Olemme tähän saakka puhuneet aina vain »parisilaisista». Luonnollisesti ei heillä tarkoiteta Parisin koko väestöä, joka tietysti jakaantui sangen vastakkaisiin luokkiin. Parisilaisilla tarkoitetaan pääkaupungin kansan suurta joukkoa, pikkuporvareita ja proletaareja.
Tietenkään ei näitä jälkimmäisiä voida verrata nykyaikaiseen, suurteollisuuden työväkeen. Tosin oli Parisissa muutamia kutomoita, mutta suurin osa kaupungin työväestöä teki mitä moninaisinta palvelustyötä, apureina, kantajina tahi olivat käsityöläiskisällejä, jotka kerran tahtoivat tulla itsenäisiksi käsityöläisiksi. Heidän rinnallaan oli lukuisat joukot sekä pikkukäsityöläisiä ja kotityöläisiä että kaikenlaatuisia välikauppiaita, jotka elivät mitä kurjimmassa köyhyydessä ja tuskallisimmassa epävarmuudessa.
Tämä köyhyys ja epävarmuus teki heidän yhteiskunnallisen asemansa proletaariseksi, mutta luokka-asemansa, toisin sanoen, tulolähteittensä mukaan olivat he pikkuporvareita, huoleton, pikkuporvarillinen toimeentulo heidän ihanteensa. Ei mikään ole eksyttävämpää kuin toimeentuloaseman sekottaminen luokka-asemaan, kuten Lassalle teki ja kuten nyt tekevät ne venäläiset toverimme, jotka luulevat, että köyhällä talonpojalla olisi toiset luokkaharrastukset kuin hyvinvoivalla talonpojalla ja että hänellä olisi samat luokkaharrastukset kuin kaupunkien palkkaköyhälistöllä. Se on yhtä harhaan viepää kuin niiden laskelmat, jotka luulevat, että pikkukapitalisteilla olisi toiset luokkaharrastukset kuin suurkapitalisteilla ja että heidän vastustuksensa finanssipääomaa vastaan olisi samaa kuin proletariaatin luokkataistelu pääomaa vastaan. Pikkukapitalistit tahtovat tulla suuriksi, pienet talonpojat tahtovat tiluksiaan laajentaa, se on heidän pyrkimyksensä eikä mikään sosialistinen yhteiskunta. Molemmat tahtovat lisätä tulojaan työntekijäin kustannuksella, toiset maksamalla pieniä palkkoja ja teettämällä pitkiä työpäiviä, toiset ottamalla elintarpeista korkeita hintoja.
Niin olivat myöskin Parisin köyhät kansankerrokset suuren vallankumouksen aikana luokka-asemansa puolesta pikkuporvareja heidän proletaarisista toimeentulomahdollisuuksistaan huolimatta. Nämä eivät antaneet heille toisia pyrkimyksiä kuin parempiosaistenkaan pyrkimykset olivat, mutta saivat heidät tarttumaan sellaisiin taistelukeinoihin, jotka eivät olleet hyvinvoiville pikkuporvareille erittäin mieluisia.
Nälkää näkevä ei voi odottaa, hän tulee epätoivoiseksi, eikä senvuoksi harkitse keinoja valitessaan, hän pitää vähän väliä elämästään, hänellä ei ole muuta menetettävää, kuin kahleensa, hän uskaltaa kaikkensa perittyjen olosuhteiden mullistuessa, jolloin hän luulee voittavansa maailman.
Niin tuli proletariaatista, Parisin asukasten suuresta joukosta se voima, joka alituiseen työnsi vallankumousta eteenpäin. Heidän epätoivoinen häikäilemättömyytensä teki heidät Parisin herroiksi, teki Parisin Ranskan herraksi ja tuotti Ranskalle voiton koko Europasta.
Sen mahtikeinona oli aseellinen kapina. Sen kapinat eivät olleet valmistamattomia, itsestään olosuhteiden synnyttämiä. Ne olivat päinvastoin järjestettyjä. Mutta sittenkin pulpahtivat ne esiin joukkojen omasta painostuksesta, eikä heidän johtajiensa tarmosta, ja juuri sen kautta saavuttivat ne aika-ajoittain vastustamattoman iskuvoimansa. Kapina, johonka johtajien ensin täytyy kehoittaa, johonka nämä eivät tule alhaalta päin pakotetuiksi, on jo todistus siitä, että siltä puuttuu tarpeellinen pakottava voima ja että sen täytyy epäonnistua. Vallankumouksen koko nousuajan olivat joukot työntäjiä ja johtajat työnnettyjä. Niinkauan mentiin eteenpäin. Kun suhde muuttui päinvastaiseksi, kun johtajat pitivät välttämättömänä ruoskia joukkoja taisteluun, silloin oli vallankumous matkalla loppuaan kohti.
Mutta vaikkakin kapinan voi vain silloin toivoa menestyvän, kun se alkaa itsestään eikä johtajien alkuunpanemana, ei se silti merkitse sitä, että voitto silloin olisi lähinnä, kun kapina ei ole suunniteltu. Suuren vallankumouksen aikaiset parisilaisten kapinat nojautuivat joukkojärjestoihin.
Jo ensimäisessä kapinassa, rynnäkössä Bastillea vastaan, ilmeni järjestäytymisen oireita, järjestöt muodostuivat myöhemmin lyhemmiksi ja pysyväisemmiksi.
Vallankumouksessa vaati jokainen kunta itselleen mitä suurinta itsenäisyyttä. Perustuslakiasäätävä kokous vahvisti joulukuun 22. p:nä 1789 säädetyssä laissa tilanteen, joka oli muodostunut kaikkialla valtiovallan äkillisen voimattomuuden johdosta. Kunnat saivat laajan itsehallinnon, paikkakunnan järjestyksen hoidon, kansalaismiliisin sekä kaupungeissa muodostuneen kansalliskaartin päällikkyyden.
Mutta samalla kertaa tahtoi suurporvaristo sulkea alemmat luokat tästä vallasta pois. Kansalliskokous teki tarkan eron aktiivisten ja passiivisten kansalaisten välillä. Aktiivisia olivat ne, jotka maksoivat välitöntä veroa vähintäin kolmen paikkakunnalla käytännössä olevan päiväpalkan verran. Ainoastaan he saivat äänioikeuden kunnanedustajistoon ja kansalliskokoukseen. Yksinomaan heidän keskuudestaan otettiin väkeä kansalliskaartiin. Nämä järjestöt kehittyivät siten omistavien edustuslaitoksiksi.
