Karl Kautsky (toim.)

Sosialismin historia II

1895


Liite.

Ranskan vallankumouksen aaton aikainen sosialismi.

Ranskan vallankumouksen aaton aikainen
sosialismi Ranskassa ja muualla.[1]

Sen sijaan että 17:nnellä vuosisadalla Ranskassa kuningas-yksinvalta ja valtiollinen keskityspyrkimys olivat kangistuttaneet inhimillistä ajatusta, huomaamme 18:nnella vuosisadalla eloisaa siveellisten, valtiollisten ja taloudellisten aatteiden käymistä. Tämän vuosisadan ensimäisellä puoliskolla näemme todellisen tulvan Sevarambien historian tapaan kirjotettuja utopisia romaaneja. Sellaisia on M. Gueudevillen (1704) kirjottama »Les dialogues ou entretiens entre un sauvage et le baron de la Houtan» (»Parooni Houtanin ja villin kaksinpuhelut»), abotti Desfontainen (1730) kirjottama »Nouveau Gulliver» (»Uusi Gulliver»), Gaudentio di Luccan »Mémoires» (»Muistelmat») (v. 1717) ja lisäksi monia muita. Niissä esiintyy hyvä villi; yksinkertainen rehellinen luonnon-ihminen niissä asetetaan sivistyksen turmeleman ihmisen vastakohdaksi. Niissä ylistetään tavarain- ja omaisuudenyhteyden hyveitä. Ei ole rikkaita, ei köyhiä, ei toimettomia. Näissä romaanin, joskus näytelmäkappaleenkin muotoisissa utopioissa ilmenee kommunistinen ja sosialistinen ajatus hyvin selvänä. Yksityisomaisuutta niissä vastustetaan kommunismin hyväksi. Mutta näiden selvästi sosialististen teosten rinnalla on vieläpä useampiakin muita, jotka arvostelevat silloista yhteiskuntaa, neuvovat valtiollisia, siveydellisiä ja joskus taloudellisiakin uudistuksia, mutta ei sosialistisia. Niiden tekijät ovat ihmisystäviä, kuten abotti Saint-Pierre.

Jean Meslierien »Testamenttia» ei 18:s vuosisata tuntenut kuin uskonnolliseen puoleen nähden, josta Voltaire ja Holbach olivat julkaisseet otteita. Se vaikutti siis sangen vähän sosialistiseen ajatteluun. Vaikka Montesquieu ja Jean Jacques Rousseau eivät olleetkaan sosialisteja, oli heidän vaikutuksensa paljon suurempi. Montesquieu ylistää suuresti maanviljelys- ja paimentolaiskansojen alkuaikaista kommunismia; hän ihailee kovasti jesuitain perustamia Paraguayn siirtokuntia, todellisia valtiososialismin edeltäjiä. Hän käsittää hyvin kansanvallan tasavallaksi, jossa vallitsee taloudellinen ja valtiollinen tasa-arvoisuus. Eikä hän kumminkaan ole sosialisti, sillä hän ei tahdo kommunismia, omaisuutta kuulumaan yhdyskunnalle, vaan jokaiselle samanlaisen osan omaisuutta. Rousseau lähestyy vieläkin enemmän sosialismia, vaikkei hän suinkaan ehdota kommunismia. Joka tapauksessa kirjottaa hän eräässä kohdin: »Minä tahdon sanalla sanoen, että valtion omaisuus olisi niin suuri, niin runsas, ja kansalaisten omaisuus niin pieni, niin vähäinen kuin mahdollista». Hän ylistää luonnon ihmistä, luonnollista tasa-arvoisuutta ja panee merkille, että yksityisomaisuus on syynä rikoksiin, murhiin, kurjuuteen j. n. e. Rikkaat ovat varkaita. Työnteko on yhteiskuntaan kuuluvan ihmisen ehdoton velvollisuus.

