Suomen luokkasota

Historiaa ja muistelmia

1928


Lukijalle

Kymmenen pitkää vuotta on jo vierähtänyt ajasta, jolloin yhteiskunnallinen tilanne Suomessa kärjistyi siihen asteeseen, että aseellista yhteenottoa työväenluokan ja kapitalistiluokan välillä ei enään voitu välttää. Luokkasuhteet olivat äärimmäisyyksiin jännittyneet, sovitteluille ei ollut maaperää, ja porvaristo valmistui anastamaan kaiken vallan.

Kymmenen vuotta on kulunut siitä, jolloin Suomen työväenluokka nousi riiston ja sorron alaisesta asemastaan, vastaten porvariston taisteluhaasteeseen julistamalla vallankumouksen. Tulevaisuudesta toivorikkaana tarttui Suomen työmies kivääriin kukistaakseen yhä röyhkeämmäksi käyneen kapitalistiluokan. Menestys loi lujaa innostusta ja työväenluokan vapaus kajastui jo taivaanrannalla. Uljaasti ja uhrauksia säästämättä ryhtyi Suomen työväenluokka historialliseen tehtäväänsä käsiksi kylminä tammikuun päivinä 1918, seuraten täten Venäjän suuren työväenluokan esimerkkiä. Vuosisataiset pääoman kahleet alkoivat murtua ja uuden yhteiskunnan kulmakiviä ryhdyttiin asettamaan.

Mutta vaikka alku näytti hyvältä, päättyi taistelu työväenluokan perinpohjaiseen häviöön. Vastaan tulivat kansainvälisen imperialismin väkevät voimat. Suomen työläiset eivät voineet niitä vastaan taistella voitokkaasti, vaan sortuivat viimein Saksan militarismin rautakoron alle.

Kymmenen vuoden kuluttua palautuvat mieliin vuoden 1918 suuren innostuksen ajat. Ne herättävät työläisjoukoissa ylpeyden ja itseluottamuksen tunnetta. Vaikka taistelu sillä kertaa päättyikin tappioon, oli työväenluokka kuitenkin näyttänyt voimansa. Se oli kyennyt muuttamaan osan Suomea punaiseksi ja osottautunut kyllin kypsäksi olemaan yhteiskunnan hallitsevana luokkana. Tappiosta huolimatta oli Suomen luokkasota kehitystä eteenpäin vievä voima. Se on antanut työväenluokalle monta kallista opetusta, jotka tulevaisuudessa on huomioonotettava.

Kymmenen vuoden kuluttua palautuvat mieliin myös ne verisen valkoisen terrorin synkät ajat, jotka tappiota seurasivat. Tuhansien murhattujen ja vankileireillä tapettujen työläistovereidemme muisto viiltää sydäntämme. Suomen porvaristo paljasti itsensä kaikessa inhoittavassa olemuksessaan polkiessaan jalkoihinsa kaikki inhimillisyyden periaatteet. Luokkasotaa seurannut valkoinen terrori säilyy historiassa tahraisena lehtenä, joka kertoo porvariston hillittömästä kostonraivosta.

Valkoinen terrori on myös estänyt totuuden tulemasta julki. Työväenluokan ääni on tukahdutettu, mutta sitä äänekkäämmin on porvaristo ylistänyt »suurta voittoaan.» Valkoiset ovat julkaisseet lukemattomia teoksia, joissa annetaan mitä yksipuolisin kuva v. 1918 tapahtumien kulusta, syistä ja seurauksista. Hävyttömällä sanatulvalla ovat he yrittäneet peittää omaa rikostaan.

Valkoisten jälessä tulevat vallankumouksen petturit, sosialidemokraattiset johtajat, sovinnon apostoleina esiintyen. He valittavat »virhettä», jonka työväenluokka muka teki lähtiessään kumouksen tielle ottamatta huomioon sitä historiallista tosiasiaa, että se oli ainoa tie, jota myöten saatettiin kulkea. Ja vaikka työväenluokka ei ole vielä saanut puolestaan puhuakaan, kehottavat sosialidemokraattiset johtajat unohtamaan vuoden 1918 tapahtumat. Mutta niitä ei voida unohtaa, eikä työväenluokka saakaan niitä unohtaa. Ne tulee päinvastoin pitää mielessä ja ottaa niistä oppia tulevien taisteluiden varalta. Siten vältytään uudistamasta niitä virheitä, joita tehtiin vuonna 1918, kun luokkasuhteet uudelleen kärjistyvät ja työväenluokka astuu kumouksen tielle.

