Suomen luokkasota

VALKOINEN TERRORI.

 

---

 

Katsaus valkoiseen terroriin

Väliverho on laskettu Suomen luokkasotaa seuranneen verisen draaman eteen, mutta vielä kymmenen vuoden kuluttuakin palautuu näky mieliin kammottavana, tuskaa ja vihaa synnyttävänä. Kun taistelut olivat päättyneet ja porvaristo oli ulkovaltojen avulla päässyt voitolle, alkoi hirvittävä valkoinen terrori. Työväenluokka oli kuin verissään makaava haavoitettu jättiläinen, jonka kimppuun korpitkin ovat uskaltaneet nokkansa ja kyntensä iskeä. Historiasta emme löydä saastaisempia lehtiä kuin mitä ovat ne, joille Suomen lahtarien kostonleikki v. 1918 on piirretty. Kostonhimoaan tyydyttääkseen porvaristo polki jalkoihinsa lait ja oikeuskäsitteet. Koko työväenluokka oli valkoisen terrorin jaloissa — pariasluokkana. Yksikään sen jäsenistä ei ollut turvattu. Sarkanuttuun pukeutunut, valkoista käsivarsinauhaa kantava pyöveli ei säästänyt naista, ei lasta, ei vanhusta, eikä nuorukaista.

 

Telotukset.

Suomen metsät ja sorakuopat tietävät kertoa mitä kylmäverisimmistä joukkotelotuksista. Ei riittänyt, että työläisiä olisi keväällä ja kesällä 1918 tapettu yksitellen. Ei, niitä raahattiin telotuspaikalle joukottain. Pantiinpa vangitut työläiset ensin kaivamaan omat hautansa ja sen jälkeen asettumaan seisomaan haudan partaalle ollakseen valmiina kaatumaan hautaan saatuaan kuulan rintaansa lahtarien kivääreistä.

Käytettävissä on lukemattomasti todistuksia mitä kaameimmista telotuksista, jotka vasta myöhemmin ovat tulleet päivänvaloon. Yksin tätä teostakin varten on kirjoitettu lukuisia sydäntävihlovia kertomuksia, mutta tilanahtaus ei salli niiden julkaisemista tällä kertaa.

Senlisäksi, että yksityiset lahtarit telottivat vangiksi saamiaan työläisiä omien mielijohteidensa tyydyttämiseksi, oli toiminnassa erikoisia kenttäoikeuksia, jotka jakelivat kuolemantuomioita runsaalla kädellä. Mitkään Suomen lait eivät tunne kenttäoikeuksia, mutta siitä huolimatta ylläpiti niitä »laillisuuden» puolesta taistellut valkoinen hallitus ja niiden langettamat tuomiot lasketaan tuhansissa.

Valkoistenkin sotilaiden kertomusten mukaan ammuttiin vangiksi saatuja työläisiä kuin koiria joukottain. Vielä senkin jälkeen, kun senaatin tiedonannossa toukokuun 18 p :ltä julistetaan »kapinan voitollisesta loppumisesta», jatkavat kenttäoikeudet työtään. Eikä ihmekään. Valkoiset olivat jatkuvasti harjoittaneet katalaa kiihotusta. Papit, kirjailijat y. m. valkoisen »sivistyneistön» edustajat olivat yllyttäneet alhaisella vaistolla varustettuja joukkioita ryöstämään ja murhaamaan. Veri virtasi valtoinaan.

Laatimiemme tilastojen mukaan telotettiin v. 1918 14,604 työläistä. Tähän määrään eivät sisälly rintamilla kaatuneet punakaartilaiset, vaan käsittää se yksinomaan valkoisten koston uhriksi joutuneet työläiset. Lahtarit ovat mielellään puhuneet punaisesta terrorista ja sepittäneet kirjan »sitä varten ettei totuus unohtuisi», mutta kuitenkaan eivät he ole saaneet tilastoihin muuta kuin 630 punaisella alueella tapahtunutta murhatyötä, joiden uhriksi joutui valkoisia juonittelijoita. Edelleen on myönnettävä, että punakaartin johto, Kansanvaltuuskunta ja johtavat henkilöt lakkaamatta varottivat punakaartilaisia turvaantumasta väkivaltaisiin keinoihin aseettomia lahtareitakaan vastaan. Tästä on olemassa lukuisia esimerkkejä. Valkoiset sensijaan murhaajiaan yllyttivät.^[1*] Monessa tapauksessa kerkesivät punaiset rangaista henkilöitä, jotka väkivaltaisilla töillään vetivät vallankumouksen asiaa lokaan, mutta valkoiset sensijaan nostivat suurmurhaajansa maineen kukkuloille ja joulukuun 7 p:nä 1918 julkaisivat manifestin, jolla tehdään mahdottomaksi valkoisten rikollisten syytteeseen asettaminen.

Telotuksia koskevat tilastot yksistään puhuvat kaameata kieltä. Ne synnyttävät koko työväenluokassa inhoa, vihaa ja syvää halveksumista porvaristoa kohtaan. Tehtyä ei voida muuttaa tekemättömäksi. Kuolleita ei voida herättää. Leskien kyyneleet ovat vuotaneet, orpojen itku on muuttunut nyyhkytykseksi, mutta muistot eivät lakkaa kirvelemästä. Vuoden 1918 hirveät telotusnäytelmät palautuvat vielä vuosikymmenien takaa silmiemme eteen. Olkoot ne porvaristolle lakkaamattomana painajaisena! Vaivatkoot ne loppumattomasti sen mielenrauhaa!

 

Vankileirit.

Valkoisten koston toiseksi ilmenemismuodoksi muodostuivat vankileirit. Punaisen kaartin osastoja oli eri puolilla maata antaantunut valkoisten armoille siinä hyvässä uskossa, että heitä kohdellaan kansainvälisten sotalakien mukaan. Ne vangitut, joita ei telotettu, teljettiin tilapäisille vankileireille. Taisteluiden yhteydessä vangituiden lisäksi suljettiin leireille henkilöitä, jotka pidätettiin kautta maan toimitetuissa ajojahdeissa. Ilmiantojen perusteella hääräsivät lahtarit kuin villipedot ja täyttivät vankilat ja vankileirit tulvilleen.

Tilastot vankileireille teljetyiden punaisten lukumäärästä ovat ristiriitaiset. Sotavankilaitoksen ylipäällikkö arvioi, että vankien korkein määrä olisi ollut 82,000, mutta todennäköisesti oli se suurempi. Melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että keväällä 1918 oli vankileireillä kaikkiaan noin 90,000 punaista.

Vankileirejä oli m. m. seuraavilla paikkakunnilla: Helsinki (Viapori, Santahamina, Katajanokka), Hämeenlinna, Kuopio, Lahti (Hennala), Mikkeli, Oulu, Riihimäki, Tammisaari, Tampere, Turku, Vaasa, Viipuri, Raahe, Kokkola, Lappeenranta ja Artjärvi. Tilapäisiä vankileirejä tai vankisiirtoloita oli m.m. seuraavilla paikkakunnilla: Kannus, Kouvola, Joensuu, Vöyry, Jyväskylä, Käkisalmi, Pietarsaari, Vilppula, Hunsala ja Konnunsuo. Kaikkiaan oli keskitysleirejä toukokuulla 63, kesäkuulla 20 ja vielä joulukuulla 9.

Suomen vankileirit ennättivät saada jo kansainvälisen kuuluisuuden. Jos telotukset lankeavat Suomen porvariston häpeäksi, niin vankileirit sitä yhä lisäävät. Valkoinen hallitus ei kyennyt ylläpitämään leireillä edes alhaisimmankaan vaatimuksen mukaisia olosuhteita ja vaikka sen johdosta kuolema niitti runsasta satoa, ei se suostunut vankeja vapauttamaan. Ahtaissa ja likaisissa leireissä näännytettiin avuttomia miehiä ja naisia. Tilastomme vankileireillä kuolleista eivät ole täydelliset, mutta porvarillistenkin tietojen mukaan kuoli leireillä 9,496 henkeä. Lukumäärää voidaan kuitenkin pitää alhaisena ja varmuudella voidaan sanoa, että vankileireillä kuolleiden lukumäärä nousee toiselle kymmenelle tuhannelle. Eduskunnassa huhtik. 30 p:nä esitetyn välikysymyksen johdosta syntyneessä keskustelussa selitti sos. dem. ed. Hakkila virallisten viikkoraporttien osottavan, että vankileireillä kuoli neljän kuukauden kuluessa 11,000 tutkintovankia ja että koko vuonna kuoli kaikkiaan 14,000 vankia.

Pääsyyt, joiden takia vankileirit muodostuivat työläisten »kuoleman esikartanoiksi», olivat: nälkä, ahtaus, likaisuus, syöpäläiset, sairaudet, raaka kohtelu, ikävä ja murhe omaisten kohtalosta, toiveiden pettymys ja alituinen jännitys omasta kohtalosta.

Olosuhteet eri leireillä olivat jokseenkin samanlaiset. Ei voida sanoa, että toisessa leirissä olisi ollut parempi olla kuin toisessa. Suurissa vankileireissä oli tavallisesti kyllä ruoka niukempaa kuin pienemmissä, mutta missään leirissä ei se vastannut edes alhaisinta määrää, minkä ihminen tarvitsee ravinnokseen. Useimmat kuolemantapaukset johtuivatkin nälästä tai siitä seuranneesta alttiudesta tauteihin. Kun vankileiriskandaali kehittyi lopuksi julkiseksi, alkoi porvariston omastakin leiristä viimein nousta miehiä, jotka uskalsivat nostaa äänensä ihmisyyden puolesta. Tämä johtikin valkoisen hallituksen jouduttamaan »kapinallisten» tuomitsemista n. s. »valtiorikosoikeuksissa.» Kertomukset vankileireistä tarjoavat jälkipolville mitä mielenkiintoisinta lukemista, mutta ennenkuin siirrymme niihin, tutustukaamme hiukan valkoisesta terrorista laadittuihin tilastoihin.

 

Tilastoja.

Valtion laatimien tilastojen mukaan kuoli vuonna 1918 Suomessa kaikkiaan 95,102 henkeä. Kun vuonna 1916 kuoli 58,863 henkeä ja tätä määrää voidaan pitää yleensä normaalisena, niin jää v. 1918 ja 1916 kuolleisuusmäärän erotus yksinomaan luokkasodan ja valkoisten murharaivon laskuun. Täten saadaan uhriluvuksi 36,239.

 

 

Kun tämä luku vähennetään luokkasodan yhteisestä uhrimäärästä 36,236 osottaa jäännös 27,821 valkoisen terrorin uhrimäärää ja saamme siis seuraavan tilaston:

 

Kaatuneita ja kuolleita yhteensä	7,785
»Punaisen terrorin» uhreja	630
Valkoisen terrorin uhreja	27,821
Yhteensä	36,236

 

Laatimamme tilaston mukaan on valkoisten telottamien punaisten lukumäärä 14,604, joten tämän laskelman mukaan jää vankileirillä tapettujen lukumääräksi yli 10,000. Vaasan läänin maaherran, edustaja Sarlinin eduskunnassa huhtik. 30 p. 1919 esittämien numerotietojen perusteella kuoli vankileireillä yhteensä 11,783 vankia, joista sairaaloihin 9,010 ja kasarmeihin 2,773.

Sos. dem. Puoluetoimikunnan keräämien tilastojen mukaan kuoli vankiloissa v. 1918 kaikkiaan 8,376 punaista ja heti vankilasta päästyä 710 punaista. Puoluetoimikunta kuitenkin myöntää, etteivät tilastot ole täydelliset.

Sosialihallituksen tilaston mukaan jäi luokkasodassa tapetuilta yli 20,000 lasta orvoksi. Todellisuudessa on sotaorpojen lukumäärä paljon suurempi.

 

Tilastoa valkoisen terrorin uhreista paikkakunnittain.

Täydellistä tilastoa valkoisen terrorin uhreista ei voida mitenkään saada. Allaolevat tilastot, jotka perustuvat sanomalehdissä julkaistuihin selostuksiin ja moniin muihin tietolähteisiin, lienevät täydellisimmät, mitä tähän mennessä on vielä laadittu, mutta puutteellisuuksia on näissäkin vielä havaittavissa. Myöhemmin saatujen tietojen perusteella on kuitenkin melkoisessa määrässä voitu täydentää ja korjata esim. Tannerin puolustuspuheessa esitettyjä tilastoja, jotka kaameudellaan hämmästyttivät koko sivistynyttä maailmaa. Allaolevaa tilastoa laadittaessa on käytettävissä ollut Amerikassa kerätty Suomen luokkasodan arkisto. Valitettavasti ei ole onnistuttu saamaan tietoja kaikista pitäjistä, kunnista eikä kaupungeistakaan, joten loppusumma saattaa olla jonkunverran toisenlainen, kuin mitä allaolevista tilastoista tulee.

 

 

Vankileireillä kuolleista kaupunkien asukkaista ei ole käytettävissä täydellisempiä tilastoja, joten yksityiskohtaisiin tietoihin perustuvaa loppusummaa emme kykene esittämään.

 

---

 

Valkoinen terrori ja vankilat

1. Terrori rintaman takana.

»Ei ole julmempaa petoa, kuin porvari, jonka kukkaroon on koskettu.»

Mottona olevan lauseen paikkansa pitäväisyyden on Suomen lahtariporvaristo vuoden 1918 kansalaissodan aikana ja sitä seuranneina vainon vuosina mitä kouraantuntuvimmalla tavalla osoittanut. Se käsitti aivan hyvin, että Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen alkanut Suomen työväenluokan liikehtiminen ja sitä seurannut työläisten taistelu suojeluskuntia vastaan, uhkasi sen riistoetuja. Sen tähden varusti se 1917 kesällä ja syksyllä suojeluskuntiansa sellaisella innolla ja sentähden esiintyi se työläisten kärsimän tappion jälkeen niin rajattoman veren- ja kostonhimon valtaamana.

Porvariston terrori itse luokkataistelujen aikana, rintaman selkäpuolella, osoittaa jo itseasiassa sen todellisen luonteen ja tarkoituksen. Sen tarkoituksena ei ollut suinkaan vain järjestyksen palauttaminen, niinkuin he itse ovat yrittäneet maailmalle uskotella. Sen tarkoituksena oli alusta aikain tuhota työläisten järjestöt, ja kaikki tietoinen työläisaines mahdollisimman tarkkaan. Tässä tarkoituksessa kylvivät lahtarimurhaajat jo heti taistelujen alettua rintaman selkäpuolellakin kuolemaa ja kauhua ympärilleen.

Kuten tiedetään joutui Pohjois- ja Itä-Suomi lahtarikaartien haltuun miltei kokonaan ilman taisteluja. Ainoastaan Varkaudessa, Kuopiossa, Oulussa ja Tervolassa oli jonkunlaiset taistelut. Niistäkin oli Varkauden taistelu ainoa vakavampi yritys puolustautua päällehyökkäävää vihollista vastaan. Sen lisäksi lienee Mikkelistä tavattu punakaartilta joku kymmenen kivääriä. Mutta yleensä oli työväestö tässä osassa Suomea kokonaan vailla aseita. Jo tästä syystä ei sillä monellakaan paikkakunnalla voinut olla aikomustakaan ryhtyä taisteluun porvaristoa vastaan. Mutta tämä ei mitään merkinnyt silloin kun porvari oli joutunut murhahimon valtaan. Sille oli pääasia tuhota kaikki työläiset, jotka vähänkin olivat osoittaneet halua vapautua porvariston talutusnuorasta. Varsinkin järjestöjen etupäässä toimineet toverit joutuivat sen vihalle alttiiksi. Keitä ei heti tapettu, ne koottiin vankileireille, joissa nälkä, »kenttätuomioistuimet» ja vartijain »vahingonlaukaukset» harvensivat alituisesti rivejä.

Tällä tavalla murhattiin esim. Pietarsaaressa jo tammikuun lopussa leipuri ja kansanedustaja Kalle Suosalo sekä kuusi muuta paikallista työväen luottamusmiestä työväentalon edustalla. Murhaajat jättivät vielä ruumiit kadulle, niinkuin salamurhaajat ainakin. Samoin tulivat suojeluskuntalaiset Käkisalmessa ammattiosaston kokoukseen ja vangitsivat miltei kaikki osanottajat. Tapettaviksi vietiin heti toverit A. Kivivalli, Havikka, Mikko Asikainen, Komulainen ja Savolainen. Kaikkiaan tapettiin siellä 21 työläistä. Sortavalassa tapettiin kymmenkunta henkeä. Varsinkin kelloseppä Sainion murha tapahtui raakamaisella tavalla. Käkisalmesta ja Sortavalasta oli viimemainittuun paikkaan koottu yli 300 vankia. Joukossa oli myöskin Savonlinnan piirin järjestyskaartin päällikkö J. Johansson, jota lahtarit kävivät kahden viikon ajan joka yö rääkkäämässä. Kun hän ei sittenkään lannistunut,niin vietiin hänet Seinäjoelle, jossa murhattiin 22 päivänä helmikuuta 1918. Kuvaavaa »sivistyneiden» porvarien johdossa olevien suojeluskuntien raakamaisuudelle jo tähän aikaan oli, että juopuneet suojeluskuntalaiset Sortavalan poliisivankilassa raiskasivat Parikkalan pitäjästä kotoisin olevaa nuorta tyttöä toisten naisten täytyen katsella vieressä.

Kuuluisimmaksi näistä lahtarin rintaman takana järjestämistä rauhallisten ihmisten teurastuksista on tullut se, jonka rusthollari Saari järjesti Veikko Sippolan ja entisen viinatrokarin Jussi Fromin avustuksella Jämsän kirkon kellotapulissa. Joku vuosi sitten noita teurastajia vastaan nostetun oikeusjutun yhteydessä selvisi, että mainitussa kellotapulissa oli murhattu ainakin 70 työläistä. Toisena teurastuspaikkana käytettiin rusthollari Saaren riihtä. (1925 syksyllä hirtti Saari itsensä samaan riiheen jossa oli aikaisemmin omin käsin tappanut punikkeja). Jämsässä tapettiin ainakin 185 työläistä, toisten tietojen mukaan 400 henkeä. Kun näiden murhien johdosta nostettiin syyte mainittua Veikko Sippolaa vastaan, niin auttoivat Suomen viranomaiset hänet karkaamaan Amerikaan ja kun Amerikan hallitus vangitsi hänet, niin hankittiin hänelle vapaaksipääsyyn tarpeellinen takuuraha.^[2*]

Yleensä on tapettujen luvusta ollut vaikea saada täsmällistä tietoa. Suuri joukko jää niistä ainaiseksi hämäryyden peittoon. Mutta sikäli kun tiedetään tapettiin niinkin kaukana rintamalta kuin Joroisissa 146 henkeä. Rovaniemellä noin 60, Kemissä 40–50, Torniossa ja Kemijärvellä yli kymmenen kummassakin. Kemiin vietiin Oulustakin työläisiä tapettavaksi. Paitsi näitä vangiksi otettujen työläisten tappamisia, joita emme yritäkään tässä kaikkia luetella, tapettiin myös paljon sellaisia työläisiä, jotka eivät suostuneet lähtemään lahtariarmeijaan. Siten tapettiin esim. Oulussa ainakin 4 lähipitäjistä kotoisin olevaa nuorukaista. Toveri Veitsiluodon tappoivat suojeluskuntalaispoikaset taas Oulun läänin vankilan käytävälle, kun hän otti vesijohdosta vettä juodakseen.

Siellä missä työväki oli vähänkin aikaa tilaisuudessa pitämään puoliansa päällehyökkäävää lahtarijoukkoa vastaan, siellä ei porvariston terrorilla ollut mitään rajoja. Varkaudessa esim. oli työväellä käytettävänään vain 80 kivääriä monta kertaa voimakkaampaa ja paremmin varustettua vihollista vastaan. Heti taistelun päätyttyä määräsivät lahtarit, että vangeista on tapettava joka kymmenes mies. Siten tapettiin heti noin 123 työläistä. Mutta senjälkeen tapettiin vielä pitkän aikaa päivittäin 15 henkeä. Täten tuli tuon 80 kiväärin käyttämisen tähden tapettua ainakin 450 työläistä. Sen lisäksi oli vielä suuri joukko vankileireille lähetettyjä työläisiä, joilla usealla oli valmis tappotuomio mukanaan ja jotka siis tulivat toisella paikkakunnalla tapettua. Erään Varkauden taistelun jälkeen Leppävirran pitäjässä vangitun toveri Mustosen tuomiota koskevista valtiorikosoikeuden asiakirjoista löytyi esim. sellainen 14 nimeä käsittävä tappolista.

Sillä aikaa siis kuin Etelä-Suomen työläiset ponnistelivat päästäkseen aseettomia tovereitansa auttamaan, sillä aikaa täyttyi lahtarien rintaman selkäpuoli telotettujen työläisten haudoista ja vankileireistä. Suurempia vankileirejä muodostui jo helmikuun aikana ainakin Kuopioon, Mikkeliin, Seinäjoelle, Vaasaan, Kokkolaan, Närpiöön ja Ouluun. Sen lisäksi olivat maalla miltei kaikki työväentalot ja kansakoulut vankiloina. Kokkolan ja Vaasan leireillä lienee ollut jo siihen aikaan n. 1000 vankia. Viimeksi mainittuun tuotiin m. m. Sortavalasta jo mainitut 300 vankia. Kuopion leirillä oli myös useita satoja vankeja, joista osa siirrettiin myöhemmin Iisalmen–Ylivieskan radalle työhön.

Tämä kaikki oli kuitenkin vain alkua kaikelle sille, mitä oli tuleva Etelä-Suomenkin jouduttua takaisin porvariston vallan alaiseksi.

Omia veritekojaan lieventääkseen on Suomen porvaristo kautta vuosien koettanut hyvin mahtipontisesti puhua punaisesta terrorista. Tosiasiassa eivät he kuitenkaan ole saaneet uhriensa lukua nousemaan 1000 korkeammaksi. Kun ottaa huomioon kolme kuukautta kestäneen taistelun verrattain pitkällä rintamalla, niin voi jo siitä päätellä, että tuo luku käsittää pääasiassa rintamalla kaatuneet lahtarit.

Eikö sitten ollut olemassa minkäänlaista punaista terroria? Siihen on epäilemättä vastattava, että jotakin alkua tähän oli olemassa. Punaisten puolellakin tapahtui erinäisiä terroristisia tekoja, mutta mitään järjestettyä, johdonmukaista ja laajempaa punaista terroria ei ollut. Tähän saakka ei vielä mikään vallankumous ole tullut toimeen ilman terroria. Suomen työläisarmeijakaan ei voinut välttää sitä, että sen täytyi kohdella vallankumouksellisella ankaruudella erinäisiä rintamalinjoilla tavattuja lahtarien vakoilijoita ja vehkeilijöitä. Mutta punaisten rintaman takana saivat lahtarit jotenkin rauhassa vehkeillä. Suomen vallankumouksen johto toisti siinä jo Parisin Kommunin tekemän virheen. Se oli liian helläkourainen rintaman takana olevia vihollisia kohtaan. Ikäänkuin tätä ivatakseen ovat porvarit sittemmin esittäneet m. m. kuvan helsinkiläisestä naisesta, joka kulettaa kuularuiskunauhoja lahtariarmeijalle. Kuvassa muodostavat kuularuiskunauhat hänellä miltei koko päällystakin alaisen puvun osan.

Useita lahtareita kyllä vangittiin vastavallankumouksellisesta vehkeilystä itse teossa. Mutta vallankumousoikeudet vapauttivat ne tavallisesti tai tuomitsivat heidät vain mitättömiin sakkoihin ja päästivät syytetyt jälleen vehkeilemään. Tällainen aiheutti luonnollisesti tyytymättömyyttä vallankumouksellisissa työläisissä, jotka siitä syystä väliin ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Niin oikeutettu kuin ratkaisu useimmin olikin, on nyt — erikoisesti Venäjän vallankumouksen kokemusten jälkeen — selvää, että vallankumouksellisen lain ankaruutta voi menestyksellä käyttää vain erikoinen elin, jolla on pätevä poliittinen johto. Muutoin tulee rankaisu epätasaiseksi: kohtaa vähemmän arvoisia, kun suuremmat syylliset sen sijaan pääsevät helpommalla. Sen lisäksi heikontaa omavaltainen terrori vallankumouksellista kuria omien joukkojen keskuudessa. Väärän humaanisuuden ja sentimentaalisuuden vallassa ollen emme ymmärtäneet, miten välttämätöntä olisi ollut sovelluttaa ankara ja johdonmukainen kuri, aina terroriin saakka, myöskin rintaman takana vehkeileviin lahtareihin nähden. Ainoastaan sen kautta on mahdollisuus supistaa verenvuodatuskin mahdollisimman vähiin.

Sotavankien kohtelu punaisten taholta oli aivan päinvastaista kuin lahtarien. Kun Kirkkonummen kapinallisten antauduttua yli 600 lahtaria joutui vangiksi, niin ei hiuskarvaakaan heidän päässään loukattu. Ja kuitenkin olivat useimmat heistä aikaisemmin pyhillä valoilla vakuuttaneet, etteivät taistele työläisvaltaa vastaan, mutta sitten kuitenkin luikkineet lahtariarmeijaan. Mikä ero siis heidän ja rehellisesti taistelleiden Varkauden työläisten välillä! Yhtä hellävaroen kohdeltiin Viipurissa, jo puolittain piiritetyssä kaupungissa kapinaan nousseita suojeluskuntalaisia. Jokainen heistäkin säilytti henkensä.

Erästä lajia terroria vallankumousarmeijan omallatunnolla kuitenkin on. Se valvoi nimittäin erittäin ankarasti sitä, etteivät mitkään hämärät voimat saaneet käyttää vallankumoustilannetta yksityiseksi hyödykseen. Niinpä, kun punaisen armeijan ollessa jo perääntymismatkalla saatiin tietää, että muuan ammattivarkaista kokoonpantu erään Mikkolan johtama autoilla kulkeva joukko keräsi arvoesineitä muka vallankumousarmeijan nimessä, niin ryhdyttiin sen johdosta heti päättäviin toimenpiteisiin. Noin kaksikymmentä henkeä käsittävästä koplasta ainoastaan yksi jätettiin ampumatta.

 

2. Terrori Etelä-Suomessa.

Punaisten jalomielisyys vehkeilijöitä ja voitettuja kohtaan ei vähääkään estänyt lahtareita taas Tampereen valloituksen jälkeen ampumasta joka kymmenettä miestä suunnattomasta vankijoukosta. Tällainen umpimähkäinen vankien tappaminen jatkui sitten kautta koko Etelä-Suomen, sikäli kuin se joutui porvariston armeijan valtaan. Niin tapahtui myös Lahdessa, Viipurissa, Kouvolassa ja Kotkassa. Yksi lahtariarmeijan raaimpia ja kurjimpia tekoja on se, että saksalaiset joukot teloittivat Lahden edustalla kuularuiskuilla 150 naissotilasta. Nämä olivat urhoollisella ja uhrautuvalla hyökkäyksellään Lahtea vastaan vetäneet lahtarien raivon päällensä. Suomen sotajoukkojen nykyinen ylipäällikkö kenraali Sihvo on myös kerran sanonut, ettei hän elämässään niin mitään kadu kuin sitä, ettei hän sittenkin tapattanut niitä 400 vankia Viipurin edustalla, jotka hänellä olisi ollut tilaisuus tapattaa ja jotka hän oli aikonut vielä tappaa.

Ennen tappamista joutuivat vangit usein mitä petomaisimman rääkkäyksen alaiseksi. Varsin pöyristyttäviä ovat kertomukset tapettavaksi määrättyjen naisvankien kohtelusta. Eversti Malmin Vienan-Karjalaan tekemältä retkeltä kerrotaan, miten lahtarit m. m. erään kerran tappoivat muutaman karjalaisista kokoonpannun joukkueen kokonaan. Ennen tappamista oli eräiltä tapetuilta kuitenkin käännetty silmä poskelle ja eräältä oli leikattu kieli elävänä sekä naulattu kielenpää vieressä olevaan puuhun. Tällaista tapahtui kotimaassakin paljon. Sukupuolielimet ja muut ruumiin heikommat osat olivat aina erityisen pahoinpitelyn esineenä. Yhtenä kidutuksen muotona oli se, että vankien itsensä täytyi kaivaa hautansa, tai että toisten vankien täytyi katsella vieressä kun tovereita tapettiin.

Ilman tutkintoja ja tuomioita toimitettuja murhia jatkui sitten koko touko- ja kesäkuun ajan. Yksityisten suojeluskuntalaisten sanelun mukaan kirjoitettiin tapettavien listaan nimiä aivan mielinmäärin. Työnantajat tapattivat epämieluisia työmiehiään kartanonomistajat torppareita, joiden maita mielivät. Monet suojeluskuntalaiset tapattivat yksityisiä vihamiehiänsä. Erityiset teloituskomppaniat toimivat jatkuvasti. Kun Kymintehtaalla kysyttiin tapettavien listan allekirjoittaneelta everstiltä, minkälaisten syiden nojalla esim. se ja se henkilö on tapettu, niin vastasi tuo sotaherra vain hyvin rauhallisesti, mutta samalla niin kuvaavasti: »En minä tiedä, mutta P. (eräs paikallinen pikkupomo) sanoi, että hän on vaarallinen mies.» Sittemmin kävi selville, että mainittu pikkupomo oli tehnyt ilmiantonsa kokonaan persoonallisten riitaisuuksien tähden.

Varsinkin siellä, missä edellisenä kesänä oli ollut maatyöväen lakkoja, siellä raivosivat suurtilalliset erityisen murhahimoisina. Siten tapettiin Mouhijärven pitäjässä ainakin 140 henkeä. Suodeniemellä 20, pienessä Sammatin kappelissa 35. Vihdissä ainakin 80. Näissä kaikissa paikoissa oli 1917 kesällä ollut suuria maatyöläisten lakkoja. Kaupungit eivät suinkaan antaneet missään suhteessa perään näille kartanonherrojen järjestämille teurastuksille. Lappeenrannassa tapettiin ainakin 310 ja Hämeenlinnassa noin 200 työläistä. Ei ikä eikä sukupuoli tullut siinä kysymykseen. Tiedetään ammutuksi 12-vuotisia poikia ja 70-vuotisia ukkoja. Tappamisissa oli usein niin kiire, ettei joudettu aina odottamaan edes niin kauvan kuin uhri olisi kuollut. Hautaamassa olevat toverit kertovat miten haudan peittäminen täytyi joskus keskeyttää sentähden, että upseeri pääsi antamaan »armonlaukauksia» itsepäisesti haudasta käsiänsä kurottavalle uhrille.

Myöhempinä vuosina on useiden selvästi yksityiskostosta tai ryöstöhalusta tehtyjen murhien johdosta nostettu syytteitä niiden tekijöitä vastaan. Siten kulki m. m. muuan »kapteeni» Husso oikeudesta oikeuteen useamman sellaisen murhan johdosta. Samoin monta muuta. Mutta aina ovat he loppujen lopuksi tulleet vapautetuksi tai päästetty karkaamaan niinkuin Sippola.

Teurastukset olivat niin perinpohjaisia, että joitakin niihin aikaisemmin yllyttäjinä toimineita porvareitakin rupesi jo hirvittämään. Senaattori Wrede vaati jo 25 päivänä toukokuuta eduskunnassa, että tällainen »poikkeuksellinen lainkäyttö» on lopetettava, »jos Suomesta halutaan uudelleen tehdä oikeusvaltio.» Englantilainen sanomalehti Times oli jo aikaisemmin kirjoittanut, että Suomen porvaristo on näillä teurastuksillaan osoittanut kuuluvansa enemmän itään kuin länteen. Mainittuna päivänä väitti senaattori Setälä, että Senaatti olisi jo antanut määräyksen, »jossa sotilashallintoa kehoitetaan kiireellisesti lopettamaan ne rangaistusmuodot, jotka nyt ovat käytännössä.» Mutta tosiasia on, että teurastukset jatkuivat vielä yleisesti tämän jälkeenkin. Viipurin vankileirillä kerrotaan esimerkiksi sen jälkeen ammutun vielä noin 600 vankia. Yhtenä teurastuskomppanian komentajana toimi m. m. sittemmin Tammisaaren pakkotyölaitoksen apulaisjohtajana kunnostautunut lakitieteitten ylioppilas Konttinen. Erityisenä tappamisen muotona esiintyi n. s. kotipaikalle vieminen. Vankileirille ilmestyi jonkun pitäjän suojeluskunnan osasto nimilistan kanssa, vaatien saada ne ja ne vangit kotipaikalle vietäväksi. Toisinaan huudettiin vain kaikki määrätyn paikkakunnan miehet kasaan muka samaa tarkoitusta varten. Miltei säännöllisesti merkitsi tämä sitä, että koko vanki joukko tapettiin matkalla, hyvin usein jo aivan vankileirin vieressä. Niin huudettiin esim. Tampereen leirillä kerran kaikki Kolhosta kotoisin olevat kotiin vietäväksi. Kahdestakymmenestä ilmoittautuneesta tapettiin kaikki, yhtä lukuunottamatta, joka pääsi karkaamaan. Vuoden 1927 toukokuun 7 päivänä kertoo »Työväenjärjestöjen Tiedonantaja» m. m. erään sellaisen tapauksen Mäntyharjun pitäjästä, jolloin torppari Evert Savolainen tuli murhattua myös muka kotimatkalla. Tappajat väittävät nyt, että heillä oli asianomaiset valtuudet tähän tekoonsa. Entistä kansanedustaja A. Harjulaa yrittivät Vaasan suojeluskuntalaiset monta kertaa saada ulos Vaasan lääninvankilasta murhatakseen hänet. Lääninvankilan johtaja ei kuitenkaan katsonut voivansa enää tähän konnantyöhön suostua.

Työläisarmeijan tappion jälkeen vangitsivat lahtarit kaikki sekä aseelliset että aseettomat työläiset, joita he vähänkin epäilivät myötätuntoisuudesta punaisia kohtaan. Kaksitoistavuotisia lapsia ja 80-vuotisia ukkojakin koottiin leireille. Vankimäärän suurimmillaan ollessa nousi se ainakin 90,000 henkeen, n. 3 % Suomen kansasta. Tästä oli melko suuri osa naisia. Yksistään Hennalan kasarmilla Lahdessa sanotaan olleen 1000 naista, niistä 86 % 15 ja 20 vuoden välillä. Vankien lukua pienensivät jo kerrotut teurastukset joka päivä. Tilan ja ravinnon puutteen tähden täytyi myös jo alustavien kuulustelujen jälkeen päästää vapaalle jalalle noin 15,000 työläistä »vähemmän vaarallisina», asiallisesti kaikkea näennäistäkin syytä vailla. Mutta kun metsässä piileskelleitä vangittiin vielä kaiken kesää, niin oli vankien luku kesäkuun 26 päivänä 1918 vielä 73,915 henkeä. Aluksi oli tämä vankimäärä ollut sijoitettuna 61 eri vankileirille eri puolilla maata. Mutta mainittuna ajankohtana oli se koottu jo yhdeksälletoista keskitysleirille. Niissä oli vankeja: Helsingissä 13,173, Hämeenlinnassa 9,932, Lahdessa (Hennala) 9,826, Tammisaaressa 8,560, Riihimäessä 8,306, Tampereella 7,693, Viipurissa 5,924, Kuopiossa 2,614, Turussa 2,449, Lappeenrannassa 1,879, Oulussa 881, Vaasassa 859, Sortavalassa 700, Mikkelissä 607, Toijalassa 166, Raahessa 112, Savonlinnassa 107, Artjärvellä 67, Seinäjoella 54. Tämän lisäksi oli vielä useita pienempiä sijoituspaikkoja, mutta olivat niihin sijoitetut vangit näiden keskusleirien kirjoissa ja siis niissä oleviksi mainitut.

 

3. Rääkkäykset ja tuomiot valtiorikosoikeudessa.

Pahoinpitelyt ja rääkkäykset olivat vankileireillä aivan yleisiä. Tammisaaren vankileirillä teljettiin esim. toukokuussa 1918 toistakymmentä vankia miehen rinnan korkeudelta vettä olevaan kellariin. Täällä saivat he olla kymmenkunta päivää aivan ilman ruokaa, jolla ajalla toisia jo kuolikin. Samoin teljettiin päävahdin selliin numero 13 kerran neljä vankia ilman ruokaa, joten he kuolivat sinne nälkään. Kun muutamat vangit olivat v. 1919 hautaamassa yksinäisessä sellissä kuollutta toveri Susilahtea ja aväsivat arkun kannen, niin kohtasi heitä kauhea näky. Susilahden niskat olivat käännety kokonaan nurin, niin että kasvot olivat taaksepäin. Kuka tämän oli tehnyt ei ole vielä tähän päivään mennessä tullut täydellisesti selvitettyä. Hämeenlinnan vankileirillä vietiin muuan tov. Jalava vankitovereille tuntemattomasta syystä päävahtiin. Jonkun päivän päästä joutuivat toverit kantamaan Jalavan ruumista ruumishuoneelle jolloin tapasivat paksun sinkkivarpin hänen kaulansa ympärille kiedottuna sekä koko ruumiin mäsäksi hakattuna.

Erityisen kuuluisaksi tuli nimismies Troberg vankileireillä toimittamistaan rääkkäyksistä. Siinä tarkoituksessa hän kulki leiriltä leirille. Sinkkivarppi oli vaatimattomampia hänen ja apuriensa käyttämistä rääkkäysvälineistä. Rääkkäyksen jälkeen olivat uhrit vuorokausimääriä tajuttomana tai suorastaan kuolivat siihen. Aivan yleistä oli myös jäsenten ruhjominen tai sijoiltaan vääntäminen. Mutta ilman sitäkin ei kukaan rääkätyistä ole senjälkeen tervettä päivää nähnyt. Erityisesti Suomenlinnan, Hämeenlinnan ja Tampereen vankileireillä olivat rääkkäykset erittäin kauheita. Tampereen vankileirillä, jossa Trobergin apulaisena ja hänen työnsä jatkajana esiintyi jääkäriluutnantti Tamminen, tapahtui rääkkäyksiä joka päivä aina marraskuun puoliväliin saakka. Senkään jälkeen eivät ne kyllä mitään harvinaisia olleet. Naisetkaan eivät tältä säästyneet. Sen ohessa oli varsinkin Hämeenlinnan leirillä naisten väkivaltainen raiskaaminen hyvin yleistä. Trobergin maine tuli lopulta niin tunnetuksi petomaisena rääkkääjänä, että hallitus oli v. 1919 pakoitettu siirtämään hänet toiseen toimeen. Mutta vielä tänäkin päivänä ovat rääkkäykset aivan jokapäiväisiä Suomen ohranassa.

Rääkkäykset tapahtuivat enimmäkseen n. s. alustavien kuulustelujen yhteydessä. Suomalainen rikoslaki määrää sellaisessa tapauksessa rääkkääjälle neljän vuoden kuritushuonerangaistuksen. Siitä huolimatta tapahtui se aivan julkisesti. Vangit tahdottiin saada hyväksymään suojeluskuntien esikuntien ja yksityisten suojeluskuntalaisten sepittämät valheelliset ja kokonaan päättömät raportit. Kuvaavaa näiden raporttien laadulle on se, että nykyään vaan aniharva niiden allekirjoittajista julkeaa tunnustaa raportteja omikseen. Miltei joka ainoa niistä päättyi toivomukseen, ettei asianomaista henkilöä enään tarvittaisi nähdä kotipaikallansa tai oli se varustettu mustalla ristillä, joka merkitsi samaa. Ja kuitenkin nämä samaiset raportit olivat tavallisesti ainoat valtiorikosoikeuden tuomion perusteena käytetyt todistuskappaleet. Minkäänlainen puolustusten ja vastatodistusten esittäminen ei tullut kysymykseenkään silloin kun suojeluskunnan esikunta oli raportin antanut. Useissa tapauksissa olivat vangit tuomioistuimen eteen joutuessaan vielä niin sairaita, että heidät täytyi viedä sinne paareilla, jolloin eivät he luonnollisesti jaksaneet ollenkaan seurata asian käsittelyä.

Suuresta vangittujen joukosta nostettiin syyte valtiorikosoikeuksissa 75,575 henkeä vastaan. Näistä katsottiin syyllisiksi 67,788 henkeä eli yli 89 prosenttia. Riihimäellä, Hämeenlinnassa ja Tammisaaressa oli vapautettujen luku suhteellisesti pienin. Huomiota herättää erityisesti se, että lahtarien hallussa olleella alueella toimineet valtiorikosoikeudetkin ovat löytäneet syylliseksi havaittuja ihmeellisen paljon. Oulussa tuomittiin 785 miestä ja 4 naista, vain 139 syytteessä ollutta vapautettiin, Mikkelissä tuomittiin 651 miestä ja 20 naista ja 217 vapautettiin, Vaasassa 490 miestä ja 3 naista ja 230 vapautettiin, Kuopiossa tuomittiin 2066 miestä ja 4 naista ja 189 vapautettiin.

Virallisen tilaston mukaan oli tuomituista 4 poikaa alle 15 vuoden ja 962 miestä ja 138 naista vain 15 vuotta täyttäneitä. Yleensä oli tuomituista 28.6 % alle 21 vuoden. Näkyy siis, että porvariston viha kohdistui erityisen voimakkaasti nuorisoon. Suhteellisesti suurin oli 25–29 ikävuoden välillä olevien tuomittujen luku. Mutta vanhojakaan ei suinkaan säästetty. 50–59 vuoden välillä olevia tuomittiin 2274 henkeä, 60–69 vuoden välillä olevia 389 miestä ja 26 naista, 70 vuoden ja siitä yli oleviakin tuomittiin 41 miestä ja 3 naista. Kuolemaankin tuomittiin yksi 60-vuotias. Nämä numerot osoittavat, paitsi sitä, miten paljon porvaristo pelkäsi lapsia ja jo haudan partaalla olevia vanhuksiakin, myöskin sen, että Suomen työläisten taistelu oli yhteinen sen kaikille ikäluokille.

Kaupunkilaisia oli tuomituista 27.6 %, maaseutulaisia 72.4 %. Edellisistä oli naisia 6.6 % ja jälkimäisistä 5.6 %. Yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat tuomitut, Lännen Vähemmistökansallisuuksien Yliopiston oppilaiden tekemän jaottelun mukaan, maaseudun puolproletaareihin (pikkutilallisiin y.m.) 12.23 %, palkkatyöläisiin 80.84 %, intelligentteihin, pikkuporvaristoon y.m. 6.93 %.^[3*]

Valtiorikosoikeuksien toimintaa käsittelevä virallinen tilasto ei mainitse mitään niistä tuomioista, joita antoivat m. m. rautatiellä toimineet erityiset tuomioistuimet. Niissä tuomittujen henkilöiden lukukin nousee useihin satoihin. Sen lisäksi on valtiorikosoikeuksien lakkauttamisen jälkeen tuomittu vielä toista sataa henkeä säännöllisissä oikeuksissa. Vielä tänäkin vuonna on niissä nostettu useita syytteitä vuoden 1918 tapausten johdosta. Kun virallinen tilasto arvioi kuolemantuomion 27 ja elinkautisen tuomion 18 vuodeksi, niin laskee se tuomitun yhteensä 292,331 vuotta kuritushuonetta, eli keskimäärin 4 vuotta 24 päivää jokaista tuomittua henkeä kohden. Valtiorikosoikeuksien tuomitsemista kuolemantuomioista pantiin vielä täytäntöön ainakin 150. Niistä 72 Suomenlinnassa, 31 Lahdessa, Viipurissa 12 ja Tammisaaressa noin 20.

 

4. Armahdukset ja niiden toimeenpano.

Sen suuren vankimäärän elättämisen ja säilyttämisen, jonka Suomen porvaristo oli voittonsa jälkeen koonnut vankileireille, täytyi se itsensäkin pian myöntää mahdottomaksi. Osittain ammattitaitoisen työväen suuren puutteen tähden oli se jo alustavien kuulustelujen jälkeen täytynyt laskea 15,000 työläistä vapaalle jalalle odottamaan tuomiotaan. Samasta syystä täytyi porvarillisen hallituksen järjestää myöskin niin, että yleensä kolme vuotta tai siitä alle olevat tuomiot olivat ehdonalaisia. Mutta toisestakin syystä oli sen pyrittävä vähentämään poliittisten vankien lukua mahdollisimman pian. Suomi tarvitsi viljan ja muiden elintarpeiden tuontia varten ehdottomasti ulkomaista luottoa. Useampien kymmenien tuhansien työläisten vankileireillä kiusaaminen ei taas suinkaan ollut omiansa helpottamaan luotonsaantimahdollisuuksia. Päinvastoin oli sen luvun nopea vähentäminen yksi ehto ulkolaisten rahamiesten luottamuksen herättämiseksi. Tämän takia täytyi porvariston jo lokakuun 30 p. 1918 järjestää armahdus 6 vuodeksi ja siitä alle tuomituille. Siten pääsi jouluun 1918 mennessä noin 10,000 vankia vapaaksi. Samanlaisia hallituksen antamia armahduksia annettiin vielä 7 p. joulukuuta 1918 (vapautui 6519 vankia) ja 19 p. kesäkuuta 1919 (vapautui 2667). 7 päivä joulukuuta 1918 annetun asetuksen mukaan alenivat kaikki yli 6 vuotta olevat tuomiot ¹⁄₃, elinkautiset 12 vuoteen ja kuolemantuomiot muuttuivat elinkautisiksi. Näin jälelle jääneestä tuomiosta oli vapausrangaistuksena kärsittävä puolet ja loppu ehdonalaisena. Kuolemaantuomittujen täytyi istua 8 vuotta ja olla sen jälkeen 12 vuotta ehdonalaisena. Eduskunta antoi ensimäisen armahduslakinsa 30 p :nä tammik. 1920. Kirjassaan Suomalaisesta Legioonasta Muur-mannilla väittää muuan O. V. Itkonen, että tämän armahduksen olisi aiheuttanut legionalaisten kotiintulo ja että se olisi vapauttanut 30,000 työläistä. Mitä jälkimäiseen tietoon tulee, niin on se pötyä. Virallisen tilaston mukaan vapautti tämä laki välittömästi vain 2410 henkeä. Sen kautta, että edellisenä vuonna annetun armahdusasetuksen käytäntöönpanoa täydyttiin myös samalla tarkistaa, vapautui tosin vielä 584 henkeä. Toistakin osaa Itkosen tiedosta saattaa ainakin sellaisenaan epäillä. Pikemminkin on siihen ratkaisevammin vaikuttanut vuoden 1919 ja 1920 vaihteessa huomattavissa ollut työväenliikkeen voimistuminen yhdessä yhä lisääntyneen ulkomaisten lainojen tarpeen kanssa. Suomen ja Venäjän välillä tehdyn rauhansopimuksen nojalla annetun armahduksen johdosta, jolloin maanpetossyytteet raukesivat, vapautui myös 1921 alkupuolella joku määrä työläisiä. Varsinkin tämän lain määräysten noudattamisessa käyttivät porvarilliset virkamiehet mitä kierointa menettelyä.

Nämä armahdukset eivät suinkaan olleet mieluisia porvaristolle. Sentähden oli niiden täytäntöönpano aina mitä mielivaltaisin. Kuvaavimpana tässä suhteessa on se täytäntöönpanoasetus, jonka hallitus antoi eduskunnan 30 p. tammikuuta 1920 antaman armahduslain johdosta. Se muutti lain kokonaan toiseksi. V. 1921 oli porvarillinen hallitus pakoitettu itsekin myöntämään, että lakia ei oltu edes tämän täytäntöönpanoasetuksen puitteissa sovitettu noin 200 sellaiseen vankiin, jotka olisivat sen mukaan pitäneet päästä vapaaksi. Aivan samalla tavalla oli virallisen tilaston mukaan 19 päivänä kesäkuuta 1919 annettu asetus jätetty sovelluttamatta 584 henkeen. Maanpetossyytteiden raukeamisen johdosta muuttuvien tuomioiden käsittely tapahtui aivan samassa hengessä. Tapahtuipa niinkin, että presidentti, jonka piti viime kädessä päättää tämän lain sovelluttamisesta, alensi sen nojalla Rovaniemeltä kotoisin olevan Aksel Kauppisen tuomion, mutta oikeuskansleri määräsi sen koroitettavaksi jälleen entiseen määräänsä. Monessa aivan selvässäkin tapauksessa kieltäydyttiin sitä noudattamasta, kuten erään toveri Lovenin suhteen. Hän oli tuomittu ainoastaan valtio- ja maanpetoksesta kuolemaan. Kun jälkimäinen raukesi olisi korkein mahdollinen tuomio annettujen armahdusten jälkeen ollut vain 12 vuotta, josta olisi pitänyt päästä vapaaksi jo viimeistään 1924 syksyllä. Mutta Loven istui Tammisaaressa aina 1927 toukokuun puoliväliin saakka.

