Niiltä puoluetovereilta, jotka ovat arvostellen seuranneet ryhmän toimintaa, ei liene suinkaan jäänyt huomaamatta, miten ryhmän toiminta useinkin oli mitä suurinta hosumista ja uhkapeliä. Jos sellaista jotenkin voi vielä ymmärtää siellä, missä ryhmä on mitättömänä vähemmistönä, jolloin se ei voi ratkaisevasti vaikuttaa tapausten kulkuun, niin on se aivan sietämätöntä ja mahdotonta siellä, missä ryhmällä on vastuunalainen asema edustajamääräänsä nähden. Ja näin on ollut asianlaita kaikilla yksikamarisen eduskuntamme istuntokausilla, mutta viime vuoden istuntokausilla erittäin. Enemmistöasemastaan huolimatta ryhmä viime vuonna menetteli useinkin tavalla, joka länsimaiden parlamenttarisissa oloissa olisi ollut skandaali — niin ikävää ja tuskallista kuin tätä onkin sanoa omasta eduskuntaryhmästä. Että näin oli asianlaita, se näkyy myöhemmin.
Mitä vuoden 1917 valtiopäiviin tulee, antoi niiden työlle tärkeimmän leimansa kysymys valtiollisen itsemääräämisoikeutemme toteuttamisesta. Sen ohella oli merkille pantava laaja yhteiskunnallinen lainsäädäntö, johon kuului ensisijalla torpparilaki, kunnallislait ja 8-tunnin työpäivälait. Ryhmän kunniaksi on kyllä mainittava, että se esitti nämä laajakantoiset alotteet, mutta millä tavalla se niitä ajoi eteenpäin, se oli kaikkea muuta kuin kehuttavaa. Alotteitten vika oli se, että ne olivat sangen heikosti kokoonpantuja. Mainitaksemme vain esimerkkinä yhden seikan, viittaamme työväenasiainvaliokunnan monivuotisen jäsenen, edustaja Hilja Pärssisen lausuntoon puoluekokouksessa kesällä 1917 maalaistyöväen 8-tuntisesta työpäivälaista. »Tämä asetus» — lausui hän, — »on tehty siten, että teollisuustyöväen lakiesityksestä on leikelty kappaleita, kuten sunnuntailevosta, ammattitarkastuksesta, rangaistuksista y.m. Sillä tavalla, hyvin pientä vaivaa käyttämällä, saksien avulla, ja lisäämällä 1:sen pykälän, joka määrittelee sen, että lain alle kuuluu maalaistyöväki, saatiin muutamassa tunnissa tämä lakiesitys.»
Tämä arvostelu ei suinkaan anna kovin lohdullista kuvaa ryhmän alotteiden pätevyydestä ja perinpohjaisuudesta. Sama oli asianlaita kunnallislakialotteisiinkin nähden. Ne olivat tietysti omansa asettamaan valiokuntien sosialistiset jäsenet sangen kiusalliseen asemaan. Jos näiden alotteitten heikkous olisi ryhmän keskuudessa tunnustettu, olisi sillä voitettu jo paljon. Ryhmän menettelytapa ulospäin niitten käsittelyssä olisi saanut ehkä useastikin toisen luonteen. Mutta näin ei tapahtunut. Monetkaan ryhmän jäsenet eivät alotteitten puutteista olleet tietääkseenkään. Harvinaisella itsepäisyydellä pidettiin niistä kiinni semmoisinaan ja asetuttiin vastustajien kompromissiehdotuksien suhteen jyrkästi tinkimättömälle kannalle.
Niin menetteli ryhmä ilmeisesti sen vuoksi, että se pelkäsi jokaisen porvariston taholta tulevan muutosehdotuksen esityksiinsä sisältävän moitteen ryhmälle. Kunniasyyt useinkin vaikuttivat, ettei se tahtonut antaa perää sellaisissakaan kohdissa, jotka toisella taholla osoitettiin mahdottomiksi. Pälkähästä koetettiin suoriutua vain luulottelulla, etteivät porvarit tee ehdotuksiaan vakavassa vilpittömässä mielessä, vaan on niissä »koira haudattuna». Kun ryhmä sitten teki verrattain ylimalkaisen käsittelyn jälkeen kiinteitä ennakkopäätöksiä asioissa, joita se ei riittävästi tuntenut tai käsitti vain hyvin pintapuolisesti, vaikeutti se sen kautta suuressa määrässä lakien käsittelyä valiokunnissa, joissa, jos missä, kaivattiin verrattain vapaita käsiä. Kaikkea muuta kuin edukseen esiintyi ryhmä esim. kunnallislakien käsittelyn yhteydessä täysi-istunnoissa. Miten paljon tuhlattiinkaan aikaa puolustamalla »hullujen» äänioikeuspykälää ja muita aivan toisarvoisia kohtia, jotka ilman muuta olisi voitu jättää lakitekstistä pois! Yhtä suurella itsepäisyydellä puolusti ryhmä 8-tuntisessakin laissa sellaisia alotteeseen sisältyviä kohtia, jotka olivat joko ristiriitaisia lain muun tekstin kanssa tai osoittautuivat mahdottomiksi soveltaa käytäntöön. Sitä tahdittomampaa oli, että kysymyksessä olevien lakien erinäiset kohdat esitettiin puoluekokoukselle, jossa määrättiin kiinteästi niiden sisältö. Sillä tavalla painostettiin »jyrkimpien» taholta ryhmää ja sidottiin sen kädet. Tämän kautta kärjistyi asema eduskunnassa ja oli saattaa vaaraan lakien lopullisen hyväksymisen. Peljäten, etteivät ne ehkä tulisikaan hyväksytyiksi, turvautui puolueen johto »painostukseen» eduskuntaa vastaan. Toimeenpantiin mielenosoitus, jonne kutsuttiin, paitsi suomalaista työväkeä, myöskin venäläistä sotaväkeä, jonka käytös kävi varsin uhkaavaksi[3], mutta joka tarmokkain toimenpitein onnistuttiin pysyttämään siivouden rajoissa. Mainittua puoluejohdon menettelyä paheksuttiin ryhmän jäsenten taholla, mutta se ei enää ollut autettavissa, sillä siinä, niinkuin monissa muissakin asioissa, ei ryhmän mieltä kysytty.
