Kun sosialistit vakuuttavat pääomien vallasta vapautetun yhteiskunnan voivan tehdä työn mieluiseksi ja poistaa kaikki vastenmieliset ja epäterveelliset askareet, niin heille nauretaan. Ja kuitenkin voidaan jo nyt nähdä tämän tapaista merkillistä edistystä, ja työnantajat voivat kaikkialla, missä näitä tuloksia on saatu, vain onnitella itseään näin saavutetusta voimansäästöstä.
On ilmeistä, että tehdas voitaisiin tehdä yhtä terveelliseksi ja miellyttäväksi kuin tieteellinen laboratorio. Ja yhtä ilmeistä on sekin, että sellaisesta toimenpiteestä olisi etua. Työmies on tilavassa ja hyvin tuuletetussa tehtaassa työkykyisempi, ja ruumiillisen työn sekä ajan säästämistä tuottavat pikku parannukset saadaan siellä helposti toteutetuiksi. Ja jos useimmat tehtaat pysyvät yhäkin kaikista tuntemistamme paikoista likaisimpina ja epäterveellisimpinä, niin johtuu se siitä, ettei työmies merkitse näiden tehtaiden järjestelyssä niin mitään ja että mielettömin ihmisvoiman tuhlaus on näiden tehtaiden ilmeisin piirre.
Mutta nytkin tapaa harvinaisuuksina niin oivallisesti järjestettyjä tehtaita, että niissä tekisi riemukseen työtä — ellei työpäivä olisi neljää tai viittä tuntia pitempi ja jos jokaisella olisi tilaisuus saada mieleistään vaihtelua.
Niinpä on esim. muuan suuri — valitettavasti sotatarpeita valmistava — tehdas Englannin sisämaassa. Sen terveydellinen ja älykäs järjestely ei jätä muistutuksille sijaa. Sen hallussa on kahdenkymmenen hehtaarin alue, josta kuusi hehtaaria on katettu lasilla. Tulenkestävistä tiilistä tehty pohja on yhtä puhdas kuin kaivostyöläisen pienoisen kodin lattia, ja mieslukuisalla työläisparvella on ainoana askareena pitää lasikattoa huolellisen puhtaana. Tehtaassa taotaan parinkymmenenkin tonnin painoisia rautaharkkoja, ja jos seistään kolmeakymmentä askelta kauempana jättiläismäisestä uunista, jonka liekillä on yli tuhannen asteen kuumuus, niin ei aavistetakaan lieden läheisyyttä ennenkuin se aukenee ja syöksee kidastaan teräshirviön. Ja tätä hirviötä käsittelee vain kolme tai neljä miestä, avaten milloin sieltä, milloin täältä jonkin tulpan, joka panee putkien vesipainolla toimivan mahtavan nostoraanan käyntiin.
Tehtaaseen astuessaan odottaisi kuulevansa huumaavia vasaraniskuja, mutta huomaakin, ettei tehtaassa tällaista jättivasaraa olekaan: hydraulinen paine takoo mahtavat sadan tonnin tykit ja valtamerilaivojen akselit, eikä työmiehen tarvitse muuta kuin kiertää jotakin nastaa ja rautamöhkäle, kuinka paksu lieneekin, litistyy tasaisesti ja halkeamitta.
Siellä käydessäni odotin kuulevani myös helvetillistä kitinää ja sainkin nähdä koneita, jotka paloittelevat kymmenmetrisiä teräshirsiä sen suuremmatta melutta kuin juustoa leikattaessa. Ja kun ilmaisin oudosteluni opastaja-insinöörille, niin hän huomautti:
»Se on vain säästöä. Tuota terästä höyläävää konetta olemme käyttäneet jo neljäkymmentäkaksi vuotta. Se ei olisi kestänyt kymmentäkään vuotta, jos sen eri osat liittyisivät huonosti toisiinsa ja hankaisivat vastakkain kitisten ja vinkuen joka höylänvetäisyllä!
»Masuunit! Jos kuumuus saisi käyttämättä tulvata tulipesästä, olisi se tuhlausta. Miksi paistaisimme valajia, kun säteilemällä menetetty kuumuus on monen hiilitonnin arvoinen!