Rousseaun tavalla kieltäytyvät melkein kaikki tämän ajan ajattelijat ja filosofit näkemästä omaisuudessa luonnollista oikeutta. Sen alkuperä on heidän mielestään yhteiskunnallinen. Se on sopimuksen tuote, siviililakien suoma oikeus, valtio voi minä olemassaolonsa hetkenä tahansa järjestää omaisuuden mielensä mukaan. Helvétius, Graslin, Linguet, Turgot ja muut fysiokratit, Diderot puolustavat tätä väitettä omaisuuden alkuperästä ja antautuvat terävästi ja ankarasti arvostelemaan silloista yhteiskuntaa. Suuressa joukossa kirjotuksia tavataan vallan sama yhteiskunnan arvostelu, minkä tänään kuulee sosialistien huulilta.

Diderot pitää omaisuutta paheiden lähteenä ja kumminkin puolustaa hän sitä monissa kohdin teostaan. On totta, että hän teokseensa »Supplément au Voyage de Bougainvillea» (»Liite Bougainvillen matkakertomukseen») kirjotti innos-runon tavaroitten, vieläpä naistenkin yhteisomistuksen hyväksi; se on kumminkin, kuten näyttää, pikemmin päähänpälkähdys kuin todellista kommunismin puolustusta. Sama ei näytä olevan laita Marmontelin »Incas»-teoksen, perulaisen kommunismin todellisen ylistyspuheen.

Muuten on koko runsas kirjallisuus, jossa vallitsee kommunistinen henki. Siinä ylistetään Mährin veljiä, Auvergnen ja Orleansin kommunistisia yhdyskuntia, sen tapaisia kommunistisia kokeita, joita monasti on tehty Pohjois-Amerikassa, Suur-Britanniassa ja Ranskassa. Monet paterit ja abotit, omaksuen kirkko-isien väitteet omaisuudesta ja koronkiskomisesta, intoilevat rikkaita vastaan ja joskus ylistävät kommunismia, mitä tekevät muutkin kirjottajat, protestantiset myöskin. Kaikki se on kovin epämääräistä sosialismia. Siten ei ole laita Morellyn kirjottamien teosten »Basiliade» (1753) eikä ennenkaikkea 1755 ilmestyneen »Code de La Naturen» (»Luonnon lakikirja») laita.

Edellinen teos on utopinen romaani, jossa kerrotaan luonnontilassa elävien kansojen elämästä: »Säälimätön omaisuus, kaikkien rikosten äiti, joita muu maailma on tulvillaan, oli heille tuntematon». Kukaan ei puhu »minun» pellostani, »minun» härästäni. Yksilön onni on erottamaton yhteisestä onnesta. Tavarain yhteisyys yhdistää ihmiset paljon voimakkaammin kuin yksityinen etu. Tavarat ovatkin yhteisiä tässä maassa. Työ tehdään siellä yhteisesti, iloisin mielin, sillä jokainen auttaa toistaan, veljeyden ollessa suuri. Suuriin varastoihin kootut tuotteet jaetaan tarvetta myöden. Avioliitto on täysin vapaa. Rakkaudenosotuksetkin ovat julkisia, ilman että kukaan pitää sitä epäsiveellisenä. Kaikki ovat tasa-arvoisia, vaikka onkin kuningas.

Morellyn kuvaamassa kommunistisessa yhteiskunnassa oli jonkunverran ylivallallisia piirteitä. Hän tarkisti ihannettaan teoksessaan »Code de la Nature». Hänestä, kun kerran omaisuus on yhteistä, merkitsee hallintomuoto vähän. Kaikki pahat johtuvat omaisuusmuodosta. Hän on siinä suhteessa puhdas sosialisti. Hän ei tahdo ensinkään omaisuuden jakamista, ei tasan eikä epätasaisesti, hän tahtoo yhteisomaisuutta. Hän esittää kommunistisen yhteiskunnan lainsäädännön mallin, määrittelee sen säännöksiä yksityiskohtaisesti. Hän esitti kolme perustuslainkohtaa: 1) Yhteiskunnassa ei kuulu kellekään erittäin eikä omaisuutena mitään muuta kuin ne tarpeet, joita hän jokapäiväisessä toimessa käyttää; 2) jokainen kansalainen on virallinen henkilö, joka saa ylläpidon ja työtä yhteiskunnan kustannuksella; 3) kunkin kansalaisen velvollisuutena on puolestaan edistää yhteistä hyvää.

