien alaisiksi; joka työskenteli »kuninkaan antamalla oikeudella», voi näpsäyttää sormiansa ammattikuntamestarien hyökkäyksille. Tosin hänkään ei ollut vapaa säännöksistä, mutta ne säännöt antoi hallitus, joka myöskin oli valvomassa niiden täyttämistä, eikä sen virkamiehillä ollut mitään etua, kuten ammattikuntien virkailijoilla kilpaileviin toisiin mestareihin nähden, siitä, että juonitteluilla olisivat vahingoittaneet yrittäjää hänen liikkeessään, Colbertin säännökset yrittivät pakottaa valmistamaan hyvää tavaraa ja sitä sekä kuluttajan että myöskin kehittyvän teollisuuden itsensä etua silmällä pitäen; senvuoksi vaadittiin noudattamaan uusimpia ja paraimpia menettelytapoja, senvuoksi annettiin usein jopa yksityisseikkoihin meneviä määräyksiä esim. kankaitten leveydestä, palasten pituudesta y. m., senvuoksi uhattiin kovilla rangaistuksilla petollisia liikkeenharjottajia, sen vuoksi myöskin noudatettiin sitä periaatetta, että mitään tehdasta, mitään teollisuuslaitosta ei saanut perustaa kuninkaan luvatta. —

Tehdaslaitoksien työväkeä koskevaa lainsäädäntöä ei Colbert ensinkään muuttanut. Henkilökunnan, jota tehdasteollisuus tarvitsi, oli sille oleellisesti jo ammattikuntajärjestelmä valmistanut: sellaista olivat työläiset, joille oli ollut mahdotonta päästä mestariksi ammattikunnassaan ja jotka vapaina työläisinä harjottivat ammattiaan varsinkin maaseudulla tai pikkukaupungeissa tai suurkaupunkien esikaupungeissa. Nämä ammattikuntien luotaan työntämät työvoimat otti tehdasteollisuus käytäntöön, liitti ne perusjoukoiksensa ja loi heidän keskuuteensa uuden etuoikeutettujen työläisten luokan. Monen heidän asemansa oli nimittäin niin edullinen, että heidän keskuudessaan voi kehittyä pyrkimys säilyttää asemansa yksinoikeus perheelleen ja jättää se perintönä lapsilleen. Peili-, matto- ja paperiteollisuudessa muodostui heidän keskuuteensa todellisia ammattikuntia, joista viranomaiset tahallaan olivat mitään välittämättä. Täytyi olla poika tai veljenpoika saadakseen paikan tässä kumppanuuskunnassa, jonka säilymistä tehdassäännökset vielä suosivat, ne kun määräsivät vanhimmille työläisille eläkkeitä ja heidän perheilleen annettavaksi työtä. Kun edelleen melkein kaikissa etuoikeuskirjeissä kyllä oli määrätty tavaroitten korkeimmat mahdolliset hinnat, mutta sensijaan myöskin annettu mitä laajimmat takeet hintojenalenemista vastaan, ja näistä ja muista syistä liikkeenharjottajien välinen kilpailu oli nollanarvoinen tai sangen pieni, niin oli myöskin mahdollista, että tällä teollisuuden kehityksen ensimäisellä ajalla sen työläiset saivat melkein vakinaista palkkaa. Teollisuuslaitosten työläisten ei tarvinnut olla mitään määrättyä aikaa varsinaisessa opissa ja tarvitsivat he yhtä vähän mitään mestarinkirjaa, ammattikunnan yhtä vähän kuin kuninkaankaan antamaa, harjottaakseen ammattiaan tehtaassa. Jos siis tältä puolelta heidän asemansa oli tavattoman vapaa, niin olivat he sensijaan työaikana tehtaissa jopa niiden ulkopuolellakin kovin ankaran silmälläpidon alaisina. Jokaista yritystä, vetäytyä jollakin tavoin noudattamasta tekemiensä sopimusten määräyksiä, oli heti vastustamassa poliisi kaikella sen käytettävissä olevalla