Mutta Parisissa järjestyivät »passiiviset kansalaiset» ja heidän ystävänsä aktiivisten kansalaisten riveistä julkisen kunnan edustuksen rinnalle. Ja he aseistautuivat ominpäinsä.
Valtiosäätyjen kolmannen säädyn vaalit olivat olleet välilliset, mutta äänioikeus oli melkein yleinen.
»Vaaleja varten oli Parisin kaupunki jaettu kuuteenkymmeneen piiriin, joiden tuli valita valitsijamiehet. Senjälkeen kun nämä olisivat tulleet valituiksi, piti piirien hävitä. Mutta ne jäivät pysyviksi ja muodostuivat omasta alotteestaan kaupunginhallinon pysyviksi elimiksi.... Ne eivät antaneet itseään syrjäyttää ja sinä hetkenä, jona ennen heinäkuun 14. päivää (Bastillen valtaaminen) koko Paris nousi kapinaan, ryhtyivät ne kansaa aseilla varustamaan ja toimimaan riippumattomina viranomaisina .... Bastillen valtaamisen jälkeen esiintyvät piirit jo kaupunginhallinnon tunnustettuina eliminä. Keskinäisen ymmärtämyksen aikaansaamiseksi perustavat ne keskustoimiston, johon erityiset valtuutetut kokoontuvat ajatuksia vaihtamaan. Näin syntyy alhaalta ylöspäin piirijärjestelyjen yhteyden kautta, jotka vallankumoukselliseen tapaan ovat syntyneet kansan alotteesta, kommuunin ensimäinen koe. Silläaikaa kuin kansalliskokous vähitellen heikentää kuninkaan valtaa, laajentavat piirit ja myöhemmin osastot vähitellen toimivaltansa piiriä kansan keskuudessa, ne järjestävät Parisin ja maaseudun välisen yhteyden ja valmistavat maa-alaa elokuun 10. päivän vallankumoukselliselle kommuunille. » (Krapotkin, Ranskan vallankumous, I., s. 174–79. Anarkistisen kantansa mukaan on Krapotkin erityisesti painostanut kommuunin historiaa vallankumouksessa. Erikoisteoksia lukuunottamatta, voi siihen hänen kirjoituksistaan parhaiten tutustua. Sitä huonommin kohtelee hän parlamenttaarista toimintaa.)
Kansalliskokous koetti tehdä piirikokouksista lopun. Toukokuun 27. päivänä 1790 annetun lain kautta muutettiin Parisin vaalipiirijako. 60 piirin tilalle tuli 48 osastoa. Vain aktiivisten kansalaisten piti päästä niiden kokouksiin. Mutta passiiviset kansalaiset eivät välittäneet kiellosta. Osastot tulivat nyt vallankumouksellisen toiminnan keskustaksi. Ja pian ei ollut sitä kunnallista eikä valtiollista kysymystä, jota ne eivät olisi pohtineet ja jonka ratkaisuun ne eivät olisi vaikuttavasti puuttuneet. Sen lisäksi ottivat he yhä enemmän kunnallishallinnon haltuunsa, jonka he tekivät joko suoranaisesti tahi valtuutettujen ja valiokuntien kautta. Tästä kaikesta oli seurauksena, että yleistä osastokokousta kesti lakkaamatta. Vain yhtämittaisuudellaan se saattoi kehittää voimaperäisen toimintansa.
Elokuun 10. päivänä 1792 syrjäyttivät osastot jo aivan voimattomaksi käyneen kunnanedustuksen ja perustivat uuden, vallankumouksellisen kommuunin, johon jokainen osasto lähetti kolme komissariota. Siitä lähtien tämä Parisin kommuuni osastoihin nojautuen, määrää vallankumouksen kulun.
Perinnäinen historian tutkimus ei ole pitänyt osastoita ansaitussa arvossa. Niiden työ oli nimettömän joukon työtä. Vallankumouksen suuret nimet loistivat enemmän jakobiinien klubissa kuin osastoissa. Mutta se minkä klubi aikaansai, se onnistui sille näiden avulla, ja olipa klubi usein vielä ollut hidastava ja epäröivä tekijä. Vain proletaarit, joilla ei ollut mitään menetettävänä, saattoivat vähintäkään epäröimättä rohkeasti syöksyä epävarmuuteen.
Kommuunin kautta pääsi Parisin köyhälistö hallitsevaan asemaan vallankumouksellisessa Ranskassa. Mutta se oli yhtä ristiriitainen kuin Parisin asema maassa, kuin silloisen köyhälistön asema yhteiskunnassa.
Luokkatietoisuudeltaan pikkuporvareina kannattivat he tuotantovälineiden yksityisomistusta, jota kantaa korkeammalle he eivät voineet kohota. He tarvitsivat yksityisomistusta jatkaakseen tuotantoa ja pysyäkseen hengissä. Mutta kuitenkin vihasivat he köyhinä raukkoina rikkaiden omaisuutta, joiden hyvinvointi heitä suututti, joiden rikkaus versoi heidän kurjuudestaan. Juuri häikäilemättömyys suuria feudalisia ja kapitalistisia omaisuuksia kohtaan vuodatti heihin sen tarmon taistelussa vastavallankumousta vastaan, joka teki heidät Parisin vallitsevan aseman vuoksi vallankumouksen esitaistelijoiksi, vallankumouksen, jonka onnistuminen oli kansan suurten joukkojen etujen mukaista. Valtavissa taisteluissaan Ranskan feudalismia ja kuningasvaltaa ja koko monarkistista Eurooppaa vastaan oli Parisin proletariaatilla tukenaan kansan, maailman voimakkaimman kansan koko voima. Sillä voimalla saattoi se uhmailla kokonaisen maanosan vallanpitäjiä, kansan voima tuli sen voimaksi. Tuona aikana kehittyi Parisin työläisen valtava vallankumouksellinen itsetunto, joka teki hänestä Parisin toisen kommuunin päiviin, aina viime vuosisadan viimeisiin vuosikymmeniin saakka koko taistelevan kansainvälisen työväestön ihaillun esikuvan.