Kokonaisella joukolla lakeja järjestää Morelly yksityiskohtaisesti työt ja tuotteidenjaon. On yleisiä varastohuoneita, joihin kootaan tuotteet, jotka sitte tarvetta myöden jaetaan. Mitään kauppaa ei käydä kansalaisten kesken. Avioliitto on pakollinen. Lapset kasvatetaan yhteisesti yhteiskunnan toimesta. Hallintoa johtaa vanhojen senaatti. Rikokset rangaistaan vankeudella. Tuomitut pidetään vankiloissa toimettomina.

»Code de la Naturea» luettiin ahkerasti. Oppineet, oppimattomat ja naiset, kuten Voltaire panee merkille, saivat siitä runsaasti vaikutuksia. Siten on teokseen ihastunut d'Argenson, ministeri. Hän ylistää sitä muistelmissaan. Hän on muuten Paraguayn siirtokuntien ihailijoita. Hän panee vastalauseensa rikkauksien epätasaisuutta, kapitalistista järjestelmää vastaan, joka silloin oli alussaan, perintöjen siirtymistä vastaan suvun sivuhaaroille. Hän on tutkinut epätasaisuuden syitä ja huomannut, että se johtuu yksityisomaisuudesta.

Hänen ihanteensa ei kumminkaan varsinaisesti ole sosialistinen, sillä hän toivoo, että maan omistaisivat ne, jotka sitä viljelevät, eivätkä he saisi omistaa sitä enemmän kuin voivat viljellä. Omaisuus on siis jossakin määrin yksityistä. Hän vaatii kuntien itsehallintoa ja on valistuneen yksinvallan kannattaja.

Abotti Mablyn teoksissa (1768 ja 1776) tutustumme entisajan tasavaltoihin. Kuten Morelly, on hän kommunisti. Kuten Rousseau, pitää hän luonnon-ihmistä hyvänä, sivistystä pahana. Mably kuvasi yhteiskuntajärjestelmää, jossa vallitsi tavarain yhteisyys, jossa ei ollut teollisuutta eikä kauppaa. Valtio kaiken omistajana jakaa eri osille tavarat, joita ne tarvitsevat. Mablyn, Rousseaun, Morellyn puolustama siveys on samaa; se on hyödyn siveyttä.

Mercier, ihmisystävällinen ja tunteellinen, intoilee rikkaita vastaan, mutta hän ei hyökkää omistuksen periaatteen kimppuun, kun sitä taas tekee Restif de la Bretonne, joka on reipas kommunisti. Utopioissaan »Le Paysan Perverti (»Turmeltunut talonpoika»), ilmestynyt 1776, ja Découverte Australe» (»Australian löytö»), ilmestynyt 1782, esiintyy hän tulisena tavarain yhteisomistuksen puoltajana, sillä »omaisuuden laki on kaiken ihmisen kurjuuden lähde». Kaikki tekevät työtä, kuusi tuntia riittää jokapäiväiseksi työajaksi. Lakimiehiä ei ole eikä oikeusjuttuja. Veljeys, tasa-arvoisuus vallitsevat kaikkien kesken. Naiset ovat yhteisiä siinä merkityksessä että he eivät ole koko elämäänsä saman miehen vaimona. Lapset kasvatetaan yhteisesti. Restif de la Bretonnen utopiset ja sosialistiset romaanit eivät näytä saavuttaneen kovin suurta vastakaikua. Kumminkin väittää Lichtenberger hänen vaikuttaneen Fourieriin ja Saint Simoniin.