 

* *
 * 

 

Suomessa yhä edelleen raivoava terrorihallinto on tehnyt mahdottomaksi julkaista siellä huomatumpaa luokkasotaa koskevaa teosta, jossa asioita käsiteltäisiin työväenluokan kannalta. Valkoinen valta ei vielä kymmenenkään vuoden kuluttua kestä totuutta! Tämän johdosta heräsi Amerikan suomalaisten työläisten keskuudessa halu kustantaa jonkinlaista teosta luokkasodan 10-vuotismuistoksi. Tässä tarkotuksessa ryhdyttiin jo toista vuotta sitten keräämään aineistoa erikoiseen Suomen Luokkasodan Arkistoon, josta on ollut arvaamaton apu tämän teoksen toimittamisessa. Homman alkuunpanijoina ja toteuttajina ovat olleet Amerikan Workers-(Kommunisti-)puolueen Suomalainen Toimisto, Amerikan Suomal. Sos. Kustannusliittoon kuuluvat lehtiliikkeet sekä arkiston keräystä huolehtiva komitea.

Pyyntöihin luokkasotaa koskevien tietojen lähettämisestä vastattiin ihailtavalla tavalla. Aikaansa ja vaivojaan säästämättä ovat luokkasodassa mukana olleet toverit kirjoittaneet kokemuksistaan. Monet kirjoitukset ovat olleet niin laajat, että niistä on vain osa saatu tämän teoksen puitteisiin, siitä huolimatta että sivumäärää huomattavasti lisättiin alkuperäisestä suunnitelmasta. Useita kirjoituksia on tilanahtauden takia täytynyt siirtää arkistoon, josta niitä tulevaisuudessa tullaan käyttämään. Erittäin arvokkaan avun ovat antaneet monet Neuvostoliitossa ja Suomessa olevat toverit. Täten kokoontuneesta aineistosta on teoksemme, »Suomen Luokkasota — Historiaa ja Muistelmia», syntynyt.

Teoksessamme on pyritty antamaan mahdollisimman tyhjentävä kuva Suomen luokkasodan eri puolista. Puutteellisuuksia saattaa havaita, sillä mahdollisuuksia aivan täydellisen teoksen laatimiseen ei ole vielä olemassa. Suomessa eletään yhä edelleen valkoisen terrorin pinteissä ja matkan etäisyys asettaa esteitä toimitustyölle Amerikassa. Vaikeudet tämänkin teoksen toimittamisessa eivät ole suinkaan olleet vähäiset, ja se on syntynyt vain monien tovereiden yhteisten ponnistelujen avulla. Erikoisen maininnan ansaitsee tov. Yrjö Sirola, joka Neuvostoliitosta käsin on monella tavalla avustanut toimitustyötä.

Erittäin tärkeätä on, että vallankumoustaisteluista jää mahdollisimman täydelliset ja oikeat tiedot ja siksipä on Suomenkin vallankumousliike tullut jo järjestelmällisen tutkimustyön alaiseksi. Sentähden, ken havaitsee tässä teoksessa virheellisyyksiä tai valinnaisuuksia, tekee tälle tutkimustyölle palveluksen ilmoittamalla havainnoistaan toimittajalle.

Worcester, Mass., tammik. 30 p:nä 1928.

A. H.

 


 

Pohjolan raatajakansa

Tuolla pohjolassa, missä tuulet
jäiset tuiskaa, luonnonvoimat kylmät
jäätää maan ja vedet kahleillansa,
asuu kansa pien', mi vuosisadat
raudan raskasta on taistelua
olemassaolostansa käynyt
vuoroin ihmisvoimaa raakaa vastaan,
vuoroin luonnon tuiman tuulen kanssa.
Kärsimysten mittaa pohjatonta
vuosisadat pitää on se saanut
käsissänsä känsettynehissä,
silmät ne, mi uuden päivän koittoa
kohti kauan kohdistuneet ovat,
ovat kurjuuden ja kauhun kuvat
nähneet mustemmat kuin manan taivas.
Kärsiä se kansa pien' on saanut
enemmän kuin kenkään kansa toinen. —
Kansa tää on köyhälistö Suomen.

Vuosisadat ovat vierähtäneet
siitä ajasta, kun ammoin saapui
kylmään pohjolahan jäykkä kansa,
vapauttaan valtavaa se etsi,
sitä saavuttaakseen kaukaa, kaukaa,
Ural-vuorten takaa pohjan maille
saapui, ottaen kotipaikaksensa
pohjan kylmät, karut kivikunnaat,
nepä valitsi ja maansa raivas'
keskeen jään ja synkän korpimetsän.

