Karl Kautsky

Terrorismi ja kommunismi

1919


8. Kommunistit työssä

a) Pakkoluovutus ja järjestämistyö

Maailmansota taannutti työväen luokkaa sekä siveellisestä että älyllisesti, ei ainoastaan raaistuttamalla kaikkia väestön kerroksia, nostattamalla työväen kehittymättömimmät osat etualalle, vaan myöskin lopuksi senkautta, että se sanomattomasti pahensi työväen hätätilaa ja senkautta nosti epätoivon rauhallisen harkinnan paikalle. Se edisti alkeellisia katsantokantoja sen keskuudessa myöskin voimakkaasti kehittämällä sotilaallista ajatustapaa, johon tietämättömät pintapuoliset ihmiset ovat hyvin taipuvaisia, että muka pelkkä väkivalta on ratkaiseva tekijä maailman historiassa, että tarvitaan vain kylliksi voimaa ja häikäilemättömyyttä kaiken sen toteuttamiseksi, mitä tahdotaan.

Marx ja Engels ovat aina taistelleet tätä katsantokantaa vastaan. Klassillisessa kirjassaan »Herra Eugen Dühringin mullistus tieteissä» käsittelee Engels kolmessa luvussa yksinomaan »väkivaltateoriaa». Tämä teoria on kauttaaltaan epämarxilainen. Engels ei pelännyt asettua sitä vastaan silloinkin, kun se ilmeni vallankumouksen vaatteissa. Hän ei hyväksynyt nykyään monasti puolustettua mielipidettä, ettei saisi osoittaa jonkun liikkeen virheitä, jos liike on vallankumouksellinen ja proletaarinen, sillä se voisi heikentää sen vallankumouksellista pontta.

On itsestään selvää, ettei voida aivan jyrkästi käydä tuomitsemaan jonkun vallankumouksen yksityisiä erehdyksiä ja tuhmuuksia. Vaikein historiallinen tilanne on vallankumous, jossa meidät asetetaan aivan uusien ja mitä suurimmassa määrässä laskemattomien tilanteiden eteen. Olisi helppohintaista farisealaisuutta, jos tarkastelija turvatussa asemassaan jälkeenpäin tai pitkän matkan päästä tahtoisi ankarasti moittia erehdyksiä, joita ovat tehneet miehet, jotka seisoivat taistelun pyörteissä, miehet, joiden oli kannettava koko sen kuorma ja kaikki sen vaarat.

Mutta ehdottoman välttämätöntä on moittia virheitä, jotka eivät johdu sattumalta vääristä tai riittämättömistä tiedoista, vaan väärästä periaatteellisesta katsantokannasta, virheitä, jotka välttämättä johtuvat siitä. Ne voidaan välttää vain kumoamalla tämä katsantokanta; ne uhkaavat jokaista tulevaa vallankumouksellista liikettä, jos niiden annetaan tapahtua arvostelematta niitä tai jos niitä kaunistellaankin ja ihannoidaan — vallankumouksen luulotellun edun vuoksi.

Marxia ja Engelsiä eivät heidän »vulkaaniset, vallankumoukselliset temperamenttinsa» lainkaan estäneet tuollaisesta tuiki tarpeellisesta vallankumouksen arvostelemisesta.

Tätä muiden muassa osoittaa se arvostelu, jonka Engels syksyllä 1873 julkaisi Leipzigissä ilmestyvässä »Volksstaat»-lehdessä, kapinasta, joka puhkesi Espaniassa tasavallan julistamisen jälkeen heinäkuun 5. päivänä ja joka jo heinäkuun 26. päivänä oli olennaisesti kukistettu, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Cartagenan kapinalliset puolustautuivat aina 1874 tammikuuhun asti.

Siis vielä ennen kapinan täydellistä kukistumista, julkaisi Engels jo jyrkän arvostelunsa »tästä aivan häpeällisestä kapinasta . . . jälkimaailmalle varottavaksi esimerkiksi».

Tämä tapahtui kirjoitussaijassa »Bakunistit työssä» (»Volksstaat», lokakuun 31., marraskuun 2. ja 5. päivä). Me suositelemme tätä kirjoitusta kaikkien luettavaksi, jotka käsittelevät bolshevismia. Siinä monessa kohdassa aavistetaan tämän tuloa, sillä Espanian vallankumous on monessa suhteessa verrattavissa nykyisten kommunistien vallankumoukseen.

Engels alkaa viittaamalla siihen, että Espaniassa internationalistien enemmistö kuului Bakuninin »Allianssiin» ja jatkaa:

»Kun tasavalta oli julistettu helmikuussa 1873, joutuivat Espanian alliansistit hyvin vaikeaan asemaan. Espania on teollisuutensa puolesta niin kovin takapajulle jäänyt maa, ettei siellä voi olla puhettakaan heti tapahtuvasta täydellisestä työväenluokan vapautumisesta. Ennenkuin siihen tullaan, täytyy Espanian vielä kulkea eri kehitysasteiden läpi ja raivata tieltään kokonainen sarja esteitä. Tämän kehityskulun supistaminen mahdollisimman lyhyeeseen aikaan, näiden esteiden poistaminen — siihen tarjosi tasavalta tilaisuuden. Mutta tätä tilaisuutta voitiin käyttää vain siten, että Espanian työväenluokka otti toimekkaasti osaa poliittiseen elämään.»

Mutta tämä olisi vaatinut osanottoa eduskunnan, kansalliskokouksen vaaleihin ja toimintaa niissä. Mutta bakunistit tahtoivat heti paikalla ja täydellisesti vapauttaa työväenluokan. Espanian silloisissa oloissa oli parlamenttaarinen demokratia ehdottomasti kelvoton keino tämän päämäärän saavuttamiseksi, yhtä välttämätön kuin se olikin työväen kehittämiseksi ja kypsyttämiseksi. Vaaleihin osanotto näytti heistä sentakia kuoleman rikokselta.

Mutta mitä aikoivat he asettaa vaalitaistelun tilalle? Työväen neuvostoja, »työväenluokan paikalla tapahtuvan, täydellisen vapautuksen saavuttamiskeinoina» ei silloin vielä oltu keksitty. Bakunistit julistivat yleislakon, julistivat, että Espania on hajoitettava lukemattomiksi pieniksi »kanttooneiksi», jonka kautta koko liike alun pitäen hajosi sarjaksi paikallisliikkeitä ja »vallankumous muuttui jatkuvaksi».

Mutta lorun loppu oli se, että koko liike kukistui, Espanian koko Internationale hajosi sekä että myöskin »bakunistit kielsivät siihen asti saarnaamansa periaatteet», jotka olojen pakosta oli yksi toisensa perään hyljättävä.

Onko Venäjällä nyt tapahtunut toisin?

Tosin ei nykyisen vallankumouksen puhjetessa Venäjän työläisten keskuudessa ollut vallalla anarkismi vaan marxismi. Sosialistisena teoriana ei tämä ollut missään saavuttanut niin yleistä tunnustusta, kuin juuri siellä.

Vuosikymmenien aikana olivat venäläiset sosialistit tehneet pakosta hyveen ja pitäneet maansa kehittymätöntä agraariluonnetta etuna. He luulivat, että heidän kyläkommunisminsa jätteistä olisi erittäin helposti rakennettavissa uusaikaisen sosialismin kivijalka.

Axelrodin ja Plehanowin johtamien Venäjän marxilaisten suurena ansiona on pidettävä sitä, että tämän käsityskannan vastapainoksi tunkeutui sekä pitkissä ja vaivaloisissa taisteluissa pääsi voitolle tietoisuus, että välttämätön vallankumous Venäjän työväen ja ylipäätään Venäjän yhteiskunnan kehittymättömyyden takia aluksi voisi saada vain porvarillisen sisällön, vaikkakin työväellä tulisi siinä olemaan huomattava osansa.

Tämä käsityskanta pysyi voitolla Venäjän sosialistisessa liikkeessä aina siihen saakka, kunnes vallankumous nosti työväen valtaan, mikä taas puolestaan toi päiväjärjestykseen kysymyksen pikaisesta vapauttamisesta, ja niin kauan, kun sosialismin edustajina siellä olivat sivistyneet ja korkealle kehittynyt työläisten valiojoukko.

Johdonmukainen marxilaisuus joutui tavattoman vaikeaan asemaan, kun vallankumous pani liikkeelle Venäjän kansan todellisen suuren massan, joka tunsi vain omat tarpeensa ja oman tahtonsa ja välitti viis siitä, oliko sen toteuttaminen, mitä se vaati, olevissa oloissa mahdollista ja yhteiskunnalle edullista vai eikö.

Bolshevikkien marxilaisuus ei kestänyt tätä koetusta. Joukkosielu valtasi heidät ja he antautuivat sen kannettaviksi. Sen kautta he epäilemättä ovat päässeet Venäjän valtiaiksi. Toinen kysmys on, mitä tästä lopuksi tulee ja mitä tulla täytyy.

Tekemällä joukkojen pelkän tahdon vallankumouksen käyttövoimaksi heittivät he tunkiolle marxilaisen ajattelutavan, jonka voitolle pääsemisessä heillä aikaisemmin oli niin suuria ansioita. He uskoivat selviytyvänsä tieteellisestä omastatunnostaan ja Marxin nimen kansanomaisuudesta sillä, että he omaksuivat erään Marxin lausuman sanan »työväen diktatuurista». Tällä sanalla uskoivat he saavansa synninpäästön kaikista synneistään marxismin henkeä vastaan.

Vallankumous tuli sodan seurauksena. Sotamiehet väsyivät taistelua jatkamaan. Bolshevikit tekeytyivät taistelun lopettamisen innokkaimmiksi puoltajiksi. He edistivät armeijan hajoamista kaikin keinoin, vähääkään välittämättä siitä, edistävätkö he tällä Saksan sotilasitsevaltiuden voittoa vai eivätkö. Ettei tämä päässyt voitolle ja että senvuoksi Saksassa puhkesi vallankumous, siihen eivät bolshevikit todella ole vähääkään syyssä.

Armeijan täydellinen hajaantuminen antoi alemmille luokille mitä täydellisimmän vapauden. Talonpojat vaativat nyt, että suuret tilat on heti pirstottava ja jaettava heidän yksityisomaisuudekseen. Suurten tilojen talonpojille jakaminen oli välttämätön, mutta järjestelmällisesti suoritettuna olisi se voinut tapahtua muodoissa, jotka eivät olisi hävittäneet suurliikkeen teknillisiä saavutuksia. Tämä olisi kuitenkin vaatinut aikaa, eivätkä talonpojatkaan halunneet odottaa.

Bolshevikit saivat nämä puolelleen edistämällä anarkiaa maaseudulla, jättämällä joka kunnalle vapaat kädet, niin että tilojen jakaminen tapahtui mitä alkuperäisimmissä muodoissa, aiheuttaen teknillistä taantumusta ja monien tuotantovälineiden hävitystä. Palkkioksi jättivät talonpojat bolshevismille vapaat kädet kaupungeissa, jossa se samaten sai työläisten joukot puolelleen sillä, että se otti huomioon vain näiden tahdon eikä todellisia oloja.

Työväki näki nälkää, tunsi itsensä sorretuksi ja riistetyksi, vaati kiireellisesti kapitalistisen ikeen poistamista. Jotta sille voitaisiin tehdä mieliksi, ei ollut aikaa tutkia eikä myöskään harkita. Muutamilla voimakkailla iskuilla lyötiin Venäjän kapitalismin rakennus raunioiksi.

Kapitalistisen tuotannon muuttaminen sosialistiseksi käsittää kaksi kohtaa; se on ensiksi omistus- ja toiseksi järjestämiskysymys. Se vaatii tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkauttamista ja niiden siirtymistä yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi valtion, kuntien ja osuuskuntien omaisuutena. Mutta se vaatii myöskin kapitalistisen järjestyksen muuttamista liikkeen ja sen funktionien yhteiskunnalliseksi järjestykseksi.

Näistä kahdesta muutoksesta on omaisuuden muuttaminen yksinkertaisin. Kapitalistin eksproprioiminenhan on mitä helpoin tehtävä. Sehän on pelkkä valtakysymys eikä riipu mistään muusta sosialisesta edellytyksestä. Jo kauan ennen kuin teollisuuskapitalismia olikaan, näemme jo pelkän kauppa- ja koronkiskuripääoman aikana feudaaliherrojen, ruhtinasten, jopa toisinaan kansanjoukkojenkin toimittaneen kauppamiesten, pankkiirien, rahanlainaajien eksproprioimisia. Keskiajalla tapahtui sangen usein juutalaisten ryöstöjä ja huolimatta ajan hurskaudesta takavarikoitiin ajoittain myöskin kirkkojen ja kirkollisten ritarikuntien aarteita. Niin anasti Ranskan Philippe IV 14. vuosisadan alussa tavattoman rikkaan temppeliherrain ritarikunnan omaisuuden. Ennenkuin vielä uusiaikaista sosialismia oli, pitivät naivit ihmiset jaloja ryöväreitä, jotka ottivat rikkailta jakaakseen köyhille, ihmiskunnan hyväntekijöinä. Tämänlaatuisen »sosialismin» toteuttaminen oli sangen yksinkertaista. Venäjän työväestön »kehittymätöntä olemusta» vastasi täydelleen Bakuninin 1869, vähää ennen sotaa ja Kommuunia, Venäjän nuorisolle osoittama julistus, jossa hän kehoitti tätä astumaan tielle, jota oli kulkenut venäläinen rosvopäällikkö Stjenka Rasin, joka 1667 muodosti ryövärijoukon, jonka johtajana hän 4 vuotta vallitsi Etelä-Venäjää, kunnes hallitus sai hänet haltuunsa ja tappoi.

Yhtä yksinkertaisesti kuin pakkoluovutus ei käy järjestäminen. Kapitalistinen liike on taidokas elimistö, jonka päänä on kapitalisti tai hänen sijaisensa. Jos tahdotaan kapitalismi lopettaa, täytyy luoda elimistö, joka kykenee yhtä hyvin, vieläpä paremminkin toimimaan ilman tätä kapitalistista päätä. Tämä ei ole niin yksinkertaista kuin Philippe IV:n tai Stjenka Rasinin menettely, se vaatii joukon aineellisia ja sielullisia edellytyksiä, ei vain korkealle kehittynyttä tuotannon kapitalistista järjestystä, vaan myöskin menekin ja raaka-aineiden hankinnan järjestämistä, ja se vaatii myöskin työväkeä, joka on tietoinen velvollisuuksistaan sekä lähimpiä tovereitaan että koko yhteiskuntaa kohtaan, joka monivuotisen joukkojärjestöissä toimintansa kautta on tottunut vapaaehtoiseen kuriin ja itsehallintoon, jolla lopuksi on riittävästi älyä erottaa mahdollinen mahdottomasta, tieteellisesti sivistyneet ehjäluonteiset johtajat tunnottomista ja tietämättömistä villitsijöistä.

Missä näitä edellytyksiä ei ole olemassa, ei kapitalismia pysyvästi ja menestyksellä voida muuttaa sosialismiksi. Ja niissäkin seuduissa ja teollisuudenhaaroissa, joissa nämä edellytykset jo ovat kyllin korkealle kehittyneet, täytyy sosialistista järjestystä huolellisesti valmistaa, perin pohjin tutkimalla todellisia olosuhteita, sillä muodot, jotka uuden järjestyksen kulloinkin on omaksuttava, eivät ole etukäteen samat kaikissa teollisuudenhaaroissa, kaikissa maissa eikä kaikkina aikoina, ne eivät ole »varmoja ja valmiita unelmia», eivätkä ikuisia »ihanteita», vaan voivat olosuhteiden mukaan olla hyvinkin erilaisia ja niitä täytyy aina mitä tarkoituksenmukaisimmasti sovelluttaa oleviin edellytyksiin, jos tahdotaan saavuttaa menestystä.

Sosialisoimisen molemmat puolet, pakkoluovutus ja uudestaan järjestäminen, pitää suorittaa hyvin läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään, jollei tahdota nykyisen tuotannon tilalle sekasortoa ja lopuksi seisahdusta. Philippe IV tai Stjenka Rasin saattoivat rajoittua pelkkään eksproprioimiseen, sillä he eivät aikoneetkaan luoda uutta tuotantotapaa. Sosialismiin siirtyminen ei ole tällä yksinkertaisella tavalla toteutettavissa.

Mutta joukot olivat kärsimättömiä, he eivät tahtoneet odottaa. Niitä tyydyttääkseen leikkasivat bolshevikit, päästyään valtion peräsimeen, sosialisoimisprosessin kahteen osaan, erottivat sen molemmat puolet toisistaan, vaikka ei toinen ilman toista voi synnyttää mitään elinvoimaista. He menettelivät aluksi Stjenka Rasinin koetellun mallin mukaan ja ryhtyivät vasta senjälkeen luomaan järjestelmää niin hyvin kun se kävi päinsä. Sen mikä kuului yhteen ja voi ainoastaan yhdessä vaikuttaa, sen repivät he erilleen. Lenin itse tunnusti huhtikuussa 1918 kirjasessaan »Neuvostovallan lähimmät tehtävät»:

»Tähän asti olivat etualalla toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli ekspropriatöörien eksproprioiminen. Nyt astuu etualalle työnteon ja tarkastuksen järjestäminen niissä liikkeissä, joissa kapitalistit on jo eksproprioitu, ja kaikissa muissa talousliikkeissä.» (s. 14.)

»Riistäjäin välittömän eksproprioimisen rinnalla on työ palkkatyöväen johdolla tapahtuvaksi työskentelyn ja tuotannon sekä tuotteiden jaon järjestämiseksi jäänyt syrjään . . . Näiden (sangen tärkeiden) alojen sosialistisiksi muodostamisessa olemme sangen takapajulla ja me olemme takapajulla sen vuoksi, että työnteko ja tarkastus ovat ylipäätään huonosti järjestetyt» (s. 23).

Liikkeitä ja teollisuudenhaaroja eksproprioitiin tutkimatta, oliko niiden sosialistisiksi järjestäminen jo mahdollinen. Niilläkin aloilla, joilla se olisi ollut mahdollinen, tyydyttiin lähinnä eksproprioimiseen, koska ainoastaan tämä voitiin valmisteluitta panna toimeen ja koska työläiset eivät tahtoneet odottaa.

Pian tulivat seuraukset näkyviin. Venäjän taloudellinen elämä on siinä suhteessa kehityksestä jäljessä, että teollisuudessa työskentelee maanviljelykseen verraten ainoastaan pieni osa väestöstä. Mutta tämän teollisuuden keskuudessa ovat vallitsemassa jättiläisliikkeiden uusaikaisimmat muodot. Ne olivat kehittyneet paljoa korkeammalle kannalle kuin teollisuus vuoden 1871 Parisissa, jossa tuli, mikäli sosialisoimisesta lainkaan voitiin puhua, kysymykseen ainoastaan tuotanto-osuuskuntamuoto. Venäjän tehtaat olivat monasti jättiläisliikkeitä, niiden suhteen tuli pääoman poistamisen tapahduttua lähinnä kysymykseen niiden valtion haltuun ottaminen.

Tuotanto-osuuskunnassa riippuu työläisen tulomäärä hänen ja hänen toveriensa työmäärästä. Tämän tulon suuruuden ratkaisee se tavaroiden määrä, jonka he laskevat markkinoille. Heidän itsensä pitää huolehtia menekistä sekä raaka-aineiden hankkimisesta. Valtion haltuun otetussa tehtaassa saivat työläiset tämän jälkeenkin palkan työstään, eivät enää kapitalisteilta vaan valtiolta. Heidän tulojensa suuruus riippui paljoa vähemmän heidän tuotantosuoritustensa määrästä kuin sen painostuksen määrästä, jonka alaisena valtiovalta oli heidän taholtaan. Tämän oli myöskin huolehdittava menekistä sekä raaka-aineiden hankkimisesta.

Olisi tarvittu hyvin kouluutettu ja sangen älykäs työväestö, joka tiesi, missä määrin yhteiskunnan ja sen mukana hänen oma hyvinvointinsa riippui hänen työnsä tuottoisuudesta, jotta tuotantoa näissä oloissa voitaisiin menestyksellä pitää yllä. Vaikka työväestö olisikin tuon laatuista voitiin tehokasta tuotantoa odottaa vain siinä tapauksessa, että oli ryhdytty tarpeellisiin järjestämistoimenpiteisiin, jotka takasivat paitsi työläisille myöskin valtiovallalle ja kuluttajille yksityisissä liikkeissä ja koko teollisuudenhaaroissa tarpeellisen vaikutusvallan, ja että oli hankittu sellaista yllykettä työntekoon, joka riittävästi korvasi kapitalistisen kiihottimen.

