Evert Huttunen

Sosialidemokraattinen puoluejohto ja kansalaissota

1918


Kiihotusta ja levottomuuksia.

Niin alkoi tilanne kehittyä kumouksellisemmaksi. »Zimmervaldilaisuus» sellaisena kuin sen valistumattomat joukot useassakin tapauksessa käsittivät, pyrki suo-raksi toiminnaksi ja kävi ennen kaikkea ilmi väkivaltaisuuksina kaupunkien valtuustoja vastaan sekä puoleksi anarkistisena lakkoliikkeenä eri osissa maata. Lakot riehuivat etupäässä maaseuduilla, mutta ulottuivat silloin tällöin kaupunkeihinkin. Kuvaavana niistä Helsingissä syntynyt voilakko, jonka toimeenpani kunnallisjärjestö. Se tuli yllätyksenä kunnallisjärjestön toimitsijoille sekä puolueen johtaville piireille, jotka — vainuten siitä kenties koituvaa suurempaakin vaaraa, ryhtyivät pian toimiin sen tukahduttamiseksi. Ammattijärjestön toimikunta 14 p:ltä elokuuta päätti lausua, että »järjestöjen on ehdottomasti sekaannuttava lakkoasiaan ja koetettava saada se loppumaan mahdollisimman pian. Jos se saa jatkua, on lähitulevaisuudessa odotettavissa uusia samanlaisia vallattomuuksia». Tuloksena oli, että tämä helsinkiläisten »korpilakko» saatiin Ammattijärjestön ja liittojen toimikuntien yhteisin voimainponnistuksin loppumaan. Kun senaattori Tokoi lakon lopettamiseksi oli virkakumppaneitaan kuulematta tehnyt lakkolaisten yleiselle kokoukselle, joka oli verrattain kirjavista aineksista kokoonpantu, laajalle tähtääviä lupauksia elintarveasian järjestämiseksi, joita hän ei pystynytkään toteuttamaan, oli hän pakoitettu jättämään hallituksen. Myöhemmin seurasivat häntä toisetkin sosialistisenaattorit.

Tästä toimenpiteestä oli vakavia seurauksia. Ei voi kieltää, että sen arvovallan, jota senaatti maan vähävaraisen asujamiston keskuudessa nautti, menetti se nyt kokonaan sosialistien sieltä poistumisen kautta. Maassa kas-voi yleinen elintarveanarkia ja sekasorto. Väkivaltaisuudet lisääntyivät, johtaen paikkapaikoin, mielettömien ase-etsintöjen nimellä, murhiinkin. Kuvaavana esimerkkinä näistä voidaan mainita erään Kaljusen Viipurissa venäläisten avulla asestama punakaartilaissakki, johon kuului kaupungin levottomimpia ja järjestymättömimpiä, osaksi patteritöissä kouliintuneita aineksia. Tämä joukue lähti ominpäinsä kiertelemään Karjalan eri pitäjiin, pannen toimeen etsintöjä, vangitsemisia ja kenttätuomioistuimiaan herättäen siten kauhua ja levottomuutta laajalla alalla. Samanlainen oli muuan Aaltosen joukkue, joka Kyminlaaksosta käsin kävi Viipurissa, Lahdessa y.m. paikoin »rauhoitusretkillä». Viipurin kaupunki esim. oli mainitun joukkueen siellä oleskellessa aivan kuin sotatilassa. Joukkue oli toimeenpanevinaan järjestystä, mutta sai aikaan kurittomuutta ja epäjärjestystä, joka oli omansa kiihoittamaan porvariston asestautumista.[1] Tällaisen asiaintilan vallitessa olisi puolueen keskusjohdon taholta tarvittu tarmokkaita toimenpiteitä, jos