Mitä taas valtiollisiin kysymyksiin tulee, niin ei voi kieltää, että valtalain säätäminen tiesi suurta askelta itsemääräämisoikeuteemme ja epäilemättä sen alotteessa tulee paljon ryhmän ansiopuolelle. Mutta se tapa, millä ryhmän taholta valtalakia käsiteltiin, oli monessa suhteessa moitittava. Ryhmä esiintyi siinä asiassa aivan kuin ei eduskunnassa muita edustajia, paitsi sosialidemokraatteja, olisi ollut olemassakaan, vaikka kysymys itsestään koski mitä suurimmassa määrässä koko maan tulevaisuutta ja yhtäläisesti kaikkia yhteiskuntaluokkia. Mitä suurimmalla salaperäisyydellä valmisteltiin ryhmässä tämän lain käsittelyä ja esiinnyttiin sen kanssa ulospäin tavalla, joka osoitti pikemmin poikamaista ylvästelyä kuin arvokasta ja tietoista vastuuntunnetta. Surullisena näytteenä siitä oli se kohtelu, jonka sai osakseen Venäjän sosialidemokraattinen lähetystö, joka heinäkuun alkupuolella tuli sekä puolueensa että kaiken todennäköisyyden mukaan myös hallituksensa valtuuttamana neuvottelemaan syntyneen ristiriidan rauhallisella tavalla ratkaisemisesta. Kun ryhmä oli itsepäisellä ja hurjastelevalla menettelyllä ajanut asian umpikujaan, eikä pystynyt sitä siitä pelastamaan, niin esiintyi se yhtäkaikki sovittelulähetystöä vastaan mitä kylmäkiskoisimmin ja uhkamielisimmin.[4] Näytti siltä, että yhtävähän kuin ryhmä tahtoi sovitella porvarillisten ryhmien keralla, yhtä vähän tahtoi se tietää mitään neuvotteluista venäläisten sosialistien kanssa. Ryhmällä oli nähtävästi se käsitys, että Venäjän silloinen hallitus lankeaa polvilleen eteemme, tunnustaa syntinsä ja tekee niin kuin käskemme.
Niin ei kylläkään — kuten tunnettua, tapahtunut. Ei edes sittemmin laadittu adressi, enempää kuin kumarruksetkaan Pietarin puoleen, vaikuttaneet enää mitään. Venäjän hallitus vastasi ryhmän uhmailuun eduskunnan hajoittamisella ja uusien vaalien määräämisellä.
Mutta tämä ei vielä säikäyttänyt ryhmän seikkailupolitikoitsijoita. Ennenkuin uusiin vaaleihin lähdettiin, tahtoi ryhmä vielä näytellä seikkailuhaluaan. Huolimatta siitä, että hajoituksen jälkeen pidetyssä edustajain yksityisessä neuvottelussa säätytalolla porvarillisten ryhmien taholta oli ilmoitettu, etteivät he pidä hajoitettua eduskuntaa enää pätevänä kokoontumaan, eivätkä tule sen istuntoihin, jos se kutsuttaisiinkin koolle, ajoivat puoluetoimikunnan eräät jäsenet, jotka myös kuuluivat ryhmään, tarmokkaasti eduskunnan koolle kutsumista syyskuun viimeiseksi päiväksi. Puoluetoimikunnan ja ryhmän väliaikaisen toimikunnan kokouksessa, jossa mainittu asia oli esillä, huomautti tämän kirjoittaja, että kysymyksessä oleva istunto tulee muodostumaan vähemmistön kokoukseksi, koska sieltä jäävät pois porvarilliset, jopa osa sosialististakin edustajia. Istunnolla, joka niin ollen muodostuu ilveilyksi ja jolla ryhmä vain nolaa itsensä, ei tule olemaan mitään käytännöllistä merkitystä, koska siellä tehtäville päätöksille hallitus ja porvarilliset puolueet eivät anna eduskuntapäätösten arvoa. Jos on pelättävissä, että puolue saa vaalitappion, niin laeilla, jotka suunniteltiin mainitussa istunnossa vahvistettavaksi, ei
tule myöskään olemaan käytännöllistä arvoa, eikä se estäisi vaaleissa ehkä enemmistöksi joutuvia porvarillisia tekemästä niitä mitättömiksi. Jos taas saataisiin vaalivoitto, niin silloin kysymyksessä olleitten lakien voimaan saattaminen olisi muutenkin turvattu ja siinä tapauksessa kävisi »Mannerin eduskunnan» koolle kutsuminen aivan tarpeettomaksi. Näillä perusteilla vastustettiin istuntojen pitämistä. Se ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä Kuusinen, Manner ja Turkia pitivät jyrkästi kiinni kokoontumisajatuksesta, viimemainittu antaen ymmärtää, että asia on jo oikeastaan päätetty. Ryhmälle ei kokoonkutsumishommasta ilmoitettu mitään, eikä sen mieltä kuultu. Mainitun toimikunnan nimissä pari kolme henkilöä päätti asian ja niin kutsuttiin sitten eduskunta koolle, jonka istunto muodostui, kuten arvata sopi, suureksi nolaukseksi ryhmälle, jonka jäsenistä melkoinen osa moitiskeli johtomiesten moista hosumista, mutta alistui kuitenkin tosiasian edessä, mikä jo oli tapahtunut. Mitään muita käytännöllisiä tuloksia mainitusta istunnosta ei ollut kuin se, että sinettien rikkominen, joka osoitti melkoisessa määrin poikamaista urhoollisuutta, toi vaaleissa Mannerille lisää muutaman tuhannen ääntä. Tapaus osoitti tavallaan, millä valistustasolla melkoinen osa puolueemme valitsijoista oli ja miten niihin pystyi mitä pintapuolisin demagogia.
[3] Kunnallislakien ja 8 tunnin työaikalain käsittelyn ajoilta tulkoon kerrotuksi seuraava episoodi ajan kuvauksena. Kun eduskunta oli heinäkuun 18 päivänä käsitellyt ja hyväksynyt kunnallislait ja otti pienen loma-ajan ennen kuin ryhtyi ratkaisemaan kunnallislakien kohtaloa, saapui eduskuntatalolle venäläisten matruusien lähetystö, jonka torikokous oli valinnut ja ilmoitti juhlallisesti puhemiehen huoneessa läsnäolleille eduskunnan jäsenille, että ulkona olevat joukot saattavat tehdä mitä tahansa, jollei eduskunnassa 8 tunnin lakia saada hyväksyttyä. Lähetystö oli niin raivoisalla tuulella, että se häthätää saatiin jättämään eduskuntatalo. Aikaisemmin metallityöläisten lakon aikana olivat niinikään merimiehet esiintyneet perin uhkaavasti. Aikoivat näet saapua eduskuntaan ja asevoimalla pakoittaa päättämään heti 8 tunnin työaikalain. Kiihkoilijat saatiin silläkin kertaa luopumaan mielettömyyksistään, selittämällä heille, ettei eduskunnassa, ottaen huomioon valtiopäiväjärjestyksen säädökset, niin nopea asiain käsittely voi tulla kysymykseen. Kun venäläiset saivat kuulla, että ryhmä hoitaa itse asian, niin menivät he vihdoinkin matkoihinsa.
[4] Lähetystöön kuului Venäjän sotilas- ja työväenneuvostojen edustajakokouksen puheenjohtaja ja kansalliskokouksen jäsen Tsheidsche, Sos.-dem. puoluetoimikunnan puheenjohtaja Lieber, saman puoluetoimikunnan jäsen ja puolueen pää-äänenkannattaja »Rabotshaja Gasetan» toimittaja Dann, sekä talonpoikaisliiton puheenjohtaja sittemmin väliaikaisen hallituksen jäsen Avksentjev. Lähetystö ehdotti, kuten tunnettua, että ryhmä valtuuttaisi edustajia neuvottelemaan Venäjän hallituksen kanssa sellaisen manifestin julkaisemisesta, jonka kautta Venäjän hallitus olisi »laillisella» tavalla luovuttanut valtansa Suomen eduskunnalle ja hyväksynyt periaatteessa saman ohjelman kuin mikä sisältyi valtalakiin. Venäläiset tahtoivat välttää asian sellaista yksipuolista ratkaisua, jota eduskuntaryhmämme oli suunnitellut, vaan olisi heidän mielestään, asian silloisessa asteessa ollen pitänyt kuulla myöskin väliaikaisen hallituksen mielipidettä. Masentuneena lähetystön osaksi tulleesta kohtelusta ja ottaen huomioon sosialidemokraattisen ryhmän omituisen menettelytavan, lausui Tsheidsche viimeksi pääkaupungista lähtiessään: Finljandija katitsa v propast (Suomi vierii perikatoonsa).