Nyt puuttui sekä tämä organisointi että myöskin työväeltä tarpeellinen äly ja kuri, sitäkin enemmän, kun sota ja sen seuraukset olivat panneet työväen tähän asti tietämättömimmät ja kehittymättömimmät osat hurjimpaan liikkeeseen.

Tosin on venäläinen työläinen perinyt kyläkommuunistaan lujan yhteisyystunteen, mutta se on laajuudeltaan yhtä rajoitettu kuin kyläkunta itsekin. Se käsittää vain henkilökohtaisten tovereiden pienen piirin. Suuri, yhteiskunnallinen kokonaisuus on hänelle samantekevää. Bolshevikkien itsensäkin täytyy valittaa niitä ikäviä ilmiöitä, jotka näissä oloissa syntyivät. Trotski sanoo kirjasessaan »Työ, kuri ja järjestys pelastavat sosialistisen neuvostotasavallan» (s. 17):

»Vallankumous, joka herätti sorretuimmassakin inhimillisen personallisuuden, on luonnollisesti antanut tämän heräämisen ensi ajalle ulkonaisesti, jos niin tahdotte sanoa, anarkisen luonteen. Tämä personallisuuden alkeellisimpien vaistojen herääminen on usein luonteeltaan karkean itsekästä tai, filosofista sanontatapaa käyttääksemme, 'egosentrista', (omaa itseään kaiken toiminnan keskipisteenä pitävää) . . . Tällainen ihminen pyrkii ottamaan itselleen kaikki, mitä hän voi, hän ajattelee vain itseään eikä ole taipuvainen ottamaan huomioonsa yleistä luokkanäkökohtaa. Siitä johtuu tuollaisten hävittävien mielialojen, ja individualististen, anarkististen ja ryövärielämään taipuvien pyrkimysten tulva, jonka voimme havaita etenkin maan rappeutuneiden ainesten laajoissa piireissä, entisen armeijan ja sitten myöskin vissien työväenluokan ainesten keskuudessa.»

Nämä ovat aivan toisenlaista ainesta kuin Parisin Kommuunin miehet, jotka pienensivät palkkaansa edistääkseen sosialismia.

On selvää, millaiseksi näissä oloissa eksproprioitujen liikkeiden tuotanto muodostui. Palkat puristettiin niin ylös kuin suinkin ja työtä tehtiin vähin mahdollinen määrä. Tämän saavuttamiseksi poistettiin urakkatyö. Näin päästiin sellaisiin tuloksiin kuin Putilovin tehtaissa Pietarissa, jotka aikana, jona ne saivat valtion avustusta 96 miljonaa ruplaa, valmistivat tuotteita yhteensä 15 miljonan ruplan arvosta.

Ainoastaan rajattomien setelimäärien painattaminen lykkäsi tuonnemmaksi tämän talouden väistämättömän vararikon.

Jos näissä tehtaissa tehtiin vähän työtä, niin vetäytyivät työläiset vielä enemmän pois epämiellyttävistä, likaisista, rasittavista töistä.

Mitenkä näiden töiden suorittaminen sosialistisessa yhteiskunnassa turvataan, mikäli ne ovat välttämättömiä, se on ongelma, jota sosialistit ovat jo aikaisin pohtineet. Fourier luuli ratkaisseensa sen sillä tavalla, että hän jätti lian käsittelemisen »nokinaamain» tehtäväksi, jotka muka erikoisen mielellään rypevät liassa.

Tällainen humoristinen ratkaisu ei luonnollisesti ollut tyydyttävä. Ainoa sosialististen periaatteiden mukainen ja tuloksia lupaava ratkaisu ollee se, joka vaatii tekniikkaa poistamaan vaivaloisilta ja inhoittavilta tai epäterveellisiltä töiltä niiden vahingolliset ja vastenmieliset puolet. Niin kauvan kuin tähän ei ole päästy, ei ole muuta tehtävissä kuin saattaa nämä puolet tasapainoon erikoiseduilla, joko erikoisen korkeiden palkkojen tai erittäin lyhyen työajan muodossa.

Bolshevikit keksivät uuden ratkaisun. Se ei tosin ollut sosialististen periaatteiden mukainen, mutta vastasi kylläkin kiihtyneiden työläisjoukkojen »massasielun» vaatimuksia.

He säätivät yksinkertaisesti työvelvollisuuden. Eivät kuitenkaan työvelvollisuutta tähän asti palkkatyöläisinä työskennelleille. Miksikä näiltä vaatia työvelvollisuutta, kun kerran uusien olojen vaikutuksesta tehdas toisensa jälkeen raaka-aineiden tai lämmitysaineiden puutteessa tai kuljetusvaikeuksien johdosta oli pakotettu lopettamaan toimintansa, niin että työttömien työläisten luku yhä kasvoi.

Työvelvollisuus määrättiin ainoastaan niille, jotka sillä verukkeella, etteivät he tehneet työtä, julistettiin oikeudettomiksi — »bourgeoisille», porvareille.

Yleisen, »muodollisen» demokratian, kansanvallan tilalle asetti neuvostotasavalta työväen demokratian. Ainoastaan työtätekeville annettiin valtiolliset oikeudet, ainoastaan he saivat riittävästi ravintoa ja turvaa valtiolta. Kuhnurien piti olla oikeudettomia.

Näennäisesti aivan sosialistinen ajatus, jossa kuitenkin oli vain pieni virhe. Lähes kaksi vuotta on työläisneuvostojen tasavalta, jossa ainoastaan työläisillä on äänioikeus, jo ollut olemassa, ja aina tähän päivään asti ei ole saatu ratkaistuksi palkintoarvoitusta: Kuka on työläinen? Eri kommunistit vastaavat tähän kysymykseen aivan eri tavalla.

Työläisneuvostot olivat aluksi vain pelkkiä suurten tehtaiden palkkatyöläisten edustuslaitoksia. Tällaisina olivat ne määrättyjä, rajoitettuja järjestöjä, jotka tulivat vallankumoukselle hyvin tärkeiksi. »Neuvosto-ajatus» kehittyi nyt siihen, että työläisneuvostojen keskusneuvoston tuli korvata yleisillä vaaleilla valittava kansalliskokous. Mutta tämän keskusneuvoston pohja olisi ollut liian kapea, jos se rajoittuisi ainoastaan suurten tehtaiden työläisneuvostoihin. Mutta heti kun oli poistuttu niiden piiristä ja samalla tahdottiin kieltää äänioikeus porvareilta, jouduttiin rannattomalle merelle.

Missään ei voida vetää rajaviivaa porvarin ja työläisen välille, siinä on aina jotakin mielivaltaista, joka tekee neuvostoajatuksen varsin sopivaksi diktatoorisen mielivaltaherruuden perustaksi, mutta hyvin sopimattomaksi muodostamaan selvän ja järjestelmällisesti rakennetun valtiomuodon pohjaa.

Etenkin sivistyneet ovat monasti kokonaan neuvostoviranomaisten mielivallassa, luetaanko heidät porvaristoon vai eikö, tämä ratkaisee heidän äänioikeutensa, tämä ratkaisee myöskin sen, koskeeko heitä velvollisuus suorittaa pakkotyötä.

Neuvostotasavallassa otettiin porvarilta korvauksetta tuotanto- ja kulutusvälineet, kaikki valtiolliset oikeudet, samalla määrättiin hänet myöskin, ja hän yksin — työvelvollisuuden alaiseksi! He ovat Venäjällä ainoat, joiden velvollisuus on tehdä työtä, ja kuitenkin juuri ne, joilla ei ole mitään oikeuksia, koska he eivät tee työtä! Työläisten ja porvarien luokkiin ei Neuvosto-Venäjällä lueta ihmistä sen toiminnan nojalla, mitä hän kulloinkin harjoittaa, vaan sen mukaan, mitä kukin teki ennen vallankumousta. Porvarit ovat neuvostotasavallassa erikoinen ihmislaji, jolla on omat hävittämättömät tuntomerkkinsä. Samoin kuin neekeri pysyy neekerinä ja mongoli mongolina tulee hän minne tahansa tai pukeutuu hän kuinka tahansa, niin pysyy porvarikin porvarina, vaikka hän muuttuu kerjäläiseksi tai elää työstään. Ja kuinka hän elää!

Porvarien velvollisuus on tehdä työtä, mutta heillä ei ole oikeutta etsiä sellaista työtä, jota he osaavat tehdä tai joka heille paraiten sopii. Heidän on pakko suorittaa likaisimmat ja inhoittavimmat työt. Eivätkä he tästä saa edes korotettua ravintomäärää, vaan pienimmän annoksen, jolla he eivät voi nälkäänsä tyydyttää. Heidän elintarveannoksensa on ainoastaan neljännes sotamiesten ja neuvostotasavallan tehtaissaan pitämien työmiesten annoksista. Silloinkuin nämä saavat 1 naulan leipää annetaan porvareille ¼ naulaa, tai kun edelliset saavat 16 naulaa perunoita saavat jälkimäiset vain 4 naulaa.

Näissä määräyksissä ei ole enää jälkeäkään pyrkimyksistä kohottaa työväki korkeammalle tasolle, »työskennellä uuden korkeamman elämänmuodon toteuttamiseksi», vaan niistä henkii ainoastaan työväen kostonhimo kehittymättömimmässä muodossaan, työväen, joka pitää onnena sitä, että vihdoinkin voi mielinmäärin tallata maahan kohtalon tähän asti suosimia, paremmin puettuja, paremmin asuvia, enemmän oppineita.

Kun tämä »tahto» on päästetty vallankumouksen käyttövoimaksi, menevät sen ilmaukset luonnollisesti yksityistapauksissa usein vielä pidemmälle kuin mitä bolshevikit itse tahtovat. Niinpä on aate, että tähänastiset porvarit ovat muuttuneet niiden oikeudettomiksi kuormajuhdiksi, jotka ennen olivat heidän työläisiään, aiheuttanut seuraavan Murzilowkan työläisneuvoston antaman määräyksen:

»Neuvosto antaa täten toveri Grigori Sarejewille valtuuden valintansa ja määräystensä mukaan pakkotilauksella ottaa Murzilovkassa, Bijanskin piirissä, majailevan tykistödivisionan käytettäväksi 60 porvarien ja keinottelijain luokkaan kuuluvaa rouvaa ja tyttöä ja viedä heidät kasarmiin». Syyskuun 16. päivänä 1918. (Julkaistu tohtori Nath. Wintsch-Malejewin kirjassa »What are the Bolshewists doing», Lausanne, 1919, s. 10.)

Teemme väärin, jos asetamme bolshevikit edesvastuuseen tämän määräyksen antamisesta. Se oli heistä epäilemättä yhtä inhoittava kuin syyskuun murhat olivat Konventin miehistä.

Mutta jo se ajatuskin on hirvittävä, että kokonaisessa paikallisessa neuvostojärjestössä, vaikkapa vain yhdessä ainoassakin, viha porvaria kohtaan ja hänen halveksumisensa on voinut kohota siihen määrään, että häneltä viedään paitsi kaikki valtiolliset oikeudet myöskin alkeellisimmat ihmisoikeudet ja kaikki ihmisarvo.

 

b) Työväen kypsyminen

On luonnollista, etteivät bolshevikitkään tahdottomasti voineet taipua »joukkosielun» johdettaviksi, joka ilmeni moisissa muodoissa. Sen jälkeen kun he olivat eksproprioineet porvarit ja julistaneet heidät henkipatoiksi ja tehneet palkkatyöväestä »pyhän olennon», koettivat he nyt jälestäpäin puhaltaa tähän pyhään olentoon tarpeellisen kypsyyden, jonka olisi pitänyt olla kaiken sosialisoimisen ja eksproprioimisen edellytyksenä.

»Me tiesimme jo aikaisemmin», sanoo Trotski (Työ, kuri jne., s. 16), »että meiltä puuttui tarpeellinen organisationi, tarpeellinen kuri ja tarpeellinen historiallinen kouluutus; tämän kaiken me tiesimme eikä se lainkaan estänyt meitä avoimin silmin ryhtymästä vallan valloittamiseen. Olimme vakuutettuja, että me kaiken opimme ja kaiken järjestämme.»

Uskaltaisikohan Trotski astua rautatieveturiin ja panna se käyntiin siinä vakaumuksessa, että hän sen kulkiessa »kaiken oppii ja järjestää»? Epäilemättä hän siihen pystyy, mutta jääkö hänelle siihen aikaa? Eiköhän veturi vain piankin suistu kiskoilta tai räjähdä? Täytyy tuntea veturi ja sen ohjaaminen ennen kuin ryhtyy sitä panemaan käyntiin. Samoin täytyy työväen ennen hankkia itselleen ominaisuudet, jotka tekevät sen tuotannon johtamiseen kykeneväksi, jos se aikoo tämän ottaa haltuunsa. Se ei siedä mitään vacuumia, tyhjyyden tilaa, pysähdystä, eikä lainkaan juuri niissä oloissa, jotka on synnyttänyt sota, joka lopetti meiltä kaikki varastot, niin että me elämme kädestä suuhun ja jäämme tuotannon pysähtyessä suorastaan nälkäkuoleman uhreiksi.

Itse Leninkin pitää jo välttämättömänä jarruttaa eksproprioimista:

»Jos me tahtoisimme nyt edelleen jatkaa pääoman eksproprioimista entisellä vauhdilla, kärsisimme varmasti tappion, sillä meidän työmme proletarisen työnteon järjestämiseksi on selvästi, jokaiselle ajattelevalle ihmiselle ilmeisen selvästi, jäänyt riistäjien välittömästä eksproprioimistyöstä jäljelle» (Neuvostovallan lähimmät tehtävät, s. 14).

Lenin ei kuitenkaan vaivu epätoivoon, vaan lupaa, että neuvostot kaikesta huolimatta »tulevat voittamaan taistelun pääomaa vastaan», sillä Venäjän työväen kypsyminen edistyy jättiläisaskelin. Hän sanoo:

»Kansanjoukkojen kulttuurin ja sivistyksen kohoaminen näyttää olevan työntuottavaisuuden kohottamisen yhtenä edellytyksenä. Tämä kohoaminen edistyy nyt tavattoman nopeasti 'valoon ja aloitekykyisyyteen kohoamisen' kautta, joka nyt kansan syvyyksissä kehittyy neuvostojärjestelmän ansiosta.» (s. 33.)

Kansanjoukkojen sivistyksen kohottaminen voi tapahtua kahdella eri tavalla. Sitä voidaan koulun avulla suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti nostattaa. Tällä alalla on Venäjän vielä tehtävä suunnattoman paljon työtä. Mutta riittävä kansakoululaitos vaatii paljon varoja, kukoistavaa tuotantoa, joka jättää huomattavia ylijäämiä. Tuotanto Venäjällä antaa niin surkeita tuloksia, että koululaitoksen täytyy siitä sanomattomasti kärsiä. Bolshevikit koettavat kyllä varmaankin tehdä voitavansa tieteiden ja taiteiden hyväksi ja levittääkseen niitä kansan keskuuteen. Mutta taloudelliset kahleet sangen suuresti rajoittavat näitä mahdollisuuksia. Tältä taholta ei siis ole odotettavissa mitään nopeata »sivistyksen kohoamista», joka tekisi tuotannon nopean ja runsastuottoisen kohottamisen mahdolliseksi.

Mutta täysikasvuiset ihmiset eivät enimmäkseen enää opiskele valtion tai kuntien perustamissa kouluissa, vaan ennemmin elämän koulussa. Paraan sivistymismahdollisuuden antaa heille kansanvalta, jonka tärkeimpiä puolia on täydellinen keskustelu- ja tosiasiain esittämisvapaus, joka pakottaa jokaisen puolueen ja suunnan taistelemaan kansan sielusta, joka antaa jokaiselle kansayhteisön jäsenelle mahdollisuuden tutkia kaikkien puolien todisteet ja päästä sen kautta arvostelun itsenäisyyteen. Demokratia antaa luokkien taistelulle sen korkeimmat muodot. Sillä sen vallitessa kääntyy jokainen puolue koko väestön puoleen. Jokainen puolustaa määrättyjä luokkaetuja, mutta on pakoitettu vetämään etualalle näiden etujen ne puolet, jotka ovat yhteydessä koko yhteisön yleisten etujen kanssa. Näin voittaa uusaikainen valtiollinen demokratia ahtaan nurkkakuntapolitiikan samaten kuin ahtaan ammattikuntaisen ammattipolitiikan. Sen vallitessa laajenee politiikkaan osanottamisen kautta joukkojen näköpiiri tavattomassa määrässä.

Kaikki nämä kansan sivistysmahdollisuudet suorastaan haudataan, jos syrjäytetään kansanvalta, kuten neuvostotasavalta tekee, ja asetetaan sen tilalle työläisneuvostojen kaikkivalta, joka riistää kaikki oikeudet jokaiselta »porvarilta» ja lakkauttaa painovapauden. Palkkatyöläisten erikoisharrastukset irroitetaan yhteiskunnan kokonaiseduista ja työläisiltä riistetään samalla mahdollisuus itsenäisesti harkita luokkien ja puolueiden taistelussa esitettyjä todisteluita. Sillä tämän harkinnan suorittaa hänen puolestaan siitä huolehtiva esivalta, joka hätääntyneesti koettaa pitää etäällä jokaista ajatusta, jokaista esitystä, joka voisi idättää hänen rinnassaan epäilyksen idun neuvostojärjestelmän jumalankaltaisuutta kohtaan.

Luonnollisesti tapahtuu tämä kaikki muka totuuden harrastuksesta. Porvarillinen sanomalehdistö valtavine mahtikeinoineen on estettävä valeillaan myrkyttämästä köyhää ja tietämätöntä kansaa. Mutta minkälaiset ovat nykyisin Venäjällä nuo mahtikeinot, joiden avulla porvarilliset sanomalehdet saavuttaisivat voiton bolshevistisesta lehdistöstä? Mutta bolshevikien toimeenpanema sanomalehdistön kahlehtiminen ei kohtaa yksin porvarillista lehdistöä, vaan kaikkia, jotka eivät ole vannoutuneet nykyisen hallitusjärjestelmän kannattajiksi.

Tämän järjestelmän oikeutus perustuu yksinkertaisesti siihen naiiviin käsitykseen, että maailmassa on olemassa ehdoton totuus, joka on kokonaan kommunistien käsissä. Mutta se nojautuu yhtäpaljon myöskin siihen käsitykseen, että kaikki kirjailijat ovat jo syntyjään valehtelijoita, että ainoastaan kommunistit ovat intohimoisia totuuden puoltajia. Valehtelijoita ja todeksi luulemansa kiihkeitä kannattajia on luonnollisesti kaikissa leireissä. Mutta valhe menestyy paraiten siellä, missä sen ei tarvitse peljätä kontrollia, missä ainoastaan yhden suunnan sanomalehdistöllä on sananvapaus. Tämä antaa sille lupakirjan valehdella, mikä suorastaan yllyttää kaikkia valehtelemiseen taipuvia aineksia, jota käytetään sitä enemmän mitä epätoivoisempi hallitsevien asema on, mitä enemmän näillä on syytä pelätä totuutta.

Tietojen totuudenmukaisuutta ei siis painovapauden lakkauttaminen millään lailla edistä, vaan mitä suurimmassa määrässä ehkäisee.

Mitä taas tulee käsitysten totuuteen, niin täytyy kysyä Pilatuksen tavoin: Mitä on totuus? Ehdotonta totuutta ei ole olemassa, on olemassa vain tietämisprosessi ja sitä vahingoitetaan joka tavalla ja sen mukana myöskin ihmisen tietämiskykyä, jos joku puolue käyttää mahtiaan monopolisoidakseen oman käsityksensä ainoaksi, joka tuottaa autuuden, ja sortaakseen jokaista muuta mielipidettä.

Epäilemättä toimivat ihanteenmiehet johtavien bolshevikien joukossa tällöin hyvässä uskossa, että yksin heidän vallassaan on totuus ja että toisin ajatteleminen on mielettömyyttä. Mutta meidänhän pitää myöntää myöskin Espanian pyhän inkvisitionin miesten toimineen samassa hyvässä uskossa. »Kansanjoukkojen kulttuuri ja sivistys» ei tämän järjestelmän vallitessa kohonnut lainkaan. Yksi eroitus on toki inkvisitionin miesten ja neuvostotasavallan johtajain välillä. Edelliset eivät vaatineet ollenkaan joukkojen aineellisen ja henkisen tilan kohottamista tässä maailmassa. He tahtoivat vain taata itselleen näiden sielut haudan takaisessa maailmassa. Neuvostomiehet uskovat inkvisitionimenetelmällään joka tavalla kohottavansa joukkoja. He eivät huomaa lainkaan, kuinka he näitä painavat alaspäin.

