Julkaistu: 1926
Lähde: »Kulutusosuustoiminnallinen tuotanto. Sen tarkoitusperät ja mahdollisuudet». Kulutusosuuskuntien keskusliitto, K. K:n kirjapaino, Helsinki 1926
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tämä lyhyt tutkielma on nähnyt päivänvalon sen johdosta, että Kulutusosuuskuntien Keskusliiton hallintoneuvosto antoi syksyllä 1925 allekirjoittaneen tehtäväksi kesällä 1926 pidettävää K. K:n edustajakokousta varten selvittää osuuskaupallisen tuotannon kysymyksiä. Tämän kirjan tarkoituksena on käsitellä kulutusosuustoiminnallisen tuotannon periaatteellisia kysymyksiä. Toimeksiannon luonteesta johtuu, että esityksessä on pääpaino pantu meikäläisen käytännön kannalta mielenkiintoisimpiin seikkoihin, esim. työsuhteiden järjestelyn osuuskaupalliselle tuotannolle aiheuttamiin vaikeuksiin. Tästä ei luonnollisesti kirjan jäsennys ole voinut olla kärsimättä. Kun kirja on muutenkin täytynyt panna kokoon lyhyessä ajassa ylimääräisenä työnä, ei ajan puute ole voinut olla jättämättä jälkiä esityksen sekä asialliseen että tyylilliseen puoleen.
Maisteri K. N. Rauhala on hyväntahtoisesti lukenut oikaisuvedoksessa kirjan tekstin, tehden siihen useita arvokkaita huomautuksia, joista hänelle lausun kiitokseni.
Samanaikaisesti kuin tämä periaatteellinen selvitys ilmestyy Suomen edistysmielisen osuuskauppaliikkeen oman tuotannon käytännöllisiä kysymyksiä käsittelevä tutkielma »Osuuskaupallisen tuotannon järjestäminen».
Helsingissä huhtikuulla 1926.
J. W. Keto
Kun jonkun maan osuuskauppaliike on kasvanut niin voimakkaaksi, että sen keskuudessa esiintyy ei vain paikallista omaa tuotantoa, vaan myös huomattavassa määrässä keskusjärjestöjen tuotantoa, on syytä ryhtyä sen jäsenistölle ja toimihenkilöille selvittelemään, mihinkä osuuskaupallisella tuotannolla pyritään, minkälaisia mahdollisuuksia siihen on olemassa ja mitenkä se on käytännössä järjestettävä.
Kun tällä hetkellä kysymys osuuskauppain oman tuotannon entistä ripeämmästä ja suunnitelmanmukaisemmasta kehittämisestä on päiväjärjestyksessä, on meilläkin tarpeen jonkun verran selvittää osuuskaupallisen tuotannon kansantaloudellista ja yhteiskunnallista luonnetta: sen tarkoitusperiä, sen saavutusmahdollisuuksia ja rajoja sekä sen suhdetta muihin (joko olemassaoleviin tai tavoiteltuihin) talousjärjestelmiin, samoinkuin niitä yleisluontoisia esteitä, jotka sen kehitystä ehkäisevät. Tuollainen selvittely on omansa osoittamaan osuuskauppaliikkeessä mukanaolevillekin, mutta ennenkaikkea vielä sen ulkopuolella oleville, että osuuskaupallisten järjestöjen asteettaisella omaan tuotantoon siirtymisellä on ei vain suuri merkitys kuluttajain yksityistaloudelle, vaan että sillä on myös suuriarvoisia kansantaloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Osuuskauppain oman tuotannon tunnusmerkkinä on, kuten tunnettua, tuotannon harjoittaminen järjestyneiden kuluttajain lukuun, heidän valvontansa alaisena ja heidän kulutustaan varten. Sen tarkoituksena on ensikädessä hankkia järjestyneille kuluttajille halvempia ja parempia tarvikkeita, kuin mitä yksityisyrittäjät valmistavat. Teoreettisesti katsoenhan on tähän mahdollisuus. Kun järjestyneet kuluttajat itse alkavat omaan lukuunsa valmistuttaa tarvitsemiaan kulutustarvikkeita, on heidän etujensa mukaista saada tarvikkeet hintaan verraten mahdollisimman kunnollisia. Hinta voi taasen muodostua alhaisemmaksi kuin yksityisyrittäjäin tuotantolaitoksissa valmistettujen vastaavanlaatuisten tuotteiden hinta, koska erinäiset viimemainittujen hintaan sisältyvät erät jäävät pois osuuskaupallisen tuotantolaitoksen tuotteiden hinnoittelussa. Näin on ennen kaikkea yksityisyrittäjäin varsinaisen liikevoiton laita, vaikka tietysti osuuskaupallisenkin tuotantolaitoksen on suoritettava korvaus tuotannon suunnittelusta ja johdosta. Varsinaisen yrittäjävoiton lisäksi saattaa osuuskaupallinen tuotantolaitos säästää muitakin vastaavanlaatuisen yksityisyrityksen kustannuksia. Huomattava tekijä kustannusten säästämisessä on se seikka, että menekin hankkimiskustannukset ovat osuuskaupallisessa tuotantolaitoksessa paljon pienemmät kuin yksityisessä. Ensinmainittu näet tuottaa suunnilleen tunnettua ja jokseenkin varmaa järjestettyä kulutusta varten. Yksityisliikkeen sensijaan on hankittava itselleen menekki, niinkuin sanotaan, vapailta markkinoilta, s.o. sen on vapaassa kilpailussa lukuisain muiden tuotantolaitosten kera hankittava ja säilytettävä tuotteilleen ostajat. Yksityisyritys tarvitsee sen vuoksi paljon suuremman ja siis kalliimman koneiston menekin hankkimiseksi. Sillä täytyy olla palveluksessaan suuri agentti- ja kauppamatkustajajoukko, joiden ylläpito on tietysti kuluttajain maksettava tavarain hinnoissa. Lisäksi sen on monasti uhrattava huikeita summia reklaamintekoon: sanomalehti-ilmoituksiin y.m.s. Osuuskaupallista tuotantolaitosta perustettaessa tiedetään, että sen menekki tulee vähintään olemaan sen määrän suuruinen, jonka järjestyneet kuluttajat osuuskaupan taikka keskusjärjestön välityksellä kysymyksessä olevaa valmistetta ylipäänsä ostavat. Järjestyneet kuluttajat ostavat näet mieluimmin omain järjestöjensä tuotteita, jos ne vain suinkin laadussa ja hinnassa vetävät vertoja yksityisten tuotantolaitosten valmisteille. Näin osuuskauppain ei ole pakko käyttää yhtä paljon varoja menekin hankkimiseen kuin yksityisyritysten. Jonkun verran niidenkin on tietenkin käytettävä varoja tehdäkseen tuotteensa tunnetuiksi järjestyneille kuluttajille, mutta joka tapauksessa kustannukset tästä ovat melkoista pienemmät. Näissä ja muissa erissä saavutettu säästö tekee mahdolliseksi painaa tuotantokustannuksetkin alemmiksi kuin yksityisissä tuotantolaitoksissa.
On kuitenkin pidettävä mielessä, että osuuskauppain omain tuotteiden hintain aleneminen on mahdollista vain sillä edellytyksellä, että niiden valmistuksessa syntyvät muut menot eivät ole niin paljoa suuremmat yksityisten vastaavia menoeriä, että edellämainitut säästöt tasaantuvat niiden johdosta. Teoreettisestihan on mahdollista, että huono tekniikka ja järjestely, perus- ja liikepääoman kalleus, työkustannusten korkeus y.m.s. seikat saattavat nostaa osuuskaupallisten tuotantolaitosten valmistuskustannukset niin korkeiksi, ettei voi olla puhettakaan yksityisten hintoja alemmista hinnoista.
Joka tapauksessa on tärkeätä, että osuuskauppaliikkeessä muodostuu tekijöitä, joiden vaikutuksesta osuuskauppain omain tuotantolaitosten kustannukset eivät pysyväisesti pääse muodostumaan korkeammiksi kuin yksityisten. Tällaisia tekijöitä onkin jo monenlaisia useimmissa osuuskauppaliikkeissä. Järjestyneiden kuluttajain ja näiden valitsemain toimielinten harjoittama valvonta paikalliseen tuotantoon nähden on tosin monasti riittämätön ehkäisemään toimihenkilöitä perustamasta tuotantolaitoksia, joiden tuotantokustannukset muodostuvat suuremmiksi kuin yksityisyrityksissä. Mutta meidän päivinämme vaikuttaa tähän suuntaan voimakkaimmin keskusjärjestöjen taholta tuleva osuuskauppain toiminnan valvonta. Nehän jo useissa maissa valppaasti seuraavat osuuskauppain liiketoimintaa: varoittavat epäjärkevistä toimitavoista ja ohjaavat neuvolla ja työllä asioita tolalleen, missä ne ovat vinoon menneet. Keskusjärjestöjen oman tuotannon kilpailukykyä seuraavat taas yleensä tarkoin osuuskauppain liiketoimintaa hoitavat henkilöt, jotka keskusjärjestöjen valvontaa hoitavissa toimielimissä tuovat ilmi keskustuotannon alalle mahdollisesti pesiytyneet puutteellisuudet. Voimme yleensä siis lähteä säännöstä, että siellä, missä osuuskauppaliike on ajanmukaisesti järjestetty: missä on liikkeenhoidoilista neuvontaa harjoittavat keskusjärjestöt ja missä sen johdosta pidetään huoli siitä, että tuotantolaitoksia ei perusteta, ennenkuin niiden järjestetty menekki tekee mahdolliseksi teknillisessä, organisatoorisessa ja liikkeenhoidollisessa suhteessa voittaa paikkakunnan tai maan yksityisyritykset, sekä missä lisäksi valistustyöllä on kasvatettu järjestyneiden kuluttajain joukot aatteellisesti tietoisiksi, siellä osuuskaupalliset tuotantolaitokset kykenevät hankkimaan järjestyneille kuluttajille alussa mainitut taloudelliset edut.
Missä näin on laita, siellä osuuskauppain omalla tuotannolla tulee olemaan muutamia varsin suuriarvoisia kansantaloudellisia ja lopulta yhteiskunnallisiakin vaikutuksia niiden vaikutusten lisäksi, mitä sillä on järjestyneiden — ja järjestvmättömäinkin — kuluttajain yksityistalouteen.
Kansantaloudelliset vaikutukset ovat kaikki yhteydessä sen seikan kanssa, että osuuskauppain oma tuotanto vaikuttaa, samaten kuin niiden jakelutoimintakin, yleistä hintatasoa alentavasti tai joka tapauksessa sen kohoamista ehkäisevästi. Kilpaillessaan niiden kanssa yksityisten tuotannonharjoittajain on nim. useasti pakko alentaa tuotteidensa hintoja. Monastihan hintain lasku on varsin nopea ja jyrkkä, kun yksityisyrittäjät hintoja pudottamalla koettavat tappaa aloittelevan osuuskaupallisen tuotantolaitoksen. Mutta on myös useita esimerkkejä siitä, että osuuskaupallinen tuotantolaitos alentaa n.s. myyntihintojaan varsin huomattavasti. Omasta maastamme löydämme hyvän esimerkin Elannon uuden leipomon toiminnasta. Ulkomaisista esimerkeistä lienevät meillä tunnetuimmat Ruotsin keskuskunnan (K. F:n) taistelut v. 1921 ja 1922 Ruotsin margariinitehtaiden yhtymää ja v. 1924 myllyjen rengastumaa vastaan, jolloin K. F. aina teki aloitteet hintain alentamiseksi, pakottaen niillä rengastumat seuraamaan jäljessä. Seurauksena osuuskaupallisen tuotantolaitoksen näyttämölle ilmaantumisesta siis useasti on, että järjestymättömätkin kuluttajat pääsevät iloitsemaan alenevista hinnoista. Myöhemminkin osuuskaupallinen tuotantolaitos ehkäisee yksityisyrittäjiä hintojaan nostamasta, varsinkin jos joku osuuskaupallinen tuotantolaitos pääsee, kuten monasti on tätä nykyä paikallisessa tuotannossa laita, alallaan johtavaksi ja voi pakottaa yksityisliikkeet täydellisesti noudattamaan hintojaan. Mitä suurempi on järjestyneiden kuluttajain osuus koko väestöstä, sitä suurempi on tietysti osuuskaupallisen tuotantolaitoksen hintoja alentava vaikutus. Osuuskaupallisen tuotantolaitoksen vaikutus asianomaisen tuotteen yleisesti käypään hintaan riippuu tietysti osuuskaupan omastakin hinnoittelupolitiikasta: siitä, pysytteleekö se kiinteästi päivänhinnoissa, jolloin sen hyöty pääasiassa rajoittuu järjestyneihin kuluttajiin, vai pyrkiikö se päivänhintoja alentamaan. Toisissa maissa, kuten esim. Englannissa, pidetään verrattain tarkoin kiinni päivänhintojen periaatteesta ja jätetään mielellään aloite hintain alentamiseksi yksityisyrittäjäin käsiin. Tällöin osuuskauppain oman tuotannon vaikutus ulkopuolelle jäsenistön on vähemmän tuntuva kuin siellä, missä, kuten esim. Ruotsissa ja, voimien puitteissa, meilläkin, pyritään hinnoittelussa ottamaan aloite hintain laskemiseksi käypää hintatasoa alemmaksi. On syytä huomauttaa, että tällainen hintapolitiikka on mahdollinen vain suurissa, pääomavahvoissa osuuskaupoissa. Mutta missä on saatu suuren osuuskaupan taloudellinen pohja lujaksi, siellä selostettu hintapolitiikka järkevästi sovellettuna ei ehkäise osuuskaupankaan vaurastumista.
Edellä selostettu hintapolitiikka on, paitsi että se on taktillisesti oivallinen keino kokoamaan kuluttajain joukot osuuskaupallisen järjestön oman tuotannon tueksi, myös kansantalouden kannalta oikein. Seurauksena siitä, että osuuskaupallinen järjestö käyttää teknillistä ja organisatorista etevämmyyttänsä hintain alentamiseen, on, että vain teknillisesti ja organisatorisesti parhaimmat yksityisyritykset jäävät elämään, koska vain ne kykenevät saavuttamaan sellaisen liikevoiton, joka tekee mahdolliseksi riittävän koron hankkimisen pääomille ja riittäväin rahastojen muodostamisen. Tässä selostettua hintapolitiikkaa noudattamalla osuuskaupallisen järjestön uudenaikaisesti järjestetyt tuotantolaitokset kykenevät saamaan aikaan kansantaloudellisen valikoimisprosessin järkiperäisempien tuotantomenetelmien voimaan saattamiseksi. — Edelläsanotusta toiselta puolen seuraa, että osuuskaupallisten järjestöjen ei oikeastaan tulisi omaan tuotantoon ryhtyä, ennenkuin ne voivat itse saada pystyyn teknillisesti ja organisatoorisesti mallikelpoisia tuotantolaitoksia.
Edelläselostetusta osuuskaupallisen tuotannon hintatasoa alentavasta vaikutuksesta johtuu myöskin, että ne muodostuvat tärkeäksi aseeksi niitä monopolinomaiseen hintamuodostukseen tähtääviä pyrkimyksiä vastaan, joita niin runsaasti esiintyy kapitalistisen talousjärjestelmän viimeisimmällä kaudella. Viimeisten vuosikymmenien aikanahan melkeinpä kaikissa maissa, missä kapitalistista suurteollisuutta on olemassa, ovat eri tuotannonhaarain yksityisyrittäjät keskinäisillä sopimuksilla muodostaneet yhtymiä, joiden tarkoituksena on taata yrittäjille aikaisempaa suurempi voitto lopettamalla keskenäinen kilpailu. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi yhtymät m.m. tavallisesti koettavat hyvinä aikoina pitää hintoja mahdollisimman korkeina ja huonoina aikoina estää niitä paljoakaan laskemasta. Näitä yhtymiä nimitetään rengastumiksi eli vierasperäisellä nimellä kartelleiksi. Onpa muutamissa maissa varsin monessa teollisuudenhaarassa jouduttu niin pitkälle, että suurin osa sen ennen erillisiä yrityksiä on tosiasiallisesti, joskaan ei aina muodollisesti, joutunut yhden ainoan osakeyhtiön haltuun, joka siis verrattain kilpailusta riippumatta voi määrätä hintansa. Tällaista muodostumaa sanotaan sulautumaksi eli tunnetummalla vierasperäisellä nimellä trustiksi. Yksinpä Suur-Britanniassakin, jossa vielä tämän vuosisadan alussa pääasiassa vapaakaupan johdosta, mutta osittain myös yhtymäin muodostamista vastaan suunnatun lainsäädännön vaikutuksesta teollisuudenharjoittajain yhtymiä oli verrattain vähän, on viime vuosina syntynyt melkoisesti rengastumia. Kartellienluontoisia muodostumia on meidänkin maassamme varsin lukuisasti, ja onpa ainakin yksi trustinluontoinenkin, nim. ennen itsenäisten sokeritehtaiden yhtymä.
On epäilemättä totta, että kartellien ja trustien mahdollisuudet koroittaa hintoja eivät ole rajattomat. Ensinnäkin niiden on hintoja koroittaessaan otettava huomioon, että suuri hinnannousu helposti johtaa kulutuksen supistumiseen, mikä on omansa supistamaan yhtymän voittoakin, joskin on muistettava, että jos joku hyödyke on ehdottoman välttämätön joko n.s. viimeiselle kulutukselle tai toisten tuotannonhaarain työskentelylle, voi koroitus olla runsaskin, ennenkuin se johtaa kulutuksen huomattavampaan supistukseen. Myös on yrittäjäyhtymäin vaikutusta arvioitaessa muistettava, että niiden ulkopuolelle tavallisesti jää tai ainakin myöhemmin syntyy joitakuita kilpailevia liikkeitä, jotka jonkunverran hillitsevät yhtymäin hintapolitiikkaa. Lisäksi ei ole unohdettava, että rengastaminen johtaa hintain alenemiseen useassa sellaisessa tuotannonhaarassa, jossa ei rengastamista ole saatu aikaan. Kaikista näistä rajoituksista huolimatta on todettava, että monien tärkeiden kulutustarvikkeiden ja tuotannon raaka-aineiden hintoja rengastumat ja trustit voivat melkoisesti koroittaa.
Yrittäjäyhtymät ovat epäilemättä sellaisia taloudellisia muodostamia, joihin nykyisen taloudellisen järjestelmän vallitessa aina tullaan. Ryhtymättä kokonaisuudessaan tarkastelemaan niiden kansantaloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, jotka ovat osittain edistyksellisiä, osittain vahingollisia, on joka tapauksessa todettava, että ne voivat helpommin kuin vapaan kilpailun vallitessa sanella kuluttajille ehtonsa hintaan, laatuun ja muihin myyntiehtoihin nähden. Vaikka onkin myönnettävä, että yrittäjäin yhtymät useasti edistävät teknillistä ja organisatoorista kehitystä esim. uudenaikaistamalla jäsenyritysten teknilliset laitteet ja sisäisen järjestelyn taikka sulattamalla pääyritykseen sen raaka-aineita valmistavia ja sen tuotteita kuljettavia ja kauppaavia yrityksiä — mainituissa suhteissa tosin rengastumat tekevät vähemmän kuin trustit, vieläpä monasti hidastattavatkin kehitystä taatessaan takapajuisillekin yrityksille jonkinlaisen elääkituuttamismahdoilisuuden — on toiselta puolen sanottava, että monessa tapauksessa yhtymäin vaikuttama tuotantokustannusten alennus ei tule kuluttajain — joko toisten taotannonharjoittajain tai viimeisten kuluttajain — hyväksi, vaan jää yhtymäin osakasten taskuun. Niiden pyrkimyksenähän on lisätä yrittäjäin liikevoittoa, ja siinä pyrkimyksessä ne melkeinpä säännöllisesti koettavat kohottaa hintoja suotuisain suhdanteiden vallitessa taikka vielä tavallisemmin estää niitä alentumasta huonojen suhdanteiden aikana.
Tätä yhtymäin pyrkimystä, jolla on tietysti suuret kansantaloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutuksensa, on, kuten tunnettua, pyritty monasti valtiovallan taholta jopa lainsäädännönkin avulla ehkäisemään. Vaikka ei lienekään, useista huonoista kokemuksista huolimatta, vallan mahdotonta valtiovallan puolelta valvoa eräitä yhtymäin toiminnan puolia, tuntuu vaikealta ajatella, että valtion olisi mahdollista määritellä, mitkä yhtymäin hinnankoroitukset ovat kohtuulliset, mitkä eivät. Tuskinpa tässä suhteessa olisi apua n.s. kuluttajaneuvostoistakaan, joita Saksassa on ehdotettu perustettavaksi jokaisen yhtymän yhteyteen.
Osuuskauppaliikkeessä tarjoutuu kuitenkin keino, jolla voidaan huomattavasti valvoa n.s. yleisiä kuluttajaetuja yrittäjäyhtymäin hintainkoroittamispyrkimyksiä vastaan. Missä varsinkin osuuskauppain kaupalliset keskusjärjestöt ovat kehittyneet voimakkaiksi liikkeiksi, joiden ostot eri yrittäjäyhtymiltä muodostavat huomattavan osan näiden menekistä, voivat ne pakottaa yhtymät myöntämään itselleen tavallista edullisemmat hinta- ja muutkin myyntiehdot. Pakotuskeinona ne voivat m.m. käyttää yhtymään kuulumattomien yritysten suosimista. Tällä tavalla keskusjärjestön vaikutus yrittäjäin hintoihin tuntuu kuitenkin vain järjestyneille kuluttajille. Toiseksi muuttuu asianlaita, kun keskusjärjestöt lopulta ryhtyvät taistelemaan yhtymäin hintakiristystä vastaan itse rupeamalla »ulkopuolisiksi», s.o. ryhtymällä tuottamaan yhtymän valmistamia kulutustarvikkeita. Sillä ei ole ainoastaan se vaikutus, että järjestyneet kuluttajat kysymyksessäolevain tarvikkeiden hinnassa säästävät ainakin yrittäjävoiton, vaan monasti myös se vaikutus, että yhtymä on pakotettu alentamaan hintojansa. Saadakseen osuuskaupallisen keskusjärjestön nurin yhtymä useasti ryhtyy huomattavasti alentamaan myyntihintoja, mennen tässä toisinaan »likakilpailuun» saakka, s.o. myyden tuotteitaan alle tuotantokustannustensa. Jos se ei aikeessaan onnistu, jäävät hinnat tavallisesti alapuolelle alkuperäisten hintojen. Olemme jo maininneet, että uudenaikainen, pääomavahva osuuskaupallinen tuotantolaitos voi itse puolestaan myöskin ottaa aloitteen käsiinsä hintataistelun aloittamiseksi. Kokemus onkin osoittanut, että yhtymän aloittamassa taistelussa se itse saattaa joutua tappiolle yhtä helposti kuin osuuskaupallinen tuotantolaitos. Sielläkin, missä varsinaista taistelua elämästä ja kuolemasta ei synny, on yhtymän tavallisesti pakko hinnoittelussaan jossakin määrin seurata osuuskaupallisen tuotantolaitoksen hinnoittelua. Jos osuuskaupallisen tuotantolaitoksen valmisteet ovat yleisesti käytettyjä tärkeitä kulutustarvikkeita, voi sellaisen perustaminen vaikuttaa jonkun verran kulutustarvikkeiden yleiseenkin hintatasoon. Sen vaikutuksesta kuluttajat joutuvat tuollaisessa täpauksessa säästämään vuosittain melkoisia summia. Mitä tämä vuorostaan merkitsee kansantaloudellisesti, siihen palaamme myöhemmin.
On sanomattakin selvää, että osuuskauppaliikkeen vastarinta yhtymäin hintapolitiikkaa vastaan ei ole kädenkäänteessä järjestettävissä. Mutta varmaa on, että vastaisuudessa useiden yhtymäin hintamonopoli saadaan murretuksi osuuskaupallisen keskustuotannon kautta. Ja jo nyt on useita esimerkkejä siitä, että osuuskaupallisen keskustuotannon avulla on ehkäisty jonkun yrittäjäyhtymän hintainkoroituspyrkimykset tai tehty tyhjäksi yrittäjäin rengastumispyrkimykset taikkapa suorastaan saatu yhtymä hajoamaan. Mainittakoon joitakuita tunnetuimpia niistä.
Tuoreimmat ja samalla parhaimmat esimerkit siitä, mitä oikein aloitettu ja järjestetty osuuskaupallinen keskustuotanto voi rengastumiin nähden vaikuttaa, tarjonnee läntinen naapurimaamme, Ruotsi. Siellä on nim. kahden tärkeän elintarvikkeen, margariinin ja vehnäjauhojen hinnat, jotka rengastumat olivat tähän saakka monopolinomaisesti sanelleet, saatu huomattavasti alenemaan. Mitä margariiniin tulee, niin on Ruotsin osuuskauppaväki suorittanut kaksikin voitollista margariinitaistelua. Ensimmäinen suoritettiin vv. 1909–11. Se ei tosin alkanut rengastuman hinnankorotuksesta, vaan siitä, että rengastuma vähittäiskauppiaiden liiton pakotuksesta kieltäytyi myymästä margariinia Ruotsin keskuskunnalle (K. F:lle). Mutta kun keskuskunnan tuon johdosta oli pakko ostaa itselleen pienehkö margariinitehdas, jouduttiin ankaraan hintakilpailuun rengastuman kanssa. Hinnat painuivat huomattavasti — ensimmäisenä taistelukuukautena 20 äyrillä kilolta. Taistelun taktiikkaan kuului m.m. keskuskunnan boikottauksen aloittaneeseen tehtaaseen kohdistettu boikotti järjestyneiden kuluttajain puolelta. Loppujen lopuksi yhtymä meni hajalle v. 1911, joten taistelu päättyi järjestyneille kuluttajille sangen kunniakkaasti. Ruotsin keskuskunta myi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua margariinitehtaansa liian pienenä. Mutta maailmansodan jälkeen se ryhtyi v. 1921 uudelleen, mutta laajemmassa asteikossa, harjoittamaan margariinin valmistusta. Sillä välin olivat yksityiset margariinitehtailijat jälleen löytäneet toisensa ja muodostaneet yhtymän. Tämä piti yllä suhteettoman korkeita hintoja. Laskettiin niiden olleen noin kolmanneksen kohtuullista tasoa korkeammat. Keskuskunnan uuden tehtaan valmistuminen sai kuitenkin rengastuman runsaasti laskemaan hintojaan. Taistelussa aloite oli kokonaan K. F:n käsissä. Ei kestänyt kuin puolisen vuotta osuuskaupallisen margariinitehtaan toiminnan aloittamisesta, ennenkuin rengastuman yhteinen hinnoittelu lakkasi ja niiden kesken alkoi hurja kilpailu, joka vielä alensi hintoja. Tämän taistelun päätyttyä Ruotsin kuluttajat saivat margariinikilon n. yhtä kruunua halvemmalla kuin aikaisemmin, minkä on laskettu merkinneen Ruotsin kuluttajille n. 12 miljoonan kruunun säästöä vuodessa.
Mutta onpa Ruotsin keskuskunta menestyksellä taistellut myös maansa todennäköisesti mahtavimman monopoliyhtymän, myllyjen rengastuman, kanssa. Hankittuaan v. 1922 itselleen vehnäjauhomyllyn ja uudistettuaan sen Ruotsin uudenaikaisimmaksi, K. F. kykeni pakottamaan myllyjen rengastuman luopumaan siihenastisen yksinoikeutensa turvissa harjoittamastaan kohtuuttomasta hintapolitiikastaan ja seuraamaan osuuskaupallisen myllyn hinnoittelua. Tässäkin taistelussa on Ruotsin kuluttajille säästetty kunnioitettavia summia.
Muidenkin maiden osuuskauppaliikkeen historiassa tapaa tietenkin samanluontoisia tapahtumia. Kymmenkunta vuotta takaperin herätti esim. Tanskan »sementtisota» paljon huomiota maamme osuuskauppaväen keskuudessa. Tanskassa oli sementtirengas koroittanut tuntuvasti hintojaan, jonka vuoksi sikäläiset osuuskaupat yhdessä erinäisten muiden osuuskuntien kanssa perustivat v. 1913 erikoisjärjestön sementin valmistusta varten. Sementtitehtaan toiminta menestyi hyvin, vaikka rengas yritti järjestää sitä vastaan pankkien boikottia ja vaikka se alensi sementin hintoja kolmanneksella. Tämä merkitsi sementinkäyttäjille n. 6 milj. kruunun säästöä vuodessa. Osuustoiminnallinen sementtitehdas oli tosin lopulta pakotettu keskeyttämään toimintansa, mutta se ei tapahtunut kilpailukyvyn puutteessa, vaan siitä syystä, että Tanskan osuustukkukauppa tuomittiin suuriin sakkoihin renkaan kanssa tekemänsä hankintasopimuksen rikkomisesta.
Meikäläisessäkin osuuskaupallisessa kirjallisuudessa näkee usein esimerkkinä osuuskaupallisen keskustuotannon vaikutuksesta mainittavan myös Englannissa v:n 1906 lopulla suoritettua taistelua silloin perustettua »saippuatrustia» vastaan. Kysymyksessä oleva »saippuasota» osoittanee kuitenkin enemmänkin järjestymättömäinkin kuluttajain kuin järjestettyjen kuluttajain merkitystä. Saippua-»trusti» oli toistakymmenen saippuatehtailijan yhtymä, jonka tarkoituksena oli saada nämä osakkeita keskenään vaihtamalla osallisiksi toistensa yrityksiin, mutta joka ei ollut aluksi suunnattu kuluttajia vastaan. Aie herätti kuitenkin suurta levottomuutta Suur-Britannian yleisessä mielipiteessä, ja m.m. vaikutusvaltaiset sanomalehdet alkoivat ankaran taistelun »trustia» vastaan. Tämä julkisen mielipiteen vihamielisyys vaikutti epäilemättä pääasiassa sen, että hankkeen alkuunpanijat kohta luopuivat siitä. Mutta osaltaan siihen ei voinut olla vaikuttamatta myöskin se seikka, että Englannin osuustukkukaupalla oli saippuatehdas, jonka menekki trustitaistelun aikana huimasti nousi.