Myöhemmissä armahduslaeissa asetettiin jo alunpitäen eräs osa luokkasodan vankeja poikkeusasemaan. Porvariston virkakoneisto selitti nimittäin kaikki varsinaiset vallankumoustoiminnassa suoritetut konkreettiset teot, kuten vangitsemiset, kotietsinnät, takavarikot, vastustajain ampumiset rintamalla, tai sen takana, yksityisrikoksiksi. Näyttää siltä niinkuin porvaristokaan ei olisi alusta alkaen ollut tässä asiassa niin taantumuksellinen kuin se sittemmin oli. Joulukuun 7 p. 1918 annetussa armahdusasetuksessa vapautetaan syytteestä m. m. yksityistä omaisuutta vastaan tehdyt rikokset, samoin kotietsinnät ja rikokset toisen vapautta vastaan. Mutta sitä ennen näistä annetut tuomiot olivat kuitenkin nimenomaan suljetut pois useista myöhemmistä armahdusasetuksista. Tässä tulkinnassa on sosialidemokraattisen puolueen johdolla myöskin hyvin huomattava osansa. Lehdissään ja ulkomailla ja eduskunnassa pitämissään puheissa korostivat he aina sitä seikkaa, että osa vankilassa olevista vallankumoustaisteluun osaaottaneista työläisistä on yksityisrikollisia. Luonnollisesti eivät he silloin eduskunnassa ja sen valiokunnissakaan vaatineet näiden vapauttamista. Tämä sosialidemokraattien kanta tuli erityisen selvästi näkyviin n. s. poliittisten vankien oikeuksia koskevan lain yhteydessä. Yksinpä Oskari Tokoin Muurmannilla värkkäämässä isänmaallisen korkealentoisessa ohjelmassakin vaadittiin armahdusta vain niille, »jotka eivät ole tehneet itseänsä syypääksi yksityisiin rikoksiin.» Mutta Tokoillekaan ei voinut enään tätä ohjelmaa laatiessaan olla tuntematonta, minkälaiset vallankumoukselliset teot lahtariporvaristo selitti kriminaalirikoksiksi. Miten suurta osaa vallankumoussotureista tämä ruokottomuus kohtasi, osoittaa se, että vuonna 1922 keväällä oli Tammisaaressa n. s. puolpoliittisia vankeja vielä noin 600 kappaletta. Yleensä joutui punasenkaartin aktiivisin osa tähän poikkeukselliseen asemaan.

Sosialidemokraattinen puolue oli aina kaikissa vaaleissa ilmoittanut ajavansa poliittisten vankien vapauttamista. Mutta mitään todellista tointa ja harrastusta ei heiltä silti ole koskaan riittänyt tämän kysymyksen hyväksi. Monta sellaista tilaisuutta, jolloin päättävällä esiintymisellä olisi voitu saada asiaa huomattava askel eteenpäin, jätettiin käyttämättä. Varsinkin sosialidemokraattien ja edistysmielisten parlamenttaarisen blokin aikana vuosina 1919-22, välttivät he tässä asiassa kaikkea päättävää esiintymistä. Sosialidemokraattien velvollisuuksiin tämän liiton aikana kuului myös työskentely ulkomailla sen hyväksi, että Suomelta poistuisi valkoisen terrorin maan maine. Tässä tarkoituksessa Väinö Tanner juuri piti Tukholmassa erään vallankumoukseen osaaottaneita työläisiä häpäisevistä puheistaan. Vuoden 1921 viimeisinä päivinä julisti Väinö Tanner myös sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän nimessä, että he tulevat jarruttamaan budjetin käsittelyä siksi kunnes porvaristo lupaa päästää poliittiset vangit vapaaksi. Tästä suurilla eleillä aletusta kamppailusta luovuttiin kuitenkin häpeällisesti jo muutaman tunnin keskustelun jälkeen.

Viimeisen yleisen armahduksen jälkeen, 21 p. toukokuuta 1921, jäi vankilaan 900 kansalaissodasta tuomittua. 15 päivä lokakuuta 1923 oli heitä virallisten tietojen mukaan vielä 482. Vasta 1926 syksyllä pääsivät ensimäiset kuolemaantuomitut vapaaksi. Mutta vieläkin on heitä, joko myöhemmin tuomittuina tai muuten mielivallan uhreina, Helsingin keskusvankilassa on noin 20 ja ehkä saman verran Tammisaaressa. Sosialidemokraattisen hallituksen esityksestä 1927 annettu »armahdus» ei vapauttanut ketään vankilassa olevista työläisistä. Sosialidemokraatit ovat puolustelleet itseänsä sillä, että kansalaissodan johdosta tuomittuja on siellä enään niin vähän. Mutta he vaikenevat siitä, että tämän tästä nostetaan vielä uusia syytteitä tuon ajan tapahtumista. Ompa tuomiot saaneet viimeisinä vuosina aivan uuden muodonkin. Kun valtiorikospykälien mukaan tuomittavat teot ovat, johtajia ja »kiihottajia» lukuunottamatta, armahdettu, niin joutuvat nyt esim. rintamalla lahtarin ampuneet työläiset tuomituiksi kuin yksityisrikolliset. Tuomionsakin he joutuvat kärsimään yksityisrikollisten joukossa.

Määräys siitä, että kansalaissodan johdosta tuomittu »voidaan» päästää puolet rangaistusajasta kärsittyään ehdonalaiseen vapauteen, muodostui kostonhimoisten vankilaviranomaisten käsissä mitä tuhoisimmaksi aseeksi heidän valtaansa joutuneita työläisiä kohtaan. Kun ehdonalaiseen vapauteen päästäminen voi tapahtua vain vankilaviranomaisten ehdotuksesta, niin käyttivät he mitä laajinta mielivaltaa näitä ehdotuksia tehdessään. Moni vanki sai pitkät ajat yli määräajan odottaa sitä. Milloin olivat nuo jo mainitut »yksityisrikokset» tekosyynä milloin joku muu keksitty syy esteenä. Monet toverit joutuivat sentähden istumaan noin kaksikin vuotta yli lain määräämän ajan. Toiselta puolen tekivät virkavaltaiset nimismiehet kaikkensa ehdonalaisen vapauden nauttimisen vaikeuttamiseksi. Ehdonalainen ei saa poistua paikkakunnalta ilman kruunun nimismiehen lupaa. Mutta sangen usein kävi niin, että nimismiehet kieltäytyivät antamasta passia toiselle paikkakunnalle työnhakuun lähtevälle ehdonalaiselle työläiselle. Jos taas lähti omalla luvallaan, niin joutui palvelemaan ehdonalaistaan vankilaan. Huhtikuussa 1927 pääsi Tammisaaren pakkotyölaitokselta vapaaksi Säkkijärveltä kotoisin oleva Näppi-niminen mies, joka oli tällä tavalla joutunut viiden vuoden tuomiosta kolmessa osassa kärsimään jokaisen päivän. Kuitenkin piti viisivuotisten vapautua jo 30 päivä lokakuuta 1918 annetun asetuksen mukaan. Ja kansalaisluottamuksensakin heidän olisi pitänyt saada jo 1921. Kun nimismies oli kieltäytynyt antamasta hänelle lupaa lähteä työnhakuun, eikä kotipaikkakunnalla kuitenkaan ollut sitä saatavissa, oli hän lähtenyt ilman lupaa. Mutta siitä oli ollut seurauksena, että hänet oli aina jonkun kuukauden päästä kärrätty Tammisaareen. Kerran oli hän tuotu Tammisaareen takaisin, vaikka oli saanut nimismieheltä luvankin lähteä työnhakuun. Pisin vapausaika hänellä oli ollut 8 kuukautta.

Kärsimänsä tappion jälkeen on Suomen työväenluokka jälleen koonnut rivinsä ja seisoo tällä hetkellä taas tasavertaisena mahtina päälle hyökkäävää, voiton- ja verenhimoista porvaristoa vastassa. Rikkaine kokemuksineen tulee kärsitty tappio muodostumaan vain ponnahduslaudaksi tuleviin voittoihin. Käydyn taistelun valossa käy kommunismin kirkas oppi päivä päivältä yhä suuremmille työläisjoukoille selvemmäksi ja selvemmäksi. Kommunismin oppien valaisemana tulee Suomen työväenluokka ohjaamaan luokkataisteluansa suorinta tietä lopulliseen voittoon. Tässä kehityksessä tulevat kymmenientuhansien työläisten vankilakokemukset keskusteluineen ja elämyksineen olemaan yhtenä merkittävänä tekjänä. Siten eivät vankilassa vietetyt vuodet ja siellä kärsityt vaikeudetkaan ole olleet kokonaan turhia.

Moskovassa kesäkuulla 1927.

J. A. Lehtosaari.

 

---

 

Tampereen vankileiri

Tampereen valtauksessa joutui tuhansia punakaartilaisia, heidän vaimojaan ja lapsiaan valkoisten vangiksi. Valtauksen jälkeiset päivät kuluivat hirveän jännityksen vallassa valkoisten raahatessa joukottain punakaartilaisia telotuspaikoille. Viimein muuttui jännitys tuskalliseksi kidutukseksi vankileirillä. Keväällä lienee vankien lukumäärä ollut 7,700. Helsingin ruotsinkielisten porvarien äänenkannattaja Hufvudstadsbladet kertoo, että elokuun 1 p:nä 1918 oli Tampereen vankileirillä olevien vankien lukumäärä vielä 4,035.

Ei voida sanoa, että olot Tampereen vankileirillä olisivat olleet rahtuakaan paremmat kuin muillakaan leireillä. Asuntona Tampereen »punikeilla» oli ensimäisten tilapäisten sijoituspaikkojen jälkeen laudoista kokoonkyhätyt parakit, joihin kuhunkin mahtui 500–600 vankia. Varsinkin syksyllä olivat parakit kylmät ja vetoiset. Ikkunat ja ovet olivat hatarat, puita oli vähän käytettävissä ja uunit olivat kelvottomat. Makuusijoina olivat pitkät kaksikerroksiset laverit. Mitään patjoja tai peitteitä ei ollut. Yön aikaan olivat laverit niin täynnä miehiä, että he joutuivat nukkumaan kuin sillit tynnyrissä. Sähköjohdot olivat rikki eikä niitä laitettu kuntoon. Valoa ei pimeän tullen saanut. Lattiat ja laverit olivat likaiset. Ilma oli pahalta löyhkäävää. Miesten vaatteet, alusvaatteetkin, saivat olla yllä viikko- jopa kuukausimääriäkin pesemättöminä. Sen vuoksi olivat ne syöpäläisten viihtyisiä metsästysmaita.

Ruoka oli alusta lähtien kelvotonta. Alussa meni useita päiviä, ettei ruokaa näytettykään. Sekin ruoka, mikä sittemmin annettiin, oli kurjaa, hapankaalista ja perunanvarsista keitettyä sakkaa, jossa särpimenä oli vanhaa livekalaa tai ilkeänmakuista rasvaa. Keitosta annettiin lähes litran annos kullekin rautapeltiseen »pakkiin.» Leipää eikä muutakaan todellista ruokaa ei saanut nähdäkseenkään kuukausimääriin. Heinäkuun puolivälissä saivat vangit luvan vastaanottaa ruokapaketteja ulkoapäin sukulaisilta ja tuttavilta. Mutta tämä oli nähtävästi liian suuri armonosotus, sillä joulukuussa pakettien vastaanotto taas kiellettiin. Omaisien ei sallittu käydä leirillä vangitulta tapaamassa.

Sairaudet olivat yleiset. Keripukki, kuume, nälkäkouristukset ja tulirokko tekivät kamalaa jälkeä. Ylilääkäri Moberg senparemmin kuin alilääkäritkään eivät katsoneet arvolleen sopivaksi käydä parakeissa katsomassa edes kuoleman tuskissa olevia avuttomia vankeja. Kun toiset vangit paareilla kantoivat tovereitaan ylilääkärin luo, suvaitsi hän tällaisellakin hetkellä singautella arvonimiä »punikki» y. m., selittäen, että nyt saatte töittenne edestä kärsiä.

Ruumiinkantajat todistavat, että kevään ja kesän aikana kuoli 70 henkeä vuorokaudessa ja heinä- ja elokuun vaihteessa »siunattiin» parisataa ruumista. Saatujen tietojen mukaan kuoli kesäkuun 26 ja heinäk. 1 p:n välisellä ajalla 77 henkeä eli 19 vuorokaudessa ja heinäkuun 16 ja 26 p:n välisenä aikana yli 200 henkeä.

Vankileirioloja tutkimassa ollut tohtori T. A. Aulio antoi toukokuun 29 p :nä 1918 tutkimuksistaan raportin, jossa sanotaan m. m.: »Näkemäni ja kuulemani perusteella kutsuttuna tänään Taiston talon vankileiriin No. 3, katsoo allekirjoittanut velvollisuudekseen Herra Komendantin tietoon kaikessa lyhykäisyydessään saattaa seuraavaa: 1) että hyvin suuri osa mainitun vankileirin vangeista, kaikkiaan noin 20 sairaustapausta, sairastivat joko vaikeata vatsatulehdusta tai keuhkopussintulehdusta; 2) että mainitut sairaustapaukset ovat katsottavat nälän ja vilun pääasiallisesti aiheuttamiksi; 3) että vankien ravitsemistila yleensä on perin huono...»

Vankien hirvittävästä nälästä on lukuisia esimerkkejä. Tilanahtauden takia mainittakoon vain pari. Aikaisin keväällä oli vankilan syrjässä hevoshaaska, joka oli jo mätänemistilassa. Siitä huolimatta nälkiintyneet vangit kävivät keskenään tapellen siihen käsiksi ja söivät ahnaasti suuhunsa palat, jotka sattuivat irti saamaan. — Kesäkuumalla kaadettiin joukko sillinhäntiä likaveden mukana haisevaan likakaivoon. Tämän huomattuaan syöksyi useita kymmeniä vankeja niitä hakemaan, riidellen keskenään. Väliin juossut vartija ei kyennyt estämään nälkäistä joukkoa etsimästä nälälleen tyydytystä likakaivosta.

Kärsimyksistään vapautuneiden vankien hautaus oli vailla inhimillisyyden ja säädyllisyyden lakeja. Ruumiit kuljetettiin pitkillä kärryillä alastomina, ladottuina parikymmentä päällekkäin. Ilman peittoa kuljetettiin kuormat suuren väkijoukon nähden hautausmaalle. Toiset vangit saivat luoda tovereidensa haudan umpeen. Myöhemmin haudattiin ruumiit jonkinlaisissa laatikoissa.

Ruumiillista rangaistusta jaettiin viljalti. Onpa vankeja järjestysrikkomuksista tapettukin. Monina öinä kuului päävahdista (parakki No. 18) tuskallisia avunhuutoja ja voihkinaa.

Vankien henkistä tilaa ei kuitenkaan onnistuttu kokonaan masentamaan. Selvää on, että viikko- ja kuukausimääriä kestänyt kidutus ja tyhjiin rauenneet toiveet vapaaksi pääsystä löivät leimansa, mutta sittenkin paloi useassa rinnassa taistelun tuli. Kun esim. Helsingissä alkoi ilmestyä noskelainen »Suomen Sosialidemokraatti» niminen lehti, joka vähitellen yhä julkeammin alkoi polkea jalkoihin työväen aatteen jaloimpia oppeja, synnytti se Tampereen vangeissakin syvää suuttumusta. Tosin löysi se kannattajia heikoimmissa, jotka luulivat lehden esittämän »rauhallisen» suunnan johtavan siihen päämäärään, joka heiltä oli jäänyt saavuttamatta. Mutta voimakkaimmissa, varsinkin nuorissa, säilyi taisteluinto. Tämän tosiasian tunnustivat nekin, jotka luulivat sosialidemokratiassa löytävänsä pelastuksen. Eräskin »Sosialidemokraatin» vetelöitetyistä artikkeleista tyydytystä löytänyt, väsähtänyt ja masentunut toveri kirjoitti suoraan : »Paljon on sellaisia, jotka tuskin sallivat puhuttavankaan rauhanaatteesta ja parlamenttarismista, vaan tarkottavat velan maksettavaksi korkoineen ja suoraan ilman välikäsiä sille, jolle velkaa ollaan.»

 

---

 

Tammisaaren kurjala

Vankileirialue.

Tammisaaren vankileiri, joka on vieläkin osittain valtiollisten vankien säilytyspaikkana, on kasarmialue, käsittäen noin kilometrin pituisen ja 400–500 metriä leveän kaistaleen. Se sijaitsee loivan harjanteen rinteellä, lähellä meren rantaa. Kesällä 1918 oli tästä alueesta noin kolme neljäsosaa vankileirinä. Kasarmirakennukset ovat alastomia ja ristiin rastiin kulkevat piikkilanka-aidat lisäävät kaameata ulkonäköä.

Toukokuussa 1918 oli leirillä vain muutamia satoja vankeja, mutta toukokuun viimeisinä päivinä ja kesäkuussa tapahtui leirille oikea »kansojen vaellus.» Viikon kuluessa saapui n. 7,000 miestä ja 800 naista. Kesäkuun 6 ja heinäkuun 31 päivän välisenä aikana vaihteli vankien lukumäärä 6,027:stä 8,597:aan. Sanomaton epäjärjestys pääsi vallalle. Tulijat saivat sijoittautua niinkuin parhaiten taisivat. Parin kolmen viikon ajan oli kaikki sekasin. Tuttavistaan ei saanut selvää muuten kuin sattumalta tai huutelemalla ja etsimällä päiväkaudet. Kesäkuun puolivälissä alkoi registeröinti alustavia kuulusteluja varten. Se oli vapaaehtoinen. Jos antoi nimensä, pääsi kuulusteltavien joukkoon, mutta jos halusi pysyä tuntemattomana, oli siihen tilaisuus elokuulle saakka, jolloin toimeenpantiin pakollinen registeröinti.

 

Vankien kohtelu.

Kesällä huolehti vartioinnista Porin rykmentin sotilaat, sitäpaitsi oli palkkaa nauttivia vartijoita, n. s. E-miehiä. Piikkilanka-aitauksen sisällä saivat vangit liikkua vapaasti, mutta vapauksia sittemmin rajoitettiin. Alussa olivat vangit täydellisesti E-miesten mielivaltaisen kohtelun uhreina. Pienistäkin järjestysrikkomuksista seurasi mitä ankarin rangaistus. Vartijain rautakeppi oli järjestyksen ohjesääntönä. Lyömäaseina käytettiin myös puukeppejä, pistimiä y. m. Revolveria käytettiin usein ja moni menetti henkensä aivan pikkuseikan takia. Naiset eivät jääneet kurinpidosta osattomiksi. Hakatinpa heitä aivan tainnoksiin saakka. Elokuulla, jolloin terveitä työkuntoisia tutkintovankeja oli vähän, pakotettiin osittain sairaitakin vankeja ampumisen uhalla kaikennäköisiin töihin.

Tilanahtaus oli huoneissa niin suuri, että lattian pinta-ala vankia kohden on vaihdellut 0.72–3.04 neliömetrin välillä ja kuutioala oli 2.9–11.2 kuutiometriä vankia kohden. Viimeksi mainittu määrä oli vain yhdessä kasarmissa. Tuomitut eivät saaneet poistua huoneistaan edes välttämättömille tarpeilleen, vaan sitä varten oli olemassa yhteinen saavi. Itsestään on selvä miten saastaiseksi ilma huoneessa tuli.

Makuusuhteet olivat kelvottomat. Vangit saivat maata osaksi lattialla osaksi puulavitsoilla, joita oli kaksi, kolme tai neljä, jopa viisikin päällekäin. Likaisuus oli kauhistuttava. Sitä edisti varsinkin kesällä vallinnut veden puute. Vankien tuli tuntikaupalla jonottaa vedentilkkaa, joka kipeästi tarvittiin janon sammuttamiseen. Peseytymiseen ei vettä riittänyt. Aivan lähellä siinsi meri, mutta merenrantaan ei päästetty, ennenkuin vasta myöhemmin. Suurta iloa ja vaihtelua tuotti sittemmin, kun pari kekseliästä vankia rakensi tukevista laatikoista kasarmin pihalle »saunan.» Kymmenkunta miestä pääsi yhdellä lämmittämisellä löylyyn.

 

Ruoka.

Tärkein keskustelun aihe vankien kesken oli ruoka. Sen ympärillä kiersivät vankien ajatukset aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kesällä jaettiin ruoka ulkona kello 11 aamulla ja kello 4 iltapäivällä. Kuumuuden, pölyn ja usein sateiden vuoksi muodostui nälkäisten haamujen jonotus kiduttavaksi hetkeksi. Hirvittävän näköinen paikka oli suvanto, joka muodostui jakelupaikan alapuolelle. Nälän, lian ja väsymyksen tylsistyttämät miehet jäivät vaistomaisesti tuijottamaan ruoanjakelijoita ja ruokaa, jota pistettiin toisten vankien kuppeihin.

Mitä oli vankien ruoka laadultaan? Kelvottomista jauhoista valmistettu »leipä», jossa akanapitoisuus oli 22 pros. ja kapakalakeitto, »joukkomurha», joksi vangit sitä kutsuivat. »Leipää» pureksiessa menivät ikenet rikki ja hampaiden välit tulivat täyteen tikkuja. Vähätpä tuosta, jos tätäkin »ravintoa» olisi saanut kyllikseen. Vielä myöhemminkin, jolloin oloja jo ruvettiin »vakiinnuttamaan», oli ruoka kelvotonta ja ravintopitoisuudeltaan ala-arvoista.

 

Kuolleisuus.

Ei ole mikään ihme, että kuolema alkoi korjata leirillä suurta saalista. Koko maailman suureksi hämmästykseksi pääsi julkisuuteen professori Robert Tigerstedtin vanki leirielämää koskevat paljastukset. Hän esitti leirielämästä raportteja, jotka paljastivat'koko skandaalin kaameassa alastomuudessaan. Prof. Tigerstedtin raportin mukaan kuoli kesäk. 6 ja heinäk. 1 p:n välisenä aikana vankeja yhteensä 1,347. Tästä määrästä ainoastaan 337, eli 25 pros. sai tilaisuuden kuolla sairaalassa. Loput kuolivat odotushuoneiden penkeillä tai murjuissaan. Tuomari Hakkilan prokuraattorille jättämän kirjelmän mukaan kuoli Tammisaaren leirillä kymmenen viikon kuluessa 1,777 vankia, joista 1,450 heikkoudesta tai nälkään. Viikossa kuoli milloin 257,260 tai 269 vankia.

Professori Tigerstedtin esittämän raportin mukaan oli kuolleisuus 1,000 vankia kohden viikossa eri aikoina seuraava:

 

Kesäk.	6–12	p.	5.90	henkeä
»	13–19	p.	8.56	»
»	20-26	p.	23.00	»
»	27–3	p. heinäk.	14.60	»
Heinäk.	4-10	p.	18.87	»
»	11–17	p.	26.76	»
»	18–24	p.	41.11	»
»	25–31	p.	42.33	»
Elok.	1-7	p.	41.43	»
»	8–14	p.	40.27	»
»	15–22	p.	40.27	»

 

Elokuun lopulla ja syyskuun alussa kuoli viikossa joka 13:s vanki. Prof. Tigerstedt selittää, että ravinnon riittämättömyys ja sopimattoman ruoan ja veden synnyttämät vaikeat häiriöt ruoansulatuselimistössä olivat varsinaisia kuolevaisuuden aiheuttajia.

Onnellisessa asemassa olivat myöhemmin vangit, joilla oli vapaudessa sukulaisia ja joille myöhemmin aukeni tilaisuus saada heiltä ravintoa ulkoapäin. V. 1919 saivat vangit vastaanottaa paketteja vain 2 kertaa kuukaudessa, silloinkin vain määrätyitä ruokalajeja seuraavat määrät: 2 g. leipää, puoli g. voita, 1 g. sellaisenaan syötäväksi kelpaavaa lihaa, ¹⁄₄ g. sokeria sekä 200 avuketta, pala saippuaa. Vain vähäinen määrä vankeja sai ulkopuolelta edes tämänkään verran apua. Kaikkein kirotuinta oli lisäksi se, että kun köyhien sukulaisten kokoonhaalimat ruokapaketit saapuivat leirille, niin joutuivat ne ensiksi viranomaisten tullattaviksi ja mitään harvinaista ei ollut, että koko paketti hävisi. Tulevien kirjeiden laita oli sama.

 

Sairaanhoito.

Sairaiden hoito oli surkealla kannalla. Sairaala oli liian pieni. Sairassijoja oli n. 600, mutta useita satoja vuoteita olisi tarvittu lisää. Usein täytyi sairaiden odottaa sairaalaan pääsyä odotushuoneessa vuorokausikaupalla, kunnes joku kuoleva antoi tilansa seuraavalle. Lukemattomat menettivät odotushuoneessa henkensä.

Keripukki oli vankien keskuudessa yleinen sairaus. Mätähaavoja ja paiseita oli useimmilla miehillä. »Ensiavun» antajana hääräsi »välskäri», joka oli kokonaan kykenemätön ja haluton tehtäväänsä. »Kuoleman apulaiseksi» häntä nimitettiinkin. Ainoa lohdutus, jonka hän saattoi antaa sairauttaan valittavalle vangille oli: »Mäessä on kyllä tilaa.»

Parannusmenettely oli pintapuolinen ja kaavamainen. Lääkkeinä oli tavallisesti jodi ja salisyyra. Eräässäkin tapauksessa oli vuodetovereina kolme miestä. Yksi sairasti vatsatautia, toisella oli vettä keuhkoissa ja kolmannella reumatismi — mutta kaikilla oli sama lääke: salisyrapulveri.

Totta on, että »mäessä oli tilaa.» Kohtelu ei muuttunut sen paremmaksi, vaikka jo oli luopunut »valtion pettämisestä» ja siirtynyt tuonentuville. Kerrankin saapui leirille kaksi vaununlastillista ruumisarkkuja, jotka hajusta ja näöstä päättäen olivat jo ennenkin olleet käytännössä. Suurin osa oli kuluneita ja rikkinäisiä. Kesällä, jolloin kuolevaisuus oli suuri, ei riittänyt arkkuja jokaiselle kuolleelle, vaan täytyi survoa kolmekin ruumista samaan arkkuun.

Hirvittävä oli kosto, jonka alaisiksi Tammisaarenkin vangit joutuivat. Mutta sittenkään ei porvaristo kyennyt vangeista kokonaan elämänhalua ja taisteluintoa riistämään. Eräskin vanki kirjoitti kidutuksen keskeltä seuraavaa:

»Eristäminen ei ole voinut eristää meitä. Muistot niinkuin suuret linnut lentävät täältä kauas sinne, missä ovat kunkin rakkaammat. Missä? Miten? — Elävätkö, vai joko ovat sortuneet, nuo pienet avuttomat, heikot, turvattomat rakkaat? Yöllä unissakin nuo kysymykset painajaisina vaivaavat. Ulkonaisesti kylmänä, tyynenä ja haluttomana toimii vanki säännöllisiä askareitaan, mutta muistot entisistä lentelevät aina...»

Niin, muisto rakkaammista, huoli niiden toimeentulosta ja elämästä piti vankien henkeä ruumiissa. Se piti taistelukipinää vireillä. Noiden pienokaisten, noiden rakkaimpien, koko kärsivän työväenluokan puolestahan oli taisteluunkin lähdetty. Kestävyyttä ja lujuutta ja varmuutta, että viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi, kysyttiin Tammisaaren vankileirin hoippuvilta haamuilta. Sitä kysyy elämä Tammisaaren ulkopuolellakin. Taistelu ei ole tauonnut. Näytelmä ei ole vielä lopussa. Se jatkuu ja kehittyy, joka päivä, kunnes voitto on saavutettu.

 

Eräitä piirteitä vankileirielämästä.

Tov. J. A. Lehtosaari, joka kärsi vankileiripiinaa kokonaista 7 vuotta ja vasta neuvostohallituksen avulla pääsi siirtymään Neuvostoliiton puolelle, kirjoittaa kokemuksistaan tätä teosta varten seuraavaa:

Vankimäärän supistuessa oli vankileirien lukuakin aina vähitellen vähennetty. 1919 oli Helsingin keskusvankilassa säilytetyt kansanedustajat ja muut johtajiksi katsotut siirretty Lappeenrannan työlaitokselle, johon sittemmin tuotiin myös vangit Turusta. Hämeenlinnan leirin väki siirrettiin jo 1919 lopussa Tammisaareen. Hennelan leiriltä ensin Riihimäkeen, ja kun se lopetettiin, osa Tammisaareen ja osa Turun kautta Lappeenrantaan. Muut leirit oli jo lopetettu aikaisemmin. Vuonna 1921 oli poliittisia vankeja suuremmat määrät enään Tammisaaressa ja Lappeenrannassa. Vuoden 1922 lopussa siirrettiin Lappeenrannassakin olleet Tammisaareen, jossa Suomen punakaartin jäännökset siten joutuivat kärsimään palvelusaikansa loppuosan. Vuodesta 1921 kuljetettiin tänne myöskin myöhemmästä vallankumouksellisesta luokkataistelutoiminnasta tuomitut työläiset joutuen he kuitenkin vain pieneltä osalta asumaan vanhan kaartin jäännösten kanssa. Myöhempinä vuosina asuivat he eri rakennuksissa tai muuten eristettyinä, mutta oli heidän kohtelunsa aivan samanlaista kuin vuoden 1918 miestenkin. Mielivalta ja vaino kohdistui heihin niinkuin toisiinkin.

Vankileirien olot eivät vankien luvun vähentyessäkään parantuneet sanottavasti. Mikäli ruoka ja asunto-olot muuttuivat hiukan siedettävimmiksi, sikäli, ja osittain vielä nopeamminkin kiristyivät olot toiselta puolen. Vuoden 1921 alussa antoi eduskunta kyllä lain poliittisten vankien laajemmista oikeuksista. Sen täytäntöönpano oli kuitenkin aivan mielivaltainen. Koskaan se ei ole ollut käytännössä siinä laajuudessa kuin lain sanamuoto edellyttäisi. Jokainen uusi ministeri ja vankilanjohtaja on tulkinnut sitä omalla tavallaan. Sitäpaitsi oli siihen sosialidemokraattisten edustajain suosiollisella myötävaikutuksella tullut sellainen määräys, että laki koskee vain niitä poliittisia vankeja, jotka ovat tuomitut ainoastaan valtiorikoksia koskevain rikoslain kohtien nojalla. Tämän kautta joutui suurin osa lain voimaan astuessa vankilassa oileista kansalaissodan johdosta tuomituista työläisistä ja painovapauslain sekä n. s. sosialistipykälän nojalla tuomitut osattomaksi tämän lain myöntämistä laajemmista oikeuksista. Sitäpaitsi jätti tämäkin laki viranomaisille rajattoman vapauden, mitä vankien kohteluun tulee.

Tammisaaren pakkotyölaitokselle luonteenomaista oli se, että, aivan viimeisinä vuosina ilmestyneitä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, kaikki johtajat ja virkailijat ylimmästä alimpaan saakka olivat enemmän tai vähemmän kunnostautuneet työläisten teurastuksissa kesällä 1918. Moni heistä oli itse kertonut, että oli tullut vartijaksi sentähden, ettei uskaltanut mennä enään kotipaikallensa. Kuka taas oli tullut leirille etsimään sitä punakaartilaista, joka oli häneltä 1917 kesällä elintarvelautakunnan toimenannosta takavarikoinut kätkettyä viljaa. Useilla vartijoilla olikin vankien keskuudessa nimenä numero, joka merkitsi asianomaisen oman tai toisten ilmoituksen mukaan tappamaa työläisten lukua. Ketä taas nimitettiin tämän entisen virkansa mukaan vain yksinkertaisesti »pyöveliksi», »kauhuksi» t. m. s. Eräs Lönmark-niminen, myöskin pyövelinnimellä tunnettu vartija oli m. m. 1918 kesällä Hämeenlinnan Poltinahon kasarmeilla teljennyt erään vangin ruumishuoneeseen. Kun tämä tuli siellä hulluksi ja alkoi huutaa, meni L. ja ampui ovelta useita laukauksia, kunnes huuto lakkasi. Tämä ja monet muut pyövelintyönsä saattoivat miekkosen ajoittain näkemään pikkuäijiä, ollen hän sentähden erään väliajan mielisairaalassakin. Tällaiset miehet ottivat luonnollisesti tehtävänsä kokonaan persoonallisen koston kannalta. Omantunnon vaivojen synnyttämää katkeruutta koettivat he lieventää vallassaan olevia työläisiä kiusaamalla. Sentähden oli vankien provosoiminen ja sen kautta kurinpitorangaistukseen saattaminen heidän mieluisimpia tehtäviään. Varsinkin hermostuneemmat ja sairaat toverit joutuivat heidän käsissään kerrassaan säälittävään asemaan. Raakamaiset ruumiintarkastukset olivat varsinkin viimeisinä vuosina miltei jokapäiväisiä. Vangit pakoitettiin joko yksitellen tai huone kerrallaan riisumaan vaatteet päältään. Vaatteista käännettiin jokainen sauma nurin sekä kourittiin eräitä kohtia vangin ruumiista. Sen lisäksi toimitettiin vielä vaatteiden päältä kopeloiminen vähintäin neljä kertaa päivässä. Siitä innosta päättäen, millä eräät vartijat tekivät tämän tehtävän, voi päätellä, että he käyttivät sitä myös vähemmän terveiden taipumustensa tyydyttämiseksi.

Varsinaisena kiusaamisen ja koston välineenä käytettiin vankilan puolesta annettua sairashoitoa. Vangin sairastuessa riippui avun saanti kokonaan sattumasta. Yleisenä suuntana oli se, että vielä kuolemaisillaankin oleva vanki täytyy saada tuntemaan olevansa lahtariporvariston koston uhrina. Mikään nopea ja tehokas sairasavun antaminen ei tullut kysymykseenkään. Tavallisesti laitoksen sairaanhoitajat ja lääkärit olivat kansalaissodan aikana kunnostautuneita lottia ja haavureita. Tuntuu hieman traagilliselta, mutta sittenkin se on totta, että sairaanhoitaja selittää olevansa punikkien sairaanhoitajana sentähden, että hänen isänsä talo oli rintamien väliin joutuneena palanut punaisten tykkitulesta, niinkuin hän väitti. On itsestään selvää, missä mielessä sellainen hoitaja antaa sairasapua. Toiselta puolen estettiin johdon ja vartijain taholta kaikki kunnollinen sairaanhoito. Jokaiselle kunnolliselle sairaanhoitajattarelle ja lääkärille oli tämän tähden mahdotonta säilyä talossa. Moni kunnolliseen sairashoitoon pyrkinyt sairaanhoitajatar oli pakoitettu kuukauden tai parin kuluttua lähtemään talosta. Uusi lääkäri oli aina vuosikausia ilmiriidassa laitoksen johdon kanssa. Sen jälkeen hän joko oppi lahtarimaisen lääkitsemistaidon tai lähti talosta. Lääkärikin saattoi täydellisesti omaksua tämän lahtarikomennon. Kun Kymintehtailta kotoisin oleva toveri Aartelo kuoli suorastaan liian myöhään tulleen sairasavun uhrina, niin kehtasi laitoksen lääkäri vielä ilvehtiä siitä kuolevalle samalla kun ilmoitti, että ensi yönä tapahtuu lähtö. Kun muuan Kotkasta kotoisin oleva toveri Hynninen v. 1925 putosi katukivitykseen korkeilta tikapuilta sähkötöitä tehdessään, niin antoi lääkäri hänen maata 5 tuntia auttamatta. Kun lääkäri vihdoin suvaitsi ryhtyä loukkaantunutta tarkastamaan, niin kuoli tämä. Varsinkin Helsingin keskusvankilan vartijan pojan Lauri Säilän ollessa Tammisaaren pakkotyölaitoksen johtajana on lääkärillä aina ollut laitoksen johdon lähettämä mustalista, jossa mainitaan kenelle vangeista ei saa antaa lääkärin apua. Lääkäri ei saa määrätä edes sairaslomaa vangille, vaikkapa tämä ei sitten pääsisi paikasta liikkumaan. Se täytyy alistaa johtajan ratkaistavaksi. Samoin erityisten sairauksien vaatimat ruoat. Vatsakataria sairastavat olivat esim. aikaisempina vuosina saaneet kaurapuuroa lääkärin määräyksestä. Mutta Säilän aikana on tuon vaatimattoman ja muuta ruokaa halvemman ruokalajin saantiin täytynyt saada johtajan lupa. Lääkärin kirjoittamien määräysten yli ilmestyy aina musta risti, jos vanki ei ole johdon suosiossa. Taudin laatu ja aste ei tule kysymykseenkään. Tämä selittääkin sen, että Tammisaaren pakkotyölaitoksella olevista poliittisista vangeista kuoli vielä niinkin myöhään kuin 1923 ja 1924 noin 9–11 henkeä tuhatta kohti vuodessa. Ja kuitenkin oli suurin osa vangeista parhaassa miehuuden iässä. Kuvaavaa on, että tämä komento on vain kiristynyt sosialidemokraattisen hallituksen aikana.

Erityisesti on kaikkien vankilain johto vainonnut poliittisesti valveutuneempia tovereita. Tammisaaren pakkotyölaitoksella järjestettiin jo vuonna 1923 syksyllä tätä varten erikoinen n. k. Siperia, johon tällaiset erityisesti kiusattavaksi määrätyt toverit eristettiin. Lopulta oli niitä kaksikin. Toinen kansalaissodan jälkeisestä luokkataistelutoiminnasta tuomittujen työläisten keskuudessa. Sitä vangit nimittivät »Sahaliniksi», erotukseksi ensiksi syntyneestä eristettyjen ryhmästä. Näihin ryhmiin siirtämiseen ei tarvittu mitään tuomiota. Pelkkä hämärä ilmianto, jota ei aina kehdattu edes vangille sanoa, riitti tähän erityisesti vainottavien ryhmään siirtämiseen. Tähän asemaan joutuneet olivat vielä täydellisemmän mielivallan alaisena kuin toiset vangit. Alkeellisimmatkin vangille kuuluvat oikeudet saatettiin heiltä riistää. Juuri heihin sovellutettiin m. m. jo mainittua sairasavun kieltämistä kaikessa ankaruudessaan. Kuvaavin on siinä suhteessa Pöytyältä kotoisin oleva toveri Rinnen kohtalo. Hän oli jo monta vuotta sairastanut pitkälle kehittynyttä reumatismia ja sydäntautia. Mutta siitä huolimatta oli hänetkin aivan perättömän ilmiannon perusteella siirretty eristettyjen joukkoon. Vuoden 1925 tammikuussa sairastui hän vielä hyvin vaikeaan ruusuun. Tämän johdosta määräsi lääkäri hänet sairaalaan. Mutta jonkun päivän kuluttua määrän johtaja Säilä, että R. on siirrettävä takaisin selliinsä. Hyvin huonosti lämmitetyssä sellissä sai hän sitten olla useita päiviä aivan ilman hoitoa, vaikka kuumetta oli yli 40 astetta. Kuumehoureissaan hän muun muassa loukkasi jalkansa hyvin pahasti. Lopulta saatiin sairaanhoitajatar häntä katsomaan. Mutta sairaalaan ei johtaja sittenkään antanut viedä häntä tästä kylmästä sellistä. Näin häilyi hän kahden kuukauden ajan elämän ja kuoleman välillä, kunnes elämä sentään lopulta voitti. Samanlaisia tapauksia sattui Tammisaaren pakkotyölaitoksella useita.

»Siperian» ja »Sahalinin» syntyminen on yhteydessä erään tämän paljon kokeneen työläisjoukon keskuudessa viimeisinä vuosina syntyneen ikävän ilmiön kanssa. Se mielivalta jota vankilan johto harjoitti ehdonalaiseen vapauteen pääsemisestä vaadittavia esityksiä tehdessään, sekä eräät muutkin seikat, olivat eräissä heikoimmissa luonteissa herättänyt vireille halun päästä vankilan johdon erityiseen suosioon. Vankilaoloissa on tällainen pyrkimys kerrassaan tuhoisa toisille tovereille. Ansioituminen voi siellä tapahtua vain tovereiden kustannuksella. Pyrkien ensin muulla tavalla osoittamaan olevansa muita vankeja parempia ja toverien yrittäessä sen johdosta ohjata heitä oikealle tielle, menivät eräät entiset toverit lopulta niin pitkälle, että tekivät johdolle suoranaisia ilmiantoja tovereiden päälle. He tiesivät, että vankilan johto oli pyrkinyt jo monta vuotta erittelemään vangit aktiivisuutensa ja tietoisuutensa mukaan. Näiden ilmiantajien avulla se heille jossain määrässä onnistuikin. Alun tässä suhteessa teki muuan Paraisilta kotoisin oleva rappeutunut olio. Mutta varsinaiseksi suunnaksi muodosti sen helsinkiläinen punakaartin päällikkö Leivo, veljiensä Lindroosin ja Nurmen kanssa, erään Mauno Ilolan ollessa heillä »poliittisena» selkärankana ja neuvonantajana. (Punakaarti oli jo kansalaissodan aikana vanginnut Leivon erinäisten omavaltaisuuksien tähden). Ajan kuva on, että näiden miesten johdolla toimineen ilmiantajasakin teoillekin koetettiin antaa poliittinen leima. Nämä miehet perustelivat tekoansa aivan avoimesti S. Sosialidemokraatin »Sasun» kirjoituksilla. Niinhän »Sasukin» tekee. Nykyisissä puoluekiistoissa pitää niinkin tehdä. Noin puolustelivat varsinkin heidän »poliittiset neuvonantajansa» noita tekoja. Ja että tämä olisi paremmin sopusoinnussa »Sasun» kanssa, niin annettiin toverit ilmi kommunisteina. Asiallisesti olivat he vain rehellisiä, herroja kumartelemaan taipumattomia luokkatietoisia työläisiä.

Erityisenä rangaistuksen muotona käytettiin vankileireillä, niin Tammisaaressa kuin muuallakin, kriminaalivankiloihin lähettämistä. Kaikki sellaiset toverit esim. jotka olivat joskus karanneet vankileireiltä joutuivat kärsimään rangaistustaan monet vuodet joko Helsingin tai Turun kuritushuoneella. Muustakin syystä voitiin sinne lähettää. Sellaisen erikoisrangaistuksen johdosta on joitakin punakaartilaisia vieläkin noilla kuritushuoneilla. Vuonna 1921 siirrettiin Tammisaaresta myös Turun lääninvankilaan toistakymmentä toveria poliittisesta kiihoituksesta epäiltynä.

Kaikista porvariston apurien ja kätyrien yrityksistä saada vankilaan teljetyt työläiset sekä ruumiillisesti, että henkisesti murtumaan, säilyi mieliala sittenkin kautta vuosien aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta reippaana ja taisteluhaluisena. Harrastus ja mielenkiinto vapaana olevien tovereiden taisteluja ja pyrintöjä kohtaan oli aina suuri. Tämän voi sanoa niin kansalaissodan johdosta kuin myöskin myöhemmästä luokkataistelutoiminnasta tuomituista työläisistä. Porvariston kauhea terrori ei suinkaan ollut vieroittanut sen uhriksi joutuneita työläisiä vallankumouksellisesta luokkataistelutoiminnasta. Kun vankileireille vuoden 1918 ja 1919 vaihteessa levisi tieto Suomen Kommunistisen Puolueen perustamisesta, niin oli siellä olleiden työläisten myötätunto sitä kohtaan heti selvä ja jakamaton. Ainoastaan osa johtaja-ainesta pysyttäytyi joko puolitiessä tai kokonaan vastustavalla kannalla. Vapautensa puolesta taistelleiden työläisten kannan selviämistä edisti epäilemättä myös kansalaissodan jälkeisen sosialidemokraattisen puolueen johdon taantumuksellisuus ja vapautensa puolesta taistelevien työläisten ruokoton solvaaminen. Mutta pohjaltansa oli se kuitenkin terveen luokkavaiston ilmaus.

Väärin olisi silti sanoa, että yksilöiden kehitys vankilassakaan olisi aina progressiivista. Kaikesta eristäytyneisyydestään huolimatta tapaa siellä miltei kaikki ne ilmiöt, jotka yleensä esiintyvät työväenliikkeen keskuudessa. Siellä olevat toveritkaan eivät ole kokonaan eristettyjä pikkuporvarilliselta vaikutukselta. Jotkut erityiset seikat voivat siellä vielä auttaa salassa piileskelleiden pikkuporvarillisten vaistojen ja pyrkimysten ilmoille tulemista. Hyvin vaikuttavana tekijänä tässä ovat yleisen työväenliikkeen saavutukset tai menetykset. Epäilijät, raukat ja luopiot esiintyvät vankiloissakin aina silloin kun ulkopuolista työväenliikettä kohtaa vastukset. Jotkut toverit antautuvat myös siellä liian paljon yksityisiin harrastuksiinsa, joko yksipuolisesti ahmimaan porvarillista kirjallisuutta t.m.s., ja eivät huomaakaan, kun se on jo vaikuttanut heidän valtiollisiin mielipiteisiinsäkin. Johonkin heikompaan luonteeseen vaikuttaa vankila siihen suuntaan, että hänen päänsä alkaa työskennellä vain sen kysymyksen ratkaisemiseksi, miten saisi luokkataistelun kivuttomaksi ja uhrittomaksi. Silloin pyritään kaikki menettelytapakysymykset ratkaisemaan vain tätä seikkaa silmällä pitäen. Voipa sanoa, että Suomen poliittisten vankien keskuudessa oli huomattavissa eräitä vivahduksia, jotka ovat jossakin määrässä sukua Venäjän sosialidemokraattisen puolueen keskuudessa vuosina 1908-12 esiintyneelle »machilaisuudelle» y.m.s. Eräissä aikaisemmin vallankumouksellisina esiintyneissä tovereissa aiheuttivat nämä seikat hiljaisen rämettymisen, joka vapaaksi päästessä joskus sai luopuruuden muodon. Toiselta puolen ilmenivät pikkuporvarillisten ja proletaaristen vaikutteiden keskinäinen kamppailu vankien keskuudessa suoritettuina väittelyinä vallankumouksellisen työväenliikkeen menettelytavoista, järjestömuodoista ja lähimmistä tehtävistä. Vaikka nämä erilaiset virtaukset esiintyvätkin selvempinä ja nykyaikaisempina jälkeen luokkasodan tuomittujen keskuudessa, niin eivät ne silti puuttuneet ja olleet kokonaan mielenkiintoa vailla vanhojen punakaartilaistenkaan joukossa. Ajoittain oli keskustelu niistä mahdollisuuksiin ja olosuhteisiin katsoen kautta koko vankileirin hyvin vilkasta. Toistensa poliittisessa kasvattamisessa olivat nämä keskustelut hyvin tärkeitä. Yleensä tekivät kaikki vangit yksitellen ja yhteisesti työtä itsensä ja toisten poliittisen kasvattamisen ja kehittämisen hyväksi.

Voimakkaan poliittisen harrastelun ja kasvatustyön ansiota on, että tuollaiset horjumiset ja luopuruudet sittenkin ovat jääneet verrattain harvinaisiksi ilmiöiksi. Yleensä vallitsi vankijoukossa aina terve ja reipas henki. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun ainoastaan yksimielisinä ja taisteluhaluisina voitiin edes jossakin määrässä asettaa rajoja sille kidutukselle ja sorrolle, jota vankilain lahtarimainen johto pyrki poliittisiin vankeihin sovelluttamaan. Voisi kertoa useita esimerkkejä siitä, miten suuresta merkityksestä vankilassakin on yksimielisyys. Pakollinen jumalanpalveluksissa käyminen esim. saatiin Tammisaaren pakkotyölaitoksella poistettua kirkkolakon avulla. Sen johdosta tuomittiin kyllä ensin 250 miestä kurinpitorangaistukseen, mutta jonkun ajan kuluttua poliittiset vangit kuitenkin vapautettiin tästä velvollisuudesta. Miten välttämätön tämä vapautus oli, näkyy siitä, ettei yksikään heistä sen jälkeen ollut läsnä jumalanpalveluksissa.