Morelly, Mably, d'Argenson, Restif de la Bretonne ovat jonkinlaista ylivaltaa kannattavia kommunisteja. Deschamps, muuan bretagnelainen, on puhtaasti anarkistinen kommunisti; hänen teoksensa on kirjotettu 1770, mutta jäänyt käsikirjotukseksi; sen tärkeimmät kohdat julkaisi Beaussire v. 1865. Ahkera oppinut on jumalankieltäjä, edeltäpäinmääräysopin hyväksyjä, kehitysopin kannattaja Darwinin tapaan ja Hegelin suoranainen edeltäjä, joka on voinut suoraan tai välillisesti tietää tämän ranskalaisen metafysikon käsinkirjotetusta teoksesta. »Muiden onnen kautta tulee meidän pyrkiä omaamme, jos tahdomme, että muut pyrkivät omaansa meidän onnemme kautta», kirjottaa Deschamps. Myös on hän lakien vastustaja ja ylistää yhteiskuntaa, jossa niitä ei ole ja jossa hallitsevat »tapojen säädyt». »Jos tahtoo mielessään kuvailla sellaista tilaa, ei tarvitse kuin muistaa kaupunkien ulkopuolella olevia ihmisiä, jotka vaikeuksitta, laeitta ja mittään kilpailutta nauttivat kaikesta runsaudesta, kaikesta terveydestä, kaikesta voimasta sitä vastaan mikä heitä voisi vahingoittaa, kaikesta mielenrauhasta ja kaikesta onnesta, mitä maalaiselämä, siveyden samanlaisuus ja tavarain, myöskin naisten, yhteisyys voi heille hankkia». Deschampsin toivoma ihannevaltio on kommunistisanarkistinen.

Montreuil-Bellayn oppinut on sosialismin välitön esi-isä paljon enemmän kuin Brissot de Warville, jota kumminkin yleisesti pidetään sellaisena. Tämä filosofi on kyllä myöntänyt, että kaikki omaisuus johtuu riistämisestä, mutta toiselta puolen suostuu hän säilyttämään sen ja ryhtyy vaatimaan varkaudesta tulevien rangaistusten pienentämistä. Tämä on myöskin J. P. Maratin päämääränä hänen teoksessaan »Plan de législation criminelle» (»Rikoslainsäädännön suunnitelma») ja Nicolas Pinelin tarkotuksena kirjassaan »Dissertation sur la Peine de Mort» (»Tutkielma kuolemanrangaistuksesta»). Edelleen tämä viimemainittu filosofi esittää vastustaessaan omaisuusoikeutta mielipiteitä, joiden vuoksi hänet voi lukea sosialismin edeltäjien joukkoon.

Kaikki ranskalaiset tämän 18:nnen vuosisadan toisen osan kirjailijat hyökkäävät yhteiskunnallisten ennakkoluulojen kimppuun ja arvostelevat siveyden, uskonnon, avioliiton, omaisuuden j. n. e. periaatteita. Monet ihailevat hyvää villiä. Uskomaton on niiden otaheitiläisten, irokesien, perulaisten, huronien, indianien y. m. määrä, jotka laulavat meille enemmän tai vähemmän epämääräisen kommunismin ylistystä lukemattomissa utopisissa romaaneissa, sepitellyissä kertomuksissa, jotka terävästi arvostelevat rikkauksia, ylellisyyttä ja silloisessa yhteiskunnassa vallitsevaa tasa-arvoisuuden puutetta.

Siten tulee meidän vielä mainita muuan kummallinen utopia, joka tähän asti on pysynyt hyvin tuntemattomana — meidän on ollut mahdotonta saada selville sen tekijää; sen houkuttelevana nimenä on: »Löytöjä Etelämerellä, uutisia hra Lapeyronsesta vuoteen 1794, kertomus hänen käynnistään useilla Tyynenmeren saarilla ja mailla; suuri ranskalaisten siirtolaisten asuma saari». Tuntematon tekijä kuvaa siinä ihmeen ihanissa luonnon ja ilmaston puitteissa lämpimästi falansterilaista yhdyskuntaa.

 

* *
 * 

 

Samalla kun Ranskassa filosofit ja ajattelijat antautuvat huvittelemaan antamalla mielikuvituksensa kuljeskella ihanne-yhteiskuntien rakentamisessa, koettavat Venäjällä väestöjoukot toteuttaa tällaisia ajattelijain unelmia. Lukuisina heidän joukossaan ovat lahkolaiset, raskolnikit, duhoborit ja muut järkeisoppisten lahkojen kannattajat. He julistavat vapautta ja tasa-arvoisuutta kaikille. He eivät hyväksy auktoritetia, eivät isänmaata. He ovat maailmankaikkeuden kansalaisia. He kieltäytyvät sotapalveluksesta, eivät tahdo pappeja eivätkä jumalankuvia. He nousevat yksityisomaisuutta vastaan ja julistavat vapaata avioliittoa. Heidän ihanteenaan on jakamaton maanomistus, samoin yhteinen työskentely ja tuotteiden yhteisomistus. Muuten he itsehallinnon vaatijoina myöntävät jokaisen oikeuden yhtäläiseen omaisuuden osaan. Raamattuun, evankeliumeihin he perustavat oppinsa. On sangen luultavaa, että Länsi-Europan protestantiset lahkot ovat vaikuttaneet näiden realistisien, järkeisoppisten lahkojen syntymiseen Venäjälle.

Lahkolaiset eivät ollenkaan tyytyneet vain julistamaan aatteitaan, he tahtoivat käytännössä toteuttaa ne, ja useita kapinoita tapahtui. Sellaisia oli Stenko Rasinin kapina 17:nnen vuosisadan lopulla, sellaisia Pugatshevin sangen huomattava kapina v. 1773. Muuten varsin monet seikat ovat pakottaneet näihin kapinoihin; vielä enemmän kuin heidän ihanteensa, ovat kiihottaneet herrojen sorto julmuuksineen, kurjuuksineen, väkivaltaisine orjien raiskauksineen j. n. e.

Osittaiset kapinat kestivät 1762–1773. Huolimatta joukkoteurastuksista, kasakanpampusta, maanpaosta, kappaleille repimisestä, syntyi niitä lakkaamatta keskittyäkseen lopulta suureen Pugatshevin kapinaan, joka oli vähällä menestyä. Tuhannet talonpojat liittyivät yhteen. He taistelivat keisarin sotaväkeä vastaan, mutta ollen hajanaisia kurittomia joukkoja, hajaantuivat he, erkausivat toisistaan ja vihdoin heidät sitte lyötiin. Heidän kukistamisensa oli raakalaismaista. Hirvittäviä kidutuksia ei puuttunut: hevosilla kappaleiksi revityttämistä, ruoskitsemista, niin että kapinalliset mieluummin surmasivat itsensä sotamiesten silmien edessä kuin antausivat. Lahkolaiset pakenivat metsiin, ja palauttaakseen heidät takaisin kyliin, panivat sotamiehet toimeen oikein metsästyksiä. Ruoskimiset ja piiskaukset olivat lopputuloksena. Lahkot oli kukistettu; mutta niitä ei oltu hävitetty. Jopa ne kasvoivatkin ja lisääntyivät, — tavallinen vainojen vaikutus.

 

* *
 * 

 

Suur-Britanniassa vainot eivät käyneet niin ankariksi, hallintoviranomaiset vainosivat ja rankaisivat rohkeita ajattelijoita, jotka hyökkäsivät omistusoikeuden, valtion ja uskonnon periaatteiden kimppuun. Burke kirjottaa v. 1756 ilmestyneessä teoksessansa »A Vindication of natural Society» (»Luonnollisen yhteiskunnan puolustus»), jota kaikki pitävät miellyttävänä pilantekona, leikinlaskuna, jolla ei ollut vakavaa kantavuutta. Thomas Spence, opettaja, ehdottaa v. 1775 New-Castle-On-Tynen filosofisessa yhdistyksessä, että kaiken maan ja kaikkien vesistöjen tulisi olla yhteisenä omaisuutena; tulot kuuluisivat kaikille. Kymmentä vuotta myöhemmin (1785) julkaisi hän »Spensonian», kuvauksen ihannetasavallasta, jossa valtio on kaiken omistajana, jossa vallitsee kummankin sukupuolen yleinen äänioikeus. Ajatus maan yhteisomistuksesta saa jalansijaa skotlantilaisissakin mielissä; vuonna 1781 näemme Ogilvien julkaisevan Aberdeenissä teoksen »An essay on the right of property in Land» (»Tutkielma maanomistusoikeudesta»). Hän osottaa tässä tutkielmassa, että maan yhteisomistus on aivan oikeudenmukainen. Muutamat pienet skotlantilaiset uskonlahkot pyrkivät toteuttamaan kommunismia, mutta vainojen aikana ne katosivat, joutuivat hajalleen, joskus pakenivat Pohjois-Amerikaan. Vihdoin v. 1793 W. Godwin julkaisee mainion teoksensa »Political Justice» (»Valtiollinen oikeus»), jossa yhteiskuntaa tasa-arvoisuuden luonnollisen oikeuden nimessä arvostellaan niin ankarasti, niin sattuvasti, ja lopputuloksena on vaatimus omaisuuden yhteisomistuksesta.

 

* *
 * 

 

Saksassa sosialismia ilmenee vain Fichten teoksessa »Geschlossene Handelstaat» (»Sulettu kauppavaltio»), joka ilmestyi 1796. Todellisena valtiososialismin edeltäjänä hän sanoo pääasiassa: »Joka ei työtä tee, hänellä ei ole oikeutta saada yhteiskunnalta toimeentuloaan ... Yhteiskunnan velvollisuus on antaa kaikille työvälineet ja kaikkien velvollisuus on tehdä työtä elääkseen ... Työ ja tuotteidenjako on järjestettävä yhteiskunnalliseksi; jokainen saa määrätystä määrästä työtä määrätyn määrän pääomaa, joka sitte on hänen lainmukaisena omaisuutenaan ... Maanviljelijät ja työläiset liittyvät yhteen, tuottaakseen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.»

 

* *
 * 

 

Ranskassa oli kehitys käynyt yhä edelleen. Koko yhteiskunta oli vilkkaassa käymistilassa. Eletään porvarillisen Suuren Vallankumouksen edellisiä päiviä. Sosialistiset aatteet, jotka olivat 18:nnen vuosisadan alussa olleet jotenkin harvinaisia, ovat käyneet yleisemmiksi. Kommunismi on yleisenä siveyslauselmana. Mitään yleistä liikettä ei kumminkaan ole, ei mitään muuta kuin hajaisia pyrintöjä. Kirjailijain välillä ei useinkaan ole mitään suoraa sukulaisuutta, ei mitään yhteyttä. Ajattelijat seulovat järjen seulalla omaisuuskäsitettä, ja se riittää saattaakseen tavaroitten yksityisomistuksen huonoon valoon. Ne ovat kirjailijoita, joilla on sosialistisia pyrkimyksiä, todellisia sosialisteja ei ole paitsi Sylvain Maréchal, Babeuf, Boissel.

V. 1781 Sylvain Maréchal julkaisi teoksensa »Nouveau Lucrèce» (»Uusi Lukretius») ja v. 1788 teoksen »Apologues modernes à l'usage d'un dauphin» (»Uudenaikaisia opettavia satuja kruununprinssin käytettäväksi»), joissa hän osottautuu kommunismin puolustajaksi. Babeuf ja Boissel tekevät samaa (»Catèchisme du Genre Humain», »Ihmissuvun katkismus», 1789). Kaikki nämä kirjotukset, jotka silloisen yhteiskunnan kurjuus, vääryydet ja yhteiskunnalliset epäkohdat olivat aiheuttaneet, vaikuttivat luonnollisesti kansanjoukkoihin ja sitte myöhemmin seuraavan vuosisadan kirjailijoihinkin. Yhteisen kansan joukko kärsi, tuskaili, valitti ja nousi kaikkialla kapinaan. Syntyi kansanliikkeitä rikkaita — yleensä aatelistoa — vastaan Bretagnessa, Dauphinessa, Franche-Comtéssa (1787–1788), mutta tavanomainen pakko saattoi taas kaikki hetkellisesti järjestykseen. Vuosi 1789 tulee ja valtiosäädyt kokoontuvat. Säätyjen mietinnössä ei omaisuuden periaatteita oteta ensinkään käsiteltäväksi. Herjauskirjotuksia ja lentolehtisiä, joissa puolustetaan kolmannen (porvariston) ja neljännen (talonpoikien ja työläisten) asiaa, levitetään kaikkialle. Mutta mikään niistä ei ole sosialismin elähyttämä. Vallankumous synnyttää kumminkin kehittyessään muutamia jyrkempiä liikkeitä rikkaita vastaan. Vihdoin aavistamatta syntyy »tasa-arvoisten salaliitto» (1796), jonka johtajina ovat Babeuf, Darthé, Buonarroti, Sylvain Maréchal, Rossignol y. m. Tasa-arvoisten julistus on hengeltään sosialistinen. Siinä vaaditaan tavarain yhteisomistusta. »Ei enään yksityistä maaomaisuutta», sanotaan siinä. »Maa ei ole kenenkään. Me julistamme, me tahdomme maan hedelmät yhteisesti nautittaviksi; hedelmät ovat koko maailman». Ja »Tribun du Peuplessa» (»Kansan tribunissa») sanotaan: »Ranska on pakkoluovutettava. Yhteisessä onnessani tahdon, että ei ole mitään yksityisomaisuutta ...». Babeuf, Buonarroti ja heidän salaliittolaistoverinsa päättävät, että kapinakomitea kapinan aikana julkaisi kaksi julistusta, joiden mukaan köyhille heti olisi annettava vaatteet tasavallan kustannuksella ja sijotettava heidät samana päivänä rikkaiden asunnoihin jättäen rikkaille käytettäväksi välttämättömän asuntotilan».

Mutta tasa-arvoisten salaliitto epäonnistui huolimatta 17,000 kannattajastaan erään upseerin petoksen vuoksi. Ylituomioistuin toimi. V. 1797 Babeuf ja Darthé päällään maksoivat rakkautensa ihmisyyden asiaan. Ranskan vallankumous jäi valtiolliseksi; mutta babeufilaisten työ ei jäänyt hedelmättömäksi. Buonarrotin ja muiden kautta vaikutti se 19:nnen vuosisadan ajattelijoihin.

 


Viitteet:

[1] »Sosialismin historian» saksalaisen alkuteoksen esitys loppuu yleensä v. 1720 vaiheille, Ranskan vallankumouksen aaton kynnykselle. Sen jälkeen oli ennen Ranskan vallankumousta eri maissa, vallankin Ranskassa, useita mainittavia nykyaikaisen sosialismin edeltäjiä. Jatkaaksemme tämän »Sosialismin historian» II:sen osan esityksen Ranskan vallankumouksen ajalle asti, teemme heistä tässä selkoa prof. A. Hamonin mukaan, suomentamalla sitä aikaa esittävän osan hänen kirjasestaan »Abrégé de l'histoire du socialisme». Esitys on perin lyhyt, mutta antaa se sellaisenakin kuitenkin ainakin pääpiirteisen kuvan ajasta. Yhtäjaksoisuuden saavuttamiseksi on saksalaisesta »Sosialismin historian» alkuteoksesta jätetty kääntämättä lyhyt esitys Restifistä ja mainitaan hänestä sensijaan Hamonin mukaan tässä liitteessä. — Suomentaja.