Ellen Key

Individualismi ja sosialismi

1896


Julkaistu: esitelmänä 17. maaliskuuta 1894, kirjana »Individualism och socialism» 1896
Suomennos: Toisesta tarkastetusta painoksesta O. N—nen
Lähde: »Individualismi ja Sosialismi. Joitakin ajatuksia harvalistosta ja enemmistöstä». Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta i. l., Turku 1908
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

  1. Johdatus. Itsentunto ja yhteistunto.
  2. Yhteiskunnalliset haaveet ja yhteiskunnallisen kysymyksen asema meidän päivinämme.
  3. Liberalismi ja sosialismi. Yhteiskunnallinen ja yksilöllinen vapaus. Oikeus työhön.
  4. Voidaanko yksilön itsenäisyyttä säilyttää sosialistisessa yhteiskunnassa?
  5. Itsetunnon sovelluttaminen sosialistisesti uudistettuun yhteiskuntaan.
  6. Henkinen ja aineellinen työ. Siitä riippuva luokkaerotus.
  7. Yhteiskunnan vaikutus individualitetin kehitykseen.
  8. Elontunne nykyään ja sen mahdollinen kohottaminen uudistetussa yhteiskunnassa.
  9. Ylellisyys ja kulturi. Tulevaisuuden onnenmahdollisuudet.
  10. Itsetunnon ja yhteistunnon sovitus.
  11. Mitä meidän on opittava Englannin suhteesta yhteiskunnalliseen kysymykseen? Nuoriso ja yhteiskunnallinen kysymys.

 


 

Seuraava kirjotus on alkuaan esitelmä, pidetty 17 p.nä maalisk. 1894 Kristianian Studentersamfundissa, sen pyynnöstä, ja 25 p:nä maalisk. 1895 Upsalassa Verdandis-yhdistyksen pyynnöstä. Sen painosta julkasemista varten on siihen tehty joitakin lisäyksiä sekä joitakin uudistuksia, jotka kuitenkin koskevat esitystä, eikä ajatuksia.

Tukholmassa, huhtikuussa 1895. Ellen Key.

 


 

Toiseen painokseen.

Koska minut — huolimatta tämän pikkuvihkosen olemassaolosta — on tehty Nietschen antidemokratisten (kansanvaltaisvastasten) mielipiteitten puhetorveksi, tahdon tässä toisessa painoksessa huomauttaa: että tässä esiintyvä referati Nietschen ajatuksista nojaa kahteen sangen myötätuntoseen esitykseen hänestä, sillä hänen teoksiaan en ollut vielä tähän aikaan lukenut. Mutta ne vastaväitteet, jotka minussa heräsivät jo lukiessani esitystä hänen ajatuksistaan tässä kosketelluissa kysymyksissä, ovat vain varmistuneet tutkiessani hänen teoksiaan.

Ja minä jätän siis tämän pikkukirjasen kaikissa pääseikoissaan muuttumattomaksi. Tehtyjen lisäysten ja muutosten tarkotuksena on vain tehdä ajatukset ja kieli selvemmiksi.

Taorminassa, 1 p:nä maalisk. 1901.
Ellen Key.

 


 

1. Johdatus. Itsetunto ja yhteistunto.

Ihmiskunnan kehityshistorian ytimenä on itsetunnon ja myötätunnon vuorovaikutus.

Joinakin aikoina on itsetunto ollut voimakkain. Mainitessamme vain nimet »hellenismi», »renessansi» tuntuu kuin kulkisi ohitsemme jumalallisten olentojen juhlakulkue, täyttäen ilman sävelillä ja värillä. Elämän on tehnyt ainiaasti rikkaammaksi näitten aikojen syvä, itsekäs elämäntunto ja virtaava luojailo.

Toisina aikoina on myötätunto ollut etunenässä. Silloin ei ole yksityisen onni, vaan monien kärsimykset olleet ajattelijain ajatuksen esineenä. Syntyy valtavia murrosaikoja, kun sekä itsetunto että myötätunto ilmenevät voimakkaina.

Meidän aikamme on sellainen. Meillä on toisaalla Tolstoi, jonka myötätunto on johtanut suunnittelemaan ihmiskunnan pelastusta kärsimyksistä, josta muuten tulee yksilöllisyyden hävittäjä kuten buddalaisuuden Nirvanatulesta. Sekin, minkä kristinuskokin on aina säilyttänyt individualismista, nimittäin autuudentoivo, on Tolstoista merkityksetöntä. Hän tahtoo vain saada maan päälle sen Jumalan valtakunnan, jonka juutalaisten profetat ja kristinusko ovat julistaneet. Ja hän uskoo tämän valtakunnan olevan saavutettavissa, kun täysin toteutetaan Jesuksen oppi niin täydellisen itsettömyyden vallitessa, että se viimein johtaa suvun lakkaamiseen, ja kun niin täydellisesti palataan alkuperäsiin elinoloihin, että se viimein johtaa sivistyksen häviämiseen.

Arvostellessaan valtiota ja lakeja yhtyy Tolstoi täysin anarkismiin, jonka väliaikasta keinoa, väkivaltaa, hän sitä vastoin ehdottomasti inhoaa. Anarkismi uneksii myös tuhatvuotisesta valtakunnasta, vaikkakin kauniimpaa, sielukkaampaa unta kuin Tolstoi. Se toivoo voivansa yhdistää yhteiskunnalliset uudestimuodostusvaatimukset individualismiin, veljeystunnon sivistyskehitykseen, tilaan, missä lait ja sotajoukot, omaisuus ja hallitus ovat kadonneet ja jokanen saattaa seurata silloin puhdistuneita vaikutuksiaan. Vain siten saattaa personallisuus vapaasti ilmetä uskonnossa ja tieteessä, taiteessa ja runoudessa, työssä ja levossa.

Usein kohtaavat toisensa äärimmäinen vasemmisto, Tolstoi ja anarkismi, ja äärimmäinen oikeisto, individualismi. Tämä on meidän aikanamme esittänyt itsetunnon oikeuden myötätunnon suhteen sellaisella tavalla, ettei koskaan ennen ole tehty. Ja samoin kuin myötätunto on Toistoissa saanut suuren, personallisen päämäärämiehensä, on itsetunto saanut Nietschessä saman. Tämä nero on — kuten kaikki nyt tietävät — aikalaisilleen ihannoinut individualismia ja suurta personallisuutta, joka on niin voimakastahtonen, joka on niin valtavasti kohonnut ja syventynyt minuuteen, että ne ajattelijassa itsessään ovat saaneet aikaan hänen minuutensa särkymisen.

Individualismi ei uneksi kärsimysten vähentämistä maan päällä, sillä se katsoo ne välttämättömiksi. Se vaatii vain sen kärsimisen poistamista, joka syntyisi, jos korkeammalla olevia yksilöitä estettäisiin saavuttamasta täydellistä kehitystään ja saamasta täyttä vapautta personallisuuksilleen. Tämä este voisi johtua enemmistöstä. Jotta estettäisiin enemmistöä sortamasta vähemmistöä, olisi enemmistö sen vuoksi säälimättä uhrattava vähemmistön hyväksi. Nämä saavat juuri osottaa omaavansa todellisen »herraluonnon», voidessaan kulkea tietään yli orjien, noitten samasten, joita he vahvemman oikeudella saavat sotkea jalkoihinsa, jos vain itse tällä lailla voivat saavuttaa päämääränsä.

Tämä puhdasrotuindividualismi kieltää sekä kristinuskon että liberalismin vaatimukset, että nekin johtavat personallisuuden puhetta.

Kristinusko, joka tekee armeliaisuuden ensi velvollisuudeksi ja tämän kautta synnyttää heikkoutta ja kykenemättömyyttä; kristinusko, joka halveksii neroa ja ylistää henkistä köyhyyttä; joka määrää yksilöön orjan mielen nöyryyden nimessä ja asettaa itse unohduksen korkeimmaksi päämääräksi, se ei voi kehittää vapaita, yleviä henkiä. Se on päinvastoin julistaessaan oppiaan veljeydestä ja jokasen sielun ikusesta arvosta, saattanut yhteiskuntaolojen vuoksi liberalismin demokratiserautumaan. Tämä demokratiseraus siirtyi puritanien kanssa Amerikkaan ja sieltä Europaan, jossa, v. 1789 jälkeen, tasa-arvosuuden ja veljeyden jauhinkivet murskasivat välissään personallisuuksia. Sen jälkeen tasottaa kaiken yksilölliset »yleinen»: intelligensin yleinen kansankasvatus; luonteet yleinen äänioikeus; taiteen yleinen koneellisuus; kansallistunteen yleinen veljeys. Kaikkialla on yleisenä pyrkimyksenä, Nietschen mukaan, »suurimman mahdollisen tyhmyyden saavuttaminen vähimmällä mahdollisella voimalla». Ja, arvelee individualismi, välittömänä seurauksena kristinuskon ja liberalismit tasotustyöstä on sosialismi.

Tämä vaatii yksilöltä myös mitä äärimmäisintä itsetietoa, ettei enää kauvemmin omista omaisuutta ja se vaatii tätä vähemmistön tehtävää enemmistön hyväksi ihmiskunnan tähden. Se taistelee kaikkialla yksityistä, egoismia, ominaista vastaan. Ja jos se voittaa, joutuu juuri vähemmistö uhrattavaksi enemmistön hyväksi; herrat orjien; ja »paimentolaisihmiset» ne silloin sotkevat eläimellisine kynsineen yli-ihmiset.

Sosialismin joistakin ohjelmista on puhdasrotuindividualismi itse teossa tavannut äärimmän vastakohtansa.

Nämä molemmat äärimmäisyydet — itsetunto toisaalla, itsekieltämys toisaalla — ovat juuri sen vuoksi, että ovat äärimmäisyyksiä, mitä suuriarvosimmat tutkittavat. Sillä siitä saa olla varma, että kun molemmat ovat valmistaneet äärimmät johtopäätelmänsä, on kehitys omistava ja säilyttävä, mitä kummassakin on syvimmin oikeutettua. Jokanen taistelun päätös, joka tekisi jommankumman voittajaksi, johtaisi kehityksen harhapoluille, ja silloin olisi peräännyttävä noutamaan voitettua.

Takaisin sisällysluetteloon

 

2. Yhteiskunnalliset haaveet ja yhteiskunnallisen kysymyksen asema meidän päivinämme.

Vielä 1880-luvun alussa oli sosialismi enemmän naurua kuin pelkoa synnyttävä. Monet niin kutsutut »valtiomiehet» tiesivät siitä vain, että joku sosialisti oli sanonut: »omaisuus on varkautta». Toisinaan mentiin niin pitkälle perinpohjasuudessa, että jos kaikki — »kuten sosialistit tahtoivat» — jaettaisiin tänään, olisi huomenna jo kaikki taas epätasasesti! Toisinaan selitettiin myös, että sosialismin vaatimukset olivat ikivanhat ja että tämä paraiten todisti niiden järjettömyyden.

Olkoon järjettömyyden miten tahansa: ikivanhuus on kiistämätön. Jo vanhan testamentin profetat ennustivat oikeudesta, joka voimakkaan virran tavoin vyöryy niitten yli, jotka polkevat köyhiä.[1*] Samassa hengessä puhuivat Jesus ja vanhimmat kirkkoisät niin repäsevin sanamuodoin, että niitä voi verrata vain äärimmäiseen sosialismiin. Ensi vuosisatoina nimittivät kirkkoisät maata kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi; rikkautta pitivät he ihmisten pahimman vääryyden lähteenä; rikkaita nimitettiin varkaiksi ja varkaitten perijöiksi; kukaan ei saisi omistaa enemmän kuin oli välttämätöntä, kaikki muu oli annettava niille, joilla ei ollut mitään. Koska rikkaat tekivät sen yksityisomaisuudekseen, minkä Jumala oli tehnyt yhteiseksi, olivat he murhaajia; harvat (vähemmistö) ovat anastaneet kaikkien perintöosan, nimittäin luonnon yhteiset lahjat; yhteisomaisuus oli Jumalan tahto, mutta yksityinen omistusoikeus oli tämän tahdon loukkausta.

Oikea kristinusko, jonka elähyttämisestä nyt niin paljon puhutaan, ilmenee osittain ylläesitetystä. Ja kaikkina aikoina, jolloin tämä oikea kristinusko on vironnut henkiin, on Kristuksen käsky sille nuorelle miehelle, joka kysyi häneltä autuuden tietä: myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa köyhille, taas muuttunut kiihottavaksi kehotukseksi ihmisten mielissä. Kristillinen oppi veljeydestä, juutalainen oikeamielisyydestä on silloin muuttunut vallankumoukselliseksi voimaksi. Mutta tätä voimaa ja sen kommunistisia vaatimuksia vastaan on kiirehditty ojentamaan sekä porvarillisen järjestyksen miekka, että kristinuskon ristikin.

Sillä kristinusko on tässä kohden särkynyt. Se on perinyt juutalaisten oikeusihanteen, mutta sillä on tämän ohessa oma, uusi ihanteensa, ijäisyys-ihminen. Kristinuskon syvin vaikutusvalta ihmismieliin on siinä, ettei se ole pelkästään antanut lohdutusta kärsimyksissä, joka on kaikkien ihmisien elämänkokemus. Se on tehnyt enemmän: antanut ajatusta ja pyhyyttä tuolle elämänkokemukselle. Kristinuskon symboliksi tuli risti, kärsimyshistoriasta tuli opin keskipiste, köyhyydestä ja murheesta taivaan autuustoivon peruste. Maallisten elinehtojemme parantamispyrkimyksistä tulee sitä vastoin maailmallisen mielen ilmasu: surunlaaksosta maa valmistuu ikuseen iloon, ja kristinusko on samana hetkenä antanut armeliaisuuden kärsiviä kohtaan ja kärsiville kärsivällisyyden!

Kristinuskon useimmat tulkitsijat ovat siis ottaneet ytimen ja rungon Jesuksen selvimmistä sanoista siitä, mitä lähimäisenrakkaus vaatii, niin, saapa kuulla kristittyjen ivailevankin niitä, jotka esittävät Jesuksen lähimäisenrakkausvaatimuksen täydellisen sisällön! He arvelevat, nämä syvämieliset kristityt, että siinä vaaditaan muita ja paljon suurempia uhreja kuin leipäkannikan tasaamista. Tosin on personallisuutta paljon lähemmin koskevia uhreja. Mutta eihän tämän tulisi estää kristittyjä myös täyttämästä niitä Jesuksen käskyjä, joita he itse pitävät niin vähäpätöisinä, joitten parissa omaisuuden jako köyhille kieltämättä on sellainen, johon Jesus ei itse kiinnittänyt huomiota?! Sillä hänen mukaansa on lähimäisen rakastaminen kuten itseään vain sanantapa, jollei se sisällä sitä, että lähimäiselle on valmistettava täysiosuus kaikesta, jota itse tarvitsee ja himoitsee.

Mutta sosialismin oireita emme tapaa ainoastaan juutalaisten ja kristittyjen aatemaailmassa. Hellaassa Plato ennusti tlasta, missä kaksi kansallisuutta, »rikas ja köyhä» muuttuvat yhdeksi kansakunnaksi. Renessansillakin oli värikkäät utopiansa, kuten toisellakin renessansilla, Goethe aikakaudella, on sellanen Heinsen ihanassa Ardinghellossa eli onnellisten saaressa.

Niinäkin aikoina, jolloin itsetunto on ollut voimakkain, on siis henget, joita heitä ympäröivä epäsointu on häirinnyt heidän sopusoinnussaan, tai jotka on vallannut myötätunto kärsiviä kohtaan, johtuneet uneksimaan unia.

Ja kaikki nämä unet, samoin kuin näitten unien ikivanhuus — mitä ne todistavat?

Että ihmiskunnassa on itsessään onnenihanne ja oikeusihanne, joita se koettaa lähennellä; että utopiat ovat näitten ihanteellisten vaatimusten ilmaisuja, jotka lakkaamatta esiintyvät uusissa muodoissa ja synnyttävät asteettaisin tapahtuvia yhteiskuntaolojen parannuksia, joita on jatkettava aina siksi kunnes on päästy siihen, että nämä olosuhteet valmistavat kaikkien onnen ulkonaiset edellytykset.

Sen sijaan että yhteiskunnalliset uudistusvaatimukset ovat ikivanhat, on sitä vastoin yhteiskunnallisen kysymyksemme asema meidän aikanamme aivan uusi.

Joka suurella aatteella on sama historiansa kuin keskiaikasen sadun Parsifalilla: hänen äitinsä kasvatti hänet yksinäisyydessä ja sinä päivänä, jolloin poika halusi elämään, puki hän hänen ylleen narrinpuvun, minkä poika vihdoin taisteluissaan vaihtoi voitonseppeleeseen. Sosialismi on sellanen ajanhengen lapsi, joka taisteluissa on riisunut narrin puvun yltään.

Sosialismin kohtaamme nyt joka lehdessä ja aikakauskirjassa; teatterissa yhtäläiseen kuin parlamentissa; Vatikanissa[2*] samoin kuin Ranskan akatemiassa. Katolisen kirkon keskuudessa ovat useat huomattavat miehet käsittäneet sosialismin uudistusajatukset yhteiskuntamuotojen suhteen. Katolinen pappi on paremmin valmistunut kuin luterilainen huomaamaan yhteiskunnallisen kysymyksen yhteyden kristinuskon kanssa, sillä selibati vapauttaa edellisen maallisista pyrinnöistä ja hoitaessaan köyhäinhoitoa tulee hän lähemmäksi »nälkäarvotusta». Mutta kaikkien eri tunnustusten kristityt pelkäävät sosialismia ottaessaan huomioon uskonnollisen ajatustavan uudestimuodostuksen. Sillä kun sosialismilla toisaalla on tukensa kristillisessä veljeys- ja oikeustunnossa, suuntaa sosialismi myös kristinuskoa vastaan yllä esitetyn syytöksen: että sen saarnaaminen kärsivällisyydestä ja kieltäytymisestä, epäitsekkyydestä ja ei-maailmallisuudesta estää todella voimakasta maallisen elämän epäkohtien poistamishalua. Ja siihen liittyy koko tuo ennakkoluulo, jonka Jesus määräsi: älkää surko huomispäivää, katsokaa taivaan lintuja ja kedon kukkasia; tämä on idealismia, jonka täytyy herättää todellisissa kristityissä välinpitämättömyyttä kaikkia taloudellisia kysymyksiä kohtaan.