vallalla. Jokaisen niskuroimisen tehdaskuria vastaan rankaisivat poliisituomarit, joiden alaisia tehdastyöläiset suoranaisesti olivat, rikoksena yleistä turvallisuutta vastaan. Työsäännökset olivat tavattoman tarkan ankaria ja sisälsivät lukuisia määräyksiä työläisen elämästä tehtaan ulkopuolellakin. Monien satojen henkilöitten työpaikkana olevan Saint Maurin kultakangastehtaan työsäännöt ovat siitä hyvänä esimerkkinä. Päivän koittaessa alkoi työ: työläiset pesivät kätensä, tekivät ristinmerkin, lukivat aamurukouksensa ja lähtivät työhön. Työnteossa oli kielletty kaikenlainen pilkanteko ja leikinlasku, olipa kielletty juttelemasta juttujakin, kun nämä voisivat tehdä työläiset hajamielisiksi. Kankurit eivät keskeyttäneet työtään tuskin ollenkaan; kaiken, mitä he tarvitsivat, toivat heille apurit, jotka työläisten yhteisesti kustantamina pitivät työhuoneen puhtaana ja talvella sen lämmittivät. Toiseen kutomasaliin meneminen oli työläisille yhtä vähän sallittua kuin kuljeskeleminen omassa. Pieninkin raaka-aineiden tai työkapineiden käyttö rangaistiin ankarasti varkautena. Päivällisajaksi oli varattu yhden tunnin loma-aika; aamiainen ja illallinen syötiin tehtaassa, jokaista ateriaa varten oli puolen tunnin loma. Työläisen täytyi joka lauvantai maksaa asuntonsa isännälle, muuten oli tämä oikeutettu ottamaan hänen huonekalunsa ja vaatteensa takavarikkoon. Edelleen oli jokaisen työläisen vannottava, että hän tahtoo uskollisesti säilyttää tehdassalaisuuden, mikäli hän yleensä saa sitä tietää, velvottauduttava hyvästi käyttäytymään tehtaan ulkopuolella, juhlapäivinä käytävä messussa, otettava osaa vain säädyllisiin huvituksiin — kaikki huikentelevaisuudet ja juomingit, joilla varsinkin sälliseurojen elämässä oli niin suuri osa, oli mitä ankarimmin kielletty — ja oltava kotona iltasin ennen kello 10. —

Jotenkin sellaiseksi huomaa tutkija Ranskan teollisuuden tilan Colbertin aikana. Tarmokas väsymätön elämä ja hyörinä liikkuu Ranskan ruumiissa tämän tavattoman miehen yli kaksikymmentä vuotta kestäneen hallinnon aikana. Nykyaikainen teollisuus ottaa voitokkaana jalansijansa Ranskassa ja osottaa täällä kuten kaikkialla heti molemmat luonteenomaisimmat piirteensä, sulloo suuret työläisjoukot suuriin liikkeisiin, erottaa tuotantotoiminnan paikallisesti osatoiminnoihinsa ja toiseltapuolen muuttaa itsenäiset tuotantotoiminnat uuden, ne itseensä yhdistävän tuotantotoiminnan osatoiminnoiksi. Yksi esimerkki riittää. Van Robaisin perustamassa tehtaassa oli 1,692 työläistä; siinä oli erilaisia työpajoja puuseppä-, puukkoseppä-, pesu-, värjäystyötä y. m. varten; kutomatyöhuoneissa oli työssä mitä erilaisimpia työläisiä, kuten kankureja, kantajia, villanlajittelijoita, silittäjättäriä, puolaajia, ompelijoita y. m. Nämä molemmat piirteet, enemmän vain viittaillut kuin jo todellisuudessa esiintyvät, huomasi Vairasse, josta meidän nyt on käännyttävä puhumaan, nerokkaalla katseellaan. Hän veti näistä teollisuuden pyrkimyksistä johtopäätökset ja perusti sille pohjalle kommunistisen yhteiskuntajärjestelmänsä. Siinä on myöskin selitys sille, että hän niin monessa suhteessa oli edistyneemmällä kannalla kuin Thomas More aikoinaan oli ollut.