Vaikka vankien ruoka ja kohtelu oli mitä koiramaisinta, niin töitä heiltä olisi silti vaadittu aivan rajattomasti. Varsinkin viimeisinä vuosina kävivät vaatimukset siinä suhteessa aivan mahdottomiksi. Jos eivät pitkäaikaisen puutteellisen ravinnon heikontamat vangit kyenneet täyttämään mahdottomia vaatimuksia, niin joutuivat he sen johdosta rangaistuksen alaiseksi. Tiesi mihin saakka vankilaherrain vaatimukset olisivat kohonneetkaan, jos vankien yhteistoiminta ei olisi ollut siinä pahana esteenä. Selvää myös on, ettei luokkakoston uhreina vankilaan teljetyillä työläisillä voinut olla halua lisätä työtehoansa ja vankilain tuloja ja siten helpottaa suurten vankijoukkojen pitämistä. Päinvastoin. Vuoden 1921 lopussa oli pyykinpesussa työskenneillä tovereilla oikea työtaistelukin. Vankilan johto tahtoi nimittäin korottaa päivässä pestävän kappaleluvun niin suureksi, että sen suorittamiseksi olisi pitänyt olla koko päivän pesuhuoneessa, joka ei vastannut alkeellisimpiakaan terveyden vaatimuksia. Kolme kertaa uusittiin koko työsakki, toisia kuljetettiin päävahtiin ja tuomittiin rangaistuksiin, toisia pidettiin pesuhuoneessa 18 tuntiakin yhtämittaa syömään päästämättä, uhattiin rangaistusajan pidentämisellä j.n.e., mutta sittenkään ei löytynyt vankien joukosta pettureita. Noin kaksi viikkoa kestäneen kamppailun jälkeen päättyi taistelu vankien täydelliseen voittoon. M. m. laitoksen vahtimestari ei voinut olla lausumatta ihailuansa vankien yksimielisyyden johdosta.

Tämä vankilan työtaistelu osoittaa kaikkein parhaiten miten voimaton porvaristo on yksimielistä työväen joukkoa vastaan silloinkin, kun sillä on tavallaan kaikki voimakeinot käytettävissään. Samalla se osoittaa sen, miten itsetietoista, taisteluhaluista, yksimielistä ja uhrautuvaa Suomen työväenluokan paras osa sentään on. Sellaista työväenluokkaa ei porvaristo kykene verisemmälläkään terrorilla, ei kauheimmillakaan vankilarääkkäyksillä lopullisesti maahan lyömään. Lahtarien pyssynpiippujen edessä seistessään huusivat kuolemaantuomitut toverimme »Eläköön vallankumous!» Vielä vankilassakin asettivat he yksimielisyytensä porvariston apurien lannistamisyrityksiä vastaan.

 

Helsingin vankileirit

Helsingin vankileirin keskuspaikkana oli Viaporin linnoitus. Tänne muutaman kilometrin päässä Helsingin rannasta sijaitsevalla saariryhmälle teljettiin eri puolilta maata vangitulta punaisia. Varsinaisten Viaporin saarten lisäksi käsitti Helsingin vankileirialue myös Ison Mjölön, Santahaminan ja Katajanokan vankileirit ja joitakin poliittisia vankeja säilytettiin myös Söörnäisten kuritushuoneella. Kaikkiaan lienee punavankeja ollut Helsingissä kolmentoista tuhannen paikkeilla. Vielä lokak. 3 p:nä 1918 jolloin jo paljon vankeja oli vapautettu, tai siirretty muualle, oli Viaporissa 5,150 vankia.

Vankiloiksi muutetut kasarmit olivat Viaporissa eristetyt vahvoilla piikkilankaesteillä. Aitauksien sisällä saivat vangit vapaasti liikkua. Alussa oli sekin kielletty.

 

Asunto ja vaatetus.

Kun vankeja tuotiin Viaporiin laivoilla ja proomuilla sadottain ja tuhansittain, täyttyivät pian tilavimmatkin kasarmit. Varsinkin kasarmeissa No. 1 ja 7 olivat olot kerrassaan hirvittävät. Kummassakin oli ahtauden lisäksi likaisuus tavaton. Puhtaanapito oli mahdoton yksistään senkin syyn takia, että vangeilla ei ollut vettä riittävästi käytettävissä. Kasarmissa No. 1 oli ahtaus niin suuri, että vangit makasivat kuin sillit tynnyrissä eikä sittenkään tahtonut yön aikaan riittää kaikille lattiapintaa edes jäsenten oikaisemiseksi. Eräässä huoneessa, jonka lattian pinta-ala oli 90 neliömetriä, oli sullottuna 95 vankia. Vuodevaatteista ei saattanut olla puhettakaan. Omia likaisia vaateryysyjään pitivät vangit sekä pito- että sänkyvaatteineen.

Esitämme seuraavassa kuvaavan tilaston, jonka vankilapiirin viranomaiset ovat tehneet vankien vaatesuhteista. Tilasto, joka on kahteen kertaan tarkastettu, käsittää vankilapiirin, jossa oli 977 vankia. Se on laadittu syyskuun 6 p:nä 1918. Sen mukaan oli vankien vaatetus seuraavanlainen:

 

Ilman paitaa	345	vankia;		1 paita	463	vangilla
Ilman alushousuja	420	»		1 pari alushousuja	419	»
Ilman sukkia	746	»		1 pari sukkia	130	»
Ilman housuja	262	»		1 pari housuja	625	»
Ilman liivejä	481	»		yhdet liivit	385	»
Ilman takkia	339	»		1 takki	539	»
Ilman palttoota	672	»		1 palttoo	166	»
Ilman sänkyvaatteita	788	»		sänkyvaatteet	31	»
Ilman käsiliinoja	688	»		1 käsiliina	134	»
Ilman tyynyä	783	»		1 tyyny	54	»
Ilman kenkiä	436	»		1 pari kenkiä	494	»
Ilman työpuseroa	809	»		1 työpusero	68	»

 

Edellä oleva tilasto osottaa sitä hirvittävää tilaa, jossa vangit olivat vaatetukseen nähden juuri talven tehdessä tuloaan. Samansuuntaiset olisivat tilastot muistakin Viaporin vankilapiireistä.

 

Ruoka.

Vangeille annettu ruoka oli laadultaan ala-arvoista ja ravintopitoisuudeltaan riittämätön. Ravinnon riittämättömyyden paljasti ensimäisenä dosentti Carl Tigerstedt, joka toimitti ruokaoloissa tutkimuksia. Antamassaan lausunnossa selittää hän, että levossa olevan tulee saada ravinnokseen 1,900 kaloriaa sisältävän ruokamäärän. Jos hiukankin tekee työtä nousee kaloriatarve. Hänen tutkimuksensa Viaporissa osuttivat, että vain harvoin saivat vangit 1,400 tai 1,500 kaloriaa käsittävän ravintomäärän vuorokaudessa. Melkein sääntönä oli, että ruokamäärä rajoittui 1,000:een tai 800:aan kaloriaan, mennen joskus sitäkin vähemmäksi.

Ruoan laadusta kerrottakoon seuraava esimerkki, joka tuli julkiseksi sanomalehtien kautta. Eräs vanki kirjoitti syksyllä v. 1918: »Iltasopat ovat olleet niin kurjat, että miehet eivät voi niitä syödä. Perjantai-iltana 700 miehestä vain 300 saattoi syödä sopan. Lauantai-aamuna vietiin edellisen illan soppaa 400 tai 500 litraa sioille, mutta siatkaan eivät syöneet, haistelivat vain ja täytyi sekottaa muuta ruokaa sekaan, ennenkuin se kelpasi. Iltasoppa on makeista juurista ja niissä on sellaisia vihreitä lehtiä niinkuin nokkosia seassa ja juuret ja lehdet ovat homeisia ja haisevia.»

Kesällä saivat vangit ylläkuvatunlaista keittoa päivällä, ja illalla 5–10 silakkaa, myöhemmin pienen leivänpalan ja milloin kokonaisen, milloin puolikkaan silliä. Alkuaikoina annettiin keitos pesuvadeissa yhteisesti 8–10 vangille, myöhemmin sai jokainen vanki itselleen oman astian, »pakin.»

 

Sairaudet ja kuolleisuus.

Ei ole ihme, että tällaisissa olosuhteissa kuolema teki niittoaan ja että melkein kaikki vangit sairastivat milloin lievemmin milloin vakavammin. Lokakuussa oli 5,150 vangista 1,000 sairaana. Sairaalassa ei hoito ollut alhaisiakaan vaatimuksia vastaava. Kuolleisuus oli hirvittävä. Vielä lokakuussa, jolloin olosuhteet olivat parantuneet, kuoli yhdellä ainoalla viikolla 33 vankia.^[4*]

Viaporissa tapahtuneet vankien rääkkäykset ovat yleisesti tulleet tunnetuiksi. Niinikään lienee tällä vankileirillä telotettu enemmän kuin muilla leireillä. Pienistä järjestysrikkomuksistakin saattoi menettää henkensä ja useita kuvaavia viranomaisten julistuksia toimitetuista telotuksista on tallella. Viaporissa telotetuista ei ole tarkkaa lukumäärää. Marraskuun 2 p:nä kertoo muuan helsinkiläinen lehti telotuksista seuraavaa:

»Suomenlinnassa (valkoisten antama nimi Viaporille) on ollut tapana haudata kuolleet 2 kertaa viikossa, nim. tiistai- ja perjantaipäivinä. Hautaaminen on toimitettu vangeilla ja ruumiit on haudattu Santahaminaan, jossa nyt on pitkiä rivejä osottamassa kapinallisten surullista kohtaloa. Telotetut ja luonnollisella tavalla kuolleet on haudattu eri paikkoihin. Haudalla on muistomerkkinä ripa, johon on merkitty järjestysnumero. Telotettujen haudoilla on korkein numero 235, joka osottaa, että niin monta ammuttua on haudattu ja numeroitu. Melkoinen joukko viimeaikoina haudattuja on vielä numeroimatta. Viime tiistaina haudattiin 15, joista 7 ammuttuja. Menneinä aikoina on ammuttujen ruumiit ampumapaikalta kuljetettu Sairaalasaareen, josta ne on otettu laivaan, mutta nyt olivat ruumiit jätetyt ampumapaikalle, josta ne poikettiin matkalla ottamaan.»

 

Katajanokka ja Santahamina.

Mantereen puolella Katajanokassa sijaitsevassa ent. venäläisen meriväen kasarmissa säilytettyjä vankeja käytettiin etupäässä töissä satamissa, Santahaminassa y. m. Ahtaus ja likaisuus oli Katajanokan leirillä ehkä vielä kammottavampi kuin Viaporin saarilla. Kun esimerkiksi kerran tuotiin Viaporista lisää »työvoimaa», noin 400 henkeä, oli heidän tulonsa Katajanokan vankilaviranomaisille »yllätys.» Kaikki uudet tulokkaat sullottiin yhteen ainoaan suureen saliin. Vaikka sali näyttikin ensi silmäyksellä suurelta, täyttyi se tuossa tuokiossa ja yön tultua ei löytynyt edes lattialta nukkumatilaa. Toiset torkkuivat ikkunoilla, toiset lattialla toinen toistensa päällä.

Santahaminassa säilytettiin etupäässä naisvankeja. Olosuhteet eivät olleet siellä sen kummemmat kuin muillakaan leireillä.^[5*]

Olo Viaporin vankileirillä oli raskas, mutta se paljasti näkemään porvariston kaikessa inhottavassa alastomuudessaan. Monen uinuva luokkatietoisuus karastui leirillä raudanlujaksi päättäväisyydeksi.

 

---

 

Riihimäen vankileiri

Riihimäen vankileirin korkein vankimäärä oli 11,000.^[6*] On selvää, että tällaisen vankimäärän keskuudessa olivat olosuhteet kauheat. Ahtaus oli tavaton. Erittäin vastenmielisen ja epäsiistin vaikutuksen teki suuri kasarmi, jossa oli useita osastoja ilman väliseiniä. Viidettä sataa miestä oli yhdessäkin ainoassa kasarmissa.

Ahtaudesta oli luonnollisena seurauksena likaisuus. Vangit makasivat puulavereilla ilman sänkyvaatteita. Laverit olivat saastaisen likaisia. Omien alusvaatteiden pesemiseen ei ollut tilaisuutta. Syöpäläisiä sikisi tavattomalla vauhdilla. Jos niitä omista vaatteistaan tappoikin, tuli niitä makuulaverien raoista aina uusia. Vasta vuoden kidutuksen jälkeen alettiin puhtaudellisiin seikkoihin kiinnittää huomiota, mutta vielä silloinkin luettiin saippua ja pyyhe ylellisyyksiin kuuluviksi.

Ruokaan nähden sopivat samat määritelmät mitä on sanottu muista vankileireistä. Keväällä ja kesällä 1918 oli leirillä suoranaista nälkäkidutusta. Myöhemmin yritettiin jonkinlaisia parannuksia, mutta tuon tuostakin loppuivat ruokatarpeet koko laitokselta ja vangit saivat milloin pitempiä milloin lyhempiä aikoja olla kokonaan ilman leipää tai muita arvokkaimpia ravintoaineita.^[7*]

Kun vangeilta puuttuivat ihmisruumiin terveydelle kaikkein välttämättömimmät ehdot: puhdas ilma, riittävä ravinto, puhtaat vaatteet ja liikunto, niin ei ole ihme, että kuolemantapaukset ja sairaudet olivat kammottavan lukuisat. Lääkärinhoito oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Välskärillä oli »lääkkeenä» merenruokoinen keppi, jolla hän paukutteli vankeja sääriin ja mihin sattui osaamaan, jos he uskalsivat mennä hänelle kipujaan valittamaan. Jos vanki pyysi hoitoa turvonneille säärilleen, sanoi välskäri kiukkuisesti: »Sinä saatana syöt liikaa.» Toisinaan määräsi hän lääkkeeksi hevosen lantaa ja usein otti hän taskustaan esille revolverin, sanoen: »Tästä minä annan sinulle lääkettä.»

Vasta pitkien aikojen perästä saatiin vankien toistuneiden valitusten tuloksena »välskäri» erotettua. Hän oli ollut tehtävässään porvariston toiveita vastaava. Välskärin ammatista ei hänellä tiedetä olleen tietoja, mutta sensijaan oli hän varkaudesta ollut suorittamassa jälkikurssin Turun Kakolassa.

Yhteys vankien omaisten kanssa oli tavattoman vaikeaa. Kirjeiden lähettämisestä ja vastaanottamisesta annettiin tuon tuostakin uusia ukaaseja. Kirjeiden lähettämisestä salaa, samoinkuin sanomalehtien lukemisestakin seurasi koppirangaistus. Myöhemmin, kun vankien tuomitseminen jo oli suoritettu, sai ensimäisen luokan vanki lähettää ja vastaanottaa kuukaudessa yhden kirjeen, toisen ja kolmannen luokan vanki sai kirjoittaa ja vastaanottaa kaksi kirjettä.

Vankeja kuoli uskomattomat määrät. Eräänäkin heinäkuun päivänä 1918 tuli eräs vartiopäällikkö Räsänen hiki hatussa hautausmatkalta ja kiroten kerskasi, että olipa se tänään luja päivä, kun 83 raatoa vietiin kuopalle. Kuormaa ladottiin kymmenenkin alastonta ruumista päällekkäin ja vietiin sellaisenaan hautausmaalle.

Kun valkoinen hallitus viimein julisti kauan odotetun »armahduksen», osottautui, että vangit joutuivat ankaran seulomisen alaisiksi. Armahduksen ulkopuolelle jätettiin säännöllisesti henkilöt, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet sos. dem.-puolueeseen. Seurauksena olikin vankien keskuudessa yleinen masennus. Koko »amnestia» käsitettiin hirtehispilaksi.

Kaikista vastuksista huolimatta yrittivät vangit keskuudessaan ylläpitää henkisiäkin harrastuksia. Kun sos. dem.-puolueen eduskuntaryhmän jäsenet marraskuussa 1919 tekivät vierailun leirille tervehdittiin heitä vankien torvisoittokunnan soitolla ja köörilaululla. Silloin ei vielä niin selvästi nähty, että sos. dem. edustajista kehittyy Suomen työväenluokan katalia pettureita. Pientäkin valonpilkkua synkässä elämässään tervehtivät vangit riemulla. Se osotti, että heissä sittenkin palaa taistelijain tuli. Riihimäenkään vankilahelvetti ei kyennyt tappamaan heissä taisteluhalua ja uhrausvalmeutta työväenluokan hyväksi.

Esitämme lopuksi erään Riihimäen leirillä viruneen ent. vangin pari tätä teosta varten sepustamaansa muistelmaa.

 

Riihimäen vankileirin johtaja, majuri Kraemer.

Harmaantuneista viiksistään ja hoikasta varrestaan huolimatta oli majuri Kraemer säilyttänyt sotilaallisen ryhtinsä. Sensijaan hänen olemuksensa kaikessa muussa teki vähemmän sotilaallisen vaikutteen. Kun majuri Kraemer hienoon univormuunsa pukeutuneena liikkui piikkilanka-aitauksen sisäpuolella olevain vankien keskuudessa, oli hänen taskuaseensa aina paljastettuna ja valmiina ampumaan. Puhe oli sopertavaa ja katseesta ilmeni hurja pelko. Se, että majuri Kraemer toisinaan uskalsi taskuaseellaan ampua piikkilanka-aitauksen sisäpuolella olevia aseettomia vankeja, ei suinkaan ollut mikään rohkeuden ilmaus. Se ei ainakaan tehnyt sotilaallista vaikutusta.

Kerran, kun vangit tapansa mukaan vaiteliaina kuluttivat aikaansa kasarmin seinustalla, sattui siitä majuri Kraemer kulkemaan ohi. Kukaan ei mieheen kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, mutta sen sijaan majuri Kraemer katsoi vankijoukkoon epäilevän tiukasti, laukaisi aseensa joukkoa kohden erikoisesti tähtäämättä ja jäi katsomaan seurausta. Pahemmin haavoittunut tarttui lantioonsa ja ääntä päästämättä tupertui istumaan. »Sattuiko», kysyi ampuja maltillisuutta teeskentelevällä äänellä. »Sattui», kuului vastaus! »Niin sen pitikin sattua», pirullisella äänellä lisäsi vankileirin johtaja majuri Kraemer ja jatkoi matkaansa.

 

Kuolemaan tuomittu.

Heinäkuinen aurinko heitteli puiden latvojen lomista viimeisiä säteitään. Hermoja vihlova sekamelskainen vankileirin elämä ja vartijain raa'at kiroukset olivat hetkeksi tauonneet. Joukko kasarmi 21 asukkaista syventyi lukemaan vasta kirjoitettua kirjettä, jonka päävahdin siivooja »Lahden poika» oli tuonut nähtäväksi. Kirje oli luvaton. »Lahden poika» oli saanut sen postiin toimittamista varten.

Koruttomalla tavalla kirjoitettu kirje puhui järkyttävää kieltä:

»Rakas äiti—

»Nyt minä olen kuolemaan tuomittu. Ainoa rikos minkä tein oli se, että läksin pyytämään kylästä ruokaa. Minut saatiin kiinni ja vankileirin päälliköt tuomitsivat minut ammuttavaksi tänä-iltana. Mieluummin kuolen kuulasta kuin nälkään.

»Rakas äiti. Antakaa minulle anteeksi kaikki, mitä olen teitä vastaan rikkonut. Älkää surko minua.

»Ainoa toivomukseni on, että minun ruumiini siirretään kotipitäjääni Luumäelle.

»Kyyneleet vuotaa. En jaksa enempää kirjoittaa.

»Jääkää hyvästi,
(Allekirjoitus.)»

Tuskin kirjeen viimeinen rivi oli ehditty lukemaan, kun vastapäätä olevan päävahdin portin saranat narisivat. Väsynein laahustavin askelein astui portista ulos nuorukainen, tuskin 18 vuoden ikäinen. Nuorukaisen jälessä käveli kaksi riihimäkeläistä pyöveliä. Tihrusilmäinen ja leveälieristä tummaa hattua käyttävä synkän näköinen mies (Lehmus ja ?). Varovaisten pyövelien kiväärien piiput olivat suunnatut uhrin selkään parin jalan etäisyydestä. Hiljalleen liikkui surullisen näköinen kulkue. Se suuntasi matkansa esikunnan ja metsän puoleista vankileirin porttia kohden. Ennen kuin porttia heidän jälkeensä oli kunnolleen suljettu, kuului kaksi laukausta.

Kenenkään ei tarvinnut kysyä laukausten tarkoitusta. Ne puhuivat itse puolestaan selvää ja armotonta kieltään.

Tapausta seuranneet miehet istuivat hiljaa ajatuksiinsa vaipuneina.

 

---

 

Hennala — valkoinen vankilahelvetti

Antaantuminen Lahden luona.

Taistelut Lahden omistamisesta olivat tauonneet. Punainen armeija oli antautunut kansainvälisen lahtariarmeijan armoille. Punakaartilaiset joutuivat vangiksi, vain muutamien onnistuessa päästä pakenemaan. Valkoiset voittajat saksalaisille kätyreineen iloitsivat voitostaan, kerskuen saaneensa 80,000 vankia.^[8*]

Oliko vankeja voittajien ilmoittamaa määrää, sitä en voi mennä vakuuttamaan, mutta otaksukaamme, että niin oli. Herralan asemalla, ensimäinen asema Lahdesta länteenpäin, oli useita junallisia sotapakolaisia, miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki joutuivat »sotavankeuteen» Lahteen. Vangiksi joutuneiden lukumäärä oli kaikessa tapauksessa hyvin suuri, sillä Lahdessa olivat kaikki koulurakennukset viimeistä sijaa myöten täynnä, samoin oluttehdas ja valimo. Kun sittenkään eivät kaikki vangit mahtuneet näihin tilapäisiin vankiloihin, sijoitettiin heitä tuhatmäärin kaupungin laidassa olevalle Fellmannin pellolle. »Muurin» muodosti kiväärimiehistä muodostettu ketju tykkeineen ja kuularuiskuineen. Loput vietiin Hennalan kasarmeihin.

Veriorgiat alkavat.

Ensimäinen tehtävä, johon valkoiset valloittajat ryhtyivät, oli vankien ryöstäminen ja murhaaminen. Saksalaiset olivat mestareita taskujen tyhjentämisessä, mutta tolkuttomassa murhaamisessa he jäivät suomalaisista aseveljistään huimasti jälelle. Päivittäin kuljeskeli isäntämiehiä ja herraskekkuleita etsimässä vankien joukosta uhreja. Fellmannin pellolle kasatussa joukossa oli paljon perheitä, pakolaisia. Sydäntä viiltävää oli nähdä kun perheen jotakin läheistä omaista lähdettiin viemään aseellisten miesten välissä »vähän kuulusteltavaksi.» Tavallisesti ei kukaan viedyistä palannut omaistensa luokse.

Nimen yhtäläisyys, yhdennäköisyys, vieläpä pukukin (sotilassinelli) oli riittävä syy aiheuttamaan ampumisen. Jos nainen tavattiin miehen pukimissa, (aktiivisessa rintamapalveluksessa olleet naiset käyttivät miesten pukuja) niin hänet talutettiin metsän laitaan ja ammuttiin muitta mutkitta. Näyttikin aluksi, että verihurtat oikein nauttivat saadessaan ampua naisia. Kuinka paljon naisia ammuttiin Lahdessa sitä ei tiedä ampujat itsekään, mutta satoja niitä kaikessa tapauksessa on ollut.

Punaiset olivat taistelujen aikana tavanneet kaksi vakoojaa ja ampuneet heidät. Vakoojien ruumiit oli kuljetettu Lahteen ja omaiset olivat niitä säilyttäneet. Lahden valloituksen tapahduttua sitten vietettiin »juhlalliset» hautajaiset. Oli tehty sellainen päätös, että juhlan ylennykseksi on tapettava 20 punikkia. Jostakin tuntemattomasta syystä toivatkin hakijat »vain» 17 punikkia ja kun puuttuvan määrän hankkiminen olisi tuottanut hidastusta »pyhälle toimitukselle», tyydyttiin ampumaan nämä 17 punikkia vakoilijoiden autuudeksi.

Kerrottiin, että saksalaiset olivat tehneet sellaisen sopimuksen, että he saavat ottaa »sotakorvauksen» valloittamiltaan alueilta. Kellot, rahat, vaatteet, kengät, sormukset, kaikki heille kelpasi, ja vielä kesäkuulla oli kymmeniä vankeja tekemässä saksalaisille kirstuja ja laatikoita, joilla he kuljettivat »sotasaaliinsa» omalle maalleen.

Ennen lopullista romahdusta olivat punakaartilaiset lähettäneet rauhanneuvottelijoita vihollisen luokse sopimaan antautumisehdoista. Neuvottelijat olivat selvillä tehtävästään ja sodanaikaisten tapojen noudattamisesta. Valkoinen lippu liehuu neuvottelijajoukon ensimäisillä. Ammunta lakkaa. Vihollinen sallii joukon lähestyä. Kun he ovat äänenkuuluvilla, huutaa joku valkoinen: Seis! Mitä haluatte? Kun neuvottelijat ilmoittavat asiansa, vastataan siihen pirullisesti nauraen ja komennetaan kuularuiskut paukkumaan. Kaikki neuvottelijat, 46 miestä, tuhoutuvat siihen paikkaan. Tapahtumapaikka kaupungin laidassa olevalla Teivaan mäellä on myöskin täten murhattujen hautapaikka.

Esimerkit riittänevät. Kaikkiaan lasketaan näissä veriorgioissa tapetun yli kaksituhatta ihmistä, joukossa satoja naisia ja alaikäisiä poikia. Mutta kauheampaa tuli vielä seuraamaan. Ampumalla tappaminen on sittenkin inhimillisempää kuin kuoleminen rääkkäyksiin, nälkään ja tauteihin.

 

Hennala.

Kun voiton hurmiossa olevat verihurtat olivat saaneet tulisimman verenhimonsa tyydytettyä, siirrettiin loputkin vangeista Hennalan kasarmeihin.

Hennalan kasarmit ovat venäläisten rakennuttamat v. 1912 ja tarkoitetut sotilaskasarmeiksi. Tällä paikalla on aikaisemmin sijainnut Hennala-niminen talo, jolta Venäjän valtio osti tarvitsemansa maa-alan. Varsinaisen kasarmialueen pinta-ala on noin kolme tai neljä neliökm. Kasarmit olivat vielä 1918 keskeneräisiä, ainoastaan kaksi isompaa miehistökasarmia, No. 23 ja 24 ja muutamia upseeri-kasarmeja oli jollaisessakin asuttavassa kunnossa. Hennalan alue-kartalle on merkitty kaikkiaan yli 60 rakennusta, mutta tähän lukuun on sisällytetty myöskin kaikenlaiset kaivot ja muut sellaiset. Varsinaisia asuttavia kasarmeja lienee parinkymmenen seutuvilla. Kirkko, joka v. 1918 oli keskeneräinen, kansliarakennukset, verstashuoneustot, varastorakennukset, 4 saunaa, 2 sairaalaa, upseerikasino y. m. muodostavat loput mainitusta rakennusluvusta. Kaikki rakennukset ovat tiilistä muuratut ja melkein poikkeuksetta kaksi- ja kolmikerroksisia.

Miehistökasarmit ovat rakennetut savisille pelloille, kirkko kasarmialueen keskustassa olevalle mäentöyräälle ja upseeri- ja aliupseerikasarmit metsikköön raivatuille aukeille. Kasarmien suunta on pohjoisesta etelään. Kasarmialueen pohjoispäässä on hautakappeli ja hautausmaa melkein raivaamattomassa hongistossa, ja vähän loitompana näistä ampumamaneesi. Leirialueen pohjoispään editse mutkittelee keväisin vuolas Porvoonjoki.

Tälle leirialueelle sijoitettiin noin 20,000 punaista, miestä ja naista.

 

Verta, yhä vain verta.

Kun kasarmit olivat täyttyneet vinttejä myöten ja vangit saatu piikkilanka-aidan sisäpuolelle, alkoi uusi verenvuodatus. Nyt ryhdyttiin jakelemaan »ansaittuja rangaistuksia.» Verihurttien »kenttäoikeus» istui kasarmissa 26 (sairaala) ja jakeli tuomioitaan toukokuun alkuviikkojen aikana. Tuomiot olivat lyhyitä: ammuttava. Täten tuomitut kuljetettiin kasarmi 5:n takana olevaan metsikköön ja ammuttiin. Ammuttavat kuljetettiin 5:n, 10:n jopa 20:nkin joukoissa, puolialastomiksi ryöstettyinä. Eräänäkin päivänä karttui ammuttavia 70.

Tähän samaan metsään ammuttiin eräänä toukokuun alkupäivänä 152 naista. Naiset olivat riisutut alasti — useimmat olivat olleet miesten puvuissa — ja raiskauksien ja rääkkäyksien jälkeen heidät ammuttiin yhdeksi lihaläjäksi. Heidät silvottiin kuularuiskuilla ja kuopattiin paikalla olevaan suohon.

Samaan kasarmiin, jossa kenttäoikeus jakeli tuomioitaan, oli teljetty muuan Larsson-niminen pariskunta. Molemmat olivat vielä nuoria ja tekivät sivistyneen vaikutuksen. Kenttäoikeus tuomitsi miehen ammuttavaksi. Tämä koski vaimoon niin, että hän tuli mielenhäiriöön ja tahtoi hypätä akkunasta alas, kun miestään lähdettiin viemään ammuttavaksi. Tapauksessa saapuvilla olleet kertoivat puolisoiden eron olleen järkyttävän katsella. Vaimo joutui suorastaan hysteeriseen tilaan ja kamppailussaan lahtarien kanssa repeytyivät hänen vaatteensa. Hän tahtoi seurata miestään. Hänen hysteerinen tilansa jatkui vielä seuraavanakin päivänä ja hän pyysi edelleen päästä miehensä luokse — ja vietiinkin: alastomana, rääkättynä hänet ammuttiin samaan metsikköön kuin miehensäkin.

Tuohon samaiseen suohautaan on kätketty Ali Aaltonenkin.^[9*] Hänen oli ensin onnistunut päästä pakenemaan vainoojiaan, mutta joutui Villähden asemalla kiinni ja tuotiin Lahteen ja sieltä Hennalaan. Majuri Kalmin näyteltyä häntä kasarmi 5:n pihassa oleville vangeille, hänet kuljetettiin metsikköön ja ammuttiin. Kerrottiin, että Kalm itse olisi suorittanut ampumisen.

Kuinka paljon ruumiita tuo hauta kätkee, sitä ei tiedä kukaan, ei edes »tuomioistuin» itse. Tein v. 1922 matkan Lahteen ja kävin tarkastelemassa »lahtipoikien» verisiä jälkiä. Hauta sijaitsee aivan kasarmialueen vieressä metsikössä. Se on T:n muotoinen. Toinen haudoista on noin 40 metriä ja toinen, joka yhtyy edelliseen, noin 20 metriä pitkä. Paikalla on nähtävästi ollut aikoinaan suohauta ja sen täyttivät lahtarit tapettujen työläisten ruumiilla. Vaikka olikin keskikesä kun paikkaa tarkastelin, oli se löyhkäävän, likaisen veden peitossa. Veden, oikeammin liejun, pinnalle pulppuilee rakkuloita ikäänkuin syvinä huokauksina. Paikka on laskeutunut ja aitaamaton, eikä maanomistaja ole suostunut siihen, että kuoppa kunnolla täytettäisiin, vielä vähemmän, että sille nostettaisiin kumpu. Metsää käytetään karjan laidunmaana. Hauta puhuu kammottavassa alastomuudessaan hirveää kieltä valkoisten verihurttien pohjattomasta verinälästä ja vuosia kestävästä koston hautomisesta.

 

Nälkään tappaminen.

Jo ensimäisestä päivästä alkaen saivat vangiksi joutuneet kokea, että jos säästyikin »ansaitulta tuomiolta», niin kohtalona oli vieläkin kauheampi: nälkäkuolema. Kun vangit olivat vielä Lahdessa, ei heille annettu syötävää ja Hennalassa ei asia suinkaan parantunut; ruokaa annettiin vasta kolmen vuorokauden kuluttua.

Kasarmissa 23, jonne tämän kirjoittaja aluksi joutui, jaettiin ruokaa myöskin viiden muun kasarmin vangeille. Kerran päivässä annettiin jonkinlaista soppaa, jonka pääasiallisimman osan muodosti vesi, jossa oli seassa n. s. kalliokalaa ja joskus tapasi seoksessa merkkejä akanaisista jauhoista. Kalliokala, s. o. suolattu ja kuivattu »likokala» oli pantu pataan ruotoineen ja nahkoineen, puhdistamatta ja liottelematta. Myöhemmin pantiin tähän sotkuun juuriksia, nekin pesemättä ja puhdistamatta, santaisina ja roskaisina. Annos oli puoli litraa, ja vaikka sitä olisi annettu millaisia määriä tahansa, ei siitä olisi kenellekään ollut hyötyä, sillä se oli ravinnoksi kelpaamatonta. Leipää, johon vilja oli jauhettu akanoineen ja roskineen, annettiin ¹⁄₁₂ leivästä. Se oli niin piikkistä, että se repi suoliston haavoille. Kun ruoka-annokseen lisätään suolainen silli, niin siinä on kaikki herkut. Sellaisella sapuskalla piti elää. Savosta syksyllä tuodut vangit nimittivät soppaa »reuhkaksi.»

Kun pääasialliseksi ruoaksi muodostui vain vesi ja silli, niin ei ole ihmettelemistä, vaikka nälkäkuolema sai seuralaisekseen vesipöhön, sairauden, joka ajetutti ensin jalat ja sitten vähitellen kohosi yläruumiiseen ja tappoi onnettoman helvetillisiin tuskiin.

Vatsatauti oli yksi ravinnosta johtuvia tauteja. Moinen soppa, jota oltiin pakotettu syömään, tuotti poikkeuksetta ripulin ja kun sen sai, ei ollutkaan enää keinoja sen poistamiseen. Teen tuonnempana selkoa näistä vitsauksista.

Nälkään kuoleminen ei liene kaikkein vaikeinta, kunhan ensin on sivuuttanut n. s. ensimäisen asteen, s. o. tottunut. Mutta siinäpä se onkin. Tupakkamiesten kesken ollaan normaalioloissakin valmiit pistämään tupakaksi, kun nälkä huutaa suolissa. Niinpä Hennalassakin koettivat monet miehet tyydyttää kalvavinta nälkää tupakalla, mutta se itseasiassa oli lopun kiirehtimistä. Kun katselin ympärilläni olevia tovereita, jotka olivat nälkäkuoleman partaalla, pysyttelivät he viimeiseen asti jalkeilla eivätkä enää viimeisinä vuorokausina tunteneet nälän kalvavaa tuskaa. Kun sitten suolisto oli jo niin turtunut, ettei se enää ottanut vastaan ruokaa, oli kuolema nopeana, ja minä luulen, tuskattomana vieraana. Laihduttuaan sananmukaisesti luurangoksi ja silmien painuttua syviin kuoppiin, oli katseessa pelottava, haudantakainen ilme. Kun olit vastakkain toverin kanssa, joka polki Hennalan polkuja viimeisiä vuorokausia, niin katseensa, vaikka se olikin tähdätty suoraan silmiisi, tuntui katsovan ohitsesi, ikäänkuin tuntemattomaan kaukaisuuteen. Lukuisia olivat tapaukset, jolloin vangille oli tullut ruokapaketti — vasta heinäkuulla annettiin oikeus tuottaa omaa ruokaa — mutta jota hän ei enää kyennyt syömään. Mainitsen tässä kuvaavan tapauksen. Kyröskoskelta kotoisin oleva Lindberg-niminen, jo vanhempi mies, sai ruokapaketin, jota hän ei pyrkinytkään syömään, ei vaikka kuinka olisimme kehottaneet. »Ei minun nyt ole nälkä», vastasi hän kehotteluun. Hankimme maitoa ja koetimme puoliväkisin sitä hänelle juottaa, mutta tuloksetta. Kahden päivän kuluttua hän kuoli — ainakin näytti kuolleen. Eräs Salovaara niminen mies, jostakin Turun seudulta, kuoli aivan viereiselleni lavitsalle ja, kuten näytti, ilman tuskia. Hänkin vakuutti ettei tuntenut nälkää eikä kipua ja että hänellä oli niin hyvä olla. Mutta ei kulunut tuntia viimeisestä vakuuttelusta, kun hän jo makasi kuolleena. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka lukuisasti, nämä riittäkööt. Pääasia on todistaa, että Hennalassa tapettiin sadottain työläisiä nälkään.

 

Tapetaan, salaa ja julkisesti.

Vaikka oli annettu määräys, että vankeja ei saa ampua ilman laillista tutkintoa ja tuomiota, eivät ampumiset silti loppuneet. Luettelen muutamia tapauksia valaisemaan valkoisen vankilan komentoa.

Toukokuulla tapahtuivat lukuisimmat salamurhat. Niinpä kasarmi 24:n ulkopuolella kiertävä vartija ampui pääakkunasta sisään, tappaen miehen. Saman kasarmin ruokajonossa ampui vartija miehen, joka oli siepannut ylimääräisen sillin. Ammuttu ei kuollut heti, vaan uusitulla laukauksella lopetti ampuja miehen päivät. Toukokuun alkupäivinä meni muuan vanki kasarmi 26:n kenttäkeittiön padan laidasta kaapimaan siihen jähmettynyttä keitosta. Vahtisotamies ampui hänet varoittamatta. Ammuttu oli niin huonossa vaatetuksessa, että ainoastaan saappaat kelpasivat ampujalle. Ruumis haudattiin kasarmin läheisyydessä olevaan metsään.

Toukokuun 23 p:nä komennettiin kasarmi 23:n vangit ulkosalle riviin. Vankeja oli tuotu parina edellisenä päivänä Loviisasta ja sijoitettu mainittuun kasarmiin. Tapahtumapäivänä oli myöskin tuotu vankeja ja nämä komennettiin päävahdin (kasarmi 22) seinustalle, aikaisemmin tuodut sijoitettiin 23:n pituussuunnassa olevalle tielle. Kun vangit olivat asettuneet määrätyille paikoille, alkoi saapuvilla olevan vartija- ja sotilasjoukon päällikkö ärjyä ja huutaa:

— Kuka ampui yöllä kasarmista kuularuiskun vartijaa?

Kukaan ei vastannut, sillä ei tiedetty sellaista tapahtuneen. Kuularuisku oli asetettu kasarmien läheisyyteen siten, että sillä saattoi »lakaista» kumpaistakin kasarmia.

— Hyvä! Näytämme teille, etvä meillä on ankara laki. Astukoot kaikki Kyminlaakson miehet rivistä ulos.

Noin 60 miestä erottautuu rivistämme, jossa on muutamaa vaille 300 miestä.

Lahtarit neuvottelevat. Miehet komennetaan riviin takaisin. Oliko annos liian suuri? Ärjyntä jatkuu sitä raivokkaammin ja siihen yhtyy kaikki saapuvilla olevat pyssymiehet, ainoastaan kasarmien välisellä töyräällä olevat 8 tai 10 Mikkelin pataljoonan sotilasta ovat vaiti, mutta hypistelevät hermostuneesti kivääreitään.

Sitten ärjyvä upseeri ilmoittaa, että joka viidestoista mies ammutaan, jollei ilmoiteta ampujaa. Kun sellaista ei voitu tehdä, ryhtyi eräs parinkymmenen vuotias herrasnulkki laskemaan ja erottamaan miehiä rivistä. Tapettavia karttui 18.

Miltä tuntui seisoa sellaisessa rivissä, jossa kuolemaa tarjottiin sattumakaupalla? Kun nyt vuosien kuluttua tarkastelen muistiinpanojani ja kovistelen muistiluutani, niin palautuu elämys ilkeänä unena mieleeni.

Olimme niin nälistyneitä ja kiusattuja, että jos sattuma olisi tuonut kuoleman vapauttajaksemme, olisi se tietänyt enempien kärsimysten loppumista. Olin selvillä alusta alkaen, että taasen saa Hennalan korpi uutta höystettä, mutta kuolemanpelkoa en tuntenut. Kaikki tuntui yhdentekevältä. Elämän jatkumisen mahdollisuus, tai sen äkkinäinen katkeaminen, eivät muodostaneet keskenään sellaista ristiriitaa niissä oloissa, että ne olisivat aiheuttaneet ajattelulle erikoisia tehtäviä. Olimme viikkokausia katselleet kuolemaa silmästä silmään sen hirveimmissä muodoissa ja tottuneet kuolemanajatukseen. Hermosto oli ikäänkuin turtunut, jolle mikään näkemys ei tuottanut yllätystä. Toisekseen olisi mestaus tietänyt enempien kärsimysten loppumista, se olisi tietänyt pikaista vapautusta epävarmuuden, nälkäkuoleman ja tautien infernosta, ja siksi ei uhkaava kuolema tuntunut järkyttävältä. Olin melkein rivin loppupäässä, kun laskeminen alkoi ja ajattelin itsekseni: saa nähdä mikä numero minun osakseni tulee? 13! Onnettomuuden luku! välähti aivoissani. Oliko minulle onnettomuudeksi etten tule ammutuksi, hymähtelin itsekseni. Lahtarinuorukaisen laskiessa vankeja, tein sen havainnon, että hän luki viiteentoista ja sieppasi riveistä joka kuudennentoista. Laskuerehdys, joka toisille tulee kalliiksi, mutta sama kaiketi lienee kuka meistä ammutaan, ajattelin.

Kun lasku on toimitettu, alkaa joku rivimme alkupäässä oleva nuorukainen puhua; luulen että toiset vangit kehottivat häntä.

— Minä heitin eilen illalla uuniin lattialla ollutta roskaa ja roskien mukana oli luultavasti patruuna, kun uunista kuului paukaus.

— Milloin se tapahtui?

— Yhdeksän aikaan illalla.

— Ei se ollut se. Ampuminen tapahtui yhden aikaan yöllä.

Joku alottaa uudelleen keskustelun. Sen tulos on kohtalokas.

— Meidän joukkomme ei enää ole yhtä suuri kuin eilen illalla. Joukostamme vietiin tänä aamuna kaksi miestä päävahtiin.

Upseeri komentaa kaksi sotamiestä hakemaan eristetyt, ja kun heidät vajaan kahden minuutin kuluttua on tuotu paikalle, asetetaan heidät ilman muuta kasarmin seinustalle seisomaan ja sotamiehet komennetaan ampumaan. Toinen, pitempi miehistä huutaa: Älkää Jesuksen nimessä ampuko, minä olen syytön! Kahdeksan kiväärin yhteislaukaus lopettaa enemmät huudot. Lyhempi mies seisoi tyynenä kiväärien edessä ja kaatui ääntä päästämättä. — Toisen ammutun nimi oli Franssila ja toisen Fagerlund, kumpikin luultavasti Malmilta kotoisin.

Lahtarit tyytyivät näihin kahteen uhriin sillä kertaa. Ne kahdeksantoista »palautettiin elämään.»

Kasarmi 23:n ruokajonossa kesäkuulla sai Uski-niminen vanki nälän vaikutuksesta verensyöksyn ja kaatui kentälle. Eräs uhrin ystävistä meni auttamaan ja hoivaamaan kaatunutta. Sen huomasi lähellä oleva Pesu-niminen, Savitaipaleelta kotoisin oleva vartija, kohotti kiväärinsä ja ampui auttajan kuoliaaksi.

15 p:nä kesäkuuta, noin viiden aikaan aamulla, ampui eräs vartija kas. 24:n klosetin akkunasta sisään, jolloin neljä vankia kuoli ja yksi haavoittui. Laukauksen »onnistumisen» aiheutti se, että useita vankeja oli käymälässä ja verenjanoinen pyöveli ampui keskelle miesryhmää.

Syyskuun 7 päivän vastaisena yönä ammuttiin kasarmi 23:n lasisen oven kautta sisälle ja tuotti laukaus surman kahdelle miehelle.

Yöllä 11. 10. heräsivät kasarmi 23:n vangit kolmen nopeasti toistaan seuraavan laukauksen paukkeeseen ja kuulien vinguntaan käytävällä. Heti laukausten vaiettua kuului kamalaa vaikerrusta ja huutoa ja tuntui kuin ihminen olisi paiskattu permantoon. Samaan aikaan kuului vaikerrusta toiseltakin taholta. Sanitääri — vanki — tulee paikalle ja vaikka ulko-ovella seisova pyssyhurtta uhkaa ampua jokaisen, joka tulee käytävälle, menee sanitääri ja useita muita vankeja vaikerrusta kohti. Näky oli sellainen, kuin oli osattu odottaakin: eräs vanki makasi lattialla lävitse ammuttuna ja verissään. Jo ensi silmäys riitti todistamaan, että ammuttu oli kuollut.

Hiljainen valittaminen johti sanitäärin toisten uhrien luokse. Eräs vanki oli saanut kuulan reisilihaksiinsa ja tuotti miehelle vaikeita tuskia. Kolmas kuula oli sattunut erään toisen vangin jalkaan, mutta oli haavoittuminen lievempää laatua kuin edellisen.

Muistelen, että ammutun nimi oli Stålberg ja kotoisin ehkä Porvoosta. Hänelle saapui seuraavana päivänä postikortti, jossa koetettiin rohkaista ja lohduttaa häntä runoilijan sanoilla: Än kommer dag', än är ej allt förbi (»Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.» — Vap. suomenn.).

Mainitsen vielä erään venäläisen välskärin tappamisen osoittamaan, että mielivalta oli Hennalassa lakina ja murhamiehet vartijoina. Eräänä toukokuun päivänä tuli muutamia vartijoita hakemaan mainittua välskäriä »tutkittavaksi» ja antoivat samalla tietää, että hänen päivänsä olivat luetut. Mies puhui sujuvasti suomea ja oli heti tolkulla kysymyksestä. Hän teki tenän eikä aikonut lähteä, jolloin hakijat alkoivat tuuppia häntä kivääreillään. Uhri teki äkkikäännöksen ja sieppasi lähimmältä pyssyhurtalta kiväärin kädestä ja alkoi huitoa sillä ympärilleen, saaden erään lahtarin keikahtamaan maahan. Syntyi epätoivoinen taistelu, joka päättyi siten, että välskäri ammuttiin kentälle kuoliaaksi.

Esimerkit riittänevät.

 

Asuntokurjuus.

Asunnot olivat kurjat. Olen jo maininnut, että akkunat olivat melkein kaikista murjuista rikki ja taivaan tuulet puhaltelivat ja vinkuivat lautaisissa sisäseinissä. Laitoksella ei ollut antaa sänkyjä, ei sänky- eikä muitakaan vaatteita, miesten täytyi olla samoissa tamineissa yötä ja päivää. Puhtauden pito oli melkein mahdotonta, kun ei ollut välineitä sellaiseen. Miehet nukkuivat pelkällä asfalttipermannolla kivi tai halko päänalusena. Vasta syyspuolella kesää ryhdyttiin rakentamaan puisia makuulavitsoja, mutta niistä ei kurjuus oikeastaan lieventynyt yhtään, sikäli vain paheni, että tuoreista laudoista kyhätyt lavitsat olivat luteitten ja täitten erinomaisia tyyssijoja. Lavitsat olivat kolmikerroksisia ja moni sairas oli kovan edessä kiivetessään »parvelle.» Tämän kirjoittaja asui kesän sellaisessa murjussa, jonka lattian pinta-ala oli 6×7 metriä ja tälle alalle oli sijoitettu 64 miestä.

Miehistökasarmit numerot 23 ja 24 ovat noin sadan metrin pituisia kaksikerroksisia rakennuksia ja rakennetut alkuaan yhdeksi aukeaksi, mutta sittemmin lautaisilla seinillä jaettu pienempiin huoneisiin. Klosetit ovat rakennuksen päissä. Upseerikasarmit ovat kolmikerroksisia ja sisältävät kolmen huoneen ja keittiön huoneustoja. Päävahti on kaksikerroksinen ja sen alakerrassa on 12 pientä selliä ja kaksi isompaa huonetta; yläkerta on rakennettu kansliahuoneistoksi. Sellien pinta-ala on 2¹⁄₂×4 metriä ja sellaisiin selleihin ahdettiin kaksitoistakin miestä. Majaillessa syyskesällä päävahdissa, olin siinä onnellisessa asemassa, että sain asua puhdistajien sellissä, jossa oli vain 8 miestä.