Mutta samaan luokkaan kuuluivat Parisin köyhimmät kuluttajat, ne, jotka pakottavimmin vaativat halpoja elintarpeita, ja kaikkein kipeimmin juuri suuren vallankumouksen päivinä, joka oli sanan kirjaimellisessa merkityksessä nälkäkapina. Tämän vuoksi joutuivat köyhät parisilaiset yhä pahenevaan etujen ristiriitaan talonpoikain, välikauppiaiden, rahamiesten, noiden ainesten kanssa, joita silloin tuotantovälineiden yksityisomistus enin suosi, joiden poistaminen pikkuliikkeen vallitessa oli mahdoton, mitä ei taas missään yritetty, tuskin edes julkisesti pohdittiinkaan. Kun työläiset tällaisen vastakohdan vallitessa tahtoivat saattaa Parisin valtaansa ja maaseudun Parisin vallanalaiseksi, saivat he tuntea, etteivät he ajan pitkään vähemmistönä voineet säilyttää valtaansa enemmistöä vastaan. Nyt kärsivät he haaksirikon huolimatta aikaisemmista voitoistaan.
Proletaarit olivat astuneet vallankumoukseen toivoen, että he feudalisen kurjuuden mukana lakaisisivat maailmasta kaiken kurjuuden, niinkuin porvaristo oli luvannutkin ja todella uskonut. Nyt valloittivat he valtiollisen vapauden ja vallan, ja kuitenkin kohosivat ainoastaan porvarit ja talonpojat hyvinvointiin. Suurten kaupunkien köyhyys ei väistynyt, se päinvastoin aika ajoin kävi vasta oikein kiusallisen raskaaksi.
Nälkä ja elämän kalleus on koko vallankumousajan tuntomerkkinä. Enimmäkseen selitetään se johtuvan satunnaisista seikoista, siihen aikaan perättäin seuranneista katovuosista. Minusta näyttää kuitenkin siltä, ettei nälänhätä vallankumouksen aikana johtunut yksinomaan tästä seikasta, vaan että tämä on yhteydessä itse vallankumouksen kanssa.
Talonpoikaistuotanto oli tuohon aikaan vielä suuressa määrässä omaa tarvetta tyydyttävää. Talonpoika tuskin tarvitsi mitään kaupungin teollisuustuotteita, paitsi ylellisyystavaroita. Hän kasvatti itse paitsi ravintoaineensa, myöskin vaatetusraaka-aineet, jotka itse valmisti kankaiksi. Myöskin monet yksinkertaisista huonekaluistaan ja astioistaan valmisti hän kotonaan; hänen muut teollisuustavaratarpeensa hankki kyläseppä.
Häntä ei pakottanut viemään elintarpeita kaupunkiin teollisuustuotteiden tarve, vaan rahaverot, joita valtio sälytti hänen maksettavakseen. Näitä hän ei voinut maksaa, jollei hän vienyt markkinoille viljaa, karjaa, viiniä ja muita tuotteitaan.
Sitä paitsi oli hänen suoritettava feudaliherralleen maksuja luonnossa sekä tehtävä töitä hänen tilallaan. Feudaliherrat kuluttivat itse vain osaksi nämä tällä tavalla heidän käsiinsä joutuneet maalaistuotemäärät, suurimmaksi osaksi ne myytiin rahan hankkimiseksi kaupunkien nautintoelämää varten.
Verot ja feudalirasitukset yhdeltä puolen hankkivat ne rahat, joita virtasi Parisiin ja tuhlattiin siellä ja tuottivat toiselta puolen tuotteet, joita näillä rahoilla voitiin ostaa parisilaisten ravitsemiseksi.
Vallankumous lopetti feudalirasitukset, mutta myöskin, väliaikaisesti, verot, kun valtiolta puuttui kaikki mahtikeinot, millä koota niitä. Talonpoikien ei ollut sen vuoksi enää pakko myydä tuotteitaan samassa määrässä kuin siihen asti. Aluksi käyttivät he vapauttaan syödäkseen itsensä kylläisiksi, lopettaakseen sen nälkäelämän, mihin valtio ja feudalismi olivat heidät tuominneet. Ja niistä tuotteista, joita heille jäi myytäväksi, luopuivat he ainoastaan korkeasta hinnasta. Mikään ei enää pakottanut heitä myymään halvalla. Jo tästä syystä täytyi hintojen nousta ja syntyä ristiriita Parisin ja maaseudun välillä, joka aika ajoin pukeutui hyvinkin räikeihin muotoihin. Vuonna 1793 muodosti Konventti 6,000 miehisen »vallankumousarmeijan», jonka piti marssia maaseudulle ja ottaa pakkotilauksella elintarpeita Parisia varten — samalla tapaa kuin äskettäin on yritetty Venäjällä ja yhtä huonolla menestyksellä. Tämä on yksi niistä monista piirteistä, jotka ulkonaisestikin tekevät Venäjän nykyisen vallankumouksen niin kovin 18-vuosisadan suuren, porvarillisen vallankumouksen kaltaiseksi.
Vastakohtaa kärjisti vielä sota, joka johti Ranskan »saartoon» ja esti auttamasta elintarpeiden puutetta tuonnilla ulkoa. Se lisäsi parisilaisten nälkää, mutta tuotti maalaisväestölle suuria sotarasituksia, nimittäin yleisen asevelvollisuuden.
Parisilaisille oli voitto mitä tärkein. Tappio olisi ennen kaikkea kohdannut heitä, vallankumouksen keskustaa. Mutta Parisissa oli myöskin kansallistunne voimakkaimmin kehittynyt. Valtakunnan suuruudesta ja voimasta riippui erottamattomasti Parisin suuruus ja voima. Vuoren miehet, Konventin äärimmäinen vasemmisto, esittivätkin tunnussanan »yhtenäinen jakamaton tasavalta», ja sana patriootti, isänmaanystävä tuli merkitsemään samaa kuin jyrkkä vallankumouksellinen.
Aivan toisella tavalla suhtautuivat talonpojat sotaan. Tosin tahtoivat rajalla asuvat päästä vapaaksi maahan tunkeutuneesta vihollisesta ja heitä ennen kaikkea uhkasi ulkomaiden voiton kautta feudalisten rasitusten palauttaminen. He olivat sen vuoksi yhtä isänmaallisia kuin parisilaiset. Etenkin elsassilaiset. Toisin ajattelivat rajalta etäämmällä asuvat, joita ei vihollisen hyökkäys uhannut. Talonpojat eivät käsittäneet sodan valtiollista sisältöä, he tunsivat ainoastaan sen rasitukset, joita heidän mielestään heidän kannettavakseen asettivat jumalattomat parisilaiset kuninkaan murhaajat. Sellaiset seudut kuin Vendée, Normandia tai Bretagne saattoivat Parisia vastustaessaan mennä niinkin pitkälle, että ryhtyivät julkikapinaan, jos vain saivat johtajia. Ja niitä antoivat niille ajoittain vastavallankumoukselliset ylimykset. Mutta myöskin vallankumouksellinen porvaristo, girondisteissa ruumiillistuneena yritti kerran tämän tapaista maaseudun kapinaa Parisia vastaan, kuten olemme nähneet.
Rahamiehet joutuivat myöskin samalla tavalla kuin talonpojat riitaan työläisten ja pikkuporvarien kanssa. Kävipä tämä vastakohta vielä jyrkemmäksikin ja välittömämmin tuntuvaksi. Suurta merkitystä ei siihen aikaan vielä ollut työläisten ja teollisuuskapitalistien välisellä vastakohdalla. Vielä vallankumouksen jälkeenkin laski St. Simon jälkimmäiset työtä tekeviin luokkiin. Toisena puolena oli raha- ja kauppapääoma, koronkiskurit, väliostajat, keinottelijat, kauppiaat. He eivät kylläkään aiheuttaneet ravintoaineiden puutetta, mutta he käyttivät sitä hyväkseen ansaitakseen siitä ja kärjistivät pulaa. Tätä ei meidän tarvitse lähemmin kuvailla. Elämmehän me itse samallaisissa oloissa jo viidettä vuotta.
Kurjuuden vallitessa synnyttivät elintarpeiden kallistumisesta johtuneet voitot kovaa kiihtymystä. Näihin tulivat lisäksi sotatarvehankkijoiden — vuodesta 1792 alkaen — sekä maakeinottelijoiden voitot. Kansalliskokous oli ottanut kirkolta sen tilukset — ehkä kolmanneksen Ranskan koko maaomaisuudesta. Tähän tulivat lisäksi ylimyspakolaisten tilat, ylimysten, jotka olivat paenneet Ranskasta taistellakseen vallankumousta vastaan ulkoa päin. Heidänkin maaomaisuutensa otettiin valtiolle. Mutta tämä suunnaton tilusjoukko ei jäänyt valtionomaisuudeksi, eikä sitä jaettu köyhien talonpoikien kesken, vaan se myytiin. Tämä tapahtui jo valtion rahapulan vuoksi, joka oli antanut lopullisen sysäyksen vallankumoukseen, mutta jota tämä ei auttanut, vaan yhä pahensi, kun talonpojat eivät enää maksaneet mitään veroja. Voiton valtiolle otetun maaomaisuuden kauppaamisesta saivat ne, jotka ostivat halvalla uusia maa-alueita, useinkin vain ne palstoittaakseen ja myydäkseen palstat vähitellen korkeampaan hintaan. Valtion rahapulaa tämä vain vähän lievensi, mutta maakeinottelu rehoitti erinomaisesti.
Valtiolla ei hädässään ollut enää parempaa keinoa kuin turvautua setelipainoon. Vallankumouksellisen paperirahan, assignaattien, liikkeeseen laskeminen alkoi ja paisui pian aivan tavattomasti. Siitä tuli uusi hintojen nousun syy, mutta se aiheutti myöskin mitä jyrkimpiä valuutta- ja hintakeikauksia, joita keinottelijat ja koronkiskurit taas vuorostaan käyttivät hyväkseen.
Näin kasvoi vanhan, feudaalisen omaisuuden raunioille uusi kapitalistinen omaisuus, ja tämä sekä kurjuus kasvoivat samassa mitassa kuin proletaarien herruuskin kävi voimakkaammin vaikuttavaksi. Tämä eriskummallinen tilanne osoitti selvästi, kuinka vähän pelkän valtiollisen vallan hallitseminen kykenee muuttamaan taloudellisten lakien vaikutusta, jollei niiden lakkauttamisen yhteiskunnallisia edellytyksiä ole olemassa. Ja Parisin proletaarit olivat nälkäisiä, ja
»Ei muu nälän tyhjään vatsahan hiivi
kuin soppalogiikka ja leipämotiivi».
He eivät tutkineet, mikä silloisissa taloudellisissa oloissa oli mahdollista, mikä välttämätöntä. Heillä oli valta ja he olivat päättäneet käyttää sitä perustaakseen sen tasa-arvoisuuden, veljeyden ja yleisen hyvinvoinnin valtakunnan, jonka porvariston ajattelijat olivat heille luvanneet. Kun he eivät kyenneet muuttamaan tuotantoprosessia, koettivat he mahtikeinojensa avulla muuttaa tämän prosessin tulosten jaon, keinoilla, joihin nykyoloissa olemme jälleen saaneet aivan tarpeeksemme tutustua: maksimihinnoilla, pakkolainoilla, jotka vastaavat meidän »puolustusavustustamme» ja samallaisilla tempuilla, jotka siihen aikaan auttoivat vielä vähemmän kuin nyt kurjuutta vastaan, tuotannon silloisen tavattoman hajanaisuuden, tilaston puutteellisuuden, keskusvallan voimattomuuden takia.
Yhä räikeämmäksi kävi vastakohta proletariaatin valtiollisen mahdin ja sen taloudellisen tilan välillä. Ja tämän lisäksi kävi asema yhä pahemmaksi sodan takia. Niin turvautuivat proletariaatin vallanpitäjät epätoivossaan yhä enemmän äärimmäisiin keinoihin, veriseen hirmuvaltaan, terroriin.
Kommuunin avulla hallitsivat Parisin vallankumoukselliset pikkuporvarit ja proletaarit koko Ranskaa. Mutta he varoivat tätä herruutta välittömästi käyttämästä ja julistamasta: kaikki valta kommuunille. He tiesivät, että valtakuntaa voitiin pitää koossa ja hallita sellaisen kokouksen avulla, joka edusti koko valtakuntaa, he varoivat sen vuoksi kajoamasta kansalliskokoukseen, konventtiin. He eivät hallinneet ilman sitä eivätkä sitä vastaan, vaan sen avulla.
Samallaista politiikkaa täytyy otaksua Lenininkin aikoneen noudattaa, sillä muuten olisi käsittämätöntä, miksi hän salli toimittaa perustavan kokouksen vaalit ja kutsui sen koolle. Mutta kommuuni oli onnellisempi kuin hän, se ymmärsi tehdä tämän merkitsevän vallanvälineen palvelijakseen, kun taas Lenin heitti sen jo ensi päivinä tunkiolle.
Tosin oli konventissa vuoripuolue, joka toimi kommuunin kanssa käsikädessä, vähemmistönä, mutta enemmistö ei ollut pelkkiä lujaluonteisia, vakaumukselleen uskollisia politikkoja. Monet heistä osoittautuivat kannattomiksi ja horjuviksi. Paris vaikutti heihin ja milloin tämä ei kyennyt saamaan heitä äänestämään vuoripuolueen mukana, silloin riitti tarmokkaampi painostus toivotun äänestystuloksen saavuttamiseksi. Näiden limaeläinten, »suon» avulla oli vuoripuolueella konventissa enemmistö.
Mutta ajan ahdingossa, joka usein vaati pikaisia toimenpiteitä, ei aina riittänyt konventin lakeja säätävä toiminta. Eivätkä sen laitkaan kyenneet hillitsemään yhteiskunnallisia epäkohtia ja puutteita. Jokainen sortava laki, oli se kuinka ankara tahansa, määrää jo sen kautta, että se säätää vissejä sääntöjä, toiminnalleen rajat ja jättää sortamilleen takaportteja, joita he, jos he jotakin taitavat, voivat käyttää. Jokainen sortopolitiikka, joka kohdistuu ilmiöihin, joiden juuret ovat syvällä olevissa oloissa ja joita sen vuoksi on mahdoton hävittää, on sen vuoksi ennemmin tai myöhemmin pakoitettu irtautumaan itse laatimiensa lakien kahleista ja siirtymään laittomaan sortoon, diktatuuriin.
Juuri tämä on diktatuurin merkitys, jos sillä ymmärretään hallitusmuotoa eikä olotilaa. Se on mielivaltatila, jota voi ylläpitää luonnollisesti ainoastaan pieni kaikista muodollisista siteistä vapaa piiri tai yksityinen henkilö. Jokainen laajempi piiri tarvitsee toimiakseen määrättyjä sääntöjä, työjärjestyksen, on siis jo lailla sidottu.
Persoonallinen diktatuuri on ainoa mahdollinen diktatuuri hallitusmuotona. Luokkadiktatuuri hallitusmuotona on järjettömyys. Luokkaherruutta ilman lakeja on mahdoton ajatellakaan.
Kun sortolait koronkiskureita, keinottelijoita ja vastavallankumouksellisia vastaan osoittautuivat tehottomiksi, turvautuivat proletaariset ainekset diktatuuriin.
Jo maaliskuun 25. päivänä 1793 täytyi asettaa »yleisen hyvän ja yleisen puolustuksen valiokunta», joka sai yhä enemmän ja enemmän itsevaltiaan hallitsijan oikeuksia ja jonka jäsenluku oli hyvin pieni. Se määrättiin aluksi 25:ksi, mutta supistettiin sitten 9:ksi. Sen istunnot olivat salaisia. Se kontrolloi ministerejä ja kenraaleja, nimitti ja eroitti virkamiehet ja upseerit, lähetti rajattomin valtuuksin varustettuja komissaareja, voi antaa mitä määräyksiä tahansa, joita se piti välttämättöminä. Ministerien oli pantava ne viipymättä täytäntöön. Se oli tosin toimistaan vastuussa kansalliskokoukselle, mutta tämä jäi pelkäksi muodollisuudeksi, sillä konventti vapisi sen edessä. Jossain määrin rajoittamaan sen kaikkivaltaa säädettiin, että se oli joka kuukausi uusittava ja ettei se saa määrätä valtiorahaston käyttämisestä. Pian muodostui »Yleishyvän valiokunnasta» yksinomaan vuoripuolueen toimielin. Mitä enemmän sen diktatoriset valtuudet kasvoivat, sitä enemmän kehittyi sen keskuudessa yksityisen henkilön diktaattorivalta: Robespierre.
Diktatuurin toimintavälineiksi luotiin kaksi uutta laitosta, jotka saivat toimia melkein aivan mielivaltaisesti, poliisivaliokunta, »yleisen turvallisuuden komitea», ja ylimääräinen vallankumousoikeus, jonka tehtävänä oli tuomita kaikista vastavallankumouksellisista yrityksistä, kaikista hyökkäyksistä vapautta, tasa-arvoisuutta ja isänmaan loukkaamattomuutta vastaan syytetyt. Tämän tuomioistuimen sanelemaan kuolemantuomioon riitti jonkun »isänmaan ystävän» ilmianto ja epäilyksen alaiseksi joutuminen ja sen tuomiosta ei ollut mahdollista valittaa.
Louis Blanc kuvaa Ranskan vallankumouksen historiassaan hirmuhallituksen organisationia seuraavalla tavalla:
»Me näemme väsymättömän klubin, Jakobiinien klubin, joka elävöittää hengellään Parisin.»
»Paris, joka on jaettu kansankokouksiin, joita nimitetään sektioneiksi, antaa sen ajatukselle ilmaisumuodon.»
»Kommuuni, sektionien keskus, välittää kansalliskokoukselle Parisin ajatuksen ilmaisut.»
»Kansalliskokous muovailee nämä ajatukset laeiksi».
»Yleishyvänvaliokunta antaa niille kaikilla aloilla elämän: valtionhallituksessa, virkamiesten vaalissa, armeijassa, komissaarien kautta maaseudulla; valtakunnan joka osassa vallankumoustoimikuntien avulla.»
»Yleisen turvallisuuden komitean tehtävänä on vakoilla esille uppiniskaisuus.»
»Ylimääräinen vallankumousoikeus kiirehtää langettamaan siitä rangaistuksen.»
»Tämän laatuinen oli vallankumouksen koneisto.» (Histoire de la Révolution Française, Bryssel, 1856, II, s. 519.)
Tämä hirvittävä koneisto pantiin mitä häikäilemättömimmällä tavalla käyntiin. Toivottiin päästävän salakaupasta, koronkiskomisesta ja keinottelusta, jos vain mestataan salakauppiaita, kiskureita ja keinottelijoita.
Mutta taloudellinen tilanne oli vähemmän kuin koskaan ennen suotuisa sen saarnaamiselle, että käsityöllä tai muulla työllä oli kultainen maaperä. Ja enemmän kuin koskaan ennen oli, ainakin suurkaupungissa, tuomittu mitä suurimpaan kurjuuteen jokainen, jolla ei ollut rahaa, hyvin paljon rahaa käytettävissään. Hirmuhallitus ei peloittanut rahaa tavoittelemasta, se pakoitti vain raha-ansiot salateille ja synnytti lahjustenotossa uuden rikastumisen ja turmeluksen lähteen.
Mitä vaarallisemmaksi kiinnijoutuminen tuli, sitä taipuvaisempia olivat kiinnijoutuneet luovuttamalla osan saaliistaan toimiensa paljastajalle ostamaan tämän vaitiolon. Ja mitä suurempi kurjuus, sitä suurempi oli viettelys yksityisille vallankumoushallituksen elimille hankkia itselleen uusia ansiolähteitä sormiensa lävitse katselemisella.
Näin muodostui kaikesta guillotinen, mestauskoneen, raivoamisesta huolimatta yhä uudelleen uusia omaisuuksia, nousi uusia kapitalisteja mestattujen tilalle, eikä nälkä lieventynyt.
Uudet kapitalistit kohosivat monasti suorastaan pikkuporvaristosta ja proletariaatista, vallankumouksellisten riveistä, joissa heitä oli pidetty rohkeimpina ja taitavimpina. Ei tosin lujaluonteisimpina. Vallankumouksellisten paraat, epäitsekkäimmät ja uhrautuvaisimmat sitävastoin tuhoutuivat samaan aikaan ikuisissa taisteluissa rajoilla sekä kansalaissodissa.
Näin harvenivat vallankumouksellisen proletariaatin rivit kahdella taholla, parhaiden kuoleman kautta ja sen kautta, että ovelimmat kohosivat riistäjien luokkaan. Se menetti kummallakin taholla tarmokkaimmat aineksensa.
Jäännös kävi yhä aremmaksi ja tylsemmäksi. Neljä vuotta oli vallankumousta jo kestänyt, talonpojille ja rahamiehille oli se tuottanut etuja, paikottain rikkauksiakin, proletaareilta, jotka olivat väsymättömimmin ja uhrautuvimmin taistelleet ja joiden lopuksi oli onnistunut yhdistää itseensä Ranskan mahti, ei se ollut poistanut nälkää, vaan ennemmin vielä lisännyt sitä. Verisinkään hirmuhallitus ei parantanut sen asemaa. Mitä voivat he enää politiikalta odottaa? Epäilys, alakuloisuus, väsymys alkoivat hiipiä sen mieliin.
Ja samaan aikaan oli Parisin kommuunin herruus asettanut heille mitä suurimpia vaatimuksia. Me olemme nähneet, että osastojen mahti riippui siitä, että kaikki kansalaiset alituisesti ottivat osaa niiden toimintaan, siitä, että osastot alituisesti pitivät kokouksia ja niin paljon kuin mahdollista itse suorittivat kaikki hallinnon ja valtiollisen toiminnan tehtävät.
Ajan mittaan kävi tämä mahdottomaksi. Osastojen proletaarien ja pikkuporvarien täytyi toki myöskin tehdä tuottavaa työtä, sillä mistä muusta he voisivat elää? Tilapäistyöllä, joka alituiseen keskeytyi, eivät he päässeet pitkälle. Niinkauvan kuin vallankumouksen tuli heissä paloi, niin kauvan kuin he toivoivat vallankumoukselliselta politiikalta taloudellista hyvinvointia, voivat he sietää sen taloudellisen rappion, joka heitä sen vuoksi uhkasi. Mitä enemmän he alkoivat epäillä, sitä enemmän etsivät he politiikan asemesta pelastusta tuottavasta työstä.
He sallivat yhä enemmän ja yhä taipuisammin viedä itseltään yhden toiminta-alan toisensa jälkeen ja suostuivat siihen, että ne joutuivat valtiovallan palkattujen virkamiesten käsiin, mikä oli alkuna keisarikunnan myöhempään virkavaltaiseen keskitykseen. Ja samaan aikaan alkoivat osastoissa hyvinvoivat henkilöt ja heidän kannattajansa, jotka muodossa tai toisessa saivat edellisiltä palkkaa, päästä lukumäärältään enemmistöksi, koska heillä oli riittävästi aikaa, kun taas vallankunoukselliset proletaarit ja pikkuporvarit, joiden oli elettävä työstään, saapuivat niihin yhä harvemmin, niin että oli tarjolla vaara, että edelliset lopulta pääsevät enemmistöksi.
Osastojen vallankumouksellisen toiminnan taantumisen oireena on konventin syyskuun 9. päivänä 1793 tekemä päätös, joka rajoitti niiden kokousten luvun kahteen viikossa ja myönsi jokaiselle kättensä työstä elävälle 2 frangia kokoukselta. Mutta tällä ei hillitty kokousväsymyksen kasvamista.
Tämän kautta muuttui myöskin joukkojen ja johtajien välinen suhde. Vallankumouksen nousukautena olivat joukot työntäneet vitkastelevia johtajia eteenpäin, vuodattaneet heihin tarmoa ja voitonvarmuutta. Ja tämä on oikea suhde joukon ja johtajain välillä kaikkialla, missä menestyksellinen kansanliike puhkeaa. Johtajat epäröivät vallankumouksellisissa tilanteissa enemmän kuin joukot, koska he enemmän kuin nämä punnitsevat kaikkia mahdollisuuksia, näkevät selvemmin kaikki vaikeudet.
