Pjotr Kropotkin

Leivän valloitus

1892


4. luku

Pakkoluovutus

I

Rothschildin kerrotaan, nähdessään vallankumouksen vuonna 1848 uhkaavan hänen omaisuuttaan, keksineen seuraavan sukkeluuden: »Myönnän kernaasti», sanoi hän, »että omaisuuteni on koottu toisten kustannuksella. Mutta jos se jaettaisiin monien miljoonien eurooppalaisten kesken, tulisi siitä taaleri mieheen. Hyvä, minä sitoudun suorittamaan kullekin, ken sitä pyytää, yhden taalerin.»

Kun tämä lupaus oli asianmukaisesti kuulutettu, käveli hän täysin turvallisena Frankfurtin katuja. Kolme, neljä vastaantulijaa vaati taaleriaan ja hän ojensi heille ivallisin hymyin osansa. Pila onnistui, ja miljonäärin perhe omistaa yhäkin hänen aarteensa.

Miltei samoin viisastelevat porvariston neropatitkin huomauttaessaan: »Oh, oivallan, takaisinvaltaus! Te otatte kaikilta ihmisiltä päällystakit ja kasaatte ne. Sitten saa jokainen ottaa niistä yhden, parhaasta takista taistellen!»

Tuo on vain mautonta pilaa. Me emme tarvitse kasailla päällystakkeja ja sitten jakaa niitä, niin oiva etu kuin se vilussa värjötteleville olisikin. Me emme tarvitse tasailla Rothschildinkaan taalereita. Me tarvitsemme vain sellaista järjestäytymistä, että jokainen maailmaan tullut inhimillinen olento voisi olla ennen kaikkea varma siitä, että hän saa oppia jonkin hyödyllisen askareen, harjaantua siihen ja työskennellä sitten omistajalta tai työnantajalta lupaa pyytämättä ja tarvitsematta suorittaa maan ja koneiden anastajille kaikista tuotteista parhaita paloja.

Mitä tulee Rothschildin ja Vanderbiltin perheiden omaamiin monenmoisiin rikkauksiin, niin me voimme käyttää niitä hyväksemme yhteistuotantoamme edullisemmaksi järjestäessämme.

Sinä päivänä, jona maanviljelijät voivat viljellä maitaan saamistaan sadoista puolta antamatta, sinä päivänä, jona maamiehellä on käytettävänään kyllin suurien tulosten tuottamiseen välttämättömiä maanviljelyskoneita, sinä päivänä, jona kaivostyöläinen tuottaa yhteiskunnalle eikä yksinoikeuden hyväksi, sinä päivänä työläiset eivät enää pukeudu riekaleihin ja Rothschildit sekä muut nylkyrit ovat olleita ja menneitä.

Ainoankaan inehmon ei tarvitse silloin enää kaupata työvoimaansa palkasta, joka vastaa tuskin puoltakaan hänen tuotannostaan.

»Voihan olla», vastataan. »Mutta rothschildejahan voi tuppautua toisistakin maista. Voitteko te estää Kiinassa miljoonansa koonnutta henkilöä asettumasta meidän maahamme? Voitteko ehkäistä hänet haalimasta täälläkin ympärilleen palvelijoita ja palkkaväkeä sekä hyötymästä heidän työstään ja rikastumasta toisten kustannuksella?»

»Ettehän voi tehdä vallankumousta yhtaikaa koko maailmassa. Tai aiotteko asetella rajoillenne tulliasemia, tarkastaa matkustajia ja ryöstää heidän rahansa? Anarkistisantarmit saisivat ampua rajan ylitse yritteleviä, ja sehän olisi soma ilmiö!»

Moiset pakinat ovat täysin erehdyttäviä. Se johtuu siitä, ettei tuolla tapaa puhuva ole vielä koskaan ajatellut, mistä varakkaiden omaisuus johtuu. Pienoisinkin pohdinta riittäisi toteamaan, että noiden aarteitten lähteenä on köyhien kurjuus.

Siellä, jossa ei enää ole köyhiä, ei voi olla köyhillä etuilevia rikkaitakaan.

Luokaamme nopea silmäys keskiaikaan, suurien omaisuuksien versoamiskauteen.

Läänitysparooni on anastanut hedelmällisen laakson. Hän ei voi kuitenkaan kehuskella varallisuudellaan niin kauan kuin tuo maapala on asujamitta. Hänen maansa ei tuota hänelle mitään. Hän voisi omistaa yhtä hyvin kaistaleen kuuta. Mihin toimiin hänen on rikastuakseen ryhdyttävä? Hänen on hankittava talonpoikia, — köyhiä maalaisia.

Mutta jos jokaisella maamiehellä olisi kaikista rasituksista vapaa maatilkku, työskentelyyn välttämättömät välineet ja karjaa, niin kukapa menisi paroonin maita muokkailemaan? Kukin pysyttelisi kotonaan. Mutta laajojen seutujen ihmiset ovatkin rutiköyhiä. Sodat, kuivuus ja rutto ovat köyhdyttäneet heidät, eikä heillä ole ajoneuvoja eikä auroja. Rauta oli keskiaikana kallista ja työhevosen hinta oli silloin yhä huimaavampi.

Kaikki nämä onnettomat kokevat parantaa elinehtojaan. Ja muutamana päivänä he huomaavat harhaillessaan paroonin maan rajalla pylvään ja siinä oudoin harakanvarpain kyhätyn kuulutuksen, että paroonin maalle asettuvalle työläiselle annetaan maata, työvälineitä ja tuvan rakennustarpeita, vieläpä siementä peltoonkin, kaikki määrävuosiksi annettavin verovapauksin. Nuo vapaavuodet ovat merkityt yhtä monella ristillä pylvääseen ja talonpojat tajuavat noiden ristien tarkoituksen.

Köyhiä virtailee täten paroonin maille. He laittelevat teitä, kuivaavat soita ja muodostavat kyliä. Parooni määrää heille kymmenen vuoden kuluttua veron ja korottaa taas viiden vuoden päästä. Työläinen tyytyy noihin uusiin ehtoihin siksi, ettei hän saisi sen suotuisempia muualtakaan. Ja vähitellen koituu talonpojan köyhyys herrojen laatiman lain avulla paroonin rikkauden lähteeksi, eikä vain paroonin, vaan samalla kyliin asettuneiden, talonpojan köyhtyessä yhä karttuvien koronkiskojienkin.

Näin oli laita keskiajalla. Ja eikö vain aivan samoin nytkin? Jos olisi olemassa vapaata maata, jota talonpoika saisi muokkailla mielin määrin, niin maksaisikohan hän hehtaarilta tuhat markkaa herra vikontille, joka suvaitsee myödä hänelle maakaistaleen? Suorittaisiko hän kalliita, kolmannen osan hänen tuotteistaan vieviä vuokria? Lähtisikö hän päivätöihin ja antaisi tilanomistajalle puolet sadostaan?

Mutta hänhän ei omista mitään ja hänen on sen vuoksi, voidakseen elää ja viljellä maata, suostuttava ehtoihin mihin hyvänsä; se, joka siitä rikastuu, on tilanomistaja.

Talonpojan köyhyys on keskellä yhdeksättätoistakin vuosisataa yhtäläisesti kuin keskiajallakin tilanomistajan äveriäisyyden luoja.

 

II

Maanomistaja rikastuu talonpoikien köyhyydestä. Sama pitää paikkansa teollisuudenharjoittajiinkin nähden.

Jollakulla, esim. keskisäätyyn kuuluvalla on tavalla tai toisella saatu viidensadan tuhannen markan omaisuus. Hän voisi tosin tuhlata viisikymmentätuhatta markkaa vuodessa, joka summa onkin itse asiassa perin pienoinen aikamme satumaiseen ylellisyyteen nähden. Mutta silloinhan hänellä ei olisi enää kymmenen vuoden kuluttua penniäkään. »Käytännöllinen» mies säilyttää kuitenkin rahansa koskemattomina ja hankkii itselleen sievoiset vuotuiset tulot.

Tämä on meidän yhteiskunnassamme ylen helppo asia, erittäinkin siksi, että kaupungeissamme ja kylissämme kuhisee työläistöä, jolla ei ole kuukaudenkaan, tuskinpa neljäntoista päivänkään evästä. Porvarismiehemme rakentaa tehtaan: pankkiirit kilpailevat saada lainata hänelle vielä viisisataa tuhatta markkaa, varsinkin jos hän on tunnettu rehelliseksi mieheksi. Tällä miljoonallaan hän voi ottaa työhönsä viisi tuhatta miestä.

Jos lähistössä olisi vain varmatuloisia miehiä ja naisia, niin kukapa lähtisi puheena olevan miehen työhön? Kukaan ei suostuisi valmistamaan kolmen markan päiväpalkalla viiden, jopa kymmenenkin markan arvoisia tavaroita.

Mutta mehän tiedämme kyllin hyvin, että kaupunkien kurjimmat korttelit ja niiden lähikylät ovat onnettomuudeksi tulvillaan naukuvavatsaisten lasten vanhempia. Tehdas ei ole vielä valmiskaan, kun työläiset rientävät sinne laumoittain. Tarvitaan korkeintaan satasen miestä ja heitä on jo koossa tuhatkunta. Heti, kun tehdas alkaa työnsä, saattaa sen omistaja — ellei hän ole vallan hölmö — käyttäen hyväkseen kunkin hänen hyväkseen raatavan käsiparin työtä kiskoa henkeä kohden tuhat markkaa vuodessa.

Tehtailija keinottelee siten itselleen mainion vuosikoron. Ja jos hän on antautunut tuotteliaalle teollisuusalalle ja jos hän on ovela ja järkevä, lisää hän työväestönsä kaksinkertaiseksi ja saa siten pian korkotulonsa kasvamaan.

Hänestä kehkeytyy seudun merkkimies. Hän voi tarjoilla päivällisiä toisille merkkimiehille, maistraatin jäsenille ja valtiopäivämiehille. Hän voi naittaa varallisuutensa toisen rikkauden kanssa ja hankkia sittemmin tuottavia toimia lapsilleen sekä saada sen jälkeen valtiolta jonkin erikoisoikeuden. Hän saa jonkin armeijalle tai jollekin virastolle tehtävän hankinnan suoritettavakseen, hän on enentävä yhäti omaisuuttaan, ja jonakin päivänä syttynyt sota, pelkkä sotahuhukin tai pörssikeinottelu suo hänelle tilaisuuden suureen kaappaukseen.

Yhdeksän kymmenesosaa Yhdysvaltojen suurista omaisuuksista — Henry George on selostanut sen tarkoin »Yhteiskunta-kysymyksessään» — on syntynyt jonkun huikean, valtion avustaman petkutuksen avulla. Euroopassa on yhdeksällä kymmenesosalla yksinvaltojemme ja tasavaltojemme omaisuuksista vallan sama syntyperä: miljoonaomistajaksi tullaan vain yhdellä tapaa.

Koko äveriäisyyden taito on: saada käsiinsä köyhiä ihmisiä, maksaa heille kolme markkaa ja antaa heidän tuottaa kymmenen. Hankkikaa siten omaisuus! Kartuttakaa sitä sitten jollakin valtion avustuksin toimeenpannulla tuottavalla keinottelulla!

Puhuisimmeko niistäkin pikku rikkauksista, joiden sanotaan syntyneen eteensä katsovien ihmisten »säästörahoista», koska säästetyt rahat eivät itse »anna» mitään, ellei näitä »ropoja» käytetä köyhien raukkojen kynimiseen?

Ajatelkaamme jotakin suutaria! Otaksukaamme hänen uurastuksensa tuotteliaaksi, että hänellä on oivia liiketuttavia ja että hän on saanut, kieltäymyksin, säästetyksi kaksi markkaa päivässä, viisikymmentä kuussa.

Otaksukaamme edelleen, ettei suutarimme sairasta koskaan, että hän — säästeliäisyydessäänkin — syö makunsa mukaan, ettei hän nai, ettei hänellä ole lapsia ja ettei hän kuole keuhkotautiin — otaksukaamme kaikkea mitä mielinemmekin!

No niin, hänellä ei ole viidenkymmenen vanhana säästössään kahtakymmentä tuhatta markkaa, hänellä ei ole vielä kyllin vanhan päivänsä varaksi, jolloin ei jaksa töitä tehdä. Siten ei, toden totta, koota rikkauksia.

Mutta ottakaamme esimerkiksi joku toinen suutari. Säästettyään jonkun markan hän vie ne säästöpankkiin ja pankki lainaa ne köyhien kiristämisliikettä harjoittavalle porvarismiehelle. Suutarimme ottaa sitten oppipojan — köyhän raukan lapsen, jonka isä on onnellinen, jos hänen poikansa oppii viidessä vuodessa ammatin ja voi elättää itseänsä.

Oppilas ansaitsee mestarilleen rahaa, ja jos mestarilla on ostajakuntaa, ottaa hän toisen ja kohta kolmannenkin uuden oppilaan. Sittemmin hän ottaa pari kolme, kuuden markan arvoisesta päivätyöstä riemukkaaseen kolme markka saapaa apumiestä. Ja jos suutarillamme on »onnea», toisin sanoen, jos hän on kyllin nokkela, niin työläiset ja oppipojat tuottavat hänelle hänen oman työnsä lisäksi parikymmentä markkaa päivässä. Suutari voi laajentaa liikettään, hänestä vääntäytyy vähitellen varakas mies, eikä hänen tarvitse kituuttaa. Hän jättää pojalleen pienoisen perinnönkin.

Moista sanotaan »säästöjen tekemiseksi» ja »vaatimattomaksi elämäksi». Se on kuitenkin itse asiassa vain suoranaista köyhien kustannuksella etuilemista.

Kauppa näyttää tämän säännön poikkeukselta. »Jos jokin mies», huomautetaan, »ostaa Kiinassa teetä ja tuo sen Ranskaan sekä saa siten rahoilleen kolmekymmentä prosenttia, niin eihän hän ole ketään nylkenyt».

Suhde on sittenkin vallan sama. Jos tuo mies olisi tuonut teen selässään, niin asia olisi toinen! Siten kauppaa käytiinkin ennen, keskiajan alkuaikoina. Silloin ei ansaittukaan meidän aikojemme jättimäisiä rikkauksia: sen ajan kauppias voitti vaikean ja vaarallisen matkan tehtyään töin tuskin muutamia kultarahoja. Matkailu- ja seikkailuhalu houkuttelikin häntä voittamisen himoa valtavammin kauppa-asioille.

Menettelytapa on nykyisenä aikana paljon mutkattomampi. Kauppiaan, jolla on pääomaa, ei tarvitse rikastuakseen liikkua paikaltaan konttoristaan. Hän sähköttää vain jollekin asiamiehelleen sadan teetynnyrin tilauksen, vuokraa laivan ja muutamien viikkojen tai — jos se on purjelaiva — kolmisen kuukauden kuluttua se on tuonut lastinsa hänelle. Ja jos hän on pannut likoon sata tuhatta, niin saalistaa hän sataviisikymmentä tuhatta, ellei yritä keinotella jollakin uudella tavaralajilla, ja joko voittaa kaksin kerroin tai panna koko summaa alttiiksi.

Mutta millä tavoin hän onkaan keinotellut käsiinsä matkalle, Kiinassa käväisyyn, kernaita, ankaraan työhön antautuvia, vaivoja kokemaan ja henkensä uhmaaman halukkaita pienipalkkaisia miehiä? Miten hän on hankkinut satamissa lastaajia ja purkajia, raatajia, joille hän maksaa vain sen verran, etteivät he työskennellessään kuole nälkään. Miten? — Siten, että he ovat köyhiä. Menkää johonkin satamaan! Käväiskää satamakahviloissa ja silmätkää sinne »pestiä» ottamaan tulleita miehiä! Katsokaa merikarhuja, jotka iloitsevat päästessään monen viikon tai kuukausien vartoamisen jälkeen pitkälle matkalle! He ovat olleet koko elämänsä ajan milloin missäkin laivassa ja he ovat edelleenkin, kunnes saavat kerran hautansa hyrskyjen helmassa.

Menkää heidän koteihinsa, vilkaiskaa noita riekaleisia, ties millä isän kotiutumista odotellessaan toimeentulevia vaimoja ja lapsia — ja te saatte vastauksen.

Moisia esimerkkejä on joukoittain ja voitte valita niistä mieleisenne: punnitkaa kaikkien, suurten ja pienten, kaupasta, pankkiliikkeestä, teollisuudesta tai maasta johtuvien rikkauksien lähteitä! Te voitte todeta kaikkialla, että toisen rikkaus on rakennettu toisen köyhyydelle. Anarkistisen yhteiskunnan ei tarvitse pelätä vierasta, sen alueelle asettuvaa Rothschildiä. Ja jos jokainen yhteiskunnan jäsen tietää olevansa oikeutettu muutamien tuotantotyötuntien jälkeen kaikkiin sivistyksen hankkimiin huveihin ja tieteen sekä taiteen harrastajilleen suomaan syvälliseen nautintoon, niin ei hän myy työvoimaansa vaivaisiin ropoihin, kenkään ei ole tarjoutuva rikastuttamaan tuota herra Rothschildiä. Hänen kultakolikkonsa ovat vain metallia, joka kelpaa moneen tarkoitukseen, mutta ei elättämään.

Vastattuamme edellä oleviin väitteisiin olemme samalla määränneet takaisinvaltauksen, pakkoluovutuksen rajatkin.

Takaisinvaltaus on ulotettava kaikkeen, mikä sallii jonkun, olipa se ken hyvänsä — pankkiiri, teollisuudenharjoittaja tai maanviljelijä — etuilla toisten työllä. Käsite on selvä ja helppotajuinen.

Me emme mieli anastaa ihmisten päällystakkeja; me mielimme palauttaa työläisille kaikki, mikä sallii kenen tahansa nylkeä heitä, ja me ponnistamme kaiken voimamme, ettei keneltäkään tule puuttumaan mitään, eikä siis ainoankaan ihmisen ole pakko elääkseen myödä kättensä työtä, ei oman eikä lastensa elannon vuoksi.

Siten me siis käsitämme pakkoluovutuksen ja velvollisuutemme vallankumouksessa, jonka toivomme tulevan — emme sadan vuoden päästä, vaan vallan läheisessä tulevaisuudessa.

 

III

Anarkistinen aate yleensä ja takaisinvaltausaate erikoisesti herättää itsenäisissä, vakavissa ihmisissä ja niissä, joiden korkeimpana ihanteena ei ole toimettomuus, suurempaa myötätuntoa kuin luullaankaan. »Varokaa kuitenkin», kehoittaa eräs ystävistämme, »ettette mene liian pitkälle! Ihmiskunta ei muutu muutamassa päivässä, älkää kiirehtikö takaisinvaltaus- ja anarkistisuunnitelmianne! Te joudutte silloin siihen vaaraan, ettette saa mitään pysyväistä aikaan!»

No niin, me emme pelkää menevämme takaisinvaltauskysymyksessä missään tapauksessa liian pitkälle. Päinvastoin pelkäämme, että pakkoluovutus toteutetaan, voidakseen olla pysyväinen, liian rajoitetusti, että vallankumouksellinen vauhti pysähtyy puoliväliin ja että kumous päättyy puolinaisiin saavutuksiin, jotka eivät voi tyydyttää ketään ja jotka, joskin aiheuttavat tavattoman mullistuksen yhteiskunnassa ja seisahduksen sen kaikissa toimissa, eivät ole kuitenkaan elinvoimaisia, vaan levittävät yleistä tyytymättömyyttä ja tuovat ehdottomasti perässään taantumuksen voiton.

Yhteiskunnassamme on todellakin olemassa vakiintuneita suhteita, joita on mahdoton muuttaa, jos muutos kohdistetaan vain joihinkin niistä. Taloudellisen rakenteemme käyttörattaat liittyvät niin läheisesti toisiinsa, ettei niistä voida muuttaa muutamia, ellei muuteta jokaikistä. Se huomataan helposti, kunhan takaisinvaltaus kohdistetaan mihin hyvänsä.

Olettakaamme, että pakkoluovutus toteutettaisiin jollakin seudulla rajoitetusti, tyytyen — kuten Henry George tahtoi tuonnottain — vain esimerkiksi suurien maaomaisuuksien valtaamiseen ja jättäen tehtaat takaisinvaltaamatta, taikka että otettaisiin jonkun kaupungin kartanot ja jätettäisiin tavarat yhteisomaisuudeksi ottamatta, taikkapa että takaisinvallattaisiin jonkun teollisuusseudun tehtaat eikä koskettaisikaan suuriin maaomaisuuksiin.

Tulos olisi alati sama. Taloudellinen elämä järkyttyisi jatkuvasti, sitä ei saataisi millään keinoin järjestetyksi uudelle pohjalle, teollisuus ja kauppa lakkaisivat, oikeudenmukaisuusperiaatteihin ei voitaisi enää palata ja yhteiskunnan olisi mahdoton uudestirakentaa sopusuhtaista kokonaisuutta.

Jos maatyöläinen vapautuisi jonakin päivänä mahtavasta maanomistajaherrasta ja teollisuustyöläinen jäisi edelleenkin teollisuutta harjoittavan kapitalistin, liikemiehen ja pankkiirin kahleihin — niin saavutus ei merkitsisi mitään. Maatyöläinen kärsii nykyisin ei ainoastaan maanomistajalle menevien korkojen maksusta, vaan myös kaikista aikamme olosuhteista; hän kärsii siitä, että teollisuudenharjoittaja verottaa häntä, pakottaen hänet maksamaan esimerkiksi lapiosta, jonka arvo on — maanviljelijän työhön verraten — tuskin yksi markka, kokonaista kolme markkaa; hän kärsii pelottavan virkamiesparven aiheuttamista valtion veroista ja sotajoukkojen ylläpitokustannuksista, joukkojen, jotka varjelevat valtiota, kun kaikkien maiden teollisuusharjoittajat kamppailevat kaupastaan keskenään lakkaamatta, aiheuttaen minä hetkenä hyvänsä jonkin Aasian tai Afrikan kolkan kynimiskiistallaan sodan. Maatyöläinen kärsii maaseutuväestön vähenemisestä, vilkkaampi kärsii maaseutuväestön vähenemisestä, vilkkaampi elämä ja ylellisyystavaroiden valmistajain ajoittain maksamat näennäisen korkeat palkat kun houkuttelevat maaseutunuorisoa suurien kaupunkien tehtaisiin; maatyöläiset kärsivät myös teollisuuden keinotekoisesta suojelemisesta, naapurimaiden kauppakeinottelusta, pörssihuijauksista ja maan sekä puutteellisen välineistön parantamisvaikeuksista. Sanalla sanoen, maanviljelys kärsii ei vain korosta, vaan koko kiskomiseen perustuvissa yhteiskunnissamme vallitsevasta olosuhteiden yhdistelmästä. Ja joskin takaisinvaltaus soisi kaikille tilaisuuden maan viljelemiseen ja, ainoallekaan inehmolle siitä korkoa suorittamatta, maan arvon nostattamiseen, joskin maanviljelys saisi silloin — toistaiseksi todistamattoman — hetkellisen hyvinvoinnin, niin se syöstäisiin taas takaisin nykyiseen alennustilaansa. Kaikki olisi alettava alusta, vieläpä uusin vaikeuksinkin.

Samoinpa sattuisi teollisuudessakin. Heittäkää tehtaat työmiehen huostaan, tehkää kuten eräille talonpojille, joille on palautettu omistusoikeus maahan. Poistakaa työnantaja, mutta antakaa maanomistaherran pitää maansa, pankkiirin pankkinsa, liikemiehen pörssinsä, säilyttäkää yhteiskunnassa työläisen hiellä elelevä toimettomien liuta, tuhannet välimiehet ja valtio kaikkine virkailijoineen — niin teollisuus ei lyö leiville. Kun köyhtyneet talonpojat eivät voi ostaa sen tuotteita, kun sillä ei ole raaka-aineita ja kun se ei voi, osaksi kaupan lakkaamisen, mutta varsinaisimmin teollisuuden keskityksen vuoksi, lähettää tuotteitaan muille maille, niin se vain elää retustelee ja lähettää työväestönsä kerjuulle. Moiset nälistyneet laumat ovat sitten valmiit antautumaan ensimäisen ovelan keinottelijan käytettäviksi tai palaamaan vanhaan järjestelmään, mikäli niille taataan työtä.

Tai takaisinvallatkaa maanomistajaherrojen omaisuus ja antakaa tehtaat työläisille, mutta älkää koskeko suuriin kaupunkeihin jauhoa ja jyviä, lihaa ja mausteita hankkiviin ja samalla tehtaittemme tavaroita kauppaaviin välimiehiin. No niin, antakaa menekin loppua ja tavaroiden kiertokulun lakata! Kun Pariisissa ei ole leipää ja kun Lyon ei saa enää ostajia silkkikankailleen, tulee kauhea vastakumous. Se riehuu ruumiskasoilla, loihtii kuularuiskut suuriin kaupunkeihin ja maaseuduille ja aikaansaa suoranaisia mestauksen ja maastakarkoitusten hekumoita, kuten vuosina 1815, 1848 ja 1871.

Kaikki liittyy yhteiskunnissamme yhteen, ja muutamaakin osaa on mahdoton muuttaa kokonaisuutta järkyttämättä.

Siitä päivästä pitäen, jona yksityisomaisuus hävitetään jossakin näistä muodoista — maanviljelyksen tai teollisuuden — on pakko lopettaa se kokonaankin. Vallankumouksen menestymisenkin vuoksi se on välttämätöntä.

Muuten ei voitaisikaan, vaikka haluttaisiin, rajoittua pelkkään puolittain toteutettavaan takaisinvaltaamiseen. Kun Pyhän Omistusoikeuden aate kerran horjuu, eivät sen tieteisoppineet voi enää estää sen hävittämistä. Ja maan orjat osaltaan sekä teollisuuden orjat taholtaan ovat sen hävittäjiä.

Jos jokin suurkaupunki, esimerkiksi Pariisi, ottaa huostaansa vain talot tai tehtaat, ei se voi enää asiain sisäisestä pakosta tunnustaa pankkiireillekaan oikeutta verottaa kaupunkia entisajan lainojen koroista viidelläkymmenellä miljoonalla. Sen on pakko asettua maanviljelijäin kanssa yhteyteen ja koettaa saada heidät vapautumaan maanomistajista. Jotta kansalaisilla olisi ruokaa ja työtä, on sen takaisinvallattava rautatiet, ja ettei ruokavaroja tuhlautuisi ja ettei se joutuisi vuoden 1793 kommuunin tavoin viljakeinottelijain uhriksi, on sen lopuksi annettava kansalaistensa itsensä huoleksi ruokavarastojen täyttäminen ja tuotteiden jako.

Jotkin sosialistit tahtovat kuitenkin panna erään ehdon. He sanovat: »Takaisinvallattakoon vain maat ja mannut, työpajat ja tehtaat, me suostumme siihen. Ne ovat tuotantokeinoja ja oikeudenmukaista on arvioida ne yleiseksi omaisuudeksi. Mutta niiden lisäksi on olemassa tarvetavaroita: ruoka, vaatteet ja asunto, ja niiden on jäätävä yksityisomaisuudeksi.»

Terve ihmisjärki on kumonnut moiset nokkelat erittelyt. Emme tietysti ole metsässä oksien alla asuvia villejä. Eurooppalaisella raatajalla pitää olla talo, vuode ja uuni.

Vuode, huone ja talo ovat tosin laiskottelupaikkoja sille, joka ei mitään tuota. Mutta työläiselle on lämmin ja valoisa huone yhtäläinen tuotantoväline kuin konekin ja työkapine. Se on hänen aamulla työhön tarvittavien lihastensa ja hermojensa lepola. Työmiehen lepo vastaa koneen jokapäiväistä korjaamista.

Ravintokysymys on sitäkin selvempi. Nuo puheenamme olevat n. s. kansantaloustieteilijät eivät ole pyrkineet koskaan kiistämään, ettei koneessa palava kivihiili olisi yhtä tarpeellinen kuin raaka-ainekin. Minkä vuoksi sitten ravinto, jota ilman inhimillinen kone ei kykenisi pienimpäänkään ponnistukseen, voitaisiin erottaa työskentelijän välttämättömistä välineistä? Piilisikö tuossa jotakin uskonnollista salaperäistä perua?

Rikkaan ylen määrin runsas ja hieno päivällinen on kylläkin ylellisyystavaraa. Työmiehen päivällinen on sen sijaan vain muuan niistä tarpeista, jotka ovat tuotannolle yhtä ehdottomia kuin höyrykoneessa poltettava kivihiilikin.

Vaateasia on vallan samantapainen. Jos tuotantokeinojen ja tarvetavaroiden välisen eron keksineet kansantaloustieteilijät kulkisivat samassa asussa kuin Uuden Guinean villit, niin me ymmärtäisimme nämä poikkeukset. Mutta ne ihmiset, jotka eivät osaisi kirjoittaa riviäkään, ellei heillä olisi paitaa verhonaan, eivät ole päteviä sommittelemaan noin suurta paidan ja kynän välistä eroa. Ja joskin heidän naistensa koreat hamoset ovat ylellisyysesineitä, niin on eräitä lajeja palttina, pumpuli- ja villakankaita, joita vailla työläinen ei voisi raataessaan olla. Pusero ja jalkineet, joita ilman työläinen arkailisi mennä aherrukseensa, päivätyön päätyttyä ylle puettu nuttu ja raatajan hattu, kaikki nuo ovat hänelle yhtä tarpeellisia kuin vasara ja alasin.

Tahdottaneenpa tai ei; mutta kansa käsittää vallankumouksen tuollaiseksi. Ja heti kun kumous on pyyhkäissyt hallitukset, on kansakin varaava itselleen ensi töikseen ja veroa suorittamatta terveellisen asunnon, riittävän ruoan ja vaatteuston.

Ja kansa on siinä osuva oikeaan. Sen menettelytapa on oleva tieteen kanssa paljon sopusointuisempi kuin monia tuotantovälineiden ja tarvetavaroiden välisiä erittelyitä keksineiden kansantaloustieteilijöiden. Kansa on oivaltava, että juuri noista kumous on aloitettavakin, ja kansa on laskeva perustuksen sille ainoalle taloustieteelle, joka voi vaatiakin tieteen nimen ja joka voitaneen määritellä näin: Tutkimus ihmissuvun tarpeista ja niitä tyydyttävistä taloudellisista keinoista.