Kun »tuomioistuimet» alkoivat toimintansa, eristettiin tuomiolle huudetut Kuutoseen, »matkailijakotiin», kuten sitä sanottiin. Siellä oli niin paljon tuomittavaksi haalittua joukkoa, että kaikki käytävätkin olivat ihan täynnä. Yöt olivatkin kauheimmat. Päivällä sentään sai olla avarahkolla pihamaalla.

 

Sairaalat — lahtihuoneita.

Oli luonnollista, että sellaisissa oloissa ja niin lukuisan vankijoukon keskuudessa sairaustapaukset olivat hirvittävän lukuisat. Kesällä, jolloin vangit olivat luetut ja numeroidut, oli Hennalassa yli 13,000 vankia. Oikeastaan voi hyvällä syyllä väittää, ettei tuossa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi saattanut sanoa terveeksi; kaikki olivat ainakin puutteellisen ja epäterveellisen ravinnon näännyttämiä. On laskettu — minä puolestani pidän lukua liian alhaisena — 6,000 työläisen luiden vaalenevan Hennalan korvessa.

Kasarmissa 25, joka oli muodostettu sairaalaksi, oli sairassijoja 130 täysimmillään ollessa. Silloin kun se sairaalaksi muodostettiin, ei siellä ollut minkäänlaisia vuodevaatteita, ainoastaan rautaiset sängyt ja niissä puiset lavitsat. Vasta heinäkuulla järjestettiin sairasvuoteet, jotka muodostivat: olkinen patja ja tyyny, lakana ja viltti.

Varsinainen sairaalarakennus on kasarmi 26 ja siellä lienee ollut tilaa noin parille sadalle potilaalle. Sinnekin hankittiin vuodevaatteet vasta myöhemmin. Tässä sairaalassa ottivat lääkärit vastaan potilaita.

Lääkkeistä oli puute — ainakaan niitä ei riittänyt vangeille. Opiumia annettiin sekä tippoina että pulverina. Aspirinia oli jonkun verran, mutta ei läheskään riittävästi. Jos venäläisiltä ei olisi jäänyt kasarmiin kiniiniä, olisivatkin lääkeaineet supistuneet edellämainittuihin. Kiniiniä oli sangen huomattavasti ja se pelastikin monen punikin kuumeen kourista. Sidetarpeita ei myöskään ollut riittävästi, alussa ei nimeksikään. Kaikenlaisia rättejä ja riepuja käytettiin sidetarpeina. Vasta 1919 kesällä, jolloin suurin osa eloonjääneitä vankeja oli siirretty Riihimäelle, oli riittävästi sidetarpeita. Opiumi, morfiini, kiniini ja peräruiske olivat Hennalan sairashoidon tyypillisimmät lääkkeet ja lääkitsemiset.

Kesällä raivosi vankileirillä tulirokko ja espanjantauti. Tulirokko sairaita varten perustettiin eräästä kolmikerroksisesta kasarmista tulirokkosairaala.

Varsinaisten sairaaloiden ohella oli kummassakin isossa kasarmissa oma sairaalansa, jossa hoidettiin lievemmin sairaita. Nämä »sairaalat» lopetettiin, kun murhat, tappamiset, nälkäkuolema ja taudit olivat tehneet riittävän suuria aukkoja vankien riveihin — ja sairaaloihin.

Minun käsitykseni on, että useimmat kuolemantapaukset aiheutti riittämätön ja ravinnoksi kelpaamaton ruoka, mutta tarkastellessa alastomia ruumiita, joita kuljetettiin hautausmaalle avonaisilla rattailla, huomasi ruumiiden olevan kolmenlaatuisia: yksi osa oli äärettömän laihoja, osa tavattomasti turvonneita ja osa mustia kuin neekerit. »Mustaan rokkoon kuolleita», sanoivat vangit.

 

Ruumiit silvotaan.

Erään toverin muistiinpanoista lainaan hänen näkemyksiään Hennalasta.

»Ruumiiden raateleminen näytti olevan herrojen mielityötä. Niinpä ollessani sairashuoneella vesijohtoa korjaamassa näin siellä vannahuoneessa (kylpyhuoneessa) erään ruumiin, jonka oikeaan käteen oli kiinnitetty paperilappu, johon oli kirjoitettu: »M. Lehtikangas, Helsinki. 21 vuotias.» Kun tarkastelin toverini kanssa ruumista, niin huomasin, että vainajan oikeassa kupeessa oli noin 6 senttiin, pitkä ja ehkä 10 senttim. syvä pistoaseen tekemä haava, josta pursusi hyytynyttä verta lattialle.

»Samoin aikaisemmin keväällä, kun kävin ruumisliiterissä kasarmi 52 luona, laskin siellä olevan 124 alastonta, kauhean näköistä ruumista, joista toiset olivat kamalasti silvottuja. Eräiltä oli vatsat revitty auki ja sisälmykset viety pois. Keskellä huonetta oli noin 60 senttim. leveä verentahraama pöytä, jonka päällä raatelemistyö nähtävästi oli suoritettu. Sementtipermannolla oli paksulta hyytynyttä verta.

»Menettely lienee tarkoittanut anatoomisia tutkimuksia, mutta se tapa ja se epäinhimillisyyttä uhkuva into, jolla nuoret koulupoikaset iskivät puukkonsa työläisvainajien ruumiiseen, oli omiaan ilmaisemaan, että »tutkijoissa» kiehui viha ja kostontunne työläisiä kohtaan. Sairashoito ja sairaiden kohtelu oli sanoin kuvaamattoman kurjaa ja ihan tosissaan joutui itseltään kyselemään, että ovatko nuo valkoiset hirviöt ihmisiä vai petoja.»

 

Lääkärit — osaksi lahtareita.

Leirin ylilääkärinä toimi kaiken sen olemassaoloa jän John Vitali, Lahdesta. Minä jouduin hänen kanssaan henkilökohtaiseen kosketukseen ja kokemukseni perusteella vakuutan, ettei hän pienimmälläkään tavalla asettunut pelastamaan hoidettavakseen uskottuja vankeja. Hän päinvastoin asettui vastustamaan kaikkia pyrkimyksiä vankien kurjan tilan kohottamiseksi. Hänestä yksinomaan riippui, saiko vanki tuottaa itselleen ruokaa, vankilan ulkopuolelta. En tiedä hänen kenellekään antaneen oikeutta tuottaa ruokaa, vaikka vangin teryeys riippui juuri ruoasta. Tuo lääkärivalansa unohtanut vitivalkoinen mies alkoi sentään loppupuolella leirikautta suhtautua hieman huomaavammin vankeihin, vaikka ei asettunutkaan ehkäisemään esim. johtaja Lansen juopottelurötöksiä.

Vitalilla oli useita apulaisia. Niistä on mainittavin tohtori Vallenius, joka oli melkein kaikissa mestauksissa saapuvilla tarkastamassa lähtikö punikista henki. Kuvaavaa on, että mestatun vastustajan ruumiillekaan ei annettu rauhaa. Tohtori Valleniuksen ollessa mestauksissa saapuvilla, eivät pyövelit saaneet ampua mestattavaa päähän, sillä tohtori kokosi mestattujen päät ja lähetti ne luultavasti Helsinkiin. Kerrankin, kertoi sairaalassa toimessa oleva vanki Thomasson, oli tohtorilla huoneessaan 12 ammutun työläisen päätä laatikkoihin pakattuna. Sama vanki, joka ammatiltaan oli apteekkari, kertoi, että Vallenius myöskin kokoili sairashuoneella kuolleiden vankien sydämien n. s. imusuonia, joita hän myöskin lienee lähettänyt Helsinkiin. Kun kuolema näytti jossakin vangissa tekevän tuloaan — oli asiasta heti ilmoitettava tohtorille. Imusuoni oli leikattava heti kuoleman tapahduttua tai ainakin puolen tunnin kuluttua siitä, muuten ruumis ennätti kangistua. Kun tohtori luuli kuolevan vetäisseen viimeisen henkäyksensä — »kai se jo kuoli» — hyökkäsi hän heti ruumiin kimppuun puukkoineen ja leikattuaan haluamansa kappaleen hän hymähti: »nyt varmasti kuoli.» Kerrottiin myöskin, että Vallenius olisi antanut n. s. »viimeisiä ryyppyjä», mutta Thomasson arvelee huhun johtuvan siitä, että ankaria tuskia kärsiville sairaille annettiin morfiinipistoksia.

Apulaislääkäri Sucksdorfin kerrottiin olleen punaisille suosiollisen ja sen vuoksi joutuneen valkoisten epäsuosioon. Kandidaatti Vannas ei liene intoillut erikoisella valkoisuudellaan, mutta tuskin lienee tehnyt vankien hyväksi mitään erikoisempaa, ei ainakaan sellaista kerrottu. Valleniuksen erottua toimestaan, tuli leirille kaksi naislääkäriä, joista Paasosen kerrottiin olleen ainakin yhdessä mestauksessa saapuvilla. Mäkelän kerrottiin olleen mestarin parantelemaan vartijoiden sukupuolitauteja. Hän kulki leirillä »pyssysepän» nimellä. Bergström oli vanha mies, josta ei ollut enää mihinkään. Parkkisen kanssa en joutunut tekemisiin enempää kuin toistenkaan kanssa. En kuullut häntä kenenkään kiittävän enkä moittivan.

 

Hoitajattaret — »Sun fliirum, sun flaarum —.»

Ensimäisenä ylihoitajattarena toimi Snell. Kun olin kerran tilaisuudessa seuraamaan hänen »hoitoaan», huomasin, että hän tiesi itsekin olevansa »ylihoitajatar.» Hänen kintereillään juoksenteli eräs upseeripukuinen »ritari» ja yhdessä tämän kanssa Snell suunnitteli lääkkeitä potilaille. Kun minä jouduin parin pakeille sairauteni vuoksi, sanoi maskuliini heilalleen: »Mitä me syötämme tolle punikille, annammeko vaikka tota?» Remakasti nauraen suostui hoitajatar ehdotettuun »lääkkeeseen» ja »tota» minulle sitten annettiin. Minä en kuitenkaan siitä huolinut ja meille tuli kiivas sananvaihto »upseerin» kanssa. Selviydyin sentään tästä lempivästä parista pahemmitta kommelluksitta.

Snellin jälkeen sai ylihoitajattaan toimen savolainen neitsyt Heimonen, joka Aunuksen »nostattamisen» aikana meni heimoveljiään hoivaamaan. Hän asui yhdessä hoitajatar Simeliuksen kanssa ja leirin silloinen johtaja Väinö Lans oli heidän ainaisena vieraanaan. Tälle »veteraanille» juottivat nämä »vaaralliseen» ikään päässeet neitsykäiset kaikki alkohoolille tuoksahtavat lääkeaineet. Kerrankin tuotiin sairashuoneelle 16 litraa alkohoolia sairaita varten, mutta lienee se yksinomaan Lansen suolien kautta haihtunut ilmaan. Kumpi impyeistä oli Lansen sydäntä lähinnä, ei ole meidän arvattavissa, mutta Heimonen näytti tykkäystään julkeammin, kun taas Lans näytti taittuvan Simeliuksen eduksi.

Uuden vuoden yönä — muistaakseni — sattui tapaus, joka herätti vankien keskuudessa kiusallista huomiota. Silloin näet sairaanhoitajattaret ja sairaalassa toimessa olevat punaiset »sanitäärit» ja putsarit lähtivät huviajelulle laitoksen hevosilla. Lienee karttunut 6–8 hevoskuormaa, ja tämä karavaani kierteli aina Lahtea myöten. Jälkiselvittelyssä ajettiin retkeen osallistuneet vangit yhteiskasarmeihin, kun sensijaan hoitajattarille ei liene tullut muuta kuin muistutus. Vangit yleensä ottivat sairaalassa toimineiden toverien menettelyn moitittavalta kannalta; se tuntui liian pitkälle menevältä veljeilyltä lottalaisten kanssa. Samoin pidettiin vankien ja hoitajättänen »sekahedelmäkuoroakin» — laulukuoroa — tarpeettomana ja sopimattomana.

Hennalan sairashuoneiden valkoisesta henkilökunnasta otetun valokuvan alla luettelemme muutamia »ansioituneita» »sisaria» ja »tekijöitä.»

 

Verta, vieläkin verta.

Hennalassa säilytettävien vankien päiden varalle Lahteen sijoitetut »valtiorikosoikeudet» alottivat istuntonsa useissa eri paikoissa. Ensimäiset vangit olivat olleet punnittavina ja havaittu, että useat ansaitsivat kuoleman, suuri osa elinkautisen ja loput monivuotisen vankeusrangaistuksen. Panimme merkille, että tuomiot helpottuivat ajan kuluessa, niin että syksyllä joku onnellinen saattoi päästä ehdonalaiseen vapauteenkin. Mutta tavallisesti palasi tuomiolle viety joukko yhtä lukuisana kuin oli lähtenytkin. »Kun oli tuttu tuomari pääsin elinkautisella», oli tavallinen tervetuliaishuudahdus odotteleville tovereille. Vaikka olikin monet kovat koettu kesän kuluessa, ei sittenkään tahdottu uskoa että tuomiot pitäisivät paikkansa. Luultiin jo valkoisten tyydyttäneen verijanonsa ja lisäksi arveltiin, että nyt kun »tuomarit» istuvat oikeutta ja ymmärtävät, että verta on jo vuodatettu liiaksikin, niin ei enää verenvuodattaminen uusiinnu. Sellaisilla hurskailla toiveilla lohduteltiin kuolemantuomion saaneita. Mutta eivät lahtarit leikitelleet kanssamme. Tuomitut eristettiin eri kasarmeihin, kuolemaan tuomitut päävahtiin ja toiset »Ykköseen», »Kolmoseen» j. n. e., kunnes koko vankijoukko oli tuomittu.

 

Pyövelit toimivat.

Kuinka monta vankia Lahdessa tuomittiin kuolemaan, sitä en tiedä, mutta paljon niitä täytyi olla, kun Hennalassa ennätettiin ampua 32 vankia. Toisia kuolemantuomioita muutti »valtiorikosylioikeus» elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi ja osa tuomioista jäi täytäntöön panematta annetun kiellon perusteella. Ensimäisessä erässä vietiin ammuttavaksi 3, toisessa 5, kolmannessa 6, neljännessä 6 ja viidennessä 12 miestä. Ampuminen suoritettiin hautausmaalla hautakappelin seinustalla kello kuuden aikaan aamulla. Syyskuun 7 p:nä toimittivat ampumisen sotamiehet, mutta saman kuun 25 p:nä he kieltäytyivät ja silloin täytyi vartijoista muodostaa erikoinen pyövelisakki. Sinä päivänä, jolloin sotamiehet kieltäytyivät, piti ammuttaman muistaakseni 5 miestä, mutta lykkääntyi ampuminen iltapäivään, jolloin riittävä määrä aktiivisia lahtareita saatiin haalituksi kokoon.

Mestauspäivän edellisenä iltana eristettiin kuolemaan tuomitut päävahdissa koppiin numero 7 — »kuoleman koppiin» — ja pappi ja lääkäri kävivät tutkimassa tapettavien valmiutta. Minä en tiedä kenenkään tarvinneen kummankaan herran apua.

En saanut tietää kaikkien mestattujen nimiä, joten seuraavasta luettelosta puuttuu viiden ammutun nimet. Ei ole myöskään tiedossani minä päivänä teloitus toimitettiin. Luettelo on seuraava:

Kalle Kosti Kanerva Loimaalta, Juho Koskela Helsingistä, Matti Järvinen Kotkasta, Lauri Martiin Hyvinkäältä, Akseli Ruuth Joutsasta, Eino Emil Leppä Hauholta, Otto Lehtonen Hauholta. Ivar Vilander Valkomista, Hugo Salonen Helsingistä, Ferdinand Vilhelm Heino Kiikasta, Evert Virta Helsingistä, Otto Mäenpää Kotkasta, E. Suikell Herralasta, Verner Silman Ruovedeltä, Ilmari Reunanen ja Toivo Salminen Kylmäkoskelta, veljekset Johan ja Yrjö Palmunen Ulvilasta, Vilho Oksanen Perniöstä, Heikki Mikkola Huittisista, August Viktor Viklund Lohjalta, Artturi Harju Nastolasta, Johan Glad Lohjalta, Åberg Hyvinkäältä, Lauri Lahtinen Hyvinkäältä ja Virtanen Lohjalta.

Päävahdissa oli lisäksi parikymmentä muuta joilla oli vahvistettu kuolemantuomio ja jotka olivat saaneet tuomionsa joko Lahdessa tai muiden paikkakuntien »oikeuksissa», mutta heidän tappamistaan ei pantu toimeen Lahdessa, vaan heidät siirrettiin Viipuriin. Mistä syystä siirto toimitettiin, siitä ei ole tietoa, mutta monenlaisia arveluja se herätti vankien keskuudessa. Viipurissa ennätettiin vielä ampua seuraavat vangit ennenkuin virallinen tappaminen lopetettiin. Kalle Höglund Viipurista, Gustaf Adamsson Valkomista, Abel Sepponen Kymistä, Thure Fagerström Bilnääsistä, Emil Koski Halikosta, Kalle Sinivuori Högforsista, Juho Salimäki Hattulasta, Kustaa Virtanen Hyvinkäältä, Arthur Lindholm Hangon maaseurakunnasta ja Sulo S. Salmi Sipoosta. Viipurissa olivat tietenkin paikalliset tuomioistuimet paukutelleet kuolemantuomioita ja paikalliset lahtarit panneet ne täytäntöön.

Lokakuun 11 p:nä toimitettiin Hennalassa viimeinen virallinen teurastus, jolloin vietiin tapettavaksi 12 työläistä. Oli kolea aamu. Edellisenä päivänä olimme kuulleet, että ampuminen tapahtuisi seuraavana päivänä. Oli otaksuttavaa, että ammuttavat vietäisiin asumamme kasarmin (23:n) ohitse ja siksi olimmekin varuillamme. Kello 6 aikaan vaeltaakin joukko kasarmimme ohitse. Tapettavia on 6 ja saattajia ainakin kaksi kertaa niin paljon. Toiset 6 tapettavaa oli viety toista tietä mestauspaikalle. Hirvittikö lahtareita viedä kaikki 12 yhdessä sakissa?

Sitä aamua en unohda milloinkaan. Tiesimme odottaa ja olimme avanneet akkunat saadaksemme paremmin seurata kuolemaa kohti kulkevien tovereittemme viimeistä matkaa. Eräs tapettavista, vanha mies, on kietaissut niinimaton hartioilleen suojatakseen itseään kylmältä. Tunnen joukosta F. Heinon, Kiikoisista. Hän kulkee pystyssäpäin, takitta, rinta paljaana, uhkuen nuoruutta ja voimaa. Saavuttuaan kohdallemme hän huomaa tuttuja akkunassa, kohottaa kätensä ja huutaa raikuvalla äänellä: Eläköön vallankumous! Me vastasimme ja aloimme laulaa Marseljeesia. Joukko loittonee, katoaa näkyvistämme ja me jäämme jännittyneinä odottamaan kuuluvatko laukaukset asuntoomme asti. Sellissä vallitsee kammottava hiljaisuus ikuisuudelta tuntuvien minuttien kuluessa. Sitten: — hajanainen yhteislaukaus kuuluu ja tuontuosta yksinäisiä laukauksia. Verikoirat rääkkäävät uhrejaan. Sydän on jäykistyä petomaisen julmasta verileikistä. Pidämme yksinkertaisen hartaushetken pyövelien käsiin sortuneiden toveriemme muistoksi.

Näitä kuutta mestattavaa olivat saattamassa m. m. vartijat Kalle Lahtinen, Åkerman, Meriläinen, Malinen ja Manninen. Nämä tunnettiin, vaikka kaikki saattajat olivatkin nostaneet kauluksensa pystyyn ja vetäisseet lakit silmilleen. Häpesivätkö pyövelit ammattiaan?

 

Keitä olivat ampujat?

Mestattavia saattamassa olleet vartijat väittivät, että he eivät olleet ampumassa ja että ammunnan toimittivat vapaaehtoisesti pyövelin virkaan ryhtyneet toverinsa. Varmuudella tiedetään, että ainakin seuraavat vartijat olivat ampumassa: Emil Hakala Sysmästä, Lonka Vehkalahdelta, Åkerman, Mynttinen, Rantasen veljekset Sysmästä, Karikoski, Lappalainen, Nikkinen, Eero Kauppila, Kalle Lahtinen Lahdesta, Korhonen ja Manninen. On mahdollista, että vartijat vuorottelivat pyövelinvirassaan. Ampujia on kaikessa tapauksessa ollut useampia kuin edellä on lueteltu. Vartija Grönholm kertoi kerran, että hän meni »salaa» seuraamaan ampumista. Silloin oli m. m. Ilmari Reunanen ammuttavien joukossa. R. ei kuollut ammutusta laukauksesta ja hänelle täytyä osoittaa »armoa» ampumalla uusi kuula ruumiiseen.

Kun ampuminen oli toimitettu, hyökkäsi tohtori Vallenius uhrien kimppuun ja irroitti heidän päänsä — »tieteellistä tutkimista varten!» Contra bonos mores!^[10*]

 

Leirin johtajat.

Ensimäisenä johtajana oli lahtelainen asioitsija ja gulashi Kalle Viljanen. Miekkonen, jonka suurimpana nautintona oli vankien tapattaminen ja rääkkääminen. Hänen omallatunnollaan lienee kansalaissodan jälkiselvittelyjen aikana tehtyjä murhia enemmän kuin kenelläkään toisella »asioitsijalla.» »Päästäkää se helvettiin», oli hänen sotalaulunsa. Hän kävi kasarmeilla omin käsin pieksämässä vankeja. Kerrankin näin hänen lyövän erästä poikasta tuuman vahvuisella laudalla päähän, niin että lauta katkesi ja poika pyörtyi. Hänen aikanaan toimitettiin edelläluetellut joukkoteurastukset ja rääkkäykset. Tuo huligaanimielinen ja halveksittu mies ei pienimmälläkään tavalla asettunut estämään alaistensa vartijoiden tekemiä veritekoja eikä rääkkäyksiä. Rääkättyjen katkera kirous tulee aina häntä seuraamaan. Hänen verinen valtakautensa kauhistutti viimein vallassaolijoita ja hänet erotettiin prenikoituna virastaan!

Seuraava oli Väinö Lans, ent. ylioppilas Lahdesta. Olen jo maininnut kuinka hän vieraili sairashuoneella rakastellen hoitajattaria ja alkohoolille tuoksuvia lääkeaineita. Hän pani toimeen juominkeja, joihin punikeista muodostettu soittokunta otettiin soittamaan. Tiedän ainakin kahdet bakkanaalit vietetyn. Ensimäiset olivat leirillä toimessa olevien keskeiset, ja kun niistä sairaanhoitajattaret nostivat metelin, pidettiin heidän suunsa tukkeeksi toiset ja edellistä komeammat. Edellisessä »juhlassa» olivat saapuvilla ainakin seuraavat suuruudet: päivystäjä Pöysälä, sairaalan taloudenhoitaja Nyberg, kanslistit Paavilainen ja Ryynänen, suojelija pomo Hugo Heinonen ja lihakauppias Lindfors. Toisessa karonkassa olivat paitsi edellämainittuja leirin sairaanhoitajattaret. Tämän yöllisen mässäyksen jälkeen olivat hoitajatar-Lotatkin tyytyväisiä.

Jos Lans olisi tyytynyt pelkkään juopotteluun ja irstailuun, olisi hänen virkauransa ehkä kestänyt kauemminkin, mutta kun hän erehtyi myöskin varastamaan, niin se oli liikaa veli valkoisenkin mielestä. Hänet tuomittiin keskellä loisteliaasti alettua virkauraansa pariksi vuodeksi linnaan ja kelpaamattomaksi valtion palvelukseen. Kaikki vartijathan Hennalassa varastelivat, mutta tyytyivät sellaisiin esineisiin, joita saattoi kuljettaa povessaan, mutta kun Lans varasti kokonaisia hevosia, niin sen huomasi koko maailma.

Lansea seurasi virassa Pöysälä, insinöörinkokelas, lahtelainen. Hän ei ollut pitkäaikainen toimessaan, sillä niihin aikoihin »nostettiin» Aunusta ja P. innostui menemään sinne.

Nyberg, »potkukelkka», oli seuraava. Hän oli alkanut tavallisesta vartijasta, kohosi siitä sairaalan taloudenhoitajaksi ja siitä johtajaksi. Hänellä oli paljon vaivaa eukostaan, joka ehdottomasti tahtoi lähennellä punaisia vankejakin. N. oli muuten samaa maata kuin edellisetkin.

Ryynänen oli viimeinen johtajista ja täytti kunniakkaasti edeltäjiensä saavutukset. Ryynäsellä ja kanslisti Paavilaisella oli suhteita kansliassa toimessa olevan arvon neiti Gerda X:n kanssa, jolle sukkelapäiset punikit olivat antaneet nimen: »Saaronin ruusu.» Molemmat herrat kumartelivat tälle ruusuiselle Lotalle aina tomuun ja tuhkaan asti ja tämä puolestaan antoi silmäystensä valua herrain puoleen. Erään kerran oli »Saaronin ruusu» nähtävästi erehtynyt ottamaan liian pitkän ryypyn, joka nujerrutti hänet kasarmin väliselle tielle. Ruusulta oli jäänyt »salusiinit» (pöksyt) jonnekin ja ilta-auringon kultaiset sädekiehkurat suutelivat hänen paljaita sääriään lojuessaan auttamattomana tiellä.

 

Vartijat — yhteiskunnan moskaa.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, niinpä oli Hennalan vartiostokin. Se oli koottu kaikenlaisista seikkailijoista, onnenonkijoista, jobbareista ja kansalaissodan aikaisista »kellarisankareista», jotka taistelujen jälkeen vetäytyivät näyttämölle esittämään tärkeyttään työläisten piinaajina ja tappajina.

Leirillä oli kolme Rantasta, kaikki Sysmästä. Lasse ja Jaakko olivat veljeksiä ja varsinkin Lasse kunnostautui, saaden nimekseen »Hennalan kauhu.» Kauhun tunnolla on monta murhaa ja monet pieksämiset. »Ammutaan niitä p:leitä talvella etteivät niin haise», oli hänen tunnuslauseensa. Åkerman kuljeskeli leirillä pamppu kourassa pieksämässä vankeja. »Hennalan tiikeri» oli hänen »kunnianimensä.» Hän oli leirin vakituinen piiskuri ja toiset vartijat pitivät häntä hulluna. Joutui myöhemmin Ilmajoen varavankilaan istumaan puolentoista vuoden vankeutta varastamisesta. Kasarmi 24:n keittiön päällikkönä oli Kalle Karenius Lahdesta. Pirullisimpia miehiä mitä maa on koskaan päällään kantanut. Hänellä oli aina kalikka kourassa, huitoen ja hakaten sillä. Kuoli vielä samana syksynä kiusaamiensa vankien piirittäessä hänen omaatuntoaan. Hänen poikansa koetti seurata isänsä esimerkkiä. Kasarmi 23:n vartijoina olivat Kontio-nimiset veljekset, jotka olivat kuljettamassa kuolemaantuomittuja mestauspaikalle. Samassa kasarmissa eteläpäässä olivat Isotalo ja Vuorinen vartijoina. Ollikainen oli 24:n keittiössä vartijana, »kätkien» ruokia, varsinkin voita hän kuljetteli povessaan. Salin-niminen rohdoskauppiaan poika osteli kuolemaan tuomituilta vaatteita, jättäen ne maksamatta. Suutariverstaan vartija Roslund oli mestari pimittämään nahkoja. Puuseppäverstaan mestari Valtonen kahmasi kerran pulituuria ja ryhtyi toisten vartijoiden kanssa sitä naukkailemaan. Karonkka päättyi siten, että suutarien mestari Havia kuoli. Tapauksen johdosta pidettiin pitkiä kuulusteluja, mutta asia jäi hämärän peittoon. Lahtelainen kaupustelija ja talonomistaja Rajanen ei erikoisemmin intoillut vankien pieksämisellä, mutta sensijaan trokaili tupakoita siinä määrin, että syksyllä saattoi kehua ansainneensa 100,000 markan omaisuuden. Paperosseista hän otti 5–10 kertaisen hinnan. Toi vangeille Lahdesta sinne osoitettuja rahoja maksua vastaan. Lahtelainen Herman Kari »kadotti» sähköpunosta ja syytteli miehiä varkaiksi, mutta joutui itse lopulta kiinni. Malinen, etsivä, vei Ykkösen kasarmista kaikki kupari- ja messinkikappaleet, joutui kiinni samaan aikaan kuin johtaja Lansekin ja sai rapsut sormilleen. Albinus Rintala varasti hoitamastaan vaatevarastosta venäläisiltä jääneitä turkkeja ja muuta kamaa ja joutui kiinni tekosistaan saaden kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistuksen. Ovelimpia »besorgaajia» oli lahtelainen rihkamakauppias Kalle Lahtinen, »Amalian Kalle.» Hän vedätti oikein hevosella leiriltä tavaraa joutumatta kiinni.

Keskinäiset vartijain tappelut olivat melkein jokapäiväisiä. Edellä mainittu Rintala katkaisi kerran leirin työnjohtajan, rakennusmestari Kaarlo Borgin käden, kun Borg asettui vastustamaan Rintalan suunnittelemaa samettikappaleen käyttöä. B. oli suunnitellut sametista »temppelin esivaatetta» kirkkoon, mutta Rintala lienee sitä ajatellut morsiamensa, sairaanhoitajatar Savelan morsiuskapioksi. Tapaus aiheutti käräjäjutun ja R. sai sakkoa pahoinpitelystä.

Syksyllä 1918, vartijakunnan asuessa kasarmissa 30, tapahtui siellä raaka puukotus. Vartijat olivat pelailleet korttia ja puukotettu oli onnistunut voittamaan jonkun summan rahaa. Illalla mies tavattiin klosetissa puolikymmentä puukonhaavaa ruumiissaan ja niin heikossa tilassa, ettei voinut puhua. Tapaus oli ensin hämärän peitossa ja vartiosto ylimmästä alimpaan syytti vankeja puukottajaksi. Onneksi ei puukotettu kuollut haavoihinsa ja saatuaan puhelahjansa takaisin hän kertoi, että puukotuksen oli tehnyt hänen vartijatoverinsa. Nimiä en enää jaksa muistaa. Puukottaja sai pitkähkön tuomion.

Luettelen tässä vielä muutamia vartijoita nimiltään. Valter Kauranen, Eino Salojärvi, Eskola, Halminen, Mikkola, Nurkka, erotettiin myöhemmin vankien pieksämisen vuoksi, Varis, Ripatti, Salenius pariskunta, Koivu, Leffren, Lansen veli ja sisar, Huhtinen, Ohrapää, tappoi sittemmin itsensä, Jussi Hirvonen, Weltheim, Aarne Puukko, Gunnar Heinonen, Jukara(inen) Niinisalo, Holma, Lindström, Korhonen, jotka kaikki »kunnostautuivat» kukin omalla alallaan. Tila ei salli minun tehdä yksityiskohtaisemmin selkoa heidän »ansioistaan.»

Kortinpeluu, juopottelu ja vankien riistäminen ja rääkkääminen oli heidän jokapäiväisiä toimiaan. Minä voisin luetella ne muutamat vartijat, jotka suhtautuivat vankeihin inhimillisesti ja tekivät palveluksia. Oli vartijoita jotka päivittäin kuljettivat kirjeitä leirille ja leiriltä ulos. Toiset tekivät palveluksia korkeata maksua vastaan. Oli sellaisia vartijoita, jotka kuljettivat esim. voileipiä mukanaan kiskomalla huikean korkeita hintoja nälkäkuoleman partaalla olevilta vangeilta.

 

Kuolema — jokapäiväinen vieras.

Taistelussaan hävinneet työläiset olivat joutuneet valkoiseen vankeuteen edellä kuvatunlaisten lääkärien, hoitajattarien, johtajien ja vartijoiden mielivallan alaisiksi. Jo ensipäivästä alkaen saattoi arvata, että kuolema tulisi niittämään kamalan saaliin. Palaan alkupäivien tapahtumiin niin paljon, että mainitsen vielä, että kolmena ensimäisenä vuorokautena ei vangiksi joutuneille annettu minkäänlaista syötävää. Neljäntenä päivänä annettiin muutamia keltaisia silakoita, mutta niitäkään ei riittänyt kaikille. Toukokuun ajalla oltiin leivättä kaksitoista vuorokautta, jotakin muuta rojua saatiin epäsäännöllisesti.

Ei ollut ihme että kuolema alotti kamalan kulkunsa vankien keskuudessa. Toukokuu meni vielä jotenkin, mutta kun päästiin kesäkuulle, alkoivat vangit hoippua ja kulkea kuoppaa kohti. Kesäkuun loppupuoli, heinäkuu kokonaan ja elokuu loppupuolelle olivat kauheimmat kuoleman kuukaudet. Kussakin kasarmissa oli joka aamu kuolleita läjässä odottamassa kuoppaan vientiä. Käytäviltä koottiin ruumiit kasarmin seinustalle, josta »Kalmisto» vangeista muodostetun sakkinsa kanssa kuljetti ruumiit Hennalan korpeen. Ruumiit mätettiin alastomina ja puolialastomina avonaisille rattaille, ilman että lääkäri oli tarkastanut ruumista. Olin eräänä heinäkuun päivänä työssä hautausmaalle johtavan tien varrella ja kysäsin ohimennen paljonko sinä päivänä joutui miehiä korpeen. »Tänään on vähäsen», vastasivat miehet, »vain vajaa viisikymmentä.» Paras saavutus oli kuulema yli 80 yhtenä vuorokautena. Tämän kuoppaussakin vartijana oli Aronen-niminen lahtelainen ukkeli, jolle vangit olivat antaneet nimen »Kalmisto.» Hän oli tyly ja raaka mies.

 

Elävänä haudattu.

Olen maininnut, että kuolleiden ruumiita ei tarkastettu, vaan ne vietiin ilman muuta hautaan. Tiedän varmasti yhden tapauksen, että kuoppaan oli viety hengissä oleva mies.^[11*] Tapaus oli ilmeinen nälän synnyttämä voimien loppuminen ja onnettoman toverit olivat luulleet hänet kuolleeksi ja kantaneet käytävälle, josta »Kalmisto» hänet korjasi. Selostin jo aikaisemmin nälkäkuoleman luonnetta ja kun vertailen eri tapahtumia keskenään olen varma, että mies oli nääntynyt nälkään. Kaikessa tapauksessa nousi mies haudasta, josta lähti rämpimään kasarmeita kohti ja pelotettuaan matkan varrella olevan vartijan puolikuoliaaksi, otettiin hänet 25:n sairaalaan, jossa kolmen vuorokauden kuluttua kuoli lopullisesti. Valekuollut oli Helsingistä kotoisin, mutta en enää muista hänen nimeään, muistan vain että nimensä oli ruotsalainen.

Jotenkin samoihin aikoihin tapahtui toinenkin samanlainen tapaus. Kuran ja saven tahrima mies kömpi kuoppamaalta kasarmille, ja vaikka oli niin heikko, että tuskin pystyssä pysyi, vietiin hänet päävahtiin ja tuomittiin kolmeksi vuorokaudeksi rangaistuskoppiin — karkausyrityksestä.

Esimerkkien nojalla voi hyvällä syyllä väittää, että Hennalassa haudattiin monia elävällä. Kun kuolema oli vapauttanut vangin enemmistä kärsimyksistä, ei hänen nimeään eikä muita persoonallisia tietoja kirjattu, vaan niinkuin koiran raato hänet kuopattiin. Ei ollut haudalla juhlamenoja, ei edes tavallista pappien pomiloimista.

 

Hennalan hautausmaa.

Hennalan hautausmaalla on neljässä hautarivissä nälkään, murhiin ja tauteihin kuolleiden työläisten ruumiita. Yksi haudoista on noin 70 metriä pitkä, toiset noin 50 m. pitkiä. Tuomioiden perusteella ammuttujen hauta on toisessa paikassa, poikkisuunnassa edellisiin hautoihin nähden. Pienempiä hautaryhmiä siellä täällä.

Ne ovat mahtavia hautoja kaikessa kurjuudessaan. Haudat kaivettiin niin syviksi, että niissä on kuusikin ruumista päällekkäin ja sittenkin päällimäiset ruumiit ovat melkein maanrajassa. Haudat ovat melkein raivaamattomassa korvessa ja aivan hoidotta. Sinne ei saa vainajia hellivä käsi mennä kaunistelemaan tai saattamaan hautaa vainajien lepopaikkaa muistuttavaksi kummuksi. Näiden valtavien hautojen läheisyydessä kohottelevat runkojaan venäläiset hautaristit, joiden alla lepää venäläisiä sotilasnuorukaisia, jotka maailmansodan aikana olivat komennetut Suomeen ja täällä joutuneet tuonen tuville. Kansainvälinen hautausmaa!

Kävin kesällä 1922 tällä hautausmaalla — ja toisillakin, Lahtihan on hautojen kaupunki — ja se teki kaamean vaikutuksen alastomuudessaan ja puhuvassa suuruudessaan. Puolessa vuodessa — vajaassa — ennätettiin tappaa tuollaiset kuopat täyteen työläisiä. Hautauskappelin seinämällä ammuttiin kuolemaan tuomitut. Seinässä on syvät jäljet osoittamassa kuulien tuhoa.

 

Päävahdin seinät kertovat.

Ollessani kaksin ottein päävahdissa — ensi kerralla »vaarallisena» ja toisella »maanalaisesta toiminnasta» — olin tilaisuudessa näkemään ja kokemaan sen kurjuuden kaikessa kaameudessaan. Ensikerran joutuessani sinne oli se niin täynnä, että liikkumistilaa ei ollut ensinkään. Se oli elokuulla. Olin siellä silloin toista kuukautta ja se oli »nappituomioiden» kiihkeintä aikaa. Minulle itselleni tarjottiin kuulaa otsaan. Toisen kerran olin tammi–helmikuulla 1919 ja jouduin asumaan »kuolemankoppiin» numero 7. Tarkastelin kopin seinät ja huomasin seuraavat, tapettujen kirjoittamat lauseet, jotka jäljennän tähän sellaisinaan:

»Syyttömänä kärsin ennenaikaisen kuoleman, se tahtoo sanoa muutan ruokajärjestelmää. (Muita ammuttuja Eino Emil Leppä, August Viktor Viklund.) F. V. Heino: Olen iloinen kun pääsen isän luokse, joka murhattiin Kiikoisissa huhtikuun 20 p:nä 1918. Kosto eläköön! Me vaapasti kuollaan. Meitä on 12 ja kaikki vapaita.»

Toisessa paikassa seinää on samalla käsialalla kirjoitettu: »Ferdinand Vilhelm Heino syntynyt Kiikoisissa 1887. Tuomittu kuolemaan 7. 9. '18. Mestaus pannaan toimeen 11. 10. '18. Kuolen vallankumousuhrina, mutta meidän on voitto. Muistakaa toverit: Vallankumous elää. Eläköön Suomen vallankumous! Eläköön!»

Oven viereiselle seinälle on kirjoitettu: »Heikki Mikkola Lauttakylästä, määrätty murhattavaksi 27 p:nä syyskuuta 1918. Kuolee iloisena päästessään vaimonsa luokse, joka murhattiin Hattulassa toukokuun alussa. Jäi kolme poikaa: Heikki, Matti ja Lauri, joita kuulemma säilytetään Huittisten köyhäintalolla.»

Ollessani elokuussa päävahdissa, oli siellä säilytettävänä muuan nuori tyttö, joka rääkkäysten ja huonon kohtelun vuoksi oli tullut mielenhäiriöön. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin paita yllä. Ruumiinsa oli aivan mustelmilla ja selkänsä pieksämisen vuoksi aivan verillä. Hänet vietiin syyskuun aikana tuomiolle ja vapautettiin.

 

Pieksämiset.

Vankien peksäniiset toimitettiin kasarmi 8:n pihamaalla jonne oli sitä varten laitettu penkit. Pieksettäessä köytettiin uhri penkkiin kiinni ja kaksi piiskuria asettui vuorotellen hakkaamaan ja hakkasivat niin kauan kuin uhri pyörtyi ja piiskurit väsyivät. Leirikauden alussa olivat pieksäjäiset jokapäiväisiä, mutta harvenivat vähitellen. (Viimeiset pieksäjäiset tiedän tapahtuneen Riihimäellä 7 p:nä helmikuuta 1920, jolloin seitsemästä vangista kaksi hakattiin melkein kuoliaaksi. Vasta silloin rangaistiin pieksäjiä erottamalla toimestaan.)

Pieksämisessä kunnostautuivat erikoisesti Karenius ja Ohrapää. Lund ja Lahtinen (»Amalian-Kalle») ottivat myöskin osaa pieksämiseen. Vartija Nikkinen käytti teräspamppua vankeja hakatessaan.

Kun sanon, että pieksäminen toimitettiin senkin vuoksi, että vanki ei ollut lähtenyt jostakin syystä ruokajonoon, niin arvaa lukija millaisia »syitä» keksittiin pieksämisen puolteeksi. Olkoon tässä ohessa mainittu se katkera totuus, että muutamat vangit olivat alistuneet tekemään ilmiantoja tovereittensa päälle, vieläpä olivat ryhtyneet »järjestysmiehiksi» — nuolemaan ruoskaansa.

 

»Henkinen ravinto.»

»Sielunhoidosta» huolehti pappi Sonny. Hän oli Suomen ja Venäjän rajalta olevan Lempäälän seurakunnan kirkkoherra, jolle »rakkaat» seurakuntalaiset olivat antaneet kiireen lähdön. Hennalassa käsitettiin hyvin, miksi seurakunta oli ollut erimieltä pappinsa kanssa. Hänellä oli kolme tai neljä apulaista, samaa maata kuin itsekin. Heidän saarnansa olivat vankien henkistä rääkkäystä ja ottivat he tehtävänsä helvetillisen ivan ja härnäämisen kannalta. Lisäksi jakelivat he lehtisiä, »Pieniä kysymyksiä sotavangeille», joissa pirullisella tavalla kyseltiin: »Mitä mietit, sotavanki?» Kun »sotavangit» eivät olleet halukkaita menemään moisia saarnoja kuulemaan, ajettiin heidät pistinten uhalla kirkonmäelle kuuntelemaan mitä näillä helvetin evankelistoilla oli sanottavaa. Kun muutamat vangit ryhtyivät oikomaan pappien puheita, talutettiin heitä päävahtiin piinattavaksi. Pappi Sonny itse siunasi kuolemantuomiot olemalla saapuvilla mestauksissa. Inhoten torjuivat ammuttavat hänen »lohdutuksensa.» Kun yhdistyneet porvarilaumat hyökkäsivät Pietaria vastaan, kiirehti pappi Sonny mukaan kivääri kainalossa, mutta palasi sieltä nokka verissä takaisin.

Kun pakollisesta kirkossa käynnistä syksyllä luovuttiin, ei »seurakunta» tahtonut tulla mukaan. Silloin Sonny otti avukseen muutakin ohjelmaa ja sai arvokkaan apulaisen näihin »hengellisiin» tilaisuuksiin Matti Linjasta. Linja oli joskus ollut sirkustaiteilijana ja oppinut siellä tempun jos toisenkin. Varsinkin vartijat olivat ihmeissään hänen tempuilleen. Matti sidottiin säkkiin, köytettiin tuoliin, raudotettiin, mutta hetken kuluttua hän vapautti itsensä. Hän keskusteli »henkien» kanssa, söi paperia ja oksenteli rahaa, nieli sapeleita, tanssi nuoralla j. n. e. Jotkut taikauskoisimmista vartijoista, m. m. leipomon vartija Ripatti, otaksuivat hänen olevan ihan elävän noidan ja tekivät pitkiä kierroksia nähdessään Matin tulevan vastaan. Lisäksi näissä tilaisuuksissa oli marraskuussa vankien keskuuteen perustetun torvisoittokunnan soittoa. Suurin merkitys näillä »juhlilla» oli siinä, että vangit pääsivät kosketuksiin toistensa kanssa ja saattoivat auttaa eristettyinä olevia tovereita monella tapaa.

 

Paketit ja posti.

Oikeus oman ruoan tuottamiseen annettiin vasta heinäkuulla. Kesäkuulla oli annettu oikeus tuottaa liinavatteita, lääkkeitä, teetä ja sokeria. Epäilemättä tulivat monelle vangille kotoa lähetetyt ruoat varomattomuuden vuoksi surmaksi. Kun useimmat olivat perinpohjin nälistyneet ja saivat voimakasta ravintoa itselleen, eivät he ymmärtäneet olla kylliksi varovaisia, vaan saivat monetkin hirveitä vatsanväänteitä ja kuolivat.

Paketteja varastettiin hirvittävässä määrässä. En tahdo epäillä, etteivätkö siihen syntiin osallistuneet jotkut vangitkin, mutta vartijoiden tiedän varmasti varastelleen vankien ruokia. M. m. vaatevarastonhoitaja Albinus Rintala pääsi jostakin kähveltämään vankien ruokapaketteja, joiden voimalla hän sitten teetätti itselleen huonekaluja puuseppäverstaalla. Ainakin kuolleiden ja sellaisten vankien, joita syystä tai toisesta ei tavattu, paketit menivät vartijoiden suuhun. Paketeista poistettiin kaikki »vaaralliset» aineet, kuten rahat, tupakat, veitset j. n. e. Pakettien tarkastuksen toimittivat Salenius-puolisot, joista varsinkin naisellinen Salenius oli sellainen, jolle isä piru oli antanut lahjojaan tinkimättömällä kädellä. Heidän apunaan oli muutamia Lottia Lahdesta, m. m. eräs Tukijainen, joka piti erikoisalanaan »koota» käyttämättömiä postimerkkejä punikkien paketeista. Vaikka pakettien tarkastelussa toimivat lottalaiset koetavatkin olla tarkkoja, onnistui sentään monetkin lähetykset saapumaan perille. Tila ei salli kuvata niitä keinoja, joita käytettiin valkoisten nenästä vetämiseksi.

Kirjeenvaihto virallista tietä oli melkein mahdotonta. Sensuurina toimi muuan ent. ylioppilasneitonen, lahtelaisen konduktöörin Pekkalan tytär, Bertha Pekkala. Kirjeet viipyivät hänen käsissään viikkokausia ja kuolemaan tuomittujen viimeiset kirjeet hän pidätti poikkeuksetta. Aito »naiselliseen» tapaan hän lisäksi juoruili vankien kirjeiden sisällöstä valkoisille ystäville Lahtea myöten. Siinä oli yksi kurjimus, jolle vankien kärsimykset ja vankien kiusaaminen oli nautintoa. Alkukesästä oli kasarmien pihoihin kasvaviin puihin asetettu puisia laatikoita, joihin vangit saivat panna kirjeensä, mutta niitä ei tyhjennetty viikkokausiin ja olivat lopulta niin täynnä, että »vuotivat» ylitse. Paras ja nopein kirjeenvaihto tapahtui »maanalitse», vankien »oman» postilaitoksen kautta. Sitä koetti vartiosto saada keksityksi, mutta tuloksetta. Se toimi loppuun asti moitteettomasti ja täsmällisesti.

 

Huhut.

Rouva Huhu kierteli leiriä alusta loppuun asti. Alussa oli liikkeellä huhu, että Venäjän puolella on muodostettu armeija, joka tulee vapauttamaan Suomen työläiset valkoisista vankiloista. Kun niin ei tapahtunut, kertoi huhu, että vankeus ei tule kestämään kauan, vaan useimmat pääsevät kotiin ilman muuta ja toisilta voidaan viedä kansalaisluottamus toistaiseksi ja sillä on »kapina» selvitetty. Mutta tapahtumat osoittivat, että »siitä tulee muutakin» kuin »kunnia pois.» Kun sitten kuoleman tuomioita ropsittiin oikein kahmalokaupalla, sanoi huhu, että ei niitä panna täytäntöön, vaan tuomitut armahdetaan. Silloin katkesi huhulta kynnet tässä asiassa, kun tuomittuja ryhdyttiin ampumaan. Sitten seuraa huhuja yleisestä armahtamisesta ja kun sitä ei tule, niin huhu kertoo, että 3–5 »vuotiaat» pääsevät kotiin ja — pääsivätkin vuoden lopulla. Seuraa »Muurmanin huhu», joka kertoo englantilaisten tulevan vapauttamaan vangit, mutta kun Albionin pojat eivät tulleetkaan, lohdutteli huhu, että pian pääsevät »8-vuotiaat» kotiinsa ja muut sikäli mikäli — — —. Vaikka niin ei käynytkään, alkoi huhu uuden kiertokulun paremmalla onnella ja kertoi, että vankeja tultaisiin siirtämään toiselle leirille — ja siirrettiinkin v:n 1919 kuluessa.