Emme huoli jatkaa kertomusta tapahtumista, jotka osoittavat, mitenkä voimakas osuuskaupallinen keskustuotanto saattaa pakottaa raahtavatkin yksityisyritysten yhtymät antautumaan. On kuitenkin selvää, että tuollaisia vaikutuksia pystyvät aikaansaamaan vain tuotantolaitokset, joiden takana on taloudellisesti voimakas keskusjärjestö, kun tämän takana on vuorostaan kulutusosuustoiminnallisesti tietoinen järjestynyt kuluttajain joukko.
Selvää on, että edellä kuvailtu osuuskaupallisen oman tuotannon vaikutus ulottuu vain niille aloille, joilla osuuskaupallinen tuotanto saattaa tulla kysymykseen. Toistaiseksi ainakin ovat voimakkaimmat yhtymät, nim. raaka-ainetuotannon ja raskaan teollisuuden alalla toimivat, sen ulottumattomissa.
Kun osuuskauppaliike paremman organisatsionin ja tekniikan avulla saa aikaan, että tärkeiden kulutustarvikkeiden hinnat alenevat ei vain järjestyneille kuluttajille, vaan myös kaikille kuluttajille, on tällä seikalla vuorostaan varsin tärkeitä kansantaloudellisia vaikutuksia. Kuluttajain rahan ostovoiman lisääntyminen merkitsee, että kuluttajat ostavat enemmän kuin sitä ennen. Tämä taas tietää, että tuotteita on myöskin entistä enemmän valmistettava. Lisätty tarvikkeiden kysyntä merkitsee tietysti samalla lisääntynyttä työvoiman kysyntää. Kehittyneen osuuskauppaliikkeen koko toiminta merkitsee siis varsin huomattavaa työtilaisuuksien karttumista palkkatyöväelle. Mutta selvää on, että nimenomaan sellainen osuuskaupallinen tuotantotoiminta, joka pakottaa yksityistuottajain rengastumatkin melkoisiin hinnanalennuksiin, on tärkein tuohon suuntaan vaikuttava tekijä. Juuri tällä tavalla osuuskauppaliike tulee toiselta puolen pitäneeksi huolta siitä, että niille vähittäiskauppiailie, pikkutuottajille y.m.s. aineksille, jotka se yhdellä taholla tarpeettomina poistaa kansantalouden koneistosta, avautuu kuitenkin toisaalla uusia ja yhteiskunnalle hyödyllisempiä työmahdollisuuksia.
Edellä on kosketeltu niitä etuja, joita osuuskauppain oman tuotannon aiheuttama kulutustarvikkeiden hintain aleneminen merkitsee kuluttajille. Mutta kuluttajain saavuttama aineellinen hyöty ei rajoitu suinkaan tähän. Osuuskauppain oma tuotantohan tarjoaa parhaat takeet tarvikkeiden kunnollisesta laadusta. Tunnettuahan on, että nykyisen ansiotalouden vallitessa, jossa liikevoiton tavoittelu on yksilöiden taloudellisen toiminnan päävaikutin, koetetaan liikevoittoa monasti hankkia kuluttajia suoranaisesti »huiputtamalla»: valmistamalla hintaan nähden ala-arvoisia taikka suorastaan väärennettyjä laatuja. Tosin tällainen menettely ei meidän päivinämme menettele yhtä hyvin kuin kapitalismin alkuaikoina, koska toiselta puolen valtiovallan taholta on useimmissa maissa ryhdytty toimenpiteisiin suoranaisten tuotteiden väärennysten ehkäisemiseksi — onhan meillä Suomessakin säännöstelty esim. margariinin valmistus ja myynti sekä keinotekoisten lannoitusaineiden, valmistettujen rehutavarain ja siementavarat kauppa — ja koska etenkin kuluttajajärjestöjen keskusliikkeiden tavaraintutkimuslaitostensa avulla harjoittama valvonta on pakottanut osuuskaupoille myyvät tuottajat varovaisuuteen. Mutta hintaan verraten paras laatu tulee järjestyneille kuluttajille taatuksi vasta silloin, kun nämä itse ryhtyvät tuotteita valmistamaan. Kokemus osoittaa, että osuuskaupalliset tuotantolaitokset tavallisesti pyrkivät myöskin tavaralaadussa voittamaan talousalueensa yksityiset tuotantolaitokset. Eräillä aloilla juuri kulutustarvikkeiden laadun parantuminen on osuuskauppaliikkeen suurin saavutus.
Tällä pyrkimyksellä on myöskin kansantaloudellinen ja yhteiskunnallinen merkityksensä. Kunnollisten tavaralaatujen käytäntöön tuleminen on suuri voitto ennen kaikkea kansanterveydelliseltä kannalta katsoen.
Osuuskaupalliset tuotantolaitokset, samalla kuin ne saavat aikaan edellä selostetun tapaisia yksityistaloudellisia ja kansantaloudellisia vaikutuksia, merkitsevät kokonaan uutta yritysmuotoa vallitsevan talousjärjestelmän sisällä. Vallitseva yritysmuotohan on nykyään yksityiskapitalistinen. Yritykset kuuluvat verrattain harvalukuiselle kapitalistijoukolle, joka siis omistaa tärkeimmät tuotannon- ja jakelunvälikappaleet ja jota kannustaa taloudelliseen toimintaan liikevoiton tavoittelu. Mitä nimenomaan tuotantoon tulee, niin se tapahtuu tavallisesti vapaita markkinoita varten, s.o. siten, että yrittäjällä ei ole tietoa siitä, onko hänellä ostajia, tai ei ainakaan siitä, saako hän ne pitää. Tämä tällainen järjestelmä aiheuttaa monille yhteiskuntaluokille, mutta varsinkin palkkatyöväelle, suuria yhteiskunnallisia epäkohtia, sellaisia kuin taloudellista riippuvaisuutta kapitalistisista yrittäjistä, vaihtuvien taloudellisten suhdanteiden aiheuttamaa elämisen epävarmuutta j.n.e., puhumattakaan sille ominaisesta rikkauksien epätasaisesta jakautumisesta.
Osuuskauppaliike synnyttää taloudellisia yrityksiä, jotka täydellisesti eroavat luonteeltaan ja vaikutuksiltaan kapitalistisista. Jakelun- ja tuotannonvälikappaleet kuuluvat järjestyneille kuluttajille, joiden joukkoon jokaisella yhteiskunnan täysikasvuisella jäsenellä on täysi vapaus päästä. Näin ollen ne jo tässäkin suhteessa ovat yhteiskunnallisia, koska ne periaatteessa ovat jonkun yhdyskunnan kaikkien asujanten omia. Ne luovat yhteiskunnallista omaisuutta, johon yksilön omistusoikeus on kadonnut. Saahan yksityinen jäsen erotessaan vain osuusmaksunsa takaisin, kun sensijaan se osuuskunnan omaisuus, jonka kokoamisessa eroava jäsenkin on ollut mukana, jää vastaistenkin jäsenten varalle — päinvastoin kuin kapitalistisessa osakeyhtiössä, jossa yrityksen omaisuuden kasvaminen lisää samalla osakasten omaisuutta. Mutta ne ovat myöskin tarkoitusperiltään ja vaikutuksiltaan yhteiskunnallisia, yhteiskunnan etua edistäviä. Osuuskaupallisissa yrityksissä ei enää liikevoiton tavoittelu ole taloudellisen toiminnan liikevoimana. Tosiasiallisesti niissä liikevoittoa ei lainkaan synny, siitä huolimatta että osuuskaupan vuosituloksesta puhuttaessa usein kuulee vanhasta huonosta tottumuksesta mainittavan sitä »liikevoitoksi». Itse asiassa »liikevoitto» on ylijäämää, joka syntyy sen johdosta, että ostettuihin tai tuotettuihin kulutustarvikkeisiin hinnoiteltaessa käytännöllisistä ja osuuskauppapoliittisista syistä lisätään tuotanto- ja jakelukustannusten lisäksi joku liikamäärä, mutta tämä liikamäärä palautetaan jäsenille tilikauden päättyessä taikka siirretään osuuskunnan rahastoihin vastaisen toiminnan varalle. Tosiasiassa siis liikevoitto on osuuskaupallisissa yrityksissä tuotannon ja jakelun jatkumista ylläpitävänä käyttövoimana tehty tarpeettomaksi. Taloudellisen toiminnan ainoa vaikutin on kulutustarvikkeiden hankkiminen järjestyneille kuluttajille mahdollisimman taloudellisella tavalla. Tästä seuraa, että osuuskaupan hankkimat tai tuottamat kulutustarvikkeet eivät ole tavaroita tämän sanan kansantaloustieteellisessä mielessä, s.o. hyödykkeitä, joita yrittäjä hankkii tai tuottaa myydäkseen ne liikevoitolla.
Mutta nimenomaan osuuskaupalliset tuotantolaitokset erottaa muukin oleellisen tärkeä tunnusmerkki kapitalistisistä yrityksistä. Osuuskaupallisissa tuotantolaitoksissa ei tuotantoa harjoiteta enää tuotteiden vapaille markkinoille myyntiä, vaan suunnilleen tunnettua ja järjestettyä kulutusta varten. Kun osuuskaupallinen liike, paikallinen tai keskusjärjestö, ryhtyy tuotantoa harjoittamaan, tietää se jo likimailleen, paljonko sen ympärille järjestyneet kuluttajat suunnilleen tuotetta tarvitsevat. Osuuskaupallinen tuotanto on siis sellaista taloudellista toimintaa, jota kansantaloudellisessa tieteisopissa sanotaan tarpeidentyydyttämistaloudeksi, vastakohtana nykyajan kapitalistiselle voittotaloudelle.
On ilmeistä, että jos voisi ajatella mahdolliseksi osuuskauppain voivan lopulta käsittää kaikkien maiden kuluttajain valtavan enemmistön ja senjälkeen keskusjärjestöjensä ja lopulta kansainvälisten keskusjärjestöjen avulla kehittää tuotannollisen toimintansa ei vain melkein kaikkia kulutustarvikkeita, vaan myöskin näiden kulutustarvikkeiden valmistukseen käytettyjä tärkeimpiä raaka- ja apuaineita sekä työvälineitä (koneita y.m.s.) käsittäväksi, niin kapitalismin kansantaloudelliset ja yhteiskunnalliset haitat olisivat sen avulla huomattavassa määrin korjattavissa. Pulat eivät esiintyisi enää lainkaan yhtä vaikeina kansantaloudellisina sairaustiloina kuin nyt. Sikäli kuin pulain syynä on kapitalistisen talousjärjestelmän anarkiasta johtuva, tuon tuostakin esiintyvä epäsuhde tarpeen ja tuotannon välillä (ylituotanto), voisi osuustoiminnallinen talouselämän järjestys tuon syyn poistaa.
Pulain mukana poistuisi tietenkin myös se elämisen epävarmuus, jota pulia seuraava työttömyys aiheuttaa työväelle.
On kuitenkin pidettävä mielessä, että pulat saattavat johtua muistakin syistä kuin siitä ylituotannosta, jonka aiheuttaa kapitalistisen talouskoneiston epätarkkuus. Luonnon tekijöillä on myös pulanomaisia vaikutuksia. Laaja-alainen ja vaikea kato maataloudessa tai muussa alkutuotannossa alentaa siinä toimivan väestön ostokykyä ja senvuoksi aiheuttaa teollisuudessa lamatilan. Tämäntapaiset suhdanteiden vaihtelut eivät ole poistettavissa sellaisessakaan talousjärjestelmässä, jossa tuotanto on järjestetty edeltäkäsin selville otetun kulutuksen mukaan.
Tällä hetkellä on vaikea kuitenkin ajatella mahdolliseksi, että osuuskaupallinen tuotanto koskaan kehittyisi niin voimakkaaksi, että se käsittäisi kaikki tärkeimmät tuotannonhaarat ja että se siis yksinänsä saattaisi poistaa tavallisimmat teollisuuden menekkipulat.
Osuuskauppaliikkeen kyvyllä muuttaa aineellisten hyödykkeiden tuotanto ja n.s. palvelusten suoritus kuluttajat ja tarvitsijain yhteenliittymäin suorittamaksi on ilmeisesti rajoituksensa, s.o. osa hyödykkeiden tuotantoa ja palvelusten suorittamista tulee jäämään yksityisten yrittäjäin (ja näiden yhteenliittymäin) taikka julkisten yhdyskuntien: valtion ja kuntain asiaksi. Näin ollen osuuskauppaliike voi muuttaa vain osan tuotannon ja jakelun harjoittamista yhteistaloudelliseksi.
Osuuskauppaliikkeen rajat johtuvat kahdesta seikasta. Toiselta puolen osuuskaupalliset järjestöt eivät kykene keräämään ympärilleen kaikkia kuluttajia, s.o. kaikkia ihmisiä. Toiselta puolen kuluttajain järjestöt eivät sovellu useiden tärkeiden hyödykkeiden tuotannon ja palvelusten suorittamisen kannattajiksi, s.o. toiset yritysmuodot: yksityiset yritykset taikka julkisten yhdyskuntien yritykset ovat tarkoituksenmukaisemmat niiden valmistamiseen ja jakelemiseen kuin kuluttajain järjestöt.
Mitä ensinmainittuun seikkaan tulee, niin johtuu se ensiksikin siitä, että kaikilla perheillä yhteiskunnassa on kuluttajaetujensa ohella tuottajaetuja valvottavana. On luonnollista, että osuuskauppaliikkeen ulkopuolelle jäävät ne melko runsaat yhteiskuntaryhmät, joiden tuottajaedut joutuvat ristiriitaan osuuskaupallisesti järjestyneiden kuluttajain toiminnan kanssa. Näitä ovat ennen kaikkea yksityiset kauppiaat, monet käsityöläiset ja aikaa myöten monet suurteollisuudenkin harjoittajat. Näiden mukana asettuu osuuskauppaliikkeelle vihamieliseen asenteeseen myös suuri joukko luetellun tapaisista yrittäjistä taloudellisesti riippuvaisia henkilöitä. Suuri osa muutakin väestöä jää ulkopuolelle kuluttajajärjestöjen. Ensinnäkin huomattava osa varakkaista yhteiskuntaluokista — osaksi siitä syystä, että nämä eivät tunne tarvetta valvoa kuluttajaetujansa järjestetyssä yhteistoiminnassa toisten kuluttajain kanssa, osaksi siitä syystä, että osuuskaupan jäsenilleen tarjoamat hyödykkeet ja palvelukset eivät ole tarkoitetut heidän ylihienostettua, oikullista makuansa tyydyttämään. Samoista syistä ei huomattava osa jäseniäkään tyydytä kaikkia tarpeitaan osuuskaupasta. Varallisuuden toisella navalla tapaamme nykyisessä yhteiskunnassa väestökerroksia, jotka joko kokonaan jättäytyvät osuuskauppaliikkeestä syrjään tai joiden kuitenkin huomattavassa määrässä on pakko turvautua yksityisliikkeisiin. Tällaisiin väestökerroksiin kuuluvat tilapäistöistä elävät alimmin palkatut palkkatyöläiskerrokset ja suurkaupunkien oikeata työtä pelkäävä, tilapäistöillä, keinottelulla ja rikoksilla elelevä yhteiskunnan pohjasakka: ryysyköyhälistö (»sakilaiset»).
Yllämainittuun tapaan ovat osuuskauppaliikkeen väestöllisiä rajoja piirtäneet eräät kuuluisat osuuskauppateoreetikot: englantilaiset Webb-puolisot y.m. Kokemus on jo kuitenkin osoittanut, että osuuskauppaliike pystyy kuluttajina järjestämään paljoa laajemmat väestöpiirit kuin aikaisemmin otaksuttiin mahdolliseksi. Mitä yllä mainittuun alarajaan tulee, niin on ensinnäkin sanottava, että se on hyvin alhaalla. Missä on voimakas osuuskauppa, siellä se tempaa mukaan toimintaansa hyvinkin pientuloiset väestönainekset. Tämä käy mahdolliseksi sen kautta, että osuusmaksun saa suoritetuksi ylijäämän palautuksella. Lisäksi on muistettava, että valtion ja kunnan sosiaalipoliittisilla toimenpiteillä voidaan ehkäisevästi vaikuttaa ryysyköyhälistön syntymiseen. — Mutta varsinkin osuuskauppaliikkeen väestöllinen yläraja on osoittautunut liikkuvaksi. Monissa maissa osuuskauppaliike ei ole ympärilleen kerännyt vain suurinta osaa ruumiillista työtä tekevää palkkatyöväestöä, vaan myös suuren osan henkistä työtä tekevää palkkatyöväkeä (kaupan ja teollisuuden virkailijoita), alempia valtion ja kunnan virkailijoita, pikkuviljelijöitä ja pikkutalonpoikia, onpa se järjestänyt myös osan suurpalkkaisia virkamiehiä ja virkailijoita, suurtalonpoikia ja suurviljelijöitä y.m.s. Osuuskauppaliikkeen yläraja ei ole osoittautunut lainkaan kiinteäksi, vaan on verrattain nopeasti siirtynyt ylöspäin. Näin on asianlaita ilmeisesti varsinkin siellä, missä osuuskauppaliike pyrkii tietoisesti siihen, että osuuskauppain myymälät tilavuudessa, sisustuksen aistikkuudessa, tavaravalikoiman laadussa ja hinnoissa sekä palveluksen kunnollisuudessa eivät vain pystyisi kilpailemaan parhaiden vastaavien yksityisliikkeiden kanssa, vaan jopa voittamaankin ne. Tähänhän pyrkii esim. naapurimaamme Ruotsin osuuskauppaliike. Ja samaa voimme sanoa oman maammekin osuuskauppaliikkeestä. Seurauksena onkin ollut, että esim. Tukholmassa on todettu osuuskaupan jäsenistön yhteiskunnallisen ryhmittymisen olevan melkein saman kuin koko väestön yhteiskunnallisen ryhmittymisen. Samaa voi suunnilleen sanoa esim. Osuusliike Elannosta Helsingissä. Ja koko maammekin osuuskauppaliike osoittaa tuonsuuntaista kehityspyrkimystä. Askel askeleelta se muodostuu kansan enemmistön liikkeeksi, joka sulkee itseensä varsin huomattavan osan muitakin kansanaineksia kuin sen alkuperäistä ja yhä vieläkin useimmissa maissa ehdottomasti ja suhteellisestikin tärkeintä kannattajajoukkoa: ruumiillista työtä tekevää palkkatyöväkeä. Onhan oman maamme osuuskauppaliike lähes 400 tuhansine jäsenperheineen ja arviolta 1 1⁄2 miljoonine perheenjäsenineen kohta pääsemässä tuohon enemmistön asemaan. — Ja sitä mukaa kuin osuuskauppain toiminta monipuolistuu, keskittyy varakastenkin järjestyneiden kuluttajain kulutus yhä enemmän osuuskaupan ympärille.
On silti tietysti selvää, että kaikissa maissa melkoinen osa yhteiskunnan jäseniä jää kulutusosuustoiminnan ulkopuolelle joko kokonaan tai pääasiassa. Tästä luonnollisesti johtuu, että näiden tällaisten ainesten tarpeita ei voida tyydyttää kulutusosuustoiminnan välityksellä, vaan suurin osa niistä tyydytetään ainakin toistaiseksi yksityisyrityksien avulla.
Mutta vaikkapa otaksuisimmekin — mikä otaksuma, kuten kokemus osoittaa, ei ole mikään toteutumismahdoton haave — että kulutusosuustoiminta useimmissa maissa, joissa kapitalistinen talousjärjestelmä luo uudenaikaisen osuuskauppaliikkeen edellytykset: teollisuuden, vaihdanta- ja rahatalouden, suuret kulutuskeskukset j.n.e., kykenee vastedes vähitellen järjestämään kansan enemmistön kuluttajina, ei tämä vielä merkitse sitä, että suurin osa aineellisten hyödykkeiden tuotantoa ja palveluksien suorittamista voitaisiin ottaa kulutusosuuskuntien haltuun. Kuten jo sanottu, on lukuisia tuotannon ja palvelusten suorittamisen muotoja, jotka eivät sovellu lainkaan osuuskaupallisten järjestöjen tai muiden käyttäjäin osuuskuntain harjoittamiksi tai jotka ainakin sopivat paremmin joko yksityisten yrittäjäin (ja näiden yhteenliittymäin) taikka valtion tai kunnan harjoittamiksi.
Ensinnäkin on mahdotonta ajatella useimpien liikenne- ja tiedoituslaitosten järjestämistä osuustoiminnan avulla. Ei voi yleensä pitää tarkoituksenmukaisena sellaista menettelyä, että liikenne- ja tiedoituslaitosten käyttäjät omistaisivat ja hallitsisivat niitä. Rautatieliikenne esim. olisi aivan mahdoton järjestää matkustajien määräysvallan alaiseksi. Koko laitoshan tyydyttää tilapäistä tarvetta, jossa käyttäjillä ei ole suurempaa harrastusta laitoksen menestymiseen. Tällaisella järjestelyllä ei voitaisi saavuttaa yhtenäistä ja vakavaa liikennepolitiikkaa. On siis yleensä välttämätöntä järjestää rautatieliikenne joko yksityisyritteliäisyyden taikka mieluimmin valtion omistuksen ja hallinnon varaan. — Yhtä vähän on mahdollista ajatella, että höyrylaivaliikennettä ulkomaille harjoitettaisiin kulutusosuustoiminnallisesti, vaan tämäkin liikenteenhaara on ainakin nykyoloissa katsottava parhaiten yksityiselle yritykselle soveltuvaksi. — Ei voi ajatella osuustoimintaa tällaisiin palveluksiin soveltuvaksi siinäkään muodossa, että jokin suuri kuluttajain järjestö, esim. osuuskaupallinen keskusjärjestö, ryhtyisi tällaista liiketoimintaa harjoittamaan, sillä suurin osa mainittujen liikennelaitoksien tarvitsijoita tulisi olemaan ei-jäseniä, joten siis heiltä riistettäisiin kaikki määräämisvalta liikennelaitosten hallintoon ja hoitoon. — Sama on edelleen laita raitioteiden, jotka parhaiten soveltuvat kunnallisiksi yrityksiksi.
Sellaiset tiedoituslaitokset kuin posti- ja lennätinlaitos sopivat yhtä vähän niitä käyttävien osuuskuntien omistamiksi. Niissäkin on kysymys tilapäisen tarpeen tyydyttämisestä, jota ei voida järjestää ja jonka tyydyttäminen siis parhaiten sopii julkiselle yhdyskunnalle.
Kaikissa yllämainituissa tapauksissa on vaikea ajatella liikenne- ja tiedoituslaitoksien käyttäjäin yhteistoimintaa siitäkään syystä, että tuollainen osuuskunta ei antaisi riittäviä takeita siitä, että mainittuja laitoksia kehitetään jatkuvasti yhtenäisen, koko maan etua tarkoittavan suunnitelman mukaan, mikä on kaikissa niissä välttämätön. Lisäksi olisi vaikea ajatella, että tuollaisten laitosten käyttäjät kykenisivät saamaan kokoon niitä jättiläissuuria pääomia, joita niiden järjestäminen ja kehittäminen vaatii. — Kuitenkin on huomattava, että on eräitä tiedoituslaitoksia, joilla on huomattavasti osaksi paikallinen luonne ja joiden järjestäminen vaatii sen vuoksi vähempiä pääomia. Niin on esim. puhelimen laita, joka meidän maassamme onkin järjestetty käyttäjien osuustoiminnan varaan.
Toisena sellaisten hyödykkeiden ja palvelusten ryhmänä, joiden hankintaa ei yleensä voi ajatella kulutusosuustoiminnallisesti järjestettäväksi, on mainittava sellaiset jonkin kaupunkialueen kaikille asukkaille välttämättömät kulutusesineet kuin vesi, kaasu, sähkö, katuvalaistus ja itse kadut. Tällaisissa tapauksissa näyttää kunta olevan soveliain hyödykkeiden ja palvelusten hankkijaksi. — Missä tuontapaisten hyödykkeiden kulutus ei ole kuitenkaan vielä yleinen, kuten on esim. sähkön laita eräillä maaseutupaikkakunnilla, siellä saattaa hyvinkin tulla kysymykseen käyttäjäin osuustoiminta.
Se, mitä edellä on sanottu liikenne- ja tiedotuslaitoksista sekä kaikille välttämättömistä kulutustarvikkeista, koskee myöskin sellaisia pakollisia palveluksia kuin kasvatusta, terveydenhoitoa j.n.e. Nekin soveltuvat parhaiten valtion ja kunnan haltuun. — Kuitenkin on niidenkin suhteen huomautettava, että ei ole suinkaan välttämätöntä täydellinen yhdenmukaisuus noita palveluksia tarjoavien laitosten omistukseen nähden, vaan valtion ja kunnan laitosten rinnalla puoltaa paikkaansa määrättyjen käyttäjäryhmien yhtyminen hankkiakseen itselleen yllämainitun tapaisia palveluksia.
Edellä mainittujen tapaiset tapaukset ovat oikeastaan itsestään selviä eivätkä kaivanne laajempia perusteluja. Käytäntöhän on jo useimmiten ratkaissut asian siten, että tuollaiset alat kuuluvat julkisille yhdyskunnille. Paljon vaikeampi onkin tarkastella, kuinka pitkälle osuuskauppaliike voi päästä niillä aineellisen tuotannon aloilla, joita nykyjään yleisesti yksityisyritteliäisyys hallitsee. Nuo alathan nykyajan useimpien maiden kansantaloudessa merkitsevät paljon enemmän kuin julkistaloudelliset tuotannonhaarat.
On ensinnäkin selvää, että osuuskaupat ja niiden keskusliikkeet kykenevät muuttamaan yhteistaloudellisiksi suuren osan sellaisia teollisuudenaloja, jotka työskentelevät kotimaista joukkokulutusta varten. Tällaisia teollisuuden aloja ovat ennen kaikkea elintarvike- ja nautintoaineteollisuudet: mylly-, leipomo-, margariini-, tupakka- y.m.s. teollisuus; vaatetusteollisuudet: kutoma-, konfektsioni-, kenkä- y.m.s. teollisuus; taloustarviketeollisuudet: saippua-, savenvalaja- y.m.s. teollisuudet. J.n.e. Voidaan päätellä, että aikaa myöten, kun suurin osa maan asukkaista saadaan kulutusosuuskuntiin järjestetyksi, myöskin suurin osa ylläolevan tapaisia teollisuudenhaaroja voidaan vähitellen muuttaa kulutusosuustoiminnallisiksi. Siitä edellä mainitusta syystä, että aina tulee osa maan väestöä jäämään kuluiusosuuskuntien ulkopuolelle, tulee kuitenkin myös yksityisyritteliäisyyttä ylläluetelluilla aloilla säilymään. — Ei ole myöskään epätodennäköistä, että sen mukaan kuin osuuskauppaliike väestöllisesti laajenee ja taloudellisesti vahvistuu, se tulee valtaamaan myöskin osan n.s. ylellisyysteollisuudenhaaroja haltuunsa, sikäli kuin sen jäsenistössä tuollaisen teollisuuden valmisteiden tarve on riittävän suuri.
Mutta sen sijaan on vaikea ajatella, että kulutusosuustoiminnalliset tuotannolliset yritykset kykenisivät monella muulla tärkeällä aineellisen tuotannon alalla järkyttämään yksityisten yritysten mahtiasemaa. Näin tulee ainakin hyvin pitkän ajan olemaan vientiteollisuuden haarain laita. Kulutusosuustoiminnan periaatteisiin ei hyvin sovellu, että jonkin maan osuuskaupallinen keskusjärjestö ryhtyisi viemään tuotantolaitostensa valmisteita ulkomaille. Tosinhan tällaista menettelyä jonkin verran esiintyy käytännössä, mutta tuollainen toiminta saattaa helposti johtaa asianomaisille järjestöille taloudellisesti epäsuotuisiin tuloksiin ja saattaa koko osuuskauppaliikkeen huonoon huutoon. Tuollaisen menettelyn kautta joutuvat nim. vientiä harjoittavat osuuskaupalliset keskusjärjestöt harjoittamaan aivan samanlaista voittoa tavoitelevaa liiketoimintaa kuin yksityisyrittäjätkin. Tästä voi niille itselleen seurata taloudellisia järkytyksiä, joilta välttyäkseen ne saattavat lopulta ajautua aivan samanlaisiin keinoihin kuin yksityisyritykset, nim. keskinäiseen hintakilpailuun ja lopulta rengastumaan toisten maiden kuluttajia vastaan. Ainakaan niin kauan kuin eri maiden keskusjärjestöt ovat korkein kuluttajain järjestäytymisen aste, ei voi ajatella sellaisia suuria vientiteollisuuden aloja kuin esim. puuvanuke- ja paperiteollisuutta, jotka ovat meidän kansantaloutemme kulmakivet, kulutusosuustoiminnallisesti järjestettäviksi.
Kuitenkin ovat useat osuuskauppamiehet pitäneet mahdollisena, että osuuskaupallista järjestäytymistä voitaisiin kehittää yli nykyisten valtioiden puitteiden ja muodostaa eri maiden keskusjärjestöjen yläpuolelle vielä korkeamman asteen keskittymä, kansainvälinen osuustukkukauppa, joka aikaa myöten kykenisi harjoittamaan myöskin omaa tuotantoa siihen yhtyneiden osuustakkukauppain laskuun. Tällä tavalla arvellaan vähitellen voitavan vallata osa nykyistä vientiteollisuuttakin järjestyneiden kuluttajain haltuun.
Kysymys kansainvälisestä osuustukkukaupasta on viime vuosina ollut paljon pohdinnan alaisena. Kuten tunnettua, onkin takavuosina jo perustettu kansainvälinen järjestö, jonka tehtäväksi on suunniteltu ryhtyä välittämään kulutustarvikkeita siihen liittyneille osuustukkukaupoille ja myöskin tuottamaan niiden tarvitsemia tuotteita. Toistaiseksi tämä järjestö ei ole vielä päässyt lainkaan käytännölliseen toimintaan, vaan on tyytynyt keräämään tilastollisia tietoja eri maiden osuuskaupallisten keskusjärjestöjen tarvikkeiden määristä. Voi pitää todennäköisenä, että tästä järjestöstä saadaan joskus kehitetyksi sellainen, että se kykenee hankkimaan eri maiden osuuskaupoille joitakin määrättyjä tarvikkeita. On kuitenkin ilmeistä, että sen mahdollisuudet omaan tuotantoon eivät tule olemaan, ei ainakaan sikäli kuin nykyjään voi päätellä, kovinkaan laajat. Ensiksikin on vaikea ajatella, että saataisiin yhteisiä tuotantolaitoksia koko maapalloa varten. Ovathan tarpeet ainakin tätä nykyä kovin erilaiset Euroopassa, Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa ja Austraaliassa. Toistaiseksi ainakin saattaa korkeintaan ajatella yhteisiä tuotantolaitoksia saman maanosan osuustukkukaupoille. Näinkin rajoitettuna asettuu ajatuksen toteuttamisen tielle monta estettä. Eri maiden väliset korkeat tullit ovat yksi kansainvälisen tuotannon pahimpia esteitä. Niinikään saattaa syntyä eri maiden osuuskauppaväen kesken riitaisuuksia siitä, mihin maahan kansainvälisen osuustukkukaupan tuotantolaitokset olisi sijoitettava. Kuitenkaan ei liene mahdotonta, että vastaisuudessa voidaan ryhtyä esim. Euroopan osuustukkukauppoja varten kansainvälisesti valmistamaan sellaisia tuotteita, jotka nyt ovat yksityisten vientiteollisuudenhaarain hallussa, sellaisia kuin esim. erilaisia kutomateollisuuden tuotteita, lasitavaroita, tulitikkuja, öljyraffinadeja, kemikaaleja j.n.e. Voitaisiin myöskin ajatella mahdolliseksi, että kansainvälinen osuustukkukauppa hankkisi itselleen siirtomaissa plantaasheja, joilla eri maiden osuustukkukauppoja varten yhteisesti tuotettaisiin teetä, kahvia, jalostamattomia öljyjä, mausteita y.m.s.
Mutta vaikkapa osuustukkukauppain kansainvälinen yhteistoiminta täten aikaa myöten kehittyisikin melkoiseksi, niin vaikea on ajatella silmänkantamattomiin aikoihin päästävän siihen, että järjestyneet kuluttajat voisivat edes kansainvälisen yhteistoiminnan avulla saada haltuunsa sellaisten raaka-aineiden ja puolivalmisteiden kuin puutavaran, selluloosan, paperin, metallien, puuvillan, kivihiilen y.m.s. tuotannon pääosaa. Sama pitänee paikkansa tärkeimpään tuotannonvälineiden valmistukseen, nim. koneteollisuuteen nähden. Kaikki nämä edellämainitut tuotannon alat ovat kuitenkin juuri sellaisia, joiden hinnoista kuluttajain hyvinvointi suuresti riippuu ja joiden harjoittajat siis aivan ratkaisevasti vaikuttavat kuluttajain yksityistalouteen. Teoreettisesti on mahdollista, että aikaa myöten osa kulutusosuustoiminnallisissa tuotantolaitoksissa tarvittuja edellä lueteltuja raaka- ja apuaineita taikka tuotantovälineitä voidaan ruveta hankkimaan kulutusosuustoiminnallisten järjestöjen omistamissa tuotannollisissa yrityksissä. Mutta tähän päästään korkeintaan vasta silloin, kun huomattava osa niistä tuotantolaitoksista, jotka yllämainitut raaka-aineet jalostavat taikka jotka apuaineita ja koneita tuotantolaitoksiin tarvitsevat, on kehittynyt huomattavaan laajuuteen. Yleensä voitaneen lausua, että mikäli yksityisomistukseen perustuva tuotanto aikaa myöten näillä aloilla taikka joillakin niistä huomataan yhteiskunnan kannalta epätarkoituksenmukaiseksi, vaatii niiden muuttaminen yhteistaloudellisiksi muunlaisia toimenpiteitä, kuin mitä kulutusosuustoiminnallisilla järjestöillä on käytettävissään, nim. valtion toimintaa. Mutta ei ainoastaan kunkin valtion toimintaa erikseen, vaan eri valtioiden yhteistoimintaa, jotta saataisiin vältetyksi muutamien valtioiden monopoli niiden alueella oleviin, koko maailmantaloudelle välttämättömiin luonnonrikkauksiin: kivihiili-ja kivennäisvarastoihin, öljylähteihin, koskiin y.m.s.
Vielä on koskettelematta eräs tärkeä, voisipa sanoa tärkein taloudellisen toiminnan ala, nim. maatalous. On paljon vaihdettu mielipiteitä siitäkin, onko mahdollista järjestää maataloudellinen tuotanto, joka, kuten tunnettua, nykyjään on suurimmaksi osaksi yksityisyritteliäisyyden varassa, kulutusosuustoiminnallisesti, s.o. siten, että kulutusosuuskunnat kukin paikkakunnallaan ja niiden keskusjärjestöt koko maassa taikkapa myöskin joissakin kaukaisissa maissa kansainvälinen osuustukkukauppa järjestyneiden kuluttajain tarpeeksi tuottaisivat viljaa, vihanneksia, erilaisia karjataloustuotteita (maitoa, voita, juustoa), viinejä, ruokaöljyjä, teetä, kahvia, kaakaota, erilaisia maataloudessa valmistettuja raaka-aineita, kuten puuvillaa, kumia, villaa j.n.e.
Jos aluksi kosketelemme varsinaista maataloutta: viljan, vihannesten, hedelmien y.m.s. tuotteiden viljelemistä sekä karjataloutta, niin on sanottava, että tällä alalla näyttää osuuskauppaliikkeen kehitykselle panevan rajan sen kykenemättömyys kilpailla tuotantokustannusten alhaisuudessa yksityisten liikkeiden ja erityisesti erään yksityisomistuksellisen liikemuodon, nim. pienviljelyksen kanssa. Asianlaita näyttää näet olevan siten, että nimenomaan pienviljelyksellä on useita etuja kilpailussa suurliikkeen kanssa, jollaista useimmissa tapauksissa kulutusosuuskuntien maataloustuotanto tulisi olemaan, jos se nim. pyrkisi todella hankkimaan kulutusosuuskunnan jäsenille näiden tarvitsemat elintarvikkeet aina viljaa myöten. Onhan tunnettua, että pienviljelyksessä eräiden haittojen: koneellisen voiman puutteen, järkiperäisen vuoroviljelyksen vaikeuden y.m.s. ohella on useita etuja suurviljelyksen rinnalla. Pienviljelystiloilla voidaan pitää pinta-alayksikköä kohti enemmän karjaa kuin suurviljelyksessä, joten niillä maan lannoitus on parempaa kuin suurviljelyksessä. Niillä ihmistyövoima on niinikään suurempi pinta-alayksikköä kohti, joten viljelys muodostuu voimaperäisemmäksi. Lisäksi tulee pikkuviljelyksessä viljelystulokseen vaikuttava tärkeä lisätekijä, nim. pikkuviljelijän persoonallinen harrastus taloudelliseen toimintaansa. Tämä taloudellinen harrastushan vaikuttaa huomattavasti tuloksiin varsinkin karjataloudessa, jossa, kuten tunnettua, karjan yksilöllinen käsittely on omansa melkoisesti kohottamaan maidon määrää. Sitäpaitsi pienviljelijä uhraa viljelmäänsä työtä lainkaan ajattelematta työpäivän pituutta, useasti suorastaan riistäenkin vaimonsa ja lastensa työvoimaa. Kun lisäksi tulee, että nykyajan pienviljelijälläkin on tilaisuus kunnolliseen ammattisivistykseen ja kun hänellä on maataloudellisessa osuustoiminnassa keino, jonka avulla hän voi hankkia itselleen kunnollisia ja halpoja tuotantoonsa tarvitsemiaan raaka- ja apuaineita sekä koneita ja jonka avulla hän voi myöskin tuotteiden kaupan järjestää yhtä taloudellisesti kuin suurviljelijä, on tästä kaikesta seurauksena, että pienviljelys useimmiten menestyksellä kilpailee suoviljelyksen kanssa. Se ei vain anna suurempaa tuotteiden kokonaismäärää, vaan sen antama puhdas tuotto on myöskin useasti todettu olevan suurempi kuin suoviljelyksen.
Edelläesitetyistä syistä onkin tähänastisissa kokeiluissa useimmiten osoittautunut, että kulutusosuuskuntien maataloustoiminta ei ole muodostunut taloudellisesti miksikään loistavaksi yritykseksi, joka rohkaisisi tulevaisuudessa uusiin yrityksiin. Tosin on lausuttava, että jo meidän päivinämme on kulutusosuuskuntien hallussa sekä ulkomailla että meilläkin huomattava joukko erisuuruisia maatiloja. Mutta voinee lausua, että varsinaiset suurtilat, joilla osuuskunta tuottaisi viljaa ja karjataloudellisia tuotteita välittömästi jäsentensä tarpeeksi, eivät ole tuottaneet tähän asti huomattavampia tuloksia. Jonkun verran ovat menestyneet vain sellaiset maatilat, jotka on hankittu jotakin osuuskunnan erikoista tarvetta varten, sellaista kuin vihannesten ja hedelmien viljelemistä varten liikkeen ravintoloihin, teuraskarjan ja sikojen ruokintaa varten liikkeen leikkeletavaravalmistamon ja ruokalain tarpeeksi j.n.e., ja joissa liike vuorostaan voi lähettää maatilalle karjanruokaa, lantaa y.m.s.
Joka tapauksessa voitaneen jo tähänastisen kokemuksen perusteella ennustaa, että suurin osa viljanviljelystä ja karjanhoitoa tulee pysymään yksityisten yrittäjäin ja eritoten pikkuyrittäjäin hallussa. Osuuskuntain tulee vastedeskin olemaan pakko hankkia suurin osa jäsentensä tärkeimpiä elintarvikkeita yksityisyrittäjiltä. Toisessa yhteydessä tulemme lähemmin koskettelemaan kysymystä, minkälaiset suhteet niiden tulisi koettaa järjestää maataloudellisten pikkuyrittäjäin osuuskuntiin.
Melkoisesti toisenluontoinen on luonnollisesti kysymys sellaisten siirtomaissa valmistettujen maataloustuotteiden kuin teen, kahvin, kaakon y.m.s. kulutusosuustoiminnallisen tuotannon mahdollisuudesta. Näitähän tuotetaan suurilla viljelmillä, plantaasheilla. Niissä tulee kysymykseen laajaperäinen viljelys, missä ei viljelijän yksilöllinen harrastus näyttele lainkaan samaa osaa kuin viljan viljelyksessä ja karjanhoidossa. Sen vuoksi saattaakin käydä aikaa myöten mahdolliseksi, että eri maiden osuustukkukaupat ja varsinkin kansainvälinen osuustukkukauppa hankkivat itselleen kaukaisissa maissa yllämainittuja tuotteita viljeleviä suuria plantaasheja, jotka kykenevät tyydyttämään suurimman osan Euroopan järjestyneiden kuluttajain tarpeesta.
Toisessa asemassa ovat sellaiset tavallaan maataloudelliseen tuotantoon kuuluvat alat kuin puuvillan, kumin, villan y.m.s. tuotanto. Nehän valmistavat raaka-aineita suuria ja tärkeitä vaatetusteollisuuden haaroja varten. Sikäli kuin yllämainitut teollisuudenhaarat eri maissa joutuvat huomattavaksi osaksi kulutusosuuskuntien haltuun, saattaa siis riittävän kulutuksen näkökohdalta käydä mahdolliseksi ryhtyä tässä mainittuja alkutuotannon aloja kulutusosuustoiminnallisesti harjoittamaan. Mutta kysymyksessäolevissa tuotannonhaaroissa on useassa tappion vaara monasti melkoisen suuri: sato voi helposti epäonnistua ja hintasuhteet ovat melkoisen epävarmat. Saattaa siis olla, että tällaisillakin aloilla yksityistuotanto tulee säilymään silloinkin, kun riittävä kulutus tekisi tuollaisen tuotannon kulutusosuustoiminnallisen harjoittamisen mahdolliseksi.
Ei myöskään metsätaloutta voitane ajatella kuin vain pieneltä osaltaan kulutusosuustoiminnan harjoittamaksi. Vain sikäli kuin kulutusosuuskunnat alkavat järjestää jäsentensä polttopuun tarvetta, voivat ne hankkia itselleen metsiä polttopuiden hakkauttamista varten. Missä määrin tämä menettely on taloudellisesti järkiperäistä, siitä on vielä toistaiseksi hyvin vähän kokemuksia. Sen sijaan luonnollisesti koko se metsätalouden puoli, jota harjoitetaan puutavaran ulkomaille vientiä varten taikka raaka-aineiden hankkimiseksi kotimaiselle selluloosa- ja paperiteollisuudelle, on osuuskauppain nykypäivien tarkoitusperien ulkopuolella. On näin ollen luonnollista, että pyrkimys yhteistalouteen tässä tapauksessa suuntautuu siihen, että valtio hankkisi haltuunsa kansakunnan metsävarat voidakseen niitä hoitaa järkiperäisesti, ei vain silmälläpitäen nyky-, vaan myöskin tulevien sukupolvien etua.
Kaikesta siitä, mitä edellä on sanottu, selviää myöskin, että osuuskauppaliike ei kykene ratkaisemaan kysymystä maankoron aiheuttamien kansantaloudellisten ja yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. Maankorkohan on se tulo, joka maanomistajalle tulee ilman hänen työtään ja tointaan siitä hyvästä, että hän sattuu omistamaan joko hedelmällistä taikka edullisessa asemassa olevaa maata. Onhan tunnettua, mitenkä varsinkin suurissa kaupungeissa edullisen aseman aiheuttama maankorko saattaa omistajalleen tuottaa suunnattomia summia. Maankoron olemassaolo aiheuttaa, kuten jo sanottu, useita sangen arveluttavia kansantaloudellisia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Se tekee mahdolliseksi keinottelun ja vaikeuttaa erittäin suuresti kaupunkien asuntokysymyksen ratkaisua. Tähän ilmiöön ei kaikesta päättäen osuuskauppaliikkeellä ole mahdollisuutta muuta kuin pieneltä osalta päästä käsiksi. Maankorosta johtuvien epäkohtien lieventämiseksi vaaditaan toimenpiteitä valtiovallan ja kuntien taholta. Kuten tunnettua, pyritään nyttemmin noita epäkohtia korjaamaan joko koko maapohjan valtioistamisella taikka maankorkoon kohdistuvalla verotuksella: maankorkoverolla taikka erikoisella ansiottoman arvonnousun verolla.
Edellä tarkastaessamme osuuskauppaliikkeen oman tuotannon saavutusten rajoja olemme useampia kertoja joutuneet liikkumaan monessa suhteessa verrattain epävarmalla pohjalla. Kun nim. osuuskauppaliikkeen vastaisia saavutuksia tarkastellaan, on luonnollisesti pakko nojautua suureksi osaksi todennäköisyyspäätelmiin. Vastainen kehitys saattaakin senvuoksi monessa suhteessa muuttaa näitä todennäköisyyspäätelmiä. Onhan asianlaita siten, että osuuskauppaliike on vasta verrattain nuori, niin että se ei ole suinkaan ehtinyt vielä juosta kehityksensä rataa loppuun. Onhan useita maita, joissa se on tuskin alullakaan. Sitä mukaa kuin nykyaikainen kapitalistinen kehitys tempaa yhä useampia maita uudenaikaisen taloudellisen ja henkisen kulttuurin piiriin, tulee osuuskauppaliike esiintymään huomattavana tekijänä niidenkin maiden kansantaloudessa, joissa siitä ei vielä tällä haavaa ole tietoa. Kun tällä tavoin vastedes useimmissa maissa koko maapallolla on kehittynyt voimakas osuuskauppaliike, saadaan kenties nähdä näiden eri maiden osuuskauppaliikkeiden kesken huomattavampaa, myöskin tuotannolliselle alalle ulottuvaa yhteistoimintaa, kuin mitä nyt uskaltaa varmasti ennustaa. Ei ole mahdotonta, että silloin saadaan nähdä, että edellä esitetty kanta osuuskauppaliikkeen mahdollisuuksista on ollut liian varovainen. Ainakin tähän asti onkin käynyt niin, että osuuskauppaliike on ylittänyt saavutuksillaan ne rajat, joita monet sen ystävätkin ovat sille asettaneet. Aikaisempi teoria on monessa suhteessa saanut suorittaa huomattavia perääntymisliikkeitä. Varsinkin näin on käynyt sosialistisen teorian väitteiden osuuskauppaliikkeen saavutuksista ja merkityksestä. Onhan tunnettua, että aikaisempi sosialistinen teoria, ja eritoten n.s. marxilainen teoria, arvioi osuuskauppaliikkeen merkityksen mitättömäksi. Lausuttiinhan ensimmäisen internatsionaalin v. 1866 Genevessä pidetyssä kongressissa hyväksytyssä osuuskuntia koskevassa lausumassa, joka oli Marxin laatima, että työläisten tuli ennemmin perustaa tuotanto-osuuskuntia kuin kulutusosuuskuntia, koska muka jälkimmäiset koskettavat vain nykyisen taloudellisen järjestelmän pintaa, mutta edelliset sen sijaan muka puuttuvat siihen sen perustuksia myöten. Sen sijaan jo v. 1897 marxilainen teoreetikko Kautsky lausui, että osuuskauppaliike on ennemmin tai myöhemmin joka maassa — sen taistelun ohella, jota ammattiyhdistykset käyvät vaikutusvallasta tuotantoehtoihin, sen taistelun ohella, jota työväki käy vallasta kunnassa ja valtiossa,kunnan ja valtion pyrkimysten ohella laajentaa ja lisätä näiden hallitsemia ja hoitamia tuotannon haaroja — kutsuttu esittämään tärkeää osaa työväenluokan vapaustaistelussa. Samalla Kautsky kuitenkin vielä esitti monia varomuksia osuuskauppain merkityksestä työväenluokalle. Mutta v. 1922 ilmestyneessä teoksessaan »Köyhälistön vallankumous ja sen ohjelma» sama kirjailija jo myöntää, että myös kulutusosuuskuntien omalla tuotannolla voi olla merkitystä yhteistaloudellisen järjestelmän toteuttamiseksi varsinkin siellä, missä kulutusosuustoiminta voi yhdistää teollisuustyöläiset ja talonpojat kuluttajina samoihin järjestöihin. On niinikään mielenkiintoista panna merkille, kuinka sellainenkin tarkkanäköinen tutkija kuin rouva Beatrice Webb (Potter), joka 1890-luvun alussa kirjoitti kuuluisan tutkielmansa Englannin osuustoimintaliikkeestä, on myöhemmin yhdessä miehensä Sydney Webbin kanssa kirjoittamassaan osuuskaupallista yhteistaloutta käsittelevässä teoksessa jonkin verran lieventänyt käsitystään osuuskauppaliikkeen laajentumisen rajoista sekä väestöopillisessa että eri tuotantoaloja koskevassa suhteessa. Meidän päivinämme myöntävätkin melkein kaikki n.s. yhteiskunnallistamisohjelmat, joita eri sosialistiset kirjailijat ovat esittäneet taikka eri sosialistiset puolueet hyväksyneet, osuuskauppaliikkeelle varsin näkyvän sijan valtion ja kunnan toiminnan avulla suoritettavan yhteistaloudellisen järjestyksen rinnalla. On näin ollen hyvinkin mahdollista, että kun osuuskauppaliike muutaman vuosikymmenen kehityksen jälkeen on nykyistä selvemmin osoittanut, mihin se pystyy, osuuskauppaliikkeen teoriakin saa luvan jälleen tarkistaa kantaansa.
Edellä olemme tutkimuksessamme tulleet siihen tulokseen, ettei osuuskaupallinen järjestelmä, s.o. järjestelmä, jossa jakelun ja myös tuotannon välineet kuuluvat kuluttajain vapaaehtoisesti muodostamille järjestöille ja jossa niitä hallitaan ja hoidetaan näiden järjestyneiden kuluttajain hyväksi heidän oman valvontansa alaisina, kykene kuitenkaan valtaamaan koko tuotantoa ja jakelua enempää kuin palvelusten suoritustakaan. Enin osa taloudellista toimintaa jäänee kaukaisiin aikoihin yksityisten yrittäjäin haltuun. Näin tulee olemaan varmaankin yksityisen maanomistuksen, tuotannon välineitä ja raaka-aineita tuottavain ja niitä eri maihin vieväin y.m.s. yritysten laita.
On tavallaan mielenkiintoinen kysymys, mikä on osuuskauppamiehen suhde oleva niihin taloudellisiin järjestelmiin, jotka osuuskaupallisen järjestelmän rinnalla tätä nykyä vallitsevat tai vastedes tulevat vallitsemaan. Mikä on esim. oleva osuuskauppamiehen suhde nykyiseen ansiotaloudelliseen eli kapitalistiseen talousjärjestelmään? On lausuttava, että osuuskauppaliike on tavallaan aatteellisesti vastakkainen ansiotalousjärjestelmälle, joka perustuu yksityisomistukseen ja jonka taloudellista toimintaa ohjaavana periaatteena on liikevoiton tavoittelu. Osuuskauppaliikehän pyrkii, kuten edellä on selvitetty, järjestyneiden kuluttajain yhteisomistukseen, ja siinä taloudellisen toiminnan yksinomaisena tarkoituksena on kuluttajain tarpeiden tyydyttäminen. Tästä huolimatta voi ajatella mahdolliseksi, että osuuskauppamies käytännössä hyväksyy kummankin järjestelmän. Hän voi nim. pitää osuuskauppaliikettä vain apukeinona, jolla lievennetään kapitalistisen järjestelmän kansantaloudellisesti ja yhteiskunnallisesti haitallisia vaikutuksia: liian työvoiman kasaantumista kaupan ja tuotannonkin alalle, kartellien ja trustien monopolistisia hintapyrkimyksiä, tavarain laadun huonontamispyrkimyksiä j.n.e. Tällainen osuuskauppamies voi pitää osuuskauppaliikkeen soveliaimpana keinona yllämainitun tapaisten epäkohtien korjaamiseksi; hän voi lisäksi kukaties niinikään tunnustaa valtiovallalle oikeuden sekaantua mainittuja epäkohtia korjaamaan ja lisäksi valtion oikeuden lainsäädännöllä suojella työväkeä rajattomalta riistolta; jopa hän voi kannattaa n.s. kunnallissosialismia ja määrätyissä tapauksissa valtiososialismiakin, mutta silti pitää koko sosialistisen ohjelman toteuttamista erehdyksenä, koska hänen mielestään yksityinen yritteliäisyys ja vapaa kilpailu, tosin kulutusosuustoiminnan ja valtiovallan kontrolloimana, on välttämätön olemassa, jotta taloudellinen kehitys yksityisten aloitteiden ja keksintöjen nojassa menisi eteenpäin.
Mutta voiko osuuskauppamies toiselta puolen olla myöskin sosialisti? Jätämme tässä syrjään sen tosiseikan, että hyvin suuri osa osuuskauppaliikkeen jäsenistöä kuuluu samalla sosialistisiin puolueisiin. Tehtävänämme on tarkastaa, minkälaisessa yhteydessä osuuskauppaliikkeen ja sosialismin aaterakennelmat ovat keskenänsä ja onko mahdollista käytännössä samalla kertaa pyrkiä toteuttamaan molempia yhteiskuntataloudellisia järjestelmiä.
On yleisesti tunnettua, että osuuskauppaliikkeen ja sosialismin taloudelliset ohjelmat ovat hyvin läheisiä sukulaisia. Kummassakin ajatellaan taloudellinen elämä järjestettäväksi siten, että tuotannon ja jakelun välineet kuuluvat kuluttajain yhteisölle ja että taloudellista toimintaa harjoitetaan silmälläpitäen kulutuksen tarpeita. Niiden yhteiskuntaihanteet eroavat toisistaan siinä suhteessa, että osuuskauppaliike käsittää tämän kuluttajain yhteisön vapaaehtoisuuteen perustuvaksi, kun taas varsinainen sosialismi ymmärtää kuluttajain yhteisöllä julkisia pakkoyhdyskuntia: valtiota ja kuntaa. Toisessakin oleellisessa kohdassa osuuskauppaliikkeen ja sosialismin ihanteet lankeavat yhteen: kumpikin näkee nykyisen taloudellisen järjestelmän pahimman vian olevan siinä, että tuotanto on anarkinen, s.o. tapahtuu suunnittelemattomasti otaksutun tarpeiden määrän tyydyttämiseksi, mutta ei edeltäkäsin tarkalleen määrättyä kulutusta varten. Kumpikin liike pyrkii järjestämään tuotannon edeltäkäsin selvilleotetun kulutuksen mukaan. Sosialistisesti järjestetyssä kansantaloudessa on ajateltava välttämättömäksi perustaa erityisiä elimiä, joiden tehtävänä on laatia tarkkoja suunnitelmia ja ennakkolaskelmia kansantaloudessa esiintyvien eri tarpeiden määristä ja niiden tyydyttämisen mahdollisuuksista. Tuotanto on sitten mukautettava tarpeiden määrän mukaan.
Tässä yhteydessä lienee kuitenkin syytä huomauttaa, että sosialistisenkin liikkeen on mahdoton useilla taloudellisen elämän aloilla yhden ainoan valtion puitteissa toteuttaa viimemainittua näkökohtaa. Erityisesti näin on laita vientiteollisuuden. Onhan selvää, että lukuisilla tuotannonaloilla olisi edelleen tuotettava maailmanmarkkinoita varten, senkin jälkeen kuin tuotannon lähteet ja tuotannon välikappaleet olisi otettu valtion haltuun. Niinpä esim. meidän maassamme valtiovallan olisi harjoitettava puutavara-, selluloosa- ja paperiteollisuutta maailmanmarkkinoita varten. Niiden tuotanto jäisi edelleen riippuvaksi järjestymättömästä maailmankulutuksesta, mistä olisi luonnollisesti seurauksena, että sosialismin tällä asteella ei tuollaisissa teollisuuden haaroissa voitaisi myöskään välttää pulia ja näiden seurauksia, m.m. työttömyyttä. — Huomautettakoon niinikään, että yhden valtion puitteissa toteutettu sosialismi ei olisi myöskään pystyvä poistamaan eri valtioiden välisiä eturistiriitoja, vaan olisi omansa eräissä suhteissa vielä niitä korostamaan. Ajateltakoonpa sellaista tapausta, että Suomen valtio olisi ainoa puutavara-, selluloosa- ja paperiteollisuuden harjoittaja maassamme. Tästä olisi luonnollisesti seurauksena, että valtio asettaisi kaikki sen käytettävissä olevat mahtikeinonsa liikkeelle saadakseen kysymyksessäolevien teollisuudenhaarain tuotteille taatuksi menekin ja korkeat hinnat maailmanmarkkinoilla, vaikkapa tämä tapahtuisi toisten kilpailevien maiden kustannuksella. Varsinkin suurvaltain valtiovallan mahtikeinojen asettaminen kansantalouden tueksi voisi johtaa hyvinkin arveluttaviin seurauksiin kansainvälisen sovun kannalta katsoen. Näin ollen huomaamme, että varsinaisessa sosialistisen talousjärjestelmän järjestelyssä esiintyy aivan sama vaikeus, mikä on osuuskauppaliikkeenkin edessä, nim. että sen on päädyttävä kansainväliseen yhteistoimintaan eri valtioiden välillä, jos se mielii ihanteensa saavuttaa.
Mutta vaikkapa osuuskaupallinen ja sosialistinen talousjärjestelmä ideologisesti (aaterakennelmallisesti) ovat likellä toisiaan, on tarpeen nimenomaan tutkia kysymystä, onko mahdollista yhdistää osuuskaupallinen järjestelmä sosialistiseen talousjärjestelmään. Ja vaikkapa vastaus olisikin myönteinen, on jäljellä vaikea kysymys: mikä laajuus osuuskaupalliselle järjestelmälle on tuleva sosialistisen järjestelmän sisällä? Näiden kysymysten selvittäminen ei ole kovin helppoa m.m. siitä syystä, että puhdasta sosialistista järjestelmää ei ole nykyaikana missään maassa toteutettu. Korkeintaan voidaan puhua Venäjällä vv. 1917–1921 tehdystä monessa suhteessa epäonnistuneesta kokeilusta. Se tosin jätti jälkeensä puolisosialistisen talousjärjestelmän, minkä oleellisimpina tunnusmerkkeinä voi mainita, että tärkeimmät teollisuudenhaarat ovat valtion omistamien suuriksi syndikaateiksi yhtyneiden tehtaiden ja tehdassulautumain (trustien) hallussa ja että ulkomaankauppa on valtion monopolina, mutta että maataloudessa on vallalla yksityisomistus ja -yritteliäisyys ja että myöskin kotimainen kauppa on vapaa. Tämä yksityiskapitalismin ja sosialismin sekamuoto, jota venäläiset itse nimittävät valtiokapitalismiksi, ei voi antaa oikeata käsitystä siitä, millaisiksi osuuskauppaliikkeen ja sosialismin keskinäiset suhteet tulevat muodostumaan. — Mitä sosialistisiin aaterakennelmiin ja sosialistisiin ohjelmiin tulee, niin on huomattava, että ne melkoisesti mainittujen suhteiden järjestelyyn nähden eroavat toisistaan. On sosialistisia ohjelmia, jotka eivät sosialistisesti järjestetyssä kansantaloudessa tahdo osuuskauppaliikkeelle jättää suurtakaan sijaa. Tällaisesta sosialismista on juuri Venäjän sosialismin ensimmäinen aste, n.s. »sotasosialismi», tyypillinen esimerkki. Kun Venäjällä v. 1918 ryhdyttiin sosialismia toteuttamaan, niin osuuskaupoilta ja niiden keskusjärjestöiltä riistettiin tuotantolaitokset ja luovutettiin ne kuntain taikka valtion haltuun ja myöhemmin itse vapaaehtoisuuteen perustuvat kuluttajain järjestötkin muutettiin koko kunnan asukkaat käsittäviksi pakkojärjestöiksi, n.s. kulutuskommuuneiksi. Venäjän nykyisessä kapitalismin ja sosialismin sekajärjestelmässä on jo kuitenkin kulutusosuuskunnille varattu paljon suurempi sija kansantaloudellisen jakelun ja tuotannon järjestäjinä. Ensiksikin kuluttajain järjestöille on taattu toimintaoikeus valtion ja kunnan harjoittaman tuotannon ja jakelun rinnalla. Niillä on näin ollen oikeus harjoittaa tuotteiden jakelua myymälöissään ja perustaa myöskin itselleen omia tuotantolaitoksia, vieläpä osuuskauppain keskusjärjestölle on varattu mahdollisuus valtion ulkomaankaupan monopolista huolimatta tilata tarvikkeensa suoraan ulkomailta.
Mitä muihin sosialistisiin ohjelmiin tulee, niin on meidän päivinämme useimmissa niistä muodostettu kulutusosuuskunnallisille järjestöille varsin näkyvä sija sosialistisen järjestelmän rinnalla ja siihen yhdistettynä. Useimmat sosialistisen kansantalouden suunnitelmat käsittävät tuotteiden jakelun pääasiassa tapahtuvan osuuskaupallisten myymäläin välityksellä, pitäen tarpeettomana kunnan harjoittamaa jakelua tavallisen vähittäiskaupan alalla. Ulkomaankauppa niinikään on ehdotettu osittain annettavaksi kulutusosuuskuntain kaupallisten keskusjärjestöjen haltuun. Ja mitä osuuskauppain tuotantolaitoksiin tulee, niin useimmat sosialistiset suunnitelmat lähtevät siitä, että osuuskauppain on saatava pitää ne teollisuuslaitokset, maatilat, kaivokset, laivat y.m.s., jotka ne ovat ehtineet itselleen hankkia. M.m. kuuluisat englantilaiset sosialistit, Sidney ja Beatrice Webb, jotka ovat julkaisseet laajan, yksityiskohtaisen tutkielman siitä, mitenkä Suur-Britannian kansantalous olisi sosialistisesti järjestettävä, ovat sitä mieltä, että on välttämätöntä sallia osuuskaupallista tuotantoa rinnan valtion ja kunnan tuotannollisen toiminnan kanssa. Heidän mielestään sosialistisessa yhteiskunnassa kuluttajain vapaaehtoisuuteen perustuva yhteistoiminta on tarpeen, jotta voitaisiin kontrolloida julkisten yhdyskuntain harjoittaman taloustoiminnan kustannuksia ja tilinpäätöksiä. Lisäksi on monessa sosialistisessa suunnitelmassa lähdetty siitä, että sellaisissa joukkokulutusta varten työskentelevissä teollisuudenhaaroissa, joissa osuuskauppaliike on ryhtynyt omaa tuotantoa harjoittamaan, olisi valtion haltuun otetut tuotantolaitokset luovutettava kulutusosuuskuntien keskusjärjestön hoidettaviksi ja hallittaviksi. Niinpä ajattelee Otto Bauer, tunnettu itävaltalainen sosialisti, joka aikoinaan oli Itävallan sosialisoimiskomitean puheenjohtaja, että valtio, otettuaan pakkolunastuksella haltuunsa esim. saippua- ja kynttilätehtaat, vuokraisi ne kulutusosuustoiminnallisille järjestöille. Mainittakoon tässä yhteydessä, että jätteenä Itävallassa v. 1919 yritetystä sosialisoimiskokeesta on olemassa valtion omistama kenkätehdas, joka on tosiasiallisesti Itävallan osuustukkukaupan hallinnossa ja hoidossa.
Ylläolevasta lienee käynyt selville, että osuuskaupallinen järjestelmä on siis mahdollinen ajatella toteutettavaksi myöskin yhdessä sosialistisen talousjärjestelmän kanssa. Näin ollen tulemme siis siihen tulokseen, että myöskin sosialisti voi hyvin olla mukana viemässä osuuskauppaliikettä eteenpäin joutumatta millään tavalla ristiriitaan sosialististen yhteiskuntaihanteittensa kanssa. Tietysti on selvää, että siellä, missä sosialistinen järjestelmä olisi toteutettu, tulisi esiintymään melkoinen joukko rajariitoja sosialistisen ja osuuskaupallisen taloudellisen toiminnan välillä. Yllä olemme jo kosketelleet kysymystä kulutustarvikkeiden vähittäisjakelusta ja lausuneet useiden sosialistien olevan sitä mieltä, että se olisi luovutettava kulutusosuuskuntien huoleksi. Mutta luonnollisesti tulisi esiintymään pyrkimyksiä ulottaa kunnallista toimintaa myöskin tuotteiden jakelun alalle. Näin tulisi olemaan asianlaita eritoten sellaisissa suurissa kulutuskeskuksissa, joissa kulutusosuuskuntien myymäläverkko ei olisi vielä huomattavasti kehittynyt. Nimenomaan näin tulisi olemaan asianlaita määrätyissä erikoisissa kaupan lajeissa, kuten esim. lihan, kalan, kivihiilen y.m.s. kulutustarvikkeiden kaupassa. Joka tapauksessa näyttää selvältä, että ainakin sellaisissa kaupungeissa kuin Basel, Helsinki y.m.s., joissa kunnan enemmistön käsittävä hyvin hoidettu kulutusosuuskunta on olemassa, olisi aivan tarpeetonta ajatella kunnallista vähittäiskauppaa sellaisia tuotteita kuin lihaa ja kalaa varten. Paljon tarkoituksenmukaisempaa on, että kunta tällaisissa tapauksissa rajoittuu pitämään huolta tuontapaisten tarvikkeiden kaupan terveydenhoidollisesta valvonnasta ja jättää itse kaupan kulutusosuuskunnan huoleksi. Jonkin verran toinen on asianlaita sellaisten kulutustarvikkeiden kuin kivihiilen, polttopuiden y.m.s., joissa kunta itse tarvitsee tuollaisia artikkeleita huomattavat määrät erilaisiin omiin laitoksiinsa ja joissa se näin ollen voi toimittaa edullisia ostoja. Monenlaisia järjestelmiä voi näin ollen ajatella olevan rinnan käytännössä sekä samalla paikkakunnalla että eri paikkakunnilla. Me voimme sanoa, että vastaisuuden kokeilut tulevat selvittämään, kumpiko järjestelmä, osuuskaupallinen vaiko sosialistinen, määrätyillä kiistanalaisilla aloilla on kuluttajain kannalta tarkoituksenmukaisempi.
Sen lisäksi, mitä edellä on lausuttu osuuskaupallisen ja sosialistisen järjestelmän yhteensoveltuvaisuudesta, on todettava, että osuuskauppaliike on monessa mielessä sosialismin välttämätön edellytys ja täydennys — samaten kuin on epäilemättä todettava, että työväen poliittinen liike, joka hankkii ja turvaa osuuskauppaliikkeen poliittiset edellytykset ja joka taistelemalla työtätekevien korkeampien työehtojen puolesta kohottaa joukkojen kulutuskykyä sekä joka kasvattaa näitä joukkoja itsehallintoon, on toiselta puolen osuuskauppaliikkeen menestymisen ehto. Sosialismia on vaikea ajatella toteutuvaksi, jollei työtätekeväin kansankerrosten kulutusosuustoiminta ole sille useissa suhteissa luonut edellytyksiä. Osuuskauppaliike on näet suuriarvoinen tekijä työväenluokan kouluttamisessa kypsäksi toteuttamaan ja ylläpitämään yhteiskuntatalouden sosialistista järjestelyä. On näet pidettävä mielessä, että sosialismin toteuttaminen ei suinkaan ole mikään yksinkertainen asia ja että sen toteuttaminen on sitä mutkallisempaa, jota korkeammalle kehittynyt jokin maa taloudellisessa suhteessa on. Ei suinkaan riitä, että jotkin tuotantolaitokset otetaan yksinkertaisesti valtion omaisuudeksi ja jatketaan niiden toimintaa aivan samaan tapaan kuin ennenkin, sillä erotuksella vain, että tuotanto tapahtuu valtion laskuun. Niiden hallinto ja hoito on myöskin järjestettävä uudelle kansanvaltaiselle pohjalle ja ennen kaikkea on järjestettävä tuotteiden jakelu ja kulutus uusille perusteille. Vaikeita tehtäviä ovat tällöin ennen kaikkea kansantaloudellisesti tarpeettomien ihmisjoukkojen sijoittaminen tuottavaan työhön, tarpeettomiksi käyneiden teollisuudenhaarain työläisjoukkojen siirtäminen uusiin ammatteihin j.n.e. Eikä vähimmän vaikeutta tuota yhteiskunnan kokonaisedun mukainen eri tuotannonhaarain välisten suhteiden järjestely m.m. sillä tavalla, että jonkin tuotannon alan työläiset eivät joudu epäoikeutettuun erikoisasemaan toisten työtätekeväin kansankerrosten kustannuksella. Ei ole mahdollista ilman työtätekeväin luokkien kouluttamista järjestää yhteiskunnallistettujen tuotannonhaarain työprosessia sellaiseksi, että siinä työkustannukset eivät nouse suhteettomasti ja että siis saadaan taatuksi sosialistisen kansantalouden päätarkoitus, yleisten kuluttajaetujen valvominen, s.o. halvempien ja parempien tuotteiden saanti koko yhteiskunnan jäsenille. Kaikkia edellä olevan tapaisia vaikeuksia voittamaan kasvattaa m.m. osuuskauppaliike työtätekevät joukot. Se totuttaa nämä joukot ymmärtämään talous- ja kannattavaisuuslaskelmia, se totuttaa ne ratkaisemaan työväenkysymyksen sillä tavalla, että samalla kuin työtätekevien asemaa tuottajina kohotetaan, kuitenkin työkustannukset pidetään kohtuullisissa rajoissa, niin että yleiset kuluttajaedut eivät joudu kärsimään. Osuuskauppaliike myöskin kasvattaa suuren joukon taloudellisia toimihenkilöitä, jotka ovat yhteistaloudellisen ajattelun läpitunkemia ja näin ollen suopeita valtionkin taholta lähtevään yhteistaloudelliseen järjestelyyn nähden ja joita siis sosialistinen liike voi käyttää uudistustyössään.
Sen lisäksi, mitä ylempänä on mainittu osuuskauppaliikkeen kyvystä muuttaa joukko taloudenhaaroja yhteistaloudellisiksi, on mainittava, että osuuskauppaliike on välttämätön osa itse sosialistisen kansantalouden organisatsionia. Sellainen täytyisi sosialistisen talousjärjestelmän vallitessakin olla nimenomaan valvomassa n.s. kuluttajaetuja. Niinkuin jo edellä lausuimme, niin kuluttajaetujen valvominen on sosialismin korkein päämäärä. Sellainen yhteiskuntataloudellinen järjestelmä, jonka johdosta tuotteiden hinnat yleensä nousevat kuluttajille, ei ole oikeutettu eikä voi olla pysyväinen. Jos sosialistisessa talousjärjestelmässä jonkin ammatin työkustannukset, esim. edullisten työehtojen vaikutuksesta, nousisivat siinä määrin, että lisääntynyt työn tuottavaisuus ei kykenisi niitä tasoittamaan, olisivat tällaisen ammatin edut ristiriidassa yhteiskunnan kokonaisedun kanssa. Kun sosialistisessa kansantaloudessakin säilyisi edellä selitetyn tapainen yksityisten ammattien tuottajaetujen ja koko yhteiskunnan edun kanssa yhteenlankeavan kuluttajain edun vastakkaisuus, tarvittaisiin sosialistisessa kansantaloudessakin sellainen järjestö, joka valvoisi kuluttajain, s.o. yhteiskunnan kokonaisetua. Useimmissa nykyaikaisissa sosialisoimissuunnitelmissa onkin sen vuoksi lähdetty siitä, että yhteiskunnallistettujen tuotannonhaarain hallinto- ja johtoelimissä tarvitaan asianomaisessa ammatissa työskenteleväin edustuksen lisäksi myöskin niiden tuotteiden kuluttajain ja yhteiskuntakokonaisuuden edustajia ja että sen vuoksi niissä on varattava tilaa nimenomaan myöskin kuluttajain järjestöjen edustajille. Näiden kuluttajain järjestöjen edustajat on luonnollisesti ajateltu eri teollisuudenhaarain keskuselimissä osuuskaupallisten keskusjärjestöjen valitsemiksi, yksityisissä teollisuuslaitoksissa taasen tietysti paikallisten järjestöjen valitsemiksi. Mainituissa elimissä tulisi ilmeisesti taistelua esiintymään kuluttaja- ja tuottajaetujen välillä. Tämä taistelu luonnollisesti useimmiten tulisi päättymään kompromissiin, mutta joka tapauksessa olisi tällä tavalla jonkinlaiset takeet siitä, että työn tuottavaisuuden lisääntyminen ei pääsisi muodostumaan yksityisten ammattien työläisten monopolistisen edun lähteeksi, vaan koituisi myöskin koko yhteiskunnan hyväksi.
Edellä olemme osoittaneet, että osuuskauppaliike ei aatteellisesti eikä myöskään käytännöllisesti ole ristiriidassa sosialistisen liikkeen kanssa. Näin ollen ei ole myöskään mitään ristiriitaa siinä, että osuuskauppamiehet samalla kertaa pyrkivät varsinaisen sosialistisen talousjärjestelmän toteuttamiseen. Mutta sen sijaan voi väittää olevan olemassa erinäisiä muita työväenliikkeen haaroja, joiden ideologiat (aaterakennelmat) ovat täysin ristiriidassa osuuskauppaliikkeen taloudellisen elämän järjestelystä omaksuman käsityskannan kanssa ja jotka siis käytännössäkin joutuvat helposti ristiriitaan osuuskauppaliikkeen tavoittelemien päämäärien kanssa. Tällaisia liikkeitä ovat ne työväenliikkeen haarat, jotka pyrkivät asettamaan työväen tuottajaedut ratkaiseviksi pyrkiessään vapauttamaan palkkatyöväenluokkaa siitä yhteiskunnallisesta asemasta, johon kapitalistinen järjestelmä on sen asettanut. Tällaisena osuuskauppaliikkeen kanssa ristiriitaisena yhteiskunnallisena liikkeenä voi mainita työväen tuotanto-osuustoiminnan sekä syndikalistisen ja kiltasosialistisen liikkeen, jotka kaikki ovat aatteellisesti läheisesti sukua toisilleen.
Kuten tunnettua, n.s. työväen tuotanto-osuuskunnat lähtevät siitä käsityksestä, että yhteiskunnallinen kysymys olisi ratkaistava asettamalla yksityisen kapitalistisen yrityksen omistajan tilalle sen työväen muodostama yhteisö osuuskunnaksi järjestettynä. Työväen tuotanto-osuustoiminnan syntymämaa on Ranska, jossa sen avulla lähes sata vuotta sitten ensi kerran yritettiin toteuttaa Ranskan vallankumouksen kolmea tunnuslausetta: veljeyttä, vapautta ja tasa-arvoisuutta. Veljeys oli toteutettava siten, että kaikki yrityksen omistajat työskentelisivät tovereina omistamassaan tuotantolaitoksessa; vapaus merkitsi sitä, että työntekijöillä olisi oikeus valita ja erottaa työprosessin johtajat; tasa-arvoisuus taas sitä, että kaikilla osuuskunnan jäsenillä olisi samat oikeudet. Aatettahan on aikoinaan monessa maassa varsin voimallisesti ajettu. Yritettiinhän m.m. Kansainvälinen osuustoimintaliittokin valjastaa tämän osuustoiminta-aatteen vaunujen eteen. Lähes sadan vuoden kokemukset ja tuhannet yritykset useassa maassa ja melkeinpä jokaisessa teollisuudenhaarassa ovat antaneet lopullisen todistuksen siitä, että työväen tuotanto-osuuskuntain aatetta ei voida yleensä käytännössä toteuttaa. Useimmat yritykset ovat epäonnistuneet. Niiden haittana ovat olleet: pääomain puute, huono johto ja työkuri sekä menekin puute, mitkä kaikki seikat ovat osaltaan vaikuttaneet, että ne eivät ole pystyneet kilpailemaan varsinkaan suurten yksityiskapitalististen yritysten kanssa; taikka ne ovat jonkin verran menestyessään kadottaneet alkuperäisen luonteensa ja turmeltuneet. Ne ovat muodostuneet suljetuiksi osuuskunniksi, joihin ei enää ole päästetty uusia jäseniä, mutta joissa kyllä on käytetty työssä ulkopuolisia työntekijöitä. Näin niistä on muodostunut, missä ne eivät ole menneet nurin, pikkukapitalistisia yhteisöjä, joiden tehtävänä on ollut hankkia liikevoittoa pienelle työntekijäjoukolle. — Ne ovat korkeintaan voineet saada jonkun verran jalansijaa käsityönomaisissa ammateissa. Mutta tällaisissa ammateissa, esim. leipurin-, myllärin-, suutarin-, räätälin- y. m. s. ammateissa, ne ovat viime aikoina monasti joutuneet osuuskauppain toiminnan jalkoihin. Tosin on eräissä maissa tultu jonkinlaiseen kompromissiin työväen tuotanto-osuustoiminnallisen ja osuuskaupallisen ihanteen välillä sillä tavalla, että työväen tuotanto-osuuskunnat on järjestetty työskentelemään yksistään kuluttajajärjestöjen tarpeiksi, mutta tuollaista kompromissia on pidettävä vain hätätilan politiikkana, mutta ei minään lopullisena ratkaisuna. Kehitys näyttääkin kulkevan yleensä siihen suuntaan, että tuollaiset työväen tuotanto-osuuskunnat ennen pitkää menettävät täydellisesti itsenäisyytensä ja muuttuvat osuuskauppain tuotantolaitoksiksi.
Mutta on sanottava, että jos työväen tuotanto-osuuskunnat olisivat käytännössä menestyneet, niin niiden toiminta olisi johtanut tulokseen, joka olisi ollut täysin vastakkainen kulutusosuustoiminnan pyrkimysperille. Kulutusosuustoiminta pyrkii toiminnallaan valvomaan kaikkien paikallisten tai koko maan kuluttajain etuja. Tuotanto-osuuskunnan päämääränä on jonkin yksityisen ryhmän etu. Se tahtoo yhden kapitalistin tilalle asettaa useita pikkukapitalisteja. Jos työväen tuotanto-osuuskunnallinen ohjelma voitaisiin toteuttaa, niin se merkitsisi sitä, että yhteiskunta paloittuisi pieniin itsehallinnollisiin tuottajapiireihin. Seuraus tuollaisen tilan muodostumisesta olisi, että nuo tuottajapiirit ryhtyisivät keskenään samassakin ammatissa menekistä kamppailemaan taikka sitten päätyisivät hintayhtymiin kuluttajia vastaan. Kaikkien työväen tuotanto-osuuskuntain edut ovat vastakkaisia yhteiskunnan kokonaiseduille. Monien aikaisempien utopististen sosialistien haaveilema työväen tuotanto-osuuskunnille rakentuva yhteiskunnallinen ohjelma ei olisi toteutettuna tietänyt muuta kuin kapitalistisen tuotantotavan pukeutumista uuteen pikkuporvarilliseen muotoon.
Kuten jo sanottu, on työväen tuotanto-osuustoiminnan aatteelle sukua n.s. syndikalistinen liike, joka on erityisesti levinnyt Ranskan ja Yhdysvaltain ammattiyhdistysliikkeen keskuudessa, mutta jonka haarautumia esiintyy vähin muissakin maissa. Syndikalismi on tavallaan työväen tuotanto-osuuskuntain aatteen nykyaikainen muoto. Sekin tahtoo siirtää eri tuotantoalat kapitalistisilta yrittäjiltä noilla tuotannonaloilla työskentelevien haltuun ja hoitoon. Mutta se ei enää pidä tuollaisen toimenpiteen lähtökohtana yksityistä tehdasta, vaan suositelee sellaista menettelyä, että jokainen elinkeinonhaara ja jokainen julkisen palveluksen ala on kokonaisuudessaan työväen vallankumouksellisen liikkeen avulla saatettava asianomaisen elinkeinon tai palveluksenaan työläisten muodostaman ammattiliiton haltuun ja hoitoon. Kutakin yksityistä tehdasta hoitaisi ammattiliiton määräysten mukaan ammattiliiton paikallinen ammattiosasto. Järjestelmän tarkoituksena on hävittää koko n. s. paikallinen (kunnallinen) itsehallinto, jonka tehtävät annettaisiin eri ammattien edustajista kokoonpannulle paikalliselle ammatilliselle neuvostolle; samaten pyrkimysperänä on hävittää valtiovalta eduskuntineen ja hallituksineen, jotka korvattaisiin eri ammattiliittojen edustajista kokoonpannulla ammattiyhdistysten edustajakokouksella ja tämän valitsemalla toimeenpanevalla valiokunnalla. Kuten näkyy, ei syndikalistisessa järjestelmässä ole mitään sijaa kuluttajain yhteenliittymille. Sen ajatusrakennelman mukaan myöskin kauppa olisi jätettävä tällä alalla toimivien henkilöiden muodostaman ammatillisen järjestön haltuun ja hoitoon. — Syndikalistinen liikekin siis asettaa tuottajat kaiken taloudellisen toiminnan kannattajiksi. Sen toteuttamisesta olisi ilmeisesti seurauksena, että eri tuotannonalojen kesken syntyisi yhteiskunnassa etutaistelu. Jokainen tuotannonala koettaisi saada mahdollisimman korkean hinnan niistä palveluksista, joita se yhteiskunnalle suorittaa. On selvää, että tässä taistelussa pääsisivät voitolle ne tuotannonalat, joiden palvelukset ovat yhteiskunnalle välttämättömimmät. Se eri ammatillisten liittojen yhteistoiminta, jota erinäiset syndikalistiset kirjailijat ammattiliittojen yhteisen edustajakokouksen muodossa ovat suunnitelleet, ei luonnollisesti kykenisi pitämään yllä tasapainoa keskenään kamppailevien ammattietujen välillä. Sellaisen tasapainotilan ylläpitämiseen tarvitaan kuluttajain järjestymistä tuottajain järjestöjen vastapainoksi. Syndikalismin toteuttamisesta olisi seurauksena, että monet verrattain pienet työläisryhmät, jotka työskentelevät teknillisesti hyvin kehittyneissä ja yhteiskunnalle tärkeissä teollisuudenhaaroissa, sanokaamme esim. sellaisissa teollisuudenhaaroissa kuin mylly- ja sokeriteollisuudessa, voisivat ruuvata työehtonsa paljon korkeammalle, kuin mitä työn yleinen tuottavaisuus yhteiskunnassa edellyttäisi. Toiset ammatit joutuisivat luonnollisesti maksamaan tällaisten ammattiryhmien työkustannukset. Näin ollen työväenluokka jakaantuisi etuoikeutettuihin ja etuoikeudettomiin ryhmiin, joiden välillä olisi ainainen taistelu käymässä.
Tietysti on asianlaita sillä tavalla, että yllämainittu taistelu eri ammattien välillä, joka syndikalismissa pääsisi räikeänä näkyviin, on olemassa kaikkien yhteiskuntataloudellisten järjestelmien aikana. Jo meidän aikamme osoittaa lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka eri ammattien ruumiillisten työntekijäinkin edut ovat keskenään ristiriitaiset. Onhan olemassa useita sellaisia ammatteja — tällaisia ovat erityisesti sellaiset paikallisen tuotannon alat, joissa ei ole olemassa paikkakuntain välistä kilpailua hintoja tasoittamassa: rakennusteollisuus, leivän valmistus (suurelta osaltaan), makkaranvalmistus y.m.s. — joiden työntekijät voivat palkkataistelulla nostaa työehtonsa niin korkealle, että ne ovat huomattavasti korkeammat muiden työväenryhmien keskimääräistä palkkaa, samaan aikaan kuin työn tuottavaisuus ei kykene niiden aiheuttamia lisääntyneitä työkustannuksia täydellisesti tasoittamaan. Näiden etuoikeutettujen ammattien ohella on luonnollisesti joukko sellaisia tuotannonaloja, joiden tuotteiden hintoja ja tästä johtuen myös tuotantokustannuksia ja siis työkustannuksiakin paikkakuntain- taikka kansainvälinen kilpailu ehkäisee huomattavammin nousemasta ja joissa siis työläistenkään palkat eivät voi huomattavammin kohota yli sen palkkatason, mikä vallitsee toisilla paikkakunnilla taikka toisissa maissa. Tällaisia aloja ovat esim. vientiteollisuus, kutomateollisuus, maatalous y.m. On selvää, että tällaisten ammattien työläiset joutuvat huomattavaksi osaksi maksamaan ensinmainittujen etuoikeutettujen ammattien työläisten kohonneet palkat. Tämä tosiasia, että eri ammattien työväenkin keskuudessa vallitsee jyrkkiä eturistiriitoja, tulisi luonnollisesti toisenlaisessa talousjärjestelmässä kuin nykyinen paljon selvempänä näkyviin ja aiheuttaisi yhteiskunnan puolelta toimenpiteitä. Nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä tämä eri ammattien välinen vastakohta jää varjoon, koska nykyisessä järjestelmässä on olemassa toinen suurempi vastakohta, nim. vastakohta koko yrittäjäluokan ja työväenluokan välillä. Tämä nykyään kiinnittää melkein yksinomaan työläisten huomion puoleensa.
Aivan samat muistutukset kuin syndikalismia vastaan voi tehdä n.s. kiltasosialismia vastaan, joka on jonkinlainen syndikalismin ja sosialismin sekamuoto, lähennellen kuitenkin enemmän ensinmainittua. Kiltasosialismin perusajatus on, että tuotannonvälineet on tosin otettava valtion omaisuudeksi, mutta että ne on kokonaan luovutettava eri ammateissa työskentelevien työläisten ja virkailijoiden hallintoon ja hoitoon, jolloin hallinnon eliminä olisivat asianomaisten teollisuudenhaarain ammattiliitot, joihin kaikkien teollisuudessa työskentelevien olisi liityttävä. Kiltasosialistit tosin päinvastoin kuin syndikalistit myöntävät, että erityiset kulutusosuuskunnat on pidettävä tarpeellisina, mutta ne ajattelevat näiden tehtävien supistuvan vain pelkkiin jakelujärjestön tehtäviin. Sen sijaan ne kiltasosialisden mukaan menettäisivät tuotantolaitoksensa, jotka luovutettaisiin niiden työläisten ja virkailijain hallintoon ja hoitoon aivan samalla tapaa kuin mitkä tuotantolaitokset tahansa. Kun kiltasosialistit ovat ajatelleet, että tuotantolaitosten hoitoon kuuluisi myöskin tuotteiden hinnoittelu, on selvää, ettei kiltasosialistinen järjestelmäkään antaisi riittäviä takeita siitä, että tuollainen talousjärjestelmä pitäisi ylimpänä ohjeenaan yleisiä kuluttajaetuja yksityisten ammattien tuottajaetujen edellä, jos kohta kiltasosialistit myöhemmin ovatkin esitelleet sellaisia ajatuksia, että julkisten yhdyskuntien ja kulutusosuuskuntien edustajat saisivat määrättyjen elimien avulla harjoittaa jonkinlaista jälkikontrollia eri tuotannonhaarain työläisten ja virkailijain suorittamaan hallintoon ja hoitoon nähden.
Kaikki yllämainitut työväenliikkeen suunnat ovat ilmeisesti kulutusosuuskuntien pyrkimysten kanssa ristiriidassa. Niistä voi lausua, että ne kaikki tulisivat seurauksiltaan olemaan yhteiskunnan etujen vastaisia. Koko niiden teoreettinen lähtökohta, että tuotantolaitoksissa työskentelevien työläisten tulisi hallita näitä tuotantolaitoksia, on ilmeisesti väärä. Yllämainitut teoriat ovat ilmeisesti saaneet tukea vaatimuksilleen m. m. eräiden sosialististen kansantalousteoreetikkojen, varsinkin Marxin esittämästä työarvoteoriasta. Tätä teoriaa on monella taholla luettu siten, että koska sen mukaan työläiset luovat työssään arvoja, niin heille olisi myöskin muka lankeava työn tulos: tuotannon tuotto. Itse asiassa ei kuitenkaan ainakaan Marxin työarvoteoriasta voi saada minkäänlaisia perusteita yllä esitetyn tapaisille yhteiskunnan kokonaisetujen vastaisille ohjelmille. Marxin arvo-opin mukaan arvo luodaan yhteiskunnan kokonaistyöprosessissa, jossa tuotteet saavat arvoa sikäli kuin jokin työ on yhteiskunnan kannalta välttämätöntä.
Kulutusesineiden arvo toteutuu Marxin mukaan vasta niiden kiertokulussa, silloin kun ne kaupassa saapuvat kuluttajain käsiin. Vasta kulutusesineiden ostajat toteuttavat täten tuotantoprosessissa luodun vaihtoarvon. Ostajat siis lopultakin määräävät, kuinka paljon liikevoittoa kukin yksityinen kapitalistinen yrittäjä saa. Jonkin yksityisen yrityksen tai yksityisen ammatin työläiset eivät suinkaan näin ollen luo tuon yrityksen tai liikkeenhaaran mahdollisesti saavuttamaa korkeata liikevoittoa, joka muka sen vuoksi kuuluisi heille, vaan tuon liikevoiton suuruus riippuu päinvastoin ostajista, kuluttajista.
Samassa yhteydessä, jossa tarkastelemme osuuskauppaliikkeen yhteiskunnallisen päämäärän soveltuvaisuutta erinäisiin muihin yhteiskunnallisiin ohjelmiin, lienee paikallaan lausua jokin sana myöskin osuuskauppaliikkeen ohjelman yhteensoveltuvaisuudesta maataloudellisen tuotanto-osuuskuntajärjestelmän kanssa.
Aluksi on todettava, että maatalouden tuotanto-osuuskunnat ovat luonteeltaan kulutusosuuskunnista oleellisesti eroavia järjestöjä. Ne ovat tuottajain osuuskuntia, jotka eivät suinkaan pyri liikevoiton poistamiseen valtaamalla sen kuluttajille, vaan ne ovat järjestöjä, jotka kyllä pyrkivät poistamaan erinäisten välikäsien liikevoiton, mutta vain tällä liikevoitolla lisätäkseen osuuskuntaan liittyneiden tuottajain liikevoiton määrää. Vieläpä ne, kuten tunnettua, saattavat pyrkiä tätä niihin liittyneiden tuottajain liikevoittoa lisäämään monopolistisella hintapolitiikalla kuluttajain kustannuksella. Kapitalistisista yrityksistä ne kuitenkin eroavat siinä suhteessa, että niissä yhteisesti saavutettu liikevoitto jaetaan mukana oleville toisten periaatteiden mukaan kuin esim. kapitalistisissa osakeyhtiöissä. Niissähän liikevoitto jaetaan jäsenille sen mukaan, kuinka paljon kukin jäsen on luovuttanut tuotteita osuuskunnan jalostettavaksi ja myytäväksi. Yhteiskunnallisesti maataloudelliset tuotanto-osuuskunnat ovat maatalouden pienyrittäjäin yhtymiä liikevoittoa tavoitelevan ansiotaloutensa voimistamiseksi. Tällaisina järjestöinä niillä on vain muodollisia tunnusmerkkejä yhteisinä kulutusosuuskuntien kanssa, sellaisia tunnusmerkkejä, kuin että kummatkin ovat henkilöyhtymiä, kummassakin on vallalla jäsenten kansanvalta ja että kummankin ylijäämän jäsenille jakamistapa muistuttaa toinen toistansa. Mutta, kuten jo sanottu, on vaikea keksiä mitään sellaisia yhteisiä tunnusmerkkejä, jotka koskisivat kummankin järjestön yhteiskunnallista olemusta ja yhteiskuntataloudellisia tarkoitusperiä. On tosin esitetty teoria, jonka mukaan kummallekin osuuskuntamuodolle olisi yhteistä se, että ne valvoisivat työn etuja. Saattaa kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, tokko tämäkään epämääräinen tunnusmerkki kelpaa näiden eriluonteisten järjestöjen yhdistämiseksi samaan yhteiskuntatieteelliseen käsitejärjestelmään. Työn etujen käsitehän on hyvin epämääräinen, koska työn etuja on hyvin monenlaisia, työ kun on jokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohja ja perustus. Työn etujahan valvotaan monilla muillakin yhtymillä kuin osuuskunnilla. Työn etuja ovat aikoinaan valvoneet käsityöläisten ammattikunnat, ja työn etuja valvovat ennen kaikkea meidän aikamme ammattiyhdistykset. Epäilemättä myöskin maatalouden tuotanto-osuuskunnat ovat järjestöjä, jotka valvovat työn etuja.
Niille onkin ominaista sama tunnusmerkki, mikä on ominainen muillekin työn etuja valvoville järjestöille, esim. meidän aikamme palkkatyöväen ammattiyhdistyksille, nim. että tuollaiset järjestöt helposti muuttuvat monopolistisiksi, s.o. ryhtyvät ajamaan jonkin työväenryhmän etuja yhteiskuntakokonaisuuden kustannuksella. Sensijaan tämä tunnusmerkki ei sovellu kulutusosuuskuntiin, jotka eivät pyri valvomaan minkään yksityisen tuottajaryhmän etuja, vaan jotka pyrkivät yhdistämään itseensä mahdollisimman suuren määrän ihmisiä tyydyttääkseen näiden tarpeet entistä paremmin. Näin ollen me voimme sanoa, että aatteellisesti ei voi löytää sukulaisuutta maatalouden tuotanto-osuuskuntien ja kulutusosuuskuntien välillä.
Edellä olevalla ei ole kuitenkaan väitetty, etteikö osa osuuskauppain jäseniä tunne myötätuntoa maataloudellisia tuotanto-osuuskuntia kohtaan siitä luonnollisesta syystä, että nämä jäsenet tuottajina ovat mukana maataloudellisissa osuuskunnissa. — Sillä ei ole myöskään tahdottu kieltää sitä, etteikö maatalouden tuotanto-osuuskunnilla ole suurikin kansantaloudellinen merkitys ja etteikö niiden toiminta näin ollen koidu hyödyksi myöskin kaikille kuluttajille. Onhan asianlaita siten, että ne lisäävät maatalouden tuotantoa ja täten painavat hinnat alas, ne parantavat tuotteiden laatua ja ne saattavat maataloustuotteiden hinnat vakaviksi. Tällainen vaikutus on esim. osuusmeijereillä ollut meidän maassamme. Voidaan osoittaa, mitenkä ne ovat huomattavasti parantaneet karjantuotteiden laatua meidän maassamme. Jne. Näin ollen voi sanoa, että samalla kuin ne ovat välikäsien poistamisen kautta lisänneet maatalouden tuottajain liikevoittoa, ne ovat myöskin tuottaneet etua kuluttajille. Ilman maataloudellista osuustoimintaa olisivat epäilemättä kalataloustuotteiden hinnat suurissa kulutuskeskuksissa nykyistään huomattavasti korkeammat. Tämä kaikki siitä huolimatta, että ne silloin, kun ne ovat saaneet itselleen luoduksi voimakkaat keskusjärjestöt, ovat taipuvaisia samansuuntaiseen politiikkaan kuin kapitalististen yrittäjäin rengastumat ja trustit.
Siitä, mitä edellä on sanottu, selviää myöskin, minkälaista politiikkaa kulutusosuustoiminnallisten järjestöjen niihin nähden tulee noudattaa. Kulutusosuuskunnatkin tunnustavat maatalouden tuotanto-osuuskuntain kansantaloudellisen merkityksen siihen rajaan asti, jolloin ne alkavat pyrkiä monopolistiseen hintamuodostukseen. Tällöin kulutusosuuskuntain on taisteltava niitä vastaan, kuten muitakin hintarengastumia vastaan. Aikaisemmin olemme nähneet, että kulutusosuustoiminta todennäköisesti ei kykene valtaamaan maataloutta yksityisyrittäjäin hallusta, vaan että silmänkantamattomiin aikoihin maataloutta tulevat pääasiassa harjoittamaan yksityisyrittäjät ja huomattavaksi osaksi pikkuyrittäjät. Näin ollen kulutusosuustoiminta ei tuie tekemään maataloudellista osuustoimintaa tarpeettomaksi, vaan viimemainitulle tulisi säilymään huomattava sija sellaisessakin talousjärjestelmässä, jossa muu taloudellinen toiminta olisi järjestetty kulutusosuustoiminnallisten ja sosialististen periaatteiden mukaan. Vastedes tuleekin vielä välttämättömämmäksi kuin nyt järjestää käytännöllisiä liikesuhteita kulutusosuuskuntain ja maataloudellisten tuotanto-osuuskuntain välille. Silloin on koetettava myös mahdollisuuden mukaan sovittaa kulutusosuuskuntain ja maataloudellisten tuotanto-osuuskuntain välillä silloin tällöin esiintyviä rajariitoja. On koetettava saada aikaan sopimuksia siitä, että tuottajain osuuskunnat luovuttavat kuluttajat osuuskuntain tuotantolaitoksille erinäisiä raaka-aineita: maitoa, lihaa y.m.s., mutta että ne pidättyvät ryhtymästä näiden tuotteiden jalostamiseen sellaisilla paikkakunnilla, joissa kulutusosuuskunnilla on jalostamislaitoksensa, samaten kuin tällaisten jalostustuotteiden vähittäiskaupastakin. Yllämainitun tapainen järjestely ei kuitenkaan, kuten jo yllä on mainittu, merkitse sitä, että uskottaisiin pysyväiseen etujen sopusointuun ja että ei oltaisi tietoisia siitä, että kulutusosuustoiminnan ja maataloudellisen tuotanto-osuustoiminnan vastakkaiset pyrkimykset voivat ne toisinaan saattaa jyrkkäänkin taisteluun keskenänsä.
Osuuskauppain oman tuotannon tielle asettuu kaikkialla melkoinen joukko vaikeuksia, sekä ulkonaisia että sisäisiä. Tällaisena vaikeutena voi mainita esim. valtion ja kunnan verotuspolitiikan, yksityisyritysten kilpailun, pääomakysymyksen, kulutuksen oikullisuuden, työsuhteiden järjestelyn j.n.e.
Teoreettisen tutkielman luonteeseen ei kuulu muuta kuin ohimennen mainita useimpia ylläluetelluista vaikeuksista. Valtion ja kuntain verotuspolitiikkahan on hyvin erilainen eri maissa, mutta tunnettua on, että osuuskauppaliikkeelle vihamielinen politiikka saattaa hidastuttaa osuuskauppain siirtymistä omaan tuotantoon. Eihän esim. oman maamme verotuspolitiikka, jonka mukaan kunnallisverotuksessa osuuskauppain tuotantolaitokset ovat raskaamman verotuksen alaisina kuin niiden muu liiketoiminta, ole omansa kiiruhtamaan osuuskauppoja siirtymään yksityisten valmistamien tuotteiden välityksestä niiden omaan valmistukseen. — Yksityisyritysten kilpailu on myöskin erilainen eri maissa ja soveltuu paremmin tarkasteltavaksi, kun tutkitaan oman maamme osuuskauppain edellytyksiä omaan tuotantoon. Mainittakoon tässä yhteydessä kuitenkin, että eräiden maiden esimerkki osoittaa viisaaksi lähteä harjoittamaan omaa tuotantoa juuri sellaisilla aloilla, joilla tiedetään yksityisyritysten kilpailun tulevan ankaraksi. Suurten kapitalististen yhtymäin: rengastumain ja trustien hyökkäykset alkavaa osuuskaupallista tuotantolaitosta kohtaan voivat nim. saada järjestyneet kuluttajat innostumaan ja tukemaan liikettään, kun ne näkevät, minkälaisiin keinoihin sen vastustajat turvautuvat voidakseen pitää pystyssä taloudellisen mahtinsa. — Pääomakysymys on myöskin sellainen kysymys, joka saattaa asettaa hyvinkin vaikeita esteitä osuuskauppain omaan tuotantoon ryhtymiselle. Sekin on kuitenkin jokaisessa maassa erikseen tutkittava.
Yhteisenä piirteenä kaikista maista voi mainita, että suurikaan järjestetty kulutus ei aina tee mahdolliseksi ryhtyä harjoittamaan osuuskaupallista tuotantoa. Kulutuksen oikullisuus on useilla aloilla otettava tärkeänä tekijänä huomioon, varsinkin kun aiotaan jotakin keskustuotannollista laitosta perustaa. Määrätyissä kulutustarvikelaaduissa, sellaisissa kuin esim. erilaisissa vaatetustavaroissa, erinäisissä nautintoaineissa ja muissa ylellisyystuotteissa, kuluttajain maku on hyvin erilainen, niin että on erittäin vaikeata yhdistää kokonaisen maan kuluttajia käyttämään samoja tavaralaatuja. Näin ollen saattaa otaksua, että osuuskauppoihin järjestyneet kuluttajatkaan eivät tulisi aina käyttämään keskustuotannollisten laitosten valmisteita, vaikkapa ne eivät antaisikaan objektiivisesti katsoen aihetta muistutuksiin. Tässä suhteessa on kasvatustyöllä paljon tehtävää osuuskaupallisen keskustuotannon maaperän valmistamisessa. Epäilemättä voidaan näet kuluttajia totuttaa huomattavasti harvempiin laatuihin, kun heille osoitetaan, että monien laatujen valmistaminen merkitsee tavallisesti suurta kansantaloudellista tuhlausta, merkitsemättä kuluttajille useimmiten minkäänlaista tosiasiallista etua. — Toisissakin suhteissa on osuuskaupallisella valistustyöllä tehtävää kulutukseen nähden. Useissa maissa, mutta varsinkin meidän maassamme, ovat kuluttajain vaatimukset moniin tärkeisiin kulutustarvikkeisiin nähden vielä sangen vaatimattomat. He ostavat mieluummin halpoja tavaralaatuja kuin kalliimpia, siitä huolimatta, että kokemus jatkuvasti on osoittanut kalliimpien, mutta kunnollisten tavaralaatujen muodostuvan kuluttajille tosiasiallisesti huomattavasti halvemmiksi. Osuuskaupallinen tuotantolaitos ei mielellään oman maineensakaan vuoksi ja ylläesitetyistä periaatteellisistakaan syistä voi lähteä valmistamaan laadultaan vähemmän tyydyttävää tavaraa. Sen täytyy pyrkiä valmistamaan mahdollisimman kunnollisia tuotteita. Mutta saattaa sattua, että erinäisillä aloilla kuluttajat eivät ole aina tottuneet riittävässä määrässä käyttämään niin hyviä tavaralaatuja, kuin mitä osuuskaupallinen tuotantolaitos tarjoaa.
Ylläluetellut ja muut niiden tapaiset vaikeudet ovat kuitenkin vähäpätöisiä verrattuina niihin vaikeuksiin, joita osuuskaupoille merkitsee työsuhteiden järjestely. Työsuhteita järjestettäessä nim. on sovitettava yhteen kaksi etua, jotka monasti ilmeisesti ovat vastakkaiset: jonkin tuotantolaitoksen valmisteen kuluttajain etu ja toiselta puolen tuossa tuotantolaitoksessa työskenteleväin ammatti- eli tuottajaetu. Syyttä ei olekaan joskus väitetty, että koko pyrkimys yhteistaloudelliseen järjestelmään saattaa sortua juuri vaikeuksiin sovittaa näitä kahta etua.
Onhan asia siten, että osuuskaupat valvoessaan vähäväkisten työtätekevien joukkojen kokonaisetua eivät voi suostua palveluksessaan olevan henkilökunnan kaikkiin sen työolojen parantamista koskeviin vaatimuksiin. Näin on varsinkin laita silloin, kun on kysymys osuuskaupallisille järjestöille tehdyistä erikoisvaatimuksista. Mutta niin on toisinaan asianlaita silloinkin, vaikka samat vaatimukset esitettäisiin kilpaileville yksityisyrityksillekin. Osuuskauppaväen on rohjettava katsoa tätä totuutta silmiin ja tehdä siitä käytännölliset johtopäätöksensä.
Toiselta puolen on myönnettävä, että osuuskauppaakin henkilökunnan ammattietujensa valvominen nimenomaan ammattiyhdistysten avulla on ei ainoastaan sielutieteellisesti ymmärrettävä, vaan myös yhteiskunnallisen kehityksen kannalta ilahduttava, jopa välttämätönkin ilmiö. Aikaisemmin tosin moniaat osuuskauppateoreetikot opettivat sellaista sopusointuoppia, jonka mukaan osuuskauppain henkilökunnan on tarpeetonta järjestäytymällä ja turvautumalla ammatillisten järjestöjen viimeisiin keinoihin valvoa tuottajaetujaan. Osuuskaupan palveluksessa olevat henkilöt ovat, niin väitettiin, samalla useimmiten osuuskunnan jäseniä ja siinä ominaisuudessaan he voivat valvoa, että osuuskunnan työehdot ovat kunnolliset; lisäksi tulee, että osuuskauppain jäsenistön enemmistö, koska se itse on palkkatyöväkeä, on muka taipuvainen tarjoamaan liikkeissään esimerkilliset työolot. Kokemus on kuitenkin kaikkialla osoittanut, että myös palkkatyöläisten, vieläpä järjestyneidenkin, hallitsemissa osuuskaupoissa työolot helposti saattavat erinäisille työväenryhmille muodostua epätyydyttäviksi, jos eivät nämä ryhmät ammatillisesti järjesty. Sielläkin missä olisi mahdollista tarjota paremmat työehdot silti lisäämättä työkustannuksia, ei suinkaan aina ilman työntekijäin pakotusta näin tehdä. Lisäksi osuuskauppain toimihenkilöiden ja työntekijäin ammattiyhdistykset ovat välttämättömät suojelemassa henkilökuntaa johdon mahdollista mielivaltaa vastaan.
Sen, mitä edellä on sanottu, tunnustavatkin jo nykyjään useimmat osuuskauppamiehet oikeaksi. Siitä johtuu, että osuuskaupat yleensä tunnustavat henkilökuntansa ammattiyhdistykset oikeutetuiksi ja ovat valmiit neuvottelemaan niiden kanssa työolojen järjestämisestä keskenäisillä sopimuksilla, n.s. työehtosopimuksilla.
Siitä, mitä edellä on sanottu ammattiyhdistysten välttämättömyydestä osuuskaupallisissakin järjestöissä, ei suinkaan kuitenkaan vielä seuraa, että viimemainittujen olisi m.m. käytettävä työssään vain ammatillisesti järjestyneitä. Tämä vaatimus kyllä on, kuten tunnettua, varsin yleinen. Voipipa melkein sanoa, että kaikkialla ammattiyhdistykset siihen pyrkivät. Ammattiyhdistysten kannalta asioita katsellen voipikin helposti ymmärtää, miksi tuollainen vaatimus yleensä työnantajille esitetään. Näin on asianlaita jo muodolliselta kannalta: ammattiyhdistysten tekemäin työehtosopimusten määräyksien alaisia ovat kaikki sopimuksen allekirjoittaneen työnantajan palveluksessa olevat työläiset, kuulukootpa he ammatilliseen järjestöön tai ei. On näin ollen ymmärrettävissä vaatimus, että kaikkien sopimuksenalaisten tulee olla mukana sitä hyväksyttäessä. Lisäksi ammattiyhdistykset puolustavat »järjestäytymispakkoa» koskevaa pykälää otettavaksi työehtosopimuksiin sillä, että vain tuollainen määräys antaa takeita siitä, että ammatillisesti järjestyneiden työläisten ei tarvitse työskennellä työväen ammatillisen taistelun pettäjäin, lakonrikkurien, kera. Luonnollisesti näiden tuontapaisten perustelujen takana on selvä etupyrkimys: ammattiyhdistykset pyrkivät kysymyksessä olevalla määräyksellä vahvistamaan taistelurintamaansa. Jos ammatillinen järjestö käsittää kaikki jossakin liikkeessä työskentelevät työntekijät, voi se tietysti ajaa paljon helpommin työläisille edullisia määräyksiä työehtosopimukseen, kuin jos suurin osa työläisistä olisi järjestön ulkopuolella, aina valmiina antamaan joukostaan »työhaluisia» työselkkauksen sattuessa. Toiselta puolen on tietysti asianlaita niin, että ne jäsenet, jotka ovat työpaikan menettämisen pelossa ammattiyhdistykseen liittyneet, eivät tiukan tullen ole samanarvoisia kuin vapaaehtoisesti liittyneet.
On ilman muuta selvää, että sellaiset osuuskaupalliset järjestöt, joiden jäsenistöstä huomattavan osan muodostavat palkkatyöläiset, jopa ammatillisesti järjestyneet palkkatyöläiset, eivät suhtaudu yllämainittuun ammattiyhdistysten vaatimukseen suoralta kädeltä torjuvasti. Onhan ymmärrettävissä, että ne tahtovat kysymyksessä olevassa asiassa käydä yksityisten työantajien edellä ja näin ollen edistää järjestäytymispakon yleistä voimaan tulemista. Tulemmekin myöhemmin näkemään, että useissa maissa on osuuskaupallisten ja ammatillisten järjestöjen välillä tehty sopimuksia, joihin on m.m. otettu määräyksiä ammatillisesti järjestyneiden työläisten yksinomaisesta käyttämisestä.
Toiselta puolen on lausuttava, että osuuskaupallisten järjestöjen myötenantavaisuuden mainitussa suhteessa täytyy olla erilainen osaksi eri maissa, osaksi samankin maan eri ammateissa. Tunnusmerkkinä, joka ratkaisee, onko kysymyksessä olevaan myönnytykseen mentävä, on mielestämme pidettävä järjestäytymispakon vaikutusta ammattitaitoisen työvoiman saantiin. Järjestäytymispakkohan on teoreettisesti katsoen omansa supistamaan valinnan aluetta. Ja tuo teoreettinen otaksuma kuvastaakin hyvin elävätä todellisuutta sellaisissa ammateissa, joissa järjestyneisyys on vähäinen ja joissa niin ollen suostuminen ammattiyhdistyksen järjestyneiden yksinomaista käyttämistä koskevaan vaatimukseen merkitsee, että osuuskaupan on henkilöitä palvelukseen ottaessaan jätettävä huomioon ottamatta ne lukuisat ehkä hyvinkin pystyvät henkilöt, jotka syystä tai toisesta eivät ole ammatillisesti järjestäytyneet. Kuvatuissa oloissa tuollaiseen sopimukseen meneminen osoittaisi, että kuluttajain järjestöjen toimielimet eivät ymmärrä velvollisuuksiaan jäseniään kohtaan, vaan jättävät näiden edun syrjään ammattiyhdistysedun vuoksi.
Edellä kuvatusta syystä ovat myöskin monet Suomen edistysmieliset osuuskaupat tähän saakka kieltäytyneet ottamasta määräystä järjestäytymispakosta Suomen liiketyöntekijäin liiton osastojen kanssa tekemänsä työehtosopimuksiin. Samasta syystä on niinikään mainittujen osuuskauppain aatteellinen ja neuvonnallinen keskusjärjestö asettunut torjuvalle kannalle liiketyöntekijäin liiton järjestyneiden käyttämisvaatimukseen nähden.
Toisin on luonnollisesti jossakin määrin laita niissä ammateissa, joiden työläiset ovat suurimmaksi osaksi ammatillisesti järjestyneitä. Tällaisessa tapauksessa ammattitaitoisten työntekijäin valinta ei kovin paljon vaikeudu järjestäytymispakon voimassa ollessa. Siihen meneminen ei silloin ole kuluttajaetujenkaan kannalta yhtä arveluttavaa kuin ensimmäisessä tapauksessa. Sellaisia ammatteja, joiden työläiset ovat jo suurimmaksi osaksi järjestyneitä, ovat meillä varsinaisessa tuotannollisessa toiminnassa työskenteleväin ruumiillisten työntekijäin: leipurien y.m.s. ammatit. Järjestäytymispakkoon suostuminen on kuitenkin tällaisissakin ammateissa uhkarohkeata sellaisessa maassa kuin meillä siitä syystä, että myöntymystä käyttävät hyväkseen samanlaisen vaatimuksen esittämiseen nekin ammatit, joissa järjestäytymispakko on ilmeisesti haitallinen työvoiman saannille. Sensijaan voi puoltaa sitä menettelyä, että nimenomaan osuuskaupallisten järjestöjen tuotantolaitoksissa ensi sijassa pyritään käyttämään ammatillisesti järjestyneitä työläisiä. Tällöin jää aina auki mahdollisuus käyttää järjestymättömiäkin, siinä tapauksessa että järjestyneistä ei löydettäisi riittävästi ammattitaitoisia.
Toistamme kuitenkin sen, mitä yllä on jo sanottu, että vaikkapa osuuskaupat tunnustavatkin työläistensä ammatilliset järjestöt, ne eivät suinkaan silti ole valmiit hyväksymään työehtosopimuksiin otettavaksi kaikkia eri työntekijäryhmiensä ammattiyhdistysten esittämiä vaatimuksia työolojen: palkkain, työajan y.m.s. järjestelemisestä. On ilmeistä, että ne eivät voi jokaista työntekijäin vaatimusta tyydyttää tekemättä tyhjäksi koko osuuskauppaliikkeen tarkoitusta: kuluttajaetujen valvomista hintoja alentamalla ja yhteistaloutta luomalla.
On syytä todeta, että sekä kysymyksessäolevien työntekijäryhmien että myöskin osuuskauppain jäsenistön keskuudessa tapaa paljonkin sellaisia henkilöitä, jotka asettuvat säännöllisesti kannattamaan jokaista osuuskaupan jonkun henkilöryhmän vaatimusta paremmista työoloista: korkeammista rahapalkoista, lyhemmästä työajasta j.n.e. Tuollaiset henkilöt luulevat tuolla tukemisellaan ajavansa ei vain mainitun ryhmän, vaan koko työväenluokan etuja. Luonnollinen johtopäätös tuollaisesta kannasta on, että se osuuskaupan johto, joka uskaltaa vastustaa jonkun työväenryhmän palkankorotusvaatimuksia, leimataan työväenluokan etuja vastustavaksi ja vahingoittavaksi.
Että tällainen kannanotto on aivan yksipuolinen, sen pitäisi olla kuitenkin selvä asiata hiukankaan yksityiskohtaisemmin ajatelevalle. Monien vielä sangen yleisten väärinkäsitysten vuoksi sietää asia kuitenkin hiukan yksityiskohtaisempaa selvittelyä.
Osuuskauppain toimihenkilöiden palkankorotusvaatimuksien esittämisessä voi erottaa kaksi tapausta. Ensiksi tapauksen, jolloin samat vaatimukset esitetään kaikille määrätyllä tuotannonalalla toimiville liikkeille, siis sekä yksityisille että osuuskaupallisille. Ja toiseksi tapauksen, että osuuskaupallisen yrityksen työntekijät esittävät yksinomaan tälle yritykselle sellaisia työoloja koskevia vaatimuksia, jotka merkitsevät sille suurempia työkustannuksia kuin kilpaileville yksityisyrityksille.
Edelliseenkin tapaukseen nähden on lausuttava, että ei suinkaan jokainen jonkun yksityisen työväenryhmän työolojen korjaus nosta työväenluokan elintasoa, vielä vähemmin muiden vähäväkisten työtätekevien luokkien, kuten talonpoikain ja pikkuviljelijäin, käsityöläisten, sivistyneistön y.m.s. elintasoa, vaan voi päinvastoin sitä alentaa. Emme tosin voi tässä ryhtyä käsittelemään työolojen korjausten kaikkia vaikutuksia, mutta lienee tarpeen joistakin seikoista mainita.
On aluksi todettava, että jonkun ammatin työolojen korjaus: palkkain kohoaminen, työajan lyheneminen j.n.e. ei aina suinkaan merkitse työkustannusten kohoamista. On useasti nähty, että työolojen korjaus esim. palkkoja koroittamalla tai työaikaa lyhentämällä vaikuttaa sen, että työväen työteho niin huomattavasti lisääntyy, että työkustannukset eivät lisäännykään. Tämä ilmiöhän on useasti tieteellisissäkin tutkimuksissa todettu. Kuuluisiahan ovat esim. englantilaisen Brasseyn tutkimukset ja johtopäätökset. Nimenomaan kahdeksan tunnin työpäivän on useasti osoitettu vaikuttaneen sellaisen työtehon lisäyksen, että työkustannukset eivät ole nousseet. Äskettäin on sen taas todennut Kansainvälinen työtoimisto laajassa tiedustelussa 8 tunnin työpäivän vaikutuksista.
Puhuttaessa työolojen parantamisen vaikutuksesta työkustannuksiin on lisäksi muistettava, että vaikka työolojen korjaukset aluksi nostaisivatkin työkustannuksia, ne useassa tapauksessa johtavat ennen pitkää noiden kustannusten alenemiseen, kun yritysten johto onnistuu teknillisillä ja organisatoorisilla parannuksilla supistamaan huomattavasti inhimillisen työvoiman tarvetta. Tämä ilmiö on yhtä tavallinen kuin edellinenkin. Työväen palkkaa y.m. työehtoja koskevat vaatimukset ovat olleet osaltaan voimakkaasti kannustamassa teknillistä ja organisatorista kehitystä eteenpäin.
Edellämainituissa varsin yleisissä tapauksissa kuluttajaetujen ja tuottajaetujen välillä ei ilmeisesti ole mitään ristiriitaa, koska työehtojen paraneminen ei aiheuta pysyväistä työkustannusten nousua. Ristiriita saattaa tulla kysymykseen vain siinä tapauksessa, että työehtojen paraneminen kohottaa pysyväisesti tuotantokustannuksia, sen johdosta että työntekijäin työteho ei kasva ainakaan samassa suhteessa kuin työkustannukset taikka että yrityksen johto ei kykene teknillisillä ja organisatoorisilla parannuksilla työkustannusten lisäystä tasoittamaan. Tässäkin tapauksessa saattavat tuotantokustannusten nousun vaikutukset olla kuitenkin kuluttajaetujen kannalta hyvinkin erilaiset.
Ensiksikään eivät hinnat tuotantokustannusten lisääntymisestä huolimatta aina pääse nousemaan. Tämä pitää paikkansa sekä yksityisiin yrityksiin että jonkun maan yksityisiin tuotannonhaaroihin nähden, kun yksityisten yritysten taikka kokonaisten tuotannonhaarain on kestettävä ankara kilpailu toisten yritysten taikka toisten maiden vastaavain tuotannonhaarain kanssa. Sellaisessa tapauksessa eivät hinnat pääse helpolla nousemaan työehtojen paranemisen aiheuttaman työkustannusten kohoamisenkaan vuoksi. Toisin sanoen: varsinkin teollisuudenhaarat, jotka työskentelevät maailmanmarkkinoita varten taikka joiden on kotimaassa kilpailtava ulkomaisen vastaavan alan tuotteiden kanssa, eivät voi monastikaan suorastaan vyöryttää lisääntyneitä työkustannuksiaan kuluttajain kannettaviksi. Näin on laita useimpien vientiteollisuuden haarain ja useiden sellaisten tuontiteollisuudenhaarainkin, joita eivät korkeat tullit suojaa. Työkustannusten lisäys joutuu tällöin yrittäjävoitosta suoritettavaksi. Minkälaisia vaikutuksia tällä seikalla vuorostaan on, sen tarkastelu veisi meidät liian kauaksi aineestamme.
Verrattain tavallinen on toinenkin tapaus, jolloin työpalkkain nousun aiheuttama työkustannusten lisääntyminen ei silti joudu kuluttajia kovin raskaasti rasittamaan. Tällainen tapaus esiintyy silloin, kun jossakin yksityisessä liikkeessä tai jonkun maan koko tuotannonhaarassakin on pantu toimeen suuria teknillisiä ja organisatorisia parannuksia, jotka alentavat tuotantokustannuksia ja tekevät yrittäjille mahdolliseksi ylimääräisen liikevoiton saannin. Työläiset useasti käyttävät hyväkseen tuollaisia ylimääräisiä liikevoittoja ajaakseen läpi työehtojensa korjausvaatimukset. Niiden hyväksyminen ei tiedäkään sitä, että hinnat nousisivat, vaan sitä, että kysymyksessäolevia parannuksia tavallisesti jonkun ajan kuluttua seuraavaa hintain laskua ei tapahdu, taikka vielä tavallisemmin sitä, että se ei ole yhtä runsas kuin muuten. Parannusten aiheuttama hyöty tavallisesti siis vain jakaantuu yritysten työntekijäin ja niiden tuotteiden kuluttajain välillä.
Mutta onpa kuitenkin sellaisiakin tapauksia, joissa kohonneet työpalkat aiheuttavat työkustannusten nousua ja tämä taas aiheuttaa hintain nousua. On tapauksia, jolloin yrittäjät saattavat vyöryttää työkustannukset kuluttajain harteille korkeampien hintain muodossa. Näin on laita varsinkin sellaisissa tuotannonhaaroissa, joilla on tavalla tai toisella monopoliasema markkinoilla. Tällainen monopoliasema on esim. tuotannonhaaroissa, missä valmistetaan sellaisia välttämättömyystavaroita, joita ei voida kuljettaa kauaksi tuotantopaikalta, kuten on rakennusten, pehmeän leivän, lihatavarain, räätäliliikkeiden valmisteiden y.m.s. laita. Samantapainen monopoliasema on tavallaan myös niissä kotimaisia markkinoita varten työskentelevissä teollisuudenhaaroissa, joissa kuluttajain mieltymys kotimaisen tuotteen laatuun tekee ulkomaisen kilpailun verrattain vaarattomaksi. Näinhän on esim. laita suomalaisen savukkeen ja sokerin. Puhumattakaan tietenkään sellaisista tuotannonhaaroista, joita korkea tulli suojaa ulkomaiselta kilpailulta. Tämänluontoisissa tuotannonhaaroissa on jonkun paikkakunnan taikka koko maan tuotannonhaarainkin helppo nostaa tuotteiden hintoja, sitä mukaa kuin työkustannukset nousevat, tarvitsematta pyrkiä tuotantokustannuksiansa alentamaan. Toiselta puolen on myös ilmeistä, että tällaisten yritysten työnantajain on helpompi suostua työntekijäinsä vaatimuksiin kuin sellaisten, joiden on kestettävä muidenkin maiden ankaraa kilpailua.
Kuluttajaetujen kannalta on tarpeellista tarkastaa vain niitä tapauksia, joissa työpalkkain kohoaminen lisää tuotantokustannuksia ja hintoja. Tällöin on ensinnäkin otettava tarkastettavaksi tapaus, jolloin työväki käyttää hyväkseen yrityksissä toimeenpantuja teknillisiä ja organisatoorisia parannuksia ajaakseen läpi palkankorotuksia, joiden vaikutuksesta hinnat eivät alene yhtä paljon, kuin ne ilman näitä palkankorotuksia olisivat alentuneet. Tämä tapaus ei ilmeisesti ole kuluttajaetujen kannalta arveluttava, jos nim. työkustannusten kohoaminen ei ole niin suuri, että se nielee koko teknillisten ja organisatoristen parannusten parhaille yrittäjille tuottaman ylimääräisen lisävoiton. Jollei näin tapahdu, niin osa ylimääräistä voittoa aikaa voittaen tulee myös kuluttajain hyväksi. Ylimääräinen voitto jakautuu aluksi yrittäjän ja työntekijäin, myöhemmin kuluttajain ja työntekijäin välillä, edellyttäen nim., että vapaa kilpailu yrittäjäin kesken säilyy painamassa hintatason vähitellen tuotantokustannusten tasalle. Tätä tietä oikea yhteiskunnallinen edistys kulkeekin: tekniikan ja organisatsionin paratessa asianomaisten yritysten ja tuotannonhaarain työväen asema paranee, mutta myöskin tuotteen kuluttajain asema paranee. Se työväen rahapalkkain nousu, mikä on ollut todettavissa viime vuosikymmeninä, onkin huomattavaksi osaksi käynyt mahdolliseksi juuri tuotannon tekniikan ja organisationin kautta. Voimmekin sanoa: se teknillinen ja organisatorinen parannus, joka ei jossakin määrin tuo mukanaan työehtojen paranemista, ei saa aikaan yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisia vaikutuksia. Mutta toiselta puolen pitäisi myöskin olla kiistatonta, että teknillinen ja organisatorinen parannus, joka ei vaikuta tuotteen hintoja alentavasti, vaan joka lopulta koituu vain pienen työväenryhmän hyväksi, on yhteiskunnan kannalta merkityksetön.
Jos työpalkkain ja muiden työehtojen paraneminen aiheuttaa hintain nousua, kuten olemme edellä maininneet olevan laita useissa monopolinomaisissa paikallisissa tuotannonhaaroissa, on tietenkin seurauksena, että tuotteen kuluttajain asema huononee. Tietenkin on vaikutus erilainen eri tuotannonhaaroissa. Jos on kysymys ylellisyysteollisuudesta, jonka tuotteita vain varakkaat käyttävät, ei hintain nousun vaikutus tunnu suurestikaan kansantaloudellisesti; pahinta on, että mahdollisesti jonkun elämänmukavuuden yleinen käytäntöön tulo hidastuu. Toista on, jos, kuten useasti on asianlaita, hintain koroitus koskee myös työtätekevien luokkien: palkkatyöväen, virkailijain, pikkuviljelijäin y.m.s. väestöryhmien tärkeitä kulutustarvikkeita. Tällöin pienen ryhmän elintason nousu tapahtuu työtätekevien suuren joukon elintason kustannuksella.
Me voimme kuitenkin myöntää, että jos jonkun työväenryhmän työolot ovat niin huonot, että sen elintaso on huonompi kuin keskimäärin muiden työntekijäryhmäin, on tuollaisen työntekijäryhmän työehtojen parantaminen puolustettavissa sillä uhallakin, että sen työn tuottavuus ei lisääntyisi täysin yhtä rinnan tuotantokustannusten kera. Tällöin on tuollaisen ammatin työolot korjattava kaikkien kuluttajain yhteisellä kustannuksella. Mutta jos on siten, kuten käytännössä on jo monasti laita, että työkustannusten aiheuttama hintain nousu tapahtuu ammateissa, joissa työpalkat ja muut työehdot pelkästään niiden monopoliaseman — eikä esim. pitkällisen ammattivalmistuksen vuoksi — ovat jo paremmat kuin useissa muissa, ei ole toisten työtätekeväin ryhmäin edun mukaista tukea tuollaisen ryhmän pyrkimystä työehtojensa parantamiseksi.
Jos me olisimme sosialistisesti järjestetyssä yhteiskunnassa, niin siellä huomattaisiin erikoisen selvästi edellä selvitelty vastakohta yhteiskunnan kokonaisetuna esiintyvän kuluttajaedun ja jonkun ammatin tuottajaedun välillä. Sosialistisen yhteiskunnan suurimpia huolia tulee olemaan juuri estää eräitä ammatteja, jotka valmistavat yhteiskunnalle välttämättömiä tuotteita tai palveluksia ja joiden työtä on vaikea korvata, ajamasta vaatimuksiansa niin pitkälle, että niiden työn tuottavuus alenee koko yhteiskunnan vahingoksi. Mutta kapitalistisessa talousjärjestelmässäkin sama vastakohta on olemassa, vaikka se tavallisesti peittyy varsinkin työläiskuluttajain näkyvistä sen johdosta, että työntekijä on kyllä teknillisesti tuottajana, mutta taloudellisesti on tuottajana kapitalistinen yrittäjä, joka vie tuotteet markkinoille ja määrää niiden hinnan. Työläisten tietoisuudessa ammatillisen taistelun pohjana oleva, jokaisessa tuotannonhaarassa samalla lailla esiintyvä kapitalistisen yrittäjän ja työntekijäin välinen vastakohta hämmentää näkemästä sen vastakohdan, joka samalla kertaa on olemassa jokaisen ammatin ja sen tuotteiden kuluttajain välillä.
Osuuskauppaliike kuluttajaetuja valvovana liikkeenä ei voi liioin ummistaa silmiään siltä tosiasialta, että jo nykyisen talousjärjestelmän vallitessa on muutamia työväenryhmiä, joiden tuottajaetujen määrätyllä hetkellä paraneminen ei ole sopusoinnussa suurten työtätekevien kuluttajajoukkojen etujen kanssa. Tämän se joutuu toteamaan sitä helpommin, koska juuri kuluttajajärjestöjen toiminta kohdistuu eräisiin sellaisiin tuotannonhaaroihin tai palvelusten suorittamisaloihin, joilla työehtojen parantuminen useasti tapahtuu yleisten kuluttajaetujen kustannuksella. Niinkuin olemme edellä maininneet, niin tilaisuutta työehtojen koroittamiseen siinä määrin, että ne nousevat paljon yli työväen keskimääräisen palkan ja että ne voivat vaikuttaa tuotantokustannuksia nostavasti, on etupäässä sellaisissa ammateissa, joissa eivät edes toisten saman maan paikkakuntain tuotteet sanottavasti kilpaile paikkakunnalla valmistettujen tuotteiden kanssa. Tällaisia ovat useimmat leipomotuotteet, leikkeletavarat, virvoitusjuomat j.n.e.
Edellä olevasta laajahkosta selvittelystä pitäisi käyneen selville, että osuuskaupoilla on aihetta kuluttajaetujen ja samalla yhteiskunnallisen edistyksen nimessä määrätyissä ammateissa vastustaa niille esitettyjä vaatimuksia työolojen parantamisesta, vaikkapa nuo vaatimukset olisi samalla esitetty ammatin yksityisillekin yrittäjille. Näin on laita silloin, jos ammatin työntekijäin asema on jo ennestään yhtä hyvä kuin useimpain muiden työntekijäryhmien ja jos vaatimusten toteuttaminen merkitsisi tuotantokustannusten ja hintain nousua ja siis toisten työntekijäryhmien aseman huonontumista. Osuuskaupoilla on näin ollen oikeus vaatia vaatimuksia esittäviltä työntekijöiltään todistuksia siitä, että niihin suostuminen lisää työtehoa taikka että muuten määrätyillä teknillisillä tai organisatorisilla parannuksilla kyetään työn tuottavaisuutta niin paljon kohottamaan, että tuotantokustannukset työehtojen paranemisesta eivät nouse.
Kuten edempänä jo sanottu, osuuskauppaväki itsekin monasti unohtaa edelläesitetyt näkökohdat, kun sen on suhtauduttava yritystensä työväen vaatimuksiin. Toisinaan on kuultu osuuskauppaväen luottamushenkilöiden selittävän, että osuuskaupat ovat valmiit suostumaan jokaiseen henkilökuntansa työolojen parantamista tarkoittavaan vaatimukseen, kunhan tuo vaatimus esitetään samanaikaisesti kaikille tai ainakin tärkeimmille kilpaileville yksityisliikkeille. Ylläolevasta pitäisi käyneen selville, että niin ei ehdottomasti ole asianlaita, vaan että on tapauksia, jolloin osuuskauppaväen kuluttajaetujen nimessä silloinkin, kun vaatimus esitetään myös yksityisille yrittäjille, on tarkoin harkittava, kuinka pitkälle voidaan mennä työehtojen parantamisessa.
Se seikka on joka tapauksessa osuuskauppaväen enemmistölle alkanut käydä selväksi, että missään tapauksessa osuuskauppain eri työntekijäryhmäin työehdot eivät saata olla huomattavasti edullisemmat kuin kilpailevat yksityisten liikkeiden. Tietenkin niiden työolojen tulee olla yleensä yhtä hyvät kuin parhaat työehdot tarjoavien yksityisliikkeiden työolojen. Niiden tulee näet olla teknillisesti ja organisatorisesti ainakin yhtä korkealla kuin parhaat yksityisliikkeet, niin että ne kykenevät saamaan työn tuottavuuden yhtä korkeaksi, s.o. työkustannukset yhtä alhaisiksi kuin nämäkin. Mutta ei voitane pitää sääntönä, että osuuskaupat kykenisivät teknillisissä ja organisatorisissa parannuksissa niin huomattavasti voittamaan parhaatkin kilpailevat yksityisliikkeet, että ne jatkuvasti saattaisivat ehkäistä työkustannuksensa nousemasta korkeammiksi kuin kilpailevissa yksityisyrityksissä, silloinkin kun työpalkat nousevat taikka muut työehdot paranevat huomattavasti yksityisyritysten vastaavien työehtojen yläpuolelle. Missä noin tapahtuu, siellä eivät järjestyneet kuluttajat saa edes yksityisyrittäjäin yrittäjävoittoa hyväkseen. On selvää, että siellä, missä noin käy, missä siis työkustannukset nielevät sen yrittäjävoiton, jonka kuluttajille säästämiseksi osuuskaupalliset järjestöt on perustettu, siellä osuuskauppaliike on menettänyt yksityis- ja kansantaloudellisen oikeutuksensa. Siellä se ei nim. kykene enää valvomaan kuluttajaetuja. Sen pyrkimys yhteistaloudellisen talousjärjestelmän luomiseksi tulee valumaan hiekkaan.
Kaikesta, mitä edellä on esitetty, lienee käynyt selväksi, että osuuskaupallisten järjestöjen työolojen järjestäminen on mitä tärkein tekijä niiden menestymisessä. Ammatillinen liike saattaa vaatimuksillaan ajaa kulutusosuustoiminnallisen liikkeen umpikujaan, jossa tämä kuihtuu ja näivettyy. Jotta tuollainen tuhoisa kehitys ehkäistyisi, on välttämätöntä, että toiselta puolen ammattiyhdistysliike oivaltaa, mihin saakka se voi jousta jännittää osuuskaupoille vaatimuksia esittäessään, ja että toiselta puolen myös osuuskauppamiehet itse tulevat tietoisiksi siitä, kuinka pitkälle he voivat kuluttajain etujen valvojina myönnytyksissä osuuskauppain työntekijöille mennä ja missä heidän on pysähdyttävä ja sanottava: tähän saakka, mutta ei edemmä.
Tämän jälkeen olisi meidän vielä ryhdyttävä tarkastamaan, onko olemassa keinoja, joiden avulla voitaisiin sovittaa eri ammattien työntekijäin tuottaja- ja yleiset kuluttajaedut jonkinlaiseen siedettävään kompromissiin. Sitä ennen lienee tarpeellista esittää, minkälaisia kokemuksia muiden maiden osuuskauppaliikkeessä on tehty työkustannusten järjestelystä ja millä keinoin niissä on koetettu saada sovitetuiksi kuluttajain ja eri ammattien työläisten edut.
Mitä ensinnäkin Suur-Britannian oloihin tulee, niin siellä, kuten useimmissa muissakaan maissa, ei luonnollisesti ole pitkiin aikoihin tullut kysymykseenkään, että osuuskaupat olisivat periaatteellisesti kieltäytyneet tunnustamasta osuuskauppain työväen ammattiyhdistyksiä ja tekemästä niiden kanssa työehtosopimuksia.
Ammattiyhdistysten ja osuuskauppaliikkeen keskinäisistä suhteista taas on mainittava, että ne ovat melkoisesti vaihdelleet eri aikoina. Aikaisemmin, viime vuosisadalla, oli suuri osa osuuskauppain palveluksessa olevia henkilöitä järjestymättömiä. Näin oli varsinkin asianlaita varsinaisten kauppa- ja konttoriapulaisten. Sen sijaan monet tuotantolaitoksissa työskentelevät työläiset olivat järjestyneet, kuuluen koko asianomaisen ammatin käsittäviin ammattiliittoihin; Tällä lailla olivat järjestyneet esim. suutarit, metallimiehet, kirvesmiehet, puusepät j.n.e. Noihin aikoihin ristiriidat niissäkin ammateissa, joissa osuuskaupallisia tuotantolaitoksia oli olemassa, olivat verrattain pienet ja työselkkauksia sattui harvoin. Tämä johtui siitä, että tuohon aikaan niiden ammattiliittojen luottamushenkilöt, joihin osuuskauppain palveluksessa olevia henkilöitä kuului, pitivät itsestään selvänä sellaista politiikkaa, että ammattiyhdistysten tuli osuuskaupoilta vaatia vain samat työehdot kuin yksityisiltä liikkeiltä, vaatimus, minkä oikeutuksen osuuskaupat yleensä myöskin tunnustivat. Kuitenkin jo v. 1882 asetettiin ammattiyhdistysliikkeen ja osuuskauppaliikkeen välinen yhteinen sovittelulautakunta tutkimaan esiintyviä riitaisuuksia osuuskaupoissa ja tarjoamaan niissä sovitteluehdotuksia. Myöhemmin tämän sovittelulautakunnan valta on laajennettu sillä tavalla, että sekä osuuskaupat että ammattiyhdistykset ovat sitoutuneet alistamaan riitaisuutensa jo ennen lakkoon ryhtymistä lautakunnan tutkittavaksi.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa tapahtui ammattiyhdistysliikkeen osuuskauppoihin suhtautumisessa huomattava muutos. Käänteen teki osuuskauppain henkilökunnan järjestäytyminen erikoiseen ammattiliittoon. Asianomainen ammattiliitto järjesti aluksi osan osuuskauppojen kauppa- ja konttoriapulaisia. Aikaa myöten se rupesi kuitenkin järjestämään muitakin kuin osuuskauppain palveluksessa olevia ammattiryhmiä, nimenomaan myöskin erinäisten tuotantolaitosten työläisiä. Vasta verrattain myöhään se ryhtyi jonkin verran järjestämään myös yksityisen kaupan palveluksessa olevia henkilöitä. Kysymyksessä oleva liitto ei näin ollen ole enempää ammatti- kuin teollisuusliittokaan, vaan on jonkinlainen molempien sekoitus. Tämä sen järjestömuodollinen luonne on sivumennen mainiten aiheuttanut paljon riitoja Englannin osuuskauppaliikkeessä, koska mainittu liitto tunkeutui toisten ammattiliittojen värväysalalle, jonka johdosta se on ollut erotettunakin ammattiyhdistyskongressista, s.o. meidän ammattijärjestöämme vastaavasta järjestöstä. Onpa sitä vastaan muodostettu osuuskauppain palveluskunnan keskuuteen vastaliittokin, joka käsittää useiden tuotannollisten ammattien työläisiä. Edellä mainittu henkilökunnan liitto on kuitenkin kasvanut ja voimistunut erittäin huomattavasti, varsinkin maailmansodan aikana, jolloin ammatillinen järjestäytyminen Englannissa voimakkaasti meni eteenpäin. Tämän uuden järjestön politiikka on periaatteellisesti melkoisesti eronnut viime vuosisadan ammattiyhdistysjohtajain politiikasta. Se tahtoo asettaa osuuskauppain henkilökunnan työoloihin nähden huomattavaan poikkeusasemaan yksityisten liikkeiden vastaaviin ammatteihin verraten. Se pyrkii siihen, että osuuskauppain palveluksessa olevilla henkilöillä, nimenomaan kauppa-apulaisilla, olisi sama elintaso, mihin ovat pääseet muutamat Englannin lujasti järjestyneet ammatit, sellaiset kuin kaivosmiehet, rautatieläiset, metallimiehet y.m.s. Sen erikoisvaatimuksista mainittakoon, että se on ajanut läpi vaatimuksen vähimmäispalkasta osuuskaupan palveluksessa oleville henkilöille, aluksi miehille, mutta myöhemmin myös naisille. Myöskin se on vaatinut, että osuuskauppain olisi palveluksessaan käytettävä yksinomaan järjestyneitä työntekijöitä — vaatimus, josta viime vuosina on osuuskauppaliikkeessä käyty kiivaita taisteluja ja jonka puolelle on viime aikoina vastoin johtohenkilöiden yleistä mielipidettä osuuskauppaväen enemmistö asettunut. Tämän lisäksi liitto on vaatinut liikkeen työläisille osallisuutta liikkeen hallintoon. On m.m. vaadittu asetettavaksi tasasuhtaisesti kokoonpantuja valiokuntia, jotka saisivat käsitelläkseen työehtoja, työkuria, liikemenetelmiä, työntekijäin työkykyä y.m.s. seikkoja koskevat kysymykset. Kaikki ylläolevat vaatimukset on esitetty yksinomaan osuuskaupoille, kun sen sijaan yksityiset liikkeet ovat tuollaisilta vaatimuksilta saaneet jäädä rauhaan. Ei kuitenkaan voida sanoa kysymyksessäolevan ammattiliiton kyenneen toistaiseksi huomattavammin ajamaan läpi vaatimustaan osallisuudesta johtoon. Eräitä osuuskauppoja Englannissa kuitenkin on, jotka ovat valinneet jonkun toimihenkilön osuuskauppain hallitukseen, ainoaan elimeen, mikä Englannin suurissakin osuuskaupoissa on olemassa. Parissa tapauksessa on menty vieläkin pidemmälle myöntämällä henkilökunnalle oikeus valita yksi tai kaksi jäsentä hallitukseen. Paitsi oikeutta olla edustettuna hallituksessa on eräissä osuuskaupoissa olemassa henkilövaliokunta, s.o. jonkinlainen liikeneuvosto, joka yhdessä osuuskaupan hallituksen kanssa neuvottelee osuuskaupan työehdoista.
On luonnollista, että osuuskaupallisten järjestöjen johto on noussut vastarintaan tämän uuden ammattiliiton uutta politiikkaa vastaan. On osoitettu, että osuuskaupalliset järjestöt yleensä maksavat paljon suurempaa palkkaa ja noudattavat lyhempää työaikaa kuin yksityiset vähittäiskauppiaat ja sivumyymäläliikkeet. Kun katsantokannat siitä, mihin osuuskauppajärjestöt työehtoihin nähden pystyvät, ovat huomattavasti eroavat, ei ole Englannissakaan varsinkaan viime aikoina voitu välttää useiden eturistiriitojen puhkeamista ilmisodaksi: työlakoksi. Uuden liiton hyökkäävä politiikka on pakottanut osuuskaupat vastatoimenpiteisiin. Osuuskaupat ovat perustaneet itselleen erityisiä elimiä etujensa suojaamiseksi. Ensiksikin ne v:n 1917 osuuskauppakongressin kehoituksesta ovat perustaneet itselleen puolustusrahaston, johon ne myöntävät yhden pennyn kultakin liikevaihtonsa punnalta. Lisäksi ovat kunkin aluepiirin osuuskaupat perustaneet itselleen sosiaalipoliittisia aluepiirivaliokuntia, joihin osuuskauppain hallitukset valitsevat edustajansa ja jotka osuuskauppain puolesta neuvotelevat työehdoista henkilökunnan liiton ja muiden ammattiyhdistysten kanssa. Lisäksi on Suur-Britannian osuustoimintaliiton keskustoimistoon perustettu erityinen sosiaalipoliittinen osasto, jolla on palkattu johtajansa ja joka kokoaa luotettavaa aineistoa osuuskauppain työehdoista, avustaa osuuskauppoja näiden neuvotellessa henkilökuntansa kanssa työehdoista ja antaa niille ohjausta myöskin sovittelu- ja välitystuomiolautakunnissa. Myöskin Englannin osuustukkukaupalla on erityinen sosiaalipoliittinen osasto valvomassa sen työnantajaetuja.
Kuitenkin on Englannissakin pyritty uutterasti siihen, että työriidat saataisiin rauhallisin keinoin sovitetuiksi. Sovittelua varten onkin aikaa myöten kehittynyt verrattain laaja sovittelukoneisto. Sitä varten on olemassa useita toisistaan riippumattomia elimiä. Eräät niistä ovat syntyneet ammattiyhdistysliikkeen ja osuuskauppaliikkeen keskinäisillä sopimuksilla, toiset taas ovat valtion virallisia sovitteluelimiä.
Edellä on jo mainittu v. 1882 luotu ammattiyhdistyskongressin ja osuustoimintaliiton edustajista kokoonpantu yhteinen sovittelulautakunta. Tämä sovittelulautakunta on vieläkin olemassa. Vaikka sen käsiteltäväksi ei vuosittain tulekaan montakaan työselkkausta, ei se silti ole merkityksetön, sillä sellainen osuuskauppa tai ammattiyhdistys, joka ei suostu alistamaan työriitansa tutkimista kysymyksessä olevaan sovittelulautakuntaan, ilmoitetaan ammattiyhdistyskongressin ja osuustoimintaliiton tietoon, mikä uhka vaikuttaa, että riidat helpommin päättyvät sovintoon. Kysymyksessä olevaa sovittelulautakuntaa ei kuitenkaan tunnusta edellä esitetty henkilökunnan liitto, mutta sen tunnustaa mainitun liiton vastajärjestöksi perustettu erinäisten osuuskaupoissa työskentelevien ammattiyhdistysten liitto. — Henkilökunnan liiton toiminta on vaatinut edellä mainitun sovitteluelimen lisäksi muodostamaan muitakin sovitteluelimiä. Vv. 1916–1917 muodostettiin erityisiä osuustoimintaliiton aluepiirejä käsittäviä sovittelulautakuntia sekä lisäksi koko valtakuntaa käsittävä sovittelulautakunta.
Äskettäin on Suur-Britannian sovittelukoneistoa jälleen kehitetty. Tämän vuoden alussa sai osuustoimintaliiton ja ammatillisten järjestöjen yhteinen komitea valmiiksi ehdotuksensa osuusliikkeissä sattuvien työselkkausten selvittämisestä, mikä ehdotus kaiken todennäköisyyden mukaan tulee voimaan. Sen mukaan tulee muodostettavaksi osuuskauppaväen ja työläisten edustajista kokoonpantu sovittelulautakunta, jolle on ilmoitettava kaikista työehtoja koskevista neuvotteluista, jotka katkeavat. Sovittelulautakunnan tulee määräajan kuluessa kokoontua asiata käsittelemään. Lautakunnan käsittelyn aikana ei saa julistaa työsulkua eikä lakkoa. Jos sovittelulautakunnan jäsenet ovat yksimielisiä, on sen päätös välitystuomion luontoinen ja siis molempia riitapuolia sitova. Vieläpä voi äänestyksellä saavutettu päätöskin muodostua asianosaisia sitovaksi, jos vähemmistö haluaa alistua enemmistön kantaan. Vaikka näin ei tapahtuisikaan, voi lautakunta luovuttaa välitystuomion teko-oikeuden puolueettomalle puheenjohtajalleen.
Ylläselostetun sovittelukoneiston ulkopuolella on Englannin osuustukkukauppa. Englannin osuustukkukauppa on kieltäytynyt tunnustamasta usein mainittua henkilökunnan liittoa. Palkkakysymyksessä se on tosin perääntynyt, tunnustaessaan henkilökunnan liiton ajamat vähimmäispalkat ja muut palkat, mutta se ei tunnusta henkilökunnan liittoa sellaiseksi järjestöksi, jonka kanssa se voisi sopia sovittelumenetelmän soveltamisesta. Tämän kantansa puolustukseksi vetoaa se ammattiyhdistyskongressin päätöksiin, joiden mukaan vain ammattiyhdistyskongressissa mukana olevat ammattiyhdistykset ovat oikeutetut vaatimaan tunnustusta.
Edellä mainittujen vapaaehtoisuuteen perustuvien sovitteluelinten lisäksi on Englannissa olemassa lain määräämiä palkkalautakuntia. Niiden tehtävänä on määrätä vuosilta 1909 ja 1918 olevissa laeissa edellytetyt vähimmäispalkat, joilla tahdotaan korvata vapaasti muodostuneet palkat sellaisissa tapauksissa, joissa ne säännöllisesti pyrkivät jäämään työn tuottoa pienemmiksi. Nämä vähimmäispalkat tulevat kysymykseen myös osuuskauppain harjoittamilla teollisuudenaloilla. Niiden määräämiseksi asetetuissa palkkalautakunnissa on sekä työväen että työnantajain edustajia. Osuuskauppain hallitukset asettuivat aluksi vierovalle kannalle näihin elimiin nähden eivätkä tahtoneet lähettää niihin edustajiaan. Sen sijaan henkilökunnan liitto on vaatinut oikeutta lähettää niihin edustajansa valvomaan useiden teollisten ammattien työläisten etuja. Henkilökunnan liiton edustajat ovat yleensä vaatineet, että osuuskauppain edustajien olisi näissä palkkavirastoissa vaadittava osuuskaupoissa käytännössä olevat vähimmäispalkat sovellettaviksi myöskin yksityisissä liikkeissä.
Ranskassa oli aikaisemmin yleisesti erikoisia osuuskauppain henkilökunnan ammattiyhdistyksiä. Nyt sen sijaan osuuskauppain henkilökunta tavallisesti kuuluu yleisiin ammattiliittoihin. Parhaiten osuuskauppain henkilökunta on järjestynyt Pariisin piirissä. Toimeliain ammattiliitto on elintarvetvöläisten ammattiliitto, joka kuitenkin, kuten useimmat muutkin Ranskan ammattiliitot, on mennyt kahtia poliittisten suuntariitojen temmellyksessä.
Jo ennen sotaa oli Ranskassa melkoisen runsaasti selkkauksia osuuskauppain ja niiden henkilökunnan välillä. Varsinkin niitä oli osuuskauppain leipomoissa ja teurastamoissa, vaikkapa näiden henkilökunnalla yleensä oli paremmat työehdot kuin yksityisissä vastaavissa liikkeissä. Sodan aikana ja sodan jälkeen asiaintila ei ole millään tavalla parantunut. Niinpä oli esim. v. 1920 suuri lakko Ranskan osuustukkukaupassa. Lakkoja eivät aina ole edes aiheuttaneet ammatilliset syyt, vaan on runsaasti esiintynyt myötätunto- y.m.s. lakkoja.
Kun v. 1920 Ranskan osuustukkukaupassa puhjennut lakko tuli Ranskan osuuskauppain edustajakokouksen käsiteltäväksi, niin edustajakokous, vaikka se paheksuikin mainittua lakkoa, ilmaisi halunsa järjestää suhteet henkilökunnan kanssa. Samanlaisen toivomuksen suhteiden järjestämisestä lausui ammattijärjestön edustajakokous. Sen jälkeen Pariisin piirin osuuskauppain liitto ryhtyikin neuvotteluun yleisistä työehtosopimuksista useiden eri ammattien ammattiyhdistysten kera. Niiden määräyksistä mainittakoon, että osuuskauppain on värvättävä henkilökuntansa ammatillisesti järjestyneiden joukosta. Palkkatason ja muiden työehtojen tulee niillä aloilla, joilla on olemassa työehtosopimuksia, vastata työehtosopimuksen alaisissa yrityksissä vallitsevia. Jos ei sopimusta asianomaisella alalla ole, tulee osuuskauppaväen ja ammattiyhdistysten edustajista kokoonpannun komitean määrätä palkkataso. Tämä komitea toimii myöskin riitojen välitystuomioistuimena. Jos jossakin ammatissa syntyy osittain taikka yleinen lakko, sitoutuvat osuuskaupat hyväksymään vaatimuslistassa olevat määräykset ja hyväksymään sen uuden palkka-asteikon, josta lakon päättyessä sovitaan. Vieläpä osuuskunnat suostuvat soveltamaan tätä palkka-asteikkoa takautuvasti lakon alkupäiviin asti. Vastapalveluksena mainitaan, että osuuskauppain henkilökunta ei ota osaa sen ammattiyhdistyksen julistamaan lakkoon. — Jo parin vuoden perästä osuuskauppain henkilökunta rikkoi tämän sopimuksen ryhtymällä myötätuntolakkoon. Ranskan ammattiyhdistysliikkeen hajaantumisen jälkeen on yritelty uusia sopimuksia eri suuntien ammattiyhdistysten kera.
Vaikka maailmansodan jälkeen ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärä Belgiassa on moninkertaistunut, eivät kuitenkaan ne ammatit, joiden kanssa osuuskauppaliike joutuu tekemisiin, ole erikoisen hyvästi järjestyneet. Belgian sosialistiset osuuskaupat kuitenkin yleensä pitävät sääntönä, että niiden palveluksessa olevien ruumiillisen ja henkisen työn tekijäin on kuuluttava johonkin ammatilliseen järjestöön tai sitouduttava sellaiseen liittymään. Siitä seikasta, että yksityisten kilpailevain yritysten henkilökunta on ylipäänsä järjestymätöntä, johtuu melkoisia vaikeuksia. Kun Belgian osuuskauppain myymälähenkilökunta kuuluu myyjien, myymälänhoitajain ja virkailijain liittoon, yksityisten vähittäiskauppiaiden henkilökunnan ollessa järjestymätöntä, ja kun osuuskauppain yleisimpien tuotantolaitosten, leipomoiden, työläiset melkein yksinomaan muodostavat leipurien ammattiliiton jäsenistön, joutuvat osuuskaupat yksin soveltamaan ammattiyhdistysten palkka-asteikkoa, 8-tunnin työpäivää, yötyön kieltoa j.n.e. Kuitenkin on mainittava, että sellaiset ammatit kuin kirjaltajat, kutomateollisuustyöläiset, metalliteollisuustyöläiset, kirvesmiehet j.n.e. ovat yksityisissäkin liikkeissä hyvästi järjestyneet.
Belgiassakin ovat ammattiyhdistysten vaatimukset maailmansodan jälkeen ammatillisen liikkeen voimistumisen mukana kasvaneet. Vaikka osuuskaupat yleensä maksavat työläisilleen paremman palkan ja tarjoavat heille edullisemmat muut työehdot kuin yksityisyrittäjät, on juuri niille asetettuja vaatimuksia yhä kiristetty. Seurauksena on ollut, että hallitusten on ollut pakko kieltäytyä tällaisiin työehtoihin suostumasta. Harvoin on Belgiassa kuitenkaan sattunut työselkkauksia. Riidat on saatu pian sovitetuiksi. — Belgiassa on myös olemassa erilaisia keinoja eri työntekijäryhmien ja kuluttajat etujen sovittamiseksi. Tällaisina keinoina ansaitsee mainitsemista henkilökunnan osallisuus hallintoelimiin ja erityisten sovittelukomiteat asettaminen. Niistä mainittakoon, että esim. Jolimontin osuuskauppa »Progrès» myöntää henkilökunnalleen oikeuden valita kolme edustajaa 16-jäseniseen hallintoneuvostoon. Erityinen palkkakomitea on niinikään olemassa antamassa työehtoasioista lausuntoja hallintoneuvostolle. Liègen osuuskaupassa »Union Coopérative»ssa on henkilökunnalla myöskin edustus hallintoneuvostossa. Täälläkin on olemassa työehtoasioita varten pysyväinen neuvottelukomitea, johon kuuluu viisi osuuskaupan johtokunnan jäsentä, hallintoneuvostossa oleva työväen edustaja, kaksi muuta henkilökunnan edustajaa sekä lisäksi asianomaisen piirin ammattiyhdistyssihteeri. Charleroin osuuskaupassa »Union des Coopérateurs»issa on niinikään erityinen työväenkomitea, jonka muodostavat kolme hallintoneuvoston ja kolme henkilökunnan edustajaa. Tämän komitean tehtävänä on tehdä hallintoneuvostolle esityksiä työehdoista. Sen lausuntoa on esim. pyydettävä, milloin joku henkilö tahdotaan erottaa osuuskunnan palveluksesta. Jos mainitun komitean päätös on tällaisessa asiassa yksimielinen, on se lopullisesti sitova. Brysselin osuuskaupassa »Maison du Peuple»ssä on hallintoneuvostossa niinikään kolme työväen edustajaa, jonka lisäksi siinä on erityinen työväenkomitea, mihin kuuluu neljä hallintoneuvoston, neljä henkilökunnan ja neljä johtokunnan valitsemaa edustajaa. Tämän komitean tehtävänä on käsitellä työehtoja, liikkeen yleistä kuria j.n.e. Se tekee myös hallintoneuvostolle ehdotukset jonkin henkilön erottamisesta.
Lopuksi mainittakoon, että pari kolme vuotta takaperin mainittiin Belgian osuuskauppain neuvotelevan ammattijärjestön toimikunnan kanssa koko maata käsittävästä työehtosopimuksesta. Millä asteella tämä asia tällä haavaa on, ei ole tiedossamme.
Saksan osuuskauppaliike on tunnetusti pääasiassa teollisuuden palkkatyöväen liikettä. Yksistään ammatillisesti järjestyneitä työläisiä lienee sen jäsenistöstä noin 2⁄3. On luonnollista, että tällainen osuuskauppaliike panee suurta huomiota mallikelpoisiin työoloihin. Se onkin jo hyvin varhain myöntänyt palveluksessaan oleville henkilöille lomaa, maksanut niille sairausavustusta, ja ennen kaikkea se on koettanut järjestää työolot terveydellisessä suhteessa mallikelpoisiksi. Se on mennyt vieläkin pidemmälle järjestäessään m.m. yleisen eläkelaitoksen osuuskauppain palvelushenkilöille, joiden puolesta osuuskaupat maksavat puolet vakuutussummasta.
Saksan osuuskauppain palveluksessa olevat henkilöt ovat yleensä järjestyneet yleisiin, kaikkia ammatteja käsittäviin ammatillisiin järjestöihin. Tosin aikaisemmin osuuskauppain leipomoiden työläiset koettivat järjestää erityistä osuusleipomoiden työläisten ammattiliittoa, mutta kun yleinen leipurien ammattiliitto ryhtyi ankariin toimenpiteisiin puuhan kukistamiseksi, raukesi se. Myöskin oli aikaisemmin olemassa erityinen myymälänhoitajain liitto, joka rajoitti käytännössä toimialansa osuuskauppain palveluksessa oleviin henkilöihin, mutta jo ennen maailmansotaa se yhtyi liiketyöläisten liittoon, joten tälläkään alalla erikoisjärjestöä ei enää ole olemassa. Vielä olemassaoleva osuuskauppain liikkeenhoitajain liitto ei tosiasiallisesti ole varsinainen ammatillinen järjestö.
Saksan osuuskauppaliikkeessäkään ei ole voitu välttää osuuskauppojen edustamien yleisten kuluttajaetujen ja eri ammattien työläisten tuottajaetujen monasti ilmeistä vastakkaisuutta puhkeamasta näkyviin. Saksassa on vastakkaisuuksien kompromissinomaiseksi järjestämiseksi tehty paljon työtä. Saksan ammattijärjestön kanssa Saksan osuuskauppaliike sai v. 1911 — useiden aikaisempien rauenneiden yritysten jälkeen — aikaan muutamia keskenäisiä sitoumuksia kiinninaulaavan sopimuksen. Tässä sopimuksessa suostuivat osuuskaupat ensinnäkin välttämään elintarvikkeiden ja nautintoaineiden kotityötä sekä yhdessä ammattiyhdistysten kanssa boikottamaan vankilatyötä. Sopimuksessa suositeltiin osuuskaupoille, että nämä kääntyisivät sellaisten toiminimien puoleen, jotka tunnustivat ammattiyhdistykset ja työehtosopimukset. Ammattiyhdistykset vuorostansa suostuivat tekemään propagandatyötä osuuskauppain hyväksi. Lisäksi ne suostuivat järjestäessään boikottia jotakuta osuuskauppain tavaranhankkijaa vastaan asettumaan yhteyteen Saksan osuustukkukaupan ja Saksan osuuskauppain keskusliiton kanssa, joista viimemainitun välitysyritys oli välttämätön ennen boikotin julistamista.
Saksasta voidaan todeta, että sikäläisen ammattijärjestön suhtautuminen osuuskauppaliikkeeseen on yleensä ollut myötämielistä ja ymmärtämyksellistä, joskin tietysti pienehköjä kahnauksia on silloin tällöin sattunut. Paljon vaikeampi on ollut ylläpitää hyviä välejä osuuskauppain palveluksessa olevien henkilöiden ammatillisten järjestöjen kanssa.
Kun Saksan osuuskauppain keskusliitto v. 1903 perustettiin, niin lausuttiin tässä tilaisuudessa jo toivomus, että osuuskaupat saisivat leipomo- ja kuljetustyöläisten ammattiliittojen kanssa aikaan koko maata käsittävän työehtosopimuksen, jolla olisi järjestettävä myöskin työpalkat. Pitkällisten ja vaivaloisten neuvottelujen jälkeen leipomotyöläisten ammattiliiton kanssa saatiinkin v. 1904 sopimus, jonka keskusliiton edustajakokous vahvisti ja jota se suositteli hyväksyttäväksi kaikille keskusliiton jäsenkaupoille. Kuljetustyöläisten liiton kanssa saatiin vasta v. 1906 aikaan samanlainen sopimus. Näitä sopimuksia sitten useampia kertoja uudistettiin. Mainittujen sopimusten määräyksistä mainittakoon, että niissä osuuskaupat m.m. sitoutuivat käyttämään vain ammatillisten järjestöjen työnvälitystoimiston osoittamia henkilöitä sopimuksenalaisilla työaloilla — määräys, jota osuuskauppamiehet yleisesti arvostelivat. Ammattiliitot taasen puolestaan sitoutuivat saattamaan samanlaiset työehdot voimaan myöskin asianomaisten työalojen yksityisyrityksissä. Työsuhdetta koskevien erimielisyyksien sovittamiseksi oli sopimuksissa edellytetty erilaisia sovintomenetelmiä ja lopuksi edempänä kuvailtavan työehtolautakunnan (Tarifamt) välitystuomio. — Keskusliitto saattoi arvovallallaan kaikki jäsenkauppansa hyväksymään nämä koko maata käsittävät sopimukset. Joissakin paikoissa, joissa osuuskauppain oli kilpailtava erikoisen vaikeissa oloissa, tehtiin koko maata käsittävään yleissopimukseen kuitenkin muutoksia keskusliiton ja ammattiliiton suostumuksella.
Tehtyjen sopimusten toimeenpanoa valvomaan, määräämään valtakunnalliseen sopimukseen tehtäväin paikallislisäin suuruus, järjestämään sopimukseen sisältyvistä määräyksistä johtuvat erimielisyydet sekä toimimaan paikallisten sovitteluehdotusten vetoomusinstanssina asetettiin keskusliiton yhteyteen erityinen työehtolautakunta (Tarifamt), johon kuului sekä kulutusosuuskuntain että ammattiyhdistysten edustajia. Ammattiyhdistysten puolelta työehtolautakuntaan kuului kaksi leipomotyöläistenliiton edustajaa, kaksi kuljetustyöläistenliiton edustajaa sekä Saksan ammattijärjestön edustaja; osuuskauppain puolelta siihen kuului Saksan keskusliiton johtaja sekä neljä sen edustajakokouksen valitsemaa edustajaa. Työehtolautakunnan puheenjohtajana oli vuoronperään ammattiyhdistysten ja osuuskauppain edustaja. Puheenjohtajalla ei ollut kuitenkaan ratkaisevaa ääntä, vaan äänten mennessä tasan valitus oli rauennut. Käytännössä työehtolautakunnan päätökset melkein aina olivat yksimieliset. Työehtolautakunnalle saattoivat valituksia tehdä vain koko maata käsittävän sopimuksen allekirjoittajat, mikä käytännössä merkitsi sitä, että yksityiset ammattiyhdistysten jäsenet eivät voineet suoraan kääntyä työehtolautakunnan puoleen, vaan täytyi niiden sitä ennen saattaa valituksensa ammattiliittonsa toimikunnan tutkittavaksi. Työehtolautakunnan päätökset olivat lopullisia.
Niiden parin vuosikymmenen kuluessa, joiden aikana valtakunnalliset sopimukset aina uudistettuina jatkuivat, niiden määräyksiä yleensä noudatettiin, joskin sattui tapauksia, että leipomo- ja kuljetustyöläiset rikkoivat sopimusta ryhtymällä lakkoon. Näissä harvinaisissa tapauksissa ammattiyhdistysten johtajat ryhtyivät säännöllisesti tarmokkaisiin toimenpiteisiin vallattomuuden nujertamiseksi. Ne ammattiyhdistysten jäsenet, jotka olivat loukanneet edellämainitulla tavalla ammattiyhdistyskuria, erotettiin ammattiyhdistysten yhteydestä ja kysymyksessäolevan ammattiyhdistyksen muita jäseniä määrättiin osuuskauppain käytettäväksi.
Näistä sopimuksista aluksi saadut hyvät tulokset vaikuttivat, että eräät toisetkin ammattiliitot pyrkivät samanlaisiin sopimuksiin. Myymälänhoitajain liiton toimikunnan kanssa tehtiinkin sopimusluonnos, joka ei kuitenkaan tullut voimaan, koska ammattiliiton edustajakokous kieltäytyi hyväksymästä sitä. — Liikeapulaisten liiton kanssa ei päästy edes näin pitkälle, sen vuoksi että liikeapulaisten työehdot olivat niin erilaiset eri paikkakunnilla. Tämän ammattiliiton osastojen kanssa tekivät suuret ja keskikokoiset osuuskaupat sen sijaan paikallisia työehtosopimuksia ja jotkut piirisopimuksiakin. Aikaa myöten liikeapulaistenkin palkat ja muut työehdot tasaantuivat niin, että jo ennen maailmansotaa näytti mahdolliselta päästä koko maata käsittävään sopimukseen liikeapulaisten liitonkin kanssa, johon sitä ennen myös myymälänhoitajain liitto oli yhdistetty.
Kun maailmansodan päätyttyä Saksan vallankumous muutti valtiolliset ja yhteiskunnalliset voimasuhteet, tuntuivat tämän muutoksen vaikutukset huomattavasti myöskin osuuskaupoissa. Vallankumousta seuranneina ensimmäisinä vuosina ammattiliittojen toimikuntien arvo- ja vaikutusvalta ammattiyhdistysten jäseniin huomattavasti väheni. Useissa osuuskaupoissa työläiset eivät enää välittäneet ammattiliiton toimikuntien ja luottamushenkilöiden ohjeista eikä keskinäisistä sopimuksista. Korpilakot olivat päiväjärjestyksessä, ja osuuskaupat pakotettiin useasti suostumaan vaatimuksiin, jotka olivat huomattavasti suuremmat yksityisille yrityksille esitettyjä. Tietenkin olot olivat eri osissa maata erilaiset, ja muutenkin myrskyn aika meni nopeasti ohi. Se teki kuitenkin Saksan osuuskauppamiehet epäileviksi koko maata käsittävien sopimusten hyötyyn nähden. Hyvällä syyllä he kysyivät itseltään: Mitä hyötyä on meillä näistä sopimuksista, jotka asettavat vain meille velvollisuuksia, kun sitävastoin työläiset eivät tunnusta sopimuksessa ottamiaan velvollisuuksia, vaan alinomaa esittävät uusia vaatimuksia ja ryhtyvät lakkoon niiden voimaansaattamiseksi? Jo alunperin, kun Saksan keskusliitto oli tehnyt koko maata käsittävän sopimuksen leipurien ja kuljetustyöläisten ammattiliittojen kanssa, oltiin molemmin puolin yksimieliset siitä, että tuollaiset määrättyjen ammattiliittojen ja osuuskaupallisten järjestöjen väliset sopimukset olivat vain väliaikaisia toimenpiteitä ja että pyrkimysperänä oli pidettävä kaikki ammatissa työskentelevät yritykset käsittävää valtakunnallista sopimusta. Maailmansodan jälkeen Saksan osuuskauppaliikkeen johtavat miehet tulivat siihen käsitykseen, että oli jo aika päästä osuuskuntien valtakunnallisista erikoissopimuksista yhteisiin, yksityisyrittäjätkin käsittäviin sopimuksiin ja näin ollen hajoittaa myöskin työehtolautakunta. Osuuskauppain palveluksessa olevat työläiset eivät kuitenkaan tahtoneet luopua erikoissopimuksista. He halusivat niiden yhteiskunnallisten etujen lisäksi, joita osuuskaupat niille jo muutenkin tarjosivat loma-ajan, sairausvakuutuksen y.m.s. muodossa, saada osuuskaupoilta vielä muita lisäetuja, joita ne eivät saaneet yksityisiltä yrityksiltä, m.m. 8 tuntia lyhemmän työajan. Leipurien ja kuljetustyöläisten ammattiliitot ehdottivatkin Saksan osuuskauppain keskusliitolle koko maata käsittävää sopimusta, jolla järjestettäisiin muut työehdot, palkkoja lukuunottamatta. Kun työntekijäin vaatimukset kuitenkin olivat kohtuuttomat verrattuina yksityisten yritysten samoille ryhmille myöntämiin etuihin, niin ei aluksi päästy sopimukseen. Tämän jälkeen syntyi leipurien ja kuljetustyöläisten ammattiyhdistysten kanssa useampia piirityöehtosopimuksia. Niitä solmittaessa ammattiliitot käyttivät häikäilemättä hyväkseen eri osuuskauppaliittojen tekemiä myönnytyksiä ajaakseen läpi vastaavat myönnytykset toisten osuuskauppaliittojen alueella. Jotta tällaisesta taktiikasta olisi saatu loppu, tehtiin uusi yritys saada aikaan koko maata käsittävä sopimus keskusliiton sekä leipurien ja kuljetustyöläisten ammattiliittojen välillä. Sellainen syntyikin v. 1922 edellämainittujen piirityöehtosopimusten pohjalla. Siitä huolimatta, että sopimuksen mukaan osuuskauppain oli suoritettava työläistensä hyväksi melkoista enemmän kuin yksityisyrittäjäin kanssa tehtyjen sopimusten mukaan, oli osuuskauppain monissa tapauksissa pakko suostua vielä myöhäisemmissä erikoissopimuksissa yleissopimuksessa sovittuja työehtoja korkeampiin, joskin toisissa osuuskaupoissa tuollaiset vaatimukset torjuttiin.
V:n 1925 lopussa tultiin siihen, että parikymmentä vuotta vanhasta valtakunnallisten erikoissopimusten järjestelmästä luovuttiin. Saksan osuuskauppaliikkeen luottamushenkilöt tahtoivat lopullisesti valtakunnallisista erikoissopimuksista päästä. Saksan osuuskauppaliikkeen kanta on, että tällä hetkellä on osuuskauppain palkat ja muut työolot järjestettävä yhteisellä sopimuksella ammattiliiton ja ammatin kaikkien työnantajain kesken. Heidän mielestään osuuskaupoilla ei ole velvollisuutta myöntää niiden palveluksessa oleville leipurien ja kuljetustyöläisten ammattiliittojen jäsenille erikoisetuja muiden samassa ammatissa työskentelevien edellä. Yleensä Saksan muut ammattiliitot, myöskin ne, joiden jäseniä on osuuskauppain palveluksessa, ovat sitä mieltä, että osuuskauppain kanssa ei olisi tehtävä mitään erikoissopimuksia, vaan että osuuskauppain olisi vain hyväksyttävä sopimukset, joita ammattiliitot tekevät yksityisten yrittäjäin kanssa. Saksan ammattijärjestö on myöskin samalla kannalla. Tällainen järjestely merkitsisi sitä, että työtaistelujen sattuessa osuuskaupalliset järjestöt joko suostuisivat väliaikaisesti työntekijäin vaatimuksiin lakon aikana ja lakon päätyttyä sitoutuisivat omaksumaan lakossa läpiajetut vaatimukset, taikka sitten suostuisivat uusiin vaatimuksiin vasta lakon päätyttyä.
Sveitsissäkin on esiintynyt vastakohtia osuuskauppain jäsenistön ja niiden työntekijäin etujen välillä. Työntekijäin ammattiyhdistykset ovat esittäneet useasti osuuskaupoille korkeampia vaatimuksia, kuin mitä ne ovat esittäneet yksityisille yrityksille. Yleensä kuitenkin työolot on saatu rauhallisesti järjestetyiksi ilman työlakkoja. Niissä paikallisissa työehtosopimuksissa, joita osuuskauppain ja ammattiyhdistysten välillä on tehty, ei yleensä ole määräystä osuuskauppain toimihenkilöiden pakollisesta ammatilliseen järjestöön kuulumisesta. Aivan äskettäin on kuitenkin Baselin suuressa osuuskaupassa yritetty saattaa voimaan tällaista ehtoa. Siitä toimitetussa jäsenistön äänestyksessä se kuitenkin suurella enemmistöllä hylättiin, jolloin voitiin panna merkille, että suuri osa mainitun osuuskaupan työväenpuolueidenkin äänestäjiä vastusti mainitun ehdon hyväksymistä.
Itävallan oloista ansaitsee mainitsemista ennen kaikkea maailmansodan jälkeinen kehitys. Kuten tunnettua, on Itävallan työväenliike ammatillisten ja poliittisten järjestöjensä jäsenistön lukumäärään nähden suhteellisesti maailman voimakkain. Sen voimakas työväenliike ajoikin maailmansodan jälkeen seuranneena vallankumouksellisena aikana läpi useita vaatimuksia: lain 8-tuntisesta työpäivästä, työväen lomista, liikeneuvostoista j.n.e. Nuo uudet järjestöt aiheuttivat osuuskaupoillekin huomattavia lisäkustannuksia. Lisäksi tuli, että osuuskauppain työväestö muutenkin esitti osuuskaupoille suuria vaatimuksia, jotka kyllä olivat ymmärrettävissä henkilökunnan yksityistalouden, mutta ei osuuskaupan talouden kannalta. Varsinkin kun Itävallan valuutta alkoi nopeasti aleta, esitettiin melkein joka kuukausi uusia vaatimuksia. Ne ammattiliitot, joihin osuuskauppain henkilökuntaa kuului, kuten kauppa-apulaisten, kuljetustyöläisten ja erinäisten teollisten ammattien liitot, kilpailivat keskenään vaatimusten esittämisessä. Niiden vaatimusten täyttämiseen hupeni kokonaan osuuskauppain liikepääoma.
Tärkein edellä mainituista ammattiliitoista, kuljetustyöläisten liitto, ehdotti v. 1922 osuuskauppain keskusliitolle yleisen koko maata käsittävän sopimuksen tekemistä. Keskusliiton, joka vastusti yleissopimuksen tekoa yhden ainoan ammattiliiton kanssa, samaan aikaan kuin sen osuuskauppapiirit vastustivat yleistä koko maata käsittävää sopimusta, oli kuitenkin lopulla vuotta 1922 pakko lakon uhkan edessä ryhtyä neuvotteluihin. Neuvotteluissa saatiin työläiset, ennen kaikkea Itävallan ammattijärjestön toimikunnan pakotuksesta, vihdoin alentamaan vaatimuksiaan. Useiden kuukausien neuvottelujen jälkeen saatiin keväällä 1923 valmiiksi kaksi sopimustyyppiä: 1) koko maata käsittävä sopimus, joka sisältää tärkeimmät yleiset ehdot, mutta jossa ei ole palkkoja määrätty; 2) piirisopimukset, joissa on yleisten ehtojen pohjalla määritelty erilaisia erikoisehtoja kussakin piirissä voimassa oleviksi. Yleissopimuksen määräyksistä mainittakoon tässä, että sen mukaan osuuskaupoissa tulee olla hallituksen ja henkilökunnan edustajista kokoonpantuja kurinpitokomiteoita, jotka m.m. harkitsevat henkilökunnan erottamista, mihin itävaltalaisten osuuskauppamiesten tiedonannon mukaan osuuskuntain hallituksilla ei aikaisemmin tosiasiallisesti ollut mitään mahdollisuutta. Lisäksi sopimuksessa on järjestetty erityinen työehtosopimuslautakunta (Tarifamt), johon kuuluu viisi osuuskauppaliikkeen ja viisi ammattiliiton edustajaa ja joka ratkaisee sopimuksesta syntyneet riita-asiat ja välittää työselkkauksissa. Yleensä tämänkin sopimuksen ehdot ovat vielä sangen raskaat Itävallan osuuskauppaliikkeelle, joka niiden vaikutuksia tälläkin haavaa potee.
Tshekkoslovakia kuuluu niihin maihin, joissa osuuskauppaliikkeen suhteet ammatilliseen ja poliittiseenkin työväenliikkeeseen ovat hyvin läheiset. Melkein kaikki osuuskauppain, osuustukkukaupan ja keskusliiton työläiset ovat ammatillisesti järjestyneitä. Tshekkoslovakiassa osuuskauppain palveluksessa olevat henkilöt yleensä kuuluvat yleisiin ammatillisiin liittoihin. Vain liike- ja konttoriapulaisilla on erityinen jaostonsa liike- ja teollisuus-virkailijain liitossa. — Yleensä ei Tshekkoslovakiassa ole varsinkaan aikaisemmin ollut selkkauksia osuuskauppain ja ammattiyhdistysten välillä. Tietysti sielläkin on sattunut silloin tällöin riitaisuuksia irtisanomisesta, palkka-asteikosta, loma-ajan palkasta, inventtauksessa tehdyn vahingon korvauksesta j.n.e., mutta tuollaiset riitaisuudet on yleensä saatu sovitetuiksi ilman työselkkauksia. Erikseen on mainittava, että v. 1920 Tshekkoslovakian osuuskauppain keskusliitto teki yleisvaltakunnallisen työehtosopimuksen liike- ja teollisuusvirkailijain ammattiliiton ja liikennetyöläisten ammattiliiton kanssa. Tässä sopimuksessa järjestettiin työehdot aina palkkoja myöten. Osuustukkukauppa ja eräät suuret paikalliset osuuskaupatkin, joissa on yleisessä sopimuksessa edellytettyjä paremmat työehdot, ovat kuitenkin sen ulkopuolella. Riitojen ratkaisua varten on keskusliiton yhteydessä olemassa erityinen palkka- ja vetoomuslautakunta, johon kuuluu kolme osuuskauppain ja kolme työntekijäin edustajaa ja jonka puheenjohtajana on ammattijärjestön puheenjohtaja. Tämän lautakunnan päätökset ovat sitovia. — Sopimuksen mukaan henkilökunta saa ehdottaa hallintoneuvostoon yhden henkilön edustajakseen.
Vuoden 1922 ankaran deflatsionipulan aikana, jolloin osuuskauppain liikevaihdot tavattomasti alenivat ja jolloin kustannusten supistaminen osoittautui välttämättömäksi romahduksen estämiseksi, oli yllämainitun yleissopimuksen varsinkin palkkoja koskevia määräyksiä muutettava. Työväen ammattiyhdistykset suostuivat tuolloin yleensä rauhallisesti näihin alennuksiin, jotka pantiin voimaan lopettamalla eräänlaiset aikaisemmin henkilökunnalle suoritetut erikoishyvitykset ja lahjapalkkiot. Työväkeä näissä työehtojen huonontamista koskevissa neuvotteluissa ovat edustaneet joko edellämainitut luottamusmiehet tai liikeneuvostot.
Norjan osuuskauppain keskuskunta on jo v. 1915 tehnyt Norjan ammattijärjestön kanssa erikoisen työoloja järjestelevän sopimuksen, joka tähän sellaisenaan jäljennettäköön:
»1) Keskuskunnan ei tule olla liikeyhteydessä sellaisten toiminimien kanssa, jotka ovat työselkkauksessa työläistensä kanssa, eikä sen tule ostaa niiltä tavaroita.
»2) Ammattijärjestö ja osuuskauppaliike valitsevat yhteisen komitean, jonka tulee toimia välittäjänä järjestyneiden työläisten ja osuusliikkeiden välillä esiintyvissä riidoissa.
»3) Jos riita syntyy, on tästä heti lähetettävä ilmoitus yhteiselle komitealle, jonka tulee tutkia asiaa. Työseisausta ei saa panna toimeen, ennenkuin yhteisen komitean tutkimus on loppuun suoritettu.
»4) Osuusliikkeissä esiintyviä palkkariitoja määrättäessä on perustuksena pidettävä, että niin hyvin palkka kuin työaika ja muut työehdot ovat olevat vähintään yhtä edulliset työläisille, kuin mitä on määrätty asianomaisessa ammatissa paikkakunnalla voimassa olevassa työehtosopimuksessa.
»5) Osuusliikkeiden työläisten tulee olla sekä ammatillisesti että osuuskaupallisesti järjestyneitä.
»6) Lakkojen sattuessa tulee yhteisen komitean laatia ehdotus olojen väliaikaiseksi järjestelyksi, jotta työselkkaus ei koskisi osuusliikkeitä. Kun lakko on loppunut, on tällainen sopimus tarkistettava.»
Tämä sopimus oli voimassa kymmenen vuotta, mutta viime vuonna ammattijärjestö sanoin sen irti. Viimeaikaisten suurten työriitain vuoksi ei vielä ole ehditty laatia uutta sopimusta, vaan toistaiseksi noudatetaan entistä. — Norjan osuuskauppamiehet ovat sitä mieltä, että kysymyksessäoleva sopimus on ollut hyödyksi kummallekin puolelle. Yhteisen komitean vaikutuksesta on vuosien kuluessa useampia selkkauksia soviteltu. Erityisesti on määräys, että työseisaus on kielletty siksi, kunnes yhteinen komitea on käsitellyt asiaa, saanut lakkoja estetyksi. Kuitenkin on sopimus osuuskauppaliikkeelle maksanutkin. On huomattu, että erinäiset taitavat ammattiyhdistystaktikot ovat koettaneet keinotekoisesti synnyttää selkkauksia saadakseen selkkauksen yhteisen komitean käsiteltäväksi. He ovat tällöin lähteneet siitä, että yhteinen komitea yleensä selkkauksia sovitellessaan pyrkii panemaan riidan kahtia, joten tällaisella menettelyllä on joka tapauksessa ollut työläisille saavutettavissa etuja. Näin ollen Norjassakin on tultu siihen, että osuuskaupat maksavat yleisesti työläisilleen paremmat työpalkat ja myöntävät heille yleensäkin paremmat työehdot kuin yksityisyrityksissä vallitsevat. Näin on erityisesti asianlaita sellaisissa ammateissa, joiden ammatillisten järjestöjen jäsenten enemmistö on osuuskauppain palveluksessa.
Kysymys työolojen järjestelystä on luonnollisesti Ruotsissakin polttava vain suurissa kaupunkilaisosuuskaupoissa ja keskuskunnassa, joilla on huomattavampia tuotantolaitoksia. Niiden työläiset ovat Ruotsissa yleensä järjestyneet, mutta erikoisjärjestöjä osuuskauppain toimihenkilöillä ei Ruotsissa ole, lukuunottamatta liikkeenhoitajain liittoa, joka kuitenkaan ei ole mikään varsinainen ammattiyhdistys. Liikeapulaisten liitto on kuitenkin Ruotsissakin tosiasiallisesti pääasiassa osuuskauppain toimihenkilöiden liitto, mikä naapurimaassammekin on saanut aikaan, että osuuskaupat maksavat liikeapulaisilleen huomattavasti korkeampia palkkoja kuin yksityisliikkeet.
Osuuskauppaliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen välit ovat Ruotsissa suurin piirtein katsoen olleet hyvät, mikä johtuu siitä, että Ruotsin ammattiyhdistysmiehet ovat lukuisasti mukana osuuskauppaliikkeessä. Onpa nähty sellaistakin, että joku ammattiliiton virkailija on osuuskaupassa hallituksen jäsenenä ollut mukana vastustamassa osuuskaupan työläisten vaatimuksia. Ruotsin ammattiyhdistysten johtajat yleensä tunnustavatkin oikeaksi sen periaatteen, että osuuskaupallisten yritysten kilpailukykyä ei ole ehkäistävä korkeammilla palkka- ja muilla työehtovaatimuksilla, kuin mitkä yksityisyrityksissä ovat vallalla. Voimassaolevissa työehtosopimuksissa on yleensä sellainen määräys, että lakkoon tai sulkuun ei saa ryhtyä, jollei sitä ennen ole neuvoteltu erimielisyyden sovittelusta riitapuolten välillä. Muutamissa sopimuksissa on myöskin määräys siitä, että sopimuksen tulkinnasta syntyvät riidat on ratkaistava välitystuomiolla. Ruotsin osuuskauppamiesten ilmoituksen mukaan kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että asiallisetkin erimielisyydet tullaan vastedes ratkaisemaan välitystuomiolla, kuten on jo asianlaita Ruotsissa kuntien työläisiin nähden.
Suomessa syntyi v. 1908 erikoinen liitto osuuskauppain henkilökuntaa varten nimellä Suomen osuuskauppojen palvelushenkilöiden liitto. Tämä järjestö ei saanut ympärilleen kerätyksi kuin parisen sataa liikeapulaista. V. 1917 syntyi yleinen liiketyöläisten liitto nimellä Suomen kauppa- ja liiketyöntekijäin liitto, mihin ensinmainittu yhtyi. Tämäkin ammattiliitto on tosiasiallisesti pääasiassa osuuskauppain liikeapulaisten järjestö, sillä sen noin 2,500 jäsenestä vain suunnilleen viides osa on muiden kuin osuusliikkeiden palveluksessa. Tämän liiton kanssa ovat nimenomaan useat K. K:hon kuuluvat osuuskaupat tehneet työehtosopimuksia, joista yleensä voi lausua, että niissä työläisille myönnetyt edut ovat suurempia, kuin mitä vastaavat yksityis]iikkeet työläisilleen tarjoavat. Niiden pohjana on viime vuosina ollut K. K:n v. 1923 pidetyssä edustajakokouksessa hyväksytty mallityöehtosopimus. Osuuskauppain tuotantolaitosten työntekijät kuuluvat taas useimmiten ammattiensa yleisiin liittoihin, ja ovat osuuskaupat tehneet monien paikallisten ammattiosastojen kanssa työehtosopimuksia, joissa työntekijöille taatut edut ovat yleensä ainakin samat kuin yksityisissä liikkeissä vallitsevat. Useat näistä sopimuksista ovatkin yhteisiä sekä osuuskaupoille että yksityisille yrittäjille. Tällä haavaa työskentelee K. K:ssa ja sen osuuskaupoissa työehtosopimusten alaisina n. 2300 työntekijää eli n. kolmasosa kaikista työntekijöistä.
Meidän maassamme on ollut myöskin jo kauemman aikaa vireillä ajatus koko maata käsittävästä sopimuksesta ammatillisten järjestöjen kanssa. K. K. tarjosi v. 1921 neuvotteluja tällaisesta sopimuksesta Suomen ammattijärjestölle, jonka toimikunta piti kuitenkin ammattijärjestöä soveltumattomana neuvottelukumppaniksi ja kehotti K. K:ta tekemään koko maata käsittäviä sopimuksia eri ammattiliittojen kanssa. Tämän ehdotuksen johdosta Suomen kauppa- ja liiketyöntekijäin liiion liittotoimikunta teki luonnoksen tuollaiseksi sopimusehdotukseksi, josta se ryhtyi K. K :n kanssa neuvottelemaan. V:n 1923 K. K:n edustajakokous lausui nimenomaan, että K. K:n olisi pyrittävä osuuskauppain palveluksessa olevain henkilöiden ammattiliittojen kanssa tekemään koko maata käsittäviä, yleisiä määräyksiä sisältäviä työehtosopimuksia. Suomen kauppa- ja liiketyöntekijäin liittotoimikunta puolestaan esitti liittonsa v:n 1924 edustajakokoukselle ehdotuksen uudeksi koko maata käsittäväksi työehtosopimukseksi. Liiton edustajakokous kuitenkin mainitun liittotoimikunnan ehdotuksen hylkäsi ja valtuutti sen tekemään uuden. Tämä uusi ehdotus onkin tehty ja jätetty K. K:n johtokunnalle kevättalvella 1926. K. K. puolestaan on asettanut erityisen komitean mainittua ehdotusta harkitsemaan. — Tuotantolaitosten työläisiä edustavien ammattiliittojen kanssa ei ole ollut kysymystä valtakunnallisista erikoissopimuksista.
Edelläesitetystä selostuksesta lienee käynyt selville, että missään maassa ei ole voitu kokonaan välttää kahnauksia ja suoranaisia työselkkauksiakin osuuskaupallisten järjestöjen ja niiden palveluksessa olevain henkilöiden välillä. Olemme myöskin nähneet, että nämä selkkaukset eivät ole ainakaan viime aikoina johtuneet siitä, että osuuskaupalliset järjestöt eivät tarjoaisi palveluksessaan oleville henkilöille yhtä hyviä työoloja kuin vastaavanlaatuiset yksityiset liikkeet, vaan useimmiten siitä, että monien maiden ammattiyhdistysliikkeeseen on erikoisesti juuri viime aikoina ja varsinkin niissä ammateissa, joissa ammatillisen järjestön jäsenistö on värvätty yksinomaan tai pääasiassa osuuskaupallisten järjestöjen palveluksessa olevista henkilöistä, pesiytynyt epätapa vaatia osuuskaupoilta suuremmat suoritukset työoloihin nähden kuin yksityisyrityksiltä. Olemme huomanneet, mitenkä tämä ammattiyhdistysten hyökkäävä politiikka on erinäisissä maissa pakottanut osuuskaupat lopulta yhteistoiminnalla puolustamaan oikeutettuja etujansa. Olemme myös tutustuneet siihen, kuinka esim. Englannin osuuskaupat ovat perustaneet itselleen puolustusrahaston työselkkauksia varten ja kuinka lisäksi aatteellisen keskusjärjestön yhteyteen on perustettu erityinen toimisto antamaan neuvoja osuuskaupoille työoloja koskevissa asioissa. Onhan niinikään meilläkin K. K:n edustajakokous erityisissä päätöslauselmissa suositellut osuuskaupoille sellaista menettelytapaa, että ne työsopimusasioissa olisivat mahdollisimman läheisessä vuorovaikutuksessa K. K:n kanssa.
Kuitenkin olemme huomanneet, että osuuskaupat kaikkialla ovat olleet valmiit menemään hyvinkin vapaamielisiin työehtoihin, jos ne siten ovat kyenneet ostamaan itsellensä pidemmänaikaisen työrauhan. Työrauhaa ne ovat pyrkineet hankkimaan itselleen tekemällä varsinkin paikallisia työehtosopimuksia ammattiosastojen kanssa. Olemme nähneet eräissä maissa olevan tai olleen myös valtakunnallisia työehtosopimuksia, jollaisista esimerkkeinä voimme luetella Saksan osuuskauppain keskusliiton sopimukset leipurien ja kuljetustyöläisten liittojen kanssa, Tshekkoslovakian keskusliiton sopimuksen liike- ja teollisuusvirkailijain liiton ja liikennetyöläisten liiton kanssa sekä Itävallan keskusliiton sopimuksen kuljetustyöläisten liiton kanssa.
Mitään epäilyksiä ei teoreettiselta kannalta katsoen voikaan olla paikallisten työehtosopimusten soveltamista vastaan, kunhan ne tehdään samanlaisiksi kuin yleensä asianomaisessa ammatissa olevat työehtosopimukset taikka kun, milloin asianomaisessa ammatissa ei yksityisten yrittäjäin kanssa ole työehtosopimuksia, osuuskaupan tekemän työehtosopimuksen määräykset eivät kuitenkaan aseta osuuskauppaa huomattavasti poikkeukselliseen asemaan yksityisten yritysten työehtoihin nähden. Edellä sanottu jo edellyttää, että osuuskaupat eivät voi hyväksyä minkäsisältöisiä työehtosopimuksia tahansa. Missä siis kohtuuttomia työehtosopimuksia koetetaan työntekijäin taholta ajaa läpi, on osuuskaupoilla oikeus kieltäytyä sellaista sopimuksia hyväksymästä. Kohtuuttomia työehtosopimukset voivat olla, kuten aikaisemmin on esitetty, kahdessa mielessä. Ne voivat ensiksikin asettaa osuuskaupan huomattavaan poikkeusasemaan yksityisyritysten rinnalla. Tällaista poikkeusasemaa on vastustettava. Olisi pyrittävä paikkakunnittainkin yhteisiin sopimuksiin ammattiosastojen ja kaikkien ammatin työnantajain kesken. Kuitenkin saattaa tällöin esiintyä tapaus, jolloin myös tuollaisen työehtosopimuksen määräykset ovat yleisten kuluttajaetujen kannalta tuomittavat ja hylättävät.
Jonkin verran vaikeampi pulma on oikea suhtautuminen osuuskauppain ja ammattiliittojen koko maata käsittäviin työehtosopimuksiin. Tällaisilla sopimuksilla on epäilemättä erinäisiä etuja osuuskauppojenkin kannalta, ne kun, paitsi että ne takaavat työrauhan kaikille osuuskaupoille, tavallaan yhdistävät osuuskaupat yhteistoimintaan etujensa valvomiseksi työehtoasioissa. Työntekijäin kannalta ne ovat edullisia jo siinä suhteessa, että ne epäilemättä korjaavat pienempien osuuskauppain työläisten työoloja likemmäksi suurten osuuskauppain vastaavia oloja, kuin mitä muuten olisi asianlaita. Mutta ei voida kieltää, että tuollaiset valtakunnalliset työehtosopimukset myöskin voivat merkitä haittaa osuuskauppaliikkeelle. Ne saattavat johtaa siihen, että erinäisten osuuskauppain työkustannukset kohoavat yli sen, mitä paikallinen kilpailu sallisi. Varsinkin näin on asianlaita silloin, kun myöskin palkat on tällaisella koko maata käsittävällä työehtosopimuksella järjestetty. On myöskin lähellä se vaara, että tuollaisessa koko maata käsittävässä erikoissopimuksessa ammatilliset järjestöt saavat sopimukseen määräyksiä, jotka merkitsevät osuuskaupoille raskaampia rasituksia, kuin mitä yksityisliikkeet saavat kestää. Osuuskauppaliikkeen suhtautuminen kysymyksessäoleviin valtakunnallisiinkin sopimuksiin riippuu pääasiassa näiden sisällyksestä. Niiden osuuskauppaliikkeelle tarjoama työrauha on luonnollisesti ostettava vain kohtuushinnalla. Ihanteena onkin luonnollisesti täälläkin pidettävä yleistä, kaikki jonkun ammatin yrittäjät käsittävää valtakunnallista työehtosopimusta.
Luonnollisesti valmius työehtosopimusten, joko paikallisten taikka valtakunnallisten, tekemiseen edellyttää, että sopimuksissa on pidetty huoli myöskin siitä, että niiden tulkinnasta ei voi myöhemmin syntyä uusia työselkkauksia ja että on siis luotu sellaisia elimiä, jotka voivat esiintyvät tulkintariitaisuudet lopullisesti ratkaista, ilman että työselkkaukseen turvautuminen olisi sallittu.
Olemme ulkomaiden oloja selosteessamme huomanneet, että osuuskaupat ovat yleensä pyrkineet siihen, että työolot osuuskaupoissa saataisiin järjestetyiksi rauhallista tietä, ilman että olisi niiden järjestämiseksi tarvis turvautua sellaisiin taistelukeinoihin kuin työsulkuun taikka työlakkoon. Tätä varten osuuskaupat ovat olleet valmiit suosittelemaan ammatillisille järjestöille erinäisiä sovittelu- ja vieläpä välitystuomioistuinmenetelmiä. Olemmehan nähneet Englannissa olevan useitakin eri sovitteluelimiä. Saksassa huomasimme niinikään nyt päättyneissä valtakunnallisissa sopimuksissa olleen varatun tällaisia sovitteluelimiä, samaten näimme Norjassa olevan osuuskauppa- ja ammattiyhdistysliikkeellä yhteisen komitean riitaisuuksien sovittamiseksi. Tuollaisten sovitteluelinten tehtäviinhän kuuluu tehdä ehdotuksia työselkkausten sovittamiseksi jo ennen niiden puhkeamista taikka niiden puhjettua. Me olemme nähneet eräiden mainituista järjestelyistä lähtevän siitä, että osuuskaupassa ei saa panna toimeen työseisausta, ennenkuin sovitteluelin on tehnyt ehdotuksensa riidan ratkaisemiseksi. Mutta onpa välitystuomioistuin-aatekin jo käytännössä. Mehän huomasimme Saksan ja Tshekkoslovakian sopimuksissa edellytetyn työehtolautakuntaa välitystuomioistuimeksi. Samaten Englannin uusimmalle valtakunnalliselle sovittelulautakunnalle on edellytetty määrätyillä ehdoilla välitystuomio-oikeus.
Onkin todennäköistä, että sitä mukaa kuin ammatillisesti järjestyneille työläisillekin selviää osuuskauppaliikkeen yhteiskunnallinen merkitys ja kun he näkevät, että osuuskaupallinen järjestö on luonteeltaan kokonaan yksityisestä järjestöstä eroava, koko yhteiskunnan etua valvova järjestö, he tunnustavat oikeaksi sen periaatteen, jonka he jo verraten yleisesti tunnustavat oikeaksi valtion ja kunnan sosialistisiin yrityksiin nähden, nim. että näiden toimintaa ei ole työselkkauksilla häirittävä. Tällöin he ovat valmiit suostumaan siihen, että osuuskauppain työolot järjestetään välitystuomiolla siinä tapauksessa, että niitä ei saada järjestetyiksi asianomaisten etupuolten keskinäisissä neuvotteluissa. Tietysti osuuskauppain suostuminen tällaiseen järjestelyyn edellyttää, että niillä on takeita välitystuomion puolueettomuudesta ja asiallisuudesta. Jos välitystuomioistuin on pantu kokoon sillä tavilla, että sen puolueettomuudesta ja asiantuntemukselta on varmuus, lienee osuuskaupoille tuskin vaarallista mennä jättämään työolonsa tuollaisen elimen ratkaistaviksi. Sillä ei ole kaiketi epäilemistä, etteikö tuollainen välitystuomioistuin tunnustaisi oikeaksi osuuskauppain työolojensa järjestelyssä edustamia periaatteita, nim. että ne suostuvat tarjoamaan parhaiden vastaavissa oloissa toimivien yksityisliikkeiden työolojen kanssa täysin yhdenveroiset työolot, mutta että ne eivät voi työolojen järjestelyssä mennä paljoakaan yli tuollaisten yksityisyritysten työolojen. Työntekijäin kannaltakin tällaisen järjestelyn luulisi olevan riittävän, se kun turvaa osuuskauppain työläisille parhaat paikkakunnalla vallitsevat työehdot.
Se kysymys, missä määrin vastedes kyetään osuuskauppain työolot järjestämään ilman työselkkauksia, riippuu luonnollisesti paljon siitä, missä määrin osuuskaupallisten järjestöjen omat työntekijät ymmärtävät osuuskauppaliikkeen yhteiskunnallisen luonteen ja missä määrin osuuskauppaliikkeen yhteiskunnalliset päämäärät heitä innostavat. Kysymys työrauhan säilyttämisestä osuuskaupallisissa laitoksissa liittyy näin ollen kysymykseen, onko mahdollista osuuskauppain henkilökunnassa lisätä ymmärtämystä osuuskauppaliikkeen yhteiskunnallisiin päämääriin nähden ja yhteenkuuluvaisuutta liikkeen toiminnan kanssa. Ei ole epäilystäkään, etteikö osuuskauppain työläisten valistamistyöllä saateta tässä suhteessa saada paljonkin aikaan.
Mutta on syytä mainita, että eräissä maissa on koetettu muutakin tietä herättää osuuskauppain palveluksessa olevain harrastusta liikkeen menestymiseen ja ymmärtämystä sen menestymisen ehtoihin nähden. Tällaiseksi keinoksi on m.m. suositeltu liikeneuvostojärjestelmän käytäntöön ottamista osuuskaupoissa. Vaikka tämä kysymys ei ole meillä lainkaan päivänpolttava, koska ei liene mitään näköaloja liikeneuvostoja koskevan lainsäädännön voimaantulemisesta, lienee syytä sitä hiukan kosketella, koska asiasta on takavuosina paljon keskusteltu varsinkin muissa maissa, mutta meilläkin. Liikeneuvostoja olemme edelläolevissa selostuksissakin maininneet. Olemme nähneet niitä olevan useassa Belgian osuuskaupassa ja eräissä Englanninkin osuuskaupoissa. Tunnettuahan on myös, että niitä lain mukaan tulee olla Itävallan, Saksan ja Tshekkoslovakian osuuskaupoissa. Liikeneuvostothan ovat liikkeen palveluksessa olevien henkilöiden eduskuntia, jotka nämä valitsevat edustamaan itseään liikkeen johtoon nähden sekä erinäisiä sosiaalipoliittisia ja liiketeknillisiä tehtäviä varten. Kuten tunnettua, liikeneuvostot eivät oie suinkaan mitään vain osuuskauppoja varten luotuja elimiä, vaan on niitä myöskin yksityisyrityksissä. Edelläsanotusta kävi jo selville, että niitä on sekä vapaaehtoisuuden perusteella syntyneitä, että lainsäädännöllä järjestettyjä. Niiden moninaisten tehtäväin joukosta voidaan edellämainituissa keski-Euroopan maissa tärkeimpinä luetella: 1) sosiaalipoliittisia tehtäviä, sellaisia kuin työväen tapaturmalainsäädännön ja sosiaalivakuutuksen valvonta, työväen menestyslaitosten (eläkekassain, työväen asuntojen, työväen ruokalain y.m.s.) hallinto j.n.e.; 2) osanotto henkilökunnan ottamis- ja erottamisperiaatteiden määräämiseen ja näiden periaatteiden soveltamisen valvonta; 3) osanotto palkkain ja työehtojen määräämiseen m.m. valvomalla työehtosopimusten ja välitystuomioiden toimeenpanoa, täydentämällä työehtosopimusten määräyksiä, myötävaikuttamalla työajan ja loman määräämiseen, kontrolloimalla palkanmaksua j.n.e.; 4) osanotto työkurin ylläpitämiseen; 5) tuotantotekniikan edistäminen m.m. tekemällä ehdotuksia uusiksi työmenetelmiksi ja teknillisiksi parannuksiksi; sekä 6) osanotto tuotantolaitosten talouden kehittämiseen sellaisista seikoista kuin raaka-aineiden hinnoista, valmistuskustannuksista, tuotantolaitoksen tiliasemasta, liikkeen johdon yleisistä perusteista y.m.s. liikeneuvostolle aika-ajoin annettavien selostusten avulla. Muita tehtäviä mainitsematta. Mutta liikeneuvostoille ei keski-Euroopan lainsäädännössä ole järjestetty vain tämäntapaisia tehtäviä, vaan niille on lisäksi myönnetty oikeus olla edustettuina yritysten hallintoelimissä, Itävallassa ja Tshekkoslovakiassa yritysten johtokunnissa ja Saksassa yritysten valvontaneuvostossa (hallintoneuvostossa). Saksassa ja Itävallassa liikeneuvostojen edustajalla on asianomaisissa elimissä samat oikeudet kuin muillakin jäsenillä, jotavastoin Tshekkoslovakiassa on hänellä vain läsnäolo-, mutta ei äänioikeutta. Myöskin anglosaksilaisissa ja muissakin maissa on vapaaehtoisilla sopimuksilla myönnetty liikeneuvostojen edustajille oikeus päästä hallintoelimiin.
Edelläselostetun tapaisia elimiä on, kuten sanoimme, takavuosina perustettu osuuskauppain yhteyteen sielläkin, missä ei, kuten on laita Itävallassa, Saksassa ja Tshekkoslovakiassa, laki suorastaan velvoita niitä järjestämään. Ilmeisesti on siellä, missä niitä vapaaehtoisesti on osuuskauppain yhteyteen järjestetty, niissä nähty keino, jonka avulla voidaan saada aikaan yhteisymmärrystä, yhteisharrastusta ja yhteistyötä osuuskauppain hallitusten ja niiden työntekijäin kesken. Asianlaita lienee siten, että osuuskauppamiehet ainakin Itävallassa ja Tshekkoslovakiassa ovat alunperin olleet myötämielisiä tällaisten laitosten perustamiseen nähden lainsäädännön tietä ja olleet valmiit myöskin osuuskauppoihin tuollaisia laitoksia vastaanottamaan. Kuitenkin on toiselta puolen osuuskauppamiesten keskuudesta tullut myöskin liikeneuvostojärjestelmän ankaraa arvostelua. Niinpä on tunnettu ruotsalainen osuuskauppateoreetikko Anders Örne aikoinaan varsin ankarasti arvostellut ajatusta perustaa osuuskauppain yhteyteen liikeneuvostoja. Niiden periaatteellista oikeutusta vastaan hän on tehnyt samantapaisia muistutuksia, mitä tässä kirjassa on aikaisemmin esitetty työväen tuotanto-osuuskuntien ja syndikalismin aatteiden oikeutusta vastaan. Tämän ajatuskannan mukaan yksityisen yrityksen työläisillä ei ole oikeutta vaatia määräämisvaltaa yrityksen johtoon nähden. Tällaisen periaatteen tunnustaminen johtaisi yhteiskunnalliseen anarkiaan, jossa eri ammatit taistelisivat keskenänsä ja jossa vähitellen yhteiskunnan työtätekevätkin jakaantuisivat etuoikeutettuihin ja etuoikeudettomiin ammatteihin. Sitäpaitsi liikeneuvostot ovat örnen mielestä tarpeettomatkin, koska osuuskauppain palveluksessa olevain henkilöiden ammattiyhdistykset jo suurimmaksi osaksi pitävät huolta niiden tehtävien täyttämisestä, jotka liikeneuvostoille on eri maissa ajateltu ja järjestetty.
Örnen arvostelu on epäilemättä teoreettisesti oikea siinä suhteessa, että yksityisten yritysten johto ei kuulu liikkeen työläisille. Yrityksiä on hoidettava niiden tuotteita tarvitsevan yhteisön, siis, osuuskaupoista kysymyksen ollessa, osuuskaupan ympärille järjestyneiden kuluttajain tarpeiden ja siis myös määräysten mukaan. Kuitenkin on sanottava, että nykyjään liikeneuvostojärjestelmän maltilliset puoltajatkaan eivät enää puhu työntekijäin yksinoikeudesta yrityksen hallintoon ja hoitoon, vaan korkeintaan myötämääräämisoikeudesta, vieläpä verrattain vaatimattomissa puitteissa. Tätä myötämääräämisoikeutta he puoltavat sillä, että yritysten johdon jättäminen yksinomaan koko yhteiskuntaa edustavain elinten käsiin ei ole omansa luomaan asianomaisen yrityksen työntekijöissä korkeinta mahdollista mielenkiintoa yrityksen taloudelliseen ja teknilliseen edistymiseen sekä liikkeen mahdollisiin aatteellisiin päämääriin. Nykyaikainen korkea kansansivistys ja nykyaikainen työntekijäin järjestöelämä on muodostanut työväen sielunelämän sellaiseksi, että pelkkänä tuotantoprosessin tahdottomana rattaana oleminen sitä ei tyydytä. Yrityksen työväen mukaanvetäminen ei ole, niin väitetään, haitaksi liikkeen menestykselle, vaan on päinvastoin omansa luomaan työväkeen suurempaa innostusta ja harrastusta yritystä kohtaan. Se herättää vastuuntuntoa liikkeen menestykseen nähden.
Se kokemus, mikä liikeneuvostoista on olemassa, on kovin lyhyt ja näin ollen riittämätön lopullisen arvostelun antamiseen. Tähänastiset kokemukset eivät kuitenkaan yleensä osuuskauppojen kannalta liene epäsuopeita, joskin toiselta puolen saksalainen tutkija tri Cassau, eräs kaikkein parhaita sekä nykyajan osuuskauppaliikkeen että ammattiyhdistysliikkeen käytännön ja teorian tuntijoita, lienee oikeassa lausuessaan, että nimenomaan osuuskauppojen liikeneuvostojärjestelmäkään ei ole saanut aikaan uutta, kipeästi kaivattua, erikoisesti osuuskaupallista työsuhdetta. Mitä niistä yleensä annettuun arvosteluun tulee, niin keski-Euroopankaan maista ei ole myöskään yksityisten työnantajain taholta kuulunut suurempia valituksia niiden toiminnasta. Päinvastoin on näkynyt suopeitakin arvosteluja niiden vaikutuksista. Aluksi siellä täällä esiintyneet kahnaukset liikeneuvostojen valtarajoista ja niiden epäonnistuneesta toiminnasta ovat lakanneet, sitä mukaa kuin kysymyksessäolevissa maissa on työväen itsensä keskuudessa järjestetty voimakas valistustyö kykenevien jäsenten kasvattamiseksi liikeneuvostoihin. Myös osuuskauppain johto on keski-Euroopan maissakin tullut liikeneuvostojen kanssa hyvin toimeen, senjälkeenkuin vallankumousvuosien kuohut ovat menneet ohi. — Myöskään ei ole missään syntynyt niitä kahnauksia ammattiyhdistysten ja liikeneuvostojen välillä, joita monet ammattiyhdistysmiehetkin aikoinaan pelkäsivät. Ammattiyhdistysten ja liikeneuvostojen välille on järjestynyt vissi työnjako. Liikeneuvostot ovatkin tavallaan ammattiyhdistysten täydennyselimiä, koska niiden vaaliin ottavat osaa kaikki jonkin yrityksen työläiset: sekä ruumiillisen että henkisen työn tekijät, joten ne eivät edusta vain järjestyneitä työläisiä. Liikeneuvostot täydentävät ammattiyhdistyksiä siinäkin suhteessa, että niillä on joukko muitakin tehtäviä kuin ammattiyhdistyksillä. Kun ne nimenomaan ovat jonkin yrityksen työläisten edustuselimiä, niin ne erityisesti valvovat tämän yrityksen menestystä. Käytännössä ammattiyhdistykset taas ovat pitäneet huolen siitä, että järjestyneet työläiset ovat saaneet liikeneuvostoja valittaessa johdon käsiinsä. Niin ollen voi tuskin myöntää liikeneuvostojärjestelmää vastaan kohdistettua arvostelua käytännöllisesti ottaen kaikissa suhteissa oikeutetuksi. On kuitenkin selvää, että niiden menestyksellinen toimima edellyttää korkealle kehittynyttä ja vastuuntuntoista työväkeä, joka sille yhteiskuntakokonaisuuden taholta uskottua luottamusta — sillä luottamuksesta, eikä oikeudesta, on tässä kysymys — ei käytä väärin yhteiskuntakokonaisuuden vastaisesti.
Kaikesta edelläesitetystä lienee käynyt selville, että kulutusosuustoiminnallisten järjestöjen omalla tuotannolla on suuret laajentumismahdollisuudet, joskin olemme todenneet sillä olevan rajansakin. Joka tapauksessa on vielä useimmissa maissa tavattomasti työalaa osuuskauppain oman tuotannon kehittämiseksi, varsinkin kun eri maiden osuuskauppaliikkeiden kansainvälinen yhteistoiminta on kokonaan alulle panematta. Tosin olemme huomanneet osuuskauppaväen rakennustyön tielle asettuvan vaikeitakin esteitä, mutta olemme myös nähneet useiden noista esteistä olevan voitettavissa. Näin ollen ei voi olla epäilystäkään siitä, etteikö kuluttajajärjestöjen siirtyminen kulutustarvikkeiden välityksestä niiden tuotantoon tule lähivuosikymmeninä jatkumaan yhtä nopeaa vauhtia kuin tähänkin asti ja etteikö täten nykyistä paljon huomattavammassa määrin synny yksityisen ja julkisten yhdyskuntain tuotannon rinnalle vapaaehtoisten kuluttajajärjestöjen hallussa olevaa yhteistaloudellista tuotantoa.