»Ne vasarat, jotka tärisyttivät taloja monen kilometrin alalla, olivat vain tuhlausta! Painamalla on parempi takoa kuin lyömällä. Se tulee helpommaksikin, ja siinä menee vähemmän hukkaan.
»Jokaisen työhuoneen tilavuus, valoisuus, siisteys, kaikki on vain taloudellisia kysymyksiä. Työ sujuu paremmin, jos nähdään hyvin eikä tuupita toisia kyynärpäin.»
»Se on totta», lisäsi hän. »Meillä oli ennen tänne tuloamme tavattoman ahdasta. Tehdastontit ovat suurien kaupunkien lähellä kauhean kalliita, ja niiden omistajat ovat niin ahneita!»
Samoin on laita kaivoksissakin. Olkoonpa, että olemme niihin tutustuneet vain Zolan ja sanomalehtien avulla, mutta tiedämme ainakin, millaisia kaivokset nykyään ovat. Tulevaisuuden kaivos tulee kuitenkin olemaan yhtä mainiosti tuuletettu ja sen lämpömäärä yhtä hyvin järjestetty kuin jonkun kirjaston, eikä siellä ole enää hevosia, joiden täytyy kuolla maan alle. Kuljetus tapahtuu siellä automaattisen kaapelin avulla, joka pannaan käyntiin kaivosaukon suulla. Ilmanvaihtolaitteet ovat alinomaa toimessa eikä siellä tule sattumaan räjähdyksiä. Sellainen kaivos ei ole unelma. Niitä näkee jo Englannissa, ja olenpa itsekin käynyt sellaisessa. Mainiot järjestelyt olivat siinäkin pelkästään taloudellinen asia. Vaikka puheena oleva kaivos on 430 metrin syvyinen, saa 200 työläistä siitä tuhat tonnia kivihiiltä päivittäin ihmisilmoille, siis viisi tonnia päivässä joka työläistä kohden, kun sitä vastoin Englannin 2 000 kaivoksen vuotuinen keskimäärä viime vuosisadan lopulla, jolloin siellä kävin, oli työläistä kohden tuskin 300 tonnia.
Me voisimme tarvittaessa esittää moisia esimerkkejä monin verroin runsaamminkin ja näyttää, ettei Fourierin unelma aineelliseen järjestelyyn nähden ollutkaan haavetta.
Mutta sosialistinen sanomalehdistö on käsitellyt tätä kaikkea jo kyllin usein ja siitä on jo olemassa vakaantunut mielipide. Tehdas, verstas ja kaivos voi olla yhtä terveellinen, yhtä upea kuin nykyisten yliopistojen parhain laboratorio, ja kuta paremmin ne ovat järjestellyt, sitä tuotteliaammaksi käy inhimillinen työ.
Voitaneenko siis epäillä, ettei työ tuollaisissa yhteiskunnissa, jossa »kädet» eivät ole pakotetut kauppaamaan itseään mihin hintaan hyvänsä, olisi huvia, viihdykettä? Vastenmieliset tehtävät häviävät, sillä onhan ilmeistä, että nämä epäterveelliset olot ovat koko yhteiskunnalle vahingollisia. Orjat alistukoot niihin, mutta vapaa ihminen on luova uusia ehtoja, ja hänen työnsä on oleva miellyttävää ja paljon tuottavampaa. Se, mikä tänään on poikkeuksellista, on jo huomenna sääntönä.
Samoin käy niiden kotoisten askareiden, jotka nykyinen yhteiskunta lykkää ihmiskunnan kuormajuhdan — naisen — hartioille.
Vallankumouksen uudestisynnyttämä yhteiskunta on oivaltava poistaa kotoisen orjuuden — orjuuden viimeisimmän ja vanhimpana kenties sitkeimmän muodon. Mutta tällöin ei turvauduta »falansterien» kannattajien haaveilemiin keinoihin eikä auktoriteettisten kommunistienkaan kuvittelemaan menettelytapaan.
Falansteri on miljoonille ihmisolennoille vastenmielinen. Hiljaisinkin ihminen tuntee tarvetta tavata lähimmäisiään yhteistä työtä varten, joka muuttuu sitä viehättävämmäksi, kuta paremmin hän tuntee olevansa valtavan kokonaisuuden osana. Mutta samoin ei ole laita, kun on kysymys lepoon ja tuttavalliseen seurusteluun aiotuista vapaahetkistä. Falansteri, yhtä vähän kuin familisterikaan, ei ole ottanut tätä lukuun tai kokee sitä tarvetta korvata keinotekoisilla ryhmittymisillä.
Falansteri, joka itse asiassa on vain jättiläismäinen hotelli, voi miellyttää jotakuta, jopa kaikkiakin erinäisinä elinvuosina, mutta suuri enemmistö pitää kuitenkin parempana perhe-elämää (nimittäin tulevaisuuden perhe-elämää). Se suosii yksityisasuntoa, ja anglosaksit menevät niinkin pitkälle, että pitävät pientä, 6 tai 8 huoneen taloa, jossa perhe tai ryhmä ystäviä voi asua erossa muista, yhäkin kaikkein edullisimpana.
Falansterilla voi joskus olla oikeutuksensa, mutta yleiseksi säännöksi tulleena sitä vihattaisiin. Seurassa vietettyjen hetkien kanssa vaihdellen on eristäytyminen ihmiselle luontaista. Vankilaelämän pahimpia vaivoja onkin juuri senvuoksi mahdottomuus saada olla yksinään, samalla kun koppiin eristäminen on kidutusta, koska siitä puuttuvat seurassa vietetyt hetket.
Mitä tulee väliin esitettyihin falansterin taloudellisiin etuihin, niin se on vain pikkumaista säästelemistä. Suurinta ja ainoaa järkevää taloudellista säästöä on tehdä elämä kaikille mieluiseksi, koska elämäänsä tyytyväinen ihminen tuottaa niin paljon enemmän kuin ympäristöään inhoava.[2]
Toisista sosialisteista falansteri on vastenmielinen. Mutta kun heiltä tiedustetaan, millä tavoin he haluavat järjestää kotiaskareita, vastaavat he: »Kukin suorittakoon omat askareensa. Minun vaimoni tulee taloudessa helposti toimeen, tehkööt porvarien rouvat samoin.» Ja jos puhujana on jokin sosialismia hännystelevä hienostoherra, sanoo hän puolisolleen: »Eikö totta, ystäväiseni, voisit kai olla sosialistisessa yhteiskunnassa mainiosti ilman palvelijatarta? Sinähän tekisit samoin kuin kelpo ystävämme Paavon tai Jussi-suutarin muija!»
Siihen vaimo happamin hymyin:
»Tietenkin, ystäväni» — samalla kuin itsekseen iloitsee, ettei vielä piankaan olla niin pitkällä. Palvelijatar tai vaimo, aina kuitenkin joku nainen — siinä taloustoimista vapaaksi pyrkivän miehen toive.
Mutta nainenkin vaatii — vihdoinkin — osuuttaan ihmiskunnan vapautuksessa. Hän ei halua enää olla kodin kuormajuhtana. Siinä kyllin, että hänen on uhrattava monet vuodet elämästään lastensa kasvattamiseen. Hän ei tahdo enää olla kodin keittäjättärenä, parsijattarena ja siivoojattarena. Tämän vapaustaistelun etunenässä astuneet amerikattaret ovatkin päässeet jo niin pitkälle, että Yhdysvalloissa vallan yleisesti valitellaan talousaskareihin auliiden naisten puutetta. Rouva pitää enemmän taiteesta, politiikasta, kirjallisuudesta tai pelipöydästä; mitä tulee työläistyttöihin, niin heissä on vain vähän niitä, jotka suostuvat palvelusorjuuteen, ja niin ollen on Yhdysvalloissa vaikea saada palvelijoita.
Elämä laatii siis itse ratkaisun, joka onkin perin mutkaton. Koneet ottavat suorittaakseen kolme neljättä osaa talousaskareista.
Jos teillä on tapana kiilloittaa kenkiänne, niin tietänette, kuinka naurettavaa tuollainen työ on. Onko mitään typerämpää kuin edestakaisin hipaista harjalla pari-, kolmekymmentä kertaa? Kymmenennen osan Euroopan väestöstä on kuitenkin myytävä itsensä kurjan vuoteen ja riittämättömän ravinnon palkkiosta tuohon tylsyttävään työhön. Ja nainen saa toden totta pitää itseään orjana, kun miljoonien hänen sukupuoleensa kuuluvien täytyy yhä ahertaa aamuisin moisessa työssä.
Mutta partureilla on jo käytettävinään koneita, joilla he harjaavat ja silittelevät päitä. Eikö tuota samaa menettelytapaa voitaisi helposti soveltaa kenkienkin kiilloittamiseen? — Niin onkin tehty. Kenkien harjaamiskone on suurissa amerikalaisissa ja eurooppalaisissa hotelleissa yleisesti käytännössä. Sitä on alettu käyttää jo hotellien ulkopuolellakin. Suurissa englantilaisissa, eri osastoihin jaetuissa kouluissa, joissa kukin osasto on 50 à 200 koulupojan täyshoitolana, on huomattu edullisemmaksi joka aamu jättää koululaisten tuhat kenkäparia yhdelle ainoalle laitokselle koneellisesti harjattaviksi.
Entä astioiden pesu? Lieneekö ainoaakaan perheenemäntää, joka ei inhoisi tuota puuhaa, joka on pitkällistä ja siivotonta, jota suoritetaan useimmiten käsin, vain siksi, ettei orjallisista talousaskareista ole välitetty. Amerikassa on keksitty siihenkin parannus. Siellä on jo monia kaupunkeja, joiden taloihin tulee lämmintä vettä, samoin kuin Euroopassa kylmää. Ratkaisu olikin siten sangen helppo, ja muuan nainen, rouva Cochrane, onkin sen suorittanut. Hänen koneensa pesee ja kuivaa vajaassa kolmessa minuutissa kaksitoista tusinaa lautasia tai vateja. Eräs Illinoisin tehdas valmistaa näitä koneita niin halvalla, että keskiluokankin perhe voi sellaisen ostaa. Ja miksi eivät pienet perheet voisi lähettää astioitaan pesulaitokseen samoin kuin voidaan harjattaa kengät kodin ulkopuolella? Onpa hyvin luultavaakin, että nuo molemmat työt — kenkien kiilloitus ja astiain pesu — voidaan vastedes suorittaa samassa laitoksessa.
Veitsien hiomista ja kiilloitusta, pyykinpesua ja märkien vaatteiden pusertamista, niin että iho sierettyy ja nahka melkein lähtee, lattioiden lakaisua, pölypilviä tupruttavia mattojen puistelemista ja suuria vaivoin taas pölyn poistamista sieltä, minne se ajautuu, kaikkea tuota suoritetaan yhä vielä ja vain siksi, että nainen on edelleenkin orjana. Tuo kaikki alkaa kuitenkin jo hävitä, kun koneet tekevät sen paljon paremmin, ja monenmoisia koneita otetaankin taloudessa käytäntöön heti, kun käyttövoimaa saadaan johdetuksi koteihin, niin että kotikoneet voivat toimia vähintäkään lihasvoimaa käyttämättä.
Sellaiset koneet ovat helppohintaisia, ja jos vielä nyt maksamme niistä runsaasti, johtuu se siitä, etteivät ne ole vielä yleisesti käytännössä, ja varsinkin siitä, että maalla, raaka-aineella, valmistuksella, myynnillä, patenteilla j. n. e. keinottelevat ja ylellisesti eleskelevät herrat kiskovat joka koneesta suunnattoman veron.
Kodissa olevat pienet koneet eivät ole kuitenkaan talousaskareista vapautumisen viimeisenä sanana. Talous astuu esille nykyisestä eristetystä asemastaan ja liittyy toisiin talouksiin suorittaakseen yhdessä nykyisin kunkin itsekseen toimittamia askereita.
Tulevaisuudessa ei käykään niin, että joka kodissa on kenkien kiilloituskone, astiain pesukone, kolmas kone vaatteiden pesemistä varten j. n. e. Tulevaisuuteen päinvastoin kuuluu yhteinen, koko korttelin kaikkiin huoneisiin kuumuutta johtava kone, niin ettei kenenkään tarvitse virittää pesään tulta. Tämä onkin jo joissakin amerikalaisissa kaupungeissa toteutettu. Suuri keskuspesä lähettää kuumentamaansa vettä torvissa joka taloon, joka huoneeseenkin, ja lämpömäärän ohjailemiseksi tarvitsee vain vääntää hanaa. Mutta jos teitä miellyttänee lisäksi saada sytyttää keskuskaasusäiliöstä tulevan erityisen lämmityskaasun. Suuritöinen savutorvien ja tulipesien puhdistaminen ja tulen hoiteleminen — naiset tietävät, kuinka paljon aikaa se vie — lähentelee jo loppuaan.
Kynttilä, lamppu, vieläpä kaasukin valaistusaineena ovat jo eläneet aikansa. Lukemattomissa kaupungeissa ja kylissäkin riittää pelkkä nappulan painaminen valon virittämiseen, ja yleensä riippuu vain taloudellisesta älystä, hankkiiko joku itselleen sähkövalaistuksen vai käyttää entistä tapaa.
Onpa herätetty — edelleenkin Amerikassa — sellainenkin ajatus, että perustettaisiin yhtiöitä, jotka miltei tyyten poistaisivat talousaskareet. Pitäisi vain muodostaa joka kortteliin yhtiön haaraliike. Vaunut saapuisivat joka asunnosta hakemaan kiilloitettavia kenkiä, pestäviä lautasia ja vaatteita, (suorittamisen arvoisia) korjattavia esineitä, puhdistettavia mattoja, ja seuraavana aamuna tuotaisiin kaikki takaisin puhdistettuna ja korjattuna. Parisen tuntia sen jälkeen olisivat höyryävä kahvinne ja parhaiksi keitetyt kananmunat pöydällänne.
Parikymmentä miljoonaa amerikkalaista ja sama määrä englantilaisia syönee kello kahdentoista ja kahden välillä häränlihaa tai lammaspaistia, keitettyä kinkkua, keitettyjä perunia ja joitakin vihanneksia. Ja alimmankin laskelman mukaan hehkuu silloin ainakin kahdeksan miljoonaa liettä parin, kolmen tunnin aikana noita lihoja paistaen ja vihanneksia kiehutellen. Kahdeksan miljoonaa naista kuluttaa silloin aikaansa enintään kymmenen eri ruokalajia käsittävää atriaa valmistellen.
»Viisikymmentä tulta», kirjoitti tuonnottain muuan amerikatar, »kun yksi ainoakin riittäisi!» Aterioikaa kotonanne, oman perheenne ja lastenne keralla, jos haluatte, mutta miksi, Herran nimessä, viidenkymmenen naisen on kulutettava koko aamunsa joidenkin kahvikupillisten ja vaatimattoman aamiaisen valmistamisessa? Miksi viidenkymmenen lieden on leimuttava, kun pari henkeä ja yksikin liesi riittäisi keittämään kaikkia noita lihapaloja ja vihanneksia? Valitkaa, jos olette nirso, itse häränlihanne ja lammaspaistinne! Ja jos haluatte oman makunne mukaan! Mutta pitäkää vain yksi keittiö, ja siinä vain yksi tuli, ja järjestäkää koko asia niin kauniisti kuin osaatte.
Miksi naisen työtä ei ole koskaan laskettu minkään arvoiseksi, minkätähden on joka perheessä äidin ja usein kolmen, neljän palvelijattarenkin pakko kuluttaa aikaansa keittiöaskareihin? Siksi, että ne, jotka mielivät vapauttaa ihmiskunnan, eivät ole ottaneet vapautusunelmiinsa naista, ja siksi, että he pitävät omilta harteiltaan työjuhdan — naisen — niskoille heittämiään »kyökkipuuhia» omalle miehekkäälle arvolleen alentavina.
Naisen vapauttaminen ei merkitse vain sitä, että yliopistojen, tuomioistuinten ja parlamenttien ovat avataan hänelle, sillä vapautettu nainen heittää aina talousaskareensa toisen naisen huoleksi. