Evert Huttunen

Sosialidemokraattinen puoluejohto ja kansalaissota

1918


Marraskuun lakko.

Yhtenä syynä, millä kiihoittuneet ja kiihoitetut joukot saatiin pysymään aloillaan, oli viittaus siihen, että muutaman päivän kuluttua tulee kokoontumaan ammattijärjestön edustajakokous, joka antaa asiassa lopullisen päätöksensä. Mutta siihen mennessä on varustauduttava ja oltava valveilla. Ammattijärjestön edustajakokous tulikin sittemmin, mutta myöhästyneenä. Maan eri osissa oli työväki omin päin ryhtynyt lakkoon ja Helsingissä työväenneuvosto, seuraten samaa esimerkkiä, julistanut lakon alkavaksi yöllä 14. päivää vasten marraskuuta. Kun lakko oli syntynyt, oikeastaan ilman keskusjohtoa ja sen määräyksiä, oli nyt keskusjohdon tartuttava asiaan ja annettava sille »sisältöä». Siinä tarkoituksessa ammattijärjestön edustajakokous laatimassaan julistuksessa ilmoitti yhtyvänsä kannattamaan(!) lakkoa ja esitti joukon vaatimuksia, johon oli otettu valtuuston vaatimus elintarvekysymyksestä, valtalaki, vanhuuden vakuutus, kaikki eduskunnan edellisellä istuntokaudella päättämät lait ja kansalliskokouskysymys. Pääkohdissaan sisälsi vaatimus samaa kuin »Me vaadimme» ohjelmakin. Täten oli ammattijärjestökin sotkeutunut taisteluun ja asettunut vielä samojen valtiollisten vaatimusten taakse, joilla eduskuntaryhmä oli kerran ajanut itsensä jo karille. Kun lakkoa oli muutaman päivän jatkunut ja eduskunta 16. päivänä marraskuuta hyväksynyt kunnallislait ja 8-tuntisen työaikalain, julisti kumousneuvosto, että nuo myönnytykset eivät voi tyydyttää työväkeä, vaan on lakkoa jatkettava edelleen.

Niin tapahtuikin. Vasta parin päivän kuluttua, kun lakko uhkasi päättyä pannukakkuun, havaitsi keskusneuvosto hyödyttömäksi sen jatkamisen ja päätti julistaa sen loppuneeksi perustellen toimenpidettään sillä, että »porvariston mustat vallankaappaushankkeet on lyöty maahan» ja että »osa eduskunnan porvarillisista ryhmistä on tehnyt hätälupauksia». Oikeastaan olisi voinut puhua päinvastoin, sillä lakon johtajat asiallisesti tekivät »hätälupauksia», antaen joukoille vakuutuksia siitä, että »punainen senaatti», jonka epäonnistuminen jo etukäteen oli ratkaistu, tulisi muka toteuttamaan ne laajakantoiset uudistukset, joita porvarilliset eivät suostuneet hyvällä toimeenpanemaan. Noilla lupauksilla höystettynä julistettiin lakko voitolliseksi ja merkittiin sen tulokseksi kunnallislakien ja 8 tunnin työaikalain vahvistaminen.

Asia ei kuitenkaan ollut sillä selvitetty. Sen vuoksi, että johdon taholta muutama päivä aikaisemmin oli julistettu, etteivät eduskunnassa saavutetut voitot merkinneet vielä mitään, vaan oli lakkoa jatkettava »painostuksen» lisäämiseksi, eivät joukot tahtoneet nyt johtoa totella lakon lopettamismääräyksessä. Lakkoa jatkui eri osissa maata edelleenkin. Vieläpä pääkaupungin työväki jatkoi sitä pari päivää. Helsingissä lakko saatiin loppumaan sillä lupauksella, että muodostetaan »punainen hallitus». Johtajat eivät oikein olleet vielä selvillä, olisiko se muodostettava parlamenttarista vaiko kumouksellista tietä. Joukot olisivat tahtoneet kumouksellista, sillä se tuntui niistä komeammalle. Puoluetoimikunta tyytyi — nähtävästi heikkouden tunnosta vain parlamenttariseen. Sen sijaan ammattijärjestön toimikunnan valtuutetut kumouksellisessa neuvostossa olivat niin jyrkällä kannalla, että olisivat tahtoneet muodostettavaksi diktaturihallituksen. Sitä todistaa se, että he lakon lopettamista koskevassa julistuksessaan lausuivat, etteivät he »tällä hetkellä näe muuta keinoa kuin hallitusvallan heti ottaminen työväen käsiin». Rintaman yhtenäisyyden säilyttämiseksi luopuivat he kuitenkin tästä vaatimuksestaan ja yhtyivät kannattamaan lakon lopettamista. Sitä puolusteli Tokoi, lohdutellen työväkeä lakon lopettamistilaisuudessa ilmoituksella, jollaiseen hänelle ei mikään järjestö liene antanut lupaa, että »jollei eduskunnan täysi-istuntoa kutsuta koolle samaksi illaksi, niin Mannerin eduskunta kutsutaan koolle».[6] Noin julistaessaan Tokoi tiesi, että hänen lupaustansa, joka oli keksitty joukkojen silmien lumeeksi, oli mahdoton panna täytäntöön, kuten sittemmin kävikin ilmi. Eduskunnan istunto pidettiin vasta parin päivän kuluttua. Mutta se ei ollut enää niin painava seikka, sillä johtomiehet, jotka lakon olivat provoseeranneet, olivat sen nyt saaneet päättymään.

Paljon on puhuttu siitä oliko tämä lakko, jonka kuluessa eri osissa maata tapahtui joukko rumia tihutöitä, tarpeellinen. Puolueen entinen johto piti sitä välttämättömänä, tai ainakin julisti sen sellaiseksi. Miten muka välttämätön se oli, on tahdottu todistaa sillä, että sen kauttahan saavutettiin kunnallislakien ja 8 tunnin työaikalain vahvistaminen.

Tämä selitys ei kuitenkaan ole paikallaan, eikä totuuden kanssa yhtäpitävä. Mitä tulee kunnallislakien ja 8 tunnin lain vahvistamiseen, niin niitä ei ole laskettava lakon tulokseksi. Ne olisi saatu vahvistetuksi ennen lakkoakin sopimuksella maalaisliittolaisten ja radikalisten porvariainesten kanssa. Eikä siinä vielä kyllin! Olemme aikaisemmin näissä kirjoituksissa osoittaneet, että valtalaki olisi niinikään voitu saada vahvistetuksi, jollei eduskuntaryhmämme johtavat ainekset olisi ryhtyneet harjoittamaan seikkailupolitiikkaansa ja sen kautta ajaneet sitä karille. Jos mainitut kolme tärkeintä lakia olisi sopimuksella, vaikkapa se olisi vaatinut sekasenaatin muodostamista, vahvistettu ja voimaan saatettu, ei joukkojen mieliala olisi niin kärjistynyt. Kumouksellisella kiihoituksella ei olisi ollut niin paljon vaikutusta, eikä myöskään olisi syntynyt tarpeetonta marraskuun lakkoa. Mutta ettei niin käynyt, siitä saa puolueemme johto ja sen vastuunalaiset henkilöt syyttää itseään.

Kun ylhäältäpäin puolueessa alettiin pyrkiä eteenpäin »suoran toiminnan» keinoin ja tahallisesti kehitettiin tilanne sellaiseksi, että se tuotti mahdollisimman vähän tuloksia eduskunnallisella alalla, kun vartavasten koetettiin saada jonkinlainen »parlamenttarinen työnseisaus» aikaan — missä onnistuttiinkin, niin ei ole ihme, että diktatuuriajatus saavutti joukkojen keskuudessa, joille venäläiset esimerkit olivat vielä suurena kiihoittimena, yhä suurempaa kannatusta ja että ennen pitkää alettiin vaatia sitä sovellutettavaksi myöskin käytäntöön, keinona, joka pelastaa eduskunnallisesta umpikujasta ja nopeammin vie voittoihin.

Jo suurlakon lopettamisaikoihin julisti Tokoi diktatuuriajatusta julkisesti, kuten kävi ilmi hänen laatimastaan ammattijärjestön toimikunnan eräitten jäsenten päätöslauselmasta 18. päivältä marraskuuta. Itse marraskuun lakkokin oli jo eräänlaista »sapelin kalistusta» ja antoi väkivaltaisen luonteensa kautta uutta pontta diktatuuriaatteelle. Vaikkakaan suurlakon kautta sitä ei vielä pantu suoranaisesti käytäntöön, niin ei sitä silti unohdettu asianomaisissa piireissä, vaan päinvastoin pidettiin vireillä ja odotettiin milloin tilanne oli »kypsynyt» sen toteuttamiseksi.

 

 


Viitteet:

[6] »Suurlakkotiedonantoja» Marraskuun 19 p:nä 1917.