Mutta nyt olivat johtajat sellaisessa asemassa, jossa he, pysyäkseen pystyssä, säilyäkseen perikadolta, tarvitsivat yhä uusiutuvia joukkojen voimain ponnistuksia, samalla kun nämä yhä enemmän väsyivät ja alkoivat yhä enemmän epäillä. Nyt täytyi johtajain työntää joukkoja, koettaa ravistella heitä, puhaltaa heitä liekkeihin. Tämä suhde kansanliikkeessä osoittaa, että siltä puuttuu sisäistä voimaa, ettei se ole sitä joko vielä saavuttanut tai on sen jo kadottanut.
Joukkojen innoittamiseksi täytyi vallitsevan hallitusjärjestelmän osoittaa ulospäin näennäistä voimaa, täytyi huumata niitä ja sen kautta peittää niiltä epäonnistumiset sosialisella ja taloudellisella alalla. Verihumalan piti saada tämä aikaan.
Tästä muodostui yksi terrorijärjestelmän jatkamisen ja mahdollisimman julmaksi kiihdyttämisen syy.
Lopuksi vaikutti samaan suuntaan vallanpitäjien kasvava hermostuminen, vallanpitäjien, jotka tunsivat maan vajoavan jalkojensa alta. Epätoivon mukana kasvoi katkeruus sekä luokkavastustajia että myöskin sukulaisia, mutta kuitenkin hiukan poikkeavia vivahduksia kohtaan omassa leirissä. Vallanpitäjät tunsivat yhä selvemmin, että jokainen virhe, jokainen tyhmyys voi kääntyä turmioksi.
Tyhmyyksiä tehdään aina ja vallankumouksessa enemmän kuin muina aikoina, koska intohimot ovat kiihtyneempiä kuin muulloin ja koska uudet olot kasaavat aivan äkkiä kokonaisia vuoria ennen kuulumattomia vaikeuksia.
Vallankumouksen nousun tunnusmerkkinä on, että se kaikista tyhmyyksistä huolimatta jatkaa herkeämättä kulkuaan. Sen laskun asteella sitä vastoin voi pieninkin virhe tuottaa turmion.
Mitä enemmän vallankumouksen vallanpitäjät tunsivat asemansa epävarmuuden, sitä katkerammin taistelivat sen erilaiset taktilliset suunnat toisiaan vastaan, sitä välttämättömämmältä tuntui jokaisesta, että vallankumouksen pelastamiseksi on väkivaltaisesti kukistettava toiset.
Vuoren miesten keskuudessa oli alusta alkaen ollut huomattavissa vastakohtia jumalaan uskovien (vaikkei kuitenkaan kirkkouskoisten) ja jumalankieltäjien välillä, poroporvarimaisten puhtauden saarnaajain ja iloisten nautintoihmisten välillä, häikäilemättömien ja lempeiden välillä. Se ei ollut kuitenkaan estänyt heitä toimimasta sovussa ja yksimielisesti. Kun nämä suunnat alkoivat taistella toisiaan vastaan sellaisella raivolla, että ne ryhtyivät käyttämään toisiaan vastaan hirmuhallituksen keinoja, todisti tämä vallankumouksen olevan nopeasti kukistumassa. Sen kohtalo oli ratkaistu silloin kun Robespierren ryhmä asetti hebertistit »äärimmäiskumouksellisina» ja dantonistit »lahjottuina» ja »maltillisina» vallankumousoikeuden eteen ja sai aikaan sen, että nämä saivat guillotinella (maaliskuussa 1794) saman kohtalon, jonka he muutamia kuukausia aikaisemmin olivat valmistaneet girondisteille.
Jos nämä terroristiset toimenpiteet olivat merkkinä vallankumouksen taantumisesta, niin ne omasta puolestaan taaskin edistivät tätä hajoittamalla Parisin kommuunin joukot ja muuttamalla guillotinoitujen kannattajat vallankumoushallituksen vastustajiksi. Joukkojen kasvava välinpitämättömyys aiheutti, että toimet, joista osastot olivat jonkun aikaa pitäneet huolta, otettiin yksi toisensa jälkeen näiltä pois ja jätettiin valtion virkamiesten tehtäviksi. Poliisi, etenkin valtiollinen poliisi, joutui nyt kahden keskeisen järjestön, Konventin Yleishyvän ja Turvallisuusvaliokunnan haltuun, joilla oli käsissään todellinen valtiovalta. Poliisista tuli kaikkivaltiaan hallituksena kaikkivaltias välikappale ja samalla muuttui se osastoissa julkisesti toimivasta yhä enemmän salaiseksi. Salapoliisi tuli näkymättömäksi mahdiksi, joka uhkasi jokaisen päätä valtiossa.
Mutta turhaan koettivat vallanpitäjät kaikilla näillä kauhutoimenpiteillään varmentaa asemaansa. Se pohja, jolle he nojasivat, kävi yhä kapeammaksi. He kykenivät vielä pysymään pystyssä ainoastaan sen kautta, että he lisäsivät terroria ja poliisin kaikkivaltaa, mutta eivät saavuttaneet sillä kuitenkaan muuta kuin sen, että nyt, kun kaikki tunsivat olevansa uhattuja, kaikki myöskin ryhtyivät epätoivoiseen vastarintaan hallitsevia kohtaan, mikä lopuksi pääsikin voitolle, koska vallanpitäjillä ratkaisevalla hetkellä ei ollut ketään tukenaan.
Krapotkin, vallankumouksen aikaisen Parisin kommuunin innostunut ihailija, siis ei suinkaan sen vastustaja, on sangen hyvin kuvaillut terrorin kohtalokkaan uran. Hän kirjoittaa Ranskan vallankumousta koskevan teoksensa 67 luvussa, jonka otsikkona on: »Terrori», muiden muassa seuraavaa:
»Synkin kohta (ulkomaisen sodan ohella) oli mieliala maaseuduilla, etenkin etelässä. Eroitukseton vastavallankumouksellisten johtajain ja vieteltyjen joukkoteurastus, johon paikalliset jakobiinit ja konventin lähetit voiton jälkeen ryhtyivät, oli kylvänyt niin syvää vihaa, että se nyt oli kaikkialla muuttunut sodaksi viimeiseen veripisaraan asti. Ja asema kävi sen kautta yhä vielä vaikeammaksi, ettei kukaan enempää teloitusseuduilla kuin Parisissakaan osannut neuvoa muuta keinoa kuin koston.»
Muutamilla esimerkeillä osoitettakoon, mitenkä Robespierre tunsi itsensä pakotetuksi kärjistämään terrorin äärimmilleen.
Louis Blanc arvelee, että Robespierre tahtoi itse vapautua terrorijärjestelmästä, jonka turmiolliset seuraukset hän tunsi. Mutta hän ei tiennyt mitään muuta keinoa selviytyäkseen terrorimiehistä omissa riveissään kuin kukistaa heidät kovennetulla terrorilla. Louis Blanc sanoo:
»Robespierre tahtoi, että ne oli saatava vapisemaan, jotka olivat vapisuttaneet koko maailmaa. Hän oli laatinut rohkean suunnitelman tuhota heidät heidän omalla nuijallaan, tappaa terrori terrorilla.» (Histoire de la Révolution Française, II, s. 748.)
Voidaan olla erimieltä siitä, olivatko nämä todella Robespierren vaikuttimet. Varmaa on, että hänen tahdostaan säädettiin Prairial-kuun 22. päivän (v. 1794 kesäkuun 10. päivän) laki, joka riisti jokaiselta valtiollisesta syystä syytteessä olevalta viimeisetkin juridiset turvallisuustakeet. Heillä ei ollut enää oikeutta käyttää vallankumousoikeudessa puolustusasianajajaa, oikeudenkäynti oli sidottu vain »terveen järjen» säännöillä, tuomio riippui »tuomarin omastatunnosta» ja hänen »tutkimuksistaan, olivat ne minkälaatuisia tahansa».
Jo helmikuun 24. päivänä 1794 oli Robespierre selittänyt:
»Vallankumousta tahdotaan hallita juriidisilla viisasteluilla. Tasavaltaa vastaan suunnattuja salaliittoja käsitellään samalla tavalla kuin yksityishenkilöiden keskinäisiä oikeusjuttuja. Tyrannius tappaa ja vapaus puolustelee. Ja rikoslaki, jonka salaliittolaiset itse ovat laatineet, on sääntö, jonka mukaan heitä tuomitaan.»
Ainoa rangaistus, johon saatiin tuomita, oli kuolemanrangaistus. Sen piti kohdata jo niitäkin, jotka levittivät »vääriä uutisia hajoittaakseen tai eksyttääkseen kansaa, turmellakseen hyviä tapoja tai myrkyttääkseen julkista omaatuntoa», — mutta samoin nimityksinhän jokainen hallitus nimittelee jokaista vastustukselta näyttävää puhetta. Krapotkin huomauttaa tähän:
»Tämän lain julkaiseminen merkitsee ainoastaan vallankumouksellisen hallituksen vararikkojulistusta ... Ja niinpä olikin Prairial-kuun 22. päivän lain vaikutus se, että se kypsytti vastavallankumouksen kuudessa viikossa.»
Heti mestattiin tämän lain nojalla yhdellä kertaa 54 henkilöä:
»Näin aloitti toimintansa uusi laki, jota kaikkialla nimitettiin Robespierren laiksi. Se teki heti hirmuhallituksen Parisissa vihatuksi.»
Pian sen jälkeen tuli joukkoprosessi 150 syytettyä vastaan yhdellä kertaa, jotka mestattiin kolmessa ryhmässä.
»On hyödytöntä kauvemmin viipyä näissä mestauksissa. Riittää kun sanotaan, että huhtikuun 17. päivästä 1793, vallankumousoikeuden perustamispäivästä, Prairial-kuun 22. päivään vuonna IV (kesäkuun 10. päivään 1794), siis neljäntoista kuukauden aikana tämä tuomioistuin oli jo mestauttanut Parisissa 2,607 henkeä, mutta että tämä oikeus uuden lain voimaan astumisesta lähtien ainoastaan 46 päivässä, Prairial-kuun 22. päivästä Thermidor-kuun 9. päivään (heinäkuun 27. päivään 1794), tuomitsi kuolemaan 1,351 henkeä.»
»Parisin väestö katseli pian kammolla kaikkia näitä pyövelinkärryjä, joilla tuomituita kuljetettiin guillotinelle ja joiden tyhjentämisessä 5 pyövelillä toisina päivinä oli täysi työ. Oli tuskin riittävästi hautausmaita, mihin haudata uhrit, sillä joka kerta kun tähän tarkoitukseen jossakin työväen kaupunginosassa avattiin uusi hautausmaa, aiheutti se ankaroita vastalauseita.»
»Parisin työväestön myötätunto kohdistui nyt uhreihin, ja sitäkin enemmän kun, rikkaiden maastapaettua tai piilotellessa Ranskassa, guillotine kohtasi etupäässä köyhiä. Ja tosiaankin oli niiden 2,750 guillotinoidun joukossa, joiden säädyn Louis Blanc on saanut selville, ainoastaan 650 varakkaihin luokkiin kuuluvia. Kuiskailtiinpa sellaistakin, että turvallisuusvaliokunnassa olisi joku kuningasmielinen, muuan Batzin agentti, joka yllytteli mestauksiin tehdäkseen tasavallan vihatuksi.»
»Varmaa on, että jokainen uusi tällainen joukkoteloitus joudutti jakobiinihallituksen kukistumista.»
Koko maailma tunsi Robespierren ja hänen miestensä uhkaavan itseään, koko maailma liittoutui heitä vastaan, »kiihkoradikaalit» ja »maltilliset», girondistit ja montagnardit (vuoripuoluelaiset), terroristit ja lempeämieliset, työläiset ja porvarit.
Robespierren valta murtui hänen uhkaamiensa ensi kertaa yrittäessä näyttää hänelle hampaitaan. Hänen kansaanvetoamisensa Thermidor-kuun 9. päivänä kohtasi ainoastaan riittämätöntä vastakaikua. Hän kukistui. Mutta samalla menetti myöskin Parisin kommuuni viimeisen varjonkin vallasta, jota se oli niin kauvan käyttänyt. Vallankumous palasi nyt takaisin siihen uomaan, jonka taloudelliset olosuhteet olivat sille valmistaneet, porvariston herruuteen.