Olen vain maininnut tyypillisimmät huhut. Niitä oli paljon, sekä hyviä että huonoja, eikä niiden alkuperää tietysti tiennyt kukaan.

 

Karkaamiset.

Oli luonnollista, että sellaisesta pesästä monet pyrkivät karkaamaan. Karkaaminen sinänsä oli helppoa, mutta vapaana säilyminen oli vaikeampaa. Vallitseva passipakko aiheutti useita kiinnijoutumisia ja tuonteja leirille. Sadottain oli vankeja, jotka karkasivat ja pysyivät sillä tiellään, mutta ei ole vähäinen niidenkään luku, jotka joutuivat kiinni ja ammuttiin. Ampuminen »karkaamisyrityksestä» olikin yksi keino päästä epämiellyttävästä punikista. Sehän on Suomen tyypillisimpiä tappomenetelmiä.

Kenellä sattui olemaan rahaa, sen oli helpompi päästä karkaamaan. Vartijoiden joukossa oli kaikenlaisia afäärimiehiä ja kauppiaita, kuten olen koettanut edellisissä luvuissa kuvata. Niinpä oli passienkin kauppaajia. Oli suorastaan suurenmoisen huvittavaa syyskesällä, jolloin jo miehillä oli tuomiot niskassa, että vanki »pääsi» karkuun passilla ja papereilla varustettuna, jotka oli hankkinut vangin läheisin vartija, ja kuinka tämä samainen vartija »huomattuaan» linnun lentäneen pois, nosti helvetillisen metelin ja meni ilmoittamaan kansliaan että yksi vanki on karannut. Päästipä kerran eräs punikkiin rakastunut sairaanhoitajatarkin »sulhasensa» menemään.

Omituisin tapa oli »karata» kuolleen kirjoilla. Olen maininnut aikaisemmin, että kuolleet kasattiin käytäville ja siitä sitten kasarmin seinustalle. Minkäänlaista tarkastusta kuolleen suhteen ei toimitettu, irrotettiin vain rautalevystä tehty »prikka», jossa oli vangin numero, kuolleen takinpieluksesta (prikan piti rangaistuksen uhalla olla näkyvällä paikalla) ja vietiin kansliaan todistamaan kuolemaa. Olihan se kuolleen rinnuksista irrotettu. Mutta ennen sitä oli saattanut joku vanki, joka syystä tai toisesta halusi pysyä »kuolleena», vaihtanut oman prikkansa kuolleen kanssa ja hän joutui kuolleen kirjoihin ilman muuta.

Kun vankeja vietiin tuomittavaksi, oli helppo lykätä menoaan sanomalla, että hän on jo aikoja sitten kuollut, vaikka asianomainen oli saattanut todenteolla karata tai vaihtaa prikkaa kuolleen kanssa. Kun vankilan herrojen kirjanpidon mukaan viimeinen vanki oli huudettu tuomittavaksi, oli vielä kymmeniä vankeja kasarmissa. »Pora-Eero» (Kauppila) joutui ihmeisiinsä ja ärjyi, mitä miehiä te olette, kun ette ole koko leirin kirjoissa. Mutta asia oli siten, että nämä kaikki olivat »kuolleita», jotka täten nousivat kuolleista!

 

Leirielämästä yleensä.

Olen jo maininnut, että murjut olivat tupaten asuttuja. Ei siis ollut ihme, että vangit jo aamulla aikaisin kiiruhtivat ulkoilmaan.

Ulkona alkoivat »markkinat.» Siellä myytiin ja ostettiin. Pääasiallisesti tapahtui tavarain vaihto vankien kesken, mutta eksyi sinne vartijoitakin trokailemaan tupakoitaan ja voileipiään. Vankien kesken käytettiin melkein yksinomaan arvonmittana paperosseja. Riippui tavaran laadusta montako »pilliä» tai »holkkilaista» kaupassa tarvittiin. Vartijat luonnollisesti vaativat puhdasta rahaa, tai ehyitä vaatteita. Useimmilla vangeilla oli tietysti ollut jossakin määrin rahaa joutuessaan keväällä vangiksi ja olivat sen onnistuneet kätkemään alkupäivien rosvouksilta. Myöhemmin lähettivät omaiset ja tutut lisää, kun ei ollut tilaisuutta lähettää ruokaa. Näin ollen saattoi leirillä olla liikkeellä sievoisiakin summia, joita vartijat koettivat »tarvikkeillaan» saada ongituksi itselleen.

Jotkut vangeista olivat saaneet sellaisen päähänpiston, että eiköhän sitä voisi syödä ruohojakin, kun ne oikein perusteellisesti keittää. Kun ruoho keväällä alkoi orastaa, kokoilivat muutamat miehet ruohoja, varsinkin nokkosia ja »pakeissaan» (rautaisissa ruoka-astioissa) alkoivat keitellä omia »kalorioitaan.» Juhannuksen nurkilla oli omintakeinen keittäminen kukoistuksessaan ja roihu roihun vieressä loimusi, savuttuneiden ukkelien sekoitellessa tärkeän näköisinä pakkejaan. Toiset keittelivät talon raakoja soppia — »reuhkaa» — toiset teetä, joko oikeata tai »vankilateetä» ja olipa joku onnistunut saamaan muutaman perunankin. Polttoaineeksi käytettiin esimerkiksi kasarmi 24:ssä pihamaalla olevaa vanhaa riihirakennusta, eikä tietysti välitetty, että siitä kerran koituisi »hirmuinen prosessi.» Ja se prosessi tuli. Eräänä päivänä ilmestyi paikanpäälle johtaja Viljanen pamppuineen. Olimme juuri ruokajonossa, kun hän pamppuineen ryhtyi pieksämään vankeja ja potkimaan leiritulia hajalle. Ruoan jakelu lopetettiin heti ja se päivä saatiin olla ruoatta.

Vuoden loppupuolella annettiin vangeille oikeus saada vastaanottaa rahaa 5 markkaa kuukaudessa. Mitkä olivat perusteina tälle myönnytykselle, sitä en osaa arvioida, sillä leirillä ei ollut virallista kauppaa, eikä esim. postimerkkejä saanut ostaa muualta kuin »maanalaisesta» postikonttoorista. Vuoden 1919 alusta annettiin oikeus tuottaa tupakkaa, ja se lopetti monelta vartijalta trokaamismahdollisuudet.

Elämä vankien keskuudessa kului yleensä rauhallisesti. Vaikka tuntuisikin ymmärrettävältä, että sellaisissa oloissa ärtyneisyys ja pikaisuus olisi ollut ainaisena painajaisena, ei asia ole kuitenkaan siten. Kaikki pysyivät tyyninä, jopa ärsyttävän tyyninä eräiden lahtarien mielestä. Osaa vankeja vaivasi oikea välinpitämättömyys kaikkeen ympärillä tapahtuvaan elämään. Tämä välinpitämättömyys oli toisilla hyvin kummallistakin; oli näet miehiä, joita ei tahdottu saada millään keinolla puhdistamaan itseään. Tosin oli puhdistusvälineet puutteelliset, mutta oli kuitenkin käytettävissä vettä mielin määrin ja jo ennen juhannusta oli tilaisuus käydä saunassa. Siinä murjussa, jossa minä asuin, sain aikaan pakollisen saunassa käynnin, ja kun miehet pääsivät alkuun, ei enempiä kehoitteluja sitten tarvittukaan.

 

Harrastukset.

Kun oli kestetty kaikkein kamalin aika, touko–elokuun ajantaival, jona aikana useat tuhannet vankitoverit olivat kuolleet kuuliin, nälkään ja tauteihin ja kun oli ruvettu saamaan kotoa ruokaa, etteivät nälkäkuolemantapaukset enää olleet jokapäiväisiä, alkoivat leiriläisten keskuudessa käsityönäpertelyt. Henkiset harrastukset rajoittuivat pääasiassa salaa hankittujen kirjojen ja sanomalehtien lukemiseen, keskusteluihin ja yhteisiin illanviettoihin lausuntoineen ja puheineen. Kirjallisuutta ei valkoisessa vankilassa ollut.

Keväällä oli kullakin vangilla vaikeutena hankkia itselleen jonkinlainen ruoka-astia, sillä talon puolesta sellaisia ylellisyystavaroita ei ollut annettavana. Oli vain muutamia kivivateja kasarmia kohti ja ne eivät riittäneet. Lusikoita ei ollut ollenkaan ja siksipä alkoikin jokaiselle tulokkaalle ankara touhu valmistaa itselleen lusikka ilman työkaluja keskellä kuoleman kulkureittiä. Luonnollisesti olivat puukot ja veitset kiellettyjä, mutta lusikoita ilmestyi kaikesta huolimatta — ja puukkoja myös. Mainitsen tässä ohimennen, että ruoka-astioina käytettiin kaikenlaisia astioita muistuttavia esineitä, kuten kypäreitä, patruunalaatikoita, puisia kaukaloita aina klosettiastioita myöten.

Kun puukkoja ilmestyi, alkoi pian ilmestyä myöskin käsitöitä: kauhoja, kynävarsia, rasioita, tuohiteoksia, korulippaita, tarjottimia, paperiveitsejä, shakkinappuloita j. n. e. Käydessäni Kolmosen kasarmissa tapaamassa eristettyinä olevia tovereita, käydä naksutteli erään murjun seinällä kaksi puista seinäkelloa. Kellot olivat kuolemaan tuomittujen, Kustaa Kilpisen ja Katajasaaren tekemiä. Kellot olivat kokonaan puusta. Johtaja Lans tarjosi Katajasaarelle 600 markkaa kellosta, mutta K. ei ryhtynyt veljeilemään, vaan piti kellonsa itse.

Ajanoloon alkoi myöskin ilmestyä »markkinoille» metalli- ja luuteoksia: puukkoja, tikareita, sormuksia, rintaneuloja ja solkia ja muita koruteoksia. Jouhista ja hiuksista tehdyt kellonvitjat olivat myöskin hyvin yleisiä. Olipa joukossa piirustajia ja kuvanveistäjiäkin.

Käsitöiden tekeminen oli peräti vaikeata kun ei ollut työvälineitä, eikä oikeastaan raaka-aineitakaan. Murjut olivat pimeitä, sillä ainoina valolaitteina olivat päreet.

Kun vielä mainitsen erikoisesti allekirjoittanutta kiinnostaneen »kirjekuoritehtaan», olenkin maininnut tärkeimmät »teollisuushaarat.»

Jotkut tekivät kauppaa vartijoiden kanssa, mutta useimmat tekivät näpertelynsä »Hennalan muistoksi.» Puuteoksissa oli melkein poikkeuksetta sanat: »Muisto Hennalasta», mutta olipa sellaisiakin esineitä, joissa mainittiin millaisissa oloissa esine oli syntynyt, ja sellaisia, jotka ilmaisivat sen olevan muiston tovereilta. Vartijat olivat halukkaita ostamaan esineitä vangeilta pilkkahinnalla ja myymään Lahdessa monenkertaisella voitolla. Jotkut uskoivat vartijoille tavaroitaan myytäväksi, mutta ne tavallisesti menivät sen »siliän tien.»

Vain aniharvat tekivät muistiinpanoja ja harrastelivat kirjallisia tehtäviä. Mutta ne olivat sellaisia harrasteluja, että niistä ei oikeastaan naapurikaan tiennyt mitään. Monet selittivätkin, että kyllä nämä muistaa ilman päiväkirjaakin, niin helvetillisiä ovat kokemukset olleet. Minulla on ollut käytettävänäni pari muistikirjaa, joista toisessa on jokaiselle päivälle joku muistiinpano. Mutta ne muistiinpanot eivät oikeastaan puhu mitään. Ne kertovat vain mistä sinä päivänä kävi tuuli ja mitä saatiin syötäväksi.

 

Virallinen työnteko.

Työnjohtajana oli rakennusmestari Kaarlo Borg Lahdesta. Hän ei erikoisemmin intoillut valkoisuudellaan. B. järjesti kesällä toistakymmentä 10-miehistä työsakkia, joissa kussakin oli vanki »työnjohtajana» ja tälle annettiin kulkuoikeus leirillä sekä lupa kuljettaa mukanaan 10 vankia leirillä ja eräillä määrätyillä paikoilla leirin ulkopuolellakin. Borg ei luottanut valkoisiin veljiinsä, »ne varastavat kaikki, mitä hengestä on irti», selitti hän, ja kaipa hän omansa tunsi.

»Työnhaluisuus» ei luonnollisesti ollut suri, mutta liikuntamahdollisuus pitkin ja poikin leirialuetta ja tilaisuudet tehdä palveluksia itselleen ja tovereilleen, olivat houkuttimia, jotka aiheuttivat vankeja pyrkimään työsakkeihin.

Lisäksi oli leirillä verstaita suutareita, puuseppiä, metallimiehiä, räätäleitä y. m. varten. Tulokset minun luullakseni olivat verrattain niukkoja, mutta pitihän pakkotyölaitoksessa, joksi leirin nimi syksyllä muutettiin, teettää työtä, maksoi mitä maksoi.

Kesällä oli leirillä kaksi leipomoa, joissa kummassakin työskentelivät vangit. Toisessa tehtiin »risuaitaa» s. o. vankien leipää, toisessa vartijoiden leipää. Syksyllä yhdistettiin leipomot ja vangit ja vartijat saivat samaa leipää, »murikkaa», kuten sitä sanottiin. »Risuaitaa» leivotutti lahtelainen Weltheim ja vartijain leipomossa oli Leffren mestarina, lahtelainen hänkin.

 

Muuttoja leiriltä leirille.

Hennalassa vankina olleet naiset siirrettiin Hämeenlinnaan elok. 20 p:vän vaiheilla, mutta oli pari naista vielä myöhemminkin päävahdissa, joista toinen oli mainitsemani mielenvikainen tyttö ja toinen jonkun papin rouva, sanottiin.

Syksyllä vietiin miehiä sisämaassa oleville keskitysleireille maanviljelystöihin ja toisia tuotiin Kuopiosta Hennalaan. Seuraavana vuonna siirrettiin Viipurin vankileirin vangit Hennalaan ja samana vuonna Riihimäelle, jonne jo aikaisemmin oli siirretty osa Hennalan aikaisemmasta asujamistosta.

Syyskuun 9 p:nä toimitettiin koekirjoitus Saksaan lähtöä varten. Silloinen hallitus oli tehnyt jonkinlaisen sopimuksen Saksan hallituksen kanssa lähettää suomalaisia »sotavankeja» saksalaisiin kaivoksiin ja Saksasta piti tilalle säätämän jotakin pellonhöystettä vastalahjaksi.^[12*] Vain muutamia ilmoittautui halukkaiksi lähtemään ja puuha raukesi omaan mahdottomuuteensa. Leirillä aiheutti herrojen meininki kiivaita väittelyitä »halukkaiden» ja »haluttomien» välillä.

Syksyllä 1919 siirrettiin loput Hennalan »sotavangeista» toisille leireille, pääasiassa Riihimäelle.

Hennala oli elänyt kamalan historiansa.

 

Loppusanat.

»Historiallisesti» ei minulla ole lisättävää. Tuhannet kanssani todistavat, että olen pysynyt totuudessa kaikissa kohdin. Olen kertonut tapahtumat ja kokemukseni sellaisinaan. Arvostelun jätän lukijalle. Tila ei ole sallinut minun syventyä kenties hyvinkin tärkeiden asioiden laveampaan selittelyyn, vaikka selittelyni ei suinkaan olisi muuttanut tapahtuneita tosiasioita. Jotkut toverit kaivannevat mainitsematta jääneitä kauhutapauksia, mutta niiden kaikkien luetteleminen olisi vienyt liian paljon tämän teoksen tilasta ja toisekseen, minä luulen luetelleeni riittävän paljon sellaisia tapauksia, että ne antavat jotenkin tarkan kuvan kauhunpaivistä Hennalassa. Jos ne täyttävät sen vaatimuksen, niin olen tyytyväinen yritykseeni saadessani edes heikonkin kuvan syntymään valkoisen Suomen kauhuvuosien historiasta.

Olkoon tämä vaatimaton kirjoitukseni heikkona muistomerkkinä Hennalan korpiin sortuneille taistelu- ja työläistovereille.

Riku Rouanne.

 

---

 

Viipurin vankileiri

Viipurin vankileirille keskitettiin keväällä 1918 n. 8,000 vankia. Sittemmin vankileiriä tyhjennettiin, mutta vielä syyskuussa 1918 oli vankileirillä yli 2,500 vankia.

Olot Viipurin vankileirillä olivat ehkä monessa suhteessa vielä kurjemmat kuin usealla muulla leirillä. Viipurin vankileirin oloja kuvaa hyvin perusteellisesti eräät viralliset lausunnot, joita jouduttiin antamaan tästä vankilahelvetistä. Kesäkuun lopulla lähetettiin Viipurista sotaministeriöön m. m. seuraavanlainen kirjelmä:

»Suomen sotaministeriölle. Kasvavalla levottomuudella ovat laajat kansalaispiirit täällä, ja erittäinkin ne, jotka toimensa tai virka-asemansa vuoksi ovat olleet tilaisuudessa asiaan lähemmin perehtymään, seuranneet tilanteen kehittymistä tänne sijoitetussa sotavankileirissä. Kun tuo tilanne nyttemmin on muodostunut mitä vakavimmaksi, emme katso voivamme kauempaa odottaa asianomaisten alotetta epäkohtien poistamiseksi, vaan pidämme velvollisuutenamme virkamiehenä ja kansalaisena saattaa herra sotaministerin tietoon seuraavaa:

»Täällä säilytettyjen sotavankien suuri lukumäärä ja yleinen elintarpeiden vähyys, alussa myöskin jatkuvat sotatoimet ja taistelualueena juuri olleella seudulla vallinnut sekasorto ovat kaikki osaltaan vaikeuttaneet sotavankien hoidon järjestämistä tyydyttävälle kannalle. Kuitenkin on syystä toivottu että mainittujen vankien kohtalo päivä päivältä muodostuisi siedettävämmäksi ja että olot vankileirissä ainakin tähän mennessä olisi saatu sellaisiksi, ettei leirissä säilyttämisestä koituisi suoranaista vaaraa vankien hengelle ja terveydelle. Ettei niin ole tapahtunut, osottaa yksistään se tosiasia, että vankileiristä kuluvan kuun 12–22 päivän välisenä aikana on ollut pakko päästää pois yli 700 vankia, joista 202 vankileirin lääkärin lausunnon mukaan ovat olleet niin heikkoja, että kuolema muussa tapauksessa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ja aivan lähimmässä tulevaisuudessa olisi heidät tavannut. Useat vangeista ovat sitä paitsi käyneet jo siinä määrin heikoiksi, ettei heitä enää ole voitu vapauttaa ja senjälkeen jättää oman onnensa nojaan, vaan että on täytynyt siirtää heidät sairaalaan hoidettaviksi. Niinpä siirrettiin esim. kuluvan kuun 21 päivänä 30 sellaista vankia täällä olevaan Markovillan sotilassairaalaan. Näistä kolmestakymmenestä vangista kuoli seuraavana päivänä iltaan mennessä kolme ja eilisiltaan mennessä yhteensä kymmenen, ollen mainitun sairaalan alilääkäreitten tähän liitetyn todistuksen perusteella kuolemanaiheuttajana yksinomaan — nälkä. Ja huomattava on, ettei nyt kosketeltu asiantila ole vain satunnaista, sillä kerrottua vankien pakollista vapauttamista jatkuu edelleenkin. Niinikään ei edellä oleva tilasto läheskään tyydyttävästi kuvaa vallitsevaa kurjuutta, sillä tähän saakka on vangeista laskettu vapauteen ainoastaan sellaiset, jotka alustavan tutkinnon toimittaja aikoinaan oli ehdottanut vapautettavaksi. Vankileirissä joka päivä sattuvat, lääkärin lausunnon mukaan yleisestä heikkoudesta johtuvat, useat kuolemantapaukset puhuvat myös selvää kieltä.

»Kaikki edelläkerrottuun olotilaan johtaneet syyt ovat tuskin muitten kuin ammattimiesten löydettävissä. Melkoisella varmuudella voidaan kuitenkin päättää, että suurimpana tekijänä tässä suhteessa on ollut ravinnon vähyys ja kehnous. Mikäli meille on ilmoitettu, on annettujen ohjeiden mukaan sotavangeille ollut annettava, aikaisemmin 1,500 ja nykyisen 1,800 kaloriaa vastaava määrä ruokaa vankia ja päivää kohti. Tiedossamme ei ole, onko varsinaisessa vankileirissä ja miten säännöllisesti kontrolloitu jaetun ruoan kalorimäärää, mutta ovat edellämainitut Markovillan sotilassairaalan lääkärit laskeneet, kuten osottaa heidän antamansa, tähän myös liitetty todistus, että mainittuun sairaalaan tuotu ruoka, joka kahden tai kolmen viimeisen viikon aikana on tuotu vankileirin jakelupaikasta ja joka ainakaan ei olisi saanut olla niukempi ja heikompi kuin vangeille annettu, on sisältänyt ensimäisen neljän ja puolen viikon ajalla korkeintaan 550 kaloria^[13*] ja senjälkeen korkeintain 800 kaloria vankia ja päivää kohden. Edelläminitut lääkärit ovat samoin julkilausuneet pelkonsa, että se aika, jonka sotavankien on voitu olettaa kestävän heikkoakin ravintoa, on lopussa ja että ellei pikainen apu ole lähellä, joukkokuolemiset sotavankien keskuudessa ovat tästä lähtien odotettavissa.

»Ei liene epäilystäkään siitä, että kerrottu tilanne sellaisenaan on mitä valitettavin. Mutta yhäkin vakavammaksi muuttuu asia sen kautta, että sotavankien joukossa täällä edelleenkin on sellaisia, jotka lainkaan eivät ole olleet kapinassa osallisina, vaan ilmeisesti erehdyksessä tulleet vangituiksi, sekä sitäpaitsi erittäin paljon sellaisia, jotka ovat joutuneet kapinallisten riveihin sellaisten olosuhteiden vallitessa, ettei heitä voimassa olevan lain mukaan voida siitä rangaistukseen tuomita. Kuten tunnettua, ei annetun ankaran määräyksen mukaan ketään alustavassa tutkinnossa vapautettavaksi ehdotettua, olipa hänen syyttömyytensä miten ilmeinen tahansa, ole lupa vapauttaa, ennenkuin asianomaisen suojeluskunnan esikunta on antanut hänestä asianmukaisen lausuntonsa ja tutkintoasiain ylipäällikkö kussakin eri tapauksessa vapauttamiseen suostunut. Kun määrättyä muotoa olivat kyselykaavakkeet vasta toisen, myöhemmän tutkinnon jälkeen lähetetyt suojeluskunnille, joilta niiden täyttäminen luonnollisestikin vaatii pitemmän ajan, on asiantila ainakin täällä aiheuttanut sen, että tuollaisia säännönmukaisia vapauttamisia ei toistaiseksi liene tapahtunut vielä ainoatakaan. Vielä sanotusta määräyksestä johtunutta valitettavaa asiantilaa valaiskoon sekin, että ylempänäkerrotuista kuluvan kuun 12–22 päivän välisenä aikana vapautetuista vangeista 67 on ollut alle 16 vuotiaita ja sitäpaitsi huomattava määrä vanhuksia ja naisia, vieläpä 8 mielisairastakin.

»Allekirjoittaneilta ei ole jäänyt varteenottamatta, että sotavankeja vapautettaessa on, varsinkin alkuaikoina, varsinaisten sotatoimien tauottuakin, ollut varovasti meneteltävä, mutta katsomme, ettei ainakaan edellisessä kosketeltu, käytännössä perin hankala ja paljon aikaa kysyvä vapauttamismenettely kauempaa ole puolustettavissa, koska aseellinen valta kaikkialla maassa jo vakavasti on hallituksen sotajoukkojen ja aseistettujen suojeluskuntien käsissä sekä epäluotettavien ainesten liikehtiminen sen ynnä matkustuksen säännöstelyn vuoksi mahdotonta, jonka ohessa tähänastinenkin sotavankeus siinä määrässä on sekä henkisesti että ruumiillisesti lannistanut vangit, ettei voi ajatella yhteiskuntaa toistaiseksi heidän puoleltaan uhkaavan minkäänlaisen vaaran. Sanotun määräyksen viipymätön poistaminen ei epäilyttäne senkään vuoksi, että alustavan tutkinnon toimittaminen kauttaaltaan on lakimiesten huolena.

»Edelläsanottuun viitaten ja vielä huomauttaen vakavan mielipiteemme olevan, ettei maan arvo salli tässä kirjoituksessa kosketellun asiantilan jatkuvan ja että asialla on mitä laajin sosialinen kantavuus, rohkenemme me allekirjoittaneet luottaa siihen, että herra sotaministeri määrää viipymättä turvauduttavaksi kaikkiin käytettävissä oleviin keinoihin puheenaolevien epäkohtien pikaiseksi poistamiseksi. Tällaisistä keinoista ensimäisinä esitämme, että kaikki alustavassa tutkimuksessa vapautettaviksi ehdotetut heti toistaiseksi vapautetaan ja että täkäläiselle vankileirille tahi toiselle jo aivan ensi tilassa toimitetaan riittävästi ravintoaineita. Viipurissa 25 päivänä kesäkuuta 1918.

»A. Hacksell, varatuomari v. t. komendantti; Johannes Carpen, filosofian maisteri, komendanttiviraston sihteeri; Aarne Pajunen, tutkintotuomari komendantin virastossa; Lauri Metsälampi, tutkintotuomari komendantin virastosta; Väinö Helenius, insin. ap. komendantti; Eemeli Korpivaara, ent. hovioikeuden asessori, komendantin tiedusteluosaston sihteeri. Edellisiin yhtyy: K. N. Rantakari, komendantti.

Tähän liittyvä lääkärintodistus on seuraava:

»Että Viipurin keskuskasarmin vankileiriltä Markovillaan t. k. 21 p:nä siirrettyjen 30 sotavangin ravitsemistila oli sellainen, että kaikista virvoittamisyrityksistä huolimatta jo kolme t. k. 22 päivänä on kuollut, ollen heidän kuolemansa katsottava yksinomaan nälän aiheuttamaksi, saamme täten todistaa. Viran puolesta: Martti Mustakallio, Markovillan sotilassairaalan alilääkäri. Ragnar Vallin, Markovillan sotilassairaalan alilääkäri. Viipurissa 23 p:nä kesäkuuta 1918.» (Sinetti)

Edelleen toisessa samojen lääkärien antamassa todistuksessa sanotaan:

»Todistamme täten, että toimittamaimme laskelmien mukaan on täällä säilytetyille sairaille sotavangeille toimitetun ravinnon kaloripitoisuus ollut, ensimäisten neljän ja puolen viikon aikana, korkeintaan 550 kaloria ja senjälkeen korkeintaan 800 kaloria vankia ja päivää kohden. Samalla julkilausumille vakaumuksemme, että se aika, jonka sotavankien on voitu olettaa kestävän heikkoakin ravintoa alkaa ehdottomasti olla umpeenkulunut ja että senvuoksi, ellei tehokas apu ole lähellä, lähimmässä tulevaisuudessa voi odottaa joukkokuolemisia vankien keskuudessa.

»Viipurissa Markovillan sotilassairaalassa 25 p. kesäkuuta 1918. Martti Mustakallio, Markovillan sotilassairaalan alilääkäri. Ragnar Vallin, Markovillan sotilassairaalan alilääkäri. H. Männistö, alilääkäri Markovillan sotilassairaalassa. (Sinetti)

»Jäljennöksen oikeiksi todistavat: Aarne Pajunen, Eemeli Korpivaara.»

Edellä olevissa virallisissa lausunnoissa paljastuu Viipurin vankileirikurjuus kaikessa alastomuudessaan. Ja lausunnot ovat porvarien laatimia, joten niitä ei suinkaan voi syyttää liioitelluiksi. Mutta lausunnoista paljastuu totuus vain osittain. Vangeille annettu ravinto on useassa tapauksessa vastannut ainoastaan 466 kaloria, mikä sekin paljastuu vankileirin ylilääkäri Bax Björnsteinin virallisesta lausunnosta. Neitsytniemen sairaalaan otetuilla vangeilla on ravinto vaihdellut 840–930 kalorian välillä.

On luonnollista, että nälän lisäksi olivat Viipurin vankileirin asukkaiden osana kaikki muutkin kiroukset, jotka vankileireillä asetettiin »punikkien» kannettaviksi. Virallisten tietojen mukaan oli vankileirillä syyskuun 20 päivään mennessä kuollut 323 vankia yksinomaan nälkään ja sen aiheuttamaan kurjuuteen ja nääntymykseen.

Mutta kaikesta huolimatta ei vankeja saatu kokonaan masennettua. Kun myöhemmin oloja saatiin hiukankin järjestykseen, osottivat vangit olevansa tiedonhaluisia. Kaikenlaisia valistusrientoja syntyi vankien keskuudessa. Oheen liitetystä kuvasta selvenee, että vangit tähtäsivät tulevaisuuteen. He luottivat, että vielä valoisammat ajat koittavat heille ja koko työväenluokalle. Tämä toivo on pitänyt heissä tarmoa yllä. Siihen luottaen ovat he olleet valmiit liittymään luokkataisteluarmeijaan uudelleen heti vankilasta päästyäänkin. Sellaisia ovat punikit, sellaisia ovat todelliset bolshevikit.

Nimimerkkiä »Dolco» käyttävä Viipurin vankileirin kauhut läpikäynyt toveri on tätä teosta varten kirjoittanut seuraavan sangen valaisevan kuvauksen:

Nälän seuraukset vankileirillä alkoivat näkyä hirvittävänä, kun eräänä päivänä kaksikymmentäkolme miestä kannettiin pois elävien joukosta ja sangen usein tavattiin vieruskaveri aamulla viimeisen kerran nukahtaneeksi. Pahempaakin kuoleman satoa aavistettiin, kun touko- ja kesäkuun vaihteessa saatiin kerran olla kokonainen viikko leivänmurua näkemättä. Yksityisesti, muurin toiselta puolelta leivän hankkiminen, jos sellaiseen olisi jolloinkin ollut mahdollisuutta, oli ampumisen uhalla kielletty. Muuten ampumisen uhka oli esillä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.

Elokuun alussa järjestivät vallanpitäjät vankilaan työpajoja joihin sijoitetut ammattimiehet pääsivät ruokasuhteessa vähän parempaan tilanteeseen. He voivat ulkoakin hankkia yhtä ja toista suuhun pantavaa ja siten jo kykenivät terveydekseen jonkun verran tekemään työtäkin. Työnjohtajaksi osui eräs Leino-niminen, puolihöhlä entinen »liikemies.» Kun häntä aina muistettiin kehuskella eteväksi mieheksi sekä tituloitiin »herra johtajaksi», niin se naula veti. Niinpä herra johtaja L. ei pitänyt vartijaa työpajassa, vaan antoi kaiken sisäisen hoidon miesten valitseman »punikkivanhimman» huostaan. Niin saatiin työpajoissa keitellä puurot sekä kahvit, sikäli kuin keittoaineita hankittiin.

Vankilan päällikkönä oli alussa eräs rappeutunut renttu, muistaakseni Nikander nimeltään, mutta tämä »johtaja» ei kauaa kelvannut omilleenkaan. Sitten tuli johtajaksi eräs sotilasherra, josta toki ei ollut vangeille mitään haittaa, ei hyvää eikä pahaa. Apulaisjohtajana oli eräs »opettaja» Savolainen. Hän tuli rintaman mukana pohjoisesta. Tämä »nuorison kasvattaja» oli alussa mitä kiihkein lahtari. Aina hänellä oli vartijoille valmiina komentosana: »Ampukaa, elleivät punikit muuten pysy järjestyksessä.» Liikanimeltään oli tämä herra »kukkopoika» ja se hänelle hyvin sopi. — Sama herra on nykyään kansakoulun opettajana Kotkassa!

Laitoksen vahtimestari oli eräs Vilkman, entisestään tuttu kelju urakoitsija, entinen muurarin »hanslankari» Artjärveltä. Eipä ihme, että eräs esikaupungin kasvatti hulluksi tekeydyttyään kerran osoitti vahtimestarille likakaivon vetopiippua ja kysyi: »Jos sinä olet oikea artjärveläinen muurarin hanslankari niin sanopa montako tiiliä tuohon piippuun on muurattu?» Tulkoon vielä mainituksi, että vartijasakki, perin harvoin poikkeuksin, oli kerätty kaikista hylkiöistä ja hyönteisistä, sellaisista, jotka eivät ole milloinkaan kyenneet rehellisellä työllä ja toimella itseään elättämään. Mutta sellainen hyvin sopi sen ajan komentoon ja oloihin.

Syksyllä 1918 eri paikoissa »laillisesti» kuolemaan tuomittujen joukko siirrettiin Suomenlinnasta ensin Lahteen siitä syystä, ettei Suomenlinnassa ollut enää pyöveleitä. Sikäli kuin kuolemantuomiot saivat lopullisen vahvistuksen, telotettiin tästä joukosta Lahdessa muistaakseni 8 miestä. Mutta Lahdessakin kieltäytyivät pyövelit moista työtä jatkamasta ja niin tuotiin kuolemaa odottava joukko Viipuriin juuri samoihin aikoihin, kuin Saksassa alkoi keisarivallan kumous. Samassa tapettavien joukossa oli oululainen sanomalehtimies, Porin rintaman päällikkö, Hannes Uksila. Tämän kirjoittaja, elinkautisten murjun asukas, pääsi Hannes Uksilan sekä muiden tuttavien kuolemaantuomittujen kanssa kosketukseen. Lyhyet tapaamisen hetket olivat sangen virkistäviä, vaikkakin niistä koitui H. Uksilalle ikävyyttä. Eräs vartija Linden, liikanimeltään pyöveli, hoksasi meidän sanomalehtivaihdon ja alkoi siitä ärhentää Uksilalle. Tämä pyöveli meni niin pitkälle, että ojensi pistoolinsa Uksilaa kohti ja kun se onneksi ei sillä kertaa lauennut, niin siitä suuttuneena hän laukasi panoksen kattoon. Uksila sai tuosta »vesikoppia» ja sairastui siellä pahasti. Töin tuskin, äänenkäheyden vuoksi, hän sai sanotuksi tämän kirjoittajalle »Näkemiin», kun »kuoleman joukkoa» taas lähdettiin käsikytkimissä kuljettamaan takasin Suomenlinnaan. Mutta toki emme turhaan sanoneet »Näkemiin.» Entistään ehompi oli jälleennäkemisen ilomme taas kesällä 1920 Lappeenrannan »vanhassa helvetissä.»

Viipurin sotilasvarastoihin jäi venäläisiltä paljon kaikenlaista arvokasta tavaraa. Se oli »sotasaalista» ja sellaisenaan olisi kaikki ollut valtiolle kuuluvaa. Mutta ennenkuin varastoja ehdittiin valtion viranomaisten taholta luetteloida — jos niitä laisinkaan luetteloitiin — »käveli» kaikki käypä tavara valkorosvojen mukana. Iljettävää oli moinen rosvoaminen, semminkin kuin se kauttaaltaan oli niin julkista. Meidän kesken sitä nimitettiin besorkkaamiseksi, sillä tuo sanonta ei tuntunut niin »ruovilta» kuin varastaminen, tahi rosvoaminen. Yksi kouraantuntuva esimerkki mainittakoon.

Eräs »johtaja» löysi kasarmin alueelta kallisarvoisen sähködynamon. Hän teetti vangeilla vahvan puulaatikon ja pakkautti dynamon siihen. Raskasta esinettä käsitellessä täytyi olla joukko miehiä työssä. Ja sitten se raskas pakkalaatikko hävisi paikalta.

Parin vuoden kuluttua edelläkerrotusta, yriteltiin Viipurissa asetella syytteeseen joitakin sotasaalisrosvoja. Siinä tuli esille myös edellä kerrottu dynamo, joka oli kulkenut entisen vankilaherran talon kellariin. Kuulusteltiin entistä johtajaherraa ja kuulusteltiin toisiakin herroja, mutta katsottiin, ettei voida pitemmälle mennä. Asia näyttäytyi sellaiselta, että liian suuri joukko viipurilaisia valkorosvoja olisi tullut ilmi, jos syvemmälti olisi pengottu asioita. Sksipä, »koska kuulusteluissa ei mitään erikoisempaa todistettavasti ilmennyt», asiat saivat peittyä villasella ja kaikki rosvot saivat pitää saaliinsa.

Vuoden 1918 lopussa, ensimäisissä »armonpaloissa», vapautui suuri joukko Viipurin linnan asukkaita mutta aika suuri oli vielä »raskaan sarjan» miesjoukko, joka 1919 keväällä siirrettiin Lahteen, n.s. Hennalan helvettiin. Jo talvella oli Hennalan asukkaat siirretty Riihimäelle. Lahdessa vietettiin kesä ja sitten Mannerheimin »armonpalan» tultua, syksyllä 1919, saatiin siirtyä Riihimäelle. Saman vuoden lopussa kävivät Riihimäellä sosialidemokraattiset, maalaisliittolaiset sekä nuorsuomalaiset edustajaherrat »tiedustelemassa meidän, punikkien, mielipiteitä» tekeillä olevan armahduslain perusteluiksi! Ja niin armahduksen »tipra» taas tuli 1920 alkupuolella. Mutta »raskassarja» jäi edelleen sinne, siirtyäkseen yhä »linnasta linnahan.» Niin päättyi Viipuristakin lähteneiden linnamatka viidenteen majailupaikkaan, kuuluisaan Tammisaareen. Kesällä 1921 tulleen armahduslain nojalla sieltä yksi ja toinen on vähin erin vapautunut, mutta eivät vielä kaikki ole vapaudessa.

 

 

---

 

Muistelma Turun vankileiriltä

Olimme Turun itäisellä asemalla halkovaunuja purkamassa. Halkosahan vieressä olevan tehtaan torvi soitti ruokatunnille. Työläiset, joista suurin osa oli naisia, tulivat ulos, mutta osa jäi tehtaalle. Ikkunoilla istuen söivät he eväitään. Nähtyään meidät vangit alkoivat he laulaa »Kansainvälistä.» Lauloivat ja söivät, joskus huudellen rohkaisevia sanoja meille, ettemme sortuisi piikkilanka-aitojen sisäpuolella olevien kivimuurien sisään, vaan jaksaisimme odottaa vapauden päivää, joka varmaan oli kerran koittava.

Oli jo syksy. Sataa tihutteli hienoa vihmaa. Mutta ulkona oli sittenkin parempi olla kuin ummehtuneessa murjussa.

Joku maanviljelijä oli kaivanut perunoita läjille pienellä peltotilkullaan, joka sijaitsi halkotarhan ja mainitun tehtaan välillä. Koko aamun olin hautonut ajatusta miten voisin saada perunoita edes yhden »pakillisen.» Työni lomassa olin koettanut käydä sielläpäin. Kokeilin kuinka kauaksi vartijat ja vahdissa olevat sotamiehet päästävät. Vartija ehkä olisi päästänytkin edemmäksi, mutta sotamiehet, jotka olivat Suomen ruotsalaisia eivätkä osanneet suomea, eivät laskeneet. Monasti täytyi heidän huutaa »stop» ja kohottaa kivääriään ennenkuin uskoin, että he tarkottavat täyttä totta.

Ikkunalla istuskelevat naiset olivat tämän myös huomanneet ja pari heistä tuli pellolle. He ottivat esiliinaansa perunoita, aikoen tuoda minulle. Sotamies kohotti taas kiväärinsä. Odotin perunain tuojia. Vartijakin saapui paikalle, kehottaen minua palaamaan työhöni. En kuitenkan totellut häntä. Perunain mieliteko oli suurempi kuin hänen uhkauksensa. Oli enää vain muutama metri minun ja perunoita tuovien naisten välillä. Silloin vartija ojensi browninkinsa, pysäytti naisetkin ja kysyi kenen perunat ovat ja onko naisilla oikeutta niihin.

— Ei nämä meidän ole, mutta kukaan ei voi kieltää näin vähäistä määrää, kun näkee kuinka mielellään vangit niitä haluavat, vastaa eräs naisista.

Vartija ei kerinnyt vastaamaan siihen mitään, kun maanviljelijä itse saapui hevosineen pellolle ja antoi luvan ottaa perunat.

Vartijan käskystä pudottivat naiset perunat maahan ja vasta siitä sain ne poimia itselleni. Pakkiin ei mahtunut paljoa. Loput laitoin »ryssän puseroni» sisään. Nyt odottelin iltaa päästäkseni nauttimaan aarteestani.

Olisin mielelläni antanut toisillekin vangeille osan, mutta vartija ei antanut sitä tehdä. Työstä tultuamme pidettiin numerohuuto. Odottelin hyvätuulisena. Ajattelin lämpöisiä perunoita illalliseksi.

— 734!

— Täällä, vastasin minä.

— Päävahtiin, mars!

Korvani alkoivat soida. En oikein uskonut mitä kuulin, mutta tottelin vaistomaisesti. Pieni vääräsäärinen, ilkeännäköinen vääpeli tuli kansliasta ja hänen jälessään vartija avainnippu kädessään. Vartija saattoi minut päävahtiin, pysähtyi kellarin suulle, vilkasi minua ja sanoi: »Neljä päivää karhunkoppia tottelemattomuudesta ja lukuisista karkausyrityksistä.»

En sanonut sanaakaan. Se ei olisi auttanut asiaa. Astelin hammasta purren niljakkaisia rappusia alas kellariin.

Raskas ovi sulkeutui jälkeeni. Olin pimeässä. En eroittanut muuta kuin heikon harmaan kajastuksen jostain katon rajasta. Seisoin pitkän aikaa liikkumatta — kuuntelin. Kuulin kun vesipisarat putoilivat. Laskin niitä itsekseni hiljaa, 732, 733, 734 — sehän oli minun numeroni. Lausuin sen ääneen. Naurahdin ja vastasin: »Täällä!» »Täällä!» huusin lujempaa ja sitten nauroin omille mielikuvilleni.

Jalkojani alkoi väsyttää. Muistin perunat povessani. Nekin painoivat. Vetäsin puseron nuoran vetosolmun auki. Perunat putosivat lattialle, hypellen ja kieriskellen sinne tänne, kunnes taas oli hiljaista. Huokasin syvään. Aloin tähystellä ympäristöäni. Aloin hämärästi eroittaa seiniä ja lattiasta sen osan, mihin valo hämärästi lankesi. Koetin eroittaa jonkintapaista lavitsaa, mutta sitä ei ollut.

Lattia oli kostean niljan peitossa. Ei voinut siihenkään istua. Koetin seinää kädelläni. Sekin oli kostea, hikihelmillä koristettu. Jokainen paikka oli kylmä ja märkä. Kylmänväristys kulki yli selkäni, kun vettä tipahti paljaalle niskalleni. Korjasin vaatteitani tiiviimmin ympärilleni. Onneksi olin aamulla kietonut jalkaini ympärille puhtaat rätit, joten jalat olivat säilyneet kuivina koko päivän eikä lattian kosteus päässyt puolentoistatuumaisen puuanturan läpi. Vedin lippalakin niin syvälle päähäni kuin suinkin. Kädet nyrkissä kainalojen alla, käsivarret ristissä rinnan yli kyyristyin seinän viereen kantapäilläni istuen.

Suljin silmäni ja ajattelin asemaani. Olin kuullut, että moni on jäykistynyt näissä epäterveellisissä komeroissa kylmyydestä. Tulisikohan se minunkin osalleni? Aivot askartelivat näissä pelokkaissa mietteissä kauan.

Säpsähdin. Kuka se oli? Joku napsautti sormellaan päähäni. En välittänyt — toistakoon sen, ajattelin. Kuuntelin, odotin, ei kuulunut mitään. Vesi vain tippui katosta entisessä tahdissaan. Nostin viimein pääni ylös, aukasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Tunnustin päätäni. Suuri vesipisarahan se vain oli katosta tipahtanut. Ei kukaan ollut minuun kajonnut.

Jalkojani pisteli kuin neuloilla. Luonnottomassa asennossa olivat ne puuttuneet. Siksi lähdin kävelemään. Nostin kädet eteeni, etten seinään törmäisi. Mitähän se oli! Puuanturan alla murskaantui jotain pehmeää — niin, perunahan se oli.

Nälkä alkoi vaivata. Etsin jalallani toista perunaa. Löysinkin, pyyhkäsin ensin housunlahkeeseen enempää likaa pois, sitten puserooni. Hampain yritin vielä raapia kuoria pois ja sitten söin sen. Etsin toisenkin perunan. Se oli suurempi.

Lopetettuani ateriani, kävelin edestakasin pimeässä. Lämmittyäni siten, kyykistyin taas entiseen asentoon — lepäämään.

Hannes Mäki.

 

---

 

Hämeenlinnan vankileiri

Surullisia lehtiä voidaan kirjoittaa Hämeenlinnan vankileiristä, jossa säilytettiin sekä mies- että naisvankeja. Lähes 10,000 punikkia sai viettää siellä mitä synkimmät ajat. Vielä syyskuun 15 p:nä, jolloin jo kuulustelujen ja tuomioiden perusteella oli laskettu paljon vankeja pois, oli virallisten tietojen mukaan Hämeenlinnan vankileirillä miehiä 1,894 ja naisia 82, eli yhteensä 1,976. Näistä oli tällöin sairaalassa 262 vankia.

Olosuhteet olivat yleensä samantapaiset kuin muillakin vankileireillä. Sama kurjuus ja hätä vallitsi Hämeenlinnan vankileirin piikkilanka-aitauksen ja muurien sisäpuolella, kuin muissakin vankilahelveteissä. Päivästä päivään kävi nälkä yhä kovemmaksi ja vaati uhrin toisensa jälkeen. Varsin kuvaava on erään vangin vaimolleen lähettämä kirje, joka on päivätty 11 p. lokakuuta 1918. Kirje on siis ajalta, jolloin vankileirioloja oli »vakiinnutettu» ja jolloin yleisen mielipiteen painostuksesta oli tehty niitä ja näitä parannuksia. Mainittu vanki kirjoittaa:

»Elämä täällä siitä lähtien, kun ruokapakettien tuonti lakkautettiin on alkanut kammottaa, sillä ruoka on tavattoman huonoa ja sitäkin on saanut kovin vähän, varsinkin ne, jotka eivät ole onnistuneet pääsemään töihin. Ruoka-annoksemme on ollut pieni pala leipää ja ¹⁄₃ silliä aamulla ja kuivatuista juuriksista ja hapankaalista keitettyä soppaa, johon höysteeksi on pantu jonkun verran joko lihaa, joka usein on pilaantunutta, tai suolattua ja toisinaan myös pilaantunutta turskaa päivälliseksi. Päivällisannokseen kuuluu vielä 3–4 suupalan suuruinen leipäannos ja ¹⁄₃ silliä ja 3 kertaa viikossa 25 gr. voita. Tässä on työssäkäymättömien ruoka. Työssäkäyvät saavat vielä illalliseksi joko soppa-annoksen ja pienen murikan tai sillinpalan ja murikan. Mutta työhön pääsyn mahdollisuutta ei ole kuin puolella vankimäärästä.

— — — —

»Kyllä se kesäinen näytelmä oli kamalaa. Tuskin ihmiskieli kykenee sitä kaikkea kertomaan. Ajatteles, että kuolleita ajettiin kahdella hevosella lakkaamatta, mutta sittenkään ei ehditty tarpeeksi hautaan kuljettaa, vaan karttui niitä ruumishuoneen suuria pinoja. Haisemisen ehkäisemiseksi täytyi kylvää kalkkia kerrosten väliin. Iltaisin löytyi ruumiita pitkin nurkkia ulkosalta. Vangit olivat tuskissaan etsineet rauhallisempia paikkoja, joihin olivat kaikessa rauhassa nukahtaneet mitä erilaisimpiin asentoihin.

»Kyllä täällä tottuu näkemään mitä järkyttävimpiä tapauksia. Eilen esim. oli yksi sellainen. Eräs pitkällisestä nälästä kuihtunut vanki sai pyörtymyskohtauksen ja kaatui tunnotonna maahan. Tunnotonna hänet kannettiin sisään, jossa hän tuntoihin tulematta uikutti: 'Antakaa leipää', vieden tuon tuostakin kättään suutansa kohti. Kun käsi oli tyhjä, tuntui ikäänkuin hän olisi vihasta murissut sekä uikutti uudestaan 'antakaa leipää!' Tuntoihin tulematta tämäkin toveri vietiin sairaalaan, jossa kuolema lienee hänet vapauttanut kärsimyksistään.

— — — —

»Sanomalehtiä täällä kaipaisi kovasti, mutta niiden tuonti on luvatonta.»

Noin kirjoittaa mainittu vanki ja kieltämättä hän olisi kirjoittanut enemmänkin, jos ei olisi ollut pelkoa, että kirje joutuu pyöveleiden huostaan.

Sairaustapaukset olivat sangen yleisiä. Vankileirillä sanotaan olleen 850 isorokkotapausta.

Valtiollisten vankien kohtelua koskevan välikysymyksen aiheuttamassa keskustelussa eduskunnassa toukok. 1 p:nä 1919 esitettiin useita epäkohtia Hämeenlinnankin vankileiriltä. Tällöin esitettiin m. m. virallisia raportteja, joita ei suinkaan voida pitää liioiteltuina.

Raportissa Hämeenlinnan vankileiriltä 30 p. kesäk. 1918 ilmoitetaan m. m.: »Kurjuus kasvamistaan kasvaa. Pian lääkärit ja sairaanhoitajattaret eivät jaksa sitä nähdä, toinen toisensa jälkeen he eroavat eikä maksamalla suuriakaan palkkoja voida saada uusia. Sairashuoneella on 1,300 sairasta, poliklinikkaan otetaan vastaan 500 heikointa päivässä. Ruoka on niin huonoa, ettei sillä elä, siitä suuri kuolevaisuus. Kaloriamäärä oli tavallisesti 750, vaikka sitä määrää vähän korotettaisiin, ei se riitä,^[14*] sillä vangit ovat niin nälkiintyneet ja lisäksi tulee ottaa huomioon muut epäkohdat. Omaiset koettavat lähettää ruokaa nälkäkuoleman estämiseksi, mutta senkin ovat kieltäneet. Jollette anna parannuksia, niin kuinka kauan voitte tehdä tätä niin toivottomalta näyttävää työtä.»

Seuraavasta raportista ilmenee minkätähden vankilaviranomaiset kielsivät ruoan lähettämisen ulkoapäin. Raportissa 23 p. heinäk. sanotaan: »On kielletty minulle uskottuun leiriin ruoan ynnä muiden lähettäminen, koska vangit saavat tarpeeksi hyvää ruokaa, paremmin kuin kunnon kansalaiset.»

Hämeenlinnan vankileirillä tapahtuneet virkailijain huijaukset tulivat kuuluisiksi. Nostettiinpa oikeusjuttukin heitä vastaan ja tällöin paljastui kaameita tosiasioita. Vangit olivat esitettyjen todistusten mukaan joutuneet säälimättömien vartijain ja »tirehtöörien» kynittäviksi. Eräs todistaja oli vankileirin makasiinissa käydessään nähnyt suuren laatikollisen kelloja ja ottanut yhden sellaisen perineen, koska apulaispäällikkö E. Kiianlinna oli antanut siihen luvan, sanoen: »Täältä ne ovat niitä saaneet.»

Vankien vaatteet olivat joutuneet myös valkoisten ryövärien saaliiksi. Eräät vankilaviranomaiset olivat myyneet vangeilta ryövättyjä ja vankileirillä kuolleiden punikkien vaatteita lumppuina eräälle myllymäkeläiselle lumppujen ostajalle, joka vedätti niitä vankileiriltä 6 kuormallista.

Valkoisten virkailijain kähvellyksistä mainittakoon m. m., että esille tulleessa oikeusjutussa oli eräs konttorissa työskennellyt nainen selittänyt toimineensa pakettien avaajana heinäkuun aikana ja oli tällöin vangeille lähetetyissä paketeissa tullut rahaa keskimäärin 50 mk. päivässä. Nämä rahat annettiin tirehtöörille ja menivät sitä tietä menojaan. Tirehtööri oli ottanut vankien paketeista ruokaakin.

Kun sittemmin vankileiri, joka oli muutettu Hämeenlinnan »pakkotyölaitokseksi», hävitettiin, siirrettiin naisvangit Hämeenlinnan kuritushuoneeseen. Täällä joutuivat poliittiset naisvangit, joiden joukossa oli ent. sos. dem. puolueen naisedustajiakin, täydellisesti tavallisten rikosvankien asemaan, eivätkä saaneet nauttia edes sitä ruokaa, mikä heille ulkoapäin lähetettiin.

Hämeenlinnan vankileiri on jättänyt siellä olijoihin poislähtemättömän muiston. Mutta se on samalla antanut monta opetusta. Nämä opetukset säilyvät mielissä ja terästävät siellä viruneita punikkeja työskentelemään työväenluokan puolesta.

 

 

---

 

Oikeuslaitos luokkakoston välikappaleena

Valtiorikosoikeuksien luonne.

Kun kenttäoikeuksien summittain jakelemat pikatuomiot viimein useita viikkoja sotatoimien jälkeen alkoivat synnyttää vastustusta eräissä porvarillisissakin piireissä, lopetettiin vähitellen punaisten kaameat telotukset metsissä ja sorakuopilla ja siirryttiin muodollisesti laillisuuden uomiin. Kenttäoikeuksien tilalle perustettiin surullisenkuuluisat valtiorikosoikeudet ja niissä ruvettiin jakamaan »oikeutta» oikein lain kirjaimen mukaisesti. Mutta näiden »oikeus»-laitosten tuomiot eivät olleet sen perusteellisempia eikä harkitumpia, kuin kenttäoikeuksienkaan. Kuolemantuomiot tosin vähenivät, mutta valtiorikosoikeuksien langettamat kuritushuonetuomiot olivat yhtä summittaiset, kuin kenttäoikeuksien kuolemantuomiot.

Suomen silloiset lait eivät tunteneet minkäänlaisia »valtiorikosoikeuksia.» Havaittiin myös, että lakien mukaan ei kymmeniin tuhansiin nousevaa vankimäärää keritä vuosikausiin tuomitsemaan. Mutta vapaaksikaan ei noita »roistoja» haluttu laskea. Taantumukselliset oikeistolehdet kehoittivat sentähden rikoslain sivuuttamiseen ja puolustivat »kapinavankien» jättämistä erikoisten sotaoikeuksien tuomittaviksi, »koska oli katsottava tosiasioita silmiin eikä sallittava lakipykälien soaista katsetta.» — Ja kuitenkin selitti valkoinen hallitus taistelleensa lain ja järjestyksen palauttamisen puolesta!

»Kapinallisten» tuomitsemiskysymyksessä oli merkillinen Helsingin lakimiesten kanta. Eräs taantumuksellinen lehti kirjoitti keväällä helsinkiläisten lakimiesten suhtaantumisesta punavankeihin seuraavaa: »Parissa pääkaupungin yksityisessä neuvottelukokouksessa ovat täkäläiset lakimiehet olleet yksimielisiä siitä, että kapinoitsijoita ei voida tutkia eikä tuomita vallitsevan lain mukaisesti sekä lausuneet toivomuksenaan, että ylipäällikkö hänelle annetun vallan perusteella ja koska maata ei voi lain edellyttämillä keinoilla rauhottaa, määräisi asetettavaksi sotaoikeuksia sekä samalla määrittelisi ne perusteet, joiden mukaan syylliset näissä oikeuksissa olisivat tuomittavat.»

Että suunnitellut poikkeukselliset, Suomen oikeuslaitokselle tähän asti tuntemattomat, tuomioistuimet saataisiin näyttämään »laillisilta», pantiin porvarillinen valtiokoneisto siihen suuntaan työskentelemään. Porvariston täydellisessä kontrollissahan olivat kaikki lainsäädäntälaitokset. Eduskunnassa oli vain yksi mies, joka edes väitti edustavansa työväestöä. Tynkäeduskunta antoikin toukokuun 29 p:nä 1918 erikoisen lain »valtiorikosoikeuksista» kapinallisten tuomitsemiseksi. Alkuperäinen suunnitelma sotaoikeuksista oli hiukan sievistetty. Uuden lain perusteella kyhättiin kokoon kokonaista 140 valtiorikosoikeutta, jotka olivat luonteeltaan osittain sotaoikeuksia, osittain siviilioikeuksia. Jokaisessa tuomioistuimessa oli 5 jäsentä, joista puheenjohtajan ja yhden muun tuli olla juridisesti sivistynyt, yhden tuli olla upseeri, ja kahdesta jälelläolevasta oli tavallisesti toinen joku työnjohtaja ja toinen opettaja. Oikeusistuimen luokkaluonteesta ei voinut olla epäilystä.

 

Tuomioperusta.

Tynkäeduskunnan hyväksymän lain ensimäisessä pykälässä säädetään, että valtiorikosoikeuksissa tuomitaan »rikollisista teoista, jotka sisältävät avunantoa vuonna 1918 sattuneeseen kapinaan Suomen laillista valtiovaltaa vastaan, tai jotka ovat tähän kapinaan nousun yhteydessä.»

Vähää ennen kuin perustetut valtiorikosoikeudet alottivat toimintansa, lähetti tutkintoasiain päällikkö, majuri Gustaf Aminoff, valtiorikosoikeuksien syyttäjille kiertokirjeen, jossa annettiin seuraavat ohjeet siitä minkälaisia rangaistuksia on syytetyille vaadittava:

»Niinkuin tiedätte on se laitos, jonka toimesta sotavankeja tutkitaan ja jonka päällikkönä minä olen, sotilaallinen ja edustan tässä ominaisuudessani siis armeijaa. Vankien alustavaa kuulustelua ja tutkintotyötä suunnittelin sillä edellytyksellä, että vangit tultaisiin tuomitsemaan sitä varten asetetuissa sotaoikeuksissa, joissa oikeudenkäynti on enemmän tai vähemmän summittainen, tarkoittaen asioitten nopeaa käsittelyä. Kun tiedossani oli, että 60,000 vankia on tuomittavana, syntyi kysymys siitä millä tavalla niitä nopeimmin, mutta samalla kyllin tehokkaasti alustavasti tutkittaisiin ja syyllisyys todistettaisiin.

»Toivottavaa on, että joskin vangit nyt tuomitaan siviilioikeuksissa, menettely niissäkin tulee olemaan ilman niitä muodollisuuksia ja sitä perinpohjaisuutta, johon olemme tottuneet. Laki näistä valtiorikosoikeuksista tarkottaakin sitä ja onkin antanut niille osaksi sotilaallisen leiman.

»Mitä tehtäviin rangaistusvaatimuksiin tulee, niin pyydän sitä varten esittää armeijan tahdon ja toivomuksen seuraavasti:

»Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille, sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille.

»Mitä taasen tavalliseen punakaartilaiseen tulee, niin ei ole syytä kenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet minkään aatteen puolesta.

»Syyttäjille ja oikeuksille olen lähettänyt sitovat todistukset siitä, että punaiset olivat Venäjän sotajoukkojen ja hallituksen kätyreinä Suomessa. Tavalliselle punakaartilaiselle on siis vaadittava ankaraa edesvastuuta maanpetoksesta ja valtiopetoksesta.»

Tässä kiertokirjeessä esitetyt periaatteet muodostuivatkin määrääväksi ohjeeksi valtiorikosoikeuksien toiminnassa. Mutta kaikista huolellisista valmisteluista huolimatta, joutuivat valtiorikosoikeudet vieläkin kulkemaan selvästi laittomuuden tielle. Kompastuskiveksi muodostui varsinkin syytös »maanpetoksesta», johon Aminoffkin ohjekirjeessään viittaa. Lain kirjaimellista tukea tuomioille etsittiin näet niistä rikoslain määräyksistä, jotka koskevat valtiopetosta, mutta näiden määräysten perusteella ei voitu ketään tuomita kuolemaan. Mutta, kun lain säätämät »lievät» rangaistukset eivät tyydyttäneet porvaristoa, niin tekaistiin teoria, että Suomi olisi muka ollut sodassa Venäjää vastaan, minkä vuoksi punaiset olisivat joutuneet auttamaan »vihollismaata» ja siten tehneet itsensä syypääksi »maanpetokseen.» Lain mukaan voitiin maanpetoksesta rangaista kuolemalla, joten tämä teoria tuli suureksi lohdutukseksi kostonhimoiselle porvaristolle. Täten saattoivat valtiorikosoikeudet jatkaa kenttäoikeuksien keskeytynyttä työtä ja jaella kuolemantuomioita aivan laillisuuden puitteiden sisällä.

Mutta porvarien keksimä maanpetosteoria on tavattoman hatara ja vailla vähäisimpiäkään todellisia perusteita. Omissa virallisissa lausunnoissakaan ei valkoinen hallitus muistanut puhua maanpetoksesta. Siitä ruvettiin mainitsemaan vasta sen jälkeen, kun havaittiin se porvaristolle eduksi. Eduskunnassa keväällä 1919 käydyssä väittelyssä osotettiin, että esim. senaatin päätöksessä huhtik. 2 p:ltä 1918, jolloin Viapori julistettiin Suomelle kuuluvaksi, ei mainita mitään, että Suomi ja Venäjä olisivat olleet sodassa keskenään. Myöskään ei Venäjää vastaan ollut julistettu sotaa eikä Venäjäkään ollut julistanut sotaa Suomea vasaan, päinvastoin oli kohdellut Suomea sangen suopeasti myöntämällä sille itsenäisyyden j.n.e. Tuollainen sodanjulistus olisi ollut välttämätön, ennenkuin kansalaisia voitaisiin ruveta tuomitsemaan maanpetoksesta. Ja minkälaiseen ristiriitaan valkoinen hallitus itse joutui! Luokkasodan aikana vangiksi saadut venäläiset sotilaat armotta tapettiin. Jos Suomi ja Venäjä olisivat todellisuudessa olleet sodassa keskenään, niin tekivät valkoiset itsensä syypäiksi kansainvälisten lakien törkeään loukkaukseen. Edelleen senaatin tiedonannossa toukok. 8 p:ltä sanotaan yksinkertaisesti, että »kapinaliike, joka tarkoitti laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamista on saatu voitolliseen loppuun...» Julistuksessa ei nytkään sanallakaan puhuta, että sota Venäjää vastaan olisi voitettu, tai että sitä olisi edes ollut olemassakaan.

Porvariston sanomalehdet puhuivat myös ainoastaan kapinasta, kansalaissodasta ja »vapaussodasta.» Suomen lakien mukaan saatettiin näihin osaaottaneita tuomita vain valtiopetoksesta, josta ei ollut kuolemanrangaistusta säädettynä. Kun lokakuun 30 p:nä 1918 annettiin ensimäinen armahduspäätös, jonka perusteella vankileireiltä vapautui muutamia tuhansia vankeja, puhutaan vielä tuossakin päätöksessä vain aseellisesta kapinasta laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan, eikä siis vieraan vallan sodasta Suomea vastaan. Kaikissa asiakirjoissa viitataan vain valtiopetokseen ja kuitenkin langetettiin valtiorikosoikeuksissa ainakin 555 kuolemantuomiota, joista noin 200 pantiin täytäntöön. Maanpetoksesta säädettyä kuolemanrangaistusta ei olisi lakien mukaan voitu langettaa yksinomaan valtiopetokseen syyllisille. Siksi tuomioiden perusteella toimitetut telotukset muodostuivatkin selvästi oikeusmurhiksi, joille ei voida saada laillisuuden verhoakaan.

Valtiorikosoikeudet langettivat kuolemantuomioita myös murhista syyllisille tai syytetyille henkilöille. Tavalliset murhajutut eivät olisi kuuluneet poikkeuksillisille valtiorikosoikeuksille, vaan yleisille, säännöllisille oikeuslaitoksille. Valtiorikosoikeuksillehan oli selvästi jätetty käsiteltäväksi vain »kapinarikokset». On aivan luonnollista, että murhasta tuomittiin henkilöitä kuolemaan varsin hatarilla perusteilla. Ei ole lainkaan harvinaista, että aivan syyttömiä henkilöitä on kärsinyt korkeimman rangaistuksen. Lokaan tallattiin sivistyskansojen tapa huolehtia siitä, että oikeusrikoksia ei tapahtuisi, s. o., ettei syytön tulisi rangaistukseen tuomituksi.

Suomi, joka tuntee suurta loukkausta, jos sen asema sivistysmaana asetetaan kyseenalaiseksi, rikkoi muussakin suhteessa sivistysmaiden traditsioneja. Tavallisestihan rikosta rangaistaessa sovellutetaan lakia, joka oli voimassa rikoksen tapahtuessa. Valkoinen Suomi sensijaan laati »kapinallisten» tuomitsemisesta lakeja vasta senjälkeen, kun »kapina» jo oli kukistettu. Vasta luokkasodan jälkeenhän asetettiin toisenlaisia oikeusistuimia, kuin mitä teon tapahtuessa voimassa ollut laki edellytti.

 

»Arpajaistuomiot.»

Entä minkälaista oli »oikeudenjako» valtiorikosoikeuksissa! Siitä huolimatta, että juttujen käsittelyä ja tuomioiden langettamista yritettiin yhdenmukaistuttaa, muodostui tuomitseminen ikäänkuin arpapeliksi, jossa pelkkä sattuma saattoi ratkaista vangin kohtalon. Syytökset, joista eräissä oikeuksissa pääsi parin vuoden rangaistuksella, saattoivat toisissa päättyä kuolemantuomioon.

Tuomioistuinten tuomarijäsenet ovat itse kertoneet miten eräässäkin tapauksessa valtiorikosoikeuden osastoon tuli uusi tuomari. Ensimäisenä syytettynä oli eräs punakaartilainen, joka teki jonkunverran epämiellyttävän vaikutuksen. Päätöstä tehtäessä lausui mielipiteensä ensimäisenä mainittu uusi puheenjohtaja, virkkoen: »Minä olen valmis tuomitsemaan — kuolemaan.» Oikeuden toisen lakimiesjäsenen tiedustaessa ihmeissään perusteita, vastasi innokas puheenjohtaja: »Valtiopetoksesta!» Vasta kuultuaan, että valtiopetoksesta ei lakien mukaan voida tuomita kuolemaan, luopui puheenjohtaja ehdotuksestaan, kun tuntui olevan vaikeata syytettyyn nähden sovelluttaa maanpetospykälääkään. Äänestyksen jälkeen tuomittiin tämä epämiellyttävä punakaartilainen rumuutensa vuoksi neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Tammisaaressa toiminut valtiorikosoikeuden 77:s osasto tuli erittäin kuuluisaksi ankarista tuomioistaan. Tavallisen punakaartilaisen tuomio vaihteli, melkeinpä ulkomuodon perusteella, kahden vuoden ja kuolemanrangaistuksen välillä. Harvoin olivat tuomiot 8 vuotta lievemmät, vaikka syytetty olisi ollut miten syytön tahansa. Lakimiehet huvittelivat kerran lyömällä 77:nnen osaston päätöksestä vetoa. Tutkintotuomari, joka oli erään vangitun tutkinut, väitti puheena olevan osaston syyttäjälle, että jopas saitte kerrankin sellaisen miehen, joka oikeuden täytyy vapauttaa. Vangittu ei ollut kuulunut punakaartiin, hänen ainoana tehtävänä oli ollut sanomalehtien myynti Turun kaduilla. Syyttäjä tunsi tuomioistuimen ja löi vetoa. Syyttäjä voittikin, sillä vangittu tuomittiin elinkaudeksi — kiihotuskirjallisuuden levittämisestä!

 

»Esikuntien» lausunnot.

Häpeälliset ovat n. s. suojeluskuntien esikuntien lausunnot, joille useat tuomiot perustuivat. Vangittuina olevien punakaartilaisten kotipaikkakunnalla toimivien suojeluskuntien puoleen käännyttiin tarkotuksella saada todistuksia vangituita vastaan. Nämä esikuntien lausunnot olivat paikkakuntien porvariston surkeita sisunpurkauksia. Niissä ei häikäilty sanoa minkälaisia valheita tahansa, kunhan vain paikkakunnalla epämiellyttävistä työläisistä päästiin.

Lainatkaamme näytteeksi joitakin esikuntien lausunnoita, joita on olemassa tukuttain. Forssan suojeluskunnan esikunnan kirjelmässä, jonka on allekirjoittanut Länsi-Suomen pankin Forssan konttorin johtaja Juho Kivikoski lausutaan seuraavaa:

»Forssan Suojeluskunta Esikunta

»Forssa, toukok. 21 p., 1918.

»Riihimäen Suojeluskunnan Esikunnalle.

»Koska olemme kuulleet, että yksi täkäläisten sosialistien kaikkein punaisimpia, täkäläisen rautatien kapina-aikainen komisario ja suurisuinen agitaattori (N. N.) on vankina Riihimäellä, pyydämme kohteliaimmin, että koittaisitte päästä hänestä mahdollisimman huomaamattomalla tavalla.

»(Forssan-Jokioisten Esikunnan sinetti) Juho Kivikoski.»

Lausunto ei ole tosin valtiorikosoikeudelle osotettu, mutta palvelee kuitenkin samaa tarkotusta.

Jaakkiman »suojeluskunnan» esikunta antoi sangen kuvaavan lausunnon säännölliseksi ja maltilliseksi tunnetusta työmies Johan Fredrik Korhosesta ja ehkä juuri tämän lausunnon perusteella henkilö tuomittiin Tammisaaressa 12 vuodeksi kuritushuoneeseen ja voi vain sattumaa kiittää, että ei lausunnon perusteella saanut kuolemantuomiota. Lausunto kuuluu:

»Jaakkiman Suojeluskunnan Esikunnan lausunto Työm. Johan Fredrik Kallenpoika Korhosesta:

»Siihen nähden, että vangittu on ollut täällä paikkakunnan kauhuna, ja ilman häntä ja hänen veljeään, ei luultavasti tällä paikkakunnalla olisi mitään selkkauksia tullut, ehdotamme täten, että hänet tehtäisiin vaarattomaksi, täällä ei häntä ainakaan tulla kaipaamaan, eikä yhteiskunta tule sellaista miestä suremaan.

»Jaakkiman Suojeluskunnan esikunta.
M. W. Lönnqvist, Esikuntapäällikkö
Antti Kopsa, A. A. Fenander, Ernst Zinck.»

Seuraavilla sivuilla julkaisemme valokuvajäljennöksiä suojeluskuntien esikunnille lähettämästä kyselykaavakkeesta. Jäljennöksistä käy myös selville millä häpeällisellä tavalla esikunnat niille esitettyihin kyselyihin vastasivat. Kysymyksessä oleva toveri, joka nykyään on hyvämaineinen kansalainen, tuomittiin esikunnassa »mahdottomaksi koskaan olemaan järjestyneen yhteiskunnan jäsenenä», kuten jäljennöksistä näkyy. Kuitenkin on hän tänäpäivänä perin järjestyneen yhteiskunnan jäsenenä ja sangen hyötyä tuottavassa työssä. Hän saa kiittää vain onneaan, että esikunnan suosittama, hirttonuora sittenkin jäi häneltä käyttämättä. Kuten valtiorikosoikeuden päätöksestä otettu valokuvajäljennös osottaa, tuomittiin toveri Herranen vaaditun kuolemantuomion asemasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen, josta hän jonkun vuoden kuluttua »armahduksen» perusteella vapautui.

Valtiorikosoikeuksien päätöksistä ei voinut valittaa eikä vedota. Sensijaan sai anoa armoa ja valtiorikosoikeuden ylioikeus antoi armonanomuksen esityttää itselleen ja jossakin tapauksessa lievensi tuomiota. Armonanomus, joka vangit usein pakotettiin tekemään, oli sanamuodoltaan häpeällinen. Useat kuolemaantuomitutkin kiel-tääntyivät anomusta tekemästä, vaatien itselleen oikeutta. Missään tapauksessa ei voida pitää häpeällisenä, vaikka vangit kurjissa olosuhteissaan anomukseen suostuivatkin, toivoen edes sen kautta saavansa lievennystä uhkaavaan kohtaloon. Useassa tapauksessa anomus tehtiin vangin tietämättä ja ilman allekirjoitusta, kuten toveri Herrasenkin suhteen, jonka »armonanomuksen» julkaisemme niinikään valokuvajäljennöksenä.

 

Porvariston luokkakosto.

Valtiorikosoikeuksien historia jää poislähtemättömäksi häpeätahraksi valkoiselle Suomelle. Se osottaa, että oikeuden asemasta kohdistettiin työläisiin järjestelmällistä ja huolellisesti suunniteltua pirullista kostoa. Yksistään se seikka, että valtiorikosoikeudet muutamassa kuukaudessa tuomitsivat kymmeniä tuhansia työläisiä, osottaa, että tarkotuksena ei ollutkaan tuomitseminen tosiasioiden perusteella. Tuomiot olivat selvästi porvariston kostotuomioita työväenluokkaa vastaan. Tätä kostoa kohdistettiin erittäin ankarana niihin, jotka jo varhaisempina vuosina olivat toimineet työväen järjestöliikkeessä. Valtiorikokseksi selitettiin sekin, että oli toiminut täysin laillisissa työväenjärjestöissä.

Joulukuun 9 päivään mennessä v. 1918 olivat valtiorikosoikeudet tuominneet ehdottomaan vapausrangaistukseen 25,200 henkeä ja ehdolliseen 37,200. Saman ajan kuluessa oli valtiorikosylioikeus käsitellyt 26,600 armonanomusta. Kaikkiaan tuomittiin alioikeuksissa 67,788 vankia muutaman kuukauden kuluessa ja heidän yhteiset tuomionsa käsittävät noin 300,000 vuotta kuritushuonetta.

Valtiorikosoikeuksissa annettujen tuomioiden suuruutta esittää seuraava taulukko:

 

		Miehiä	Naisia	Yhteensä
Kuolemanrangaistuksia		554	1	555
Kuritushuonetta elinajaksi		882	4	886
Yli 12 vuotta		78	—	78
10–12 vuotta		1,204	9	1,213
8–10	»	2,527	18	2,545
7–8	»	4,316	37	4,353
6–7	»	531	11	542
5–6	»	2,798	59	2,857
4–5	»	3,601	61	3,662
3–4	»	6,092	152	6,244
2–3	»	29,871	1,655	31,526
1–2	»	9,922	1,792	11,714
Vuosi tai alle		975	153	1,128
Vankeusrangaistusta		228	46	274
Sakkoa y. m.		206	5	211
Yhteensä		63,785	4,003	67,788
Kansalaisluottamus tuomittiin menetetyksi 57,445 mieheltä ja 3,222 naiselta ja todistajiksi kelpaamattomiksi 5,958 miestä ja 732 naista. Kaikista tuomituista oli 28.6 % alaikäisiä.

 

Lokakuun 30 p:nä annetun »yleisen» amnestian perusteella vapautettiin korkeintain 4 vuodeksi tuomitut ja täten vapautui ehdonalaiseen vapauteen noin 9,800 vankia. Joulukuussa samana vuonna annetun toisen amnestian perusteella vapautui noin 6,000 vankia. Toukokuun 21 p:nä 1919 annetussa armahduksessa säädettiin, että ne vapausrangaistusta kärsimässä olevat henkilöt, jotka osanotosta kapinaan oli tuomittu enintään 8 vuodeksi kuritushuoneeseen, tai joiden tuomion valtiorikosoikeuden ylioikeus oli alentanut tähän määrään, vapautetaan ehdonalaiseen vapauteen.

Vielä lokakuussa 1919, siis puolitoista vuotta senjälkeen, kun »kapina» oli »voitollisesti» kukistettu, oli vankiloissa 4,368 valtiorikosvankia, jotka olivat saaneet tuomionsa seuraavista syistä:

 

Johtava asema kapinaliikkeessä	1,401
Muu raskaamman luontoinen osallisuus kapinaliikkeeseen	422
»Yllyttäjiä»	875
Murha ja osallisuusmuodot	495
Murhapoltto	18
Tappo	8
Ryöstö	349
Kiristäminen	23
Varkaus	17
Varastetun ja ryöstetyn tavaran kätkeminen	70
Laiton vangitseminen	9
Laiton kotietsintä	3
Jälkeen 1. 1. 1915 tuomitusta rikoksesta rangaistusta kärsineitä	429
Erikoisista muista syistä tuomittuja	249
Yhteensä	4,368

 

Itsestään on selvää, että murhista, ryöstöistä, kiristyksestä, varastetun tavaran kätkemisestä, laittomista kotietsinnöistä ja yllytyksestä annetut tuomiot annettiin mitä epäilyttävimpien todistusten perusteella ja monet tuomitut eivät tietäneet mitään rikoksista, joista heidät tuomittiin.

Sittemmin vapautettiin vankeja vähän kerrallaan, mutta vielä kymmenenkään vuoden kuluttua eivät kaikki vuoden 1918 »kapinalliset» ole vapautuneet porvariston koston alaisuudesta, sosialidemokraattisen hallituksenkin sivuuttaessa armahduskysymyksen vain kansalaisluottamuksen palauttamisella sen menettäneille.

Raskaat olivat ne kärsimysten ajat, jotka vangit joutuivat virumaan vankileireillä, pakkotyölaitoksissa ja kuritushuoneissa. Mutta linnatuomiotkaan eivät heitä lannistaneet. Kun jälleen vasemmistolainen liike alkoi Suomessa nostaa päätään, näemme monet vuoden 1918 koetelluista sankareista jälleen vallankumouksellisen työväenliikkeen riennoissa. Ovatpa useat vapauduttuaan uudelleen joutuneet »valtionpetturin» kirjoihin ja kuritushuoneeseen. Mutta aatetta, jonka puolesta he taistelevat, ei voida kahlita. Se elää! Se päättäväisyys, jota vuoden 1918 paljon kärsineet urhot ovat osottaneet, rohkaiskoon koko työväenluokkaa toimimaan edessämme häämöittävän työväenluokan vapauden saavuttamiseksi.

 

---

 

Kuolemaan tuomitun kertomus

Kuolemaan tuomituita säilytettiin useammassakin paikassa, mutta kaameimmat kaikista lienevät olleet Suomenlinnan päävahti ja saman linnoituksen alueisiin kuuluva ulkosaari Iso Mjölö. Viimemainitussa säilytettiin suuret joukot vankeja rantalaiturin lähistöllä sijaitsevissa kasarmirakennuksissa, mutta kuolemaan tuomitut sullottiin saaren sisäosissa sijaitsevaan puoleksi maanalaiseen patterivarustukseen. Varustuksessa oli kaksi »huonetta», molemmat ehkä noin 15×2 pinta-alaltaan pimeitä luolia, joihin niukka valo vaivoin tunkeutui ampuma-aukkoja muistuttavista ikkunoista, joita vielä varjosti monikertainen, tiheä rautakanki- ja piikkilankaristikko. Luolissa oli puulattiat, mutta paksun likakerroksen peitossa. Toisella seinällä oli huoneenmittainen makuulava, mutta hetikään kaikki asukkaat eivät siihen mahtuneet, vaan saivat virua likaisella lattialla. Mitään makuuvaatteita ei tietenkään ollut eikä saanutkaan olla. Tapahtui kerrankin, että vangit eräällä kävelytunnilla taittoivat lehväksiä saadakseen edes jotain pehmikettä päänsä alle. He ehtivät jo viedä ne »murjuun» — kuten punavangit kaikkialla huoneitaan tapasivat nimittää — kun paikalle saapui vartijapäällikkö, »Herra Hyvärinen», kahmasi kiroillen pois lehväkset huutaen lopuksi: »Luuletteko te perkeleet tulleenne tänne hyöhenpatjoille nukkumaan? Pian saatte mullassa maata niin mukavasti kuin haluatte!»

Tämä samainen »Herra Hyvärinen» — joka muuten on myöhemmin kuollut — oli yksi niitä tyyppejä, joissa yhtyy täydellinen raakuus yhtä täydelliseen tyhmyyteen. Hän lienee ollut jostain Savon puolesta kotoisin, joku tiesi hänen olleen jonkinlaisena lauttamiehenä Savon vesillä, toinen kertoi hänen joskus olleen leipurinakin. Matala, tanakka mies, hieman väärät sääret, kumara selkä, naama kuin foxterrierilla. Tästä miehestä kerrottiin, että hän aikaisemmin, ollessaan vartijana toisessa osassa saarta, jossa säilytettiin m. m. vangittuja venäläisiä, oli urheillut noiden nälkäisten haamujen erikoisella rääkkäyksellä. Niinpä kerrottiin hänellä olleen tapana asettua väijyksiin erään nurkan taa, jonka ohi venäläiset hoippuivat kurjaa ruoka-annostaan hakemaan ja sitten iskeneen paksulla kartulla kutakin tulijaa vasten kasvoja, nenävarret ja hampaat sisään. Iltasin oli hän sitten ylemmilleen kehunut, kuinka monta karttua oli sinä päivänä kappaleiksi hakannut ryssän naamaan. Ja »ylemmät» naureskelivat miehelle, jonka tiesivät miltei raivohulluksi, mutta jonka raivo tällä kertaa oli heille mieluista.

Tällä tavoin oli tämä mies ansioitunut niin paljon, että hänelle uskottiin vartijapäällikön toimi kuolemaantuomittujen osastolla. Ja että hän myöskin täällä koetti tehdä voitavansa ansioituakseen yhä lisää, on itsestään selvää.

Ruokana kuolemaantuomituilla oli jonkinlainen palkoliemi. Se lienee ollut valmistettu tanskalaisista juurista ja ikivanhoista, mätänevistä »vihanneksista.» Väriltään oli tuo liemi vihertävää, yhtä laihaa kuin likavesi, suolaista kuin myrkky ja haisi vietävästi. Kun monellekaan ei annettu minkäänlaista astiaa, johon olisivat voineet lientä ottaa, vääntelivät vangit löytämistään rautapellin palasista jonkinlaisia kouruja, joista sitten särpivät tuota löyhkäävää likavettä.

Jonkun ajan kuluttua siirrettiin kuolemaantuomitut lähemmä toisia vankeja, erääseen puurakennukseen. Edelleen heidät kuitenkin pidettiin tarkoin muista eroitettuina, ruoka ja kohtelu pysyi samana kuin ennenkin. Kuvaavana esimerkkinä siitä, millä tavoin heitä koetettiin kiduttaa, kerrottakoon seuraava tapaus:

Eräänä päivänä saapui rakennuksen edustalle, jossa tuomitut olivat lientä hörppimässä, joukko asestettuja sotilaita, jokaisella lapio olallaan kiväärin vieressä. »Kymmenen miestä mukaan, lapiot käteen!» ärjäsi joukon komentaja vangeille. Hieman epäröiden astui esille kymmenen vankia, ottivat sotilaiden ojentamat lapiot, ja niin lähdettiin rakennuksen takana olevaan metsikköön. Siellä oli nurmeen merkittynä jotain pari metriä leveä ja ehkä viisi metriä pitkä haudan piirustus, ja miehet komennettiin kaivamaan hautaa. On itsestään selvää, että jokaisella oli mielessä ajatus oman haudan kaivamisesta, työtä tehtiin synkän äänettömyyden vallitessa. Kun oli saatu kaivetuksi pari jalkaa syvä hauta, komennettiin jättämään lapiot hautaan ja miehet vietiin takaisin vankilaansa. Heti jälkeen otettiin toiset kymmenen miestä työtä jatkamaan. Lopuksi selvisi, että kysymyksessä oli kaatokuopan kaivaminen roskien hautausta varten, mutta työ piti suorittaa niin, että se saatiin kuolemaantuomituille vangeille mahdollisimman kamalaksi.

Kun oli pari viikkoa tuossa kasarmissa majailtu, siirrettiin ne vangeista, jotka vielä olivat nälkäkuolemalta säästyneet, Suomenlinnan päävahtiin. Se on kaamea, matala rakennus, jonka seinien sisäpuolella on monta kauhua asunut. Sen komeroihin sullottiin vangit. Useissa huoneissa ei ollut minkäänlaisia makuusijoja, vaan saivat miehet maata likaisella asfalttipermannolla. Äärimmilleen laihtuneiden ruumiiden luut hankautuivat ulos nahoista; syöpäläisiä oli hirvittävästi. Silloin tällöin kävi »korkeita herroja» tarkastuskäynneillä. Eräskin heistä piti kovaa metakkaa siitä, ettei vieläkään oltu annettu lupaa ryhtyä ampumaan vankeja, vaikka päävahdissa oli hänenkin mielestään »ahdasta kuin sikoläätissä.»

Että tuollainen lupa oli odotettavissa, siitä tiesivät kertoa eräät epämääräiset olennot, jotka kaiken lisäksi kulkivat vankeja kiusaamassa. Nämä olennot olivat n. s. kolportöörejä, saarnamiehiä, jotka niin täällä kuin edellisissäkin paikoissa kävivät miltei joka päivä toistamassa vangeille yhtä ia samaa ennustusta: »Te, jotka pian astutte elävän jumalan kasvojen eteen» j. n. e., samalla veisaten virsiä viimeisestä tuomiosta, tulisesta järvestä, madoista ja lohikäärmeistä. Jos tilanne oli ennestään kammottava, osasivat nämä sielujen hoitajat tehdä sen vielä kahta kammottavammaksi.

Kolportöörien ennustukset toteutuivat viimein. Eräänä varhaisena aamuna, ehkä tuossa 5–6 tienoissa, saapui päävahdin edustalle joukko upseereja, sotilaskiväärit olkapäillään. Päävahdista otettiin pari vankia, potkien ja tyrkkien ajettiin heidät upseeririvien väliin, ja niin lähti kulkue eräälle linnoituksen ulkokärjeile. Jälelle jääneillä ei ollut epäilystäkään siitä, mitä tuo matka merkitsi. Ja jos joku vielä oli epäillyt, haihtui epäilys pian. Ehkä noin vähän paremman kuin puolen tunnin kuluttua saapuivat vankkurit sieltäpäin, jonne kulkue oli mennyt; vankkureilla, peitteen alla häämöitti kaksi ihmisruumista ja verijuova osoitti tietä, mistä vankkurit kulkivat. Ammutut kuljetettiin päävahdin ohi satamaan, josta ruumiit laivalla vietiin Santahaminaan haudattavaksi.

Ja sitten jatkui tätä näytelmää viikko viikon jälkeen, jotenkin joka ainoa päivä. Milloin vietiin kaksi, kolme, toisinaan kuusikin miestä kerrallaan; ja aina palasivat vankkurit päävahdin ikkunain alitse vertavaluvine kuormineen. Kertojan ollessa päävahdissa ehdittiin teloittaa 56 vankia. Tavallisesti eroitettiin tapettavat jo edellisenä iltana erikoiseen »kuoleman koppiin», jossa nuo samaiset kolportöörit heitä muokkasivat. Läpi vankilan kaikuivat tuomio- ja hautausvirret, usein aamupuoleen yötä. Usein loppui messu lyhyeen, kun kuolemaan menijät torjuivat tarmokkaasti »pappien» lähentelyt.

Miltä tuntuu odottaa kuolemaansa ja nimenomaan teloituskuolemaa päivästä päivään, sitä ei tiedä kukaan muu kuin se, ken sen on kokenut. Yhden seikan tietäkööt vain maailman työläiset: Kertoja on nähnyt viidenkymmenen kuuden työläisen lähevän Golgatalle, on itse pusertanut noin neljänkymmenen kuolemankoppiin lähtevän kättä hyvästiksi ja tietää vakuuttaa: he menivät kuolemaan niinkuin menevät miehet, joita ylläpitää tietoisuus sen asian suuruudesta, jonka edestä he kuolevat. Heidän joukossaan oli miehiä, jotka hädin tuskin osasivat nimensä kirjoittaa; oli toisia, jotka tarmokkaalla itsekasvatustyöllä olivat hankkineet erinomaisen sivistyksen, tunsivat historiaa enemmän kuin useimmat koulunpenkeillä istuneista, keskustelivat usein mitä vaikeimmista taloustieteellisistä y. m. aineista. Ja kaikki he osasivat kuolla. »Viekää terveisiä tovereille, jos henkiin jäätte, kuolkaa kuin miehet, jos vuoronne tulee!» — nämä olivat tavallisimmat viime tervehdykset, jotka kuuli lähtijäin suusta.

Myöhemmin siirrettiin kuolemaantuomitut toiseen vankilaan linnoituksen sisäosissa, ja teloitusta jatkettiin sieltäkin. Kuinka monta miestä surmattiin Suomenlinnan alueella valtiorikosylioikeuden tuomion nojalla, sitä ei kertoja varmuudella tiedä, vaan luulee niitä olleen siinä 60–70 tienoilla. Teloituspaikalla käyneet vangit kertoivat paikan olleen täynnä pääkallon palasia, hiuksia, lakkeja y. m. merkkejä suoritetusta teurastuksesta.

Ampujina oli ensi kerroilla upseereja, myöhemmin sotilaita. Kerrotaan tapahtuneen toisinaan, että ampujiksi komennetut sotilaat kieltäytyivät, ja tilalle piti hankkia halukkaampia.

Y.

 

---

 

Vankien vienti pakkotyöhön Saksaan

Kun kävi ilmeiseksi, että vangitut punakaartilaiset kaikki tullaan tuomitsemaan vuosiksi kuritushuoneeseen, alkoi porvaristoa vihdoinkin huolettaa vankien ylläpito. Vankien tappaminen nälkään ja kurjuuteen alkoi kohdata sellaista vastustusta, että parannusten toimeenpano katsottiin välttämättömäksi, sillä vapaaksi ei vankeja haluttu laskea. Mutta vankien aseman parantaminen vaati rahoja ja niitä ei hallituksella ollut. »Vapaussota» oli köyhdyttänyt valtiörahaston ja Saksalle maksetut lunnaat olivat suuret. Mutta sittenpä keksittiin keino. Päätettiin lähettää vangit Saksaan pakkotöihin. Saksa tarvitsi työvoimaa. Sen parhaat miehet olivat rintamilla. Työntekijöitä tarvittiin selkäpuolella. Siksipä punakaartilaisista aiottiin tehdä Saksan renkejä.

Suomen ja Saksan valtaherrat kävivät neuvotteluja. Suomi tarvitsi kipeästi lannoitusaineita. Sitä olisi saanut Saksasta, jos olisi ollut rahaa tai jotain muuta vaihtotavaraa. Rahaa ja tavaraa puuttui Suomelta, mutta vankeja oli. Mitäpä muuta, punakaartilaisvangit päätettiin vaihtaa lannoitusaineisiin. Sovittiin heidän lähettämisestään Saksaan pakkotöihin.

Kesällä 1918 hyväksyttiin tynkäeduskunnassa oikein lakikin, jossa hallitukselle myönnetään oikeus lähettää valtiorikosvankeja maan rajojen ulkopuolelle kärsimään pakkotyörangaistustaan.

Sittemmin hallitus havaitsi, että se ei voi pakottaa ketään vankia lähtemään maan rajojen ulkopuolelle. Toivottiin kuitenkin saatavan vapaaehtoisia ja kaikissa vankileireissä alotettiin värväys. Vangeille luvattiin kymmenen hyvää kahdeksan kaunista. Kuukausia kestäneen kurjuuden arveltiin tehneen vangit vastustuskyvyttömiksi houkutteluille. Ja pieninkin odotettavissa oleva muutos synnytti heissä toiveen olosuhteiden parantumisesta.

Ehdotus Saksaan siirtymisestä ei vangeissa kuitenkaan synnyttänyt minkäänlaisia toiveita. He olivat kylliksi tunteneet saksalaista kuria ja komentoa. Halukkaita kehoitettiin kirjoittamaan nimensä seuraavansisältöiseen kaavakkeeseen:

»Heinäkuun 16 p:nä 1918 valtiorikosoikeuden tuomitseman vapausrangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain nojalla tullaan valtiorikosvankeja siirtämään Saksan valtakunnan alueelle Europassa siellä jatkamaan rangaistuksensa suorittamista pakkotyönä. Vangit sijoitetaan töihin, jotka eivät ole terveydelle vaarallisia ja joita suoritetaan sodankäyntialueen ulkopuolella; vangeille annetaan tyydyttävät asunnot, riittävä ravinto, tarpeellinen vaatetus ja sairaanhoito; vankien työpalkan takaa Suomen valtio vähintäin kolmeksi Suomen markaksi kultakin työpäivältä. Ne vangit, jotka vapaaehtoisesti haluavat siirtyä pakkotyötään suorittamaan Saksaan, kirjoittavat nimensä, syntymävuotensa ja kotipaikkansa tähän kaavakkeeseen.»

Sen jälkeen seuraavat sarekkeet varustettuina otsakkeella: »Vangin numero», »Täydellinen nimi», »Syntynyt», »Kotipaikka» ja »Muistutuksia.»

Mutta »vapaaehtoisia» ei ilmaantunut kuin sangen vähäinen määrä. Innokkaasta värväyksestä huolimatta ilmoittautui Viipurin vankileirillä 200 vapaaehtoista, Tampereen vankileirillä 150 ja samassa suhteessa muillakin vankileireillä. Kaikkiaan lienee ilmoittautunut noin 2,000 miestä. Koko homma, jota oli käsitelty eduskunnassa, hallituksessa ja monissa piireissä meni siis myttyyn. Punakaartilaisia ei niin saatukaan vaihdetuksi lannoitusaineisiin.

Kun sitten Saksan keisarivalta kukistui ja Saksassakin alkoi vallankumouksellinen tilanne, havaittiin, että vankien lähettäminen sinne olisi ollut suoranaiseksi vaaraksi porvaristolle. Niin särkyivät Suomen porvarien unelmat päästä näin helpolla siitä hirvittävästä vankimäärästä, joka päivä päivältä kävi yhä suuremmaksi rasitukseksi. Siksipä ei auttanutkaan muu kuin järjestellä »armahduksia» ja niiden kautta vapauttaa osa vangeista, joita vankileirien kurjuuskaan ei ollut saanut masennettua. Vankilanporttien raottaminen oli porvaristolle vaikeata, mutta sillä ei ollut muuta keinoa valittavanaan. Siihen johti pakko eikä suinkaan humaanisuus.

 

---

 

Työväen järjestötoiminnan vainoaminen

Luokkasodan jälkeen valloille päässyt valkoinen terrori ei suinkaan rajoittunut vain niiden henkilöiden rankaisemiseen, jotka tavalla tai toisella voitiin katsoa osallisiksi »kapinaan», vaan hillitön vaino sunnattiin kaikkea työväen järjestötoimintaa vastaan. Porvaristolla olikin tarkotuksena tehdä kokonaan loppu työväenjärjestöjen toiminnasta ja kerskuillen vakuuttelivat suojeluskunnat ja porvarilehdet, että järjestynyt työväenliike on ainakin 25 vuodeksi tuhottu. Uskalsivatpa rohkeimmat työväenliikkeen viholliset uskoa vakuutteluja, että ehkä sata vuotta saadaan olla rauhassa bolshevismilta valkoisessa Suomessa! Niin perinpohjaiseen hävitystyöhön käytiin käsiksi.

Johtavat työväenliikeen miehet ja naiset olivat joko raudoissa tai laudoissa, järjestöt oli lyöty pirstaksi, työväenyhdistykset ja työväenjärjestöjen omaisuudet takavarikoitu ja asetettu »myymis- ja hukkaamiskiellon» alaisiksi. Suojeluskunnat olivat kaikkialla isäntinä, käyttäen työväenjärjestöjen omaisuuksia niinkuin omiaan. Kokoontumis- ja painovapaus oli poljettu jalkoihin, monien raskaiden taisteluiden kautta saavutetut oikeudet oli riistetty. Kaikki näytti menetetyltä.

Mutta vainot eivät kykene tappamaan työväenliikettä. Sen jäseniä voidaan murhata, heittää vankilaan, sen omaisuudet saatetaan tuhota, mutta työväen aatetta ei voida tehdä olemattomaksi. Se elää ja kokoaa vastuksista ja vainoista huolimatta ympärilleen joukkoja taisteluun kapitalistista järjestelmää vastaan. Niin kävi onnettomasti päättyneen luokkasodankin jälkeen. Haavoitettu työnjätti nousi uudelleen vaikka vielä veri haavoista tihkui. Järjestöjen heräämisen merkkejä alettiin nähdä kaikkialla. Takavarikoituja omaisuuksia alettiin vaatia takasin niiden oikeille omistajille.

