Evert Huttunen

Sosialidemokraattinen puoluejohto ja kansalaissota

1918


Kumouksellisia ilmiöltä ennen vallankumousta.

Suomen sosialidemokraattisen puolueen menettelytapaa arvostellessa on pantava merkille, ettei se kumouksellisuus, mikä puolueen johdon sekä joukot tempasi mukaansa viime talvena, suinkaan ollut ominaista yksinomaan tälle levottomalle ajanjaksolle. Jos jätämme huomioonottamatta sen, että puolueen periaatteellisessa ohjelmassa puhutaan vallankumouksesta yhteiskunnallisena vallankumouksena, mikä kaikkien maitten sosialidemokraattisille puolueille on ominaista, on puolueemme keskuudessa painostettu aika ajoin muutakin vallankumouksellista toimintaa. Puoluekokousten päätöslauselmissa on teroitettu vallankumouksen oikeutta, mutta mikäli sellaisesta oli puhe tsaarivallan aikana, niin edellytti se, tavallansa, porvarillisen vallankumouksen aikaansaamista. Kun esim. Oulun puoluekokouksessa laadittiin käytännöllinen ohjelma, johon sisällytettiin mitä kansanvaltaisin hallitusmuotoajatus kansan täydellä itsemääräämisoikeudella verojen myöntämisasioissa, perustuslakikysymyk-sissä j.n.e., niin tapahtui tämä edellyttäen valtiollista vallankumousta, vaikkakaan sitä ei silloin vallitsevien vaikeitten valtiollisten olojen vuoksi ohjelmassa suoraan sanottu. Puoluekokoukset muuten eivät millään tavalla koskaan olleet hyväksyneet sellaista päätöslauselmaa, jossa olisi lausuttu vallankumouksen oikeutus kansanvaltaisesti muodostettua ja valittua eduskuntaa vastaan. Tosin erinäisissä puoluekokouksissa esiintyi voimakastakin kumouksellista virtausta, kuten Oulun kokouksessa v. 1906 punaisia kaarteja koskevan asian käsittelyn yhteydessä sekä Kotkan kokouksessa v. 1909, jolloin muutamat puhujat, menettelytapakysymyksen yhteydessä, julistivat, että he »eivät usko liikoja yleiseen äänioikeuteen», moittien puolueen johtoa ja eduskuntaryhmää siitä, että se on, väheksymällä kumouksellisen toiminnan tar-joomia etuja, liiaksi painostanut äänioikeuden merkitystä ja parlamentaarista toimintaa. Mutta nämä käsitykset eivät kuitenkaan saaneet suurempaa kannatusta puoluekokousten taholta. Johtavimmat ainekset asettuivat jyrkästi kumouksellista touhua vastaan viitaten niihin vaaroihin, joita se toisi mukanansa. Jo Oulun puoluekokouksessa lausui sangen sattuvasti Esa Paavo-Kallio, että »niiden keskuudessa, jotka kuuluvat sosialidemokraattiseen leiriin, saattaa kyllä syntyä salaisia pyrkimyksiä väkivaltaiseen toimintaan, mutta niin kipeää kuin se onkin, niin puolueen aina täytyy eroittaa itsensä niistä. Jollei sitä oikeutta käytetä, että sellaiset ainekset eroitetaan, niin saattaa tulla hetki, jolloin ne sanovat: me eroi-tamme teidät.»

Tämä varovainen käsityskanta käy myöhemminkin ilmi. Niinpä Kotkan puoluekokouksessa v. 1909 hyväksytyssä päätöslauselmassa eduskuntaryhmän toiminnasta lausutaan, että »katsoen siihen merkitykseen, mikä oli Suomen köyhälistön ponnistuksilla yleisen äänioikeuden ja uuden eduskunnan aikaansaamiseksi ja tunnustaen eduskunnallisesta toiminnasta koituvan hyödyn, selittää puoluekokous vaalitaistelun ja eduskunnallisen toiminnan halveksumisen työväen taistelulle turmiolliseksi ja katsoo, että puolueen on näitä täydellä tarmolla Suomen köyhälistön hyväksi käytettävä ja niiden rajoittamis-sekä riistämispyrkimyksiä voimakkaasti vastustettava». Sittemmin pidetyssä Helsingin kokouksessa v. 1911 lausuttiin nimenomaan, että »sen suuntaiset käsitykset ja uskottelut, että vaalitaisteluun ja eduskuntatyöhön osaa-ottaminen taikka köyhälistön kaipaamain yhteiskunnallisten uudistusten puolesta taisteleminen eduskunnassa olisivat nykyoloissa Suomen työväelle toisarvoisia asioita, selittää kokous työväen taistelulle turmiolliseksi sekä päinvastoin katsoo, että puolueen jäsenten on tarmokkaasti puolustettava saavutettuja eduskunnallisia oikeuksia, yhä pyrittävä niiden laajentamiseen ynnä entistä pontevammin otettava osaa vaalitaisteluun». Tämä kanta oli epäilemättä selvä. Sitä selvensi lausunnossan kysymyksen alustaja Kuusinen, joka huomautti, että »meillä on niitä, jotka sanovat, että eduskuntataistelu ei ole tarpeeksi jyrkkä keino. Sillä ei saada tarpeeksi aikaan, jotakin tehokkaampaa ja parempaa tarvitaan. Niitä hyviä tehokkaampia keinoja ei tiedetä esittää, mutta jo se, että niiden tarvetta painostetaan, jo se voi olla vahingollista.» Niin puhui Kuusinen eduskunnallisen taistelun merkityksestä vielä vuonna 1911, mutta se ei estänyt samaa henkilöä viime talvena mitä kiihkeimmin ajamasta eduskunnallista toimintaa väheksyvää kumouksellisuutta sekä puolueessa että eduskuntaryhmässä, — kuten myöhemmin tulemme havaitsemaan.