Korkean kansansivistyksen rinnalla on joukkojen korkea siveellinen taso sosialismin edellytyksenä, moraali, joka ei ilmene yksin voimakkaissa sosiaalisissa vaistoissa, yhteenkuuluvaisuuden tunteissa, uhrautuvaisuudessa, antaumuksessa, vaan myöskin näiden tunteiden laajenemisessa ohi ahtaan toveripiirin, kokonaisuuteen kohdistuviksi. Tällaisen moraalin huomaamme Parisin Kommuunin työläisissä jo voimakkaaksi kehittyneen. Mutta sitä puuttuu niiltä joukoilta, jotka ovat suuntaa määräävinä bolshevistisen proletariaatin keskuudessa.

Se pitäisi nyt ajaa siihen väellä ja voimalla. Niinpä huutaakin Trotski:

»Tätä kommunistista moraalia olemme me, toverit, velvolliset heti saarnaamaan, tukemaan, kehittämään ja lujittamaan. Tämä on puolueemme tärkein tehtävä kaikilla toimintansa aloilla» (Työ, kuri jne., s. 21).

Uskooko Trotski, että uusi moraali voidaan luoda käden käänteessä? Ainoastaan vähitellen on se kehitettävissä. Mutta tuotannon elvyttäminen ei kuitenkaan siedä lykkäystä. Jollei kommunistista moraalia ole olemassa ennen sosialisoimisen alkua, jos vasta eksproprioimisen jälkeen tahdotaan ryhtyä sitä kehittämään, niin on se liian myöhäistä.

Ja kuinka sitä tahdotaan kehittää? Sitä aiotaan saarnata. Ikäänkuin maailmassa joskuskaan olisi moraalisaarnoilla mitään saatu aikaan. Jos marxilaiset panevat toivonsa moraalisaarnoihin, osoittavat he tällä vain sen, minkälaiseen umpikujaan he ovat joutuneet.

Tosin uutta moraalia ei pidä ainoastaan saarnata, vaan myöskin tukea. Mutta kuinka? Moraali on elämämme ja pyrintöjemme tuote, siitä se saa elantonsa, sen muodosta se riippuu.

Taistelevan työväestön korkea moraali riippuu kahdesta seikasta. Yhteiskunnan köyhimpinä ja heikoimpina jäseninä voivat työläiset pitää puoliansa ainoastaan lujasti toisiinsa liittymällä. Työväestön riveissä pidetään arvossa yksityisen innostusta ja uhrautuvaisuutta päinvastoin kuin kapitalistiluokan keskuudessa, jossa yksilöiden arvo riippuu heidän rikkautensa määrästä, katsomatta siihen, millä tavalla se on hankittu.

Mutta eivät voimakkaat yhteenkuuluvaisuuden tunteet yksin muodosta sosialistista moraalia, jolle uusi yhteiskunta on rakennettava. Sellaiset solidarisuuden tunteet voivat olla suorastaan epäsosiaalisia, jos ne rajoittuvat ahtaaseen piiriin, joka koettaa hankkia itselleen etuja muun yhteiskunnan kustannuksella, kuten sukuaateli, byrokratia, upseeristo.

Uusaikaisen työväestön solidaarisuuden kohottaa sosialistiseksi moraaliksi sen laajeneminen koko ihmiskuntaan kohdistuvaksi, mikä johtuu siitä tietoisuudesta, että työväestö ei voi vapauttaa itseään samalla vapauttamatta koko ihmiskuntaa.

Jo nuori Engelskin odotti, että tämän tosiasian tunteminen kohottaa mitä suurimmassa määrässä työväen moraalia. Hän kirjoittaa teoksessaan »Englannin työtätekevien luokkien asemasta» (2. painos, s. 299):

»Siinä määrin kuin työväki sulattaa itseensä sosialistisia ja kommunistisia aineksia, aivan samassa suhteessa vähenee vallankumouksessa verenvuodatus, kosto ja raivo. Kommunismi on periaatteessa porvariston ja työväestön välisen taistelun yläpuolella; se tunnustaa tämän taistelun ainoastaan sen historiallisessa merkityksessä oikeutetuksi nykyaikana, mutta ei tulevaisuudessa. Se tahtoo juuri tämän taistelun lopettaa. Se myöntää sen vuoksi, niinkauvan kuin tätä taistelua kestää, oikeutetuksi työväestön katkeruuden sortajiaan kohtaan ja pitää sitä alkavan työväenliikkeen paraana kiihottimena, mutta se kohoaa tämän katkeruuden yläpuolelle, koska se on koko ihmiskunnan eikä vain työväen asia. Kommunistin päähän ei pälkähdä ryhtyä harjoittamaan kostoa yksityisiä kohtaan tai ylipäätään uskoa, että yksityinen porvari voisi olevissa oloissa toimia toisin, kuin hän toimii . . . Mitä enemmän englantilaiset työläiset omaksuvat sosialistisia aatteita, sitä enemmän käy tarpeettomaksi heidän nykyinen katkeruutensa, joka kuitenkaan, jos se jää niin kiivaaksi kuin se nyt on, ei tuota mitään tuloksia, sitä enemmän heidän toimenpiteensä porvaristoa vastaan menettävät hurjuuttaan ja raakuuttaan. Jos olisi ylipäätään mahdollista kääntää koko työväki kommunistiseksi ennen kuin taistelu puhkeaa, niin suoritettaisiin se varsin rauhallisesti. Mutta se ei ole enään mahdollista, on jo liian myöhä. (Engels odotti v. 1845 vallankumouksen pian puhkeavan, kuten v. 1848 tapahtuikin, vaikka ei Englannissa, vaan mannermaalla, eikä sosialistisena kumouksena. Kautsky.) Uskon kuitenkin, että ennen avoimen sodan puhkeamista köyhien ja rikkaiden välillä, jota Englannissa nyt on mahdoton välttää, ainakin niin paljon selvyyttä sosialisista kysymyksistä leviää työväen keskuuteen, että kommunistinen puolue tapahtumain avulla kykenee pysyvästi voittamaan vallankumouksen raa'at ainekset ja siten estämään thermidorin yhdeksännen päivän» (Parisin ensimäisen kommuunin kukistumisen).

Thermidorin yhdeksäs oli päivä, jona Robespierre kukistui ja Parisin hirmuhallitus kaatui. Samallaisen kukistumisen tahtoi Engels estää toistumasta, kommunistien piti se saada aikaan poistamalla työväen luokkataistelusta sen rajuus ja raakuus porvaristoa kohtaan, sekä kohottamalla yleisinhimilliset harrastukset ja edut etualalle.

Edellisestä nähdään, että Engels tarkoitti kommunismilla jotakin aivan toista kuin bolshevikit nykyään. Juuri ne venäläiset sosialistit, joita vastaan bolshevikit taistelevat, pyrkivät siihen, mitä Engelskin tahtoi. Bolshevismi voitti sosialistiset vastustajansa sen kautta, että se teki »alkavan työväenliikkeen» hurjuuden ja raakuuden vallankumouksensa käyttövoimaksi. Polkemalla sosialismin lokaan, tekemällä ihmiskunnan asiasta »pelkän työläisten» asian, julistamalla yksinomaan palkkatyöläisten (ja maaseudun köyhinten talonpoikain) kaikkivaltaisuutta ja aloittamalla herruutensa sillä, että se riisti kaikki oikeudet niiltä ihmisiltä, jotka eivät yhtyneet sen mielipiteeseen, ja syöksi heidät mitä syvimpään kurjuuteen; ryhtymällä poistamaan luokkia siten, että se loi tähänastisista porvareista uuden orjien luokan. Sillä, että se muutti sosialistisen taistelun ihmiskunnan vapautumisen ja korkeammalle asteelle kohoamisen puolesta katkeruuden ja koston purkaukseksi yksityisiä kohtaan, jotka jätettiin alttiiksi mitä pahimmille rääkkäyksille ja kidutuksille, ei se ole kohottanut työväkeä korkeamman moraalin asteelle, vaan rappeuttanut sen moraalia. Se on vielä lisännyt tätä moraalista rappiotilaa sen kautta, että se tempasi ekspropriatöörien ekspropriationin irti siitä kiinteästä yhteydestä yhteiskunnalliseen uudistukseen, jossa ainoastaan se muodostaa sosialistisen aineksen. Tästä yhteydestä irrotettuna ulottui se pian tuotannonvälineistä kulutusesineihin. Tästä oli enää vain askel rosvoelämään, jota oli ihannoitu Stjenka Rasinissa.

»Bolshevismin kielteisen ohjelman olivat joukot helposti käsittäneet: ei tarvita taistella, ei tarvita tunnustaa mitään velvollisuuksia, tarvitsee vain ottaa, noutaa ja anastaa se, mikä on käsin tavotettavissa, tai, kuten Lenin sen niin ihmeellisen kauniisti sanoo, 'ryöstää ryöstettyä'» (D. Gawronsky, »Venäjän bolshevismin bilanssi», Berlin 1919, s. 39).

Tämän käsityksen mukaista on, että rosvopäällikkö Stjenka Rasin on jo saanut muistopatsaansa Neuvostotasavallassa.

Tällä tavalla »tuki» ja saarnasi bolshevismi uutta kommunistista moraalia, jota ilman sosialismin rakennus on mahdoton. Tämä merkitsi Venäjän työväen suurten kerroksien kasvavaa moraalista rappeutumista.

Tämä oli tulos, jota idealistit itse bolshevikien keskuudessa kauhistuivat. He kykenivät kuitenkin näkemään ainoastaan ilmiön, mutta eivät voineet päästä selville sen syistä, sillä se olisi merkinnyt koko heidän hallitusjärjestelmänsä hylkäämistä.

Epätoivoisina etsivät he keinoa, jolla he voisivat istuttaa joukkoihin kommunistista moraalia. Mitään muuta he eivät keksineet, nämä marxilaiset, nämä rohkeat vallankumoukselliset ja uudistajat, kuin sen vaivaisen hätäkeinon, jolla vanha yhteiskunta koettaa päästä eroon omien syntiensä tuotteista: oikeusistuimet, kuritushuoneen, teloituksen. Siis terrorin.

Lenin kirjoittaa jo usein mainitussa kirjasessaan »Neuvostotasavallan lähimmistä tehtävistä», s. 47:

»Tuomioistuin on kuriin kasvattamisen välikappale. Ei tunneta riittävästi sitä yksinkertaista ja ilmeistä tosiasiaa, että, jos nälkä ja työttömyys näyttävät olevan Venäjän pääonnettomuus, tätä onnettomuutta ei voida torjua hätäilyllä ja innostuksella, vaan ainoastaan kaikinpuolisella, kaikkikäsittävällä ja yleisellä järjestämistyöllä ja kurilla . . . että nälän ja työttömyyden tuskiin on syypää jokainen, joka jossakin talousliikkeessä, jossakin asiassa rikkoo työkuria, — että pitää osata saada ilmi rikolliset, asettaa heidät oikeuden eteen ja armotta rangaista.»

Armottomilla rangaistuksilla pitäisi nyt ruoskia Venäjän työväkeen siltä puuttuva kommunistinen moraali, jotta se tulisi kypsäksi sosialismiin. Mutta ei ole vielä koskaan »armottomilla rangaistuksilla» moraalia kohotettu, vaan on sen viimeisetkin jätteet kaivettu hautaan. Armottomat rangaistukset ovat vanhan järjestelmän välttämätön paha, koska se ei voi toisin selviytyä pulasta, koska siltä on tukossa tie paremman moraalin synnyttämiseen parempien elämänehtojen kautta. Sosialistinen hallitus, joka ei näe muuta keinoa korkeamman moraalin herättämiseksi työväessä kuin armottomat tuomiot, julistaa sillä oman vararikkonsa.

 

c) Diktatuuri

Eipä Lenin itsekään näytä lopuksi odottavan, että hänen tuomioistuimensa erikoisesti kohottaisivat moraalia, sillä heti senjälkeen kun hän oli esittänyt vaatimuksensa näiden oikeuksien asettamisesta, esittää hän uuden vaatimuksen, että »liikkeiden yksityisille johtajille on annettava diktatoriset tai rajattomat valtuudet» (s. 49):

»Jokainen koneita käyttävä suurliike — se on juuri aineellinen tuotannonlähde ja sosialismin perusta — vaatii tahdon ehdotonta ja mitä ankarinta yhteyttä . . . Mutta mitenkä voidaan tämä tahdon mitä ankarin yhteys turvata? Alistamalla tuhansien tahto tottelemaan yhden ainoan tahtoa.

»Tämä alistaminen saattaa tietoisuuden ja kurin ollessa ihanteellisella kannalla yleiseen työhön osaaottavien keskuudessa muistuttaa enemmän orkesterin johtajan lempeätä johtoa. Se saattaa saada diktatuurin jyrkät muodot, jos ihanteellista kuria ja tietoisuutta ei ole olemassa» (s. 51).

Tähän saakka olemme luulleet, että työväen tietoisuus ja kuriintottuneisuus olisivat sen kypsyyden edellytyksenä, joita ilman todellinen sosialismi ei olisi mahdollinen. Lenin itse sanoo mainitun kirjasensa johdannossa (s. 6):

»Sellainen vallankumous voidaan menestyksellä toteuttaa ainoastaan väestön enemmistön, ennenkaikkea työläisten enemmistön itsenäisellä historiallisella luomistyöllä.»

Näin todistettuaan, ettei sosialismi voi olla jonkun vähemmistön, vaan ainoastaan väestön enemmistön ja ainoastaan »ennen kaikkea» eikä suinkaan yksinomaan »työtätekevien» työtä ja näin tällä tavoin vasten tahtoaan puolustettuaan demokratiaa, jatkaa hän:

»Ainoastaan silloin kun työväestössä ja köyhimmässä talonpoikaisväestössä on riittävästi tietoisuutta, aatteellisuutta, uhrautuvaisuutta ja sitkeyttä, on sosialistisen vallankumouksen voitto taattu.»

Nyt pitäisi kuitenkin tämä voitto turvata tuomioistuinten ja liikkeenjohtajain diktatuurilla:

»Vallankumous on juuri äsken katkonut vanhimmat, lujimmat ja raskaimmat kahleet, joilla joukot oli kytketty solmuruoskan vallan alle. Tämä oli eilen. Mutta tänään vaatii sama vallankumous, ja juuri sosialismin etujen vuoksi, joukkoja vastaansanomatta alistumaan työprosessin johtajan yhtenäistä tahtoa tottelemaan» (s. 52).

Vapaus, jonka he eilen taistellen saavuttivat, otetaan heiltä tänään pois, koska joukoissa »ei ole riittävästi tietoisuutta, aateellisuutta, uhrautuvaisuutta eikä sitkeyttä». Mutta sivulla 7 tehdään näiden ominaisuuksien puuttumisesta se johtopäätös, ettei silloin voida sosialismia toteuttaa, sivulla 52 sitävastoin vaaditaan »sosialismin etujen vuoksi», että kypsymättömät joukot ovat »alistettavat» vastaan sanomatta tottelemaan diktaattorivaltaista liikkeenjohtajaa. Täten painetaan heidän asemansa sitä tasoa alemmaksi, jonka he olivat saavuttaneet kapitalistisen tuotantotavan vallitessa. Tällöin ovat he kyllä pääoman vallan alla, mutta eivät kuitenkaan siinä määrin, etteivät saisi julistaa vastalauseitaan sitä vastaan.

Tosin lohduttaa Lenin itseään ja yleisöään sillä, että tämä diktatuuri eroaa kapitalistisesta liikkeenjohdosta siinä, että »työtätekevät ja riistetyt joukot käyttelevät sitä», että »sitä käyttelevät järjestöt, jotka ovat niin rakennetut, että niiden kautta joukot heräävät ja kohoavat historialliseen luomistyöhön. Neuvostojärjestöt ovat juuri tällaisia järjestöjä» (s. 51).

Millä tavalla kaiken arvostelun kieltäminen ja tukahuttaminen joukkojen herättämistä ja historialliseen luomistyöhön kohottamista edistävät, on jo osoitettu. Neuvostojärjestelmä ei tässä suhteessa mitään muutosta aiheuta.

Mutta mitenkä voidaan tuo yksityisten rautainen diktatuuri ja sen vaatima »joukkojen vastalauseeton alistaminen» sitä tottelemaan toteuttaa joukkojen vapaata itsetoimintaa varten luotujen järjestöjen kautta? Henkilö, jonka joukot valitsevat, jonka ne voivat eroittaa toimestaan, jonka on antauduttava uudelleen valittavaksi, jää aina heistä riippuvaksi eikä voi saada mitään sellaista päätökseen, mikä ei saa heidän kannatustaan. Hän voi murtaa hänet asettaneen järjestön yksityisten jäsenten vastarinnan, jos heitä vastassa on enemmistö, mutta hänen latinansa on pian lopussa, jos hän tahtoo pakottaa enemmistön vasten sen tahtoa noudattamaan käskyjään.

Personallista diktatuuria ja demokratiaa ei sen vuoksi voi yhdistää toisiinsa. Tämä pitää paikansa myöskin neuvostodemokratiaan nähden. Lenin tosin selittää, että »tämä katsantotapa» on muka »kaiken arvostelun alapuolella». Mutta hänen täytyy korvata sanojensa suuruudella todistelujen voima, sillä hän ei kykene tätä vastaan esittämään muuta kuin että »jollemme ole anarkisteja, niin me pidämme valtiota välttämättömänä, se on, pidämme välttämättömänä pakkoa kapitalismista sosialismiin siirryttäessä» (s. 50).

Epäilemättä olemme tässä yksimielisiä. Ei demokratiakaan kiellä pakkoa, mutta ainoa pakotuksen laatu, jonka se sallii, on pakotus, jota enemmistö harjoittaa vähemmistöä kohtaan. Pakotus kapitalismista sosialismiin siirryttäessä on enemmistönä olevan työläisten vähemmistönä olevia kapitalisteja kohtaan käyttämää pakotusta. Mutta tällaisesta ei ole kysymys vallankumouksen toisella asteella, josta Lenin tässä puhuu, jolloin köyhälistö on jo murtanut kahleensa. Tässä on kysymys pakosta, jota yksityiset henkilöt käyttävät työväen joukkoja vastaan. Että tämänlaatuinen pakotus on ristiriidassa demokratiaa kanssa, sitä ei Lenin yritäkään kieltää, hän vain koettaa saada sen silmänkääntötempuilla hyväksyttäväksi, vetämällä pakosta, jota suurten joukkojen täytyy käyttää yksityisiä kapitalisteja kohtaan toteuttaakseen sosialismin ja joka on sangen hyvin demokratiaan soveltuvaa, suoraapäätä sen johtopäätöksen, että jokainen pakko, jota kuka tahansa käyttää siinä mielessä, että sillä toteutetaan sosialismia, olisi sopusoinnussa demokratian kanssa, vaikkapa se merkitsisi yksityisten henkilöiden kaikkivaltaa joukkojen ylitse.

Hän lopettaa:

»Senpä vuoksi ei ole lainkaan mitään periaatteellista vastakohtaa neuvosto- (s. o. sosialistisen) demokratismin ja yksityisen henkilön diktatoorisen vallankäytön välillä.»

Tämä pitänee paikkansa, mutta se todistaa vain sen, että »neuvostodemokratismi» on omituinen kasvi, johon voi ympätä minkä mielivaltaherruuden tahansa, jos sen vain tekee sosialisniin nimessä.

Jos kerran jonkun liikkeen työläisten on vastaansanomatta alistuttava tottelemaan johtajaansa, silloin ei tämä saa olla heidän valitsemansa, vaan pitää jonkin heidän yläpuolellaan olevan mahdin määrätä tämä heille. Silloin ei liikkeen liikeneuvostolla saa olla mitään sanottavaa. Silloin täytyy toimeenpanevan keskuskomitean, joka nämä diktaattorit asettaa, itse olla saavuttanut diktatoorisen vallan, neuvostojen olla pelkiksi varjoiksi vaipuneita ja niiden edustamain joukkojen kaiken todellisen valtansa menettäneitä.

Yhtävähän kuin Münchhausen kykeni omasta palmikostaan nostamaan itseään suosta, kykenee työväestö, jolta puuttuu »tietoisuutta, aatteellisuutta, uhrautuvaisuutta ja sitkeyttä», valitsemaan itselleen diktaattoria, jotta hän sen kohottaisi, ja taipumaan tahdottomana, jos hän siltä vaatii tekoja, joihin tarvitaan tietoisuutta, aatteellisuutta, uhrautuvaisuutta ja sitkeyttä.

Ja mistä pitäisi tulla diktaattorien, joilla on tuo tarvittava sekä älyllinen että myöskin siveellinen ylemmyys? Jokaisessa mielivaltaherruudessa itsessään on hallitsijan rappeutumisen itu, oli tämä valtias yksityinen henkilö tai ryhmäkunta. Ainoastaan ylevät luonteet voivat pysyä vapaina näistä turmiollisista seurauksista. Saammeko luottaa siihen, että venäläiset diktaattorit ovat kauttaaltaan tuollaisia luonteita? Lenin lupaa, että heidät pitäisi huolellisesti seuloa:

»Me tahdomme kulkea tietämme koettaen mahdollisimman varovaisesti ja kärsivällisesti tutkia ja löytää oikeita järjestäjiä, tervejärkisiä ja käytännöllisiä ihmisiä, joissa sosialismin asialle antautumiseen yhtyy kyky melutta (ja sekasorrosta ja melusta huolimatta) taivuttaa suuri joukko ihmisiä sitkeään, yksimieliseen ja kiinteään työhön neuvostojärjestelmän puitteissa. Ainoastaan sellaisia ihmisiä pitää kymmenkertaisen kokeilemisen jälkeen, sillä että he kohoavat yksinkertaisimmista tehtävistä kaikkein vaikeimpiin, asettaa hallinnon johtajain vastuunalaisiin toimiin. Tätä emme ole vielä oppineet. Sen tulemme me oppimaan» (s. 41, 42).

Ei ole sanottu, ketä tällä »me»-sanalla tarkoitetaan. Ei ilmeisestikään tietämätöntä, kuritonta, sekavaa joukkoa. Mieluummin korkeata esivaltaa, toimeenpanevaa keskuskomiteaa. Mutta tämäkään »ei ole vielä oppinut» taitoa oikein valita kansantyön johtajia. Luvataan oppia tämä vaikea taito. Määräaikaa ei ole asetettu. Varmaa on vain, että tänään vielä johtajain vaali tapahtuu varsin epätyydyttävällä tavalla. Puuttuu siis sekä joukoilta että myöskin johtajilta tarpeellinen kypsyys. Sen jälkeen kuin eksproprioiminen on suoritettu ja tahdotaan ryhtyä järjestämään tuotantoa, huomataan, että kaikki on vasta opittava, jopa valtiotalouden ylinten hoitajien vaalikin.

 

d) Turmelus

Ja minkälaisia aineksia tunkeutuu uuteen hallitukseen!

»Ei ainoakaan syvä ja mahtava kansanliike historiassa ole selviytynyt ilman likaista reunaansa, — ilman kokemattomiin uudistajiin imeytyviä seikkailijoita ja petkuttajia, ilman kerskureita ja kirkujia, ilman mieletöntä sinne tänne heilumista, päättömyyttä, hyödytöntä puuhailua, ilman yksityisten 'johtajain' yrityksiä toimittaa kymmeniä asioita ajamatta ainoatakaan päätökseen» (Lenin, »Lähimmät tehtävät», s. 40).

Epäilemättä joutuu jokainen suuri kansanliike kärsimään tuollaisista vahingollisista ilmiöistä, me saksalaiset tunnemme ne. Mutta venäläisellä neuvostohallituksella on näiden lisäksi vielä eräitä aivan omalaatuisia piirteitä.

Ennenkaikkea se, etteivät »uudistajat» ole missään niin »kokemattomia» kuin siellä. Tätä oli mahdoton välttää. Itsevaltiuden aikana oli ylöspäin pyrkiviltä aineksilta evätty kaikki perehtyminen ja vielä enemmän kaikki osanotto valtion ja kuntien hallintoon samoinkuin kaikki järjestämis- ja halllintotoiminta. Vallankumouksellisten, etenkin tulisinten ja väkivaltaisimpien ainesten harrastukset keskittyivät taisteluun poliisia vastaan, maanalaiseen salaliittotoimintaan. Heitä ei voi syyttää kokemattomuudestaan heidän äkkiä päästessään valtaan. Mutta tämä kokemattomuus puolestaan on taas uusi todistus siitä, kuinka kypsymätön Venäjä vallankumouksen puhjetessa oli sosialismiin, jota tietämättömät, kouluuttamattomat joukot sitäkin vähemmän kykenivät toteuttamaan, mitä kokemattomampia olivat ne uudistajat, joiden tehtävänä oli näyttää heille tietä. Osoittautuu yhä enemmän paikkansa pitäväksi se, että kansanvallan joukoille ja niiden johtajille takaama kouluutus on yksi sosialismin edellytyksistä. Ei voida yhdellä hyppäyksellä harpata itsevaltiudesta sosialistiseen yhteiskuntaan.

Mutta neuvostohallitus eroaa aikaisemmista suurista kansanliikkeistä siinä, että se syrjäytti paraan keinon pitää silmällä »seikkailijoita ja petkuttajia, kerskureita ja kirkujoita»: painovapauden. Nämä ainekset vapautuivat sen kautta niiden arvostelusta, joilla oli asioidentuntemusta. Nyt olivat he tekemisissä ainoastaan tietämättömien työläisten ja sotilaiden sekä kokemattomien uudistelijoiden kanssa. Tässä ympäristössä menestyivät he erinomaisesti. Bolshevikkien johtajat ovat nyt päättäneet oppia eroittamaan akanat jyvistä sekä oikeat ja epäitsekkäät järjestäjät huijareista ja petkuttajista. Mutta aikoja ennenkuin tämä »opitaan», tyrehtyy Venäjän työväestön kehittymättömyyden takia tuotanto ja uhkaa täydellisesti seisahtua. Ainoastaan johtajain diktatuurilla luullaan onnettomuus voitavan torjua. Heille täytyy antaa diktatuurivaltuudet ilman, että vielä kyetään tarpeellista valintaa suorittamaan. Tämän laatuinen diktatuuri, jota kohtaan jo etukäteen on olemassa suuria epäilyjä, voi tuottaa vain onnettomuutta. Kuten aluksi eksproprioitiin ja sitten vasta ryhdyttiin järjestämään, niinpä nytkin asetetaan ensiksi diktaattorit ja vasta sen jälkeen koetetaan oppia niiden valitsemistapa.

Nämä takaperoisuudet olivat välttämättömiä kun kerran ryhdyttiin toteuttamaan sosialismia vain tahdon eikä todellisten olojen perusteella.

Neuvostohallituksen vaarana ei ole vain »seikkailijoiden ja petkuttajien» siihen tunkeutuminen, joiden arvosteleminen on tehty melkein mahdottomaksi. Yhtä suurena vaarana on sille, että se vieroittaa itsestään sivistyneistön lujaluonteisimmat ja henkisesti korkeimmalla olevat jäsenet.

Ilman sivistyneistöä ei sosialismi tuotannon nykyisellä asteella ole toteutettavissa. Niin kauvan kuin sosialismi oli propaganda-asteella, niin kauvan kuin oli kysymys työväestön saattamisesta tietoisuuteen asemastaan yhteiskunnassa ja siitä johtuvista historiallisista tehtävistään, tarvitsi sosialismi sivistyneitä — olivat ne sitten porvariston keskuudesta tulleita akademikkoja tai työväen keskuudesta kohonneita itseoppineita — ainoastaan teoriansa kehittelemiseen ja kansantajuistuttamiseen. Silloin ei ollut väliä luvusta, vaan ainoastaan laadusta. Aivan toisin on asia nyt, kun olemme joutuneet sosialismin käytännössä toteuttamisen aikakauteen. Kuten kapitalistinen tuotanto ja kapitalistinen valtio eivät voi pysyä pystyssä ilman lukuisten luotettavien ja ahkeroiden tieteellisesti sivistyneiden voimien apua, samoin tarvitsee niitä myöskin yhteiskunnallinen tuotanto ja työväenluokan hallitsema valtiolaitos. Ilman niitä tai niitä vastaan ei minkäällainen sosialismi ole mahdollinen.

Heidän käytännössä avustaessaan sosialismin rakentamista ei ole, kuten sosialismin teoriaa kehitettäessä ja levitettäessä, välttämättä tarpeen intohimoinen antautuminen ihmiskunnan vapautuksen suuren asian palvelukseen. Mutta sitä sentään vaaditaan, että ainakin melkoinen osa heistä on vakuutettu sosialistisen tuotannon mahdollisuudesta ja tuloksellisuudesta, ettei hänelle merkitse sivistyksensä uhraamista tuon työn avustaminen. Eihän enää käsityönkään alalla hienostunut tuotanto siedä mitään pakkotyötä, paljoa suuremmassa määrässä pitää tämä paikkansa henkisen työn alalla.

Se että sivistyneiden keskuudessa häviää epäilykset sosialismin toteuttamismahdollisuuksia kohtaan sekä että nämä piirit käyvät halukkaiksi, heti kun sen tukena on riittävä mahti, auttamaan sen toteuttamista, se kuuluu sosialistisen tuotannon edellytyksiin, niihin edellytyksiin, jotka yhteiskunnassa pitää olla olemassa, ennenkuin se on kypsynyt sosialismiin. Nämä edellytykset kehittyvät itsestään sikäli kuin sosialismin muut edellytykset ovat olemassa, niin että todellisuuden tunto, johtaa ennakkoluulottomat sivistyneet sosialistiseen vakaumukseen.

Tätä sivistyneiden tärkeyttä eivät bolshevikit alussa myöntäneet, vaan käyttivät aluksi vain sotamiesten, talonpoikain ja kaupunkien käsityöläisten sokeita viettejä sosialismin rakentajina.

Jo alun pitäen asettuivat sivistyneiden joukot vihamieliselle kannalle heitä kohtaan, sosialistitkin, koska tiesivät, ettei Venäjä ollut kypsä sellaiseen heti tapahtuvaan täyssosialisoimiseen, johon bolshevikit ryhtyivät. Toisia taas, jotka eivät tätä puolta ajatelleet, vieroittivat ne rääkkäykset, joiden alaisiksi sivistynyt joutui. Hänet ajettiin pois tehtaasta, jonka työläiset tahtoivat yksinänsä pitää käynnissä, hänet tehtiin valtiollisesti oikeudettomaksi, sillä työläisneuvostojen kaikkivalta antoi äänioikeuden asiallisesti ainoastaan käsityöntekijöille. Häneltä otettiin omaisuus, jos hänellä sitä oli, ja riistettiin kaikki sivistyneen elämän mahdollisuudet. Ja lopuksi tuomittiin hänet vielä pakkotyöhön ja nälkäkuolemaan.

Bolshevikit luulivat aluksi, että he tulevat toimeen ilman sivistyneitä, ilman »ammattimiehiä». Tsaarinvalta oli sitä mieltä, että kenraali kykeni ilman erikoisvalmistusta jokaiseen virkaan valtiossa. Neuvostotasavalta peri tsarismilta paljon muun mukana myöskin tämän käsityksen, se vain pani kenraalin tilalle palkkatyöläisen. Bolshevismin teoreetikot nimittivät tätä »Sosialismin kehitykseksi tieteestä teoksi». Ennemmin voitaisiin sitä sanoa »Sosialismin kehitykseksi tieteestä dilettantismiksi».

Niinkuin on sääntönä neuvostotasavallassa, jossa johtoa pitää ainoastaan tahto eikä todellisten olojen tunteminen, huomattiin vasta sen jälkeen kuin lapsi oli pudonnut kaivoon, mikä oli välttämätöntä ja koetettiin kattaa kaivo, vetää sivistyneet mukaan muuhunkin työhön kuin siihen pakkotyöhön, josta jo oli puhe; sellaiseen työhön, johon he kykenivät ja jota he ymmärsivät. Sivistyneet, jotka astuivat hallituksen palvelukseen, lakkasivat sillä olemasta porvareita ja pääsivät porvareita kohtaavasta kohtelusta ja pahoinpitelystä. He kohosivat »työtä tekevän» väestön joukkoon, joka suorittaa »tuottavaa» ja »hyödyllistä» työtä, heitä suojeltiin eksproprioimiselta ja he saivat riittävän toimeentulon.

Kun ei vakaumus, vaan kurjuuden ja pahoinpitelyjen pelko ajoi useimmat näistä sivistyneistä hallituksen palvelukseen, niin ei heidän työnsä todellisuudessa ollut erittäin tuottavaa eikä erittäin hyödyllistä.

Trotski esimerkiksi valittaa sitä aikaisemmin mainitussa esitelmässään »Työ, kuri jne.» Hän sanoo:

»Ensimäinen vaihe taistelussa (sivistyneiden) jarrutusta vastaan oli se, että armottomasti hävitimme saboteeraajain järjestöt. Se oli välttämätöntä ja sen vuoksi oikein.

»Nyt, aikana, jolloin neuvostojen valta on vakiintunut, täytyy taistelun jarrutusta vastaan ilmetä siinä muodossa, että eiliset saboteeraajat muutetaan palvelijoiksi, täytäntöönpanijoiksi ja teknillisiksi johtajiksi siellä, missä uusi hallitus sitä vaatii» (s. 13, 14).

Trotskin mielestä siis on »välttämätön ja sen vuoksi oikea» keino tehdä sivistyneet sosialisoimisen palvelijoiksi ja johtajiksi se, että heidät ensin »armottomasti» tallataan maahan.

Mitä tästä tulee, sen hän heti itsekin sanoo:

»Me olemme musertaneet vanhan jarrutuksen ja rautaisella luudalla lakaisseet vanhojen virkamiesten enemmistön tiehensä. Näiden vanhojen virkamiesten sijaiset eivät läheskään aina osoittautuneet ensiluokkaiseksi ainekseksi. Eivät missään hallinnon haarassa. Yhdeltä puolen joutui vapaiksi tulleille paikoille puoluetoverejamme, jotka olivat tehneet maanalaista työtä ja suorittaneet vallankumouskoulun, paraita aineksia, taistelijoita, kaikista rehellisimpiä ja omaa voittoaan tavoittelemattomia. Toiselta puolen tuli kiipijöitä, juonittelijoita, uraltaan suistuneita olioita, joilla eilisen vanhan hallituksen aikana ei ollut mitään tointa. Kun yhdellä kertaa oli välttämättä saatava kymmeniätuhansia uusia, oppineita työntekijöitä, niin eipä ole ihme, että monien sotarosvojen onnistui tunkeutua uuden hallituksen huokosiin.

»Tähän täytyy vielä lisäksi huomauttaa, että monet toverit, jotka työskentelevät erilaisissa viroissa ja laitoksissa, eivät läheskään aina ole osoittautuneet elimelliseen, luovaan, sitkeään työhön kykeneviksi. Huomaamme joka askeleella sellaisia tovereita, etenkin lokakuun bolshevikkien joukossa, jotka työskentelevät ministeriöissä neljä viisi tuntia, eivätkä sitäkään tarmokkaasti, aikana, jolloin koko asemamme vaatii meiltä mitä jäntevintä työtä, ei pelon takia, vaan omantunnon velvoituksesta» (s. 18, 19).

Tämä oli »välttämätön», mutta ei siltä sentään lainkaan »oikea» seuraus politiikasta, joka koetti taivuttaa sivistyneet puolelleen potkuilla edestä ja takaa, eikä vakaumuksen tietä.

Ja niin tartuttiin jälkeenpäin vielä toiseen keinoon huomattavien tuloksien saavuttamiseksi. Parisin Kommuuni oli 1870 alentanut valtionvirkojen korkeat palkat määräten 6,000 frangia palkkojen yli rajaksi. Neuvostotasavalta yritti tehdä samoin. Mutta se ei käynytkään päinsä. Sen täytyi tässäkin tehdä täyskäännös. Lenin huomauttaa siitä:

»Meidän täytyi tarttua nyt vanhaan, porvarilliseen keinoon ja suostua maksamaan suurimmille porvarillisille ammattimiehille heidän 'palveluksistaan' hyvin suuria palkkoja ... On selvää, että tuollainen toimenpide on kompromissia, Parisin kommuunin ja jokaisen proletarisen vallan periaatteista luopumista. ... On selvää, että tuollainen toimenpide merkitsee — eräällä alalla ja vississä määrässä — sekä pysähdystä hyökkäyksessä pääomaa vastaan että myöskin neuvostovaltamme peräytymistä taaksepäin.» (»Neuvostovallan lähimmät tehtävät», s. 19.)

Mutta, arvelee Lenin, muutakaan ei voitu tehdä. Ja hän on oikeassa.

Korkeiden palkkojen välttämättömyyteen voi olla kaksikin syytä.

Mitä suurempi liike, mitä enemmän siinä työmiehiä, sitä suurempi — muuten samallaisissa oloissa — se yliarvomäärä, minkä se tuottaa. Jos työläinen tuottaa päivässä 5 markkaa yliarvoa, niin tuottaa 100 työläisen liike 500, mutta 1,000 työläisen liike 5,000 markkaa. Mitä laajempi liike, sitä vaikeampi on sitä järjestää ja johtaa, sitä harvinaisempia siihen riittävät voimat, mutta sitä suurempia myöskin varat, joita liikkeen omistajalla tai omistajilla on käytettävissään ostaakseen tuollaisten valiovoimien työn. Siinä määrässä kuin suurliikkeet kasvavat, kohoavat myöskin niiden johtajain palkat ja nousevat toisinaan aivan suunnattoman suuriksi. Valtion hallituksenkin on otettava tämä asiaintila huomioon. Jollei se vastaavassa määrässä kohota korkeiden virkamiestensä palkkoja, niin täytyy sen nähdä, että yksityisteollisuus houkuttelee ne siltä — mikäli ne ovat kykeneviä eivätkä vain pelkkiä tyhjäntoimittajia. Tällä tavalla köyhtyy valtionhallitus henkisesti, ja tämä on yhtenä syynä siihen, miksi valtionliiketoiminta ei useinkaan kykene kilpailemaan yksityisliikkeiden kanssa.

On myöskin kysymyksenalaista, olisiko Kommuuni, jos se olisi pysynyt pystyssä ja suurliike sen aikana olisi kehittynyt kapitalistisesti sen sijaan, että se olisi sosialisoitu, niinkuin mahdollisesti olisi tapahtunut — olisiko se voinut pysyttää palkkojen ylirajan 6,000 frangina. Sen huhtikuun 2. päivänä antama julistus osoittaa vain Parisin silloisen teollisuuden olleen luonteeltaan pikkuporvarillista. Mutta se osoittaa samalla Kommuunin jäsenten olleen omaa voittoa pyytämättömiä miehiä. Rahaministeri Jourden tunnettuun esimerkkiin on jo viitattu.

Mutta kukoistavan ja mahtavan yksityisen jättiläisteollisuuden kilpailu ei voi Neuvosto-Venäjällä mitenkään nostaa etevien »spesialistien» palkkoja niin korkeiksi. Sillä tämä teollisuus on joko eksproprioitu tai tuhottu eikä tuota yksityisille mitään yliarvoa. Korkeilla palkoilla voi siellä olla vain yksi tarkoitus: niiden tehtävänä on voittaa se vastenmielisyys, jota kykenevimmät sivistyneiden joukossa tuntevat neuvostotasavaltaa palvelemista kohtaan, ja herättää heissä harrastusta uutta hallintoa kohtaan. Kun vakaumuksen tie ei vaikuta, nälkäruoska ei kykene tuottamaan mitään huomattavia tuloksia, on jäljellä vain se keino, että ostetaan nuo ihmiset hankkimalla heille uudelleen kapitalistiset elämisenehdot.

Näemme nyt, minkälaisia aineksia neuvostotasavallassa on valittu sosialistisen tuotannon johtajiksi. Toiselta puolen muutamia vanhoja salaliittolaisia, rehellisiä taistelijoita, mielipiteiltään moitteettomia, mutta liikeasioissa »kokemattomia uudistajia». Ja toiselta puolen lukuisia sivistyneitä, jotka vasten vakaumustaan joko pelkkinä kiipijöinä asettuvat uuden vallan käytettäviksi, niinkuin he olisivat olleet saatavissa jokaisen muunkin vallan palvelukseen, tai nälän ja ruoskan pelosta siihen ajautuneina, tai lopuksi sellaisia, jotka ovat ostettavissa korkeilla palkoilla. Nämä eivät ole, kuten Trotski itsekin myöntää, »mitään ensiluokkaista ainesta». Mikäli he jotakin tietävät, niin eivät he varmastikaan ole lajinsa lujaluonteisimpia. Ehytluonteiset ja samalla ammattitaitoiset miehet ovat niiden keskuudessa valkoisia korppeja.

Tällaisten ainesten käsiin annetaan nyt sosialismin pelastamiseksi diktaattorivalta, jota tottelemaan työläisten on vastustelematta alistuttava. Sellaisella vallalla on taipumus rappeuttaa paraimmatkin. Täällä uskotaan se monasti henkilöille, jotka jo etukäteen ovat rappiolla.

Yleisen kurjuuden, yleisen eksproprioimisen keskellä keräytyy heidän käsiinsä uuden kapitalismin perusteet. Mutta jatkuuhan tavaratuotanto vielä ja sen täytyy jatkua, koska talonpoikaistalous yksityistaloutena on tavaratuotantoa ja vallitsee koko elämää. Mutta talonpoikainen maatalous tuottaa yhä vähemmän ylijäämää. Neuvostotasavalta antaa kaiken vallan maalla köyhille talonpojille, joilla on niin vähän maata, että he eivät tuota mitään elintarveylijäämiä. Varakkaammilta talonpojilta otetaan ylijäämät maksutta ja viedään valtion viljavarastoihin. Mutta tämä temppu voidaan — jos ollenkaan — ainoastaan kerran suorittaa. Seuraavana vuonna varoo varakas talonpoika tuottamasta enempää kuin mitä itse tarvitsee. Näin supistuu maatalouden tuotto. Mutta sen, mitä talonpoika siitä huolimatta tuottaa ylijäämää, sen hän piilottaa ja luovuttaa ainoastaan salaa salakauppiaalle.

Samalla pysähtyy teollisuus — ja valtiomenot voidaan peittää ainoastaan rajattomasti laskemalla liikkeeseen uutta paperirahaa. Näissä oloissa kehittyy, kuten Ranskan vallankumouksen aikana ja kuten nykyäänkin Saksassa, vaikkakin pienemmässä mitassa, valuuttakeinottelu, salakauppa ja koronkiskonta. Kapitalismin korkein muoto, se, joka nostattaa työn tuottavaisuutta ja kehittää joukkojen korkeamman elintason aineellisia perustuksia, on ennen aikojaan heitetty tunkiolle ja annettu mitä rehevimmin versoa sen alinten loismuotojen.

Luonnollisesti koettaa neuvostohallituskin samaten kuin Ranskan hirmuhallitus päästä näiden vitsausten herraksi tuhoamalla keinottelijoita, salakauppiaita, hintakiskureita. Silloin heitä guillotinoitiin, nyt on ampuminen muodissa. Mutta tulos on yhtä huono. Ainoana tuloksena on se, että nyt samoin kuin se riskimaksu kasvaa, jonka tämä huijaripääoma ottaa, että samassa määrässä kohoaa lahjomissummien suuruus, joita uudet diktaattorit vaativat ja saavat, jos joku varomaton joutuu heidän verkkoonsa. Tämäkin tulee uusien omaisuuksien kasaantumisen perustaksi.

Joka haluaa lähemmin perehtyä Venäjän uuden byrokratian lahjus talouteen, lukekoon Gawronskin kirjan »Venäjän bolshevismin bilanssi», jossa sivulta 58 alkaen joitakuita sivuja täyttää lahjomistapausten luettelo.

Miten pitää kurissa näitä uusia »diktaattoreja», joiden mielivaltaan työläisjoukot on »vastustamatta» heitetty? Ainoastaan tuomioiden kauhulla osaa neuvostohallitus kohottaa sekä joukkojen että myöskin niiden johtajain moraalia. Kuten köyhälistön diktatuurin niskoille on noussut sen »järjestäjäin» diktatuuri, niin pitää näiden herraksi vielä asettaa tuomioistuinten diktatuuri.

On luotu kokonainen verkko vallankumousoikeuksia ja ylimääräisiä komissioneja »vastavallankumouksen, keinottelun ja virkarikosten ehkäisemiseksi», jotka oman mielivaltansa mukaan tuomitsevat jokaisen, jota vastaan on tehty ilmianto, ja ammuttavat ilman muuta jokaisen, joka ei ole niille mieluinen, jokaisen keinottelijan ja salakauppiaan, jonka saavat käsiinsä, sekä heidän auttajansa neuvostovirkamiesten keskuudessa. Mutta ne eivät pysähdy siihen, vaan käyvät myöskin jokaisen tämän hirvittävän rappiotalouden rehellisen arvostelijan niskaan. Joukkonimitykseen »vastavallankumous» sisältyy kaikki vastustus, on se peräisin mistä piireistä ja mistä perussyistä tahansa, käyttää se mitä keinoja tahansa, ovat sen päämäärät mitkä tahansa.

Ikävätä kyllä, ei tämä summittainen menettely kuitenkaan auta. Rehelliset taistelijat bolshevikkien joukossa huomaavat kauhukseen, että nämä erikoiskomissionit, vallankumouksen parantamisen viimeinen toivo, ovat myöskin samalla tavoin rappeutuneita. Gawronski esittää (s. 61) seuraavan tuskanhuudon »Erikoiskomissionin viikkolehdestä»: »Kaikilta tahoilta saapuu meille tietoja, että kuvernementti- ja etenkin piirikomissioneihin koettaa hiipiä sekä arvottomia että suorastaan rikollisia aineksia.»

Mutta Gawronski esittää myöskin lausuntoja (s. 62), jotka viittaavat siihen, että useasti nuo hiipimisyritykset myöskin onnistuvat. Niinpä erään kirjoituksen, joka julaistiin »Työn tahdossa», vallankumouksellisen kommunismin pää-äänenkannattajassa, lokakuun 10. päivänä 1918:

»Kaikki muistavat vielä tapauksia, jolloin 'erikoiset' kirjaimellisesti terrorisoivat paikallisia neuvostoja. Tapahtui luonnollinen valinta: neuvostoihin jäivät paremmat ainekset, kun taas erikoiskomissioneihin kokoontui mukaan juosseita ihmisiä, jotka heti olivat taivutettavissa kaikellaisiin konnuuksiin.»

Niinpä jää lopuksi bolshevistisia menettelytapoja noudattaen toimeenpannusta ihmiskunnan uudistamisohjelmasta jäljelle vain pari rehellistä taistelijaa seisomaan yksinään tietämättömyyden, turmeluksen ja epätoivon paisuvan lokatulvan keskellä, joka nousee yhä korkeammalle ja lopuksi uhkaa nielaista heidätkin kurimoonsa.

 

e) Bolshevismin muutokset

Monet lännen vallankumoukselliset viittaavat riemuiten siihen, että bolshevismi pysyy niin kauvan peräsimessä ja on vielä nytkin näitä rivejä kirjoitettaessa (Toukokuussa 1919) ulkonaisesti murtumaton. Ja kuitenkin olivat sen arvostelijat jo sen herruuden alkaessa ennustaneet sen pikaista kukistumista.

Tämä kukistuminen olisi jo aikoja tapahtunut, jos bolshevikit olisivat pysyneet ohjelmalleen uskollisina. He ovat pysyneet vallassa vain sen kautta, että he ovat hyljänneet ohjelmastaan osan toisensa jälkeen tullakseen lopuksi aivan sen vastakohtaan, mitä he yrittivät saavuttaa.

He ovat päästäkseen valtaan heittäneet mereen kansanvaltaiset periaatteensa. He ovat vallassa pysyäkseen antaneet sosialististen periaatteiden tehdä seuraa kansanvaltaisille. Henkilöinä he ovat pysyneet vallassa, mutta periaatteensa he ovat uhranneet ja osoittautuneet aito opportunisteiksi. Bolshevismi on Venäjällä tähän saakka pysynyt voitolla, mutta sosialismi on siellä jo nyt kärsinyt tappion.

Katselkaammepa vain sitä yhteiskuntamuotoa, joka on Venäjällä kehittynyt bolshevismin vallan aikana — kehittynyt välttämättömyyden pakosta heti kun alettiin käyttää bolshevistisia toimintatapoja. Kerratkaamme lyhyesti se, mitä edellä olemme esittäneet:

Näemme, että nykyisessä bolshevistisessa Venäjän valtakunnassa on olemassa rajoittamattoman yksityisomistuksen ja mitä täydellisimmän tavaratuotannon pohjalla työskentelevä talonpoikaisto. Se elää omaa elämäänsä olematta elimellisessä yhteydessä kaupunkien teollisuuden kanssa. Koska tämä teollisuus ei tuota minkäänlaisia tavaraylijäämiä maaseutua varten, pysähtyy ja tyrehtyy yhä enemmän myöskin maataloustuotteiden vapaaehtoinen laillinen kaupunkeihin tuonti. Se korvataan osaltaan väkivaltaisilla pakko-otoilla, ryöstöillä ilman maksua, ja toiselta puolen laittomalla salakaupalla, joka kuljettaa kaupungista aikaisemmin koottujen teollisuuden tuotteiden viimeiset jätteet maaseudulle.

Bolshevikeilla ei ole enää, hävitettyään suurmaanomistuksen, talonpojille tarjottavana mitään. Näiden rakkaus muuttuu vihaksi, vihaksi kaupunkilaistyöläisiä kohtaan, jotka eivät tee työtä, eivät valmista mitään tuotteita maataloutta varten; vihaksi vallanpitäjiä kohtaan, jotka lähettävät sotamiehiä maaseudulle ottamaan sieltä pakolla elintarpeita, halveksumiseksi kiskureita ja salakauppiaita kohtaan, jotka koettavat kaikellaisilla petollisilla vaihtokaupoilla puijata talonpojalta hänen ylijäämänsä.

Tämän maaseudulla vallitsevan puhtaasti pikkuporvarillisen talouden rinnalla kohottaa kaupungeissa päätään yhteiskunta, joka tahtoo käydä sosialistisesta. Se tahtoi poistaa luokkaerotukset. Se aloitti polkemalla ja hävittämällä ylemmät luokat ja lopettaa uutena luokkayhteiskuntana. Siinä on kolme luokkaa.

Alimpaan kuuluvat entiset porvarit (»bourgeois»), kapitalistit, pikkuporvarit, sivistyneet, mikäli he ovat vastustusmielisiä. Valtiollisesti oikeudettomina, varattomiksi ryöstettyinä pakoitetaan heidät ajoittain mitä inhoittavimman laatuisiin pakkotöihin ja jaetaan heille siitä elintarveannokset, mitä surkeimmat nälkäannokset, tai ennemmin todelliset nälistyttämisannokset. Tämä orjuushelvetti voi hyvinkin kilpailla kapitalismin kaikkein kamalinten kasvannaisten kanssa. Sen luominen on bolshevismin omintakeisin valtava teko, sen ensimäinen suuri askel ihmiskunnan vapauttamiseksi!

Tämän alimman luokan yläpuolella on keskiluokkana palkkatyöväestö. Se on valtiollisesti etuoikeutettu. Ainoastaan sillä on perustuslain mukaan kaupungeissa äänioikeus, paino- ja yhdistymisvapaus. Se saa itse valita työnsä, saa työstään, jonka se itse järjestää, riittävän palkan. Taikka oikeammin sanoen, asian laita oli niin, sillä yhä ilmeisemmin kävi selville, että Venäjän palkkatyöläisten suurten joukkojen ollessa nykyisellä kehitysasteellaan, teollisuus näissä oloissa yhä suurenevassa mitassa lakkasi toimimasta.

Teollisuuden pelastamiseksi täytyi työläisten yläpuolelle luoda uusi virkamiesluokka, joka anasti itselleen yhä suuremmassa määrässä todellisen vallan ja muutti työläisten vapaudet valhevapauksiksi. Tämä ei luonnollisesti tapahtunut työläisten tekemättä vastarintaa ja tämä vastarinta voimistui sitäkin enemmän kun teollisuuden ja liikennelaitosten yleiseen rappeutuessa ja maaseudun yhä enemmän eristyessä kaupungista niiden ravinto-olot kävivät työläisille heidän kohonneista rahapalkoistaan huolimatta yhä toivottomammiksi.

Innostus bolshevikkeja kohtaan katosi työläisryhmästä toisensa jälkeen, mutta heidän vastustuksensa oli järjestymätöntä, hajanaista ja tietämätöntä heihin verraten korkealle kehittyneen byrokratian suljettua rintamaa vastaan. Sitä he eivät kyenneet murtamaan.

Näin kehittyi työläisneuvostojen kaikkivallasta osittain työläisneuvostoista kehittyneen, osittain niiden asettaman, osittain niiltä vallananastaneen uuden byrokratian, kaupungin kolmesta luokasta ylimmän, uuden herraluokan kaikkivalta, herraluokan, joka muodostuu vanhojen, kommunististen idealistien ja taistelijain johdolla.

»Tshinin», vanhan virkavallan itsevaltius kohoaa uudelleen mahtiin uudessa, mutta, kuten olemme nähneet, ei suinkaan korjatussa puvussa. Ja siitä sekä sen rinnalla kehittyy jo myöskin suorastaan rikollisin keinoin uuden kapitalismin siemeniä, kapitalismin, joka on paljon aikaisemman teollisuuskapitalismin alapuolella.

Ainoastaan vanha, feudalinen suurmaanomistus ei enää nouse kuolleista. Sen hävittämiseen olivat Venäjän olot kypsät, mutta eivät kapitalismin lopettamiseen. Tämä on jo viettänyt ylösnousemisensa juhlaa, mutta muodoissa, jotka ovat työläisille vielä painavampia ja tuskallisempia kuin vanhat. Yksityinen kapitalismi saa korkealle kehittyneen teollisen muodon asemesta salakaupan ja rahakeinottelun surkeimmat ja katalimmat muodot. Teollisuuskapitalismi on muuttunut yksityisestä valtiokapitalismiksi. Entisinä aikoina suhtautui valtion virkavalta arvostelevasti, jopa usein vihamielisestikin yksityisen pääoman byrokratiaan. Tällöin saavutti työläinen toisinaan toiselta, toisinaan toiselta joitakin oikeuksia. Nyt on valtion ja pääoman virkavalta sulanut yhteen: tämä on lopputulos siitä suuresta, sosialistisesta mullistuksesta, jonka bolshevismi on pannut toimeen. Se merkitsee pahinta kaikista hirmuvalloista, mitä Venäjällä on tähän asti ollut. Kansanvallan korvaaminen työläisneuvostojen mielivaltaherruudella, joita piti käytettämän riistäjien eksproprioimisessa, muuttuu uuden byrokratian mielivaltaherruudeksi, edistää kansanvallan muuttumista työläisillekin tyhjäksi kirjaimeksi, kun he sen kautta samalla joutuvat suurempaan taloudelliseen riippuvaisuuteen, kuin mitä heidän koskaan ennen on ollut siedettävä.

Eikä heille korvata vapauden menetystä lisäämällä heidän hyvinvointiaan. Uusi taloudellinen diktatuuri toimii hiukan paremmin kuin sitä ennen vallinnut taloudellinen anarkia, joka olisi tehnyt kaikesta hyvin pikaisen lopun. Diktatuuri siirtää lopun tuonnemmaksi, mutta ei torju sitä, sillä taloudellisesti ei työskentele uusi byrokratiakaan.

Kuinka epätyydyttävästä uusi järjestelmä tähän asti on toiminut, osoittaa muiden muassa seuraava kulkulaitoskomissarin, Krasinin äskettäin »Pravdassa» julkaisema hätähuuto. Hänen julistuksensa kuuluu:

»1. Rautateiden hallinnossa nykyään vallitseva järjestelmä on yhdessä viisivuotisen sodan aiheuttamien objektiivisten vaikeuksien kanssa saattanut kulkulaitoksen täydelliseen rappioon, joka melkein lähenee kulkulaitoksen täydellistä pysähtymistä.

»2. Tämä rappiotila johtuu paitsi vääristä järjestömuodoista ja hallintotavoista, paitsi henkilökunnan vähentyneestä työkyvystä myöskin hallintomuotojen ja -elinten usein tapahtuvista muutoksista.

»3. Suoritettavanamme oleva tehtävä — kulkulaitoksen parantaminen siinä mitassa, että se kykenee tyydyttämään ainakin nälkäannostarpeet ja teollisuuden polttoaine- ja raaka-ainetarpeen — tämä tehtävä voidaan ratkaista ainoastaan rautatieläisvoimien sankarillisilla ponnistuksilla.

»4. Tämä työ on heti tehtävä, hetkeäkään ei saa vitkastella, koska muuten uhkaa tuho kaikkia vallankumouksen saavutuksia.

»5. Kollegiaalisen, todellisuudessa edesvastuuttoman hallinnon tilalle on asetettava personallisen hallinnon ja kohotetun vastuunalaisuuden periaatteet: kaikkien, vaihdemiehistä neuvoston jäseniin saakka, täytyy tarkasti ja epäröimättä noudattaa kaikkia minun määräyksiäni. Uudistukset ovat keskeytettävät ja kaikkialla, missä se on mahdollista, on palattava vanhoihin asemiin, palautettava vanha, teknillinen koneisto keskusasemilla ja linjalla ja tuettava sitä.

»6. Urakkatyön käytäntöön ottaminen on välttämätöntä.»

Krasin on yksi neuvostohallituksen harvoista huomattavista, käytännössä kouluuntuneista ja tieteellisesti sivistyneistä järjestäjäkyvyistä. Ja rautatieläiset olivat Venäjän työväestön valiojoukkoa; heillä oli jo tsaarinvallan aikana hyvät järjestöt ja he ovat aina osoittaneet suurta älyä. Ja siitä huolimatta tällaiset olot!

Tämä julistus osoittaa selvästi, etteivät sodan seuraukset yksin ole aiheuttaneet tätä hätätilaa, kuten yleisesti väitetään. Nämä seikat ovat vielä tätä hätätilaa vain kärjistäneet. Olojen kypsymättömyys se »uhkaa tuholla kaikkia vallankumouksen saavutuksia». Vallankumouksen pelastamiseksi näyttää olevan ehdottoman välttämätöntä »peruuttaa uudistukset, palata vanhoihin asemiin ja panna uudelleen käyntiin vaha koneisto», siis peruuttaa järjestelmän kumous kumous miesten pelastamiseksi.

Ei tämä julistus luonnollisestikaan muuta ihmisiä sen enempää kuin muutkaan julistukset aikaisemmin kykenivät tekemään.

Kuten vanha kapitalismi synnyttää myöskin tämä uusi »kommunismi» haudankaivajansa. Vanha kapitalismi ei kuitenkaan vain näitä kasvattanut, vaan myöskin ne uudet valtavat, aineelliset tuotantovoimat, jotka tekevät sen haudankaivajille mahdolliseksi kehittää kuolevien tilalle uudet, korkeammat elämänmuodot. Venäjän nykyisissä oloissa kykenee kommunismi vain kuihduttamaan jo olemassa olevat tuotantovoimat. Sen haudankaivajat eivät siis voi siirtyä korkeampiin elämänmuotoihin, vaan on heidän uudelleen alettava takaisin palautuneista barbarisista elämänmuodoista.

Väliaikaisestikin voi tuontapainen hallinto pysyä pystyssä, jos se nojautuu lujiin valtakeinoihin, sokeasti sitä tottelevaan armeijaan. Sellaisen ovat bolshevikit luoneet ja tälläkin alalla, itse pysyäkseen vallassa, valmistaneet omille periaatteilleen tappion.

He tekivät kapinan särkeäkseen »valmiin valtiokoneiston» sotilas- ja virkavaltalaitoksineen. Tämän tehtyään huomaavat he, että heidän on pakko itse vallassa pysyäkseen luoda uudelleen tuontapainen koneisto.

He olivat päässeet valtaan tunnussananaan vaatimus, että armeija on alistettava sotamiesneuvostojen käskyvallan alaiseksi, jotka nimittävät ja eroittavat upseereja miten haluavat ja tottelevat näitä miten huvittaa. Sotamiesneuvostot työläisneuvostojen rinnalla oli bolshevikkien politiikan A ja O. Niille piti kaikki valta annettaman.

Mutta juhlain jälkeen alkoivat toiset kellot soida. Heti kun bolshevikit kohtasivat vastarintaa, tarvitsivat he armeijaa, joka taisteli ja oli joka tavalla heidän käytettävissään, eikä suinkaan sellaista armeijaa, joka pötki pakoon tai jossa jokainen pataljoona määräsi liikkeensä oman harkintansa mukaan.

Aluksi sai innostus korvata täydellisen kuuliaisuuden puutteen. Mutta mitä sitten kun työläisten innostus alkoi hävitä, kun vapaaehtoisia ilmoittautui yhä niukemmin ja kun yksityiset joukko-osastot alkoivat käydä uppiniskaisiksi?

Teollisuudessa vaatii demokraattinen liikkeenhoito vissien aineellisten ja henkisten edellytysten kypsyyttä. Armeijassa, jonka on kyettävä taistelemaan, on demokratia jo olemuksensakin puolesta mahdoton. Sota on aina ollut demokratian hauta. Kansalaissotakin, jos se kestää kauvan. Bolshevismi synnytti välttämättä kansalaissodan ja senkautta myöskin sotamiesneuvostojen poistamisen välttämättömyyden. Bolshevikkidiktatuuri on painanut työläisneuvostot pelkiksi varjoiksi vaikeuttamalla niiden vaaleilla uusimisen ja poistamalla niistä kaiken vastustushengen. Sotamiesneuvostoilta on se ottanut pois kaikki tärkeät tehtävät samoinkuin upseerien valitsemisoikeuden. Kuten ennen aikaan nimittää hallitus ne. Ja kun vapaaehtoisia ei ole riittävästi, ryhdytään samoin kuin ennen bolshevismin aikaa, sotaväen pakko-ottoon. Tästä tulee uusi riidan aihe väestön ja hallituksen välille. Tästä johtuvat monet talonpoikaiskapinat, jotka taas vaativat armeijan lisäämistä. Sen keskuudessa ovat päiväjärjestyksessä joukkokarkaukset, joista rangaistaan karkureita joukottain ampumalla.

»L'Humanitéssa» oli toukokuun 29. päivänä 1919 julkaistuna erään silminnäkijän bolshevismille hyvin ystävällinen kirjoitus »Les Principes communistes et leur Application» (Kommunistiset periaatteet ja niiden soveltaminen), jonka lopussa oli seuraava lausunto:

»Punainen armeija on ententen työtä. Bolshevikkihallitus on tuon tuostakin julistanut antimilitarismiaan. Rauhaarakastava Venäjän kansa inhoaa tänään sotaa yhtä paljon kuin eilen ja aina. Se vastustaa itsepintaisesti sotaväenottoa. Karkaamiset punaisessa armeijassa ovat yhtä yleiset kuin muinoin tsaarin sotajoukoissa. Tapahtuu, ettei rykmentti saavu määräpaikkaansa sen takia, että kaikki miehet ovat matkalla karanneet.»

Punaisella armeijalla on hiukan omituinen tapa ilmaista innostustaan bolshevistisia periaatteita kohtaan.

Jos pysytään vain tosiasioissa kajoamatta niitä puolusteleviin syihin, niin osoittavat ne, että sotilasalallakin palaavat vanhat tsaristiset olot, mutta vielä huonompina, sillä uusi militarismi on paljoa tarmokkaampi kuin vanha huolimatta antimilitarististen periaatteiden julistamisesta. Uudistuvat taaskin olot, jotka Ranskan suuressa vallankumouksessa valmistivat tasavallan muuttamista Napoleonin keisarikunnaksi.

Lenin ei ole kuitenkaan määrätty päätymään Venäjän Napoleoniksi. Korsikalainen Bonaparte valloitti ranskalaisten sydämet sillä, että hän voitollisesti kuljetti Ranskan lippuja kautta Euroopan. Tämä antoi toisille tyydytystä siinä, että vallankumouksen periaatteet ne Euroopan valloittivat, toisille ehkä vieläkin suurempaa tyydytystä siinä, että Ranskan armeijat ryöstivät koko Eurooppaa ja rikastuttivat saaliillaan Ranskaa.

Venäjä on pakoitettu puolustautumaan. Samat liikennevaikeudet, jotka torjuvat hyökkäysarmeijaa, estävät sitä voitokkaasti vyöryttämästä omaa armeijataan rajojen ylitse. Leninkin tahtoisi kyllä mielellään kantaa vallankumouksensa lippua voitokkaasti kautta Euroopan, mutta hänellä ei ole menestyksen toiveita. Bolshevikkien vallankumouksellinen militarismi ei tule rikastuttamaan Venäjää, se voi kehittyä vain uudeksi sen köyhtymisen lähteeksi. Nykyään työskentelee Venäjän teollisuus, mikäli se on uudelleen saatu käyntiin, etupäässä armeijaa varten, eikä tuottavassa tarkoituksessa. Venäjän kommunismi on todellisuudessa joka suhteessa kehittynyt kasarmisosialismiksi. Bolshevistisen menettelytavan taloudellinen ja sen kautta myöskin moraalinen luhistuminen on välttämätön. Sitä voidaan verhota vain sillä, että bolshevismi sotilaallisesti kukistuisi.

Ei maailmanvallankumous, ei mikään ulkoapäin tuleva apu voisi estää bolshevististen menettelytapojen taloudellista luhistumista. Euroopan sosialismin tehtävä »kommunismin» suhteen on aivan toisenlainen: Sen on pidettävä huolta siitä, ettei erään vissin sosialistisen menettelytavan moraalinen luhistuminen kehity turmioksi koko sosialismille, että tehdään tarkka eroitus tämän ja marxilaisen menettelytavan välillä ja saatetaan joukot tietoisiksi tästä eroituksesta. Se jyrkkä sosialistinen sanomalehdistö käsittää aivan väärin yhteiskunnallisen vallankumouksen edut, joka uskoo niitä sillä voivansa ajaa, että saarnaa joukoille bolshevismin ja sosialismin merkitsevän samaa ja pitää niitä siinä uskossa, että neuvostotasavallan nykyinen muoto, koska se purjehtii työväestön kaikkivallan ja sosialismin lipun alla, merkitsee myöskin sen toteuttamista.

 

f) Terrori

Eivät bolshevikit luonnollisestikaan ole tahtoneet edellä kuvattua olojen kehitystä. Päinvastoin, se oli aivan toisenlainen kuin he olivat tahtoneet, ja he koettivatkin kaikin keinoin harata sitä vastaan, mutta ne johtivat kaikki lopuksi samaan reseptiin, jota bolshevistinen hallitus oli alusta alkaen käyttänyt, väkivaltaan, joidenkuiden diktaattorien mielivaltaiseen vallankäyttöön, joiden toimien lievinkin arvosteleminen tehtiin mahdottomaksi. Hirmuhallitus oli välttämättömänä seurauksena kommunististen menettelytapojen käyttämisestä. Se on epätoivoinen yritys niiden seurausten torjumiseksi.

Bolshevismin synnyttämien ilmiöiden joukossa on terrorismi, joka alkaa kaiken painovapauden lopettamisella ja saavuttaa huippunsa joukkotelotusjärjestelmässä, silmiinpistävin ja kammottavin, se, joka on aiheuttanut suurimman vihan bolshevikkeja kohtaan. Ja kuitenkin on se vain heidän traagillinen kohtalonsa, ei heidän syynsä, mikäli tuollaisen valtavan historiallisen joukkoilmiön yhteydessä saa puhua syyllisyydestä, joka pohjiltaan voi olla aina ainoastaan persoonallista laatua. Joka tahtoo tutkia syyllisyyskysymystä, hänen on tutkittava, missä määrin yksityiset henkilöt ovat rikkoneet moraalin käskyjä vastaan, ainoastaan yksityisillä henkilöillähän, tarkasti ottaen, voi olla tahto. Joukko, luokka, kansakunta ei todellisuudessa voi tahtoa, sillä ei ole tahtomisen elintä, se ei siis voi syntiäkään tehdä. Joukko tai järjestö voi toimia yhtenäisesti, jokaisen toimivan vaikuttimet voivat kuitenkin olla hyvin erilaiset. Mutta vaikuttimet ovat ratkaisevat moraalista syyllisyyttä tutkittaessa.

Bolshevikkien vaikuttimet olivat varmaankin mitä paraat. He osoittivatkin hallituksensa alussa humaanisuusihanteita, jotka johtuivat palkkatyöväestön luokka-asemasta. Heidän ensimäinen julistuksensa koski kuolemanrangaistuksen lopettamista. Ja kuitenkin, jos tahdotaan puhua heidän syyllisyydestään, niin koskee se juuri tämän julistuksen aikaa, kun he päättivät paiskata vallan takia romukoppaan demokratian ja materialistisen historiankäsityksen periaatteet, joiden puolesta he olivat vuosikymmeniä taipumatta taistelleet. Heidän syyllisyytensä on siltä ajalta, jolloin he, samoin kuin Espanian bakunistit v. 1873, huolimatta Venäjän kehityksen takapajulle jääneisyydestä julistivat »työväenluokan heti tapahtuvan täydellisen vapauttamisen» ja tässä tarkoituksessa, kun demokratia ei siihen kyennyt, toimeenpanivat työväendiktatuurin nimellä oman diktatuurinsa.

Siitä heidän syyllisyyttään on haettava. Tälle uralle astuttuaan eivät he enää voineet terrorismia välttää. Ajatus, että rauhallinen todellinen diktatuuri ilman väkivaltaa olisi mahdollinen, on harhakuvitelma.

Terrorismin välikappaleiksi tulivat vallankumoustuomioistuimet ja erikoiskomissionit, joista jo olemme puhuneet. Kummatkin ovat hirveästi raivonneet, ollenkaan lukuunottamatta sotilaallisia rankaisuretkikuntia, joiden uhrit eivät ole edes luettavissa. Erikoiskomissionien uhrienkin luku käy sangen vaikeaksi koskaan laskea. Joka tapauksessa nousevat ne tuhansiin. Pienimmänkin laskelman mukaan on summa 6,000. Toisaalta puhutaan kaksin, jopa kolminkertaisestakin luvusta. Ja tämän lisäksi vielä lukemattomat mielivaltaisesti vangitut, kuoliaaksi rääkätyt ja kidutetut uhrit.

Bolshevismin puolustajat viittaavat siihen, että vastustajat, Suomen valkokaartilaiset, baltilaiset paroonit, vastavallankumoukselliset tsaristiset kenraalit ja amiraalit eivät ole sen parempia. Mutta tekeekö se varkauden oikeutetuksi, että toisetkin varastavat?

Mutta nämä toiset eivät loukkaa periaatteitaan uhratessaan mielivaltaisesti ihmishenkiä vallassa pysyäkseen, mutta bolshevikit sitävastoin voivat näin tehdä vain luopumalla siitä periaatteestaan, että ihmiselämä on pyhä, jota periaatetta he itse ovat julistaneet, jonka avulla he itse ovat nousseet ja saaneet oikeutuksensa. Emmekö me kaikki taistele näitä parooneja ja kenraaleja vastaan juuri sen vuoksi, että ihmiselämä heistä on halpa, että se kelpaa vain heidän omien mahtipyyteittensä välineeksi.

Tosin sanotaan, että juuri päämäärä on eroitus. Korkeampi päämäärä muka pyhittää välikappaleet, jotka vallanpitäjäin käsissä heidän katalien päämääriensä kautta tulevat huonoiksi. Mutta päämäärä ei pyhitä jokaista välinettä, vaan ainoastaan sellaiset, jotka ovat sopusoinnussa sen itsensä kanssa. Tarkoitukseen soveltumatonta välinettä ei tarkoitus pyhitä. Yhtävähän kuin ei pidä puolustaa elämää uhraamalla sen sisältö ja tarkoitus, yhtävähän saa puolustaa periaatteitaan niiden uhraamisella. Hyvä tarkoitus voi syyllisyydestä vapauttaa sen, joka käyttää nurinkurisia keinoja, mutta nämä keinot jäävät kaikesta huolimatta hyljättäviksi. Ja sitäkin suuremmalla syyllä, mitä suurempi on vahinko, jota ne aiheuttavat.

Mutta bolshevistisen terrorismin tarkoituskaan ei ole puolustettavissa. Sen lähimpänä tehtävänä on pysyttää peräsimessä sotilaallisvirkavaltainen mahtikoneisto, jonka se itse on luonut. Tosin pitäisi tämän tapahtua vastustamalla turmelusta tämän koneiston keskuudessa.

Tämän vuoden (1919) huhtikuun 1. päivän »Pravdassa» oli professori Dukelski vaatinut, että bolshevismi ja hallituslaitokset oli puhdistettava kaikista mukanajuoksijoistä, roistoista ja seikkailijoista, jotka olivat liittyneet kommunismiin käyttääkseen sitä omiin rikollisiin tarkoituksiinsa. Tähän vastasi Lenin:

»Kirjeen kirjoittaja vaatii, että meidän on puhdistettava puolueemme seikkailijoista ja roistoista — aivan oikeutettu vaatimus, jonka me jo aikoja sitten olemme tehneet ja jota me panemme täytäntöön. Roistot ja seikkailijat me ammumme ja tulemme edelleenkin ampumaan. Jotta tämä puhdistus kuitenkin tapahtuisi nopeammin ja perinpohjaisemmin tarvitsemme rehellisen ja puolueettoman sivistyneistön apua.»

Ampuminen — se on tullut kommunistisen hallitusviisauden A:ksi ja O:ksi. Mutta kehoittaahan Lenin sivistyneistöä auttamaan taistelussa roistoja, ja seikkailijoita vastaan? Kyllä, mutta hän riistää tältä sen ainoan keinon, jolla se voisi tässä taistelussa auttaa: painovapauden. Ainoastaan rajoittamaton painovapaus yksin voisi pitää kurissa nuo roistot ja seikkailijat, joita aina välttämättä tuppautuu jokaiseen rajoittamattomaan ja tarkastuksesta vapautuneeseen hallitusmahtiin ja joita painovapauden puute suorastaan synnyttää.

Venäjän sanomalehdistö on täydellisesti niiden hallituslaitoksien käsissä, joissa noita seikkailijoita ja roistoja istuu. Ja mitä takeita Leninillä on näissä oloissa, ettei noita roistoja ja seikkailijoita hiivi myöskin vallankumousoikeuksiin ja erikoiskomissioneihin ja niiden avulla ammuta »rehellistä ja puolueetonta sivistyneistöä», joka muuten voisi tarkastella heidän likaisia sormiaan?

Juuri nuo turmeluksen vastustamiseksi asetetut erikoiskomissionit ovat saaneet mitä ehdottomimman vallan täydellisyyden ja ovat täysin kaikesta tarkastuksesta vapaat, työskentelevät siis enimmän sellaisissa oloissa, jotka suosivat turmelusta. Vuoden 1793 vallankumousoikeudellakin oli jo tavattoman suuri valta. Syytetyn oikeustakeet olivat aivan pienet. Mutta se työskenteli ainakin julkisesti, sen toimintaa voitiin toki jonkun verran tarkastaa. Neuvostotasavallan erikoiskomissionit toimivat salaisesti, ilman että syytetyllä on minkäällaisia oikeustakeita. Ei ole edes välttämätöntä kuulustella häntä itseään, puhumattakaan todistajista. Pelkkä ilmianto, pelkkä epäilys riittää saattamaan hänet ammuttavaksi.

Tämä epäkohta laajeni siinä määrin, että se määrättiin poistettavaksi. Annettiin määräys, ettei komissioni saanut toimeenpanna ampumisia ilman tutkintoa ja tuomiota. Mutta mielivalta on niin kutoutunut diktatuurin olemukseen, ettei sitä voida lopettaa muuta kuin yhdessä tämän kanssa. Kyseinen määräyskin peruuttaa samalla itsensä, koska se sallii poikkeuksia »ilmeisesti vastavallankumouksellisissa salaliitoissa». Tällähän on jätetty ovet selkiselälleen kaikille mielivaltaisille ammuttamisille. Jos tätä määräystä noudatetaan tarkalleen, niin suojelee se vain rosvoja ja roistoja, mutta ei »rehellistä ja puolueetonta sivistyneistöä», jonka pitäisi esiintymisellään puhdistaa hallituslaitokset. Sillä mitä muuta on tuollainen puhdistaminen kuin »vastavallankumousta»?

Heikoimpiakin tyytymättömyyden ilmauksia uhataan samalla ankaruudella kuin roistoelämää. Ja näitä uhkauksin ei vaimenna mikään vastavaikutus, sillä ne kohdistuvat alaan, jolla rehellisillä kommunisteilla ja roistoilla on samat edut ajettavinaan. Neuvostohallituksen arvostelua kohtelevat he yksimielisesti samalla tavalla, siinä ei ole puhettakaan lempeydestä.

Niinpä julisti äskettäin Yleisvenäläinen vastavallankumouksen ja virkarikosten vastustamiskomissioni:

»Joukko viime aikoina puhjenneita levottomuuksia on todistuksena siitä, etteivät Krassnowin laakerit suo lepoa sosialistivallakumouksellisten vasemmistolle eikä vasemmistomenshevikeille.

»Heidän koko toimintansa päämääränä on yksinomaan meidän sotaväkemme hajottaminen (Brjansk, Samara, Smolensk), teollisuutemme järkyttäminen (Pietari, Tula), meidän kuljetus- ja ravitsemislaitoksemme horjuttaminen (rautatieläislakot).

»Yleisvenäläinen erikoiskomissioni selittää täten, ettei se tee mitään eroa Krassnowin joukkojen valkokaartien eikä vasemmistomenshevikien tai sosialisti-vallankumouksellisten vasemmiston valkokaartien välillä.

»Erikoiskomissionin rankaiseva käsi kohtelee yhtä lujasti kumpaistakin.

»Meidän vangitsemamme vasemmisto-sosialisti-vallankumoukselliset ja menshevikit pidetään pantteina, joiden kohtalo riippuu noiden molempien puolueiden käyttäytymisestä.

»Yleisvenäläisen erikoiskomissionin puheenjohtaja

»F. Dzershinski.

(Lainattu Yleisvenäläisen toimeenpanevan Keskuskomitean »Isvestijasta», N:o 59, maaliskuun 1. päivänä 1919.)»

Siis senvuoksi, että sotajoukossa huomataan hajoamisen oireita, että teollisuustyöläisten ja rautatieläisten keskuudessa tyytymättömyys kasvaa, vangitaan bolshevikkeja vastustavien sosialistien johtoainekset, jotta heidät työväestön osoittaessa pienimpiäkään vastahakoisuuden merkkejä ilman muuta ammuttaisiin.

Työväestön tyytymättömyyden kukistaminen — se on se ylevä tarkoitus, jonka nyt pitäisi Venäjällä pyhittää joukkomurhat. Se ei kykene muuttamaan taloudellista epäonnistumista menestykseksi.

Sen seurauksena voi olla vain se, etteivät joukot Venäjällä suhtaudu bolshevismin kukistumiseen samalla tavalla kuin koko sosialistinen työväki Parisin Kommuunin kukistumiseen, vaan sillä tavalla kuin koko Ranska Robespierren kukistumiseen thermidorin 9. päivänä 1794: pitäen sitä vapautuksena raskaan painostuksen alta eikä tuntien tappion tuottamaa kiukkuista tuskaa.

 

g) Neuvostotasavallan toiveet

Leninin hallitusta uhkaa thermidorin 9. päivä. Toki voi toisinkin käydä. Historia ei kertaudu. Hallitus, joka asettaa itsellensä päämäärän, joka olevissa oloissa on mahdoton toteuttaa, voi kärsiä haaksirikon kahdella eri tavalla: se syöstään vallasta, jos se pitää jyrkästi kiinni ohjelmastaan. Se voi säilyttää valtansa, jos se olojen mukaan muuttaa ohjelmaansa ja lopuksi luopuu siitä. Asian kohtalo on kummassakin tapauksessa sama, epäonnistuminen. Mutta osaaottaneiden henkilöiden kohtalo on aivan erilainen, jos he säilyttävät valtiovallan käsissään tai jos heidät vallasta syöstyinä suuruuksina jätetään voimattomina heidän vihollistensa raivolle alttiiksi.

Robespierre kukistui thermidorin 9. päivänä. Mutta eivät kaikki jakobiinit jakaneet hänen kohtaloaan. Viisaasti sopeutumalla oleviin oloihin nousivat monet heistä vielä korkealle. Napoleon itse oli kuulunut hirmuhallituksen miehiin, oli ollut Robespierre-veljesten ystävä. Heidän sisarensa Marie sanoo myöhemmin:

»Bonaparte oli tasavaltalainen; voinpa sanoa, että hän oli Vuoripuolueen kannalla . . . Hänen ihailunsa vanhempaa veljeäni, hänen ystävyytensä nuorempaa veljeäni ja ehkäpä myöskin onnettomuuteni herättämä sääli minua kohtaan hankki minulle konsulaatin aikana 3,600 frangin eläkkeen.»

Eivät vain yksityiset ihmiset, vaan kokonaiset puolueetkin voivat muuttua ja tällä tavalla ehjin nahoin pelastua kestämättömästä asemasta, vieläpä säilyttää valtansa ja vaikutuksensakin. Ei ole ollenkaan mahdotonta, ettei kommunistisen kokeilun epäonnistuminen Venäjällä samalla tavalla uudelleen muovaile bolshevismia ja pelasta sitä edelleen hallitsevaksi puolueeksi. Sehän onkin jo astunut tälle tielle. Oikeina reaalipolitikkoina ovat bolshevikit herruutensa aikana kehittäneet hyvin korkealle taitonsa sopeutua oleviin oloihin.

Aluksi he periaatteessa jyrkästi puolustivat yleisellä, yhtäläisellä äänioikeudella valittavaa kansalliskokousta, mutta ajoivat sen matkoihinsa heti, kun se oli heidän tiellään. He olivat kuolemanrangaistuksen periaatteellisia vastustajia ja ovat pystyttäneet verisen vallan. He olivat luovuttuaan kansanvallasta valtiossa tulisia demokratian puoltajia työväen keskuudessa. Nyt syrjäyttävät he sen yhä enemmän persoonadiktatuurinsa tieltä. He lakkauttivat urakkatyöjärjestelmän ja panivat sen uudelleen käytäntöön. Hallituksensa alussa julistivat he tehtävänään olevan vanhan valtion virkavaltaisen hallituskoneiston särkemisen. He ovat sen sijalle asettaneet uuden. He pääsivät valtaan sen kautta, että kuri sotaväessä höltyi ja itse armeija lopuksi hajosi. He ovat luoneet uuden ankaran kurin alaisen massa-armeijan. He tahtoivat tasoittaa luokat ja ovat synnyttäneet uusia luokkaeroavaisuuksia, muodostaneet uuden palkkatyöväen alapuolella olevan luokan, kohottaneet palkkatyöväen etuoikeutetuksi luokaksi ja sallineet sen yläpuolelle syntyä uuden luokan, jolla on suuret tulot ja etuoikeudet. He tahtoivat maaseudulla masentaa maata omistavat talonpojat antamalla poliittiset oikeudet yksinomaan köyhimmille talonpojille. He ovat näille maataomistaville talonpojille jälleen antaneet edustusoikeuden. He aloittivat säälimättömällä pääoman eksproprioimisella ja ovat tänään valmiit luovuttamaan puolet Venäjän maa-aarteista amerikkalaisille kapitalisteille saadakseen heiltä apua ja joka tavalla muutenkin lähestymään ulkomaista pääomaa.

Ranskalainen sotakirjeenvaihtaja Ludovic Naudeau kertoi äskettäin »Le Temps» lehdessä keskustelusta Leninin kanssa, jolloin tämä muiden muassa lausui pääomaa kohtaan ystävällisistä aikeistaan seuraavaa:

»Me tahtoisimme mielellämme esittää, että me tunnustamme ulkomaisten lainojemme korot ja maksamme ne, tosin muiden maksuvälineiden puutteessa luovuttamalla vehnää, paloöljyä ja kaikellaisia raaka-aineita, joita meillä varmaan tulee olemaan liiaksikin, niin pian kuin työ Venäjällä voi alkaa täydessä laajuudessa. Me olemme myöskin taipuvaisia sopimusten perusteella, jotka kuitenkin ovat ensiksi diplomaattisesti määriteltävät, myöntämään entente-valtojen alamaisille konsessioneja metsien ja vuorikaivosten käyttämiseen, luonnollisesti sillä edellytyksellä, että Venäjän neuvostotasavallan oleelliset hallitusperusteet tunnustetaan. Me tiedämme, että englantilaiset, japanilaiset ja amerikkalaiset kapitalistit innokkaasti haluavat sellaisia toimilupia...»

Haastattelut eivät ole asiapapereita, joista voi tehdä valan. Mutta joukko muita luotettavia Venäjän olojen tuntijoita varmentaa nämä neuvostotasavallan aikeet, joista edellä oli puhe. Ne osoittavat suurta elämän tosiasian ymmärtämistä, mutta merkitsevät myöskin kommunistisesta ohjelmasta luopumista, jonka toteuttaminen lykätään hyvinkin kauvas, jos vieraille kapitalisteille vuokrataan kappale Venäjää 80 vuodeksi.

Kommunismi Venäjän työväestön pikaisen vapauttamisen suorittajana on tämän mukaan jo epäonnistunut, nyt on vielä kysymys vain siitä, tuleeko Leninin hallitus julistamaan bolshevististen menettelytapojen vararikon verhottuna ja samalla säilyttämään asemansa vai tuleeko joku vastavallankumouksellinen mahti kukistamaan tämän hallituksen ja raa'alla tavalla julistamaan tämän vararikon.

Me antaisimme etusijan edelliselle tielle, sille, että bolshevismi tietoisesti palaa takaisin marxilaisen kehitysteorian pohjalle, siihen käsityskantaan, ettei luonnollisten kehityskausien ylitse voida hypätä. Se olisi kivuttomampi ja kansainväliselle työväestölle tuloksellisempi tie. Mutta ikävätä kyllä, ei maailmanhistorian kulku käy meidän toivomuksiemme teitä.

Bolshevismin perisynti on se, että se syrjäytti demokratian diktatuurihallitusmuodollaan, jossa on järkeä vain yksityisen henkilön tai lujasti koossa pysyvän järjestön rajattomana väkivaltaherruutena.

Diktatuurin laita on sama kuin sodan, ja tämän ottakoot varteen Saksassa ne, jotka nyt venäläisen muodin vaikutuksesta leikittelevät diktatuuriajatuksella, ajattelematta sitä loppuun asti. Kuten sodan voi diktatuurinkin helposti aloittaa, jos on vain valtiovalta siihen käytettävissä, mutta sitä ei voida, niin pian kun se on alkanut, enempää kuin sotaakaan, noin vain lopettaa. Pian on valittavana joko voittaminen tahi surkea sortuminen.

Venäjä tarvitsee kipeästi ulkomaisen pääoman apua. Mutta sitä ei anneta neuvostotasavallalle, jollei se salli kansalliskokousta ja painovapautta. Ei sen vuoksi, että kapitalistit olisivat demokraattisia idealisteja. Tsarismille ovat he aprikoimatta lainanneet monia miljaardeja. Mutta he eivät luota liikeasioissa vallankumoukselliseen hallitukseen, he epäilevät sen pysyväisyyttä, jollei se siedä sanomalehdistön arvostelua ja jollei sillä ilmeisesti ole kansan enemmistö tukenaan.

Tuleeko neuvostohallitus suostumaan painovapauden myöntämiseen ja kansalliskokouksen koolle kutsumiseen ja voiko se sen tehdä?

Osa bolshevikeista väittää, ettei sen tarvitse pelätä kumpaakaan. Miksi se sitten ei myönny tähän? Miksi halveksivat he sitten keinoa, jonka, jos he siitä selviytyisivät, täytyisi suunnattomasti lisätä heidän siveellistä voimaansa ja myöskin luottamusta heihin? Jo aikaisemmin mainitussa Buharinin »Kommunistien ohjelman» esipuheessa sanotaan:

»Ehto, jonka Kautsky ja kumppanit asettavat vallankumoukselle, on se, että sillä kyllä on oikeus sanella porvaristolle oma tahtonsa, mutta että se samalla sitoutuu antamaan porvaristolle mahdollisuuden esittää painovapauden avulla ja perustuslakia säätävässä kokouksessa valituksiaan. Tämä ammattikäräjöitsijän nerokas vaatimus, miehen, joka ei välitä siitä, saako hän oikeutta, vaan ainoastaan siitä, että saa tehdä valituksiaan, voitaisiin, abstraktisesti ottaen, kyllä täyttää vallankumousta silti vahingoittamatta. Mutta vallankumoushan on kansalaissotaa, ja luokat, jotka taistelevat toisiaan vastaan tykeillä ja konekivääreillä, eivät välitä homeerisista puhekamppailuista. Vallankumous ei keskustele vihollistensa kanssa, se musertaa ne, vastavallankumoukselliset tekevät samoin, ja kumpikin kestää keveästi syytöksen, etteivät ole kunnioittaneet Saksan valtiopäivien työjärjestystä» (s. XXIII).

Tämä, vieläpä vastavallankumouksenkin verisinten julmuksien puolustaminen tuntuu sitäkin mieltä kohottavammalta, kun vertaa sitä siihen, mitä tekijä muutamia sivuja aikaisemmin on sanonut vallankumouksesta:

»Sosialistinen vallankumous on pitkä tapahtumasarja, joka alkaa sillä, että kapitalistiluokka syöstään valtaistuimeltaan, mutta päättyy vasta kapitalistisen talouden työyhteiskunnaksi muuttamiseen. Tämä prosessi vaatii jokaisessa maassa ainakin yhden sukupolven ajan ja tämä aika on juuri se työväen diktatuurin kausi, jolloin työväen on toisella kädellänsä yhä uudelleen syöstävä kapitalistiluokka maahan, jolloin ainoastaan sen toinen käsi on vapaa sosialistiseen rakennustyöhön» (s. XVIII).

Vallankumous merkitsee siis kansalaissotaa, sotaa, jossa ei anneta armoa, jossa toinen puoli nujertaa toisen, pysyvästi sitä kuitenkaan lannistamatta, koska tämä miellyttävä prosessi »vaatii ainakin yhden sukupolven ajan».

Tämä hävittävä sotako, jonka konekivääreillä ja kaasupommeilla käytynä täytyy tuhota maata paljoa kauheammin kuin kolmikymmenvuotinen sota teki, joka vähentää väestöä, kohottaa sen raakuuden hurjimmaksi raakalaisuudeksi, tukkee kokonaan tuotannon lähteet, tämäkö se olisi se »korkeamman elämänmuodon saavuttamisen» tie, mitä sosialismi merkitsee!

Tämä »nerokas» yhteiskunnallisen vallankumouksen käsittämistapa ei varmaankaan ole »ammattikäräjöitsijän», mutta kylläkin ammattivallankumoojan, jonka mielestä kapina merkitsee vallankumousta, joka kadottaa elämänsä tehtävän, jos vallankumous tapahtuu demokratian eikä kansalaissodan muodossa.

Yksi seikka kuitenkin on varma: on olemassa vain kaksi mahdollisuutta, joko demokratia tahi kansalaissota. Joka luopuu edellisestä, sen täytyy ryhtyä jälkimäiseen. Diktatuurin välttää hän korkeintaan siellä, missä hän joutuu tekemisiin aivan toivottoman ja tylsän väestön, sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseen kaikkein huonoimman ihmisaineksen kanssa.

Kun meillä on olemassa vain valittavana joko demokratia tai kansalaissota, niin teen minä siitä sen johtopäätöksen, ettei siellä, missä sosialismi demokraattisella pohjalla osoittautuu mahdottomaksi, missä väestön enemmistö sen hylkää, sen aika vielä ylipäätään ole tullut, kun taas bolshevismi on sitä mieltä, että vähemmistön on kaikkialla pakolla tyrkytettävä enemmistölle sosialismia, ja että tämä voi käydä päinsä vain diktatuurin ja kansalaissodan avulla.

Vain se seikka, että bolshevikit tuntevat olevansa vähemmistönä, tekee ymmärrettäväksi sen, että he niin itsepintaisesti hylkäävät demokratian huolimatta vakuutuksistaan, ettei »se tule vallankumousta vahingoittamaan». Jos he uskoisivat enemmistön heitä kannattavan, niin ei heidän tarvitsisi luopua demokratiasta, vaikkapa he pitäisivätkin taistelua tykeillä ja konekivääreillä ainoana vallankumoksellisena taistelutapana. Bolshevismillekin kävisi tämä taistelu helpommaksi samoin kuin Parisin vallankumouksellisille 1793, jos heillä olisi tukenaan vallankumouksellinen kansalliskokous.

Mutta sepä ei juuri tukisikaan heitä. Kun bolshevikit pääsivät hallitukseen oli heidän vaikutuksensa joukkoihin, työläisiin ja sotamiehiin ja suureen osaan talonpoikia suurimmillaan. Eivätkä he kuitenkaan silloinkaan uskaltaneet vedota yleiseen äänioikeuteen. Sen sijaan että olisivat hajoittaneet kansalliskokouksen ja määränneet uudet vaalit, ajoivat he sen tiehensä.

Sen jälkeen on oppositioni bolshevismia vastaan päivä päivältä kasvanut, kuten sen kannattajien lisääntyvä hermostuneisuus vapaata sanomalehdistöä kohtaan, sosialististen arvostelijain poistaminen neuvostoista ja terroriin ryhtyminen osoittaa.

Tällaisessa tilanteessa on diktatuurin lopettaminen ja demokratiaan vähitellen palaaminen tuskin mahdollista. Kaikki tähänastiset siihen suuntaan viittaavat oireet on pian tukahtuneet. Bolshevikit ovat pysyäkseen vallassa valmiit kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin byrokratialle, militarismille ja kapitalismille. Mutta askeleen astuminen demokratiaa kohti näyttää heistä itsemurhalta, ja kuitenkin ainoastaan se tekisi mahdolliseksi kansalaissodan lopettamisen ja Venäjän uudelleen ohjaamisen taloudellisen kohoamisen ja tuloksellisen korkeampaan elämänmuotoon kehittymisen urille.

Ilman demokratiaa Venäjä menee perikatoon, ja sen mukana joutuu myöskin bolshevismi perikatoon. Lopputulos on nähtävissä. Sen ei tarvitse olla juuri thermidorin 9. päivä, mutta minä pelkään, ettei se ole kovin paljon toisenlainenkaan.

 

h) Maailman vallankumouksen toiveet

Bolshevikit itsekään eivät osoita suurta luottamusta lopulliseen voittoonsa. Kuitenkin yhteen pelastusankkuriin he asettavat vielä kaiken toivonsa. Jos Venäjä lakkaa olemasta vallankumouksen valittu kansa, silloin täytyy maailmanvallankumouksesta tulla se messias, joka vapahtaa Venäjän kansan.

Mutta mitä on maailmanvallankumous? Sen voi käsittää kahdella tavalla, ensiksikin ymmärtää sillä sellaista sosialistisen aatteen kasvamista maailmassa, sen kanssa rinnan tapahtuvaa köyhälistön voimistumista ja luokkataistelun kasvavaa kärjistymistä, että sosialismista tulee maailmaaliikuttava mahti, joka yhä enemmän määrää kaikkien valtioiden elämää. Mutta sillä voi myöskin ymmärtää maailman vallankumouksellistumista bolshevismin mielessä, köyhälistön suorittamaa poliittisen vallan valtausta kaikissa suurvalloissa ja lähimpänä aikana — muutenhan ei tämä vallankumous enää voi pelastaa Venäjän neuvostotasavaltaa —, joka puolella tapahtuvaa neuvostotasavaltain perustamista, poliittisten oikeuksien riistämistä kaikilta ei-kommunistisilta aineksilta, kommunistisen puolueen diktatuuria ja sillä keinoin kansalaissotain virittämistä koko maailmassa ihmisijäksi.

Uuttera aatteenlevitystyö on käynnissä, jotta tuollainen tulos saataisiin aikaan. Sen ei onnistu tehdä maailmanvallankumousta bolshevistisessa mielessä. Mutta se voisi, jos sen onnistuisi saada todellista vaikutusvaltaa Länsi-Europassa, saattaa toisin käsitetyn maailmanvallankumouksen vakavaan vaaraan.

Sillä venäläiseen tapaan käsitetyn maailmanvallankumouksen saarnaajain päätehtävä on köyhälistön jäsenten keskenäisen veljestaistelun virittäminen.

Ollen alusta alkaen puoluehajaannuksen lapsi, joka on päässyt valtaan taistelemalla maansa toisia sosialistisia puolueita vastaan, koettaa bolshevismi pysyä Venäjällä pystyssä kansalaissodalla, jonka se tekee veljessodaksi. Ja viimeisenä keinona vallassa pysyäkseen se pyrkii lisäksi hajoittamaan kaikki muutkin sosialistiset puolueet — mikäli ei niissä ole jo bolshevistinen enemmistö. Tämä on »kolmannen internationalen» tarkoitus. Sillä tavoin koettaa se saada maailmanvallankumouksen syntymään.

Eikä tuo pyrkimys johdu oikusta eikä pahuudesta, vaan bolshevismin omasta olemuksesta, joka ei voi sopeutua niihin »korkeampiin elämänmuotoihin», jotka on jo »työllä kehitetty» Länsi-Europassa.

Länsi-Europassa ei demokratia ole enää eilispäivän lapsi, kuten Venäjällä. Se on valloitettu useissa vallankumouksissa, vuosisatoja kestäneiden taisteluiden tuloksena, se on siirtynyt kansanjoukkojen lihaan ja vereen. Siellä on vallan mahdotonta tehdä kokonaisia suurempia yhteiskuntaluokkia poliittisesti oikeudettomiksi. Ranskassa merkitsee talonpoika mahtia, jota ei saa halveksia. Ranskan ja vielä enemmän Englannin porvaristo taasen on taisteluun tottunut luokka. Venäjän köyhälistö on tosin heikompi kuin Länsi-Europan, mutta vielä paljoa heikompi on Venäjän valtakunnassa porvaristo. Venäjällä, kuten ylipäänsä maissa, joissa on valtaa pitänyt voimakas sotilasyksinvalta, on porvaristo kasvanut toiselta puolen arkana pelkäämään valtiovaltaa, toiselta puolen sokeasti luottamaan sen suojelukseen. Siitäpä sikäläisen porvarillisen vapaamielisyyden raukkamaisuus. Valtiovallan luhistuminen, sotaväen muodostaman suojamuurin pettäminen, valtiovallan siirtyminen köyhälistön käsiin säikähdytti niin Venäjän porvaristoa, joka ei ollut koskaan tottunut itse käymään tarmokasta poliittista taistelua, että se lysähti täydellisesti kokoon ja jätti taistelukentän taistelutta vastustajalleen.

Länsi-Europassa ovat alemmat luokat vuosisatoja kestäneissä luokkataisteluissa kasvattaneet sekä itseänsä, että myöskin ylempiä luokkia. Nämä ovat oppineet pitämään arvossa köyhälistöä, mutta niistä on tullut myöskin mestareita torjumaan sen ryntäys ajoissa tehdyillä myönnytyksillä ja siten välttämään romahduksia. Mutta anglosaksilaisissa maissa on porvaristonkin ollut muinaisista ajoista saakka suoriuduttava ilman voimakasta seisovaa sotajoukkoa, se on oppinut sekä valtiovaltaan että köyhälistöön nähden luottamaan vain omaan voimaansa, eikä se anna uhkaavain vääräin helposti itseään säikyttää.

Ja nämä maat ovat voittaneet sodan. Se ei ole pirstonut eikä hajoittanut niiden sotajoukkoja, kuten se on tehnyt keskusvaltojen ja Venäjän armeijoille. Itä-Euroopassa kehittyi, armeijan ollessa hajaannustilassa, sotilaista kumousainesta. Tämä väkivaltainen voima, joka voi jouduttaa vallankumousta, mutta tosin myöskin vaikuttaa, että heikot vallankumoukselliset tekijät tulevat ennen aikojaan valtaan ja joutuvat ratkaisemaan tehtäviä, joita ne eivät vielä pysty ratkaisemaan — se puuttuu voittajamaissa. Niissä kykenee sosialismi valloittamaan valtiovallan vasta silloin, jos se on kyllin voimakas päästäkseen demokratian puitteissa voitolle toisista puolueista, siellä ei sillä ole pienintäkään syytä juhlallisesti luopua demokratiasta, siellä ei voida juuri korkeimmalle kehittyneitä työväen kerroksia taivuttaa asettamaan demokratian sijalle diktatuuri, joka todellisuudessa aina lopulta muuttuu henkilökohtaiseksi diktatuuriksi.

Tosin on nykyään Ranskassa sosialistien keskuudessa myötätunto bolshevikkeja kohtaan sangen voimakas. Mutta se johtuu vain sangen oikeutetusta vastarinnasta sen oman kapitalistisen hallituksen yrityksiä vastaan, jotka tarkoittavat vieraan maan sosialistisen hallituksen väkivaltaista kukistamista. Monet uskovat myöskin, että Venäjälle muka soveltuisivat bolshevistiset menetelmät. Mutta hekään eivät ajattele toteuttaa samoja menettelytapoja Ranskassa. Kuitenkaan eivät siellä ole vielä täydellisesti hävinneet »äkkirytäkän» blanquistiset ja antiparlamenttarismin proudhonilaiset traditsionit; nämä kummatkin toisilleen vihamieliset ainekset ovat syndikalismissa kummallisesti sekaantuneina päässeet uudelleen elämään. Ne saattavat tarjota bolshevismille maaperää.

Mutta ei ole mahdollista, että se saa valtoihinsa Ranskan koko työväestön, puhumattakaan Englannin ja Amerikan työväestä. Sen voimistuminen noissa maissa saisi vain proletariaatin hajaantumaan juuri aikana, jolloin sen on taisteltava suuria, ratkaisevia taisteluita, jolloin se voi pysyä pystyssä vain, jos se pääsee mitä täydellisimpään yksimielisyyteen ja yhtenäisyyteen. Bolshevistinen aatteen levitystyö maailmanvallankumouksen hyväksi ei siis voi, kuten sanottu, edistää todella valmistuvaa maailmanvallankumousta. Se voi vain saattaa sen vaaraan.

Kommunismi saattaa jo hajoittavilla pyrkimyksillään vaaraan Saksan vallankumouksen. Saksan sosialidemokratia oli ennen sotaa maailman voimakkain sosialistinen puolue. Ollen lujan yksimielinen yhtenäisen yhteiskuntakatsomuksen pohjalla, oli se saavuttamaisillaan taakseen väestön enemmistön, niin pian kuin sen olisi onnistunut voittaa puolelleen katolisetkin työläiset jotka seurasivat Saksan katolisen »keskustan» lippua. Kun se olisi saavuttanut enemmistön, niin olisi taistelusta demokratian puolesta, erityisesti Preussin äänioikeustaistelusta, muodostunut samalla taistelu valtiollisesta vallasta. Kun tämä olisi valloitettu, olisi se heti kantanut mitä loistavimpia hedelmiä, koska Saksan kapitalismi oli kehittänyt ja koonnut sellaiset rikkaudet, että ne olisivat tehneet mahdolliseksi nopeasti melkoisesti parantaa suurten kansanjoukkojen asemaa.

Maailmansota on tyystin hävittänyt nämä rikkaudet. Rauha tapaa Saksan mitä epätoivoisimmassa tilanteessa, joka tekee mahdottomaksi hankkia suurille joukoille heti hyvinvointia, olkoon vallitsevana mikä tuotantotapa tahansa. Mutta sama maailmansota on armeijan luhistumisen ja hajaantumisen kautta myöskin vaikuttanut, että sosialidemokratia joutui remmiin, ei oman vahvistumisen, vaan vastustajansa romahduksen johdosta ajankohtana, jolloin se itse oli tuntuvasti heikentynyt sodan aiheuttaman hajaannuksen vuoksi.

Jos sosialidemokratia mieli pysyä hallitsevana puolueena, silloin oli sen uudelleenyhdistyminen pakottava välttämättömyys. Olisi saattanut odottaa, että tämä silloisen hetken vaatimus olisi sitä pikemmin toteutunut, koska se aihe, joka oli hajaannuksen synnyttänyt, suhtautuminen sotaan, oli hävinnyt tämän mukana.

Mutta valitettavasti oli neuvostotasavallan syntymisen keralla tunkeutunut uusi erottava kiila Saksan sosialistisiin riveihin bolshevistisen opinjulistuksen johdosta, joka vaati puoluettamme hylkäämään vanhan perusvaatimuksensa demokratian toteuttamisesta ja panemaan valtiomuotona voimaan työväenneuvostojen diktatuurin. Kaunistellakseen sitä, että siten heitettiin menemään puolueemme olemukseen erottamattomasti kuuluva vaatimus, lakkasivat bolshevikit nimittämästä itseään sosialidemokraateiksi. He ottivat itselleen kommunistien nimen, siten muka palatakseen oikeaan, kommunistisessa manifestissa ilmenevään marxilaisuuteen. He unohtivat, että Marx ja Engels, jotka 1847 sepittivät kommunistisen manifestin, julkaisivat muutamia kuukausia myöhemmin »Neue Rheinische Zeitung»-lehteä »demokratian äänenkannattajana». Niin vähän olivat demokratia ja kommunismi heidän silmissään vastakohtia.

Diktatuurin ja demokratian vastakohta on Saksassa niiden kahden sosialistisen puolueen lisäksi, jotka vallankumouksen puhjetessa olivat Saksassa olemassa, luonut vielä kolmannen kommunistisen puolueen; tuo vastakohta on saattanut kummankin sosialistisen puolueen politiikkaan sisäistä hajaannusta ja epävarmuutta, saanut riippumattomien keskuudessa synnytetyksi voimakkaita bolshevistisia taipumuksia ja herättänyt eräässä osassa oikeistososialisteja näitä taipumuksia vastaan vastavaikutuksen, joka puolestaan on ampunut yli maalin ja saattanut nämä nojautumaan porvarillisiin puolueisiin, joiden kanssa jo »linnarauhaan» perustuva sotapolitiikka oli saattanut oikeistososialismin määrättyyn yhteistoimintaan. Marraskuun 9. päivän vallankumous katkaisi tämän yhteistoiminnan porvariston kera ja pani sen tilalle yhteistyöskentelyn riippumattomien kanssa. Mutta se oli valitettavasti vain ohimenevä ilmiö.

Yhtä vähän kuin Länsi-Europassa voi Saksassakaan diktatuurin tunnussana saada aikaan todellista, pysyvää, koko valtakuntaa käsittävää, luovasti vaikuttavaa diktatuuria. Siihen on väestö jo liian pitkälle edistynyt. Yksityisten köyhälistön kerrosten kaikki yritykset päästä diktatuuriin voivat saavuttaa vain ohimenevää, paikallista menestystä, mutta päättyvät ne samaan yleiseen tulokseen: valtakunnan poliittisen ja taloudellisen hajaannuksen lisääntymiseen ja vastavallankumoukselliseen sotilasdiktatuuriin yllyttänen kasvamiseen.

Mutta tämäkään ei vuorostaan voi päästä pysyväisestä ja yleisesti valtaan. Vastoin työläisten tahtoa ei Saksassa voi enää pysyväisesti hallita. Nosken kaartien tarpeeton väkivallan käyttö Berlinissä, hirvittävä raivoaminen Münchenissä eivät todista hallituksen diktaattorimaista valtaa, vaan sen voimattomuutta niihin henkiin nähden, jotka se on kutsunut esiin, mutta joilla kuitenkin puolestaan tosin on voima rankaisematta suorittaa julmia kostontöitä, vaan ei voimaa itse johtaa valtiota.

Vasemmiston ja oikeiston taholta lähtevä pyrkimys diktatuuriin ei saata johtaa todelliseen diktatuuriin, vaan johtaa se anarkiaan ja täydelliseen rappioon, joka sinä »korkeampana elämänmuotona», joka muka tätä tietä »kehitetään», lupaakin saattaa meidät kannibalismin, ihmissyöjäisyyden asteelle, kun koko tuotanto pysähtyy, kaikki elintarpeet ovat kulutetut.

Ja ennenkuin niin pitkälle on tultu, saattavat kaikki yritykset panna voimaan diktatuuri ainoana tuloksena saada aikaan vain sen, että kasvaa raakuus ja häikäilemättömyys, jota poliittisten ja taloudellisten taistelujen käynnissä käytetään, lisääntyvät sen uhrit ja käy yhä mahdottomammaksi kaikki positiivinen luova työ. Tämä pitää paikkansa yhtä hyvin Nosken verisestä hallitusjärjestelmästä kuin neuvostodiktatuurista.

Tällä hetkellä saarnataan Saksassa sellaisen diktatuurin puolesta, jonka muka tulee kestää vain vähän aikaa ja vaikuttaa turvautumatta väkivaltaan. Tuo on pahin kaikista harhakuvitelmista. Maassa, missä kaikki luokat ovat jo heränneet vilkkaaseen poliittiseen elämään, ei yksikään puolue, joka tahtoo harjoittaa diktatuuria, saata tulla toimeen ilman väkivaltaa. Miten rauhalliset sen tarkoitusperät olkootkin, millainen olkoonkin sen tahto diktatuurin avulla saavuttaa vain tarpeellinen voima positiiviseen työhön, pian on, sen jälkeen kuin se on ryhtynyt toteuttamaan, hallitusjärjestelmäänsä, sen diktaattorinomaisesta menettelystä jäljellä pelkkä väkivalta.

Ainoan tien, jolla saatetaan välttää väkivaltaa ja päästä rauhalliseen, positiiviseen työhön, tarjoaa demokratia, jolle tällä hetkellä tekee väkivaltaa teoreettisesti Saksan sosialistien vasen ja käytännössä oikea sivusta. Kansalliskokous yksistään ei vielä merkitse demokratiaa. Mutta toiselta puolen ei demokratia ole mahdollinen ilman yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittua kansaneduskuntaa.

Ainoata laitosta, joka nyt vielä jossakin määrin kykenee pitämään valtakuntaa koossa, eivät muodosta työläisneuvostot, ei diktaattorihallitus, vaan ainoastaan kaikkia valtakunnan osia edustava kansalliskokous.

Totta kyllä, nykyisen perustuslakiasäätävän kokouksen tarjoama näky ei ole juuri ilahduttava, mutta kuka sitten on valinnut enemmistön sinne? Juuri työtätekevä kansahan sen on tehnyt, sama jonka on valittava työläisneuvostot, sittenkuin neuvostojärjestelmä muodostetaan. Riippumattoman sosialidemokratian äänet Kansalliskokouksen vaaleissa eivät tee kymmenettä osaa kaikista äänistä. Työtä tekevät luokat ovat yhdeksänkymmenesosaa kansasta.

Työläisneuvostot eroavat oleellisesti kansalliskokouksesta vain niin kauan, kuin ne käsittävät yksinomaan suurteollisuuden palkkatyöväkeä. Sellaisena voi niistä tulla politiikan kehitystä kiihdyttävä voima ja ovat ne silloin tarpeellisia yhteiskunnallistuttamistyössä. Mutta yksinomaan sellaisinaan eivät ne kykene korvaamaan kansalliskokousta. Kuta enemmän neuvostojärjestelmää laajennetaan käsittämään muitakin aloja kuin suurteollisuutta, sitä lähemmin täytyy sen olemukseltaan muistuttaa kansalliskokousta. Kuitenkaan ei siinä enemmistöllä tule olemaan sitä arvovaltaa, minkä kansalliskokouksen enemmistö saa sen kautta, että se koko maailman silmissä edustaa kansan enemmistöä.

Aivan täydellisesti harhaanjohtava on väite, joka taaskin komeilee niissä teeseissä, väitelauseissa, jotka äskeinen »kolmannen» internationalen kongressi Moskovassa hyväksyi, että nim. parlamenttarismi ja demokratia olisivat muka olemukseltaan »porvarillisia» laitoksia. Ne ovat muotoja, joiden sisältö saattaa olla mitä erilaisin, riippuen aina kansan kehitystasosta ja luokkaryhmityksestä. Jos parlamentissa porvarilliset puolueet ovat ylivoimaisia, niin silloin on »parlamenttarismi» porvarillista. Ja jos nämä puolueet ovat kelvottomia, niin on silloin heidän parlamenttarisminsakin kelvotonta. Mutta pakostakin kaikki se muuttuu perinpohjin, niin pian kuin parlamenttiin tulee sosialistinen enemmistö.

Nyt sanotaan, että sellainen enemmistö ei ole mahdollinen, ei vaikkapa äänioikeus olisikin mitä laajin ja täysin salainen, koska kapitalistit hallitsevat sanomalehdistöä ja ostavat työläiset puolelleen. Mutta jos he kykenevät täten ostamaan työläiset vielä sellaisen vallankumouksen kuin nykyisen jälkeenkin, niin täytyisi kai heidän aivan yhtä hyvin kyetä vaikuttamaan myöskin työläisneuvostojen valitsijoihin.

Se väite, että vaikka äänioikeus olisikin mitä laajin ja salainen ja palkkatyöläiset olisivat kansanenemmistönä, sosialistien sittenkin olisi mahdoton saavuttaa parlamentissa enemmistöä kapitalistisen rahavallan vaikutuksen vuoksi työväenluokkaan, merkitsee sitä, että selitetään tämä luihuksi ja araksi lukutaidottomaksi joukkioksi, se merkitsee työväen asian vararikkojulistusta. Jos proletariaatti olisi laadultaan niin surkean huonoa, niin eivät mitkään laitokset, olisivatpa ne sitten vaikka kuinka hienosti sommiteltuja, voisi taata sille voittoa vastoin sen siveellistä ja älyllistä kykenemättömyyttä.

Jos nykyisellä Saksan kansalliskokouksella on porvarillinen leima, niin ei siihen vähimpänä syynä ole bolshevistinen propaganda. Sehän kylvi etukäteen laajoihin työväenpiireihin, myös riippumattomien keskuuteen, epäluottamusta kansalliskokousta kohtaan ja vähensi heidän intoaan vaalitaistelussa. Ja toiselta puolen vaikutti se luotaantyöntävästi työläispiireihin, erittäinkin katolilaisiin, jotka olivat tempautumaisillaan irti porvariston talutusnuorasta, ja saattoi nämä jälleen porvariston johdettaviksi.

On varmaa, että nykyisen kansalliskokouksen aikana Saksa ei tule terveeksi. Mutta parantumista ei edistetä, vaan hidastutetaan, jos taistelusta nykyistä kokousta vastaan tehdään taistelu demokratiaa, yleistä äänioikeutta ja kansalliskokouslaitosta vastaan yleensä. Sen kautta estetään taistelua keskittymästä siihen ainoaan kohtaan, josta käsin parannus voi saada alkunsa: sellaisen kansalliskokouksen valitsemiseen, minkä enemmistönä olisivat työväen edustajat, jotka ovat halukkaita tarmokkaasti, ja mikäli mahdollista heti, käymään käsiksi yhteiskunnallistuttamistyöhön ja empimättä panemaan Saksassa toimeen kansanvaltaistuttamisen, joka vasta on alulla, ja näin erikoisesti juuri hallitukseen nähden.

Jokaisen valtion peräsimeen tarttuvan sosialistisen hallituksen ohjelman pitäisi olla juuri tämä, eikä diktatuuri. Sitä puoltamaan voittaisi se katoliset työläisjoukot, vieläpä laajat porvarilliset piirit, jotka näkisivät sellaisessa ohjelmassa keinon pelastaa tasavalta sisällisen sodan jaloista, johon sitä pyrkivät viemään toisiaan vastaan taistelevat diktatuuripyrkimykset.

Kun kommunistit väittävät, että demokratia muka merkitsee porvarilliselle ylivallalle sopivia menettelytapoja, niin on heille huomautettava, että demokratian vastakohta, diktatuuri ei johda taasen muuhun kuin esiporvarillisen, barbarisen nyrkkivallan menettelytapoihin. Demokratia yleisine, yhtäläisine äänioikeuksineen ei ole luonteenomaista porvariston herruudelle. Porvarillisten vallankumousten aikoina Ranskassa, Englannissa, Belgiassa j. n. e., ei säädetty yhtäläistä äänioikeutta, vaan sensukseen (veronmaksuun) perustuva. Vasta pitkien, raskaiden taistelujen kautta on työväki valloittanut itselleen yleisen, yhtäläisen äänioikeuden. Se on aivan yleisesti tunnettu tosiseikka, jonka kommunistit ja kaikki heidän ystävänsä kuitenkin näyttävät täydellisesti unohtaneen. Demokratia ja yleinen yhtäläinen äänioikeus ovat menettelytapoja, jotka muuttavat luokkataistelun nyrkkitappelusta päiden väliseksi otteluksi. Tällöin voi määrätty luokka selvitä voittajana vain siinä tapauksessa, että se älyllisesti ja siveellisesti on vastustajaansa voimakkaampi. Vain demokratian tiellä voidaan kehittää ne korkeammat elämänmuodot, mitkä kultturi-ihminen näkee sosialismissa. Diktatuurin tuloksena on vain se sosialismin laji, jota on nimitetty aasialaiseksi, tosin väärin, sillä Aasia on synnyttänyt Konfutsen ja Buddhan. Mieluummin voitaisiin sitä nimittää tatarilaiseksi sosialismiksi.

Maailmansodan kauheat seuraukset ovat tietysti pääsyynä siihen, että Saksan työväenluokka on voitostaan korjannut niin vähän hedelmiä ja että se ei ole kyennyt tarpeeksi laajassa mittakaavassa muodostamaan demokratiasta vapauttamisensa välikappaletta. Mutta suureksi osaksi on se myös laskettava kommunistien hajoittavan ja repivän toiminnan tilille ja siitä johtuvaksi, että he ovat pirstoneet köyhälistön voimat hyödyttömissä seikkailuissa.

Paljoa paremmat toiveet näyttää demokratialla olevan Länsi-Europassa ja Amerikassa. Nämä maat, eritoten anglosaksilaiset, ovat selviytyneet maailmansodasta taloudellisesti vähemmän heikontuneina. Jokaisen askeleen eteenpäin, pienenkin vallananastuksen täytyy siellä heti merkitä köyhälistön elinehtojen parantumista, edistää pääsemistä »korkeampiin elämänmuotoihin».

Samalla kuitenkin täytyy köyhälistön taistelun porvarillista maailmaa vastaan pukeutua siellä kiihkeämpiin, voimakkaampiin muotoihin, kuin mitä ne ennen sotaa olivat. Isänmaallisen intoilun aika, jonka sota ja sitten voitto aiheuttivat, kulkee nopeasti loppuaan kohti. Jo nyt on käänne alkanut, sen kulku tulee vastustamattoman nopeaksi, kun rauhanaikaiset olot palautuvat. Sillä mitä voitetulta vaadittaneenkaan, ei se voi tuntuvasti lieventää voittajakansan suorittamia uhrauksia ja kaikkialla kääntyy päähuomio jälleen ulkopolitiikasta sisäisiin kysymyksiin.

Proletariaatin vastustustoiminta pukeutuu silloin sitäkin voimakkaampiin muotoihin, kun sen tietoisuus omasta voimastaan on kaikkialla äärettömästi kasvanut. Saksan ja vielä enemmän Venäjän vallankumoukset ovat tässä suhteessa vaikuttaneet suuressa määrin sytyttävästi.

Miten hyvänsä arvostellaankaan bolshevistisia toimintatapoja, niin kaikissa maissa se tosiseikka, että työväenhallitus on kyennyt suuressa valtakunnassa tarttumaan valtion peräsimeen sekä myöskin pysymään siinä jo tähän saakka melkein kaksi vuotta, kohottaa äärettömästi työväen voimantunnetta. Sen kautta ovat bolshevikit tehneet suuren palveluksen maailmanvallankumoukselle, paljoa suuremman kuin lähettämällä salaisia lähettejään, jotka ovat enemmän tuottaneet turmiota työväen asialle, kuin nostaneet vallankumouksellista henkeä.

Koko maailman köyhälistö on alkanut liikehtiä ja sen aiheuttama kansainvälinen paine on tarpeeksi voimakas vaikuttamaan sen, että jokainen taloudellinen edistysaskel otetaan tästä lähtien sosialistiseen, eikä kapitalistiseen suuntaan.

Siten tulee maailmansota ajanjaksona vahvasti merkitsemään kapitalistisen kehityksen loppua, sosialistisen alkua. Tällöin emme yhdellä harppauksella siirry kapitalistisesta maailmasta sosialistiseen. Sosialismi ei ole mikään koneisto, joka rakennetaan edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaan ja käyntiin pantuna jatkaa samaa, tasaista toimintaansa. Ei, vaan sosialismi merkitsee jatkuvaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta, joka noudattaa omia määrättyjä lakejaan, kuten kaikki yhteiskunnallinen toiminta. Mutta näiden lakien rajoissa voi se pukeutua mitä moninaisimpiin muotoihin ja saattaa sen kehitys muodostua sellaiseksi, että lopputuloksia vielä nykyisin on mahdoton aavistaa.

Emme millään tavoin saa vielä nytkään »ryhtyä kansanpäätöksen kautta toteuttamaan määrättyjä, valmiita unelmia». Nykyiset tapahtumat merkitsevät niiden »alkuaineiden vapautumista», joiden on pantava alulle sosialistinen kehitys. Jos sitä tahdotaan kutsua maailmanvallankumoukseksi, koska se tapahtuu kautta maailman, niin silloin olemme maailmanvallankumouksen kynnyksellä. Mutta siihen ei päästä diktatuurin tietä, sitä eivät suorita kanuunat ja kiväärit, sitä ei täydennä poliittisten ja yhteiskunnallisten vastustajain tuhoaminen, vaan sen saavutamme demokratian ja ihmisyyden kautta. Vain siten voimme päästä noihin korkeampiin elämänmuotoihin, joiden luominen on palkkatyöväen historiallinen tehtävä.