Ei ole ihme, että valkoisen vallan edustajat katsoivat suutuksissaan kaikkialla nähtäviä työväenliikkeen elpymisen merkkejä. On varsin ymmärrettävää, että kymmenissä työväenyhdistyksissä syttyi hämäräperäisiä tulipaloja ja että paikalliset suojeluskunnat yrittivät kaikin keinoin estää yhdistysten toimintaa.

Mainitsemme vain muutamia tyypillisiä esimerkkejä millä tavalla suojeluskunnat suhtaantuivat yhä äänekkäimmiksi käyneisiin vaatimuksiin toimintavapauksien antamisesta työväen järjestötoiminnalle. Lainaamme Forssan suojeluskunnan esikunnan lausunnosta kohdan, jossa perustellaan sitä, että Forssan t.y. taloa ei olisi luovutettava takasin työväestölle.

»...Mitä taas tulee nykyään vallitseviin olosuhteisiin paikkakunnalla, jotka on otettava huomioon kysymyksenalaista anomusta ratkaistaessa, niin on huomattava, että paikkakunnallamme, joka on yksi maamme suurimmista punikkipesistä, vieläpä nytkin harjoitetaan työväen keskuudessa ankaraa kiihotusta olevia oloja ja hallitusta vastaan, jopa julkisesti uhataan uudella kapinalla, jos nyt Forssan työväenyhdistys saisi talonsa käytettäväkseen, niin saisi tämä myyräntoiminta harvinaisen hyvän pesäpaikan, jossa sen toimintaa olisi aivan mahdoton pitää silmällä, ja niin ollen voisi tässä toimenpiteessä olla arvaamatonta vahinkoa paikkakunnallemme ja koko maallemme.

»Edellä olevien näkökohtien perusteella, saamme täten ehdottaa kysymyksen alaisen anomuksen hylkäämistä.

»Tammelan Suojeluskunnan Esikunta (Sinetti) Hannes Kukkonen,
T. Urho Toivonen.»

Täten olivat suojeluskunnat kohonneet mahdiksi, jonka yksinomaisena tarkotuksena on työväenluokan kurittaminen. Kun porvaristo kuitenkin oli pakotettu luovuttamaan työväestölle taloja ja omaisuuksia, tapahtui se pelon ja vavistuksen vallassa. Yhdistyksille annettiin kaikenlaisia ehtoja ja määräyksiä. Niinpä Vaasan läänin maaherra, julistaessaan eräiden työväenyhdistysten kiinteän ja irtaimen omaisuuden myymis- ja hukkaamiskiellosta vapaaksi, selitti sen tapahtuvan »ehdolla kuitenkin, että myönnettävä vapaus on heti peruutettava, jos yhdistyksen huoneusto luovutetaan kokouksia varten, joista ei ole tehty määrättyä ilmotusta, tai jossa harjoitetaan rikollista kiihotusta, mikä voi aikaansaada yleisen turvallisuuden häiriintymistä, tai kehotetaan Rikoslain 16 luvun edellyttämiin rikoksiin.» Edelleen annettiin määräyksiä, että ehdonalaisesti vapautettujen punakaartilaisten ei ole sallittava ottaa osaa kokouksiin työväenyhdistysten taloilla.

Porvariston asettamista aitauksista ja karsinoista huolimatta alkoi työväenliike kaikkialla nopeasti nousta. Työväenyhdistysten rinnalla alkoi myös ammatillinen liike järjestää joukkojaan. Kaikkialla nähtiin pian selviä todistuksia siitä, että porvarien ennustukset työväenliikkeen nujertamisesta vähintäin 25 vuodeksi eteenpäin, eivät toteudukaan. Porvaristo tuli huomaamaan, että väkivallalla ei voida työläisten taisteluhenkeä lannistaa. Siksi se oli katsonut viisaammaksi hiukan perääntyä väkivaltaisesta hyökkäyksestään ja toivoi voivansa johtaa työväenliikkeen uuteen vähemmän pelottavaan suuntaan. Ja nousevan työväenliikkeen johtoon asettuneista tunnetuista oikeistososialidemokraateista saikin se hyvän palvelijan.

Kuten arvatakin sopii, olivat oikeistososialistit olleet syrjässä silloin, kun miestä tarvittiin, silloin, kun porvaristo oli antanut taisteluhaasteen ja siksi olivat he säilyneet valkoisen terrorin kynsistä. Kiitettävästi ovat he osanneet porvaristoa palvella, jopa niin kiitettävästi, että heille viimein v. 1927 uskottiin koko valkoisen Suomen hallituskomento. V. Tanner otti verisen Svinhufvudin^[15*] paikan. Kapitalistinen riisto ja sorto jatkuu entisellään. Porvaristolla on toistaiseksi ylivalta eikä se sallisi sosialidemokraattien olevan hallituksessa päivääkään, elleivät he olisi omistavan luokan uskollisia käskyläisiä.

Porvaristo tunsi luokkasodan jälkeen tarvitsevansa oikeistososialistien apua. Siksi alettiin ent. vallankumoukselliselle työväenliikkeelle kuuluneita omaisuuksia luovuttaa heille. Helsingissä alkoi »Työmiehen» tilalle ilmestyä »Suomen Sosialidemokraatti», joka melkein heti ensimäisessä numerossa alotti vallankumouksellisen työväenliikkeen parjaamisen. Kaikkialla yrittivät oikeistolaiset valkoisen hallituksen turvin päästä nousevan työväenliikkeen johtoon.

Mutta työväestö ei niin vain alistunut kulkemaan luokkapetturuuden tietä. Vallankumouksellisia oppeja pyhinä pitäneet joukot eivät voineet sietää kaikkien työväen kultaisten periaatteiden polkemista jalkoihin. Selväksi kävi pian, että uudelleen nousseessa työväenliikkeessä oli ennenpitkää tapahtuva hajaannus oikeiston ja vasemmiston välillä. Niin kävikin. Toiselle puolelle jäivät yhä enemmän porvarillistuneet oikeistososialistit ja toiselle puolelle vallankumouksellista aatetta ja puhtaasti marxilaisia periaatteita kunnioittavat vasemmistolaiset. Jakaantuminen oikeistoon ja vasemmistoon, joiden olemassaolo jo ennen luokkasotaakin oli havaittavissa, oli käynyt kiertämättömäksi. Luokkasota oli antanut uusia opetuksia ja tehtyjä erehdyksiä ei haluttu uudistettaviksi.

Hajaannuksesta oli seurauksena, että oikeistolainen ryhmä pääsi porvariston suosioon, mutta vasemmistoa vastaan suunnattiin hillitön vaino. Se sai päälleen sekä porvariston että oikeistososialistien vihan. Vasemmistolaisen liikkeen vainot ovat olleet siksi monivaiheiset, että monta lukua voitaisiin yksistään niistä kirjoittaa. Kaikesta huolimatta on vasemmistolainen työväenliike kyennyt keräämään varsinaisia työtätekeviä joukkoja puolelleen. Oikeistolainen sosialidemokraattinen puolue on sensijaan vajonnut yhä syvemmälle porvarillisuuteen, jopa niin pitkälle, että puolueen pomo, Väinö Tanner, tunnusti sosialidemokraattien hallituksen liberaaliseksi porvarihallitukseksi! Sosialidemokraattien voima rajoittuu vaaleissa saatuun äänimäärään, mutta vasemmistolaisten takana on työväen järjestöllinen voima. Vasemmistolaisella liikkeellä, minkä nimisenä se milloinkin ilmenneekään, on työläisjoukkojen kannatus. Se on toiminnallaan ja periaatteillaan saanut työväestön luottamuksen.

Neuvosto-Venäjällä heti luokkasodan jälkeen perustettu Suomen Kommunistinen Puolue on ulottanut vaikutuksensa Suomeen, antaen työväenliikkeelle tarpeellista ohjausta ja liittäen sen osalliseksi Kommunistisen Internatsionalen maailmanlaajuiseen taisteluun kapitalistista järjestelmää vastaan. Kärsityistä tappioista ja tehdyistä virheistä on Suomen työväenluokka saanut sen kalliin opetuksen, että vain kommunistinen liike kykenee johtamaan työväenluokan voittoon.

 

---

 

Kuinka punakaartilaisia vangittiin ja tuomittiin

Antaantuminen Vesalassa.

Lahden rintama murtui huhtik. 30 p:n iltana 1918. Punaisilla oli kuitenkin taisteluissa ollut sotilaallista menestystä ja saksalaiset olivat saaneet runsaasti liiviinsä »napinreikiä.» Kaatuneita oli runsaasti molemmin puolin. Herralan pysäkin luona oli punaisia osastoja rynnännyt poikki saksalaisten rintaman, edeten Kotkaa kohden. Mutta äkkiä ilmeni odottamattomia aukkoja punaisten ketjuun. Oli kuin joitakin osastoja olisi poistunut vartiopaikaltaan ketjusta. Saksalaiset pääsivätkin etenemään esteettä. Jouduttiin epäedulliseen asemaan ja kokoonnuttiin Vesalan kylään lähellä Lahtea.

Provokaattorit tiesivät kertoa, että nyt päästään sillä, kun luovutaan aseista. Tämän takia lähetettiin edustajia saksalaisten päämajaan. Edustajat eivät tulleet takasin, vaan jäivät sille tielle. Puolenyön aikaan oli koko kylä saksalaisten piirittämä ja sitä seurasi antaantuminen ilman ehtoja.

Tämän jälkeen alkoi puhdistus. Kaikki aseet ja arvoesineet vietiin. Sitten sullottiin meitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, kuten latohin y. m. ulkohuoneisiin sekä maantielle Lahden ja Vesalan välille niin paljon kuin mahtui tälle 3–4 kilometrin taipaleelle. Samalla ilmestyi saksalaisten sotilaskulkue, joka kiiruhti Kosken suunnalle, jossa punaiset vielä luottamuksella hakkasivat vastaan. Siinä meni asemiestä jos minkälaista, kenttätykistöä, pomminheittokoneita, kuularuiskuja ja sotilaslentokoneet liitelivät ilmassa. Kulkuetta kesti 4—5 tuntia. Siinä nyt näimme selvästi minkälaiset voimat meitä oli vastassa ollut.

Oli vapunpäivän aamu. Mahtavat kulkueet kulkivat kumpaankin suuntaan. Mutta juhlatunnelma kulkueessa, joka taivalsi Lahtea kohden, oli synkkä. Moni ajatteli tovereiden kohtaloa Koskella, jossa vielä käytiin urheata taistelua lahtareita vastaan ja nyt pääsivät tuollaiset saksalaiset joukot ryntäämään punaisten niskaan.

Hiljalleen painutaan Lahtea kohti aamun sarastaessa. Rivissä ollessani kuulin tietoja. Saksalaiset sotilaat olivat aitana kahden puolen tietä. Raskain mielin joukko painui kohti tuntematonta kohtaloa. Siinä astuessani tolkkasin saksalaisille sotilaille jotain huonolla englanninkielentaidollani, mutta kukaan ei ymmärtänyt.

Vihdoin tulin ahtaan portin eteen. Siinä saksalaiset mölöttivät kovaäänisesti ja syynäsivät kaikki taskut. Tunsin voimakkaiden käsien tarttuvan jo päällystakkiinkin. En halunnut sitä antaa, mutta silloin lensi nyrkki vasten kasvojani. Kaaduin maahan ja silmänräpäyksessä lähtivät saappaatkin jalastani. Muutamassa sekunnissa olin alusvaatteillani ja välähti jo mieleeni, että ehkä seuraavalla hetkellä olen jo taivaassa. Sain kuitenkin armon ja askeleeni suunnattiin Vesijärven rannalle suurelle pellolle sotilasketjun sisään.

Pellolla oli jo useita tuhansia vankeja ennen meitä. Kaikkia vankeja ei riisuttu niin tarkkaan kuin minut, joten sain toisilta vähän vaatteita ylleni. Joukostamme ei puuttunut provokaattoreita. Ne alkoivat selitellä, että kun annetaan päälliköt ilmi, niin sillä tästä päästään. Joukottain haettiinkin miehiä. Seurasi taaja ammunta läheisessä metsässä. Tämä synnytti kaameita ajatuksia niissäkin, jotka olivat luottaneet porvarien inhimillisyyteen.

Iltaan mennessä olivat vangit vetäytyneet pellolle vyyhtiin kuin jättiläiskäärme. Siinä oltiin nyt kuularuiskujen edessä, laaja pelto ahdinkoon asti täynnä mahtavaa ryysyköyhälistöarmeijaa, joka äsken vielä oli lahtareille niin uhkaavan peloittava. Vahvat sotilasketjut ympäröivät nyt ja kuularuiskuja oli asetettu kaupunginpuoleiseen laitaan. Näin otettiin vastaan vapunpäivän ilta. Kosken suunnalla vielä tykit jyskyivät. Se oli merkki, että punaiset pitivät itsepintaisesti puoliaan suuria voimia vastaan.

Illan hämärä alkoi verhota, mutta kaikenlaista melua ja rähinää kuului, ympäristöllä ammuttiin. Puolen yön aikaan kuului vankien keskuudessa kuiske, että »sivistyksen kotkat» ovat joukostamme vieneet useita kymmeniä. Odotettiin henkeä pidätellen mitä seuraa. Kuului voimakasta meteliä jostain etäänpää ja jonkun ajan kuluttua kiväärit paukkuivat.

Valkeni taas päivä. Kaikenlaiset herrasrentut kulkivat tähystelemässä pellolle meitä ja voitosta huumaantuneet porvarisnaiset juoksentelivat saksalaisten jälessä iloiten ja sotilaiden kaulassa rimpuillen.

Päivä meni iltaan monenlaisissa arveluissa. Alettiin jo arvella annetaanko ruokaa lainkaan. Iltaan mennessä oli tykkien jyminä Koskella myös tauonnut ja hämärän tullen veivät lahtarit taas veriuhrinsa. Joukossamme pääsi vallalle yleinen raukeus ja alettiin pellolle ryhmittyä nukkuma-asentoihin, tähtien tuikkiessa avaruuksissa. Ei siinä paljon nukuttu, mutta pitkällään olokin tuntui virkistävän. Viikon päivät vierivät näin ilman sanottavia muutoksia. Sellaiset mukavuudet kuin ruoka olivat tuntemattomia tässä »yhteiskunnassa.»

Koskelta käsin alkoi saapua kaikkia niitä yhdistyneitä »sivistystä» edustavia voimia, jotka olivat siellä toimittaneet »suuren tehtävänsä» loppuun. Valmistettuaan Koskella veriuhrinsa, saapuivat ne nyt edelleen täyttämään suurta kutsumustaan. Lahdessa heti panivat toimeen noin 150 naisen rääkkäyksen ja telottamisen. Silminnäkijäin kertomuksen mukaan oli naiset riisuttu alasti ja sitten pistimillä lävistetty rinnat ynnä muut. Lahtarille oli suloista nautintoa, kun se sai nyt raadella ja häväistä.

 

Lahden kentältä Hennalaan ja Lappeenrantaan.

Noin viikon kestäneen ulkoilmakylvyn jälkeen kuljetettiin meidät pellolta Hennalan kasarmille. Tien varsille kerääntyneet porvarit ilkkuivat kulkueellemme.

Hennalan kasarmeilla oli hirveää siivoa. Taistelun aikana olivat tykkien kuulat repineet tiiliseiniä ja lattioita, kattoja y. m. Kaatuneitten ruumiita oli huoneissa ja käytävillä. Sinne meitä nyt ahdettiin kuin silakoita suolaan. Nyt vasta elämä tukalaksi alkoi käydä. Usein piti tulla ulos ja silloin Suomen sivistyksen edustaja jakoi ruoskaniskuja puoleen ja toiseen, tiukaten missä päälliköt ovat. Maaseudulta alkoi saapua myös talonjusseja hakemaan paikkakuntalaisiaan muka kotia. Mutta matkalla vangit aina salaperäisesti katosivat.

Hennalassa saatiin ensi kertaa olla ruokajonossa. Mutta kaikki eivät enää jaksaneet vuoroaan odottaa, vaan pyörtyen kaatuivat maalian. Heitä lyötiin ja potkittiin.

Ruoaksi saatiin väkevä annos kiehutettua turskan suolavettä. Joka valitti ruoan huonoutta, sai ruoskaa. Henkensä alttiiksi antoi sekin, joka kasarmin ympärillä olleita petäjän vesoja jyrsi, tai kanervia katkoi. Näinä aikoina sorakuopat ottivat monta miestä ja naista poveensa. Yötä ja päivää hautoja täytettiin.

Eräänä aamuna jouduin taas jonoon. Villen pojat tulivat taas äkseeraamaan. Matka suunnattiin Lahden asemalle ja siellä sullottiin tavaravaunut täyteen meitä ihmishaamuja. Asemalla irvikuonot huutelivat: »Hei punikit, onko sarvenne sahatut?»

Jo alkoi höyryhepo korskua ja pyörät pyöriä ja itäänpäin oltiin menossa. Kun vaunuista astuimme ulos, niin olimme Lappeenrannassa. Oli toukokuun 14 p:n ilta. Meluavaa hienostoa oli täälläkin meitä vastaanottamassa. Astuimme kasarmialuetta kohti Saiman rannalla olevalle linnanmäelle.

Täällä olivat teurastajat jo joutuneet työnpuutteeseen. Kun alussa olivat töitään kiireessä tehneet hutiloimalla, oli vielä ammuttuinakin päässyt ruumiskasoista joitakin karkaamaan. Eräskin tällainen telotettu saatiin kiinni noin 5 kuukautta myöhemmin ja tuotiin leirille takaisin. Miehelle annettiin nyt 4 vuoden tuomio senlisäksi, että oli jo kerran saanut kuolemantuomion.

Tultuamme linnan alueelle ja jouduttuamme suomalaisten lahtarien huostaan, alkoi samana iltana teurastus. Joukko vankeja oli kokoontunut kasarmin käytävälle oven luo, pyytäen ulkona seisovalta vahdilta lupaa hakea vettä. Kylmästi vastasi vahti: »Ovea ei avata ja jos ette mene pois käytävältä, niin paukahtaa.» Samalla pyssy paukahti myös useita kertoja ja kuolleita ja haavoittuneita jäi käytäville. Ruumiit jäivät siihen useiksi päiviksi. Jos kasarmissa sattui päänsä viemään ikkunaa kohtaan, niin silloin pyssy taas paukahti. Näin tuli tapetuksi ja haavoitetuksi monta. Haavoittuneet eivät saaneet mitään hoitoa, joten pienikin haava saattoi tuottaa kuoleman.

Kun kolme vuorokautta oli oltu Lappeenrannassa, niin vihdoin päästiin jonottamaan ruokaa. Ja mikä ihme! Annos oli aivan samanlaista turskan suolavettä kuin Hennalassakin. Ei ole ihme, että nälkään kuolleiden luku alkoi näinä aikoina kasvaa ja telotusta tehostettiin päivä päivältä. Mutta uusia tuotiin sitä mukaa kuin tilaa tuli.

Myöhemmin kesällä saatiin vähän aikaa päivästä olla ulkona ja kesäisen auringon paisteessa tarkkailtiin sitä eläinkunnan runsautta, joka oli kertynyt ryysyihin. Syöpäläisiä oli kasarmialueen hiekkakin täynnä!

 

Sairaalassa, tutkinnolla ja päävahdissa.

Monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen pääsin erään apulaissairaanhoitajan avustuksella sairaalaan. Sairaala ei ollut paljon sen parempi kuin kasarmikaan, ellei ota huomioon sitä, että siellä sai maata puulattialla, kun se sensijaan kasarmilla oli kivinen. Sieltä eivät myöskään käyneet yöllä murhamiehet raahaamassa mäkeen. Mutta mikään ihme ei ollut, että kuolleen vierestä heräsi aivan kuin kasarmillakin. Olin sairaalassa lähes kuukauden, mutta sinä aikana en nähnyt lääkäriä vielä. Sairaanhoitajan tai hänen apulaisensa saattoi nähdä kerran päivässä.

Heinäkuun alkupäivänä tuli määräys lähteä tutkinnolle. Minunkin vuoroni tuli astua arvoisien herrojen eteen. Pöydällä oli kauheat kuulusteluvälineet: 2 mauseria, sapeli, kappale rautakettinkiä. Pöydän takana oli kaksi herraa kuin tiikeriä.

Kysyttiin mikä on nimi, kotipaikka ja mitä on toiminut, onko kauan ollut työväenjärjestöjen jäsenenä ja rintamilla y. m.

Näihin kaikkiin vastattuani, haki toinen herroista jonkun paperin, joka osottautui olevan paikkakuntani suojeluskunnan esikunnan lausunto. Siitä luki hän tähän tapaan:

»Ollut kiihoittaja, lakkoihin yllyttäjä, maailmankulkija, elänyt työmiehelle sopimatonta elämää, on syyllinen murhiin ja ryöstöihin, kiristykseen y. m. On mielestämme A-luokan rikollinen eikä hänen toivota saapuvan milloinkaan takasin paikkakunnalle.»

Nyt kysyi herra mahtipontisesti tunnustanko kaiken edelläsanotun hyvällä, johon vastasin, etten voi. Silloin tuli mauseri silmieni eteen. Kun toistamiseen kielsin, alkoi rautakettinki hyväillä luitani. Kun mikään ei auttanut, uhkasivat lyhyellä tuomiolla. Sanoin että otan sen vastaan sellaisenaan kuin se annetaan. Samalla heilahti sapeli ja luulin siinä silmänräpäyksessä pääni lentävän kuin juurikkaan varrestaan, vaan sapeli tulikin tylsä puoli edellä. Lensin lattialle ja sain vuoroon rautaketjusta ja sapelista. Viimein käskettiin sotilas sisään ja minut määrättiin kuljettamaan päävahtiin.

Siellä oli jo paljon tovereita, jotka kaikki olivat A-luokan »rikollisia.» Ulkoakin päin näytti tämä rakennus kaamealta ja sisään astuessa teki hämärä salaperäisyys oudon vaikutuksen. Aukaistiin pienen pimeän murjun ovi. Koppi oli noin 3 metriä pitkä ja pari metriä leveä. Olin ensi kertaa eläissäni sellaisessa luolassa, jota en voinut oikein vertailla mihinkään. Eivät Minnesotan rautakaivantojen tunnelit ole niin synkkiä. Sinne oikaisin nyt kirvelevät luuni lattialle.

Aloin ajatuksissani kehittää sotasuunnitelmaa kaikkia niitä törkeitä syytöksiä vastaan, joita minua vastaan oli odottamatta esitetty, kun viereisen murjun ovea avattiin ja alkoi kuulua naisen hätääntyneitä huutoja. Kuulin, että siellä valkoinen mies teki intohimoisesti raakaa väkivaltaa onnettomalle toverittarelle. Kuulin naisen sanovan valkoritarille: »Te konnat, jos teissä on ihmisyyttä, niin tappakaa!».

Näitä käyntejä uusiintui sekä öisin että päivisin.

Rakennuksen toisessa päässä oli murju, jossa piiskurit rääkkäämällä tappoivat useita vaatiessaan tunnustuksia. Sydäntäsärkevät valitukset tunkeutuivat läpi koko rakennuksen ja öiseen aikaan haettiin sorakuopalle aina joitakin tovereita.

Kun kerran päivässä kävimme hakemassa ruokamme, niin käytin tilaisuutta hyväkseni nähdäkseni viereisen murjun naisasujanta, jonka tuskaisen ja vaikeroivan äänen olimme niin usein kuulleet. Onnistuin eräänä päivänä näkemään oven avatusta luukusta nuoret naisen kasvot, kauniit, joskin kalpeat. Tästä pienestä aukosta pistettiin hänellekin se kurja annos, joka vangeille myönnettiin. Eräänä heinäkuun yönä käytiin tämä toveritar viemässä pois tästä tuskan luolasta ja sen jälkeen ei hänestä ole mitään kuultu.

 

Tuomiolla ja Konnunsuolla.

Elokuun puolivälissä alkoivat tuomiomasiinat toimia. Monikaan ei päässyt vapaaksi. Kuolemantuomioita jaettiin kuin tuskassa ja käytäntöön panossa ei siekailtu. Elokuun 28 p:nä tuli minunkin vuoroni. Isonlaisen pöydän ympärillä oli herroja niinkuin korppia haaskalla. Eräs heistä luki tutkintojen tulokset, kysyen onko se pääpiirteissään oikea. Luettiin suojeluskunnan lausunto ja mikä ihme, sen sisältöön oli jäänyt nyt aukkoja. Ei enää mainittu murhista.

Syyttäjän vaadittua rangaistusta valtio- ja maanpetoksesta sain astua ulos. Parin minuutin kuluttua luettiin minulle juhlallisesti tuomio avunannosta valtio- ja maanpetokseen: 10 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa 15 vuodeksi! Valittaa tuomiosta ei saanut, mutta armoa voi pyytää. Vastasin, etten halua armonrumpua lyödä.

Nyt oli kuin suuri kivi olisi pudonnut harteilta. Tähän aikaan vankilakomento jo kaikin puolin alkoi parantua. Tuomion saatuani siirrettiin minut Konnunsuolle töihin. Matka kulki Lauritsalan kohdalla yli Saimaan kanavan ja siitä edelleen kanavan vartta 25–30 kilometriä Tuomioja-nimiselle parakkiryhmälle. Parakkeja oli vielä Löykässä ja Leppälässä ja minut vietiin Löykän parakeille.

Asunto-olot olivat täälläkin kurjat, joskin rehusoppaa saatiin nyt kolmasti päivässä. Työtä tehtiin urakassa, ja ne olivat suuria. Kun aamulla alotti työnsä kello 7, niin illalla vasta kello 9 pääsi lähtemään parakeille. Arvata sopii, että kuolevaisuus vankien keskuudessa oli edelleen suuri, mutta kohtelu oli joka tapauksessa muuttunut nyt hiukan lauhkeammaksi. Saksan Ville oli menettänyt kruununsa ja Suomen porvaritkin olivat hiukan säikähtäneet. Me vangit emme milloinkaan unohtaneet sitä veristä vimmaa, jolla lahtarit viimeisten kuukausien aikana olivat riehuneet.

E. Korpi.

 

---

 

Mitä työläisnaiset saivat kokea

Asuin luokkasodan aikana eräällä asemalla lähellä Helsinkiä. Saksalaiset vallottivat tämän aseman huhtikuun 12 päivänä 1918. Tuona päivänä loppui punaisten valta. Seuraavana päivänä valkoiset tulivat saksalaisten kanssa toimeenpanemaan kotitarkastuksia punaisten asunnoilla. Nuuskimista kesti viikottain.

Tarkastajat olivat julmia meille naisille. Kirosivat meille suomeksi ja ruotsiksi ja kehuivat, että nyt on heillä valta käsissään. Joka käynnillä uhkasivat tappaa ja punaisia miehiä tiedustellen vannoivat: »Jos et vaan p—leen akka puhu totta, niin me tiedämme mitä me teemme. Jos ei miehiä ja aseita löydy talosta, niin jumalauta me tapamme teidät akansaatanat, kyllä te olettekin tässä rähmästelleet, mutta nyt tuli sillekin loppu.»

He kyllä hyvin tiesivät missä miehet ja aseet olivat. Paikkakunnan parhain miesväki oli tietysti rintamilla, missä heitä kipeimmin tarvittiin. Kun mieheni oli rintamapäällikkö, niin olisivat valkoiset halunneet saada hänet käsiinsä elävänä tai kuolleena.

Vaimoilta kiristettiin miesten olinpaikkoja kuolemantuomioiden uhalla ja kaikenlaisilla lupauksilla. Kerrankin katselimme jo kuolemaa vasten silmiä. Meitä oli yhdessä kaksi perhettä. Seisoimme kaikki ulkorapulla, viisi henkeä, ojennettu konekivääri meitä kohden rapun edessä. Konekivääriä näpläilevä saksalainen kysäsi kuitenkin suomalaiselta, ammutaanko vai eikö. Suomalainen mies sillä kertaa kielsi, mutta mennessään uhkasi, että kyllä vielä näytetäänkin. Lapset itkivät, mutta me jäykkinä seisoimme.

Ei voida sanoin kuvailla valkohurttain julmuuksia ei edes lähimainkaan sitä mitä mekin naiset ja meidän lapsemme saimme kärsiä. Yötä ja päivää itkua ja vavistusta. Alituiseen meitä »suuria pahantekjöitä» vahdittiin. Pelkäsimme, että milloin pommin heittävät talon alle. Kuitenkaan emme olleet kellekään mitään pahaa tehneet, olimme vain punakaartilaisten vaimoja. Siitä kosto johtui.

Alkoi tulla huhtikuun loppupuoli ja silloin alkoi naisten vangitseminen. Meitäkin kahta naista tultiin oikein miehissä pyssyillä varustettuina hakemaan esikuntaan. Toinen vaimo pääsi pois sairauden takia ja varsinkin kun lapsille ei jäänyt ruokaa eikä rahaa. Minä jäin esikuntaan. Seuraavana päivänä vietiin tutkittavaksi. Valmiina oli pitkä syytöspaperi. Siihen oli vaikka minkälaista roskaa kerätty. Minkäänlaiset vastaväitteet eivät auttaneet. Kirottiin vain ja pyssyä hakaten käskettiin pitää suu kiinni. Käypä mies minuun käsiksikin, repii minua ja kiroaa suomeksi ja ruotsiksi, heittäen minut lopuksi pitkän käytävän toiseen päähän. Siellä sain olla seuraavaan päivään saakka.

Seuraavina päivinä uudistui kuulustelu ja viimein vietiin nimismiehen luo. Kun kielsin minua vastaan esitetyt syytökset, kävi nimismies minuun kiinni, kirosi ja potkasi oven auki, paiskaten minut käytävään.

Eräänä sunnuntai-aamuna lähdettiin meitä, noin kahtakymmentä vankia, viemään Helsinkiin. Asemalla jouduimme suureen vankijonoon. Meitä lähdetään kuljettamaan pitkin katuja, käymme monessa paikassa, mutta emme tahdo mihinkään kelvata. Viimein saamme eräällä koululla yökortteerin ja seuraavana aamuna vietiin Suomalaiselle Realilyseolle. Siellä oli naisia jo noin kolmesataa. Pappi meitä »syntisiä» oli vastaanottamassa ja piti meille pitkän puheen.

Ruoaksi saimme mätää, hapanta kaalisoppaa kerran päivässä. Leipää annettiin pieni nokare ja illalliseksi pilaantuneita silakoita. Kurjaksi me naisraukat menimme ja kaiken lisäksi vietiin meidät lopuksi vielä Santahaminaan.

Santahaminaan oli kerätty naisia joka Suomen kolkasta. Kurjaa oli katsella, kun alkoi tulla vangituiden naisten synnytysaika. Minun siellä ollessani syntyikin joku lapsi. Tuntui hirveältä nähdä kun uusia elämiä syntyy sellaisen kurjuuden keskellä paljaalle kylmälle lattialle. Ei mitään vaateresua ollut äidillä antaa alastomalle ihmisalulle, joka oli syntynyt melkein kirjaimellisesti kahle jalassa. Voi sitä kurjuutta, mikä vangin osalle tuli. Likaisella lattialla täytyi rypeä syöpäläisten syötävänä. Kukapa voisi tätä kyllin tyhjentävästi kuvata. Sitä ei tarkalleen voi tietää muut kuin ne, jotka itse ovat olleet kokemassa.

Santahaminassa oli naisia pari tuhatta.^[16*] Heinäkuussa alettiin roiskia tuomioita. Naisillekin määrättiin kuolemantuomioita, elinkautisia, ehdonalaisia ja vapauttavia tuomioita. Minä pääsin aivan vapaaksi heinäkuun puolivälissä 1918. Suomenlinnassa lausui tuomari jyrisevällä äänellä, että »koska emme ole nähneet syypääksi maankavallukseen eikä valtiopetokseen, niin laskemme ihan vapaaksi.»

Tieto ei suurtakaan vaikuttanut, sillä enhän ollut enää ihminen — vain ihmisen varjo. Ryhti oli kadonnut, jalat olivat turvoksissa, paksut kuin kangastukit. Ei ollut paljoa henkeä jälellä kun viimein pääsin kotiin. Vielä sittenkin nimismies uhkaili, kun en jaksanut ensi päivänä näyttää itseäni poliisille. Kyseli vielä haluanko lisää. Ei ollut miehen sydän sulanut, vaikka oli syyttömän naisen lähettänyt kärsimään.

Vankina oloaikanani en tietänyt miehestäni mitään. Kun tulin kotia kyselin vapailta ihmisiltä tietäisivätkö hekään mitään miehestäni. Sen verran tiedettiin, että paikkakunnan valkoiset olivat tunnustelemassa pitkin maata, missä vankeja oli säilytettävänä. Sittemmin sain kuulla, että mieheni oli vangittu Viipurin vallotuksessa. Siellä hurtat olivat saaliinsa löytäneet ja helluntaiaattona oli teurastus suoritettu. Silloin kai lahtarit vasta rauhan saivat, kun tämänkin rehellisen miehen tappoivat.

Naistoverini oli menettänyt miehensä samalla kertaa, kuin minäkin, lisäksi menetti hän pojan ja tyttären. Tytär oli taistellut saksalaisia vastaan suuri japanilainen kivääri kädessä eräällä aukealla pellolla. Sanovat tytön ampuneen erään saksalaisen ja senjälkeen hypänneen punaisten panssarijunaan. Lahden taisteluissa oli tyttö vasta joutunut kiinni ja valkohurtat olivat hänet silloin tappaneet. Perheen äiti oli tulla hulluksi, kun menetti yhtä aikaa kolme perheensä jäsentä. Kuitenkin neljän vuoden perästä palasi poika Neuvosto-Venäjältä, jonne oli päässyt pakenemaan. Äiti tuli niin iloiseksi, että ei ollut millään uskoa, että se oli hänen oma poikansa. Hän kysyi monasti nimeltä »onko se Yrjö» ja kun viimein uskoi, että mies todella oli hänen Yrjönsä, niin itkuun purskahti äiti, kun edes yksi kadonneista palasi.

Nämä ovat vain eräitä esimerkkejä työläisnaisen kohtalosta kevällä ja kesällä 1918.

Työläisnainen.

 

---

 

Lehtiä punavangin päiväkirjasta

Päiväkirjan laatija, Armas Viktor Alanne, oli punaisen hallituksen aikana Kouvolan aseman rahastonhoitajana, joutui toukok. 11 p:nä 1918 valkoisten vangiksi ja sai virua lähes kuusi kuukautta vankeudessa, suurimman osan tuosta ajasta Riihimäen vankileirillä. Päästessään 1918 ehdolliseen vapauteen, oli hänessä jo pahassa mitassa vankileirikurjuudessa saamansa keuhko- ja kurkkutuberkuloosi, joka vuotta myöhemmin vei hänet hautaan.

Päiväkirja on nähtävästi pidetty, ainakin suurin osa vankeusajasta, salaa ja vaikeissa olosuhteissa ja sen vuoksi on siitä ollut paikoittain mahdotonta saada selvää. Julkaistessamme tästä päiväkirjasta muutamia lehtiä, jätämme pois kirjoittajan perhesuhteita y. m. puhtaasti persoonallista laatua olevia kohtia. Muuten on päiväkirjan alkuperäinen sanamuoto säilytetty mahdollisimman tarkoin.

Perjantaina, toukok. 11 päivänä 1918 kello puoli 9 illalla, tulo (Kouvolan) kasarmiin.

Lauantaina ammuttu: Kuitunen, Hurme, Arpinen, Pietilä(?), Lepistö, Koski, Olkkonen, Sorsa. Kylässä yleinen kauhu.

Sunnuntaina, toukok. 13 p. Tutkinnolla (Kouvolan) asemalla. Tilijäännös 2,037 mk.

Maanantaina, toukok. 14 p. Ruoka myöhästyy. Saatiin kello 1:15 sillinpala ja leipää. Kello 7 soppaa.

Tiistaina: Kirjoitin Maikille (päiväkirjanpitäjän vaimo) Helsinkiin ja pyysin pakettia. Aamiainen kello 9; päivällinen puoli 12. Loppupäivä ilman ruokaa.

Keskiviikkona, 15/5. »Laputus» (?) 2 ja puoli tuntia.

Torstaina, 16/5. Päivällinen kello 12. Onnetonta, ettei tule ruokaa. Siltavuori toi kello puoli 6 voileipää ja maitoa. Antoi 29 mk. rahaa. Sain tietää, että Maikki ja lapset olivat sunnuntaina olleet Kouvolassa. Kuulin, että Halme on ammuttu Kymintehtaalla. Perjantaina, toukok. 17 p. Maikilta ei vieläkään mitään tietoa. Illalla kello 8 ammuttiin taas 8 miestä, niistä yksi meidän osastosta (nimi Outinen).

Lauantaina: Vahteja lisätty. Ei yhtään ruokaa eikä muutakaan sallita tuoda sivultapäin. Alakuloisuus yleinen.

Ensimäinen helluntaipäivä, 19/5. Ammuttu 5 miestä. Varastettiin minun eväspakettini, jonka Rae oli jättänyt Kuhlbergille. Kirjeen sain ja 30 mk. rahaa. Kirjoitin äidille Hämeenlinnaan. Aamulla satoi koko lailla, ensi kerran sitten lumen lähdön. Alkanut yleinen rokotus, sillä isoarokkoa ilmennyt leirissä. Meidän huoneessa yksi tapaus (vietiin eilen sairaalaan). Päivällä ammuttiin 2 (meidän huoneesta, eräs Silander, joka vietiin päivällispöydästä ammuttavaksi). Oli aijemmin tuomittu kuolemaan, mutta päässyt pakoon, joutunut kiinni ja tuotu tänne.

20/5. Kuri vankilassa yhä kovenee. Ei yhtään evästä sallita tuotavan ulkoa. Koko kasarmialue ympäröity piikkilangalla.

21/5. Tutkinnot ovat alkaneet, mutta käyvät kovin hitaasti. Vain joku harva on tänään ollut tuomarin edessä. Isorokko leviää, 1 kuollut viety yhteishautaan.

22/5. Kello 8 aamiainen, kello puoli 11 päivällinen (aivan liian suolainen). Kello puoli 12 vietiin ammuttavaksi Limnell (Porista), poika jäi itkemään tänne, sekä Lampinen, vaihdemies Viipurista. Sitäpaitsi kaksi muuta miestä suuresta kasarmista.

23/5. Illalla kello 8 aikaan kaikki ulos. Nimien huuto. (Pieni säikähdys, juuri kun sijoituimme riveihin alkoi kuularuisku rätistä. Kaikki hätkähtäen kumartuivat).

24/5. Kello on jo 11 aamulla eikä ruokaa ole saatu sitten eilisen kello 11 aamulla. Siis koko vuorokauden paasto. Surkeaa katsella niitä, jotka eivät palastakaan saa ulkoapäin. Eilen eräs keräsi santaan poljettuja sillinpäitä ja söi hyvällä ruokahalulla. Eräs oli löytänyt vanhan äärettömästi haisevan kaalin ja söi. Pari miestä lakasi työssä ollessaan vanhaa jauhomakasiinia, jonka lattialta keräsivät jauhonrippeitä ja keittivät niistä santoineen ja likoineen puurontapaista, jota ahmivat. — Asemalle kello 1 ja 3:20, lähdettiin viemään junalle. Asemalla antoi Siltanen minulle voileipää ja maitopullon. Kunnon mies. — Kirottua! Junassa kovin ahdasta. Riihimäelle saavuttiin puoli 9. Kasarmille saavuttiin kello 1 yöllä. Oltiin 12 tuntia suljetussa umpivaunussa.

25/5. Riihimäellä. Täällä suuret kasarmit. Kuulema tulee kaikkiaan keskitysleirille 18,000 vankia. Olo parempaa taas. Saa liikkua vapaasti ulkona piikkilanka-aidan sisäpuolella. Ruoka parempaa, mutta soppa-annos pienempi. Paljon saksalaista sotaväkeä aidan takana kaupitelemassa. Hinnat huikeat. Paperossit 5–15 markkaa, leipä 75–100 mk., konjakki (!) 150 mk. pullo. — Vangit ajettu ruokakomppanioihin @ 140 miestä. Minun komppania No. 10. Illalla kello puoli 10 kutsuttiin kaikki vangit ulos nimikirjoitusta varten. Silloin kohtaa minua kauhea yllätys. Äkkiä tunki sotilas läpi rivin ja tyrkkää raa'asti minut ulos. Tämä mies pois rivistä ja ulkopuolelle aidan. Tengström samoin. Olin varma, että viimeinen hetki oli tullut. Olin kovin kalpea. Sanoivat meidät vietävän komendantin kansliaan, päävahtiin. Upseeri esitti meille, että muuttaisimme päävahtiin, jossa voisimme saada erinäisiä etuja. (!) Kieltäydyimme ja kello 15 minuuttia yli 10 marssimme keventynein mielin takasin omaan koppiin. Toverit olivat varmoja viime matkastani ja ilostuivat, kun palasin.

26/5. Eilen varastettiin paljon ruokapaketteja, erään kengät, takki ja alusvaatteet. Saksalaiset möivät venäläisten hylkäämiä kuivia mätiä kaloja 5 mk. pari. Joku keräsi ojasta luita, joita paistoi hiiloksella ja söi. Vesi alkaa tyysten loppua. Lisää miehiä 1,800. Aamulla tuotiin nuori telegraafineitonen, Saajanen.

27/5. Eväät kaikki loppu. Nälkä kurnii. Miehiä kaatuu heikkoudesta syötyään ruokaparakin lattialle. Sairaita paljon. Yöllä on mahdoton kulkea toilettiin, sillä makaavia on kaikkialla, kaikissa asennoissa. Haju kamala. Klosetit pöyristyttävässä kunnossa. Vesipullollisesta, ken sellaisen onnistuu saamaan, tarjotaan 2 mk., pienestä kulauksesta 1 mk.

28/5. Täytyi myydä kello perineen sotilaalle nälissään. Sain siitä leivänkappaleen ja palan pohjalaista juustoa sekä paperossilaatikon. Mitään evästä ei kuulu mistään. Tänään saatiin elukkain rehukakusta keitettyä sopan tapaista, täynnä kauran kuoria ja vikkeriä.

29/5. Kuri kasarmilla on kovennut. Uusi komendantti eversti Kraemer saapui. Vaikea näyttää vaimoilla olevan toimittaa tuomisensa piikkilangan tälle puolen. Tänään saatiin kello 12 jonkinlaista soppaa perunajauhoista, pellavansiemenistä ja ruisjauhoista. Nälkä ei lähde. Yhä enemmän sairaita ja nälänheikentämiä. Eilen saivat viimeiset komppaniat ruoan ensi kerran päivässä kello 6 aikaan illalla.

— — —

8/6. Eräs mies makasi kuolleena aamulla lattialla. Nälkäkuolema. Vihdoinkin kuulustelulle. Pääsin ensimäisenä kuulusteluun kello puoli 3 aikaan ja kesti sitä noin 15 minuuttia. Kovin rauhallinen tuomari, verrattuna viereisessä huoneessa olevaan, jonka kuulin huutavan ja kiroavan (»mitä perkeleitä» j.n.e.) tutkittaville. Minua vastaan toistaiseksi ei mitään raskauttavaa. Myrskyä esim. kuulusteltiin yli 3 tuntia. Orasmaata 2 tuntia 20 minuuttia j.n.e. Puhuivat, että meitä, etenkin helsinkiläisiä, tullaan lähettämään Viaporiin. Se vielä puuttuisi. Aina helvetillisempää vain. Tämä kuulustelu oli vain alustava. Täällä kai saan viettää loput luetut päiväni sensijaan, että vielä jonkun ajan olisin saanut nauttia keväisestä luonnosta. Kohtalon kirous.

9/6. Sunnuntai. Ilma ihana. Aamulla antoi eräs suojeluskuntalainen nulikka näytteen heikäläisten pirullisuudesta. Ojan reunalla istui mies, kaiketi vähän kielletyllä alueella. En tiedä varottiko häntä ennen, mutta äkkiä ampui hän mieheen. Ei osunut, mutta peljästyksestä putosi mies kivillä pohjattuun ojaan ja sai reikiä päänsä täyteen. Sensijaan lensi räjähtävä kuula kasarmin seinustalle aivan lähelle meidän ikkunaa ja haavoitti kolmea seinustalla seisovaa miestä kaulaan, päähän ja käsivarteen. Ei enää uskalla liikkua ulkosallakaan. Samoin taas illalla 10 aikaan ampui vahti yhden miehen, joka oli eksynyt ojan toiselle puolelle. Tämä tapahtui myös melkein ihan meidän ikkunan alla.

10/6. Illalla ampui vahtisotilas taas erään 18-vuotiaan vangin rinnasta läpi, tämän yrittäessä lanka-aidan läpi tunkeutua vettä hakemaan vesisäiliöstä. Sotilas ampui pakosta, upseerin nimenomaan käskiessä. Poika jäänee sentään henkiin.

11/6. Yskää. Päätä pakottaa ja reumatismi vaivaa ja muutenkin alakuloisuus. Ei ole puhtaita alusvaatteita ja elukoita on kovasti.

12/6. Kova reumatismi vasemmassa käsivarressa, jota en voi nostaa ylös. Olivat taas ampuneet miehen samasta syystä, kuin 10/6. Metsästä on löydetty Mannisen ruumis ammuttuna puoleksi kaivetun haudan partaalla. Vahdit ampuneet. Kurjuus miesten keskuudessa nyt yleistä, sillä rahat kaikilta melkein loppuneet. Paperossinpätkiä kerjää kymmenkunta; jos syöt ulkopuolella, asettuu ympärillesi piiri kykkiviä miehiä, kaikki kilpaa ruinaten sopan jäännöstä.

13/6. Soppa melkein paljaista kaurankuorista, joten puolet sopasta täytyy sylkeä ulos. Leipä myös kaurankuorista ja ylen työlästä syödä.

14/6. Aamulla taas yleishallin käytävälle kuollut mies (vanha Åkeström). Tänään alettu laskea kotiseudulle suurempia miesmääriä, joten täällä vihdoinkin alkaa väen vähennys. — Myöhemmin. — Ei ketään vielä pois, vaan ainoastaan uudesti registeeraus. Vatsani tullut kipeäksi kauraleivän syönnistä. Tasan 5 viikkoa ollut vangittuna.

16/6 (sunnuntai). Hirveä tuuli. Santa ulkona lentää pyrynä ja huoneissa ei saa olla koko päivänä, sellainen on määräys. Salaa sentään koetetaan pysytellä sisällä. Ikävä päivä.

— — —

20/6. Taas vaivaa alakuloisuus ja väsymys ja pahat aavistukset. Asun taas uudessa »murjussa.» Kuinka kauan, kun taas ajetaan muualle. Ilma herttaisen kesäinen. Vankeja kuolee lukuisasti sairashuoneissa. Puhutaan, että oikeudenkäynti alkaa vasta heinäk. 1 p:nä. Kauheata kidutusta. Käki kukkuu tätä kirjoittaessani ikkunan vastapäisessä metsässä lisätäkseen vain ikävääni ja kaipuuta ulos vapauteen.

22/6. Vihdoinkin paremmat olot. Minut muutettiin ulkopuolelle varsinaisen kasarmin kirjoitustöihin.

24/6. Juhannus! Satelee silloin tällöin, kirjoitin Maikille ja esitin hänen tänne tulemaan N. talon luo tällä viikolla, joten saan tavata.

26/6. Tuli ukaasi, että teetä, sokeria ja tupakkaa saa lähettää vangeille esikunnan välityksellä. Päätäni on särkenyt. Koko viikon joka päivä vapautetaan noin 40–50 vankia. Kuulin ensi kerran tänä kesänä ukkosen. Kävi koko tuimasti ja satoi runsaasti. Rahaa eikä pakettia ei kuulu. Raha olisi erittäin tarpeen.

29/6. Jo aamulla 7 aikaan Nuoritalo toi Maikin tuomia tavaroita, joista arvasin, että hän vihdoin oli tullut. Puoli 8 tapasin Maikin esikuntatalossa Ville N:n kamarissa. M. oli täällä kello 3 saakka.

2/7. Pää yhä kipeä. Tähän asti on kuollut vankilassa kaikkiaan 951 vankia. Korea numero, vai mitä? Neljällä ruumislaatikkojen tekijällä on täysi työ saada tarpeeksi yksinkertaisia laatikoita. Ilma tänään lämmin, ehkä liian lämmin. Toista viikkoa Riihimäellä maannut voileipäpakettini saapui vihdoin käsiini, mutta kakki pilalla, joitakin leivänkuoria pelastin.