Sosialidemokratia toivoo paljon, mutta kaukana kaikesta siitä veljeystunteesta, johon kristityt ja Tolstoi vetoovat. Sosialidemokratia tietää olevansa todellisuudessa vahvimman »tahdonvoiman» vapautus, minkä maailmanhistoria tähän asti on nähnyt, neljännen säädyn. Tämän tahdon vapautusta on edistänyt ensinnä se kansalaisoikeuksien ja sivistyksen suurempi tasaus, minkä Ranskan vallankumous sai aikaan. Sillä suurentunut kansalaisten tasa-arvosuus on saattanut alaluokan pitämään taloudellista epätasasuutta sitä sietämättömämpänä. Sitä paitsi on tämä alaluokka lakkaamatta kasvanut sen kautta, että nykyset tuotanto-olot painavat toisen yliluokan toisensa jälkeen huonompaan taloudelliseen asemaan ja nämä ainekset — jotka tuovat mukanaan suurempaa sivistystä ja suurempia elämänvaatimuksia — lisäävät köyhälistön tyytymättömyyttä entisten kanssa.

Tämän tyytymättömyyden syventäminen on ollut, usein tyhmästi hoidetun yhteiskunnallisen agitation välttämätön tulos. Ja yhä lukusammiksi käyvät ne, jotka tunnustavat, että »ulkonaisten olosuhteittemme ja sivistyneen elämämme tarpeitten välinen epäsointu on yhtenä suurimpana syynä nykyajan raskasmielisyyteen» ne, jotka huomaavat, että »tyytyväiset ovat vaiti, eivätkä tee mitään, kun taas tyytymättömät ovat maailman ainoat hyväntekijät».

Kun nyt neljännen säädyn halu valtaan on kerran vapautettu, on se laillisella välttämättömyydellä saavuttava päämääränsä. Muuan ranskalainen työmies, joka joitakin vuosia sitten puhui eräässä kokouksessa luokista, keskeytettiin huomautuksella: Ranskan vallankumous hävitti kaikki luokat. Hän jatkoi kuitenkin voittosan logillisesti osottaen, miten raha nyt etuoikeuksien sijaan muodostaa luokkarajat, ja että kaikki se, mitä jollakin nyt on todellisuudessa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvosuutta, suureksi osaksi perustuu hänen omaisuuteensa.

Lisääntynyt väestö, kasvava konetuotanto, kilpailun suureneminen työaloilla ohjaa joka vuosikymmenen kaikkien taistelua kaikkia vastaan, mikä on nykyaikaisen taloudellisen tilan tunnusmerkki. Suurempipääomaset nylkevät heikompia, ja nämä liittyvät sen vuoksi yhä enemmän suuriksi yhtiöiksi, jotka tekevät tuotannon samoin kuin menekinkin kollektivisiksi. Ei-kollektivisten — siis heikoin pääomin työskentelevien — maanviljelijäin, tai pikku teollisuudenharjottajain, tai yksityiskauppiasten, tai kirjalijain ja taiteilijain y. m. keskuudessa vaatii nykynen tila päivittäin unreja. Ja nämä uhrit, samoinkuin jokanen uusi piiri, jokanen uusi yhtiö, jokanen liikepula, jokanen vapaakaupan ja tullien välinen taistelu, kaikki todistaa laillisuuteen perustuvan kehityksen jatkuvasta, yhteiskunnallisesta uudistumisesta.

Tätä uudistusta sosialismi juuri johdonmukaisesti tahtoo toteuttaa. Siten vain uskoo se voivansa uudistaa nykysen yhteiskuntajärjestyksen turmioon tai muuttumattomaan alaluokkaelämään tuomitseman suuren enemmistön.

Tämän välttämättömän uudistuksen liberalismi juuri on — trikolori silmäpeitteenään — sokea.

Liberalismi ja sosialismi, molemmat Ranskan vallankumouksen lapsia, ovat siinä keskinäisen vastentahtoisuuden tilassa mikä tapaa olla seurauksena siitä, kun vanhemmasta veljestä tulee yhteisperillinen.

Liberalismi, vanhempi veli, käyttäytyy ylpeästi nuorempaa kohtaan. Mutta se ei »estä liberalismia olemasta pakotettu säilyttämään valtaansa tekemällä myönnytyksiä niiden vaatimusten johdosta, joita — joka kerta kun sosialismi on ne esittänyt — kutsutaan personallisen vapauden sortamiseksi! Tässä suhteessa tulee vain muistella normalityöpäivää ja suojeluslakeja tapaturmien varalta, vanhuudenvakuutusta, lasten- ja naistentyötä. Mutta lakkaamatta myöntäessään ilmasee liberalismi, että tämä tapahtuu lopullisen uudistuksen estämiseksi, jonka tarpeellisuus sen arvelun mukaan käy ilmeiseksi, sitten kun kaikki puoluereformit ovat tapahtuneet. Ja lopullista uudistusta estääkseen osottaa se samaa taipumusta käytännöllisessä politikassa kuin 1700-luvun vastaava »liberalismi»: se tekee kaikki kansan hyväksi, mutta ei sen avulla.

Liberalismi käy kuitenkin yhä sekarotusemmaksi. Se muuttuu sellaseksi toisaalta sen vuoksi, että se on pakotettu ottamaan yhä useampia sosialismin vaatimuksia ohjelmaansa; toisaalta käyttäytyessään yhä konservativisemmin nykysen suhteen. Nyt on kuitenkin, samoin kuin sata vuotta sitten, oikean vapaamielisyyden ainoana todisteena se, että se voi vapautua oman aikansa omituisista ennakkoluuloista, mutta olematta vapaa — toisen ajan suhteen!

Puhtaasti vapaamielinen pelästyy yhtä vähän nyt kuin Ranskan vallankumouksen aikana siitä, että ajan-aallot keinuttelevat ruumiita ja sirpaleita. Hän ei ole käsiäänväännellen rannalla merta kiroamassa, eloa-antavaa merta, jota paitsi eivät ihmiset voisi elää ja hengittää mannermaalla.

»Emme mekään pelästy», arvelevat nämä liberalit, »ensimäisestä haaksirikosta. Me toivomme voivamme vain estää meren tulvat, emmekä sen liikkeitä. Sillä jos sosialismin aallot saavat nousta, huuhtovat ne pois kaiken vapauden, minkä me vaivaloisesti olemme hankkineet, vapauden, ihmiskunnan paraimman sivistykseltä saaman lahjan. Me emme pelkää neljännen luokan valtaanpääsyä, vaan sen toimittamaa yhteiskunnan sosialidemokratiseramista.»

Sellaiset pelot mielessä on oikeus rakentaa sulkuja. Ainoastaan pelon oikeutus voi joutua tutkimuksen alaseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 

3. Liberalismi ja sosialismi. Yhteiskunnallinen ja yksilöllinen vapaus. Oikeus työhön.

Liberalismi on levottomuudessaan unohtanut, ettei historia ole koskaan osottanut meille mitään todellista ulkonaista uudistusta, joka olisi syntynyt muuten kuin siitä sisäisestä uudistuksesta, mikä on tapahtunut ihmisten tunteissa ja ajatuksissa ottaen huomioon sen, mikä heidän mielestään mudostaa elämän arvon ja onnen ehdot. Ellei tätä edellistä, sisäistä uudistusta ole ollenkaan tapahtunut, silloin seuraa vallankumousta taantumus. Ja tämä havainto saa aikaan sen, että sosialidemokratia kallistuu yhä enemmän evolution puoleen revolution sijasta, muuttuen yhä haluttomammaksi pusertamaan yhteiskunnalta uutta asiain järjestystä. Liberalismi taas otaksuu lakkaamatta, että uusi järjestys puserretaan, mutta samalla että nämä sosialistien sortamat yhteiskunnan jäsenet puserrettaisiin yhdeksi samankaltaiseksi ainemääräksi, josta sosialinen »valtio» voisi muovaantua millaiseksi tahansa! Historia osottaa kuitenkin, etteivät kansat ole koskaan olleet tuollaisena toimintakyvyttömänä ja tahdottomana joukkona muulloin kuin — joinakin rajoitettuina ajanjaksoina — niitten hallitsijain aikana, jotka ovat perustaneet valtansa jumalalliseen virkaan. Jo juutalaiset, jotka eivät tunnustaneet Faraon jumalallisuutta, järjestivät tuon hyvin johdetun työlakon, jota kutsutaan israelinlasten vaellukseksi orjuuden maasta. Sillä vähäsellä ylläpidolla, minkä usko jumalallisiin viranomaisiin saa osakseen, ei ole otaksuttavaa, että sosialidemokratia voi nojautua sellaseen uskoon. Ja sillä on myös — ihmisluonnon puolelta — taantumus olemassa jokasta ajateltavaa yritystä vastaan muodostaa se erikoisten ohjelmien mukaan. Jospa kävisi niinkin onnettomasti, että alempien yhteiskuntakerrostemme villit anastaisivat vallan voiman nojalla, tulisivat näitten villien pojat taistelemaan isiensä vapaus- ja sivistysvihollisia hyökkäyksiä vastaan. Tästä voi olla yhtä varma kuin siitä että kun todelliset villit levollisesti voivat täyttää vatsansa, sivistystä luovat vietit heräävät heissä. Tämä varmuus ei kuitenkaan estä sitä, että moinen villi tila, vaikkakin ohimenevä, tulisi tuottamaan suuria uusia kärsimyksiä noille harvoille, ilman että monien (enemmistön) vanhat kärsimykset juuri huomattavasti muuttuisivat. Moista väliaikaa siis ajatteleva sosialidemokratia kaikkein vähimmin toivoo.

Mutta silloinkin, kun liberali on kyllin viisas ollakseen pelkäämättä niin valtavaa vallankumousta, aavistaa hän, että liberalismin ohjelmaa — valtiollinen itsehallinto ja taloudellinen vapaus — vaihtaisivat sosialistisessa valtiossa valtion yksinvaltiuteen ja keskitykseen.

Tätä on kuitenkin vaikea käsittää, miten itsevaltanen hallinto olisi mahdollinen yhteiskunnassa, missä jokanen yksityinen kansalainen tuntisi: valtio olen minä. Jokanen lakihan, jokanen työtapa, jokanen virastohan sen kautta kuuluisi totteleville, työtätekeville, hallitseville itselleen? Ja noin vanha käsitys, joka pitää valtiota ulkopuolella olevana, eikä itse kansalaisten muodostuksena, tekee mahdolliseksi pelon sosialidemokratian luomaa itsevaltaista valtiovaltaa kohtaan. Jokanen kansantahdon hylkäämä laki tai säädös uudistettaisiin varmasti. Sellasessa valtiossa, missä kaikki ovat osallisina lakia laatimassa ja hallitusta valitsemassa, ei ole havaittavissa hallinnon liikkumattomuus, vaan sen alituinen vaihtuminen. Sellasen vaihtelevaisuuden estäminen käy sosialistisesti uudistetussa yhteiskunnassa valtiomiesneron tehtäväksi. Vähemmistöedustuksessa, tuomarien ja muutamien muitten virkamiesten erottamattomuudessa, määrätyssä eroavaisuudessa lakiasäätävän, lakiakäyttävän, hallitsevan ja tarkastelevan toiminnan välillä on tosin useita, mutta sangen riittämättömiä keinoja demokratisten yhteiskuntamuotojen demoraliseramiseksi. Puhdas, alaston demokratia on usein tullut kateelliseksi ja epäileväksi suuria personallisuuksia kohtaan, on nauttinut heidän nöyryyttämisestään, on ollut kiittämätön, vaihteleva ja hallitushalunen; usein myös epärehellinen ja väärä. Ei voi sen vuoksi olla ketään ajattelevaa ihmistä, joka luulee yleistä äänioikeutta loppumääräksi. Se on ensimäinen askel vähittäin tapahtuvaa yhteiskunnallisen elämämme uudistamista kohti sellaisiin muotoihin, joitten suhteen nyt kaikki se, mitä me kutsumme edustamiseksi, parlamentarismi, hallitus ja sanomalehdistö, tulee tuntumaan yhtä vanhentuneelta kuin itsevaltius ja painotarkastus tuntuvat meidän päivinämme. Mehän näemme jo nyt, miten omantunnon tarkat luonnot kärsivät siitä, että ovat tekemisissä sanomalehdistön tai parlamentarismin kanssa, huomattuaan että siellä aatteitten sijasta vallitsee vallan — ja ennen kaikkea — voitonhimo.

Mutta koska enemmistön hallinnon itsevallattomuus on kaiken demokratian todellinen vaara, seuraa siitä, että jokanen uusi enemmistö, joka sattumalta on peräsimessä, voi käyttää sitä vapaudelle vihamieliseen määräämiseen ja tarkasteluun, jos uusi yhteiskunta rakennetaan keskitykselle itsehallinnon sijasta. Ja tämän tietää sosialismi sangen hyvin; useimmat sen johtajista luopuvat yhä enemmän keskitysaatteesta ja vaativat itsehallintoa eri työaloilla sekä painostavat vain yhteistoimintaa näitten välillä koko tuotannon tarkotusperästä järjestelyä varten. Yhä enemmän muuttuu sosialismi, kuten William Morris Englannissa, Bruno Wille Saksassa[3*] tässä kohdin anarkistiseksi, pelätessään, että valtion virkamiehet — joissa silloin yhtävähän kuin nytkään voi toivoa tapavansa kaikkiviisaita jumalia — estäisivät sekä tuotanto- että kulutusvapautta. Jos valtio järjestäisi kaiken tavarainvaihdon sekä kaiken tuotannon yksityiskohtaisesti, ollaan sitä mieltä, ettei ainoastaan yksilön initiativia voitaisi estää, vaan yleisön tarpeitakaan ei tyydytettäisi samassa määnn kuin nykyään, koska yksilön voitonhimo pitää häntä hereillä näitten tarpeitten suhteen. Valtio ainoana työnantajana, kilpailijatta, ainoana ostajana, ainoana kauppiaana — tämän kasarmihallitus-ajatuksen hylkää sosialismi yhä suuremmassa määrin, sen pyrkiessä siihen, että saataisiin yhteinen valtiojohto tuotannon suurille pääpiirteille, mutta muuten itsehallinto; siis kaikilla aloilla demokratinen pohjakerros ja aristokratinen yläosa. Kukaan älköön kummastelko sanaa aristokratinen. Sillä anarkinen hallinto merkitsee teossa vähäsen ajan kuluttua aristokratista, s. o. hallitusta, jossa psykologisella välttämättömyydellä pelkästään kunnollisimmat, paraimmat pääsevät johtajiksi.

Ottaen huomioon eri työalat huomaa helposti, ettei sosialistien, oikein kyllä, esittämä osittainen ylituotanto ole ainoastaan suuriarvonen, vaan että myös sitä tuotantoa on edistettävä, mikä on määrämätön, koska se perustuu yksilön initiativiin, sen, jonka kautta uudet muodot, uudet mallit, uudet keksinnöt saattavat esiintyä, joita ei ole voitu ennustaa, tiedustella, eikä määrätä, ei enempää lukumäärän kuin laadunkaan suhteen. Ja paitsi tätä yksilön initiativin vapautta joka alalla, vaaditaan, ettei tuota hallituksen tai työläisten itsensä valitsemaa johtajaa saa helposti erottaa, vaan että hän saa voimakkaan, vaikuttavan vallan. Muuten tapahtuu hallinto yhtä suuresti aikaa ja voimia haaskaten kuin kaikkialla »hallituksissa», koska yksinäinen, voimakas tahto tavallisesti toimittaa ihmetöitä alallaan.

Luonnollisesti voisi silloin olla vaara tarjolla, että työnjohtaja voisi harjottaa sortoa. Hänen keinonsa hänelle vastenmielisen henkilön kukistamiseksi ovat monet: muuttaminen paikasta toiseen, johtavammasta paikasta alempaan, mieluisammasta työstä epämieluiseen. Mutta mitään näistä tai näitten tapasista keinoista ei voitaisi käyttää niin väkivaltaseen pakotukseen kuin nykyisiä. Jos me nyt voisimme mitata sitä sortoa, mikä pusertaa jokasta, joka tarvitsee työtä elääkseen, mitä tavattomia varovaisuussuhteita, mitä pelkuruutta, mitä »antaa mennä-ventoutta» leipätaistelu synnyttääkään. Jos voisimme seurata kaikkia niitä taloudellisia luonteen puutoksen tai toivottomuuden syitä, mitkä hävittävät sen rohkeuden, sen uhrautumisinnon, sen totuudenrakkauden, sen ihastuksen, jolla niin monet nuoret ovat alkaneet elämänsä — tapaisimme kaiken takaa sen yhteiskuntajärjestyksen, joka usein panee itsenäisen ihmisen valitsemaan joko omantunnon vastasen alistumisen tai elintarpeitten menettämisen välillä. Eikä tämä järjestys ole mikään sen individualitetin kehityksen suosija, josta aina käydään niin aroiksi puheen kääntyessä sosialismiin. Tämä järjestys on yksilöllisyyden vihollinen suuremmassa määrin kuin se yhteiskuntajärjestys saattaisi olla, jonka ensimäisenä peruskivenä olisi:

Ketään ei voida voida työttömäksi.

Tällä »magna chartalla» olisi persoonallinen vapaus ottanut suurimman askeleensa eteenpäin minkä se ylipäänsä on ottanut senjälkeen kuin hengen ja omaisuuden suoja ovat tulleet tunnustetuiksi yhteiskunnallisiksi oikeuksiksi. Sillä pohjaltaan ei hengen ja omaisuuden suoja ole täysin todellista, koska ihminen saatetaan tehdä työttömäksi. Eikä todellisuudessa ole olemassa uskon- ja ajatuksenvapautta, koska ihminen — sanojensa ja ajatuksiensa, uskonsa tai epäuskonsa vuoksi — voi menettää omat ja omaistensa elintarpeet.

Takaisin sisällysluetteloon

 

4. Voidaanko yksilön itsenäisyyttä säilyttää sosialistisessa yhteiskunnassa?

Jotta jokasen osalle tulisi oikeus työhön, on sosialismi sitä mieltä, kuten jokanen nykyään tietää, että joittenkin yhteiskunnan jäsenten — tuotantovälineitten omistajain — on luovuttava tästä yksityisomaisuudestaan. Voiko ja miten sosialismi poistaa yksityisen omistusoikeuden tuotantovälineisiin; voiko se ja miten onnistua hankkimaan jokaselle työtä; onnistuuko sen ja miten jäljestää kollektivinen tuotanto, niin että se alati kasvaa — kaikki tämä kuuluu kysymyksen taloudelliseen puoleen. Siihen en minä sekaannu, koska en ymmärrä sitä. Ja jospa sen tekisinkin, pidän tätä puolta tuskin pohtimisen arvosena. Sillä sosialismilla on näissä suhteissa monta eri koulua ja osottaa joka maassa yllä viitattua erotusta, joka on muuan kehityksen merkki. Uusia ehdotuksia tehdään lakkaamatta, joista voi tietää ainoastaan sen, ettei niitä koskaan voida kokonaisuudessaan toteuttaa. Tulevaisuusohjelmilla ei ole mitään muuta merkitystä kuin mikä muuraustelineillä on taloa rakentamaan ruvetessa. Ne auttavat ihmistä pääsemään korkealle, kun talo on valmis, eikä talo tule muuraustelineitten kaltaseksi.

Ottaen huomioon olosuhteitten muutoksen tulevaisuudessa on nykyään evolutionarisesti ajattelevissa sosialisteissa — sellasissa kuin v. Vollmar y. m. Saksassa, Englannin sosialistien enemmistössä, useissa ranskalaisissa y. m. — vain yksi varmuus: se ettei sosialistinen »tulevaisuusvaltio» voi kokonaisuudessaan syntyä. He tietävät, että metsänreunaa tavottaessa on tähdättävä taivaalle. He huomaavat, että paljon nykystä voidaan käyttää muotona kun sisältö ensin on muuttunut toiseksi. He käsittävät, että tämän uuden sisällön tietysti luovat osittain muuttuneet olosuhteet, mutta ennenkaikkea se kasvaa sisältäpäin, vanhoista olosuhteista. He eivät — syyllä kyllä — luota kokonaiseen uuteen uudistukseen. Sillä miten kaihoten tahansa jokanen uusi sukupolvi katselee kohti »tulevaisuuden maata» — vielä ei kenenkään ihmisen jalka koskaan ole koskettanut »tulevaisuuden maata!» Sata vuotta sitten uskoivat silloin kärsivät ja taistelevat vallankumoukselliset, että me — seuraavan vuosisadan jälkeiset ihmiset — eläisimme onnellisina tulevaisuuden maassa, kuten me nyt toivomme onnea kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmisille, joita vallan varmasti kuitenkin kiinnittävät uudet, silloin tunnettavat kärsimykset, erhetykset ja uudistusvaatimukset. Mutta me tiedämme, että joskin jokanen uusi sukupolvi saa uusia tehtäviä ja on useammassa kuin yhdessä tapauksessa pakotettu tekemään uudelleen edelliset reformityöt, ovat ne kuitenkin aina jättäneet jälelle joitakin horjumattomia tuloksia. Aatelisetuoikeudet sellaset kuin ennen vuotta 1789 ovat esim. ainaisiksi mahdottomat. Ja samoin joutuvat kerran kapitalistietuoikeudet mahdottomiksi yhteiskunnallisen uudistuksen kautta, joka muissa suhteissa ehkä joutuu samallaisten muutosten alaseksi kuin 1789 vuoden uudistukset. Kehittyneen sosialistin käsityskannan tulevaisuusvaltiosta on v. Vollmar äskettäin ilmaissut scuraavassa esityksessä:

»Se, joka tahtoo murtaa uusia uria yhteiskuntaan, tekee samaa raivaustyötä kuin rohkea tientekijä ennen tutkimattomissa seuduissa. Tämä tietää, että hänen on päästävä laaksosta ja näkee kaukana sen kukkulan häämöttävän, jonka yli hänen matkansa kulkee. Mutta miten kiemurrellen ja sekasin se tulee kulkemaan, minkä korkeuskohdan se saavuttaa — kaikkea tätä ei hän voi tietää etukäteen. Hänen on askel askeleelta tutkittava maa ja tapaa hän siinä lakkaamatta uutta, joka pakottaa hänet lakkaamattomiin uudistuksiin rakennusehdotuksessaan. Mutta hän ei saa koskaan kiinnittää katsettaan ainoastaan siihen pikkualaan, joka on välittömästi hänen edellään, sillä silloin onnistuu hän varmasti yhtä huonosti kuin jos hän tahtoisi rakentaa tiensä ilman halki. Jos hän sitä vastoin pitää silmällä yhtenäisyyttä, jos hän suuntaa katseensa varmasti päämäärään, silloin työ valmistuu. Kaikki muuttuu paljon toisellaiseksi, kuin miltä hän sitä alussa mielessään kuvitteli. Ei osottaudu myöskään se kukkula, jonne hän on päässyt, viimeseksi, vaan hänen edessään kohottautuu uusia, ennen aavistamattomia näköaloja. Mutta hänen tietään myöten ihmiset kuitenkin pääsevät kappaleen matkaa eteenpäin, ja eihän tientekijä ole silloin tehnyt työtään hukkaan».

Vain yksi varmuus on olemassa, nimittäin se, että miten paljon yhteiskunnallisen kysymyksen ratkasuohjelmat vaihtelevatkin, miten tahansa sosialismi muuttuneekaan — muutos, joka tapahtuu psykologisella välttämättömyydellä mitä enemmän sosialismi siirtyy yksinkertasesta, samankaltasesta, agitatorisesta vaiheesta ja keskittyy sekä erottautuu ollessaan todellisuuden kanssa kosketuksissa — yhteiskunnallinen kysymys säilyy siksi kunnes se on ratkastu sekä enemmistön että vähemmistön suhteen.

Esitykseni tulee seuraavassa lähtemään otaksumasta: että yhteiskunnallisen kysymyksen ratkasun on toistaseksi huomattu olevan uudistuksessa, joka suurissa pääpiirteissään nojaa sosialismin vaatimuksiin. Ja tämän otaksuman nojalla aijon esittää joitakin näkökohtia, joista saattaa olla syytä toivoa, että yksilö paremmin pääsee oikeuksiinsa niin uudistetussa yhteiskunnassa, samoin kuin (toisaalta) näkökohtia, joista voi aavistaa vastakohtaa.

Mahdollisuus, että sosialismi sortaisi yksilöllisyyttä, on minun kuten monen muunkin mielestä ollut tärkeä huomautus sosialismia vastaan. Ellei tämä voi yhtä paljon, niin, jopa enemmänkin kuin nykynen yhteiskunta tyydyttää yksilöllisyyttä, silloin ei sosialista yhteiskuntaa tule olemaan. Ennenkuin siis on mitään syytä ratkasta kantaansa sosialisen uudistustyön suhteen, on ensin otettava selko individualismin ja sosialismin keskinäisestä suhteesta. Jos esim. otaksuu, että tuotantovälineitten yksityinen omistusoikeus on yksilöllisen kehityksen oleellinen edellytys, silloin antaa heti sosialismille kuoliniskun. Mutta jos sitä vastoin mietimme, miten harvat lukuisain huomattavien personallisuuksien parissa ovat omistaneet tuotantovälineet, silloin on meidän heti sanottava, että nämä monet, jotka eivät ole omistaneet niitä, todistavat niiden tarpeettomuuden personallisessa kehityksessä paljoa suuremmassa määrin kuin joku maanomistaja tai teollisuudenhariottaja, joka heidän avullaan on saanut hienon ja ylevän personallisen kasvatuksen. Jos tämä jo nyt rauhottaa enemmistöä, joka tuotantovälineitten puutteessa muuten olisi tuomittu kehittymättömään yksilöllisyyteen, voi se rauhottaa myös tulevaisuuden suhteen. Koska kerran puhun omistusoikeudesta, tahdon vain tässä muistuttaa siitä, että yhteiskunta kerran toisensa perästä on vaatinut samallaisia rajotuksia, kuin sosialismi vaatii, joittenkin vapauksien rajotuksia, koska nämä vapaudet ovat osottautuneet olevansa epäsoinnussa kaikkien vapauden kanssa. Mikään ei ole tässä suhteessa kuvaavampaa kuin muuan tapaus, missä omistusoikeustunteella on ollut vähintäin yhtä syvä perusta ihmisluonnossa kuin tuotantovälineitten omistusoikeuskysymyksessä: isän omistusoikeudessa lapsiinsa. Sen osan tätä oikeutta, joka käsitti isän oikeuden tappaa, pahoinpidellä, myydä, naittaa lapsensa, antaa heidän kasvaa tietämättöminä, on yhteiskunta askel askeleelta anastanut häneltä. Ja joka kerralla ovat isät varmasti tunteneet vapautensa loukkaamista siinä, kun tämä laki on sekaantunut »yksityisomaisuuden pyhyyteen». Nyt ovat sitä vastoin kaikki sitä mieltä, että nämä anastukset ovat olleet avullisina kehittämässä suhdetta isän ja lapsen välillä personalliseksi ja sisällysrikkaaksi, kuten nykyaikanen elämä usein osottaa.

Jokasessa sellasessa vapaudenrajotuksessa on kuitenkin asetettava se ehto, että se edistää huomattavampaa vapautta, rajottamalla vähäpätösempää. Mitään muuta vapauden rajotusta ei voida eikä saa sallia. Ja ellei sosialismi jätä täyttä korvausta siitä vapaudesta, minkä se aikoo hävittää, silloin ei se voi luottaa uudistustensa pitkäikäsyyteen.

Sosialismin luottovoima onkin kuitenkin juuri tässä varmuudessa, että se voi antaa sellasen täyden korvauksen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

5. Itsetunnon sovelluttaminen sosialistisesti uudistettuun yhteiskuntaan.

Sosialismin ajatuskulku on seuraava: nykyään riippuu enemmistö vähemmistöstä, työläiset tuotantovälineitten omistajista. Enemmistö työskentelee palkkalaisina valtion tai yksityisen palveluksessa; molemmissa tapauksissa pidättää työnantaja suuremman osan näitten palkkatyöläisten tuotannosta. He pitävät sen kautta palkkatyöläisiä sellasessa olemassaolon minimissä, joka ei ole sopusoinnussa näitten ruumiillisten eikä henkisten elintarpeitten kanssa, heidän ollessaan työkykysiä. Ja kun he eivät enää sairauden tai ijän vuoksi ole sitä, on heillä edessään täydellinen hätä tai armeliaisuuteen vetoaminen. Kun he sitä vastoin ottavat osaa yhteiseen tuotantoon ja pääsevät siitä osallisiksi, silloin herättää tuo runsas palkkio, varma vakuus siitä, ettei joudu työttömäksi tai joudu vanhuuden ja sairauden kohdatessa hätään, tietosuus siitä, että yksi työskentelee kaikkien ja kaikki yhden puolesta, paljon voimakkaampaa vastuun- ja kunniantunnetta kuin mitä nyt voidaan tavata. Ja tämän tunteen ynnä ihmisen luonnollisen työtarpeen, kun työ on kohtuullista ja hyvin palkittua, täytyy lisätä työnhalua. Tuotannon sekä laajuus että arvo lisääntyisi moninkertasesti nykystä suuremmaksi, syystä kun nykyään on sen kiihottimena vain harvaliston voitonhimo, sillä välin kun enemmistö tietää olevansa tuomittu elinikäseen, toivottomaan orjuuteen. Mutta vieläkin enemmän: se kohonnut elontunne, joka seuraa parempia olemassaolon edellytyksiä ja lisääntynyttä henkistä kehitystä, vaikuttaisi vapauttavasti personallisuuksiin.

Sosialismin otaksuma ylläesitetyissä samoin kuin muissa tapauksissa perustuu kokemukseen, että tunteita saatetaan uudistaa. Etenkin pätee tämä niitten henkilöitten tunteitten suhteen, jotka nykyään edustavat kykyä, lahjakkuutta eri aloilla. Näitten on opittava tuntemaan halua toimia kaikkien hyväksi yksityisen voiton sijaan. Ja moinen tunteitten uudistus on kylläkin käsitettävä. Niinpä esim. muuttuu sotasa mieli pitkien rauhanaikojen kuluessa. Vielä muita, yhtä syviä vaistoja on järjestetty muuttuneen katsantokannan yhteyteen elämän arvoista. Ja moinen uusi katsantokanta on epäilemättä nykyään syntymässä, katsantokanta, joka voi aivan kokonaan uudistaa voitonhimonkin.

Mutta asialla on toinen puoli. Voitonhimolla on tavallisesti syvempi perustansa kuin pelkkä voitto. Omistus ei yksistään tyydytä, vaan itse pyrkimys, niin, usein pyrkimys enemmän kuin omistaminen. Sillä pyrkimys kohottaa mahdin ja voiman tunnetta, ja tässä onnella on alkunsa. Voitto saa sitä paitsi suuren psykologisen merkityksensä voimakehityksemme mittaajana, onnistumisemme tai epäonnistumisemme ilmasuna.

Niiden, joitten kunnollisuudesta, keksinnöistä, ajatustyöstä ja luomisvoimasta se uloinna riippuu, ettei sivistys alene, eikä kova taistelu luontoa vastaan taas ala, niiden on saatava uusia mittareita mittaamaan heidän voimakehityksensä onnistumista, ellei voitto enää ole sellasena mittarina. Ja sitä ilmeisempää on että toisiakin mittareita on, kun jo nykyään luovat henget harvoin itse rikastuvat keksinnöistään, taideteoksistaan ja kirjoistaan, eikä heidän luomishalunsa silti vähene!

Samoin kuin yksilö perheessä jo sen kautta ilmasee olemuksensa suvun jäsenenä, samoin ilmasee hän työssä olemuksensa yhteiskunnan jäsenenä. Muuan persoonallisuuden vaatimuksista molemmilla aloilla on: vapaus valita se, jota rakastaa; sellainen olosuhteitten jatkuminen, ettei tule temmatuksi sen yhteydestä, jota rakastaa; rauha ja oikeus siihen yhä enemmän, mitä rakastan, ja vihdoin olla rakkauden esineen rakastama, mikä työstä puhuttaessa merkitsee sitä, että se hymyilee tekijälleen menestyksen hymyä. Vain näillä ehdoilla tuntee yksilö sekä työn että perhe-elämän avulla sitä voimien vapautusta, sitä runsasta elontunnetta, sitä hyvinvoinnin vaikutusta, joka on onnea. Tässä mielessä »vallan tahto» vain on samaa merkitsevä kuin autuuden tahto.

Mitä kehittyneempi yksilö on, sitä yhtenäisemmät ovat mainitut hänen onnensa ehdot. Ja mitä kehittyneempi yksilö on, sitä enemmän merkitsee myös hänen onnensa, ennen kaikkea hänen työonnensa, yhteiskunnalle. Suurimmista hengistä, uudenluojista, pätee tämä siinä määrin, että yhteiskunnallinen uudistus, joka anastaisi yhdeltäkään tuollaiselta hengeltä vapauden tunteen ja siten myös luomisvoiman, mutta aikaansaisi hyvinvointia jokapäiväihmisille, se osottautuisi lopuksi onnettomuuttatuottavaksi — myös jokapäiväihmisille.

Kaikki sosialistiset ajattelijat eivät käsitä tätä vaaraa, mutta useat kyllä. He ovat siksi alottaneet heittää tuon lauselmansa että kaikki työ on samanarvosta sekä että työaika on kaikkialla sopiva arvomittari. He alkavat huomata, ettei työaika, joka vaihtelee eri työlajeissa, eri yksilöillä, saman henkilön eri mielialojen mukaan, saman henkilön eri töissä ja työmetodin kehityksen eri ajanjaksoina, eri paikkojen mukaan, niin että jollakin työntuloksella (esim. rakennuksella) on tykkänään toinen arvo toisessa seudussa — ettei tämä työaika kelpaa arvomittariksi. Aletaan myös tunnustaa, ettei kaikki työ ole yhtä hyödyllistä yhteiskunnalle. Työ, joka kestää tunnin (esim. kirurginen leikkaus), mutta pelastaa kalliin voiman yhteiskunnalle, on suuremman arvonen kun vuosikausien jokapäivänen työ, lukuunottamatta sitä, että tämä yhden tunnin työ on käynyt mahdolliseksi vain monien vuosien ennakkotutkimuksien perusteella ja sitä paitsi nopeammin kuluttaa hermojärjestön kuin vähemmin jännittävä työ, ja joka siis näiltä välittömiltä katsantokannoilta tarkastettuna käy kalliimmaksi. Osa sosialisteja esittää moisia näkökohtia ja niiden yhteydessä myös seuraavan vaatimuksen: Että silloin kuin työtön varmuus valmistetaan vain lapsille, sairaille ja vanhoille, silloin kun kaikkien työ palkitaan siten, että kohtuullisella työllä voidaan saavuttaa hyvät elinehdot, on kuitenkin suuremman työkyvyn ja arvokkaamman työn voitava nousta eksistensimaksimiin. Tämä ei kuitenkaan koskaan voisi erota eksistensiminimistä niin suuresti kuin esim. nykyään korkein ja alin palka-asteikko eroavat toisistaan useimmilla virka-aloillamme.

Voimakkain, välittömin kohotin enemmistön työhalulle, toivo voida edes jossain määrin parantaa elinehtojaan, säilyisi siis sosialistisessa yhteiskunnassa. Yhä enemmän esitetään myöskin, että kaikenvellaisen omistusoikeus, mikä ei ole tuotantoväline ja mitä ei helposti saada korkoa tuottavaksi, sangen hyvin voidaan säilyttää ja antaa perinnöksi. Sellaisia esineitä ovat esim. se omaisuus, ne kirjat, ne taide-esineet, joilla minä kodissani ilmasen personallisuuttani tai joita olen oppinut rakastamaan vanhempaini kodissa. Sellaisten esineitten hankkiminen ja säilyttäminen, matkojen tekeminen, useampien aineellisen ja henkisen nautinnon mahdollisuuksien saaminen — kas siinä kyllin kiihoketta kunnollisuuteen pyrkijöille.

Jos sitä vastoin esim. kaikki huvit tehtäisiin vapaapääsyisiksi kaikille, kuten jokuset sosialistiset utopiat vaativat, menettäisivät ne sangen paljon elintunnetta kohottavasta vaikutuksestaan ja yhteiskunta menettäisi samalla voimakkaan työhön kiihottajansa. Jos lahjakasta ja kunnollista yhteiskunnan jäsentä pidettäisiin samalla taloudellisella kannalla kuin tylsää, laiskaa ja lahjatonta, olisi tämä enemmän kuin vääryys. Se aiheuttaisi niin tavattoman tuotantovoiman menetyksen, että se vähentäisi kaikkien, myös tylsien ja tyhmien, hyvinvointia.

Sosialismi herää yhä enemmän käsittämään tämän samoin kuin kunnollisuuden ja tottumuksen merkitystä eri työaloilla. Se esittää siis, että mahdollisuus saavuttaa johtava asema ynnä oikeus jäädä siihen paikkaan ja siihen työhön, jotka ovat käyneet minulle kalleiksi, koska olen niihin pannut vaivani, tulevat muodostamaan työkiihokkeet. Mutta sitä vastoin ei sosialismi ole kyllin ottanut huomioon, että on vielä paljoa huomattavampi tapa mitata menestystäni, jos minä nimittäin yhä vähentyneen työtarkastuksen vuoksi saan yhä suuremman vapauden siinä.

Aletaan yhä enemmän huomata, ettei tasa-arvoisuus ole oikeutta, olkoon sitten kysymyksessä rangaistus tai palkka. Rangaistus, joka on sietämätön hienommalle luonteelle, on vaikutukseton karkeammalle, ja päinvastoin. Olosuhteet, jotka sallisivat Wagnerin säännöstellä Faustille ja Sancho Panzan silmällä pitää Don Quixotea olisivat marttyriutta Faustille ja Don Quixotelle. Nykynenkään yhteiskunta ei tasota tietä poikkeusluonteille, mutta tällä on kuitenkin mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Sellainen yhteiskuntajärjestelmä taas, joka pakottaisi Pasteurin noudattamaan samaa normaalityöpäivää kuin suutarin, joka toimittaisi Michel Angelon työn loppukatselmuksen saman arvomitan mukaan kuin kivenhakkaajan, ja Goethelle valmistaisi samallaiset asunto-olot kuin rengille, tai joka tempaisi Pasteurin, Michel Angelon tai Goethen heidän tutkimuksistaan ja ajatuksistaan jokusen tunnin »sosialiseen» pakkotyöhön, sellanen järjestelmä olisi kaikkea muuta paitsi heidän tuotantokykynsä edistämistä. Mitä enemmin ihminen on henkisesti »ylösotettu», sitä enemmän tuntuu moinen keskeytys hänestä piinaamiselta. Kaikki sellaiset ehdotukset kuin että olisi vaihdettava eri ammateissa, toisinaan olla ruumiillisen, toisinaan henkisen työn tekijä eri vuoden aikoina sekä että henkisen työn tekijät keveällä ruumiillisella työllä ansaitsevat elantonsa — nämä ehdotukset, jotka usein esiintyvät sosialismissa perustuvat täydelliseen käsittämättömyyteen henkisestä työstä ja siitä, että on välttämätöntä valmistuksen ja harjotuksen kautta saada se työkunto, joka saattaa tehdä työnvaihdoksen levoksi, eikä rasitukseksi. Joskin nykyistä sopusointusempi kasvatus tekee mahdolliseksi enemmän työn vaihtelun kuin nyt, tulee vallan varmasti olemaan peruserotus ruumiillista ja henkistä työtä tekevän välillä, erotus, joka perustuu psykillisiin ja fysillisiin lakeihin. Joskin työn vaihdos tuottaa jollekin lepoa, tuntuu se monesta vain lisääntyneeltä vaivalta. Sitäpaitsi olisi hulluutta, jos persoonallinen epäoleellinen työni olisi yhteiskunnallisesti arvokasta, joka turvaisi ja oikeuttaisi minun olemassaoloni kansalaisena, kun taas suurta, olleellista luomistani pidettäisiin yksityishuvinani! Moinen todellisten arvojen vaihto synnyttäisi mitä huomattavimman luovien nerojen tuotantovoimien vähennyksen. Se palauttaisi tiedemiehen, runoilijan ja taiteilijan nykyisyyteen, jossa tosin epävarmuus on kiusallinen, mutta vapaus kyllin suuri aikaansaamaan sen voimien ponnistuksen, joka antaa elämälle väriä ja arvoa. Pakkoyhteiskunnassa nerot taas vaipuisivat elämänkyllästymiseen huolimatta siitä, että heillä siinä oli jo alusta-alkain se, mitä heillä ei nykyään ole koko elinikänään: turvattu elanto ja vanhuuden turva.

Näihin vaaroihin tulee lisäksi se, että sosialisessa yhteiskunnassa ratkaisisi henkisen työn arvon enemmistön ajatus. Enemmistö ei halua koskaan alkuperästä, uutta, vaan tämä tunkeutuu enemmistöön tuimien hyökkäysten jälkeen. Jos enemmistö täysin voisi katkasta näiden alkuperästen puuskien mahdollisuuden, olisi siitä seurauksena ensin sivistyksen pysäys, sitten taantuminen.

Nykysessä yhteiskunnassamme alenee henkisen työn arvo osittain riittämättömän harjaantumisen puutteesta, osittain yhteiskunnan paneman pelkän tuotantopakon ja siten syntyvien heikkojen tuotteitten vuoksi, osittain koronkiskomisesta ostavan yleisön maun kustannuksella, ja vihdoin monien houkutuksien vuoksi, jotka saavat ihmiset jättämään henkisen työn ja ryhtymään voittoa tuottavampiin keinotteluihin. Tällä samoin kuin kaikilla muilla elämän aloilla, eritoten politikan, demoraliseraa nykysen yhteiskuntamme taloudellinen olemassaolontaistelu.

Nämä nykyset henkisen työn vaarat katoisivat suureksi osaksi uudistetussa yhteiskunnassa. Jos sen järjestää sivistymätön enemmistö, tulevat yllä esitetyt henkiseen yläluokkaan kohdistuvat sortomahdollisuudet osittain toteutumaan. Ja siinä tapauksessa huonontuvat tuotannon ehdot toistaiseksi. Jos sitä vastoin sivistyksen lipunkantajat ovat osallisina uudistuksessa, ymmärtävät ne vallan varmasti hankkia henkiselle työlle kiihoketta, turvaa ja vapautta. Sivistyksestä tulee sosialisessa valtiossa, kuten kaikkialla, yhteiskunnan sivistystarpeitten ilmasu. Ja että nämä voidaan tyydyttää vallan toisissa olosuhteissa kuin nykysissä, sen osottavat useat historian esimerkit, mutta eritoten luostari. Me emme voi kuvitella mielessämme, että mikään sosialistinen yhteiskunta voisi suoda meille vähemmän personallista vapautta, ottaa käytäntäön kommunistisempaa elintapaa, antaa vähemmän personallisia työn motiveja kuin luostari aikanaan. Ja kuitenkin oli luostan sivistyksen etevin lipunkantaja keskiajalla ja yksilöllinen taipumus sai siellä sangen suuressa määrin liikuntavapautta. Kuvaavaa on esim. tässä suhteessa se, että Etelä-Saksan kuuluisin luostari, Benediktbeuern, rakensi munkeilleen pienen erakkomajan erään ihanan Baijerin vuorijärven rannalle, minne itseensäsulkeutuneet, luontoa rakastavat, runoilevat tai taiteilevat veljekset vetäytyivät voidakseen, vapaina suuren luostarin melusta ja järjestyssäännöistä, vaipua ajatuksiinsa ja saadakseen työlepoa.

Voidaan kyllä huomauttaa, että jumalanpelko se kuljetti munkin kynää tai sivellintä, ja että usko korvasi omien harrastusten puutteen työssä. Mutta jumalanpalvelus oli usein vain personallisen luomishalun toinen nimi, ja syynä siihen, että tämä luostarissa muuttui niin voimakkaaksi, on muu kuin uskonnollinen katsantokanta, seikka, johon myöhemmin palajan. Sitä paitsi ei ole mahdotonta, että yhteystunne kerran yhtä suuressa määrin käy uskonnolliseksi vetovoimaksi kuin hurskaus oli sellaisena luostarissa. Me elävät olemme solidaritetin ajanjakson alussa ja voimme ainoastaan aavistaa sekä ne uudistukset, jotka tämä tunne saa aikaan, että niiden uusien liikemotivien arvon, mitkä se antaa ihmiskunnalle ja niiden onnentunteiden suuruuden, mitkä se herättää.

Takaisin sisällysluetteloon

 

6. Henkinen ja aineellinen työ. Siitä riippuva luokkaerotus.

Vaikka jokuset sosialistit huomaavat henkisen ja aineellisen työn erilaisten ehtojen välttämättömyyden, arvelevat toiset, että sellaset erilaisuudet myös voisivat säilyttää ne yhteiskunnalliset eroavaisuudet yhteiskunnassa, jotka toivotaan poistettaviksi.

Kyllä, vallan varmasti. Mutta vain ne eroavaisuudet, joita eivät mitkään olosuhteet voi poistaa, lahjakkuuden eroavaisuudet. Ja sen, että nämä ovat luonnon omaa työtä, vaan ei ulkonaisten olosuhteitten, osottaa meille elämä, kun samassa perheessä voi esiintyä sekä nero että mielipuoli. Sen henkisen yli- ja alaluokan suhteen, minkä luonto luo, ei auta mikään uudistus, vaikkakin pitkä ulkonaisten ja sisäisten vaikutusten sarja voi jossakin määrin tasottaa luonnollista eroavaisuutta. Eikä järkevän ihmisen mieleen voi todella pälkähtääkään saarnata vallankumousta luonnon etuoikeuksien suhteen. »Nero», sanoo muuan ruotsalainen runoilija, »ei voi sortaa ... mutta rikkaus ja arvo voivat sortaa... Edellistä eivät kaikki saata omata; jälkimäiset saattaa jokainen omistaa ja ne voivat vaihtaa omistajaa. Nämä edut ne vain ovat kateuden esineinä ja saattavat tulla vihan esineiksi, jopa väkivallan ja vallankumouksen».

Pääoman luoman luonnottoman luokkaerotuksen on sitä vastoin yhtä varmasti hävittävä kuin sen luokkaerotuksen, minkä sukuperä kerran on luonut. Kapitalismi tekee yhä edelleen mahdolliseksi sen, että orjasielut tyrannoivat herrassieluja. Figaro on yhä vielä palvelijana, mutta ei enää kreivin, vaan pankkirin. Taiteilijahenki ei useinkaan pääse pois työpajoista, vaikka diletantismi levenee salonkeihin; keksijä saa useinkin pysyä tehtaassa alhasessa asemassa, syystä kun häneltä puuttuu pääomaa keksintönsä toteutumiseen, jonka hedelmät sitä vastoin rikastuttavat tehtaanomistajaa — ja jonka tämän pojat tuhlaavat!

Mutta sellasessa yhteiskunnassa, missä ei kapitalismi hallitse, tarjoutuisi lahjakkaalle paljon suurempi mahdollisuus ja paljon suurempi halu toimittaa sitä, minkä hän osaisi tehdä paremmin kuin muut. Useat, jotka ovat vailla erikoisia taipumuksia, tai ne, joiden on vaikea tehdä taipumustensa arvoa yleiskäsitteisiksi, olisivat silloin pakotetut toimittamaan hieman heille epämielusia töitä. Mutta erikoisesti lahjakkaalla olisi sitä vastoin sekä varaa että aikaa työskennellä edukseen ja vihdoin hankkia tunnustusta omituisuudelleen, uusille aatteilleen. Ja kaikkien yhteisenä harrastuksena olisi ruumiillista työtä tekevien työehtojen keventäminen lakkaamattomilla uusilla keksinnöillä, uusilla koneilla, kun taas uudet koneet nykyään monessa tapauksessa lisäävät työnantajain voittoa ja vähentävät työnansiota. Samalla kun ruumiillinen työ tapahtuisi helpompien ehtojen alasena, olisi jokainen ennen siihen ryhtymistään saanut sen yleissivistyksen ja kehittymismahdollisuuden, mikä nykysin puuttuu. Siten katoisi se luokkamerkki, joka on siinä, kun molemmin puolisesti tunnetaan eri tunteita, ajatellaan eri ajatuksia ja ollaan eri elinarvojen määrättävinä, jonka vuoksi kummaltakin luokalta puuttuu toisen elinarvojen sekä ymmärrystä että kunnioitusta.

Ennen kaikkea poistettaisiin se ala- ja yläluokkamerkki, joka on siinä, kun toinen on toisen palvelija eli palkkalainen. Kaikki tuntisivat olevansa toistensa avusta riippuvia kanssatyöläisiä. Ja näiden perinpohjaisten muutosten ohessa saisivat ruumiillista työtä tekevät tykkänään toisen mielipiteen henkisen työn arvosta kuin mikä heillä nyt on, jolloin sangen harvat nauttivat tehtyjen keksintöjen hedelmät — niin, jopa usein joutuvat niiden vuoksi työttömiksi — ja jolloin he joko sivistyksen tai ajan puutteesta harvoin voivat saada kirjaa tai taideteosta nautittavakseen, minkä henkisen työn edustajat tuottavat.

Työnehtojen suhteen uskallan otaksua, että sosialisessa valtiossa — jossa kaikkien toivomukset tulevat kuuluviin — tulee se ulkonaisen työn erikoistuttaminen, mikä on nykysen tuotannon ehtona, muovattavaksi individualismin harrastusten mukasesti. Yksilöllä on spesialiserauksen kautta vähän työniloa, syystä kun ei hän saa täysin ilmasta itseään työssään. En koskaan ole nähnyt täydellisempää työniloa kuin eräässä pikkusepässä, joka teki avaimia ja koristeita. Jokanen hänen kasvojensa rypyistä oli syntynyt joko miettiessä tehtävän ratkasua tai ilosta sen ratkastua. Hän hyväili joka esinettä silmäyksin ja käsin ennenkuin luopui siitä. Hänen johdostaan syntyi minussa se ajatus, jonka puoltajan myöhemmin huomasi englantilaisen taidefilosofin Ruskinin olevan, sen, että jokasen työn on oltava samalla pään, sydämen ja käden työtä, jotta se voisi tuottaa työtä tekevälle iloa ja tulla hänen personallisuutensa eläväksi ilmaukseksi. Mikään muu käsi kuin taiteilijan oma, sanoo Ruskin, ei voi kokonaan tehdä sitä koristetta, sitä lasia, sitä maljaa, minkä hänen mielikuvituksensa on luonnut. Tässä taiteen ja käsityön yhtymässä olikin antikin ja renessanssi ylevämmyys. Talouskapine oli silloin yhtä hyvin kuin taideteos koko ihmisen luomishalun ja kätevyyden ilmaus.

Ruskin arvelee, että kun kaikki työ muuttuu kuin iloseksi taiteenhaijotukseksi; kun terveet ja ihanat elinehdot ympäröivät työntekijöitä — jota paitsi ei mitään kauneutta voi syntyä — silloin tuotannon suuruus ei varmastikaan vähene, mutta sen laatu paranee äärettömästi.

Ruskin esittää edelleen, että meidän on annettava kansallistalouden kulkea kauneustunteen jälessä. Meidän on päättävästi uhrattava kaikki sellainen mukavuus, halpuus ja kauneus, joka perustuu työntekijäin alennukseen, joka kasvaa kujien ja hökkelien epäinhimillisestä rumuudesta ja hädästä. Siten ovat kaikki vähitellen kasvatettavat ymmärtämään oikeata kauneutta, mikä ei ole ylellisyyttä, vaan kohtuullinen tarkoituksenmukainen, personallinen ja kaunis todellisten tarpeitten tyydyttämistapa.

Ylläolevaa on helppo todistaa liiotelluksi, eikä kuitenkaan ole uskomatonta, että nämä ajatukset joissakin tapauksissa ovat tulevaisuuden. Kun toisaalla koneet tulevat yhä enemmän suorittamaan sellaisen työn missä pää ja sydän merkitsevät vähän, vallottanee käsityö taas ne alat missä personallisuus voi saavuttaa todellisen ilmauksensa. Jo nykyään aletaan tusinakoristeita — joilla kieltämättä on merkityksensä kauneudentunteen kehittämisessä ja tyydyttämisessä — hienosti sivistyneissä kodeissa korvata taiteellisemmilla esineillä; ja samalla sekä estetisesti että sosialisesti heränneelle omalletunnolle käyvät mainitut halvat esineet sietämättömiksi. Ne vaikuttavat kuin likapilkut juhlapuvussa, syystä kun tiedetään, että ne ovat työntekijäin nälän ja hien tuloksia.

Sitten kun on esitetty yllä viitattu välttämättömyys aivan luopua täydellisestä tasaarvoisuudesta (mikä olisi täydellinen vääryys), saa kuulla uuden huomautuksen, sen, että eri työehtojen vallitessa olisi jollakin tilaisuus tehdä lahjakkuutensa, taide-esineensä tai muut arvonsa »korkoakasvaviksi» toisen kustannuksella. Tämä on sangen uskottavaa. Mutta tuo enemmistön suurin kiusaus, nimittäin se, että antaa itseään taloudellisesti väärin käyttää, häviää, kun jokaisella on kohtuullista työtä vastaan turvattu elantonsa. Johan moni nykyäänkin kieltäytyy uhraamasta lepoaan riittämättömästi palkatun työn tähden! Ja ennen kaikkea voi otaksua, että silloin kehittyisi uusi oikeustajunta, joka tuomitsisi sellaiset, yhteiskunnan perusteita vastaan taistelevat teot kunniattomiksi, kuten vekselinväärennystä nykyään tuomitaan kapitalistisessa yhteiskunnassa. Aluksi tarvittaisiin kuitenkin säädöksiä estämään moista väärinkäyttöä. Keskiajalla estivät esim. hallitsijat linnotettujen linnojen rakentamisen, kun sieltä hajotettiin rosvousta. Nyt ei ole sellasia kieltoja, sillä yhteiskunnan nykysessä tilassa ei kenenkään mieleen johdukaan rakentaa itselleen linnaa. Siten kuolisivat myös meidän aikamme ryöväystavat tulevaisuudessa, jossa jokanen olisi osallisena niitä tappaessa.

Itsestään selvää on, että uudistetussa yhteiskunnassa täytyy syntyä uusia, ennen aavistamattomia konflikteja. Silloin kuin voitonhimo loppuu, tulevat luultavasti hallitsemishimo, kunnianhimo ja muut vallanhimon muodot lisääntymään. Ihanteellinen tila toteutuu ainoastaan ihanteellisten ihmisten avulla. Ja tässä tapauksessa on kristinusko aina oikeassa: sydämestä elämä alkaa. Suurempi onni ei kukoista pelkästään parannettujen elinehtojen vuoksi, vaan ennen kaikkea jalostettujen mielten vaikutuksesta. Mutta meidän ei tule myöskään arvostella parannettujen elinsuhteitten merkitystä moraliseen ja henkiseen kehitykseen nähden liian pieneksi. Elinsuhteilla on suuri merkitys siinä psykologisessa uudistuksessa, jonka seurauksena on, että toiset elämänmotivit kuin nykyiset tulevat määrääviksi, toiset elinarvot pyrintöjen esineiksi.

Sosialismin agitation materialistinen yksipuolisuus — jonka vaikutuksen alaisina useat sosialistit ovat kutsuneet sitä ennen kaikkea »mahakysymykseksi» ja väittäneet, että koko kehityshistoria on ollut vain talouden historiaa — tämä yksipuolisuus on kenties ollut tärkeätä agitatiolle (yllytykselle). Liian ohueksi veistetty jousihan katkee, kun sitä viritetään.

Mutta nykyään tarvitsee sosialismi ennen kaikkea henkistä syventymistä. Onni on sen vuoksi sosialismille, että anarkismi pakottaa sen anarkioinaan teoriojaan, kuten sosialismi on pakottanut liberalismin sosialisoimaan sen teoriat. Anarkismilla on joitakin tärkeitä varotuksia annettavanaan. Se johtaa individualismin puhetta valtiovaltaa vastaan, itsehallinnon keskitystä vastaan, initiativin kontrollia vastaan. Ja vaikkakin anarkismin murhat ovat inhottavat, ja vaikka sen johdonmukaisesti toteutetut teoriat nykyään johtaisivat villitystään taisteluelämään — jossa joka mies nousisi toistaan vastaan — on sen ihanne kuitenkin se tulirovio, joka osottaa meille, niillä suunnalla lupausten maa on: se maa, missä sekä individualismin että sosialismin aatteet vihdoin yhtyvät korkeammaksi ykseydeksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 

7. Yhteiskunnan vaikutus individualitetin kehitykseen.

Mutta vaikkakin kaikki yllä välttämättöminä esitetyt yksilön oikeuden suhteet otettaisiin huomioon sosialisessakin yhteiskunnassa, on täysiveri-individualismin vastalause kuitenkin jälellä.

Kun anarkismi toivoo, että yksilö saavuttaisi täyden oikeutensa ja onnensa, kun jokanen saa tahtonsa mukaan, kun kaikki on kaikkia varten, ja ihmiskunta muuttunut yhdeksi suureksi perheeksi, missä voimakkaat puolustavat heikkoja — kun anarkismi siis taikauskoisesti uskoo, että ihmisluonto voidaan jalostaa vain muuttamalla olosuhteita, on individualismi sitä vastoin syvästi skeptillinen. Se on sitä vielä enemmän huomioon ottaessa suuren joukon jalostamisen kuin olosuhteitten uudistuskysymyksessä. Se on sitä mieltä, että yleinen elinehtojen ja sivistyksen yhtäläisyys vain hävittäisi alkuperäisyyden, ja tekisi »suuren joukon» vastentahtosemmaksi antamaan yli-ihmisen kulkea teitään kahlehtimattomassa vapaudessa luontonsa vaatimusten mukaisesti. Mutta »suuri joukko» ei voi koskaan synnyttää kulturiarvoja. Sivistys rakastaa mehevää, mustaa multaa, kultasten tähkien prosallista ehtoa, täyteläitä rypäleitä, purpuransiroja ruusuja.

Darwinismia on suuresti käytetty väärin, kun sitä on esitetty aristokratisena periaatteena, joka soveltuu sivistyksen samoin kuin luonnon alalle, sillä darvinismilla ei ole itse asiassa mitään tekemistä ylä- ja alaluokan muodostuksen kanssa sellasena kuni tämä nykyään esiintyy. Sitä paitsi ovat monellaiset ja yhdistetyt omistus- ja tuotanto-olot tehneet voitavansa hävittääkseen Darwinin lain survival of the fittest, s. o. siitä, että paraiten elämän taistelua varten muodostunut joutuu siinä voitolle. Yhteiskunta on tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa, poikennut luonnosta, vaikeuttanut paraimpien valintaa ja sen sijaan usein säilyttänyt huonoimpien.

Sangen usein kuultava puhetapa on se, että yli-ihminen on onnen suosimain kulturi-ihmisten pitkällisen, onnistuneen valinnan tulos. Puhujat unohtavat silloin tuon vanhan kokemuksen hallitsevien luokkien tai loistavien sukujen nopeasta rappeutumisestä. Eritoten siellä, missä rikkausintohimo on päässyt valtaan ja niellyt kaikki voimat, siellä kestää harvoin kauvemmin kuin toiseen kolmanteen sukupolveen, ennenkuin jälkeläinen osottaa kaikkia rappeutumisen merkkejä. Samoin unohdetaan, että useimmat nerot ovat esiintyneet useimmiten välittömästi aliluokasta — meillä Pohjosessa usein papin ollessa välimuotona. Unohdetaan kaikki ne kehittymättä jäävät »luonnonnerot», joista kaikkialla (Ruotsissa etenkin mekanikin alalla) niin monet joutuvat häviöön. Yleensä osottautunevat terveet, sivistyksen palveluksessa tähän asti käyttämättömät aivot hedelmällisimmiksi ja luomiskykysimmiksi.

Sitä vastoin on totta, että on olemassa fysillinen ja psykillinen hienostuminen, joka on rotumerkki, pitkäaikasen sivistyksen tulos. Mutta nämä hienostuneet nauttivat usein paljon kiihkeämmin kuin luovat.

Ei tämä hienostuminenkaan ole kuitenkaan pelkästään yliluokkaelämän tulos. Saattaa esim. huomata, että lapset, jotka ovat syntyneet alaluokan parista mutta joutuneet yläluokan kasvateiksi, heti osottavat niin syvää kauneuden nautintoa, niin luonnollista hienostumista, niin kiihottavaa herkkyyttä kaikkea epäestetistä kohtaan, että he, pysytettyinä luokassaan, joko tulisivat houkutelluiksi tyydyttämään kauneusvaatimuksiaan huonoin keinoin, tai kärsisivät elämän läpeensä siitä, etteivät heidän syvimmät elintarpeensa ja elinehtonsa vastaa toisiaan. Yksi ainoa moinen lapsi opettaa meille enemmän yhteiskunnallisen kysymyksen syvää sisältöä kuin paksut väitöskirjat!

Ellei siis individualismi tiedä enempää kuin mikään muukaan »yli-ihmisen» synnystä, ei se estä sitä lausumasta sangen merkittäviä totuuksia sen tiestä olemassaolon kautta.

Individualismi on oikeassa puhuessaan kaikkia demokratian taipumuksia vastaan enemmän edistää enemmistön kuin harvaliston elinehtoja, sen taipuvaisuutta vastaan mitata halua ja haluttomuutta matalan enemmistökatsantokannan mukaan. Individualismi on oikeutettu vaatimaan suurta sijaa suurta personallisuutta varten. Se on oikeutettu Nietschen ja monen hänen edeltäjänsä lailla esittämään, että neron olemus on voimien tulva, ajatusten innostus, rajattomuus, joka vaatii vallan toisia ehtoja luovalle voimalle, eritoten taiteelliselle, kuin tavallisille ihmisille.

Individualismin edustajat ovat välttämättömät ja heidän on täytynyt olla yksipuolisia herättääkseen m. m. käsitykseen, että pieniä sieluja syntyy useampia kuin suuria, useampia tuottamattomia kuin tuottavia henkiä, ja että olisi väärinkäyttöä, jos edelliset saisivat painaa jälkimäiset samalle kannalle. Emerson ja Mill ovat johtaneet individualismin puhetta; Carlyle oli vaatinut sankarin, samoinkuin Browning intohimon yliherruutta; Kirkegaard panee toivonsa yksityiseen (dem Enkelte) ja Ibsen yksinäiseen; Stirner tahtoo tehdä ainoan (der Einzige) ja Nietsche uneksimansa yli-ihmisen kaikkien hallitsijaksi. Nietschen tietäjä-ääni kuului oikeana hetkenä, jolloin oli vaara tarjolla, että enemmistö »laumaihmiset» vaatimuksineen äänestäisivät harvaliston kumoon. Tämä Nietschen syvä tarkoitus voidaan tunnustaa samalla kun jätetään muuan hänen yli-ihmisensä tunnusmerkeistä hyväksymättä, hyväksi, nimittäin se tunnus, että säälimättä ja julkeasti polkee laumaihmiset jalkoihinsa. Sillä useammasta kuin yhdestä tuli »yli-ihmmen», syystä kun suuntasi tahdonvoimansa enemmistön onnellistuttamiseen. Useampi kuin yksi yli-ihminen päätti päivänsä »laumaihmisenä», huolimatta siitä — tai syystä kun — hänen tiensä kulki toisten elon poikki. Orja- ja herrassielut tunnetaan siis syvemmistä tuntomerkeistä kuin julkeudesta!

Se valtava yli-ihminen, joka on antanut voimakkaampaa herätystä kuin kukaan muu tämän vuosisadan ajatuselämälle, Spinoza, on Etikissään ainaisesti määrännyt yli-ihmisen alan ja rajat. Hän julistaa joka ihmisen ensimäiseksi velvollisuudeksi sen luonnon peruslain seuraamisen, että jokanen rakastaa itseään ja suojelee omaansa. Kaikki, mikä fysillisesti tai psykillisesti edistää omaani, joka synnyttää kaikinpuolisen voimainkehityksen, joka johtaa alemmasta korkeampaan täydellisyyteen, on onnea; kaikki, joka vaikuttaa vastakohtaisesta on kärsimistä. Mitä suurempaa sieluelämämme on, sitä suurempi on ilomme; mitä suurempi ilomme on, sitä suurempi on täydellisyytemme. Jokaisella on oikeus kaikkeen, niin pitkälle kuin hänen valtansa ulottuu. Mutta kun jokanen ihminen voi paraiten säilyttää omaansa, kehittää täydellisyyttään ja käyttää valtaansa toisten ihmisten parissa, syntyy välttämättömyys, ettei kukaan estä toisen oloa; että jokanen päinvastoin siinä määrin rajottaa oikeuttaan, ettei hän pyydä toisia kärsimään ja tekemään sellasta, mitä ei itse kärsisi tai tekisi.

Tähän kehottaa minua oma etuni. Sillä jos estän toisten oloa, toisten kehitystä, ei oma olemuksenikaan käy niin rikkaaksi ja kehity kuin vuorovaikutuksessa toisten kanssa ollessa.

Täten on yli-ihmisen absolutisti oikeutta ahdistanut yhtä hieno dialektinen säilä kuin minkä Nietsche suuntasi luonnonihmisiinsä.

Vaikkapa joukot voitaisiinkin pitää aivan alhaalla, ei siitä olisi pelkästään seurauksena vielä suurempi arvojen paljouden häviäminen sivistyksettä, arvojen, joita »laumasta» usein esiintyneet yli-ihmiset silloin olisivat aivan estetyt synnyttämästä. Ei, valta-asemassaan olevat herrat tulisivat itse osottamaan yhä kitukasvusempaa olemassaoloa korkeuksissaan, kun heitä ei ympäröisi se lämmin ilmanala, minkä enemmistön, aikalaisten myötätunto tuottaa.

Sillä tarpeetonta on todistaa, että sivistysarvojen tuotanto aina on määrätyssä suhteessa ajanhenkeen, joskin on lakattu tekemästä neroa sen pelkäksi tulokseksi. Nero on aina ihme, mutta valmistettu: me emme odota Tulimaa-Darwinia, emmekä Eskimo-Dantea. Me tiedämme, että silloinkuin neroa luodaan ja se luo, on kansan sivistysaste äidinkohdussa, ja että enemmistö, joka omistaa itselleen suuren neron työt, sama, joka syventyy ja hienostuu niiden kautta, sittemmin taas vuorostaan kohottavat neron tuotantokykyä.

Joskin helposti voidaan korvata individualismin nykynen vaatimus: että enemmistö on olemassa palvellakseen harvoja yli-ihmisiä, on sen asema sitä vahvempi toisessa suhteessa, nimittäin väitteessään, että elinsuhteitten, sivistyseroavaisuuksien ja yhteiskuntamuotojen tasottaminen yhä suuremman demokratisoimisen ja yhtäläisyyden kautta on likistävä itse individualistejä ja vähitellen anastava kulturilta suuret henget, syystä kun suuria henkiä ei ollenkaan voi syntyä. Omaa aikaamme käytetään jo todisteena siitä, mutta unohdetaan samalla, että läheisyys kaikkina aikoina on vähentänyt suuruuden laajuutta saman ajan silmissä. Meidän aikaamme ihanoidaan vallan varmasti sadan vuoden kuluttua verrattaessa sitä sen ajan mitättömyyteen!

Mutta huolimatta tästä ilmeisestä vääryydestä omaa aikaamme kohtaan, täytyy jokasen ajattelevan huomata, että on olemassa yhä kasvava vaara, että alkuperäinen, henkisesti ylevä personallisuus käy harvinaiseksi demokratisoidussa yhteiskunnassa. Amerika antaa meille siitä esimerkin. Mutta tämä Amerikan demokratia on vielä sellaista, missä talous merkitsee kaikki. Tyyni sivistyksen omaksuminen on siellä melkein ylellisyyttä. Elämä on pelkkää rikkauksien ajometsästystä, jossa metsästyksessä enemmistö kaatuu, kun taas harvalistosta tulee monimiljonereja. Kaikkien valtiollis-demokratisten laitosten todellisena presidenttinä on dollari. Amerika on suuri todiste siitä, että demokratia ja kapitalismi yhdessä synnyttävät tyranniutta, ja siksi herätään Amerikassakin yhä enemmän käsittämään yhteiskunnallisen uudistuksen välttämättömyyttä. Sveitsi on toinen demokratinen esimerkki. Siellä vallitsee rauha, yleinen hyvinvointi ja — Laboulyn sattuvan demokratian määrityksen mukaan — itsehallinto, joka hellittämättä vaikuttaa pienissä piireissä tarkotusperien hyväksi, jotka vähinkin kansalainen käsittää. Mutta siellä haihtuu kaikki ahdasmieliseen seutuerikoisuuteen; ei synny mitään rikkaita, sivistystä edistäviä liikkeitä, ei ole olemassa mitään todella suuria, kulturia kokoavia keskipisteitä, ja suuria neroja syntyy siellä harvoin, vaikkakin jokuset aikamme alkuperäisiinmät ja luonnonvahvimmat kykymme ovat siellä nähneet päivän valon.

Mutta historia osottaa toisaalla demokratioja, jossa yleinen sivistysaste on ollut ylätasanko, estämättä kuitenkaan monien loistavien kukkulojen kohoamista siitä.

Se, tuleeko kansasta sivistyskansa ei nimittäin perustu pelkästään valtiollisiin laitoksiin. Se riippuu siitä, elääkö kansa henkisessä suhteessa korkealla, onnellisesti pysytetyssä itsenäisyydessä, aineellisessa kukoistuksessa, joka tekee iloset uhraukset sivistyksen tarkotusperien hyväksi mahdollisiksi, ja onko sillä herännyttä katsetta ja todellista intohimoa sivistystehtäväänsä. Siellä tulee kansasta sivistyskansa; samalla kun syntyy suuria luovia henkiä, elää myös enemmistö jatkuvasti, samalla antaen harvalistolle ja saaden siltä kulturille suuriarvosta herätystä. Sosialidemokratisoidussa yhteiskunnassa voitaisiin siis individualitetit pelastaa, jos vain elämä syventyisi, moninaistuisi, eikä litistyisi kokoon.

Tätäkin tietä joudumme siis takasin jo aikasemmin esittämäämme kysymykseen: onko toivoa siitä, että uudessa yhteiskunnassa voisi syntyä myös uusia elinarvoja?

Takaisin sisällysluetteloon

 

8. Elontunne nykyään ja sen mahdollinen kohottaminen uudistetussa yhteiskunnassa.

Voitonhimo, kilpailu lisäävät lakkaamatta tuotantoa. Mutta täten luotujen arvojen nautintokyky vähenee melkein samassa suhteessa kuin arvot kasvavat.

Tästä taloudellisten keikahdusten, itsemurhien ja hermosairauksien ajasta nousee yhä lisääntyvä hiljasuuden, terveyden, kauneuden kaipuu — jospa niin olisi luostarimuurien sisässä! Samoinkuin vuosisadan alussa on romantikista tullut tämän kaipuun ilmasu, kaipuun päästä rauhaan elämän kuumeentapasesta liikkeestä. Mitä kirjallisuudessa ja taiteessa on oikeata nykyajan symbolismia ja mystikiä, on se ilmasuna sen kauneudenjanosta ja sen uudistusvaatimuksista. Monet näistä symbolisteista ovat samalla anarkisteja ja liittyvät Jesuksen veljeysoppiin samalla estetismiä tunnelmikkuudella ja personallisella kääntymättömyydellä kuin vanhempi romantinen koulu liittyi katolilaisuuteen. Jo vuosisadan alussa lausui muuan nerokas nainen: uusia keinoja ihmiskunnan pelastamiseksi on keksittävä, vanhat ovat jo käytetyt. Ja vuosisadasta on tullut sellanen, missä toinen uudistusutopia on ratkassut toisen, todistaen kaikki, että ihmiskunta kärsii nykyään yhä tietosempana kidutuksestaan. Siksi kurottautuu se toivomaan, että sellanen yhteiskuntatila voidaan saavuttaa, missä jokanen saa käyttää nykyään riutuvaa elonenergiaansa. Kärsimyksiä on kutsuttu vuosisadan lopun sairaudeksi, ikäänkuin ei edellinen vuosisadan päätös olisi ollut elinvoimalle erinomanen ajanjakso ihmiskunnassa! Mutta ihmiskunta oli tämän vuosisadan päätöksessä myös yhden kulturijakson lopussa ja toisen odotuksessa. Tästä syystä — ettei nykyisyys tyydytä meitä — tuntee jokanen itsensä voimattomaksi. Kristinuskoa ei enää pidetä elonproblemin ratkasuna, ei myöskään perhe-elämän, valtion ja taloudellisen elämän olosuhteita jatkuvan kehityksen perusteina. Vanhan yhteiskunnan särki vallankumous; koko yhdeksästoista vuosisata on ollut tämän särkymisen ilmasu ja uuden valmistus, jolta toivotaan päivää, ei vain »vallankumouksen salamia ja ihmisystävällisiä tähtisateita».

Jos kutsutaan ajan suurta pahaa elämänkyllästymiseksi, on tosin saatu tuolle sairaudelle nimi. Mutta sen moninaisia syitä ei sillä ole saavutettu. Huomattavin on elämisen mahdottomuus, minkä elämäntaistelu kaikkialla synnyttää. Harvaliston elämä on nyt keskittynyt rikkauden hankkimisen vaiheille, enemmistön elintarpeitten. Sillä ne, jotka kasaavat nautintoaineita, tekevät sitä enemmän saadakseen omistaa kuin nauttia; he tahtovat lisätä tai näytellä rikkauttaan, eivät kohottaa elämäniloaan.

Jos kaikki se sielunenergia, mikä sillä lailla sidotaan, vapautettaisiin, uudistuisi elämä niin, että me tuskin voisimme aavistaa sitä.

Nyt luullaan, että kaikkien voimakkaitten voimien täytyisi kadota olemasta, jos olemassaolon taistelu lakkaisi.

Mutta eikö olemassaoloa edelleenkin määräisi luonnon suuret, salaperäset lait; eikö vielä olisi jälellä elämän ja kuolon arvotukset, ajatusten tuska ja sydämen intohimo, kauneus ja kipu? Eivätkö ihmiset entiseen tapaansa syntyisi, rakastaisi, kuolisi?

Ja kun ihmiset saisivat, mitä ei heillä nyt ole: lepoa iloita onnestaan, tuntea suruaan, syventää vaikutuksiaan luonnon, taiteen ja kirjallisuuden ihanuuksista, tulisi kaikilla suurilla elämänaloilla tapahtumaan tavaton personallisen sisällön virtaus. »Oikeus laiskuuteen» on todellisen vaikutelman ja voimakkaan tuotantokyvyn psykologinen ehto, kun vaikutukset ovat levossa omistetut. Tämä oli luostarien asukkaitten tuotantokyvyn salaisuus, kun taas toisaalla voimakkaitten vaikutusten harvinaisuus aikaansai siinä suuren rajotuksen.

Leipätavottelu, elantohuolet — kalvavimmat, tylsistyttävimmät ja rumimmat kaikista suruista — painavat nyt leimansa sekä yksityiseen että yleiseen elämään. Ne estävät meiltä lukemattomat rakastamisen, nauttimisen ja luomisen mahdollisuudet.

Puolisoilla ei ole aikaa pitää huolta tunteestaan toisiaan kohtaan, seurata vivahduksia toistensa sieluelämässä, vaihdella kehitystään — ei mitään kaikesta tästä, mikä usein teki avioliiton edellisen ajan niin rikkaaksi. Vanhemmilla ei ole elantohuolien vuoksi aikaa elää lastensa kanssa, tutkia heitä voidakseen todella kasvattaa heitä. Koululla ei ole aikaa kasvattaa personallisuuksia, vain valmistaa tutkintoja, noita kettuja varten, joita kalastetaan ruokapalalla — ja tällä lailla menetetään kaikkialla elämää samalla kun raadetaan elannosta.

Mikään ei estä siinä määrin individualitetin kehitystä kuin se kaksoisvaikutus, minkä alasena se nykyään lapsuudesta saakka elää. Toisaalla opetetaan kristinuskon rakkauskäsky, epäitsekkyyden laki, uhrautuvaisuuden merkitys. Toisaalla saa sama kasvava ihminen kuulla ja kokea, mitä todellisuus vaatii: julkeata taistelua sellasen olotilan saavuttamiseksi, missä nykysen kilpailun taistelussa kaikki ovat kaikkia vastaan, jossa on iskettävä tai otettava vastaan iskuja; missä on petoeläimen lailla pidettävä saaliista tai kuoltava nälkään; missä toisen turmio on toisen pelastus. Sellasten olosuhteitten vallitessa on personallinen kokonaisuus mahdoton.

Usein saa kuulla lausuttavan sen pelon, että sosialinen uudistus tekisi lopun kodista ja perheestä. Aivan varmasti tulevat muodot osaksi muuttumaan, mutta uudistusta, joka kävisi itse niitten elinsuhteitten olemuksen kimppuun, joissa tähän asti on ollut ihmisluonnon suurin onni, on mahdoton ajatella. Sen sijaan kun nykynen yhteiskunta yhä harvemmin suo avioliittomahdollisuuksia, ja niistä riippuvat tunteet siis usein surkastuvat tai villiintyvät, ei uusi yhteiskunta pelkästään mahdolliseksi kaikkien avioliittoa: se tekisi mahdolliseksi myöskin paljon kauniimmalla tavalla toteutetun avioliiton.

Sillä kun taloudelliset tai muut alhaset laskelmat eivät merkitse mitään avioliittoon mennessä, silloin etsisivät ja löytäisivät miehet ja naiset enemmän tai vähemmän personallisista motiveista. Avioliiton täytyy voida sekä kehittää sekä mies- että naissuvussa uusia, nykyään aavistamattomia mahdollisuuksia toistensa onnellistuttamiseksi. Missä määrin moinen kehitys on mahdollinen, käy ilmi silmäillessä erotista tunne-elämää sata, niin, viisikymmentä vuotta sitten, jolloin huomaamme, miten huomattavasti tämä tunne-elämä jo huolimatta kaikista vallitsevista epäkohdista oli syventynyt ja hienontunut. Ei siis ole ollenkaan perusteetonta optimismia se kun suuri englantilainen luonnontutkija Alfred Russel Wallace tukee toivonsa ihmissuvun jatkuvasta kehityksestä naisten erotiseen idealismiin yhteydessä, sosialismin kanssa. Sosialisesti uudistetussa yhteiskunnassa, arvelee hän, ei kukaan nainen myy itseään puutteen vuoksi enempää avioliitossa kuin sen ulkopuolellakaan. Ja siinä saa joka nainen niin monipuolisen ja perusteellisen sivistyksen, että avioliittoikää tullaan muuttamaan edemmäksi ja nainen voi olla kehittynyt personallisuus tehdessään erotisen valintansa. Se muodostuu silloin todelliseksi valinnaksi; useimmat naiset jäänevät naimattomiksi kunnes ovat löytäneet miehen, johon voivat yhdistyä täysin molemminpuolisella ja personallisella rakkaudella; tai, elleivät tapaa sellasta, luopunevat he mieluummin ikipäiviksi avioliitosta. Fysillisesti tai psykillisesti kovaosanen, sairaloinen mies tai nainen olisi silloin yleensä vailla perheenmuodostamismahdollisuutta, sen sijaan kun he nykyään voivat, jos heillä vain on varallisuutta, jatkaa sukua, kun taas toiset, fysillisesti ja psykillisesti erinomaset yksilöt eivät köyhyytensä vuoksi pääse avioliittoon.

Kun avioliittoon yleensä mentäisin molemminpuolisesta, sympatisesta rakkaudesta eri yksilöjen välillä, jotka ovat saavuttaneet täyden henkisen ja ruumiillisen kypsyyden, kun avioliittoa pidettäisiin korkeimpana elinmuotona, joka alati täydellisentyisi, ja kun sen ohessa nykyisen yhteiskunnan paino fysillisesti ja psykillisesti tapoja turmelevan, surkastuttavaan ja raaistuttavan vaikutuksensa kera olisi poistettu — silloin syntyisi, sanoo Wallace, uusi ihmissuku. Silloin täytyisi fysillisesti virheettömien ja ylenen yksilöitten valinnan vähitellen johtaa siihen, että tulevaisuuden keskimääräisihminen saavuttaa sen korkeuden, mikä nykyään on nerojen hallussa, ja sen ajan nerot tulevat olemaan yhtä korkealla yläpuolella näitä nerokkaita keskimääräisihmisiä kuin Goethe, Humboldt, Shakespeare ja Newton olivat aikansa keskimääräisihmisiä korkeammalla.

Jos ihmiskunta taloudellisesti saisi rauhan, silloin toivon, ettei pelkästään sieluelämä tulisi syventymään, vaan saattaisipa sen ilmasutkin käydä runsaammiksi. Kyky ilmasta ajatuksensa, värittää ilmasunsa, ei yksistään saisi takasin sitä hienoutta, mikä sillä oli ennen höyryn ja sähkön aikaa, vaan voisipa se siitäkin vielä hienontaa. Muuan taidearvostelija on todistanut, että japanilaiset ovat kehittäneet tuntoaistinsa niin, että heidän sormenkärkensä nauttivat yhtä suuresti tasasista, silosista, miellyttävistä pinnoista kuin me nautimme väreistä ja muodoista ja äänistä. Kaikkien aistiemme, koko temperamenttimme tulisi voida saavuttaa moinen kehitys, ja äänenpainon, ilmasun, eleitten, kaikellaisten vaikutelmien saada täydempi, yksilöllisempi ja elontunnetta kohottava leima.

Meidän päiväimme psykillis-fysillinen tutkimus antaa myös aavistaa tähän asti tuntematonta personallisuutemme nousua ja laajentumista, joka ei kuitenkaan voi toteutua niin kauvan kuin energia on sidottu olemassaolon taisteluun ja vain poikkeustapauksissa voidaan suunnata sisäänpäin. Minä en tarkota spiritististä yliuskoa, vaan luonnollista, mutta vielä vain poikkeuksellisesti saavutettuja psykillisen ja fysillisen voimamme ilmauksia. Tämä kehitys olisi yhteydessä luontoon palaamisen kanssa, josta ihminen leiväntavottelun vuoksi yhä enemmän on irtaantunut, samalla kun harvalisto armotta hävittää enemmistöltä monia luonnonihanuuksia, harvalisto, jolla taas ei useinkaan ole nykysessä taloudellisessa taistelussa mitään valintaa ja joka usein itse kärsii toimeenpanemansa hävityksen johdosta. Toisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa voi odottaa, että kaikki pitäsivät luonnon ihanuuksien suojelemisen oikeutenaan ja velvollisuutenaan, jolloin — sen paljon keinotekosen ylellisyyden sijaan, mikä nykyään on harvaliston etuoikeutena — yhä lisääntyvästä yhteiselämästä luonnon keskuudessa tulisi moninkertasen elämänilon ja elinvoiman lähde kaikille.

Ja samalla lailla tulisi tieteestä, taiteesta ja kirjallisuudesta aivan uudella tavalla ihmisten elinarvo, joita enää kauvemmin ajan elantotaistelu, ihmisten, jotka nyt ainoastaan ennättävät nähdä, että henkisellä elämällä on tarjona kemut, joihin he eivät koskaan ennätä ottaa osaa!

Samoin kuin henkistä energiaamme voitaisiin moninaistuttaa, voitaisiin myös kykymme tuttavallisesti antaa toisille ja ottaa heiltä todellisia arvoja, kehittyä. Nyt on seuraelämämme suureksi osaksi taloudellisten etujemme, luottotarpeemme, liike- ja virkasitoumustemme, luokka-asemamme ilmasu.

Mutta kun taloudelliset motivit häviäisivät, saisimme enemmän voimaa ja rohkeutta järjestää elämämme olemuksemme ilmasuksi, eikä tulomme. Nykyään voivat yleensä vain miljonerit käyttää alkuperäsyyden ylellisyyttä. Köyhillä ei ole mitään valintaa; toimeentulevat katsovat usein täytyvänsä »luottonsa tähden» matkia rikkaita ja nämä vielä rikkaampia. Jos siis köyhyys raaistuttaa personallisuutta, saattaa rikkaus sen katalaksi. Monet »velvollisuudet» yhteiskunnallista asemaansa kohtaan puristavat siinä määrin rikkaan yksilöllisyyttä, että hänestä yhtä harvoin kuin päiväpalkkalaisesta tulee erikoista tyyppiä ja että hänellä yhtä vähän aikaa kuin tuolla toisellakin todella personalliseen elämiseen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

9. Ylellisyys ja kulturi. Tulevaisuuden onnenmahdollisuudet.

Toisinaan kuulee väitettävän, että niitten harvojen rikkaus, joille tämän avulla tarjoutuu tilaisuus kehittää ylellisyyttä, on kaiken korkeamman kulturin ehto, ja etenkin menehtyisi taide ilman rikkautta.

Jos asian laita todella olisi sellanen, silloin olisi veljeyden taivaanvaltakuntaan pääsyn ehtona kauneusaistin silmän särkeminen, luomishalun käden poikkihakkaaminen. Mutta se ei ole totta, että ylellisyys on korkean sivistyksen taipumaton ehto. Atenassa ei yksityinen ollut mesenati, vaan valtio; yksityiskoti oli yksinkertanen, julkinen rakennus loistava. Roomassa taas, kuten kaikkialla, osottausi vihdoin että ylellisyys — s. o. tarkotuksenmukaseton, luonnollisista olosuhteista temmattu ja kallis tapa tyydyttää taidetarpeitaan — ei kehittänyt oikeata kauneusaistia. Se pyrkii tarkotuksenmukasella, kohtuullisella ja kauniilla tavalla tyydyttämään todellisia tarpeita. Niin, muuan kauneuttarakastavimmista ihmisistä, mitä konsaan on elänyt, Goethe, sanoo, että kaikki todellinen viihtymys on yksinkertasta, ja että ylellisyys voi kelvata ajattelemattomalle kansalle, syystä kun tunsi kaiken henkisen joustavuutensa veltostuvan komeassa ympäristössä. Kauneusnautintokyky on usein aivan päinvastasessa suhteessa ylellisyyslaitteeseen.

Jo muinaisaika ilmasi estetismin vaarat seuraavilla hienoilla sanoilla: »Missä haluat orjia, siellä tee musikia». Eristetty kauneusnautinto johtaa mielen orjuuteen ja estää sitä luonteenkehitystä, joka tosiaan muodostaa yleviä, vapaita personallisuuksia. Liiallinen hienostuminen päättyy aina raaistumiseen, joka on uupuneitten hermojen viimenen kiihote. Ei ole puutteen kylmä enempää kuin ylellisyyden kuuma vyöhykekään suotuisa korkean sivistyksen kukoistukselle, vaan lauhkea, myös tässä tapauksessa.

Sellasessa yhteiskunnassa, missä ei kukaan voisi kehittää ylellisyyttä, tulisi sijaan oikea, valittu, s. o. personallisuuden leimaama. Vain sitä, mikä vastaisi minun todellista »minääni», pidettäisiin arvossa kaikilla aloilla. Vasta sitten, kun jokanen eläisi siitä, minkä osaisi tehdä paremmin kuin muut; kun jokanen seurustelisi vain niitten kanssa, joita kohtaan hän tuntisi myötätuntoa, kun jokasen kodin täyttäisivät esineet, jotka ovat muodostetut rakkaudella sekä valitut ja jäljestetyt, omistajan personallisen maun mukaan, kun jokasta arvosteltaisiin — ei osuutensa mukaan tuotantovälineisiin, — vaan tuotantokykynsä mukaan — silloin olisi olemassa todellisen kauneuden ehdot elämässä.

Luonnollisesti eivät kaikki edes sellastenkaan olosuhteitten vallitessa kykenisi tekemään elämää ihanaksi. Kaikista personallisuuksista itsestään johtuvat esteet onnen toteuttamiselle, esteet, jotka milloin johtuvat raskaasta milloin kevyestä luonteesta, milloin kovasta ja milloin liian hienostuneesta, milloin liiallisesta kylmyydestä ja milloin liiallisesta tulesta; kaikki luonnonlaadun ja kohtalon synnyttämät selkkaukset sydämen ja velvollisuuden kesken, ajatuksen ja tunteen välillä, yksilön ja yhteiskunnan välillä, kaikki nämä esteet ja selkkaukset tulevat aina säilymään, silloinkin kun taloudellinen sorto loppuu. Sanalla sanoen: psykilliset lait vaikuttaisivat yhä edelleen yhtä hyvin kuin fysilliset luonnonlait, ja sekä psykilliset että fysilliset tekisivät yhä edelleen usein taipumattoman kestämisensä vuoksi ennen mahdottomaksi tai synnyttävät kärsimystä.

Ja uusia kärsimyksiä synnyttäisivät uusien olosuhteitten nyt tuntemattomat seuraukset. Nämä uudet samoin kuin vanhat kärsimysten muodot tulenevat sitä paitsi tuntumaan valtavammilta, kun olisi enemmän lepoa tuskien syventymiseen. Mutta kaikki kärsimyksemme muuttuisivat personallisemmiksi, ylevämmiksi, kun niitä ei nyt aiheuttaisi tai kun niihin ei olisi yhtynyt taistelu elannosta.

Uudessa yhteiskunnassa ei mikään tulle näyttämään täydelliseltä. Mutta kaikki saisi enemmän todellisiin arvoihin perustuvan lähtökohdan jatkuvaa kehitystä varten. Uskon, että kulkee parempaa kohti, täytyy kohottaa kaikkien elontunnetta, kun nyt sitä vastoin epäilys kaikkien elämän arvojen suhteen on elämään kyllästymisen suurimpana syynä.

Sangen usein tapahtuu yksilölle, että hän jonkun elämänsä vaikean käännekohdan jälkeen luulee tyhjentäneensä kaikki henkiset voimansa, uskoo itseltään puuttuvan voimia yhä edelleen kestää, kärsiä, rakastaa. Mutta oman sielunsa salaperäsestä, hänelle itselleen tuntemattomasta syvyydestä kasvaa hänen ihmeekseen uusia voimia. Samoin kuin ihmisen käy, käy myös ihmiskunnan.

Sen historiassa on ollut aikoja, jolloin on luultu seisotun lopun partaalla, kun sen sijaan oltiin alussa, ja niitä, jotka valmistivat alkua, pidettiin juuri niinä, jotka jouduttivat loppua.

Jos joku stoalainen filosofi jossakin seurassa keisariajan Roomassa johti keskustelun orjuuden poistamiseen, tai jos feodaliherran linnankappalainen viittoili, että linnan ympärillä asuvat maaorjat saattaisivat työskennellä paremmin parempien elinehtojen vallitessa, tai jos joku ihmisystävä 1700-luvun Ranskan hovipiirissä puheli kansan oikeuksista — mitä vastattiin heille? Että kaikki olevien olojen poistaminen hävittäisi yhteiskunnan ja sivistyksen, minkä puhujat tietämättään käsittävät samaksi kuin oman valta-asemansa. Mutta me tiedämme, että kaikki silloset työ- ja tuotanto-olot kuitenkin uudistettiin; ja että joka kerta keksittiin uusia, siihen asti käyttämättömiä voimia, sai sisällön juotetuksi uusiin, siihen saakka tuntemattomiin muotoihin. Eikä mitään syytä ole epätoivoon, kun ottaa huomioon ihmiskunnan jatkuvan uudistuskyvyn.

Kaksi taiteilijaa on kuvissa kuvannut, mitä saattaa tulla ja mitä nyt on.

Kaikki tuntevat Guido Renisin Auroran, missä päivän jumala kulkee yli taivaan, tuntien liikkuessa hänen ympärillään ilosen majestetillisessä ihanassa tanssissa. Aikalaisemme, englantilainen Walter Crane on sitä vastoin esittänyt Tuntien matkuetta nykyaikana ajomiesten muodossa, jotka mielettömästi ruoskiaan heiluttaen ajavat nelivaljakoilla, jotka syöksyvät toistensa ohi hurjassa kilpaajossa.

Kun päivät taas ovat sellaset, millasina renessansin taiteilija näki ne, käyden tanssiin marmorivalkosine jalkoineen ja tasasine, siroine liikkeineen — silloin on elämä taas tullut elämisen arvoseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 

10. Itsetunnon ja yhteistunnon sovitus.

Yhteiskunnassa, missä olemassaolon ehtojen tultua turvatuiksi päämääräksi ei tulisi pääoman vaan kulturin luominen, voitaisiin — kun ensin olisi huomattu, että tasotus uhkaa yksilöitä — käyttää kaikkia keinoja niiden kehittämiseen ja tällöin yhtä innokkaasti kuin mitä nykyään koti-, koulu- ja yhteiskuntakasvatuksella välillisesti ja välittömästi temmataan pois.

Kun ei hurja olemassaolon ja kilpailun taistelu tempaisi naisia kodeistaan, olisi enemmistöllä taas työalansa. Yhteiskunnassa, missä jokanen vapaasti voisi etsiä sitä työtä, mikä hänestä tuntuisi mieluisimmalta, voisivat ainoastaan taipumukset synnyttää eroa miehen ja naisen työssä. Saisi nähdä kaikkien naisten ottavan osaa yhteiskunnan hallintoon; nähdä monien antautuvan julkisiin toimiin. Mutta useimmat luultavasti käsittäisivät työkseen tehtävänsä olla vaimoina, äiteinä ja perheenäiteinä. Jälkimäisessä tapauksessa yksinkertaistunee heidän työnsä seka kollektivisempien työjärjestysten että lakkaamattomien parannusten kautta, mutta kokonaisuudessaan vaatinee enemmän personallista työtä kaikilta, kun ei enää olisi olemassa erityisiä palvelijoita. Tämä ei kuitenkaan hävitä mahdollisuutta, että toisille naisille saataisiin käytännöllinen työala niissä kodeissa, missä joku julkinen toimi on kutsunut perheenäidin siitä pois.

Useimmat pitäisivät kuitenkin suurena yhteiskunnallisena työnään, tieteenään, taideteoksenaan aviollisen yhdyselämän ja lasten kasvatuksen toteuttamista. Tämä eroaisi vähitellen yhtä paljon nykyaikasesta kuin nykyaikanen luola-ajanjakson. Vanhemmat kodissa, opettajat ja opettajattaret kouluissa toimisivat kaikki yhdessä löytääkseen ja kehittääkseen yksilöitten taipumuksia, kun kerran olisi opittu huomaamaan, että nykyaikanen koulujärjestelmä on niitten kuolo, eikä niitten kehitystä. Ja sosialismin ohjelmaa — kaikille samat koulut — olisi muutettava siten, että sivistys kävisi mahdolliseksi kaikille, mutta jaettuna useihin, toistensa suhteen erilaisiin kouluihin, tai ettei olisi kouluja ollenkaan, vaan joukko pieniä ryhmiä, missä opettajalla olisi täysi vapaus koettaa saavuttaa eri menettelytavoilla päämääränsä; personallisuuksien kehitys. Mitä suurin valintavapaus, lepo vaikutuksien syventymiseen ja itseopiskeluun, mitä upehin ainehisto, mitä ihanimmat elävät voimat tulisivat vaikuttamaan tämän päämäärän saavuttamiseksi. Ja se voitaisiin saavuttaa yhteiskunnassa, jonka koko pyrkimyksenä olisi kehittää yksilöitä, keksiä erikoiset kyvyt ja asetella ne paikkoihin, missä ne käyvät toimeliaimmiksi. Tehtävänä olisi silloin ensinnä: antaa kaikkien saada joku määrä yleissivistystä, niin että koko personallisuus sen kautta kehittyy, mutta ennen kaikkea se, mikä siinä on voimakkainta, yksilön taipumus; ja sitten suunnata tämä taipumus erityistä päämäärää kohti. Nykyään on yleissivistys esteenä ammatilliselle sivistykselle, samoin myös yksilön kehitykselle, ja päinvastoin. Mutta sen kokemuksen, että heikko yleissivistys jossakin määrin estää ammattisivistystä, samoinkuin myöhästynyt ammattisivistys yleissivistystä, täytyy johtaa mitä innokkaimpiin ponnisteluihin tämän kysymyksen ratkasemiseksi niin että jokanen sivistyksen laatu saisi oikeutensa, kun se aika tulee, jolloin nuoren polven kasvatus todella, eikä vain koulupuheissa, tulee yhteiskunnan elinasiaksi.

Mutta ainoastaan pohjiaan myöten uudistetulla yhteiskunnalla voi olla lepoa ja varaa edistää siten yhdellä kertaa yleissivistystä ja yksilöitä. Erehdyksiä tulee luonnollisesti silloinkin tapahtumaan; mutta sillä, joka, joko omasta tai toisten syystä suuntautuu väärälle uralle, olisi yksilöllisen kasvatuksen jälkeen paljon suurempi kyky kuin nykyään samoissa olosuhteissa on uudelle uralle antautumiseen.

Paitsi kaikkia tässä viitattuja rikkaammaan yksilöllisen sivistyksen mahdollisuuksia muuttuneissa olosuhteissa, on sekin, että saatamme loppumattomiin kohottaa elontunnettamme, kehittämällä myötätuntoamme. Tämän johdosta avautuu myös mahdollisuus, että elontunnettamme voi loppumattomiin kehittää myötätunto toisten elontunteita kohtaan, myötätunto, jonka nykynen, vallan itsekkyyteen ja kilpailuun perustuva työjärjestelmä kokonaan tylsyttää.

Tämä suuri, runsas myötätunto on aivan toista Nietschen — väärin kyllä — orjasielun merkiksi esittämä sääliväisyys. Suuren myötätunnon tapaamme ihmiskunnan oikeilla sankareilla, jotka kaikki ovat, muodossa tai toisessa, olleet heikkojen auttajia. Heillä on ollut sekä yksilöllinen että yhteiskunnallinen kehitys, seka alkuperäsyyttä että yleisinhimillisyyttä, he ovat olleet sekä realisteja että idealisteja, sekä vapaudenystäviä että ihmisystäviä, eli sanalla sanoen, ruumiillistuneita ennustuksia ihmiskunnan lopullisesta sopusoinnusta, loistavia todisteita sen ajattomasta täydellistymiskyvystä. Toivo sellasesta lopullisesta sopusoinnusta, jonka toteuttamisessa sosialismi on vain yksi monista läpikulkuhetkista, tämä toivo se on suurissa historiallisissa kumouksissa antanut kiiltoa ja loistetta koko ajalle. Taas on saatu kuulla profetojen ja kristinuskon lupauksia tuhatvuotisesta valtakunnasta, missä ne, jotka ovat viljan korjanneet sen myös syövät, ne jotka ovat viinin koonneet, sen myös juovat; missä ei ollenkaan kuulla itkua, eikä valitusta; missä toinen ei rakenna ja toinen asu, missä jokanen on oman viinipuunsa varjossa. Suuret henget ovat sellasina aikoina olleet niitä, jotka ovat esiintyneet taistelijan jalossa muodossa, joka toisella kädellään raivaa itselleen tietä, mutta toisella nostaa maasta haavotetun toverinsa — sen sijaan että käyttäisi molempia käsiään tiensä raivaamisen tai molempia kantamiseen ja sitomiseen.

Me emme elä moisessa suuressa vaiheessa. Vielä on taistelu kuuma individualismin ja sosialismin välillä, joista edellinen vaatii sijaa harvalistolle, jälkimäinen suurelle enemmistölle. Kun nykysessä käänteessä on toimittava, silloin on vielä suuren enemmistön edustajilla niin kauvan mitä tärkein avustus tehtävänään. Aijon koota ajatusjuoksuni kuvaan, jota kerran ennen olen käyttänyt toisessa yhteydessä, mutta joka on mieltä nostattava useammassa kuin yhdessä suhteessa. Eräältä erämaan matkustajalta kysyi kerran yön hiljaisuudessa hänen oppaansa, eikö hän kuullut kenenkään huokaavan. »Kukapa täällä huokaisi?» kysyi matkustaja. »Erämaa», vastasi opas, »erämaa huokaa ikävöidessään päästä niityksi.»

Se on juuri tuon suuren, yksitoikkoisen, sivistykselle vielä hedelmättömän erämaan huokaus, minkä nykyaika on oppinut tuntemaan sosialismin opastuksella. Kun erämaa kerran on muuttunut niityksi, silloin voi syntyä vaara, että suuri, tiheä ruohoerämaa tunkee pois kaikki suuret, yksityiset puut. Mutta niin kauvan kuin hiekkaerämaata vielä ulottuu kahden kosteikon välille, eivät siinä kasvavien puitten levottomat suhinat ole niin painavia kuin erämaan huokaukset.

Takaisin sisällysluetteloon

 

11. Mitä meidän on opittava Englannin suhteesta yhteiskunnalliseen kysymykseen? Nuoriso ja yhteiskunnallinen kysymys.

Suuren nykyaikaisen problemin — kumpi tunkee toisensa tieltään, individualismi vai sosialismi — ratkaisu on ehtinyt pisimmälle Englannissa. Tässä maassa on kaikki kehitys vitkallista, mutta elimellistä. Siellä ovat toisaalla manchesterkoulun oppien, pääoman ja työn keskityksen, joukkotuotannon ja koneteknikin sekä liikakansoittumisen seuraukset synnyttäneet sangen kärjistyneet olosuhteet, joitten seurauksena on vuorostaan ollut valtava työväenjärjestäytyminen pääomaa vastaan. Sekä tämä järjestäytyminen että köyhälistön puute ovat Englannissa saaneet muodon, jonka täytyy herättää mielet tajuamaan yhteiskunnallisen uudestijärjestämisen välttämättömyyttä. Ja ne liberalit, jotka kauvan mainitsivat Englannin todisteena siitä, ettei sosialismi voi voittaa alaa vapaassa ja individualistisessa maassa, ovat nyt alkaneet vaijeta, kun olosuhteet ovat alkaneet valtavasti todistaa aivan päinvastaista eli että Englannin työväenjärjestäytyminen askel askeleelta muuttuu sosialistiseksi. Toisaalla on »sotilaallisessa» Saksassa, jota pidetään valtiososialismin luonnollisena ahjona — etelä-saksalainen, ennen kaikkea baijerilainen, Georg von Vollmarin johdon alanen vaikutus sosialismin käynyt yhä voimakkaammaksi preussiläis-bebeliläisen kustannuksella. Tämä merkitsee toisin sanoen, että Saksankin sosialismin silmät aukeevat yhä enemmän huomaamaan yksilön merkityksen ja pitää evolutiota, eikä revolutiota, oikeana keinonaan.

Englannissa huomaa yläluokka yhä selvemmin, että joka tulee saamaan sellasen yhteiskunnallisen valtion, minkä se itse ansaitsee; että siinä määrin kuin työväestö sivistyy, on myös uusi valtio sivistysvaltio. Yläluokka tietää täytyvänsä valita joko lyhytnäkösen uudistuksen vastustamisen tai selvänäkösen avustamisen. Se huomaa, että edellisessä tapauksessa muodostuu yhteiskunnallinen uudistus hurjaksi, koska sen johtajina ovat intohimosimmat, nimittäin kärsivimmät. Jälkimäisessä tapauksessa liike jalostuu sen johdosta kun puhtaimmat tahdot, nimittäin ne, jotka enin joutuvat menettämään, rupeavat liikkeen johtajiksi. Englannissa voi vapaamielinen puolue sovittaa itseensä John Morleyn sanat itsestään, nimittäin että hän oli laadultaan varovainen whig; että hänestä on kasvatuksen ja kehityksen johdosta tullut vapaamielinen, mutta kokemuksen ja havaintojen pohjalla radikali. Tämä puolue omistaa sosialismin aatetoiminnan ja agitation kypsyvät tulokset sekä työskentelee usein personallisesti yhdessä työväenjärjestön kanssa yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseksi.[4*]

Englannissa — maassa, missä reformikysymykset saavat liikkeelle paitsi puoluepolitikia vaan velvollisuudentunteen — näkee nuorisoa sillä vakavuudella, sillä kokonaisuudella, mikä tekee Englannin kansallisuuden huomattavaksi kaikessa siinä, mikä sille on käynyt omantunnonasiaksi, toisinaan kokonaan jättävän menestymisen toiveet muilla aloilla tutkiakseen Lontoon East-Endissä tai tehdaskaupungeissa yhteiskunnallista kysymystä ja toimivan mukana työväenjärjestöissä. Toiset liittyvät ajottain n. k. setlement'-eiksi köyhien kaupunginosissa antautuakseen yhteiskunnallisiin tutkimuksiin ja työskentelyyn kansan hyväksi. Nuoriso ei — syyllä kyllä — enää usko että parlamentarismi on edistyksen ainoa liikevoima. Se tuntee että yksilöjen on kunkin kohdastaan autettava edistystä. Nuoriso — ynnä monet maan pa-raimmista ajattelijoista, runoilijoista, taitelijoista — on varma, että kysymykset ratkaistaan varmimmin, jos jokanen voimiensa mukaan omasta puolestaan koettaa toteuttaa sekä personallisuus- että veljeysaatetta. Suuri osa tätä nuorisoa, samaten kuin valtiomiehiä, ajattelijoita, runoilijoita ja taiteilijoita näkee organisesti kehittyvässä sosialismissa tämän toteuttamisen tien ja ilmasee sen suoraan, sitä vastoin kun meillä vielä pelkkä epäilyskin, että joku on myötätuntonen sosialismille, on erinomanen agita-tiovälme kaikissa suhteissa moitteetonta ihmistä vastaan.[1] Englannissa koetetaan palata suvun terveyden ja onnen yksinkertaisiin perusehtoihin, mitkä liikasivistys on aivan hävittänyt. »Simplication of life'stä», elintavan yksinkertastuttamista, on Englannissa vapauttaja siitä rasittavasta painosta, mitä ylellinen »comfort» (upeus) on levittänyt. Enemmän kauneutta, antamalla enemmän tilaa yksinkertaselle, oikealle ja oikeudelle — siinä kaikki, mitä Englannin ylevin henkinen aristokratia (ylimysvalta), sekä vanhempi että nuorempi, toivoo yhteiskunnallisen uudistuksen mukanaan tuovan.

Englannissa työskentelevät kristityt yhdessä ei-kristittyjen kanssa raakuuden vähentämiseksi köyhälistöstä, mutta ei sentähden että he luulisivat työläisen lisääntyneen sivistyksen vastustavan yhteiskunnallista uudistusta. Pannessaan kaikki voimansa liikkeelle levittääkseen valistusta syviin riveihin, tapahtuu se etupäässä sen tähden koska he tietävät, että työläisten sivistäminen on sivistyksen pelastus tulevassa uudistuksessa.

Siten on Englannissa jo usean vuoden ajan vaikuttanut sangen tunnettu University Extension, jonka toimesta useat tuhannet työläiset vuosittain kuuntelevat tieteellisiä, kirjallisia ja taidehistoriallisia kursseja ja sitten itsetutkimuksella syventyvät aineisiin. Siellä saattaa nähdä nuorukaisten kulkevan kokonaisen ruotsin peninkuorman — ainakin 10-tuntisen työskentelyn jälkeen hiilikaivoksessa tai tehtaassa — päästäkseen toisten kanssa lukemaan Shakespeareta tai Sofoklesta. Moinen näky johtaa mieleen kymmenen tuhannen paluun, kun vaarojen uhkaavat, vaivojen väsyttämät hellenit leiritulen ääressä rohkasevat toisiaan »filosofin ajatelmilla ja lohduttavilla Homeron kappaleilla, vaihtaen väliin ilosesti laulettavia Foiboksen, Atenan ja Eroksen säkeitä. — — — Mutta Xenofon — — — oli ylpeä nähdessään helleniensä osaavan kärsiä ja kuitenkin voivan iloita ja kohottautua jalompia asioita koskettelemaan kuin puutteen tuomaa surua, eikä barbarien lailla taipuvan peloissaan ja järjettöminä kovien kohtalojen alaisuuteen.[5*]

Tämä kaunis näky on aina antanut meille oikean tuntomerkin helleneistä ja barbareista, herra- ja orjasieluista.

Ja siinä maassa, missä, kuten Englannissa, yliluokkaan alkaa tunkeutua kokemus, ettei alaluokka ole pelkästään egoistisesti vaativa »massa», vaan moninaisuus erilaisia yksilöitä ja niiden joukossa monia, joilla on intohimoset sivistys- ja kauneusvaatimukset; missä alaluokkaan alkaa tarttua kokemus, ettei yläluokka ole pelkästään egoistisesti nauttiva »massa», vaan moninaisuus erilaisia yksilöitä, joista monella on intohimoset oikeus- ja veljeysvaatimukset — siellä lähestyy tuo suuri problemi: individualismin ja sosialismin yhteistoiminta uuden yhteiskuntamuodostuksen hyväksi, ratkasuaan.[6*]

Paitsi Englantia on tuskin ainoatakaan Europanmaata, jolla olisi suuremmat edellytykset antaa oikeutensa sekä individualismille että sosialismille, kuin Norja. Tämä maa, joka perustuslainsa nojalla on Ranskan vallankumouksen välittömin perillinen, on viime vuosisadan kehittyessä suuresti kansanvaltaistunut. Ja samalla kertaa on kansallisuus suurten henkiensä vaikutuksesta ja kehittyneen kansantunteensa johdosta valtavasti joutunut individualismin valtaan. Se on se kestävyys, joka on ilmaissut Norjan kansan luojaluonteen Norjan kirjallisuudessa, Norjan musikissa, Norjan taiteessa, mikä on tehnyt Norjan yhä sivistyneemmäksi maaksi, vieläpä sivistysmaaksi, maaksi, jonka henkiset arvot ovat tunkeutumaisillaan europalaiseen tajuntaan. Ja samalla aikaa on Norja sangen heränneenä itse omistanut ne aatteet, jotka ovat uudistaneet Europan sivistyselämän.

Mutta Norjassa, kuten meillä ja muuallakin, on nuoriso osaksi taantumuksen hengen vallassa, eikä ole, kuten Englannissa, täynnä tulevaisuustoivoa ja toimintahalua.

Mahdollisesti on havainto, että tulevaisuuden maa onkin paljoa kauvempana kuin mitä vuosikymmenen sitten luultiin, joka on saattanut viimevuosikymmenen pohjoismaisen nuorison taantumaan edellisen vuosikymmenen optimistisesta uskosta kehitykseen ja uudistukseen. Sama kuvitelmien menestys, joka synnytti taantumuksen Ranskan vallankumousta vastaan, on tehnyt nykyajan nuorison mallikkaaksi, mutta ei, kuten vuosisadan alussa, historiallisen kokemuksen tietä. Suhteellisuuden elämänkatsanto on uuvuttanut toimintakyvyn jo ennen toimimisen aikaa.

Nuoriso on onnettomalla tavalla muuttanut toisesta aatepiiristä toiseen. Onnellinen tapa on tavata heti uusia tehtäviä, joihin uskoo ja joitten hyväksi tahtoo elää. Mutta nuoriso ei arvele tavanneensa mitään uusia tehtäviä, joihin se uskoisi. Siitä johtuu se henkinen väsähtäminen, jonka nuorisokin panee vuosisadan lopun syyksi. Pitämättä ala-arvoisina ympäröiviä vaikutuksia en kuitenkaan usko, että vain se nuoriso on valitettavaa, joka on menettänyt ihanteensa saamatta uusia tilalle. Sillä se nuoriso, joka ei luo ihanteita omasta povestaan, se ei myös koskaan olisi löytänyt ihanteellista. Sellanen nuoriso olisi Aristofaneksen kanssa tehnyt pilkkaa Sokrateesta; olisi olkapäitään kohouttaen katsellut Natsaretin puusepän ristiinnaulitsemista; olisi epäilemättä lähtenyt maasta bourbonien kanssa ja olisi kuten 1809 vuoden romantikkomme kohdistanut myötätuntonsa, ei vallankumousmiehiin, vaan — Kustaa IV:teen Adolfiin!

Kun jonkun maan nuoriso on aatteitta — silloin elämme vuosisadan loppua, langetkoon vuosiluku mihin osaan vuosisataa tahansa. Mutta kun nuoriso tuntee omaavansa suuria tehtäviä — silloin alkaa vuosisata.

Nuorison onnellinen oikeus on kaikkialla ennen kaikkea edistää individualismia. Se tekee sen joka kerta kun nuori ihminen terveen egoistisena täysin ja voimakkaasti kehittää omaa personallisuuttaan, rohkeasti heittäytyy taistelemaan oman onnensa puolesta. Jokanen, joka käsittää yksilöllisen kehityksensä vakavalta kannalta, tulee kuitenkin huomaamaan, että hänestä tulee vaivoin vapaata, hienoa ja ylevää personallisuutta polkemalla jalkoihinsa toisten personallisuudet. Ja hän huomaa edelleen, että hänen personalliset voimansa tulevat tuntuvammin kyseeseen uusia arvoja luodessa uusin keinoin, omistaessaan nuoren kykynsä uusille tehtäville, kuin katsellessa jo käytettyjä ihanteita. Mutta vielä tulee nuori ihminen kokemaan jotakin, nimittäin sitä, että mitä kokonaisemmin yksilö heittäytyy elämän taisteluun, sitä suuremmat takeet on siitä, että hän siinä haavottuu; että mitä rikkaammin kehittynyt yksilö on, sitä useampia arkoja paikkoja hänessä on, joista saa verta vuotamaan. Suuri suru sekä suuri autuus ovat osa elämän täydellisyyttä yli-ihmiselle, ja personallisuuden tappiot ovat usein parempia todisteita hänen yli-ihmisyydestään kuin hänen voittonsa. Mutta nämä tappiot, jotka usein jättävät meille vain siekaleet siitä, mikä oli sisintä personallisuuttamme, voidaan kantaa opittuamme, että on olemassa side, joka voi estää omia haavojamme veristämästä — se, jolla sidomme toiset!

Kenenkään tosi ihmisen ei kuitenkaan tarvitse odottaa siksi kunnes elämä on hänet kuluttanut kokeakseen myötätuntoa. Nuorison jalo ikä saattaa kokea tätä tunnetta samaten kuin voimallista, yksilöllistä voimantunnetta. Ja jotkut pysyvät tässä suhteessa aina nuorina, aina kykenevinä elämään innostuksen hetkiä, sellasia, jolloin suuri teko, suuri totuus, suuri kauneus tai suuri onni täyttää olemuksemme, hetkiä, jolloin kyyneleet virtaavat, kädet ojentuvat syleilemään maailman kaikkeutta, ajatukset liitelevät sen kautta. Sellaisilla hetkillä on mitä valtavin oman personallisuutemme tunne, samalla kuin sen mitä täydellisin sulautuminen yhteistunteeseen koko olemuksemme kanssa.

Suuri elämä — on jatkuvaisuuden antaminen teossa sellasille innostuksen hetkille.

On kuitenkin olemassa nuoria ihmisia, joilla ei ole muistettavanaan sellasia hetkiä, jotka ylhäsesti katselevat ajan kysymyksiä yli-ihmisteoriojensa tai oppineen sivistyksensä kukkuloilta.

Mutta nämä eivät kuulu pelkästään meidän aikaamme: heitä on ollut olemassa kaikkina aikoina. Sellasille olivat seuraavat yli kolmekymmentä vuotta sitten — myös nykyajalle sopivat — kirjotetut sanat: »Sinä taistelija, puolesta sivistyksen, joka kannoit odi profanum'ia ylpeästi otsallasi ... Tarkasta päivän neroa oikein. Sen levottomuus on rakkauden, joka taistelee olemassaolosta uudessa vallassa, joka muodostuu vanhasta omassa povessamme! Turhaan kohoovat lohduttomuutenne huokaukset, turhaan menneen varjoja kehotellaan, turhaan hetken voimattomuutta pilkataan; — Synkästä syvyydestä välkkyy uusia aurinkoja, ja ennenkuin vuosisadan viime tunti on lyönyt, on ehkä kaoksemme jäljestetty, ja siinä työnaateli, voittoisa ja vapaa, vihdoin haluttaa keskiajan usvan.»[2]

Ei ole mitään alaa, jolle se olisi turmiollisempaa, että nuoriso äsken mainitulla tavalla ylhäsesti vetäytyisi siitä syrjään kuin se ala, millä individualismin ja sosialismin taistelut tullaan taistelemaan. Ajan vaatimuksena on, eritoten nuorison suhteen, että sen on tutkittava näitä vastakkaisia aatteita kaikilta näkökohdilta, että sen tulee tarkastaa kaikkia muita aatteita niiden suhteen kannalta näihin molempiin ja että sen tulee tutkia jokasta reformivaatimusta ottaen huomioon sen vaikutuksen individualismin tai sosialismin problemiin.

Nuorisoltahan täytyy toivoa jotakin tulevaisuuden suhteen. Mutta tähän toivoon sisältyy se, että nuoriso ajatuksissa tai teossa lähetessään suurta enemmistöä, joiden osan parantaminen on tulevaisuuden ensi tehtävä, omistaa amerikkalaisen runoilijan sanat taistelutantereella.

Minä en kysy, kärsiikö haavotettu veljeni. Minä olen itse tämä haavotettu.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Huomautuksia.

Tässä kirjotuksessa mainituista henkilöistä ovat vielä elossa:

Tolstoi, venäläinen romaninkirjottaja ja yhteiskuntauudistaja. Useat hänen teoksistaan ovat suomalaisessakin asussa ja suomeksi ilmestyneistä häntä koskevista tutkimuksista mainittakoon Birykovin kirjottama, Arvid Järnefeltin suomentama »Leo Tolstoin elämä ja teokset».

Morley, englantilainen kirjailija ja valtiomies.

Wallace (uolles), englantilainen luonnontutkija, joka, Darwinista riippumatta yhtä aikaa hänen kanssaan johtui Darwinin teorian kanssa sopusointuseen vakaumukseen lajien synnystä.

Vollmar (follmar), saksalainen politikko ja kirjailija.

Wille, saksalainen kirjailija.

Kolme viime mainittua ovat sosialisteja, mutta on heillä enemmän tai vähemmän individualismin vaikutuksen alanen käsitys sosialismin mielipiteissä.

Vainajista mainittakoon:

Ajattelija Sokrates; hänen oppilaansa Plato (joka m. m. on kirjoittanut ihanteellisen »Valtion») ja Xenofon (joka m. m. »Anabasiksessa« on kuvannut kymmenen tuhannen kreikkalaisen paluun Persiasta Hellaaseen). Edelleen huvinäytelmäinkirjoittaja Aristofanes (joka »Pilvissään» ivasi Sokratesta) ja murhenäytelmäinkirjottaja Sofokles. Kaikki nämä elivät Atenassa 400-luvulla e. Kr. ja kuuluivat hellenien sivistyksen kukoistusaikaan.

Goethe, ✝ 1832, Saksan suurin runoilija, on erinomasessa dramassaan Faust päähenkilössä kuvannut nerollisen ihmishengen tyhjentymätöntä syvyyttä ja rajatonta pyrkimystä, mutta apuhenkilö Wagnerissa henkisesti köyhää ahdasmielisyyttä. (Faustista on suomalainen käännös).

Satirisessa romanissaan Don Quixote (don kishot) on Cervantes, ✝ 1616, Espanjan suurin ruonoilija, päähenkilössä kuvannut haaveksivaa ja ritarillista idealismia, mutta ritarin aseenkantajassa, Sancho Panzassa, prosallista arkipäiväymmärrystä. (On suomeksi).

Heinse, ✝ 1803, saksalainen prosakirjailija, on Ardinghellossa kuvannut utopiaa, sana, joka johtuu englantilaisen Moruksen (✝ 1535) kirjotuksesta Utopia, joka on mielikuva ihannevaltiosta, ilman yksityisomaisuutta, luokkaerotusta ja vallanväärinkäyttöä.

Michel Angelo (Andshelo), ✝ 1564, arkkitehti, kuvanveistäjä ja maalari, Italian suurin renessansin aikunen taiteilija, mikä ajanjakso taidehistorialliselta näkökannalta katsoen lasketaan 1300-luvun lopusta 1500-luvun loppuun. Nimi renessansi merkitsee itse teossa uudestisyntymistä, elpymistä, syystä kun kauneudenkunniotus ja antikisen taiteen muodot silloin taas elpyivät. Mutta syvimpänä sisältönä renessanssissa on ihmishengen heräävä itsetieto ja sen vapautus elämäniloa kahleetonta luomiskykyä varten.

Guido Reni, ✝ 1632, italialainen maalari, kuului jälkirenessansiin. Hänen paras teoksensa on Aurora (aamurusko), kattokuva Rooman Rospigliosipalatsin puutarhapaviljongista.

Dante, ✝ 1321, Italian suurin runoilija, jonka etevin teos La Commedia divina (jumalallinen näytelmä).

Shakespeare (shekspiir) — syntyi saman päivänä ja vuonna kuin Cervantes — Englannin suurin runoilija. (Useimmat hänen teoksistaan ovat suomeksikin).

Browning, Robert (brauning), ✝ 1881, englantilainen historiankirjoittaja ja ajattelija, joka m. m. on kirjottanut On Hero-Worship (Sankarien jumaloimisesta).

Mill, John Stuart, ✝ 1873, englantilainen kansallistaloustieteilijä ja ajattelija. Hänen ansiokkain teoksensa »Vapaudesta» on suomeksikin olemassa.

Emerson, ✝ 1882, amerikalainen kirjailija.

Kierkegaard (Kirkegoor), ✝ 1855, tanskalainen ajattelija. Hänen aatteensa ovat vaikuttaneet suuresti Ibseniinkin.

Stirner, Max (Kaspar Schmidtin valenimi), ✝ 1856, saksalainen ajattelija. Hänen teoksensa »Der Einzige und sein Eigenthum» (Yksityinen ja hänen omaisuutensa) tekee hänestä sekä anarkismin että Nietschen edeltäjän.

Spinoza, ✝ 1677, Hollannin juutalainen, uudestiluoja filosofian alalla, missä hän kehitti panteistisen elämänkatsantokannan, jonka mukaan jumalaisuus ja maailmankaikkeus ovat yhtä.

Darwin (daruin), ✝ 1882, englantilainen luonnontutkija, uudenluoja biologian alalla.

Newton (njuton), ✝ 1727, englantilainen luonnontutkija, uuden luoja fysikan, matematikan ja astronomian alalla.

Humboldt, Alexander, ✝ 1859, saksalainen luonnontutkija, uuden luoja maantiedon alalla.

Laboulaye (labulee), ✝ 1883, ranskalainen kirjailija, oikeusoppinut ja vapaamielinen poliitikko.

Nietsche, saksalainen ajattelija joka kuoli mielisairaalana 1900. Suomeksi on julkaistu hänen teoksensa »Niin puhui Zarathustra» ja »Anti-Kristus».

Pasteur, ranskalainen, kemian ja biologian aloilla uuden luoja, luonnon tutkija, kuoli 1895.

Ruskin, englantilainen taidearvostelija ja yhteiskunnallinen uudistusintoilija. Hänen mielipiteillään taidevetistelystä on lukuisia kannattajia Englannin taiteilijain parissa, erittäin mainittakoon Morris ja Crane (lue: kreen). Kuoli 1900.

Esityksessä esiintyneitten vierasten nimitysten suhteen huomattakoon, että:

Erotinen (johtuu sanasta Eros — rakkauden jumala) = lemmen.

Evolution = kehitys. Revolution vastakohta.

Fysillinen = ruumilliinen.

Kulturi = sivistys.

Mesenati = taiteen suosija ja auttaja.

Nirvana = merkitsee muuttumatonta autuudentilaa, joka on saavutettu kahlehtimalla täydelliseen tunteettomuuteen kaikki maalliset (fysilliset ja psykilliset) aistit.

Psykillinen = sielullinen.

Revolutio = vallankumous.

Whig (uig) on ennen käytetty engl. puoluenimitys, millä vapaamielinen vastuspuolue kutsui itseään.

Settlement merkitsee todellisuudessa uudisasutusta.

University Extension merkitsee yliopiston laajennusta ja tarkottaa sitä, kun yliopiston opettajat matkustelevat ympäri Englantia pitämässä esitelmäkursseja, ohjaamassa itseopiskeluja j. n. e.

Puritanit olivat Englannissa valtion vainoomat vapaauskonnolliset, jotka 1600 luvulla hankkivat itselleen uudet kodit sillä alueella, millä Amerikan Yhdysvallat sittemmin syntyivät.

Bourbonit oli ranskalainen kuningassuku, jonka vuoden 1789 vallankumous pani siirtymään maasta.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Katso esim. Amoksen 2 ja 5 luk., ja Jesajan 5 luk. (sekä muittenkin paikkojen) kuvauksia sikäläisestä tilasta, tai (pseudo-Jesajan) tulevaisuuskuvia 65 luvussa.

[2*] Tätä kirjoittaessa oli Leo XIII osottanut käsittävänsä hieman yhteiskunnallisen kysymyksen yhteyttä kristinuskon kanssa. Yhtäläinen käsitys näkyy leimaavan n. k. kristilliset demokratitkin — joitten äänenkannattajana on Culture Sociale — ja Italian kristilliset nuorisoyhdistykset, jotka molemmat ovat vaikuttaneet herättääkseen katolisen kirkon parissa henkiin yhteiskunnallisen kysymyksen ratkasuun vaikuttavan veljeysmielen. Osittain on rauhattomuus tämän liikkeen seurauksista saattanut Leo XIII:nnen — viimesessä encyklikassaan tammikuussa 1901 — koettamaan supistaa sitä tosi »kirkollisiin» puutteisiin. Paavi — ja hänen kintereillään piispat — kehottavat nyt laumaansa taisteluun sosialismia vastaan, joka tahtoo rikkoa Jumalan säädökset — joka on yhäti säilyvä erotus herran ja palvelijan, köyhän ja rikkaan, ylhäisen ja alhaisen välillä(!). Jesuksen oppi pitää — päinvastoin kuin sosialismi — maallisia etuja huonompina kuin hengellisiä; niin, Jesus piti kärsimistä, kieltäymyksiä, ja uhrauksia tässä elämässä mitä suurimman arvoisina tulevaa elämää varten! Kirkon tulee sen vuoksi olla kävttämättä muita keinoja ilmenneitten vaikeuksien ratkaisemisessa kuin moralista vaikutusta. Sen tulee saarnata säästäväisyyttä, ahkeruutta ja kärsivällisyyttä köyhille; kehottaa rikkaita huomaamaan köyhien tarpeita ja hyväntekeväisyyteen (!) sekä kaikkialla taistella sosialismia ja sen kapinaa vastaan, joka suuntautuu Jumalan järjestykseen sellasena kuin se ilmenee nykyisen yhteiskunnan järjestyksessä...
Parempaa tukea yllä esittämilleni ajatuksille kristinuskosta ei juuri voi saada.

[3*] Kuten esim. Bruno Willen: Philosophie der Befreiung durch das reine Mittel.

[4*] Westministerpalatsissa Lontoossa pidettiin esim. tammikuussa 1895 runsaslukuinen vanhojen Englannin ammattiyhdistysten (Trades' Unions) ja Englannin muitten huomattavien työväenjärjestöjen edustajien kesken kokous. Kokouksen oli toimeenpannut ammattiyhdisten parlamenttikomitea, ja sen tarkotuksena oli kääntyä hallituksen puoleen niiden lausuntojen johdosta, jotka oli tehty Norwichin kongressissa edellisenä vuonna. Lähetystön vastaanotti ulkoasiainministeristön tilavassa huoneustossa neljä ministeriä, jotka arvokkaasti ja myötätuntosesti vastasivat sen vaatimuksiin. Lähetystö oli kaunopuheisin työväenlähetystö mikä koskaan on kääntynyt hallituksen puoleen ja se edusti melkein kaikkia ammatteja. Puhujat kiinnittivät hallituksen huomiota niihin vaatimuksiin, mitkä järjestynyt työväestö asettaa seuraavien lainlaadinseikkojen suhteen:

1) Työpaikkojen tarkastuksen.
2) Työnantajain vastuunalaisuuden suhteen loukkaantuneita työntekijöitä kohtaan.
3) Palkkojen maksokiellon suhteen luonnossa.
4) Juryn kokoonpanon.
5) Työväenyhdistysten oikeuksien.
6) Höyrykattiloiden hoitamisen tutkimisen.
7) Valtion töitten työolojen, joitten suhteen vaadittiin, että kaikissa yleisissä töissä on otettava käytäntöön kahdeksantuntinen työpäivä, sekä että alin palkka, minkä saa maksaa valtion työntekijälle, olkoon 30 mk. 80 p. 48 tunnin työstä.

Lähempiä tietoja Englannin oloista antaa Verdandiksen (ruotsal.) pikkukirjaset: Teollinen työväenkysymys ja Normalityöpäivä, kirjotti Gustaf Steffen.

[5*] Gustaf Frödingin »Anabasiksesta».

[6*] Mitä tässä 1895 lausuttiin Englannin nuorisosta, pätee nyt suureksi osaksi myös Ranskan suhteen. Älykkäimmän osan tätä nuorisoa on yhteiskunnallisen kysymyksen vakavuus vallottanut; kautta Ranskan toimii se työväen valistamiseksi, ja Parisissa ja maaseudulla syntyy useassa kohden n. k. Universités populaires'eja — esimerkki, jota seurataan myös Italiassa ja luulenpa myös Belgiassa. Liiottelematta voinee sanoa, että Ranskan nuorison paras osa hehkuvin mielin antautuu tulevaisuuden luomiseen.

 


Suomentajan viitteet:

[1] Melkein meilläkin! Suoment.

[2] Olof Enerothin ruotsiksi runomittaan kirjoittama. [Suom. huom.]