mieli pelastaa asema ja välttää maan joutumista anarkiaan. Mutta sitä ei tehty. Yrityksiä tosin silloin tällöin siihen suuntaan ei puuttunut, mutta ne olivat niin heikkoja, niin kaksimielisiä, että niiden vaikutus oli aivan mitätön. »Työmies», joka näytteli puolueen pää-äänenkannattajan osaa, täytti erittäin huonosti velvollisuutensa mainittuna aikana. Kuvaavana siitä tavasta, miten lehti, jolla lähinnä oli suurin vaikutusvalta joukkoihin, suhtautui vallattomuuksiin, oli lehden 319 numerossa 1917 johtavan kirjoituksen yhteydessä ollut lausunto, joka oli omistettu nimenomaan samaan aikaan tapahtuneille murhille. Kun porvarilehdistö osoitti kiihtymystä murhien johdosta, vastasi »Työmies» niille lausuen:    »luuletteko te, että kansa antaa arvoa teidän krokodiilin kyyneleillenne, taikka työväki todellakin uskoo teidän keinotekoiseen suruunne».

Niin, sellainen oli puolueen pää-äänenkannattajan tapa siihen aikaan rauhoittaa joukkoja. Sen parempi ei liioin ollut puoluetoimikunnankaan. Toimikunnan julistukset yleisen tilanteen johdosta räikeydessään kilpailivat keskenään. Tuntui melkein siltä, kuin jotakin sairaloista olisi ollut siinä miehessä, jonka kynästä ne olivat lähteneet. Kerran tämän kirjoittaja kääntyi puoluetoimikunnan erään maltillisemman jäsenen puoleen kysyen: »kuinka sinä voit olla laatimassa tällaisia julistuksia, joissa sen sijaan, että pitäisi rauhoittaa joukkoja ja osoittaa 'suoran toiminnan' vaaroja, päinvastoin kiihoitetaan mitä räikeämmin ja siten annetaan vain uutta virikettä levottomuuksille?» Puhuteltu vastasi:    »Jaa, muuta ei voida, se on ainoa tapa vaikuttaa villiintyneisiin kaartilaisiin!» Mainittu henkilö ja kenties moni muu hänen kerallaan, olivat sen harhaluulon vallassa, että räikeillä paperijulistuksilla voitaisiin tyydyttää kaartilaisten sekä muitten levottomien ainesten kiihtyneitä mieliä ja toimintahalua. Kenties luultiin, että puoluejohto siten säilyttää auktoriteetin joukkojen silmissä ja kiihtymys alkaa palautua vähitellen rauhalliseen uomaansa. Miten lyhytnäköinen tuollainen politiikka oli, tunnetaan hyvin seurauksista. Puoluejohdon maltillisen ryhmän taholla ei jaksettu käsittää, että sellaisella menettelytavalla on rajansa, että joukkoja ei voi ajanpitkään tyydyttää pelkillä porvaristoon tähdätyillä uhkauksilla, vaan että johdon, joka sellaisella tavalla oli ottanut hallitakseen joukkoja, oli viimeinkin pakko ryhtyä myöskin käytännössä toteuttamaan uhkaansa, tai astua sivuun ja jättää johto toisiin käsiin.

 


Viitteet:

[1] Minkälaisia aineksia kaarteihin oli päässyt liittymään, siitä sopinee kuvaavana esimerkkinä mainita vain se seikka, että eräälläkin paikkakunnalla oli kaartin paikallisesikunnassa 1905 marraskuun suurlakon aikaisiin Toijkanderin ryöstöihin Viipurissa osaa ottaneita, jotka olivat aikoinaan kärsineet jo kuritushuonerangaistuksensa, mutta anarkististen ja terrorististen taipumuksiensa vuoksi liittyivät nyt kaarteihin ja pääsivät kohta ken entisen maineensa, ken minkin »ansion» perusteella huomattaviin luottamustoimiin. Levottomuuksien alkuaikoina jo marras- ja joulukuulla 1917 mainitut ainekset ottivat paikkakunnillaan ylimmän työväenliikkeen johdon käsiinsä.