5/7. Vapaaksi yli 200. Aamusta lähtien saa kontrollin läpi lähettää ruokaa vangeille. Ihmettelen missä kunnossa paketit saapuvat perille.

6/7. Aina vaan kuuma. Tänä aamuna tuli kielto, ettei vankeja enää vapauteta esikuntien eikä yksityisten takuulla, ainoastaan tutkintotuomarin lausunnon perusteella. Ei ennättänyt Maikkikaan mitään hommata, niin että tiesi jumala pääsenkö täältä enää elävänä.

7/7. Löysin maidonhakureisulla ensimäiset mansikat. Kypsiä suuria, punaisia. Torpassa oli omenapuu täynnä raakiloita, niin että kai tulee omenoitakin ja heinä on mitä rehevintä. Ikävä alkoi taas kalvaa, kun ei pääse vapauteen nauttimaan kaikesta tästä.

8/7. Saimme uudet ololiput (minun oikeuttaa kulkemaan »virka-asioissa» piikkilanka-aitauksen ulkopuolellakin). Paljon työtä tänään kansliassa. Tengström pääsi tänään pois, samoin Ahon Jaska y. m. Olen ylen sairas tänään, taitaa sateinen ilmakin siihen aiheuttaa. Kuolevaisuus taas suuri. Ruumislaatikoita kannetaan ulos sairaaloista vähän väliä.

9/7. Leipää ei ole ollut lainkaan kolmeen päivään ja puurokin on loppunut, sillä jauhoja ei ole. Ruokahalua minulla ei onneksi ole sillä soppaluirua (hapankaalia) en voi syödä. Vastapäätä olevassa päävahdissa pienessä galleri-ikkunassa huutaa hulluksi tullut mies minkä ennättää. On olevinaan saunassa.

11/7. Tasan kaksi kuukautta kulunut vankeudessa. Oikeudenkäynti on nyt alkanut lopultakin; ainoastaan 2 osastoa 10:stä istuu. Tuomiot ovat 3, 5, 8 vuotta.

12/7. Tänään langetettiin 2 kuolemantuomiota, keitä ovat, en tiedä ja yleensä kaikki tuomiot ovat ylen ankaria. Kuolevaisuus kasvaa pelottavasti. Kuukausi vielä, niin suurin osa on kuollut, etenkin kun mätäkuu on lähenemässä ja ilmat hyvin lämpimiä.

15/7. Rautiainen vietiin tuomiolle. 12 vuotta kuritushuonetta ja 15 vuotta kansalaisluottamusta vailla. Panee väkisin ajattelemaan, mikä on oma osani. Terveyteni tuntuu taas hieman paranevan. Ruuhonen sai 5 vuotta ehdollista vapautta. Illalla sanottiin, että pappi antoi herran ehtoollisen kolmelle kuolemaantuomitulle, jotka telotetaan varhain huomen aamulla. Kaameata!

17/5. Päivä sateinen ja syksyinen. Tarkastuksen jälkeen on majuri Kraemer uhannut erota sillä hän ei voi mitään kaikelle kurjuudelle. Kuolevaisuus etenkin tällä viikolla kasvanut pelottavasti. Kaikkialla kannetaan ulos ruumiita sairaaloista, kasarmeista, ulkoa pihamailta, päävahdista ja ulkohuoneista. Oikein kuolleita luurangolta, kolisevia luukasoja.

18/7. Kävin Ri. ja koetin kolme kertaa soittaa Hämeenlinnaan saamatta vastausta. Paluumatkalla tuli vastaani 2 ambulanssivaunua kattoon asti ladottuina alastomilla ruumiilla, matkalla hautaan samanlaisessa asussa kuin maailmaankin tulivat.

20/7. Pyysin päästä lääkärille. Vastaanotto maanantaina kello 8 jälkeen. En jaksa olla töissäkään taas.

26/7. Myrsky tuomittu 8 vuodeksi. Kasarmissa No. 18 ammuttu 3 miestä, jotka ovat kurkistelleet ulos ikkunasta. (Tuomionsa saaneita). Näitä oli majuri korkea-omakätisesti piffannut yhden, joka kurkki ulos klosetin ikkunasta.

28/7. Ikävä sunnuntai. Sairas ja hermostunut. Kärpäset kovin vihaisia. Ei uutta mitään. Viime yönä olivat vankilan päällysmies Laitinen (posteljooni) ja ylioppilas Marttinen kuulemani mukaan pampulla hakanneet erästä onnetonta, jota koettivat saada tunnustamaan joitain murhatekoja. Valitushuudot kuuluivat hyvin yläkertaan. Piesty kuoli aamulla.

30/7. Aioin juuri kirjoittaa Ahdille ja pyytää uutta lausuntoa, kun sain tietää että asiani on huomenna esillä 105:ssä osastossa.

31/7. 5 vuotta kuritushuonetta ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen menetys sen jälkeen! Kauhea isku. Minut tuomittiin aseman komisariona eikä kasöörinä. Armoa täytyy anoa vasten tahtoaan, vaikka auttaneeko sekään. Sain jumalan kiitos kuitenkin jäädä entisille oloilleni, toimeeni ja asuntooni.

— — —

18/8. Hufvudstadsbladetissa (Helsingin ruotsinkielinen porvarilehti) nimim. A. G—g kertoo täkäl. vankilakäynnistään. Koko artikkeli aivan liioiteltu mitä tulee esim. ruokaan. Hän esittää siinä ruokalistan vangeille, 13 p:ltä t. k. nim. kauraryyniä 120 gr., soppajuuria 90 gr., pellavansiemenjauhoja 10 gr., hapankaali 150 gr., lipeäkalaa 70 gr., lihaa 220 gr. (!), silliä 200 gr., leipää 80 gr. ja suolapapuja 90 gr., ja sanoo lopuksi, että monen vapaudessa eläjän kielelle vesi herahtaa lukiessaan tämän. Lihaa esim. 220 gr. Menkää suolle. Ehkä kuukaudessa, mutta ei yhdessä päivässä. Kuolleisuus on muka vähentynyt ja kuitenkin on ollut viikkoja, jolloin keskimäärin 50–60 kuollutta on joka päivä haudattu.

23/8. Ison sairaalan luona työskentelevä työsakki 8–9 miestä karkasi tänään yhdessä vartijasotilaan kanssa! Ihanaa! Armahdusanomuksiin saapuu joka päivä päätöksiä, noin joka viides saa alennusta, noin joka kahdeskymmenes pääsee ehdonalaiseen.

27/8. Majuri Kraemer jätti tänään virkansa. Sijalle tulee komis. Dahlman Helsingistä. Illalla oli Riihimäen kirkossa iltama vankilan kirjaston hyväksi. Myrsky ja minä myimme pilettiä! Ohjelma hyvä ja osaksi vankien suorittama, kuten köörilaulua ja viulunsoittoa.

8/9. Vapaaehtoinen ilmoittautuminen Saksaan pakkotöihin, noin 450 kirjoittautunut.

10/9. Räätäli Hokkasen (Halosen) kuolemantuomio pantiin heti täytäntöön lähellä Rautasen torppaa.

15/9. Vankila muuttui siviilivankilaksi, s. o. tuli vankeinhoitohallituksen alaiseksi. Tuomitut numeroitiin uudestaan, maalaamalla selkään eriväriset numerot. I luokka, valkeat; II luokka, keltaiset; III luokka, punaiset (niihin kuulun minä) ja IV luokka, siniset. Maalaamista jatkuu huomennakin.

16/9. Elinkautiset, luvultaan 59, vietiin kello 9 aamulla vahvasti vartioituina Lappeenrantaan.

24/9. Taas pääsi yksi joukostamme, nim. Göran Roth. Minut siirretty työnjohtajan konttoriin jonkinlaiseksi tuntikirjuriksi.

25/9. Päätimme me 9 miestä kokoontua Hämeenlinnassa 1920, 23 p. kesäk. Nämä 9 ovat Antti Myrsky, Eetu Pohjola, Toivo Ketola, Emil Rautiainen, Virta, Frans Hiilos, Lukas Hietanen, G. Roth ja minä.

Päiväkirja jatkuu samaan suuntaan, kunnes sen kirjoittaja viimein vapautui. Ne 9 miestä, jotka 25/9 1918 päättivät kokoontua Hämeenlinnaan eivät kokoontuneet. Armas Alanne, päiväkirjan pitäjä, kuoli kurkkutuberkuloosiin marraskuussa 1919. Roth sai traagillisen kuoleman 1920. Hänet löydettiin kuolleena putkasta. Helsingin valkoisten väitteiden mukaan oli hän itse ottanut myrkkyä. Kuolema on hämärän peitossa. Hiilos oli vankina. Myrsky pääsi vapaaksi viimeisenä noista 9:stä, vasta toukokuussa 1921.

 

---

 

»Markkinahintoja» vankileirillä

Hintoja millä sotilaat möivät eri tavaroita Kouvolassa:

1 laatikko Petrograd, Hirvi, Talous ja Majakka (savukkeita) 4–6 markkaa. (Normaalihinta 25–40 penniä.)

1 laatikko Fennia, Epok, Matti, Työmies 5–10 mk. (Normaalihinta 40–50 p.)

2 sikaaria 2–5 mk.

¹⁄₄ leipää 5–15 mk.; sama voin kanssa 10–20 mk.

¹⁄₂ leipää 15–40 mk.

1 leipä tai limppu 40–100 mk. (Normaalihinta näihin aikoihin 3–5 mk.)

Riihimäellä saksalaiset ja suomalaiset sotilaat vaativat seuraavia hintoja:

1 laatikko paperossia 5–15 mk.

1 kananmuna 3–5 mk.

1 purkki sardiineja 5 mk.

1 leipä 50–100 markkaa.

1 purkki hunajaa (34 kg.) 35–50 mk.

Sikaarit 1–2 mk.

Pari kuivattuja kaloja 5 mk.

Limonaadipullollinen vettä 2 mk.(!) litraa maitoa 5 mk.

Pieni voileipä (ennen 10 penniä) 5–8 mk. kappale.

 

---

 

Voittajain mässäys

Vastatessaan eduskunnan työläisedustajain taholta tehtyyn, valkoista terroria koskevaan välikyselyyn, lausui Suomen sotaministeri Thesleff vuoden 1919 alussa, ettei voida odottaakaan olojen vankileireillä olevan tyydyttävien »aikana, jolloin lähes toinen puoli kansaamme syö pettua.» Mutta sotaministeri vältti mainitsemasta miksi »lähes toinen puoli kansasta» söi pettua. Sillä vastaus olisi tällöin voinut olla vain yksi: suuri osa kansasta näki nälkää sen vuoksi, että pieni omistava osa kansasta mässäsi ja keinotteli ja kavalsi leivän työtätekevän kansan, siihen luettuna »valtiorikosvangitkin», suusta.

Tätä »valkoista bakkanaalia», voittajien sisällissodan jälkeistä mellastusta kuvaa muudan suomalainen kirjailija seuraavaan ytimekkääseen tapaan:

»Ei voi olla punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se valkoisten käsissä kädenkäänteessä paheni. Alkaen hallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista sekä näiden yksityisistä virkailijoista tavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja manttaalipappohin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti — pettivät kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko maan sivistyneistö heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshetaleensa, paljasti oikean karvansa — sisällissodassa oli se kantanut lainkuuliaisuuden ja kansalaiskunnon kilpeä punaisia pahantekijöitä ja varkaita vastaan! — Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta maantieritareina, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen saksalaisen kanssa — kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat. Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa »hirsipuut puhtaiksi.» Murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin kulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet kammoneet kähveltää nälkään kuolleiden täisiä ryysyjä. Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksellä ja hykertelivät kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen hinnan. Ja valkoinen välikäsi kuljetti viljan »isänmaan ystävälle»; tämä jaksoi maksaa, sillä hän kaappasi missä oli. Hallituksella ei ollut aikaa pitää lukua keinottelijoista ja varkaista. Sillä nyt jahdattiin vain työläisiä. Ja kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät, ystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisien esineinä. Saksalaisia syötettiin ja juotettiin ja kannettiin käsivarsilla. Saksalaisille vapauttajille tarjosivat ujostelematta sulojaan vallasnaiset — se oli kansalaisvelvollisuus, isänmaallisen hyveen velvoitus.»

Edellä lainattu kuvastaa tietysti työläisten ajattelutapaa ja saattaa siltä, joka ei ole lähemmin seurannut Suomen tapahtumia, tuntua puolueelliselta arvioinnilta. Mutta karkea todellisuus oli tässä, kuten usein muulloinkin, järkyttävämpi kuin sen kuvaus. Sillä itse sotaministerihän ilmoitti, että lähes puolet kansasta söi pettua, ja tämä ei vielä merkinnyt, ettei suurin osa kansasta olisi nähnyt nälkää. Niin, nähtiinpä itse valkoisen mässäyksen pesäpaikassa, Helsingissä, niin ankaraa nälkää, että heinäkuussa 1918 kuoli siihen 1 henkilö päivää kohti, sts. 30 ihmistä kuussa, tieto minkä porvarinisetkin lehdet ovat todistaneet oikeaksi. Ja niin ujostelematonta, peittelemätöntä ja avointa kuin niiden mellastus ja ylellisyys olikin, jotka olivat tilaisuudessa harjoittamaan keinottelua kansan nälällä taikka puhdistamaan kruunun varastoja, mikä varsinkin sotasaaliiseen nähden saavutti kerrassaan käsittämättömän laajuuden, kohosi sentään joskus itse mässääjäin omastakin leiristä, jos kohta heikkoja, varoituksen ja tuomion ääniä, jotka sinänsä kyllä eivät merkinneet muuta, kuin että ovat historiallisia todistuskappaleita jälkimaailmalle valkoisesta siivottomuudesta — ihannetilan sijasta, mikä piti seurata työväen kapinan kukistumista.

Niinpä kirjoitti Helsingin Sanomat, myöhempäin keskustahallitusten äänenkannattaja: »Suomen maanviljelijäin valtavat joukot, joissa tulisi olla kansakunnan siveellinen tuki, palvelevat kilvan mammonaa, valmiina myymään rahasta isänmaan vaaranalaisen vapauden, rikkomaan kansalaisrauhan ja hävittämään lainkuuliaisen yhteiskuntajärjestyksen.»

Turun Sanomat taas kirjoitti: »Ei missään maassa ole kaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä poikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen oikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan vauhtiin kuin Suomessa viime aikoina. Kirjaimellisesti vallitsee meillä nyt» — sisällissodan jälkeen — »kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan ei sitä käydä aseilla. Kukaan ei välitä vähääkään kuinka käy lähimmäisen, kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun, ei valtiotalouden asemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain siitä, mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen hinnalla. Nykyinen olotila Suomessa on kansallinen häpeä, syvä alennuksen tila ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan asteilla on päässyt vallalle sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että suorastaan kammottaa.»

Eikä suinkaan kammottanut suotta, kun itse ministerit kävivät »hyvällä esimerkillä» yhteisen kansan edellä ja käyttivät valta-asemaansa pettääkseen taikka yrittääkseen pettää valtiota satumaisilla summilla.

Uudessa Suomettaressa (nykyään Uusi Suomi, fascistien äänenkannattaja) kirjoitettiin kerran niinikään: »Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät neuvotelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta kuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille, kun rosvot rehentelevät julkisilla toimipaikoilla? Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava jokaiseen seipääseen.»

Mutta lausuipa itse edellä mainittu kirkolliskokouskin tilanteesta painavan sanansa: »Nälänhätä uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. Kaikki tämä vain laajentaa eri kansankerrosten välistä kuilua, vielä sitäkin enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa ... Meidän täytyy tunnustaa: paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas.»

Kansan sielu oli sairas, vaikka juuri oli tehty niin perinpohjainen operatsioni, että 26,000 työläistä menetti siinä henkensä. Mutta kirkolliskokouksen varoituksen sanoilla ei ollut mitään kaikupohjaa, sillä juuri papithan olivat innolla taistelleet olotilan aikaansaamiseksi, missä oli omiaan rehoittamaan »irstaus, nautinnonhimo ja hekuma.» Kaikki Suomen papit — kai yhtä poikkeusta lukuunottamatta — olivat olleet valkoisten puolella sisällissodassa, ja jokainen heistä olisi allekirjoittanut saarnan, minkä muudan, jo herransa eteen astunut prelaatti sisällissodan aikana piti, ja missä hän m.m. lausui: »Tämän sodan on jumala siunannut ja siunaa edelleen, sillä hän on säätänyt esivallalle miekan, että se olisi 'rangaistukseksi pahoille ja kiitokseksi hurskaille.' Tämän sodan puolesta on niin ihanaa rukoilla. Mutta perkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei herra anna menestystä, vaikka joku yrittäiskin sitä niille rukoilla.»

Ja kuitenkin tuntui siltä, että hurskaat oli kokonaan laastu maan päältä ja että jäljelle olivat jääneet pahat, joita ei kukaan rangaissut.

Mutta kaikista vaisuista parannuksen sanoista huolimatta pahennus vain paisui paisumistaan ja varsinkin armeija oli niin suuri ryövärinluola, että porvarillinen lehti Fyren tasan vuosi sen jälkeen, kun työläisten vastarinta oli pääasiallisesti nujerrettu, katsoi asiakseen paljastaa seuraavia suorastaan tragikoomillisia asioita:

»Oli aika», kirjoitti lehti, »ihana aika, jolloin me niin pian kuin joko elämässä taikka sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä, tuli puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme loukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille tuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan: venäläistä turmelusta — jotenkin samanlaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään keisari Wilhelm tiuskaa sanan Ludendorff ja Ludendorff sanan keisari Wilhelm. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi — mutta se ihanuus katosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen vedenpaisumukseen.»

Fyren huomauttaa sitten kuinka saksalaiset Suomessa panivat puhtaaksi kaiken mitä käsiinsä saivat ja kuinka poliisit valittivat, että »kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia ja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia siinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla.» — Tässä yhteydessä on paikallaan huomauttaa, etteivät saksalaisten »koiruudet ja varkaudet» suinkaan kylmentäneet heidän ja valkoisten välejä, päinvastoin nämä riensivät kaikessa noudattamaan saksalaisten upseerien toivomuksia. Niinpä myönsi Suomen hallitus maailmansodan vielä riehuessa 50,000 markkaa saksalaisen upseerikodin ja upseeriklubin kunnostamiseksi »neutraalin» Suomen pääkaupungissa. Ja aineellisen muodon saaneiden suosionosoitusten lisäksi tuhlattiin saksalaisille liikuttavan kauniita sanoja. Varsinaisten juhlarunojen lisäksi, jotka tavallisesti oli omistettu keisari Wilhelmille ja hänen varmalle voitolleen, tulivat loppumattomat juhlapuheet. Kuinka lausuikaan esim. viipurilainen tohtori M. Erich: »Yhteisissä vaaroissa, taistelussa yhteisen, suuren asian puolesta solmittu veljesliitto tulee kestämään läpi ajan ja ikuisuuden.» Ja että Suomen porvarit tarkoittivat tällaisilla tunteenpurkauksilla totta, näkyy m. m. siitä, että kenraali von der Goltz vielä herran vuonna 1923 vieraillessaan Suomessa sai kulkea loppumattomia kunniakujia...

»Mutta eivät suomalaisetkaan »vapaustaistelijat» olleet oppimestareitaan huonommat», jatkaa Fyren-lehti edelleen. Ja lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni häpeämättömästä varkaudesta, mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi, »koska varastaminen armeijassa oli niin yleistäJa lehti jatkaa: »Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu, että hiljattain pidetyssä yleisessä kassatarkastuksessa Viipurissa knikki muut sotilaskassat olivat enemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi — erään rykmentin kassa», jonka rykmentin upseereilla oli suurempi sivistys kuin Lockstedter-leirisivistys, kuten lehti sanoo. Ja lehdessä kirjoitetaan edelleen jääkärieversti Sihvosta, josta olisi tullut kansallissankari, jos valkoinen kateus olisi sen sallinut: »Nyt hänen kunniastaan on tuskin muuta jäljellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa, suuruudeltaan 130,000 markkaa — vai oliko se enemmän, selvittämättömiä eikä edes selvitettävissä olevia varoja.» Ja edelleen: »Nuori jääkärinousukas ja kultapoika, kapteeni Takkula, hän, joka mielellään kutsui itseään 'ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä ja noin 200.000 markan kavalluksesta rykmentin varoja. Eräs jääkäriupseeri X tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs jääkärivänrikki Y. tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri niinikään ... Hämeenlinnassa varastaa jääkäri vänrikki Veijola kaksi hevosta omasta patteristaan ... Turussa vangitaan vänrikki Vahlberg, Helsingissä luutnantti Backberg...» Ja Fyren-lehti lopettaa: »Meidän saksalaiset opetusupseerimme, jotka niin usein lausuivat pohjattoman halveksumisensa suomalaisten oppilastensa oppivaisuudesta, voivat nyt ylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, besorgausmestarin koulussa.»

Fyren-lehti tekee paljon paljastuksia mutta hipaisee yhtäkaikki vasta vähän pintaa. Lehti ei puhu mitääu armeijan intendentuurihuijauksista eikä satoihin miljooniin nousevista sotasaalisvarkauksista, joista suurin koski luoteisella rajalla ollutta sotasaalismäärää, mistä matkalla sitä Ruotsin kautta kuljetettaessa Tornioon hävisi tavaroita noin sadan miljoonan markan arvosta tavalla, josta vain valkoisten sotaministeri Thesleff lienee ollut täysin selvillä. Lehti ei mainitse mitään sotasaalisvarkauksista Mikkelissä, ei samanlaisista kähvellyksistä Turussa, Kuopiossa, Viipurissa, Helsingissä, Puolangalla ja Sortavalassa mutta ennenkaikkea Karjalan kannaksella, missä sotilashenkilöt ryöstivät huviloita, joiden omistajat olivat levottomina aikoina paenneet, ryöstivät puolentoista vuoden ajan ja kenenkään häiritsemättä, nousten varastettujen taikka hävitettyjen tavaroiden arvo ehkäpä moniin satoihin miljooniin. Niinikään ei lehti mainitse mitään sotasaaliskähvellyksistä Suomenlinnassa.

Mutta sotaministeristö ja sen alaiset eivät olleet ainoita, jotka osasivat besorgauksen jalon taidon, jota ei suinkaan oltu hankittu yksistään Lockstedterin leirillä. Kaikilla muillakin ministeriöillä ja näiden alaisilla oli salaperäiset aarnihautansa. Muuan huijausyhtiö esim. myy valtiolle kolme koskea 10 miljonan markan kauppahinnasta, vaikka oli itse maksanut niistä vain ¹⁄₄ miljoonaa, ja yhtiön yhtenä kaikkein huomattavimpana jäsenenä havaittiin olevan sisällissodan laittoman valkoisen hallituksen puheenjohtajan, Heikki Renvallin, joka muuten kuului sisällissodan jälkeiseenkin hallitukseen, missä ministeriominaisuudessaan ehdotti hirtettäväksi kaikki »punarikolliset» mutta samaan aikaan harjoitti itse »laillista» huijausta mittakaavassa, mikä olisi saanut pahimmankin »punarikollisen» kalpenemaan.

Mutta että »puolet kansasta söi pettua», ei ollut mikään ihme, kun itse elintarvepäällikkö, Paloheimo, joka tietysti oli etukädessä vastuussa elintarvetilanteesta maassa, toimi tässä ominaisuudessaan kyynillisyydellä, joka saavutti suorastaan hirtehisyyden asteen. Hänen ministerikautenaan osti hallitus 9 miljoonan markan arvosta puutarhasiemeniä, jotka, paitsi sitä, että olivat suurelta osaltaan täysin itämättömiä, maksoivat kaksi kolme kertaa yli käyvän hinnan. Ostettu siemenmäärä oli lisäksi suunnattoman paljon suurempi kuin vuotuinen tarve. Jotta olisi saatu kaupaksi nämä ala-arvoiset ja ylihintaiset siemenet, kielsi elintarvehallitus yksityisiltä siementen maahantuonnin. Tämä herätti kuitenkin asianomaisten vastarinnan ja tapauksesta kehittyneessä suuttumuksen myrskyssä paljastui koko huijaus. Mutta tämä ei vielä ollut elintarvepäällikön kunnottomin teko. Mimsteriominaisuudessaan koetti hän myös kaikin keinoin saada valtion ostamaan leivän vastikkeena selluloosaa, mitä olisi hankkinut selluloosatehdas, missä elintarvepäälliköllä »sattumalta» oli runsaasti osakkeita. Ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun Ruotsissa oli tarkoilla tutkimuksilla osoitettu, ettei selluloosalla ollut ihmisravintona pienintäkään arvoa. Mutta vasta sen jälkeen, kun professori Tigerstedt, sama mies, joka aikaisemmin oli paljastanut jäkälähuijauksen, samoin kuin myöhemmin nälkäkuolemat vankileireillä, oli puuttunut asiaan, joutui tänä elintarvepäällikön katala yritys karille.

Samaan luokkaan kuuluu Svinhufvudin hallituksen menettely, se kun myi suuret määrät takavarikoitua väkiviinaa hallituksen virkailijain välityksellä näiden ystäville ja tuttaville »suurimmaksi osaksi perusteettoman huokealla hinnalla», kuten muudan ruotsikkoporvarien lehti myöhemmin huomautti. Ja tätä salakauppaansa tuttavanhinnalla harjoitti hallitus kieltolain maassa!!

Mutta tällaista mitään karttamatonta etuilua harjoitettiin hallituksessa taikka sen ystävällisellä avustuksella muissakin muodoissa. Mielenkiintoaan vailla ei ole sekään seikka, että sisällissodan jälkeisen hallituksen päällikkönä syksyllä 1918 ja keväällä 1919 oli henkilö, joka samalla oli maan suurimman yksityispankin päällikkö, minkä pankin voitto sisällissodan vuotena, jolloin työläisten kapinallaan sanottiin lamauttaneen koko maan talouselämän, teki 50 % pääomasta, kun sen sijaan yksityispankkien vuosivoitto edellisenä loistavana rauhallisena huijausvuotena teki vain 22.3 %!

Edellisten kanssa yritti vaatimattomalla tavalla kilpailla myös metsähallituksen jäsenet, joiden paljastettiin valtion metsiä hoitaessaan suosineen yksityisiä yhtiöitä; eniten syypäitä lienevät olleet metsähallituksen päällikkö ja muudan jäsen, joka tästä »uutteruudestaan» palkittiin maaherran arvolla.

Sanalla sanoen oli korruptioni aivan yleinen ylemmissä instansseissa: Kauppa- ja Teollisuuskomissioonista esim. sai kuka tahansa tuontilupia, kunhan vain jaksoi maksaa, ja tätä keinoa käytettiinkin kauan ja yleiseen. Tällä rikollisella tavalla hankitulla lisensillä oli vielä laillisen lisensin rinnalla se etu, ettei sen omistajan tarvinnut myydessään täten tuottamiaan tavaroita noudattaa komissioonin määräämiä hintoja. Lahjusten määrän sanottiin tässä tapauksessa nousseen kymmeniin miljooniin, ja sittenkin kauppa kannatti.

Elintarveministeriö piti yllä, paitsi päällikköään, kokonaista keinottelijalaumaa, minkä välityksellä se hankki tarvikkeita ja elintarpeita kansalle, josta »puolet söi pettua.» Täten osti elintarvehallitus m.m. chevreaux-nahkaa, minkä ostohinta oli 36 markkaa neliöjalka, mutta myyntihinta sittemmin vain 6 markkaa jalka; sikuria 40 markalla kilo — myyntihinta 12 mk.; hapankaalia 530,000 kg @ 1:25 — myyntihinta 30 penniä; soppajuuria suunnilleen sama määrä @ 8:– — myyntihinta 1:50; häränlihasta maksettiin kilolta 12:50 mutta saatiin myytäessä vain 4:–; yleensä maksoi elintarveministeristö kaikesta noin viidenkertaisen hinnan; ja on helppo arvata, ettei valtiolta täten rosvotut kymmenet ja sadat miljoonat markat joutuneet yksinomaan gulashien taskuihin.

Ja jos turmelus oli vallalla itse elintarvehallituksessa, niin miksi ihmetellä, jos alemmissa instansseissa pyrittiin vähäisten voimien avulla seuraamaan ylimmän esimerkkiä »nälänhädän torjumisessa», jos Kouvolan elintarvelautakunnan tilit olivat pahasti sekaisin, jos Kuopion elintarvelautakunnan varastoissa oli suunnattomia vajauksia, jos eräs elintarvelautakunnan puheenjohtaja kavalsi puolen miljoonaa, ja eräs toinen samoin satasentuhatta, j.n.e.

Vielä vähemmän sopii ihmetellä, että »kuoleman esikartanoilla» liikkui viikatemiehen lisäksi myöskin varkaat. Vangituille »punaroistoillehan» sai kuka tahansa valkoinen kansalainen tehdä mitä hyvänsä: työläisiä sai kiduttaa ja murhata, miksi ei siis myös olisi saanut varastaa leipää heidän suustaan ja kaikkea muuta mitä irti sai. Varkautta harjoitettiin kaikilla vankileireillä: vain ani harvoissa tapauksissa saivat tuhansien kuolleiden työläisten omaiset näiden jälkeenjättämiä tavaroita. Hämeenlinnan vankilan johtaja esim. eroitettiin kähvellystensä takia ja hänen tilalleen määrättiin toinen. Mutta ennen pitkää huomattiin, ettei tämä ollut entistä kummempi vaan oli päinvastoin paljon pitempänä ajanjaksona tehnyt itsensä syypääksi raskaisiin väärinkäytöksiin.

Vastatessaan sosialidemokraattien nälkäleirien olosuhteita koskevaan välikyselyyn, huomautti sotaministeri, ettei vankien muonitusta voitu järjestää tyydyttävästi yleisen nälänhädän takia. Mutta yleisestä nälänhädästä ei voinut johtua, ettei Suomenlinnan keskitysleirillä eräänä päivänä voitu jakaa tavanmukaista 50 gramman leipäannosta mieheen sen vuoksi, että tuntemattomalla tavalla oli kadonnut 20,000 leipäannosta. Tällaisia katoamisia sattui vähin kaikkialla, vankeja kuoli kuin torakoita, mutta kuolevaisuuden syy oli yhtä kaikki siinä, että »puolet kansasta söi pettua», mikä ministerikielestä tavalliseen puhekieleen muutettuna merkitsi, että vankien oli kuoltava, koska »kulttuurin esitaistelijain» ylimpänä intona oli huijata heidän hengellään ja kaikkien hädänalaisten ihmisten elämällä.

Sillä itsepä valkokaartilaisetkin, joiden piti olla kansakunnan valioväkeä, ja joiden ylistykseksi on kirjoitettu niin monia ala-arvoisia romaaneja ja vieläkin ala-arvoisempia ylistysrunoja, paikkasivat käsiään vielä sisällissodan jälkeenkin minkä ennättivät. Kuvaavana tapauksena voidaan tässä suhteessa palauttaa mieliin Voikassa sattunut. Voikaan tehtaalta varastettiin sisällissodan aikana paljon tavaraa. Varkaudet tietysti pantiin muitta mutkitta punakaartilaisten tilille ja saivat monet heistä heittää henkensä nimenomaan niiden johdosta. Mutta jälkeenpäin huomattiinkin, että varkauden tekijä olikin yksi valkokaartilaisten päähenkilöistä, joka oli toiminut jopa vangittujen työläisten tuomarina ja tutkijana! Kalvolan suojeluskunnan päällikkö taas oli kavaltanut 20,000 markkaa ja vierittääkseen syyn sinne minne sen olivat kaikki muutkin valkoiset vierittäneet, »ryösti» hän maantiellä itse itsensä koettaen sen jälkeen väittää, että »punikit» olivat hänen ryöstäneet. Armelias poliisikoira kuitenkin paljasti tämän petosyrityksen iskien hampaansa itse »ryöstetyn» nilkkaan.

Myös poliisilaitoksessa paljastui väärinkäytöksiä. Niinpä oli Viipurin valtiollisen poliisiosaston kassassa kuulema 80,000 markan vajaus, Helsingissä taas oli muudan etsivä ylikonstaapeli »käsittämättömällä tavalla» kadottanut 171,000 mk. kapinaseteleitä, ja kaksi muuta etsivää kähveltäneet eräitä tuhansia, jne.

Rautateillä taas ei kukaan voinut olla varma mistään; erotettujen »punikkien» tilalle oli haalattu joutilasta rikollisainesta, joka osasi puhdistaa.

Yleistä turmelusta kuvaavana seikkana ei liioin ole unohdettava, että valkoisen kieltolakimaan toisen kenttätykistörykmentin upseeristolla oli omat väkijuomavalmistuslaitteensa ja oli elämä rykmentin upseeriston keskuudessa tietysti sen mukainen. Toimitettu tutkimus ärsytti niin näiden juopottelevain upseerien »kunniantuntoa», että jättivät kaikki, luvultaan 30, erohakemuksensa etupäässä sen vuoksi, että kuulusteltaessa oli tavallisilta sotamiehiltäkin tiedusteltu mitä tiesivät asiassa.

Suorastaan tragikoomillinen sen sijaan oli isänmaallista kuparikeräystä koskeva skandaali. Tehdäkseen kaikki mahdolliset palvelukset liittolaiselleen, sotaa käyvälle Saksalle, oli Suomen hallitus pannut sen hyväksi toimeen myös kuparikeräyksen. Siitä ja sen lopputuloksesta kertoi muudan lehti toukokuussa 1919 seuraavaa:

»Viime keväänä, saksalaisten saavuttua maahan ja isänmaallisen innostuksen ollessa korkeimmillaan, annettiin silloisen hallituksen taholta julistus, jossa kehoitettiin kaikkia 'kunnon kansalaisia' luovuttamaan kaikki hallussaan olevat kupariesineet Saksaan vietäväksi. Kuparien kokoileminen ja siitä johtuvat muut toimet, kuten yleensä kaikki tuottavat hommat siihen aikaan, jätettiin Tuontikunnalle, jota avustivat herrasnaisjärjestöt. Tuontikunta tietysti koetti toimia tarmonsa takaa saadakseen koolle mahdollisimman paljon kupariesineitä. Ja paljon niitä kerrotaan karttuneenkin, sillä yksistään keittiöastioita kuului Helsingistä tulleen 6 suurta huonetta täpösen täyteen. Siinä on moni perheenemäntä saanut luovuttaa kahvipannunsa ja kastrullinsa ja sen jälkeen tuntenut täyttäneensä velvollisuutensa isänmaataan ja — Saksaa kohtaan.

»Nyt on kuitenkin käynyt selville, ettei näitä keittiöastioita syystä tai toisesta olekaan lähetetty Saksaan, vaan Tuontikunta on ne joku aika sitten myynyt eräälle helsinkiläiselle romukaupalle, joka vuorostaan pienissä erin myyskentelee niitä takaisin tarvitsijoille. Minkälaisen 'afäärin' Tuontikunta näillä herkkäuskoisten ihmisten kahvipannuilla on tehnyt, ei ole tunnettua.» ...

Tästä isänmaallisesta innostuksesta puhuttaessa ei muutoin sovi unohtaa, että yhtä alttiita kuin hallitus ja kaikki »kunnon kansalaiset» olivat osoittamaan »uskollisuuttaan» Saksalle ja saksalaisille, yhtä valmiita oltiin puolueettomassa maassa osoittamaan karkeata vihamielisyyttä Saksan vihollisille. Amerikalanen diplomaatti pidätetään tullessaan Venäjältä ja saa kiittää vain miesmäisyyttään siitä, ettei joutunut ohranan komeroihin. Helsinkiläisessä hotellissa taas toimitetaan kotitarkastus Englannin alamaisen, Sir John Pallock'in luona, Englannin konsuli estetään lähettämästä chifferisähkösanomaa hallitukselleen, ja Helsingin lähettyvillä pakotetaan Amerikan kansalainen asevoimalla »lahjoittamaan» talonsa suojeluskuntalaisille...

Kuolleisuus vankileireillä ja nälänhätä maassa ei johtunut elintarpeiden puutteesta, vaan siitä, että valkoiset voittajat ylimmästä alimpaan löivät persoonallisesta voitonhimosta mynttiä kansan kärsimyksellä ja mässäsivät; yksistään sotaakäyvälle Saksalle lähetetyillä elintarpeilla olisi voitu torjua nälkä vankileireiltä ja köyhäinkortteleista. Ja kunniattomina sisäpolitiikassaan, olivat valkoiset voittajat sitä myös ulkopolitiikassaan: kun Saksan romahdettua oli pakko karvastelevin mielin muokata maata ympärysvalloissa, ei Suomen sisällissodan ja sen jälkeisen ajan valkoisissa vallassaolijoissa ollut yhtään ainoata, jolla olisi ollut rohkeutta myöntää kutsuneensa saksalaiset Suomeen.

Ja sen sijaan, että turmelus valkoisten vallan aikana kiipesi aina ministerituoleille asti, »eikä kukaan ajatellut kansan parasta», kuten muudan porvarislehti hassunkurista kyllä huomautti, riittää yksi ainoa esimerkki osoittamaan millä valppaudella työtätekevä kansa valvoi maansa parasta, kun sillä oli tilaisuus siihen.

Maailmansodan aikana lainasi Suomen pankki Venäjän hallitukselle satoja miljoonia markkoja pitkän aikaa silloin jo arvottomia venäläisiä arvopapereja vastaan. Kun työläiset sitten vuonna 1917 pääsivät eduskunnan enemmistöksi, näkivät he tuossa lainahommassa piilevän äärettömän tappion vaaran Suomen valtiolle. Ja niin pakottivat he porvareiden vastustuksesta huolimatta Suomen Pankin hallinnon jälleen lainatessaan Kerenskin hallitukselle suomalaista valuuttaa vaatimaan sen vastineeksi englantilaista ja amerikalaista valuuttaa. Tällä tavoin kertyi Suomen Pankkiin 300 miljoonan markan arvosta Englannin ja Amerikan valuuttaa, mikä Suomen markan arvon laskettua vuoden 1919 alkuun mennessä oli kohonnut kaksinkertaiseen arvoon. Nämä varat olivat sijoitetut Englannin ja Amerikan pankkeihin, ja juuri näillä varoilla, jotka Suomen Pankki oli saanut työläisten huolenpidosta ja porvarien raivokkaasta vastarinnasta huolimatta, maksettiin vilja, mikä vuosien 1918–1919 välisenä talvena tuotettiin Amerikasta, niin että »punaiset roistot» vielä niin sanoaksemme haudoissaan, nälkäleireillä ja maanpaossa pitivät Suomen kansaa leivässä, mikäli ei valkoinen huijaus riistänyt sitä nälkäisten suista.

Juuri tätä huijausta ja korruptionia vastaan nousivat taasenkin ne työläisten luottamushenkilöt, joita yhtenään viskataan vankiloihin ja joita odottaa raskaat kuritushuonetuomiot, niin että kun valkoisen Suomen kameleonttiagentit ulkomailla toitottavat punaisista väkivaltamiehistä ja valtiollisista vehkeilijöistä, niin on kysymyksessä karkea tosiasioiden vääristely, millä pyritään sälyttämään oma valkoinen turmelus epäitsekkäiden, kunniallisten ja kansan parasta horjumatta katsovain työläiskansalaisten tilille.

K. Kaatra.

 

---

 

Kokemuksia valkoisessa armeijassa

Vuosi 1918 ei poistu mielestäni. Tuon vuoden kokemuksien verinen huurta on painunut syvimpään kammioon. Tammikuussa, hiukan ennen luokkasodan alkua, poistuin Helsingistä syntymäpitäjääni Pielavedelle. Valkoiset pääsivät siellä valtaan ja siksi piileskelin kauan. Poliisivoimalla etsittiin kaikkia piilossa olevia miehiä ja löydetyt vietiin valkoisen esikunnan eteen. Siellä kuulusteltiin ja tutkittiin ja pelotteluiden uhalla pakotettiin liittymään suojeluskuntaan. Niskoitelevat ainekset luvattiin lähettää kuumimpaan verilöylyyn.

Meitä »epärehellisiä ja tottelemattomia» olikin 76 miestä. Huhtikuun kirkkaan aamun sarastaessa lähdettiin meitä uppiniskaisia pakko-ottolaisia viemään Kuopioon. Eivät kuuluneet valkoisten soittokuntien sävelet, kuten »kuuliaisille ja tottelevaisille» niiden lähtiessä taistelemaan punaisten puolella olevia työläisiä vastaan. Meille sensijaan sanottiin, että kyllä vielä tottelette, sillä viimeinen matka on edessä. Saavuttuamme Kuopioon, annettiin heti ylle »suojelijan» puku ja tarvittavat välineet ja niin olimme valkoisen Suomen sotilaita.

Tampereella olivat ankarat ja viimeiset taistelut käynnissä. Sinne lähdettiin meitäkin viemään. Asemalla oli juna valmiina ja sinne johtivat päälliköt kokoonhaalittuja uppiniskaisia poikia. Meidät sullottiin vaunuihin kuin teuraskarjaa. Mustatakkinen saapui raamattuineen jakelemaan siunaustaan, jolle suljimme korvamme. Lähtöaika tuli, juna vihelsi ja moni työläisneitonen heilutti liinaansa jäähyvästiksi — kurjimmalleen.

Junan saavuttua Tampereelle olivat taistelut jo päättyneet. Vuorokauden saimme olla lukittujen vaunujen sisällä ilman ruokaa. Pienistä ikkunaluukuista saimme ilmaa. Luukuista katselimme myös vuorotellen hävityksen maailmaa. Ruumiita oli pitkin asemasiltaa ja joka paikassa minne silmä kantoi. Kuolon kurja valkoinen maailma oli silmiemme edessä.

Aamulla vasta avattiin suljettujen vaunujen ovet ja Mannerheim tuli upseereineen katselmukselle. Tervehdykseksi kysyy hän mitä ajattelette pojat, kun olemme voittaneet punaiset hirmumurhaajat. Kaikkialla on hiljaista. Ei ainoastakaan vaunusta kuulunut vastausta verikenraalin tervehdykseen.

Asemalta vietiin meidät Hyppösen kenkätehtaalle, jossa annettiin palanen leipää, silliä ja mädäntyneitä perunoita. Hetken levättyämme ilmoitettiin, että kello 12 on kaikkien oltava valmiina vietäväksi kaupunkia puhdistamaan. Määrätyn ajan kuluttua saapui upseerit, komentaen ulos.

Menimme kauppatorille. Kuormahevosia seisoi pitkin toria ja niiden avulla ryhdyimme korjaamaan ruumiita, joita oli läjässä niinkuin halkoja. Toisen toisensa perään nostimme niitä kuormalle ja veimme pois. Sorakuoppaan ne kaadoimme. Punaiset vangit saivat kaivaa kuopan niin itseään kuin vankitovereitaankin varten. Valkoinen murhaaja huitoi kiväärillä ja ruoskalla murheen ja nälän näännyttämää kuopan kaivajaa. Sinne painuivat maan peittoon sadat työväen taistelijat. Katkerat kyyneleet valuivat monen poskipäille.

Viikon saimme olla Tampereella puhdistusarmeijassa, kunnes Mannerheimin teurastusraivon uhrit saatiin kätketyksi maan multaan. Sen jälkeen vietiin Lappeenrantaan tykkiväkeen. Siellä vietetyt seitsemän pitkää kuukautta olivat kuin oloa haudan syvyydessä. Saksan ja Ruotsin »urhot» olivat kaikkialla komentajina. Punavangeilla oli täytetty joka paikka. Jokainen kasarmihökkeli oli niitä täynnä. Siellä virui moni neitonenkin ja äiti rintalapsensa kanssa odotellen tuomiotaan nälän ja kurjimman puutteen keskellä. Ja joka päivä tuotiin lisää punaisia naisia ja miehiä tuomiotaan odottamaan. Kaamein hetki oli illalla kello 9 aikaan, jolloin hiekkapenkereelle vietiin telotettavia. Illan hiljaisuudessa saattoi kuulla tuskan ja murheen valituksen ja kiväärinpaukkeen, joka toi ikuisen unen monelle urhoolliselle ja rehelliselle miehelle ja naiselle.

Entinen »valkoinen.»

 

---

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] »Keskisuomalainen» nimisessä lehdessä kehottaa m. m. nimim. »Jääkäri» lahtareita julmaan kostoon. Mikään hempeys ei saanut tulla kysymykseen kohdeltaessa punaisia. Lainaamme tämän lausunnon, koska se on tyypillinen lukemattomista valkoisten kynäsankarien kiihotuskirjoituksista. »Artikkelissa» sanotaan:
»Antakaamme veitsi lääkärin käteen ja kehoittakaamme häntä leikkaamaan pois mätänevä jäsen ruumiista, jotta kuitenkin henki voitaisiin pelastaa. Ja tällöin ei ole haikeamielisyys ja väärä hempeys paikallaan. On rikolliselle itselleen parempi lähettää hänet Kaikkivaltiaan oikeamielisen tuomioistuimen eteen katuvalla mielellä, kuin että sentimentalisesti hänen katuvaisuutensa johdosta etsitään lieventäviä asianhaaroja ja hänet pistetään linnaan, jossa hän jälleen sydämensä paaduttaa ja kenties katumattomana astuu korkeimman eteen, ehkä vasta vuosien kuluttua.»

^[2*] Sittemmin hävisi hän teille tietymättömille, jättäen takausrahat lunastamatta. — Toim.

^[3*] Katso tuomioiden jakaantumista suuruuden mukaan kirjoituksesta »Oikeuslaitos luokkakoston välikappaleena». — Toim.

^[4*] »Sairashoidosta» on käytettävissämme monta kuvaavaa esimerkkiä. Kerrottakoon eräs. Toveri Ville Venäläinen oli rintamalla ollessaan haavoittunut jalkaansa. Ensin oli hän punaisten sairaalassa, jossa jalka leikattiin nilkan kohdalta poikki. Valkoisten päästessä voitolle, vietiin hänet Viaporiin, vankileirin sairaalaan. Siellä lääkäri paransi säärenpaän, niin että toveri saattoi kainalosauvojen varassa lähteä tuomiolle. Hän sai kuolemantuomion. Sitä ei kuitenkaan pantu täytäntöön, vaan tuomittu siirrettiin Turkuun. Jalkaa alkoi nyt kovasti polttaa ja lääkärin täytyi avata säärenpää uudelleen. Esille tuli esine, joka ei kuulu ihmisruumiiseen eikä edes lääkärien työkaluihin. Lääkäri veti sen ulos ja se oli puolitoista tuumaa pitkä rautanaula. Sen olivat tietysti valkoiset lääkärit sinne asettaneet saadakseen potilaalle lisää tuskia ja mahdollisesti verenmyrkytyksen.

^[5*] Katso kirjoitusta: »Mitä työläisnaiset saivat kokea.»

^[6*] Vielä marraskuussa 1919 oli Riihimäen »pakkotyölaitoksella», joksi vankileiri nimitettiin, 1,500 punavankia.

^[7*] Yksityiskohtaisia kuvauksia Riihimäen vankileirielämästä saa kirjoituksesta »Lehtiä punavangin päiväkirjasta.»

^[8*] Luku tavattomasi! liioiteltu, v. d. Goltz puhuu 25,000 vangista. (Katso lukua »Lahtarien ulkomainen apu.») — Toim.

^[9*] Punakaartin johtomiehiä ja etevä strategikko.

^[10*] Vastoin hyviä tapoja. — Toim.

^[11*] Samanlaisia tapahtumia kerrotaan muiltakin vankileireiltä. — Toim.

^[12*] Katso kirjoitusta: »Vankien vienti pakkotyöhön Saksaan».

^[13*] Katso kirjoituksesta »Helsingin vankileirit» dos. Tigerstedtin lausunto alimmasta välttämättömästä kaloriamäärästä.

^[14*] Katso kirjoituksesta »Helsingin vankileirit» dos. Tigerstedtin lausunto ihmiselle välttä välttämättömästä kaloriamäärästä.

^[15*] Svinhufvud, luokkasodan aikuisen valkoisen hallituksen päämies.

^[16*] Heinäkuun alussa oli Santahaminassa yli tuhat naisvankia, joista eduskunnassa tehdyn ilmotuksen mukaan, 86 pros. 15–20 ikävuosien väliltä. — Toim.

 

---

Takaisin sisällysluetteloon | Takaisin historia-arkistoon
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto