Se ohjelma, jonka Saksan sosialidemokratit laativat puoluepäivillä Erfurtin kaupungissa lokak. 14–20 p:nä 1891, jakautuu kahteen osaan: yleiseen eli periaatteelliseen ja käytännölliseen. Edellisessä käsitellään sosialidemokratian periaatteita ja päämääriä, jälkimäinen taas sisältää ne vaatimukset, joita sosialidemokratia käytännöllisenä puolueena asettaa nykyiselle yhteiskunnalle ja valtiolle, raivatakseen päämäärään johtavaa tietä.
Tässä käsittelemme ainoastaan ohjelman edellistä eli periaatteellista puolta. Se jakautun kolmeen jaksoon: 1 nykyisen yhteiskunnan sen kehityksen tunnusmerkkien määritteleminen, josta johtuu: 2 sosialidemokratian päämäärä ja 3 keinot, joiden avulla se voidaan saavuttaa ja saavutetaankin.
Ensiksi tarkastelemme ensimäistä jaksoa. Se käsittää neljä näin kuuluvaa pykälää:
I Porvarillisen yhteiskunnan taloudellinen kehitys hävittää luonnonlain välttämättömyydellä pikkutuotannon, joka perustuu siihen, että tuotantovälikappaleet ovat työntekijäin yksityisomaisuutta. Se erottaa työntekijän tuotannonvälikappaleista ja muuttaa hänet omistamattomaksi köyhälistöläiseksi, proletariksi, samalla kun tuotannonvälikappaleet joutuvat suhteellisesti pienen kapitalisti- ja suurtilallisjoukon yksinoikeudeksi.
II Samalla kun tuotantovälineiden omistaminen täten tulee yksinoikeudeksi, samalla tunkevat jättiläismäiset suurliikkeet syrjään rikkipirstotun pikkutuotannon, työkalut kehittyvät koneiksi ja ihmistyön tuottavaisuus, produktiviteetti, kasvaa suunnattomasti. Mutta kapitalistit ja suurtilalliset ottavat kaikki tämän muutoksen edut yksinoikeudekseen. Köyhälistölle ja sortuville keskiluokille — pikkuporvareille, talonpojille — tuottaa muutos vain yhä lisäytyvää toimeentulon epävarmuutta, yhä kasvavaa kurjuutta, sortoa, orjamaisuutta, nöyryytystä, riistämistä.
III Yhä lukuisammaksi kasvaa köyhälistö, yhä lukuisammaksi tulee liikojen työntekijöiden joukko, yhä jyrkemmiksi riistäjäin ja riistettyjen välinen vastakohta, yhä katkerammaksi porvarikunnan ja köyhälistön välinen luokkataistelu, joka jakaa nykyisen yhteiskunnan kahteen vihollisleiriin ja on kaikkien teollisuusmaiden yhteinen tunnusmerkki.
IV Omistavain ja omistamattomain luokkain välistä kuilua leventävät vielä kapitalistiselle tuotantotavalle luonteenomaiset liikepulat: kriisit, jotka käyvät yhä laajaperäisemmiksi ja tuhoavammiksi, saattavat yleisen epävarmuuden yhteiskunnan normaalitilaksi ja todistavat, että tuotantovoimat ovat kehittyneet nykyistä yhteiskuntaa mahtavammiksi, että tuotantovälineitten yksityisomistus on ristiriidassa niiden tarkotusta vastaan käyttämisen ja täydellisen kehittymisen kanssa.
Jo ohjelmamme ensi lauseessa kohtaamme huomiota ansaitsevat sanat: »taloudellinen kehitys». Ne johdattavat meidät oitis sosialidemokratisen aatemaailman sydämeen.
Moni luulee juttelevansa peräti viisaasti selittäessään: »Ei ole mitään uutta auringon alla. Sellaista kuin tänään on, sellaista on aina ollut ja sellaista tulee aina olemaan». Tämä väitös on niin väärä ja mieletön, ettei sen väärempää ole. Uudempi tiede osoittaa meille, että pysähtyminen, paikalleen jääminen on mahdotonta kaikkialla, että yhteiskunta on samoin kuin luontokin alituisen kehityksen alainen.
Nykyään tiedämme, että ihminen alkuperäisessä tilassaan käytti samoin kuin eläimetkin ravinnokseen niitä antimia, joita luonto vapaaehtoisesti tarjosi hänelle. Mutta sitte hän keksi aseen toisensa jälkeen, työkalun toisensa perästä, toisen toistaan täydellisemmän. Hän kehittyi kalastajaksi, metsästäjäksi, karjanhoitajaksi ja vihdoin vakinaiseksi maanviljelijäksi sekä käsityöläiseksi. Yhä rivakammin kävi kehityksen kulku, kunnes se vihdoin nykyisellä höyryn ja sähkön aikakaudella on tullut niin nopeaksi, että voimme sitä omin silmin seurata, tarvitsematta hakea vertauskohtia menneisyydestä. Mutta siitä huolimatta on ihmisiä, jotka mahtavan näköisinä koettavat opettaa meille, ettei ole mitään uutta auringon alla!
Tapa, millä ihmiset hankkivat elantotarpeensa, miten he valmistavat tätä varten välttämättömät tuotteet, riippuu heidän työkalujensa ja raaka-aineiden laadusta, riippuu sanalla sanoen niistä keinoista, joita he voivat käyttää tavaroita valmistaessaan, riippuu siis tuotannonvälikappaleista. Mutta ihmiset eivät ole koskaan harjoittaneet tuotantoa yksikseen, hajallaan, vaan aina suuremmissa tai pienemmissä yhdyskunnissa, joiden muoto on aina ollut riippuvainen kulloinkin vallinneesta tuotantotavasta.
Tuotannon kehitys vastaa siis aina yhteiskunnallista kehitystä.
Yhteiskuntamuodot ja sen jäsenten väliset suhteet ovat taasen mitä läheisimmässä yhteydessä sen omistuksen muodon kanssa, jonka yhteiskunta tunnustaa ja jota se kannattaa. Omistuksen kehitys käy siis käsi kädessä tuotannon kehityksen kanssa.
Esimerkki osottakoon tämän. Otamme sen maatalouden alalta.
Varsinainen talonpoikaistalous käsittää kaksi talouden haaraa: karjanhoidon ja maanviljelyksen. Karjanhoidon yleisenä perustuksena oli aina viime vuosisadalle saakka ja on usein vielä nytkin karjan ruokkiminen laidunmailla. Tämä edellyttää, että maa on yhteisomaisuutta. Olisi mieletöntä, jos jokainen talonpoika tahtoisi erottaa itselleen oman laidunpalstansa, aidata sen erilleen, pitää erityisen paimenen parille kolmelle lehmälleen j. n. e. Sentähden talonpoika puolustaakin tällaisten olojen vallitessa mitä sitkeimmin yhteislaitumia ja yhteisten paimenten käyttämistä.
Toisin on laita maanviljelyksen alalla, jos sitä harjoitetaan talonpojan yksinkertaisilla työkaluilla ilman koneita. Tällaisissa oloissa ei ole tarpeellista eikä tuotannolle edullista, että kaikki kunnan talonpojat viljelisivät yhteisesti koko kunnan yhteisen peltomaan. Talonpoikaisviljelyksessä käytetyt työkalut edellyttävät, että yksityinen henkilö viljelee pienempää erotettua maapalstaa joko yksinään tai ainoastaan muutamain muiden kanssa yhdessä, esim. sellaisissa ryhmissä, kuin talonpojan perhekunta. Kuta vapaammin viljelijä voi tällaisissa oloissa käyttää maataan ja kuta täydellisemmin tiluksen hoitamisen ja parantamisen tuottama voitto lankeaa hänen omaksi hyväksensä, sitä huolellisemmin maa viljellään ja sitä runsaammat tulot se tuottaa. Maanviljelyksen täytyy siis alussa olla pikkuviljelystä, ja tämän ehtona taasen on, että tuotannonvälineet ovat yksityisomaisuutta. Muutoin ei sen täydellinen kehitys ole mahdollista.
Niinpä oli maa esim. vanhoilla saksalaisilla yhteisomaisuutta niin kauan kuin heidän pääelinkeinonaan oli paimentolaisuus (ja metsästys). Mutta samassa määrässä kuin pienten talonpoikain maanviljelys astui etualalle, samassa määrässä muuttui maa yhteisomaisuudesta yksityisomaisuudeksi. Ja kun nykyinen kiinteä karjanhoito astui paimentolaisuuden tilalle, niin se teki tykkänään lopun maan yhteisomistuksesta.
Täten on siis taloudellinen kehitys maatalouden alalla vaikuttanut että entisestä yhteisomistusta puolustavasta, kommunistisesta talonpojasta on tullut yksityisomistuksen kiihkeä aseenkantaja.
Käsityöläisiin nähden pitää paikkansa sama kuin pikkutilallisiinkin. Käsiteollisuus ei tarvitse suuremman työntekijäjoukon yhteistyöskentelyä. Jokainen käsityöläinen valmistaa tuotteita omaksi voitokseen joko aivan yksin tai parin apulaisen, sällin kanssa, jotka kuuluvat hänen talouteensa, hänen perheeseensä. Yksityinen työntekijä tai työläisperhe pitää niin käsiteollisuuden kuin talonpoikaisen maanviljelyksenkin alalla erityistä taloudellista liikettä käynnissä. Ja sentähden on käsiteollisuudessa samoin kuin pikkuviljelyksessäkin tarpeellista, että tuotannonvälineet samoin kuin valmistetut tuotteetkin ovat yksityisomaisuutta.
Muutoin ei tuottajain valmistuskyky, tuotantovoima, voi kehittyä täyteen määräänsä. Työntekijän tuote pikkuliikkeissä riippuu hänen persoonallisuudestaan, hänen taitavuudestaan, ahkeruudestaan ja kestävyydestään. Hän katsookin sentähden tuotettaan persoonalliseksi omaisuudekseen. Mutta hänen persoonallisuutensa ei voi tuotteessa täysin ilmestyä, ellei hän ole persoonallisesti vapaa ja ellei hän voi vapaasti käyttää tuotannonvälikappaleita, s. t. s. elleivät nämä ole hänen yksityisomaisuuttansa.
Sosialidemokratia on tämän tunnustanut ja lausuu sen nimenomaan julki ohjelmansa samoissa: »Pikkutuotanto perustuu siihen, että tuotannonvälikappaleet ovat työntekijäin yksityisomaisuutta». Mutta se sanoo samalla, että »porvarillisen yhteiskunnan taloudellinen kehitys hävittää luonnonlain välttämättömyydellä pikkutuotannon». Tarkastakaamme siis tätä kehitystä!
Porvarillisen yhteiskunnan pohjana ja lähtökohtana on talonpoikaismaatalous ja käsiteollisuus. Talonpoikaisperhe tyydytti alkuaikoina kaikki tarpeensa itse. Se valmisti kaikki tarvitsemansa ravinto- ja nautintoaineet, kaikki työkalut, kaikki vaatteet jäsenillensä, se rakensi itse huoneensa j. n. e. Se valmisti tuotteita ainoastaan sen verran, kuin se itse tarvitsi, vaan ei enempää. Mutta maatalouden kehitys vaikutti ajan oloon, että tuotteita valmistui enemmän, kuin perhe välittömästi tarvitsi. Siten se voi vaihtaa tällä ylijäämällä sellaisia tuotteita, joita se ei voinut itse joko ollenkaan valmistaa, tai ei ainakaan tarpeeksi, mutta jotka olivat haluttuja, esim. koristeita, aseita, työkaluja. Vaihdon kautta muuttuivat nämä tuotteet tavaroiksi.
Tavara on tuote, jota ei ole aiottu sitä valmistavan taloudellisen liikkeen käytettäväksi tai nautittavaksi, vaan vaihdettavaksi toisen taloudellisen liikkeen tuotteeseen. Vehnät, joita talonpoika viljelee omiksi tarpeikseen, eivät ole tässä merkityksessä tavaraa, mutta kyllä ne, joita hän viljelee myytäväksi. Myyminen on määrätyn tavaran vaihtamista sellaiseen, joka on jokaiselle tervetullutta, ja joka täten tulee rahaksi. Sellaista tavaraa on esim. kulta.
Talonpoika muuttuu, kuten olemme nähneet, taloudellisen kehityksen jatkuessa tavarantuottajaksi; itsenäistä pikkuliikettä harjoittava käsityöläinen on jo alunpitäen sellainen. Eikä hän myy ainoastaan liikoja tuotteitaan, vaan hän valmistaakin tuotteensa etupäässä myytäviksi.
Tavarainvaihdon ehtona on kaksi seikkaa: ensiksikin etteivät kaikki yksityiset taloudelliset liikkeet tuota samaa, vaan että työnjako on jo päässyt vallalle yhteiskunnassa, ja toiseksi, että vaihtajat voivat vapaasti käyttää vaihdettavia tuotteitaan, että ne siis ovat heidän yksityisomaisuuttansa.
Myytäviksi aiottujen tavarain valmistus syrjäyttää yksinomaan omia tarpeita tarkottavan valmistuksen, sitä suuremmassa määrässä, kuta laajemmalle eri toimiin työnjako ulottuu, ja kuta enemmän yksityisomaisuuden suuruus ja merkitys taloudellisen kehityksen jatkuessa kasvaa.
Lopuksi työnjako vie siihen, että ostaminen ja myyminen tulee erityiseksi ammatiksi, jonka harjoittaminen on erityisen luokan, kauppiasten, yksinomaisena toimena. Nämä hankkivat tulonsa siten, että he ostavat tavaroita halvalla ja myyvät kalliilla. He eivät kuitenkaan voi mielivaltaisesti määrätä tavaroiden hintaa. Tavaran hinta riippuu viime kädessä sen vaihtoarvosta. Tavaran arvon taasen määrää sen valmistamiseen tarvittava keskimääräinen työn paljous. Tavaran hinta ei kuitenkaan juuri koskaan vastaa tarkasti sen arvoa; hintaa ei määrää ainoastaan tuotantosuhteet, kuten arvoa, vaan myöskin kauppasuhteet, ennen kaikkea kysyntä ja tarjonta, joka riippuu siitä, missä määrässä tavaraa on kauppamarkkinoille laskettu ja missä määrässä sitä halutaan, kysytään. Mutta hintakin on erityisten lakien alainen. Siihen vaikuttaa ostopaikka ja ostamisaika. Jos kauppias siis tahtoo pitää silmämääränään sitä, että tavaran myyntihinta on ostohintaa suurempi, s. o. jos hän tahtoo saada voittoa, niin täytyy hänen yleensä menetellä siten, että hän ostaa tavaransa sellaisesta paikasta tai sellaisella ajalla, jolloin ne ovat halpoja, ja myy ne sellaisena aikana tai sellaisessa paikassa, missä ne ovat kalliita.
Talonpoika tai käsityöläinen ostaa tavaroita sentähden, että hän itse tai hänen perheensä tarvitsee niitä: ne ostetaan siis tuotannon tai elatuksen välikappaleiksi. Kauppias ei osta tavaroita omiksi tarpeikseen, vaan käyttää niitä siten, että ne tuottavat hänelle voittoa. Tähän tarkoitukseen käytetyt rahat ja tavarat ovat pääomaa, kapitaalia.
Ei voida mistään tavarasta tai rahasummasta sellaisenaan sanoa, onko se kapitaalia vai eikö. Tavaran tai rahan käyttäminen vasta määrää sen. Tupakka, jota kauppias ostaa myydäkseen sen jälleen toiselle voitolla, on hänelle kapitaalia. Se tupakka, jonka hän ostaa itse polttaakseen, ei ole hänelle kapitaalia.
Kapitaalin alkuperäisin muoto on kauppakapitaali. Melkein yhtä vanha on koronkiskomiskapitaali. Tämän tuottamana voittona on se korko, jonka kapitalisti ottaa lainatuista tavaroista tai rahoista.
Kapitaali syntyy määrätyllä tavarantuotannon asteella, luonnollisesti yksityisomistuksen perustuksella, joka juuri on koko tavaratuotannon kulmakivenä. Mutta yksityisomistus saa kapitaalin vaikutuksen alaisena tykkänään uuden muodon, tai oikeammin se saa nyt kaksi eri muotoa. Pikkuporvarillisen, pienteollisuuden suhteita vastaavan muodon ohella ilmestyy siinä nyt kapitalistinenkin muoto. Nykyisen yksityisomistuksen puolustajat ottavat lukuun vain sen pikkuporvarillisen puolen. Ja kuitenkin on yksityisomistuksen kapitalistinen puoli nykyään niin ilmeinen, että täytyy olla sokea, voidakseen jättää sen huomaamatta.
Sillä taloudellisen kehityksen asteella, josta nyt on puhe ja jolloin kapitaali on vain kauppa- ja koronkiskomiskapitaalia, ilmestyy yksityisomistuksen kapitalistinen muoto vasta ainoastaan muutamina piirteinä, mutta nekin ansaitsevat huomiota.
Talonpojan tai käsityöläisen tulot riippuvat pikkutuotannon vallitessa ensi sijassa heidän ja heidän perheeseensä kuuluvain persoonallisuudesta, heidän ahkeruudestaan, taitavuudestaan j. n. e. Kauppiaan voitto taasen on sitä suurempi, mitä enemmän rahaa hän voi käyttää tavarain ostamiseen, siis mitä enemmän tavaraa hänellä on myytävänä. Jos minä myyn 10 000 kiloa tupakkaa, niin on voittoni muutoin samanlaisten olojen vallitessa sata kertaa suurempi, kuin silloin, jos voin myydä ainoastaan 100 kiloa. Samoin on koronkiskomisen laita. Kapitalistin tulot — kapitalistina — riippuvat siis etupäässä hänen kapitaalinsa suuruudesta.
Yksityisen henkilön työvoima ja kyky ovat rajoitetut; samoin myöskin niiden tuotteiden määrä, jotka työmies voi määrätyissä oloissa valmistaa. Se ei voi nousta sanottavasti yli jonkun varman keskiarvon. Rahaa sitävastoin voi koota kuinka paljon tahaan, siinä ei ole mitään mittaa eikä määrää. Ja kuta enemmän rahaa jollakin on, sitä enemmän se kasvattaa uutta, jos sitä käytetään kapitaalina. Äärettömäin rikkauksien hankkiminen käy täten mahdolliseksi.
Mutta yksityisomistus synnyttää vielä erään toisenkin mahdollisuuden. Tuotannonvälikappaleiden yksityisomistus tuottaa jokaiselle niiden oikeudellisen hankkimismahdollisuuden, mutta samalla myöskin niiden kadottamismahdollisuuden, s. o. niiden omistaja voi tässä tapauksessa menettää elinehtonsa ja siis vajota täydelliseen kurjuuteen. Koronkiskomiskapitaali edellyttää aina köyhyyttä. Kenellä on, mitä hän tarvitsee, hän ei ota lainaksi. Samalla kun koronkiskomiskapitaali käyttää köyhän hädänalaista asemaa nylkeäksensä siitä voittoa samalla se on myös köyhyyden kartuttamiskeinona.
Yksityisomistuksen kapitalistisen muodon tunnusmerkkinä on siis ansaitseminen ilman omaa työtä — toisella puolella pohjattomat rikkaudet, toisella taasen täydellinen köyhyys.
Mutta nämä piirteet eivät esiinny täysin räikeinä niin kauan kuin kauppa- ja koronkiskomiskapitaali ovat kehityksensä alussa. Kaikkein pahin piirre, kurjuus, esiintyy vasta heikosti, varattomuus on vielä poikkeuksena eikä suurten kansanjoukkojen varsinaisena tunnusmerkkinä.
Sillä kauppiasten ja koronkiskurien samoin kuin kaikkien muiden näiden ohella esiintyväin riistäjäin kuten esim. keskiajan maataomistavain läänitysherrain menestyksen ehtona on tällä asteella se, että pikkuliikkeet sekä kaupungissa että maalla säilyvät ja karttuvat. Tässäkin pitää paikkansa vanha sananlasku: »Jos talonpojalla on rahaa, niin on sitä koko maailmalla». Kauppa ei kukista pikkutuotantoa vaan edistääkin sitä asianhaarain mukaan. Koronkiskuri nylkee kyllä velallistaan, mutta hänelle ei ole mitään hyötyä tämän perikadosta. Tuotannonvälikappaleiden menettäminen, kurjuus, ei esiinny näissä oloissa vielä säännöllisenä yhteiskunnallisena ilmiönä, vaan erityisenä onnettomuutena, harvinaisen kovan onnen tai tavattoman kykenemättömyyden seurauksena. Köyhyyttä pidetäänkin silloin joko jumalan lähettämänä koettelemuksena tai laiskuuden, kevytmielisyyden j. n. e. rangaistuksena. Tämä katsantokanta on vielä nytkin pikkuporvarillisissa piireissä sangen yleinen, huolimatta siitä, että köyhyys on nyttemmin muuttunut aivan toisenlaiseksi ilmiöksi kuin ennen.
Keskiajan kuluessa kehittyi käsiteollisuus Europassa kehittymistään; työnjako yhteiskunnassa leveni yhä laajemmalle — kankurit esim. jakautuivat villa-, pellava- ja parkkumikankureihin, ja kudonnan yhteydessä olevat eri toimet, kuten esim. verankeritseminen, tulivat itsenäisiksi ammateiksi. Taitavuus kasvoi ja työtapoja sekä työkaluja paranneltiin suuresti. Samaan aikaan kehittyi kauppakin, varsinkin kulkuneuvojen, etupäässä laivanrakennuksen parantuessa.
Käsiteollisuuden kukoistusaika oli neljäsataa vuotta sitte, ja silloin sattui kaupankin alalla tärkeitä tapahtumia. Löydettiin meritie Intiaan, tuohon äärettömäin aarteiden satumaahan, ja löytyi myöskin Amerika pohjattomine kulta- ja hopeakerroksineen. Europaan virtasi tulvimalla rikkauksia, joita europalaiset seikkailijat olivat haalineet kokoon äsken löydetyssä maassa kaupalla, petoksilla ja ryöstöllä. Suurin osa näistä rikkauksista tuli niiden kauppaherrojen hyväksi, jotka voivat varustaa laivoja ja hankkia niihin lukuisan, voimakkaan miehistön, mikä usein oli yhtä hurja kuin häikäilemätönkin.
Tähän aikaan muodostui nykyaikainen valtiokin, tuo keskitetty virkamies- ja sotilasvaltio, joka pukeutui etupäässä rajattoman yksinvallan muotoon. Tämä valtio tyydytti nousemassa olevan kapitalistiluokan tarpeita samassa kuin se itse tarvitsi kapitalistien tukea. Nykyisen valtion, kehittyneen tavarantuotantovaltion voima ei perustu persoonallisiin palveluksiin, vaan rahantuloihin. Hallitsijoilla olikin sentähden täysi syy suojella ja suosia niitä, jotka toivat maahan rahaa: siis kauppamiehiä, kapitalisteja. Tämän suojelemisen korvaukseksi kapitalistit lainasivat hallitsijoille ja valtioille rahaa, tekivät heidät velallisikseen, saattoivat heidät riippuvaisiksi, ja pakottivat siten valtiovallan palvelemaan kapitalistien etuja kaikin tavoin. Kulkureittien turvaaminen ja laajentaminen, valtamerentakaisten siirtomaiden hankkiminen ja säilyttäminen, sodat kilpailevia kauppavaltoja vastaan j. n. e. tarkoittivat kaikki samaa.
Taloudelliset lastenaapisemme kertovat meille, että kapitaalin alkujuurena on säästäväisyys. Mutta me olemme jo oppineet tuntemaan tykkänään toisenlaisia kapitaalin lähteitä. Kapitalististen kansakuntien suurimmat rikkaudet johtuvat niiden siirtomaapolitiikasta (s. o. vieraiden maiden ryöstöstä), merirosvouksesta, salakuljetuksesta, orjakaupasta ja kauppasodista. Näiden kansakuntien historiasta löydämme aina tähän vuosisataan saakka riittävästi esimerkkejä tällaisista kapitaalin »säästämistavoista». Ja »valtio-apu» osottautui tehokkaaksi keinoksi edistämään tätä »säästäväisyyttä».
Mutta uudet löydöt ja kauppatiet eivät ainoastaan hankkineet suuria rikkauksia kauppamiehille, vaan ne myöskin laajentivat nopeasti Europan merikansojen teollisuuden myyntialaa, varsinkin Englannin, joka kohosi meren valtiaaksi. Käsiteollisuus ei kyennyt tyydyttämään niin nopeasti ja laajalle kehittyväin kauppamarkkinain vaatimuksia. Joukkomenekki tarvitsi joukkotuotantoa; suuret markkinat vaativat tuotantoa, joka mukautui niiden tarpeisiin, s. o. joka riippui yksinomaan kauppamiehistä.
Kauppiaille oli peräti edullista ruveta itse harjoittamaan laajentuneita markkinoita vastaavaa suurtuotantoa. Heillä oli myöskin tarpeelliset rahavarat ostaaksensa tarpeeksi suuressa määrässä kaikkea, mitä tuotannossa tarvittiin, kuten raaka-aineita, työkaluja, työhuoneita, työvoimia — mutta mistä ottaa nämä viimemainitut? Europassa ei ollut enää orjia, joita olisi voinut ostaa. Työntekijä taasen, jolla on tuotannon välikappaleet itsellään tai kuuluu johonkin sellaiseen perheeseen, joka on tuotannonvälikappaleiden omistaja, ei myy työvoimaansa. Hän pitää edullisempana työskennellä omaksi tai perheensä hyväksi, jolloin hänen työnsä tulos jää kokonaisuudessaan hänelle itselleen tai perheelle. Hän myy työnsä tuloksen, mutta ei työvoimaansa. Ohimennen huomautettakoon tässä, että lausetavan »työn myynti» suhteen oltakoon varoillaan. Työtä, toimintaa ei voida myydä. Mutta sanaa työ ei tavallisesti käytetäkään merkitsemään ainoastaan toimintaa, vaan myös tämän toiminnan tulosta, työn tuotetta, ja myöskin sitä voimaa, jonka ilmaus työskenteleminen on siis työvoimaa. Työ sanan käyttäminen yllä esitetyissä merkityksissä vaikuttaa että kaikki ne taloustieteilijät, jotka tahtovat pitää työntekijöitä ja pikkuporvareja tietämättömyydessä oleviin oloihin nähden, voivat sekottaa mitä erilaisimmat käsitteet ja asettaa ne toistensa sijaan. Silloin on, kuten sanotaan, katsottava tarkasti näiden herrojen sormia.
Palatkaamme sitte kauppamieheemme, jonka jätimme etsimään työntekijöitä. Pikkuliikkeen omistajista tai heidän perheistään ei ole toivoa. Kauppiaan täytyy etsiä työhönsä sellaisia, jotka eivät ole tuotannon välikappaleiden omistajia, joilla ei ole muuta kuin työvoimansa, joten heidän siis täytyy myydä se, jos tahtovat elää. Tavarantuotannon ja yksityisomistuksen kehitys oli jo kyllä, kuten tiedämme, synnyttänyt tällaisia. Mutta niitä on liian vähän, ja useimmat niistä, jotka eivät kuuluneet jonkun taloudellisen liikkeen perhepiiriin, olivat joko työhönkykenemättömiä, raajarikkoja, sairaita ja vanhoja, tai laiskureita, pettureita ja veijareita. Sellaisten täysin vapaiden työntekijäin lukumäärä, joilla ei ollut tuotannon välikappaleita, oli pieni.
Mutta suosiollinen onni piti huolen siitä, että juuri silloin, kun kauppiaat hartaimmin etsivät omistamattomia työntekijöitä, joutui kokonaisia työmiesjoukkoja köyhyyteen ja kadulle, josta rikkaan kauppamiehen tarvitsi vain noukkia heitä.
Tämäkin johtui tavarantuotannon kehityksestä. Kaupunkien teollisuusmarkkinain laajentaminen vaikutti vuorostansa maatalouteen. Kaupungeissa tarvittiin yhä enemmän elantotarpeita ja raaka-aineita, halkoja, villoja, pellavia, väriaineita y. m. s. Sentähden maataloudellinen tuotantokin muuttui yhä suuremmassa määrässä tavarantuotannoksi, tuotannoksi myyntiä varten.
Talonpoika sai rahoja käsiinsä. Mutta tämä oli hänen onnettomuutensa. Sillä se kiihotti hänen riistäjäinsä, maataomistavain herrojen ja ruhtinasten saaliinhimoa. Niin kauan kuin talonpojan ylijäämänä oli etupäässä luonnonantimia, eivät he olleet anastaneet häneltä näitä enemmän kuin voivat kuluttaa. Mutta rahaahan voi aina käyttää; kuta enemmän sitä sai, sitä parempi. Kuta laajemmiksi talonpojan kauppamarkkinat tulivat, kuta enemmän rahaa hän sai tavaroistaan, sitä kärkkäämmin tilusten herrat ja ruhtinaat häntä nylkivät, sitä suuremmiksi kasvoivat hänen maksunsa ja veronsa. Ennen pitkää eivät herrat enää tyytyneetkään siihen voittoon, mitä talonpojan työ tuotti ylitse hänen elantokustannustensa, vaan he puristivat häneltä yhä tarkemmin välttämättömimmänkin. Eipä siis ihme, että talonpojat joutuivat epätoivoon, että sangen monet, varsinkin senjälkeen kun kaikki vastustamisyritykset olivat kukistetut talonpoikien kapinoissa, jättivät talonsa ja tiluksensa ja etsivät turvaa kaupungeissa.
Tämän lisäksi tuli vielä eräs toinenkin seikka. Samalla kun kauppamarkkinoitten laajeneminen synnytti kaupungeissa suurtuotannon tarpeen teollisuusalalla, samalla heräsi myöskin maaseuduilla suurtuotannon tarve maatalouden alalla. Suurtilalliset koettivat maalla samaa kuin kauppiaat kaupungeissa. Tilusherra, joka oli tähän saakka tavallisesti ollut ainoastaan vähän korkeammalla talonpoikaa, koetti nyt laajentaa liikettänsä. Työvoimia häneltä ei puuttunut, sillä hän oli ymmärtänyt velvoittaa talonpojat palvelemaan itseään. Ja useimmiten hän ei tarvinnutkaan uusia työvoimia. Niinpä esim. villa- ja halkotuotanto, niitty- ja metsätalous vaativat paljoa vähemmän työvoimia, kuin maanviljelys. Missä tilusherrat vaihtoivat maanviljelyksen niitty- tai metsänviljelykseen, siellä kävi maatyöväestö tarpeettomaksi. Mutta tilusherrat tarvitsivat näin ollen kaikissa tapauksissa maata enemmän kuin ennen. Tätä he voivat saada ainoastaan ympäristön talonpoikain kustannuksella. Jos mieli suurtilallisen laajentaa tiluksiaan, täytyi hänen ajaa talonpojat mailtaan. Eikä tämä ollutkaan vaikeaa. Talonpoikain häätäminen alkoi ja sitä jatkettiin suuressa mittakaavassa aina edelliselle vuosisadalle saakka. Samaan aikaan kuin kauppiaat rikastuivat siirtomaiden ryöstöstä, samaan aikaan kokosivat aateliset ja ruhtinaat itselleen rikkauksia ryöstämällä omia alustalaisiaan. Ja läänitysherrat kammoksuivat yhtä vähän kuin kapitalistit petosta ja väkivaltaa, ryöstöä ja murhapolttoa, kun se näytti heistä välttämättömältä päämäärän saavuttamisessa. Historia opettaa meille siis tässä aivan erinomaisia säästämistapoja.
Mihin ryhtyivät nuo suuret, köyhtyneet maatyöväestöjoukot, jotka osaksi pakenivat päivätöitä ja veroja, osaksi ajettiin petoksella tai väkivallalla taloistaan ja tiluksiltaan? Omin käsin he eivät voineet enää mitään tuottaa, sillä heillä ei ollut tuotannonvälineitä, jotka heiltä oli riistetty, joiden äärestä he olivat karkotetut. Kun he eivät voineet tuoda kaupaksi mitään tuotteita, niin ei heillä ollut muuta neuvoa jäljellä, kuin kaupata itseänsä, myydä pidemmäksi tai lyhemmäksi aikaa ainoa, mikä vielä oli jäljellä ja mikä oli jonkin arvoista, työvoimansa, s. o. ruveta palkkalaiseksi. Muutamat antautuivat maatyömiehiksi, ehkä samoille herroille, jotka olivat häätäneet heidät pois maalta, Toiset antoivat pestata itsensä sotamiehiksi, auttaakseen niitä herroja, jotka heidät olivat ryöstäneet paljaiksi, uusilla ryöstöretkillä. Toiset taasen joutuivat häviöön, vajosivat kerjäläisiksi tai rikoksentekijöiksi. Mutta useat, eikä suinkaan huonoimmat, kääntyivät etsimään työtä teollisuuden alalla. Käsityöläiset koettivat suojella itseään tuota uusien työvoimain tulvaa, uusia kilpailijoita vastaan siten, että he sulkivat ammattinsa ammattikunniksi. Mutta tämä toimenpide ajoi vain yhä uusia työttömien joukkoja niiden kauppamiesten syliin, jotka etsivät palkkatyömiehiä teollisuusyrityksiinsä.
Siten laskettiin kapitalistisen teollisuuden, kapitalistisen tuotantotavan perustukset omaisuuden anastuksen (ekspropriationin) ja vallankumouksen (revolutionin) kautta, jota julmempaa ja verisempää maailmanhistoria ei tunne. Mutta tämähän olikin rikasten ja mahtavain vallankumous heikkoja ja vähäväkisiä vastaan; ja sentähden ylistetäänkin tämän vallaukumouksen aikakautta humanisuuden sekä henkisen vapautuksen aikakaudeksi, ja äänekkäimmin laulavat tätä ylistysvirttä nykyjään ne, jotka vilkkaimmin varustautuvat torjumaan sosialidemokratian kumouksellisia aikeita.
Suurten työntekijäjoukkojen erottaminen tuotannon välikappaleista, heidän muuttaminen omistamattomaksi köyhälistöksi, oli kapitalistisen joukkotuotannon välttämätön ehto. Taloudellinen kehitys pakotti tähän. Mutta ylöspäin pyrkivät luokat eivät tyytyneet tälläkään kertaa paremmin kuin muulloinkaan levollisesti katselemaan tämän kehityksen omaperäistä kulkua, vaan käyttivät väkivaltaa valvoakseen etujaan ja jouduttaakseen edistyksen juoksua. Ja kapitalistisen yhteiskunnan synnytyksen avustajana oli väkivalta röyhkeimmässä, julmimmassa muodossaan.
Ulkonaisesti ei uusi tuotantotapa näyttänyt alussa paljonkaan eroavan vanhasta. Sen alkuperäisin muoto oli sellainen, että kapitalisti antoi vuokraamallensa työmiehelle, palkkalaiselleen raaka-aineita, kuten esim. lankaa, jos tämä oli kankuri, ja työntekijä teki työn kotonaan luovuttaakseen sen tuloksen kapitalistille. Jo tässäkin muodossa, joka oli käsiteollisuutta lähinnä, voi kyllä huomata syvän eron itsenäisen käsityöläisen ja kapitalistisen tuotannon palveluksessa olevan, kotonansa työskentelevän palkkalaisen välillä. Jätämme tuonnemmaksi uuden tuotantotavan vaikutuksen työntekijäin asemaan ja seuraamme nyt ensiksi tämän uuden tuotantotavan omaa kehitystä.
Kapitalistin seuraava askel oli, että hän ei enää antanut työntekijäin tehdä työtä kodeissaan, vaan kokosi heidät omaan verstaaseensa, jossa hän voi heitä helpommin valvoa ja pakottaa työhön. Vasta tämä toimenpide laski varsinaisen kapitalistisen suurtuotannon perustuksen ja samalla myöskin tuon liiketavan mullistuksen perustuksen, joka sen jälkeen alkoi toteutua yhä nopeammassa tahdissa.
Vasta sen kautta että useat työskentelivät samassa verstaassa yhdessä, tuli työnjako yksityisessä liikkeessä mahdolliseksi. Pikkutuotannon vallitessa oli työnjako johtanut siihen, että ammattien luku lisäytyi, että jokaisen yksityisen valmistamat eri laatuiset esineet tulivat yhä harvalukuisemmiksi. Mutta jokainen yksityinen valmisti kuitenkin teoksen kokonaisuudessaan. Työnjako esim. leipurinammatissa vaikutti sen, ettei jokainen leipuri enää valmistanut kaikkea lajia leipää. Yksi leipoi vain vehnäleipää, toinen vain ruisleipää. Mutta jokainen leipoi leivät valmiiksi. Toisenlainen on työnjako yksityisessä liikkeessä. Eri toimet, joita tuotteen valmistaminen välttämättä vaatii, joutuvat silloin eri työntekijäin suoritettaviksi, joten tuote kulkee toisen kädestä toisen käteen. Yksityisen työntekijän toimi rajoittuu yhä enemmän siihen, että hän alituisesti uudistaa saman tempun. Suurliikettä, jossa tuotantoa harjoitetaan tällä tavalla, sanotaan manufaktuuri liikkeeksi. Yksityisen suorittaman työn tuottavaisuus (produktiviteetti) kohoaa täten tavattomasti. Mutta tästä on vielä toinenkin tärkeämpi seuraus. Kun työnjako jollakin tuotannonalalla oli kehittynyt niin kauas, että tuotteen valmistaminen oli jakautunut yksinkertaisimpiin temppuihin, että työntekijä oli vajonnut koneeksi, niin silloin oli jälellä vain pieni askel siihen, että työntekijän sijaan asetettiin kone.
Tämä askel otettiinkin. Sen ottamista auttoi luonnontiedetten kehitys, ennen kaikkea höyryvoiman keksiminen, jonka kautta vasta löydettiin elementtien oikullisuudesta riippumaton, ihmistä täydellisesti totteleva käyttövoima.
Koneiden käytäntöönottaminen teollisuuden alalla merkitsi taloudellista vallankumousta. Niiden avulla kehittyivät kapitalistiset suurliikkeet täydellisimpään muotoonsa, tehtaiksi. Koneesta sai kapitalistinen tuotantotapa mahtavimman aseensa, joka leikkien voitti kaikki vastukset ja muodosti taloudellisen kehityksen juoksun kapitaalin valtavaksi voittoretkeksi.
Ensimäiset käytännölliset koneet kudontateollisuuden alalla keksittiin ja otettiin käytäntöön Englannissa kahdeksannentoista vuosisadan seitsenkymmenluvulla. Samaan aikaan keksittiin myöskin höyrykone. Koneet ovat tästä alkaen nopeasti valloittaneet teollisuushaaran toisensa jälkeen, maan toisensa perästä. Kapitalistinen tehdasteollisuus oli Englannin ulkopuolella aivan vähäpätöistä aina edellisen vuosisadan neljäkymmenluvulle saakka; mutta viisikymmenluvulla se alkoi nopeasti kohota Ranskassa ja kuusi- sekä varsinkin seitsenkymmenluvulla se valloitti Yhdysvallat, Saksan ja Itävallan. Viimeisinä vuosikymmeninä on se juurtunut itse Venäjällekin sekä Itä-Intiaan, Australiaan ja alkaa jo tunkeutua Itä-Aasiaan, Etelä-Afrikaan ja Etelä-Amerikaan. Mitä ovat edellisten vuosisatojen suuremmoisimmat maailmanvallat tämän jättiläisvaltion rinnalla, jonka kapitalistinen teollisuus on alistanut valtansa alle.
Teollisuuslaitoksissa olevain höyrykoneitten lukumäärä Preussissa oli v. 1837 423, käsittäen 7 500 hevosvoimaa. Mutta v. 1901 oli samassa maassa jo yksistään kiinteitä höyrykoneita 70 832. Teollisuutta ja maanviljelystä palvelevain höyrykoneitten hevosvoima nousee Preussissa yli neljän miljoonan.
Kaikkien maapallon höyrykoneitten suorittama työ arvosteltiin jo kymmenkunta vuotta sitte 200 miljoonaksi hevosvoimaksi, joka vastaa tuhatta miljoonaa miestä.
Höyrykoneitten kautta on koko tuotantotapa tullut alituisten mullistusten alaiseksi. Toinen keksintö seuraa toista. Toisaalla koneet valloittavat yhä uusia aloja, jotka tähän saakka vielä ovat olleet käsiteollisuuden hallussa. Ja toisaalla tulee niillä teollisuusaloilla, jotka jo ovat tehdasjärjestelmän vallassa, miltei joka päivä vanhoja koneita tarpeettomiksi, kun keksitään uusia, työkykyisempiä. Jopa syntyy usein yhdellä iskulla uuden keksinnön kautta aivan uusia teollisuuden haaroja, ja vanhat tulevat kuolemaan tuomituiksi.
Kehruukoneen ääressä työskentelevä työntekijä valmisti jo kolmekymmentä vuotta sitte sata kertaa enemmän kuin käsinkehrääjä. Amerikalaisen työviraston (Departement of Labor, Vashingtonissa) tietojen mukaan vuodelta 1898 voittivat koneet kehrämöiden käsityön 163 kertaisesti. Kone valmisti jo silloin 19 tunnissa 7 minuutissa yhtä paljon lankaa (100 naulaa) kuin kehrääjätär 3 117 tunnissa 30 minuutissa.
Mitäpä siis voivat pienet käsiteollisuusliikkeet merkitä enää tällaisissa oloissa.
Kapitalistinen liike osottautuu käsityöläisliikettä mahtavammaksi jo alhaisimmalla asteellaankin, kapitalistisesti riistettynä kotiteollisuutena. Jätämme tässä tykkänään huomioon ottamatta, että kapitalistisessa teollisuudessa jokaisella työmiehellä on suoritettavana vain jokin erikoistyö, jonka kautta hänen valmistuskykynsä kasvaa. Paljoa tärkeämpi etu on kapitalistilla käsityöläiseen verraten siinä, että hän on kauppamies. Hän ostaa raaka-aineita ja muita tuotannonvälikappaleita suurissa erissä; hän tuntee kauppamarkkinat yleensä paljoa täydellisemmin kuin käsityöläinen, hän tietää paremmin ottaa huomioon ajan, milloin voi ostaa halvalla, ja milloin voi myydä kalliilla hinnalla, ja hän kykenee varttomaan näitä aikoja. Kapitalisti on jo tämän kautta niin paljo voimakkaampi käsityöläistä, ettei tämä voi kestää edes kototeollisuuden kilpailua kaikilla niillä aloilla, joissa joukkotuotanto, tuotanto myyntiä varten, tulee kysymykseen. Yksin niilläkin teollisuus-aloilla, joilla vielä nykyään on vallitsevana työtapana työntekijän kodissaan suorittama käsiteollisuus, loppuu työntekijän itsenäisyys heti, kun tuotteita aletaan valmistaa ulosvientiä varten. Käsiteollisuuden muuttuminen ulosvientiteollisuudeksi merkitsee käsiteollisuuden kukistumista; se muuttuu kapitalismin riistämäksi kototeollisuudeksi. Tästä käy selville, kuinka viekkaita nuo »yhteiskunnanparantajat» ovat, jotka tahtovat pelastaa uhatun käsiteollisuuden siten, että laajentavat sen myyntialaa.
Kapitalistinen tuotanto on siis jo aivan alusta alkaen, jolloin se vielä on sangen yksinkertaista, paljoa voimakkaampi kuin käsiteollisuus kaikilla joukkotuotannon aloilla. Koneet kohottavat tämän etevämmyyden kerrassaan musertavaksi.
Käsiteollisuus voi enää pitää puoliaan ainoastaan niillä työaloilla, joilla ei vielä vallitse joukkotuotanto, vaan yksityistuotanto, siis ainoastaan silloin, kun myyntiala vielä on ahtaampi.
Mutta koneet eivät ole mullistaneet ainoastaan teollisuutta, vaan myöskin kulkuneuvot. Höyrylaivat ja rautatiet alentavat tavarain kuletuskustannuksia yhä pienemmiksi, yhdistävät mitä kaukaisimpia ja vaikeapääsyisimpiä paikkoja teollisuuskaupunkeihin ja laajentavat näiden myyntialuetta päivä päivältä. Vasta tämän kautta voi koneitten vaikutus teollisuudessa täysin kehittyä. Koneitten käyttämisen synnyttämä jättiläismäinen tuotannon kohoaminen vaatii vastaavaa menekin kohoamista.
Samassa määrässä kuin kulkuneuvot kehittyvät ja käyvät täydellisimmiksi, samassa määrässä kuin yksityisten teollisuushaarojen myyntialue laajentuu, samassa määrässä supistuu käsiteollisuuden ala. Sananlasku käsiteollisuuden kultaisesta maaperästä on jo kauvan sitte menettänyt merkityksensä. Niiden työalojen ja seutujen lukumäärä, joissa käsiteollisuus vielä voi taata toimeentulon, on jo jotenkin rajoitettu ja vähenee yhä. Tehdas hallitsee ja käsiteollisuuden päivät ovat luetut.
Pienen maatalousliikkeen laita on sama kuin käsiteollisuudenkin, vaikkakaan ei samassa määrässä. Missä maatalous sekä pikku- että suurliikkeissä on muuttunut etupäässä tavarantuotannoksi, missä siis tuotanto tarkoittaa myyntiä, eikä ainoastaan omaa tarvetta, siellä on suurliikkeellä, vaikkapa sen tuotantokyky ei olisikaan suurempi kuin pikkuliikkeen, samat edut tähän verraten kuin kapitalistilla on kaikkialla käsityöläiseen nähden, se tuntee paremmin kauppamarkkinain tilan ja voi siis niitä vallita. Mutta kapitaalia omistava suurtilallinen tai hänen arentimiehensä voivat sitäpaitse myöskin saada liikkeensä paljoa tuotantokykyisemmäksi kuin talonpoika, he voivat hankkia ja käyttää parempia aseita ja työkaluja, parempia siitos- ja työeläimiä, parempaa lantaa, parempia siemeniä j. n. e., kuin jälkimäinen.
Maataloudellisen suurliikkeen sekä teknillistä että kauppaa koskevaa etevämmyyttä Europassa on viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa tosin jossakin määrässä rajoittanut valtamerentakainen maataloudellinen kilpailu, joka kohtasi Europan maataloudellisia suurliikkeitä kovemmin kuin pikkuliikkeitä senkin tähden, että se koski etupäässä viljan viljelystä, jossa suurliikkeen etevämmyys pikkuliikkeeseen nähden maanviljelyksen alalla parhaiten esiintyy. Suurliikkeessä on viljan viljeleminen vallitsevana, ja tämä kärsii enin amerikalaisen ryöstöviljelyksen kilpailusta. Ulkomainen kilpailu tuotti tuntuvampaa haittaa suurviljelykselle siitäkin syystä, että se tuottaa viljaa pääasiallisesti myytäväksi, kun taas pikkuviljelys kuluttaa vielä suuren osan viljaansa itse, eikä siis ole yhtä riippuva markkinoista, kuin suurviljelys.
Mutta nämä pikkuviljelykselle suotuisat suhteet lienevät ohimeneviä. Ulkomaiden kilpailu ei pysähdy viljanviljelykseen, vaan ulottuu karjanhoitoonkin ja tavarantuotantoon, tuotanto myyntiä varten tunkee yhä enemmän syrjään talonpojan tuotannon omiksi tarpeiksi. Varsinkin rautateiden ja verotusjärjestelmän kehitys edistää tavarantuotantoa maatalouden alalla. Rautatiet yhdistävät talonpojan maailmanmarkkinoihin ja verot pakottavat hänet etsimään myyntipaikkoja, sillä hän ei voi niitä maksaa, ellei hän myy vastaavaa määrää tuotteitaan. Kuta korkeammat verot ovat, sitä suuremmassa määrässä ne pakottavat talonpoikaa etsimään myyntipaikkoja, sitä suuremmassa määrässä muuttuu hänen harjoittamansa tuotanto tavarantuotannoksi ja sitä suuremmassa määrässä hän joutun kilpailemaan suurtuotannon kanssa. Verokuorman lisäytyminen ei ole millään kansanluokallemme niin tuhoatuottava kuin pikkutilallisille. Militarismi on nykyään verrattomasti suurimpana verojen lisäytymisen syynä. Ne henkilöt, jotka tuppautuvat talonpoikain parhaiksi ystäviksi, suurtilalliset, ovat militarismin innokkaimpia kannattajia. Militarismista on suurtilallisille ainoastaan etua. Se tekee välttämättömäksi sekä ihmisten että hevosten elantotarpeiden hankkimisen suurissa erissä, joita suurtilalliset voivat parhaiten toimittaa. Ja militarismi avaa suurtilallisten pojille joukon hyväpalkkaisia upseerinvirkoja. Talonpojalta taasen militarismi riistää hänen parhaat työvoimansa, hänen poikansa. Sen lisäksi se sälyttää hänen kannettavakseen ylenpalttisen verokuorman ja pakottaa hänet markkinoille, jolla kotimaisen suurtuotannon ja ulkomaiden ryöstöviljelyksen ylivoimainen kilpailu lannistaa hänet.
Vallassa olevat luokat pitävät talonpoikia ja sotalaitosta ainoina varmoina nykyisten olojen tukipylväinä. Mutta he eivät huomaa, että toinen näistä pylväistä on toisen varassa ja musertaa tämän yhä lisääntyvällä painollaan.
Maataloudessa oli kapitalistisen tuotantotavan synnyttyä sangen selvästi huomattavissa aina viime vuosisadan yhdeksänkymmenluvulle saakka itsenäisten talonpoikain pikkuviljelysten ilmeinen vähentyminen. Talonpoika joutui köyhälistöläiseksi joko sentähden että joku suurliike mieli hänen pikkuviljelyksensä, tai missä ei suurliikettä ollut lähellä, sentähden että hänen tilansa tuli palstoitetuksi. Tätä kehitystä jatkuu ehkä vieläkin, mutta monin paikoin on se jo lakannut pääasiallisesti yllämainitun valtamerentakaisen kilpailun vaikutuksesta ja osaksi myöskin maalaistyöväestön yhä lisäytyvän kaupunkeihin muuttamisen tähden, johon emme voi tässä lähemmin kajota. Tilasto osottaa meille esim. seuraavaa:
| Ranskassa tilan suuruus |
1882–1892, vähentyminen (–) tai lisäytyminen (+) |
Saksassa tilan suuruus |
1882–1895, vähentyminen (–) tai lisäytyminen (+) |
| alle 1 hehtaari | + 234 420 heht. | alle 2 heht. | – 17 494 heht. |
| 1–5 hehtaaria | – 108 434 heht. | 2–5 heht. | + 95 781 heht. |
| 5–10 hehtaaria | – 13 140 heht. | 5–20 heht. | + 563 477 heht. |
| 10–40 hehtaaria | – 532 243 heht. | 20–100 heht. | – 38 333 heht. |
| yli 40 hehtaaria | + 197 288 heht. | yli 100 heht. | + 45 533 heht. |
Kaikkialla huomaamme itsenäisten, kapitaalista riippumattomain maatalousliiketten vähentymistä. Arentijärjestelmä ja velkaantuminen kasvavat. Saksassa lisäytyivät maatilojen velat kymmenessä vuodessa, vuonna 1886–1895, noin 23 miljoonaa Saksan markkaa. Ja arentimaata viljeleväin liiketten luku kasvoi vuosina 1882–1895 2 322 899:stä 2 607 210:een, siis 284 311. Ja vihdoin huomaamme koko maata viljelevän väestön vähentyvän. Saksassa niitä oli v. 1882 18 704 038, v. 1895 enää vain 17 815 187 henkilöä, siis lähes miljoonan vähennys.
Mutta paljon selvemmin kuin maatalouden alalla huomataan pikkuliiketten väheneminen teollisuusalalla. Siellä se on ehdoton. Saksan valtakunnassa oli:
| 1882 | 1895 | Lisäys (+) tai vähennys (–) |
|
| Pikkuliikkeitä (1–5 työntek.) | 2 175 857 | 1 989 572 | – 8,6 pros. |
| Keskikokoisia (6–50 työntek.) | 85 001 | 139 459 | + 64,1 pros. |
| Suurliikkeitä (yli 50 työntek.) | 9 481 | 17 941 | + 89,3 pros. |
Samaan aikaan lisäytyi asukasluku 14,5 prosenttia.
Pikkuliikkeissä työskenteleväin lukumäärä teollisuusaloilla oli vielä v. 1882 paljoa suurempi kuin puolet (59 prosenttia) koko teollisuustyöväestöstä (7 340 789 työntekijästä 4 335 882) mutta vuonna 1895 ainoastaan 46,5 prosenttia (10 269 269 työntekijästä 4 770 669). Suurliiketten työntekijäin lukumäärä kasvoi samassa ajassa kaksinkertaiseksi. (1 613 247:stä 3 044 267:ään.)
Nämä ovat sangen hämmästyttäviä numeroita, kun otamme huomioon Saksan kapitalismin nuoruuden, sillä pikkuliiketten häviäminen edistyy tavallisesti sangen hitaasti.
Esimerkki selittäköön tämän. Koneella kudotut kankaat (englantilaiset nimittäin) kilpailivat Saksassa jo edellisen vuosisadan neljäkymmenluvulla käsinkudottujen kanssa niin kovasti, että käsikankurin kurjuus tuli sananparreksi ja synnytti nälkäkapinoita. Siitä huolimatta oli vuoden 1882 tilaston mukaan Saksassa vielä 491 796:sta kankurista 285 444 työssä 1–5 työntekijää käsittävissä pikkuliikkeissä.
Mutta tuskinpa olisi silloin pälkähtänyt kuitenkaan kenenkään päähän tämän nojalla väittää, että käsikankureilla on vielä tulevaisuutta, ettei heidän perikatonsa ole varma. Englannissa on viimeinen käsikankuri jo aikoja sitte kuollut nälkään. Ja Saksassakin on tämän ammatin päivät luetut. Pikkuliikkeissä työskenteleväin kankurien lukumäärä aleni v. 1882–1895 285 444:stä 156 242:een. Joskin käsikankureita tästä huolimatta vielä on niin paljon, niin ei tämä seikka suinkaan osota pikkuliiketten kilpailukykyä, vaan ainoastaan käsikankurien kykyä kärsiä nälkää.
Pikkutuotannon täydellinen katoaminen ei suinkaan ole ensimäinen vaan viimeinen näytös siinä murhenäytelmässä, jonka nimenä on pikkuliikkeen häviö. Kapitalistisen tuotannon luoman kilpailun ensi seurauksena on että käsityöläinen — ja talonpojan laita on melkein sama — menettää vähitellen kaiken, mitä hänen tai hänen esi-isäinsä ahkeruus on saanut kokoon haalituksi. Hän köyhtyy, ja köyhtymistä täytyy torjua ahkeruudella, sanotaan. Työaikaa jatketaan myöhäiseen yöhön, vaimon ja lasten täytyy myöskin koettaa ryhtyä ansaitsemaan, kallispalkkaisten täysi-ikäisten sällien sijaan otetaan halvempia oppipoikia, joiden lukumäärä lisätään kohtuuttomasti. Ja sanalla kuin työaikaa jatketaan ja työskenteleminen tulee kuumeentapaiseksi, ilman lepoaikoja, ilman pysähdyksiä, samalla täytyy huonontaa ravintoa, supistaa asuntoon ja vaatteisiin tarvittavia menoja yhä enemmän.
Ei ole surkeampaa, kurjempaa asemaa, kuin ylivoimaista kapitaalia vastaan taistelevan pikkuliikkeen harjoittajan tai pientilallisen asema.
On paljon perää siinä, kun sanotaan, että palkkatyömiehen asema on nykyjään parempi kuin pientilallisen tai pikkumestarin. Tällä tahdotaan todistaa, ettei työntekijällä ole oikeutta olla tyytymätön. Mutta tämä sosialidemokratiaa vastaan tähdätty nuoli ei satu siihen, vaan yksityisomistukseen. Jos omistamattomilla tosiaankin on paremmat olot, kuin pienliikkeissä työskentelevillä omistavilla, niin minkä arvoista omistus silloin on jälkimäisille?
Se lakkaa hyödyttämästä heitä, alkaa heitä vahingoittaa. Jos esim. käsikankuri pysyy ammatissaan, joka ei voi häntä elättää, vaikka hän tehtaassa voisi ansaita enemmän, niin tekee hän näin ainoastaan sentähden, että hän vielä omistaa jotakin, mökkipahasen tai perunamaakaistaleen, jotka hänen täytyisi uhrata, jos hän luopuisi liikkeestään. Tuotannonvälikappaleiden omistaminen, joka ennen suojeli työntekijää joutumasta kurjuuteen, on nyt tullut vähäväkisen kahleeksi, joka sitoo hänet kurjuuteen; yksityisomaisuuden vaikutus on vähävaraiseen nähden muuttunut päinvastaiseksi kuin ennen. Mikä vielä sata vuotta sitte tuotti käsityöläiselle ja talonpojalle siunausta, tuottaa nyt hänelle kirousta.
Mutta sanotaan, että tämä suurempi kurjuus tuottaa käsityöläiselle ja talonpojalle kuitenkin suuremman itsenäisyyden ja vapauden, kuin köyhällä palkkatyöläisellä on. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Missä pikkutuotanto joutuu tekemisiin kapitaalin kanssa, siellä tulee edellinen liiankin pian jälkimäisestä riippuvaiseksi. Käsityöläisestä tulee kototyöläinen, joka työskentelee kapitalistille; hänen kotonsa muuttuu tehtaan haaraosastoksi; tai hänestä tulee kapitalistin asiamies, tehdastavarain kauppias, joka tämän toimensa ohella harjottaa ainoastaan paikkaustyötä. Kummassakin tapauksessa hän riippuu täydellisesti kapitalistista. Ja talonpoika, joka ei talonpoikana voi kestää kilpailua tai joka sortuu koronkiskurin tai valtiorasitusten painosta, ryhtyy joko harjoittamaan kototeollisuutta kapitalistin palveluksessa tai antautuu suurtilanomistajan päiväpalkkalaiseksi. Hänestä voi myöskin tulla liikkuva työntekijä tai hän menee tehtaaseen tai vuorikaivokseen ja jättää maatyöt vaimon ja alaikäisten lasten huoleksi. Missä on silloin hänen riippumattomuutensa ja vapautensa? Hänen omistuksensa on ainoa, joka erottaa hänet proletaarista, mutta juuri tämä omistus estää häntä etsimästä parasta työansiota, se kahlehtii hänet turpeeseen ja asettaa hänet riippuvaisempaan asemaan, kuin omistamattoman päiväpalkkalaisen. Tuotannonvälikappaleiden yksityisomistus ei siis lisää ainoastaan aineellista kurjuutta, vaan myöskin vähäväkisen riippuvaisuutta. Tässäkin suhteessa on yksityisomistuksen vaikutus muuttunut vastakohdaksi, se on ollut aikoinaan vapauden etuvarustuksena, mutta tullut orjuuttamisen välikappaleeksi.
Sanotaan tosin, että yksityisomistus takaa käsityöläiselle ja talonpojalle omistusoikeuden heidän työnsä tuloksiin. Mutta tämä on peräti huono lohdutus, jos näiden tuotteiden arvo on alennut siinä määrässä, ettei se riitä täyttämään tuottajan eikä hänen perheensä tarpeita. Eikä edes tämäkään heikko lohdutus pidä paikkaansa. Ensiksikään se ei luonnollisestikaan pidä paikkaansa siihen suureen joukkoon nähden, jonka on täytynyt turvautua kototeollisuuteen tai päiväpalkkalaisuuteen pysyäksensä hengissä. Eikä se myöskään pidä paikkaansa useimpain niidenkään pienten käsityöläisten ja talonpoikain suhteen, joita ei ylivoimainen kapitaali vielä ole alistanut suorastaan palvelijoikseen, vaan jotka ovat tähän saakka olleet niin onnellisia, että ovat näköjään voineet säilyttää täydellisen itsenäisyytensä. Se ei pidä paikkaansa kaikkiin niihin nähden, jotka ovat velkaantuneet. Koronkiskurilla, jonka rahat ovat sijoitetut talonpojan tilaan, on suurempi oikeus talonpojan työn tuotteisiin kuin tällä itsellään. Koronkiskurin vaatimukset ovat ensin suoritettavat, ainoastaan se, mikä jää ylitse, on talonpojan. Koronkiskuri ei välitä siitä, riittääkö tämä jäännös talonpojan ja hänen perheensä ylläpidoksi vai eikö. Talonpoika ja käsityöläinen työskentelevät kapitalistin hyväksi aivan samoin kuin palkkatyöläinen. Omistavan ja omistamattoman työntekijän välinen yksityisomistuksen synnyttämä ero on tässä suhteessa vain siinä, että jälkimäisen palkka yleensä riittää hänen tavallisiin tarpeisiinsa, kun taasen omistavain työmiesten tuloilla ei ole tällaista rajaa. Heille voi väliin käydä niin, että koronkiskurille tulevan koron maksettua ei heidän työnsä tuloksista mitään muuta jääkään, että he siis ovat työskennelleet aivan ilmaiseksi — kiitos yksityisomistuksen!
Jos vielä kaukaisissa seuduissa löytyisikin talonpoikia ja käsityöläisiä, joilla ei ole velkoja, niin valtiovelat pitävät kyllä huolen siitä, että hekin saavat suorittaa korkoja kapitalille. Talonpojat ja käsityöläiset maksavat hypoteekki-, vekseli- ja muina sellaisina korkoina korkoa ainoastaan siitä kapitaalista, jonka he itse ovat saaneet. Mutta veroja, jotka käytetään valtiovelkain korkoihin, saavat he suorittaa korkoina pääomasta, jonka valtio on lainannut, rikastuttaakseen siten heidän kustannuksellaan heidän kilpailijoitaan ja riistäjöitään: tavaranhankkijoita, rakennusurakoitsijoita, suurteollisuudenharjoittajia, suurtilallisia y. m. s. Militarismi ja valtiovelat, kas siinä kaksi tehokasta keinoa, joiden avulla nykyinen valtio vetää kaukaisimmamkin kylän kapitalistiseen riistämispiiriin ja edistää talopoikain ja käsityöläisten häviötä.
Mikä on lopputuloksena tästä tuskallisesta taistelusta suurtuotannon ylivoimaista kilpailua vastaan? Minkä palkan saa talonpoika ja käsityöläinen »säästäväisyydestään» ja »ahkeruudestaan», s. o. siitä, että hän on saattanut itsensä, vaimonsa ja lapsensa orjuuteen, ruumiilliseen ja henkiseen rappioon? — Tämän kaiken palkkana on häviö, täydellinen riistäminen, tuotannon välikappaleiden menettäminen, vajoaminen köyhälistön joukkoon.
Tämä on taloudellisen kehityksen välttämätön lopputulos nykyisessä yhteiskunnassa, yhtä välttämätön kuin kuolema. Ja samoin kuin kuolema tuntuu vapauttajalta sen mielestä, joka sairastaa tuskallista tautia, samoin tuntuu vararikko vähäväkisestä nykyisten olojen vallitessa liiankin usein vapauttajalta, joka vapauttaa omistuksesta, mikä on tullut hänelle rasittavaksi taakaksi. Pikkuliikemuotojen säilyttäminen johtaa sellaiseen rappeutumiseen, sellaiseen kurjuuteen, että voidaan kysyä, olisiko pikkutuotannon häviön pidättäminen oikeutettuakaan, jos sitä todella voisi pidättää. Olisiko suotavaa, että kaikki pikkuliikkeen harjoittajat ja talonpojat vajoavat Erzgebirgevuoriston käsikankurien asteelle, ennenkuin he joutuvat palkkatyöläisiksi suurliikkeisiin?
Ainoastaan tältä kannalta voi puhua pikkutuotannon säilyttämiskokeista, sillä käsiteollisuuden ja pikkutalonpojan maatalouden uudelleen elvyttäminen siinä määrässä, että se voi tuottaa vähävaraiselle harjoittajalleen riittävän osan nykyisestä kulttuurista, on höyryn ja sähkön aikakaudella mahdotonta.
Itsenäinen, kapitaalista riippumaton pikkutuotanto, joka täydellisesti hallitsee tuotannonvälikappaleensa ja tuotteensa — tämä tuotanto, joka oli keskiajalla ja vieläpä aina seitsemännelletoista vuosisadalle saakka kaiken taloudellisen elämän pohjana, sortuu välttämättömästi edistyvän kapitalismin edessä, joka valtaa tuotannonhaaran toisensa perästä. Se, mitä pikkutuotannosta vielä on jälellä ja ehkäpä toisinaan uudelleenkin muodostuu kapitaalin vallitsemalla alueella on vain köyhälistön verhottu eikä suinkaan sen paras muoto. Se on niiden onnettomain omistamattomain viimeinen pakopaikka, jotka eivät saa toimeentuloaan suurtuotannossa, mutta ovat liian ylpeitä kerjäämään, liian rehellisiä varastamaan.