Kertoa ei tiedä aikakirjat
kauanko se maalla isiensä
vapahana eli — kunnes vieras valta
sinne saapui rautaritarein,
kansan lyöden miekoin verivirroin,
ottaen kuin koiran orjaksensa,
mukanaan toi kurjuuden ja sorron,
kahdenlaisia tek' kansastakin,
toisest valtiaan ja toisest orjan.

Vuosisadat näin nyt synkät vieri,
sorto jatkui, lisääntyivät yhä
päivät kurjuuden, ne jatkuu, jatkuu,
kunnes kerran loistaa toivon säde:
»Ompi vapaa vieraast' sortajasta
maamme Suomi!» kautta maan se kaikuu.
Riemu silloin kansan rinnan täytti.
— Mutta vapaus, kuink' julkeutta,
konnuutta ja kurjaa kavaluutta
nimessäsi voivatkaan ne tehdä! — — —
Etpä koittanutkaan vielä meille,
etpä tullut mökkiin salomaiden,
etpä tullut laitakaupungille.
Vapauden valtiaiden luokka
omaksensa sepä saikin vainen,
siitä osattomaks' orjat jäivät.

Mutta viha viilsi kansan rintaa,
sepä leimui, pääs' jo irrallensa
»Olkoon oikeus», jo jyskyi maassa,
»me otamme sen, mik' meilt' on viety!»
Pilvi sodan peitti pohjan taivaan,
alta sen jo loisti toivon tähti,
toivon tähti — valo kumouksen.

Vavahti jo valtaluokka vankka,
vapisi jo sorto — mutta hetken
pelastuksen tien se heti kohtas,
tuotti murhaveljet vieraat kaukaa
mustin' lippuinensa synnyinmaahan,
iski verihinsä köyhän kansan,
kansan kalliin, kärsineen jo nousseen,
sorti parhaat, pani sorakumpuun,
murhas', mylvi, pilkkas', raiskas', repi,
tappoi miekoin, tappoi nälkäkeinoin kurjin.
Kerskui vielä maailmalle, roistot:
»Iäks' tapettikin orjain aate,
konsaan nouse ei se haudastansa!»

Mutta eipäs kuollut köyhä kansa,
eikä kuollakaan sen suonut oisi
itse murhajoukkokaan, vaikk' aikoi,
sekä koetti voimin kaikin, kaikin
kuollettaakseen sorjan sukupuuttoon.
Kuoli kansaa, kaatui urhot tyynet,
vaiti vaipui nousseen kansan miehet
koirankuoppiin, santaan synnyinmaansa.
Tyynnä astui äiti pyssyn eteen,
tyynnä tytär kuoloon kylmään kulki,
vietiin taatot, vietiin äidit hautaan,
lapset parkui, kulki rinnall', itki,
saattain Golgatalle vanhempiaan.
Mutta kohta jälkeen kuolon kulun
näytti kuin ois noussut lyöty kansa
kuollehista, ylös haudoistansa.

Eikä kuollut myöskään orjain aate,
syttyi jälleen, sytti rinnat kansan,
nosti korkeimmalle lippuansa,
jonka alla ihmisyyden eestä
juuri orjat sortui tuhansittain.
Uudet voimat täytti moninverroin
kaatuneiden paikat urhoillansa.

Voitonvirttään aate soittaa siellä
haudoill' sankaritten suurten, sorjain,
järvein tuhansitten laineet laulaa
sulohymniänsä hymyilevää
pojille ja tyttärille Suomen.
Tuutii salon hongat huurrepäiset
käsin hellin sortuneita heitä,
jotka rauhankehdoss' hiljaa uinuu
sylissä maa-äidin onnellisna.
Itämeren aallot kuohupäiset
kertoo maille kaukaisille myöskin:

Katsokaatte maata sekä kansaa,
vapaudelle mi uhriks' antoi
enemmän kuin moni kansa toinen,
uljaimpansa, kalleimpansa antoi,
mutta palkaksensa saikin sorron,
sorron verisimmän kuin on missään.

Mutt' se nousi taaskin, eikä sorru,
taisteluun taas vie se joukkojansa,
»Sorronyöstä nouskaa!» ukon lailla
ääni marssivoin soi armeijoiden.
Koht' on vapaa kallis pohjan kansa.

Wm. Lahtinen.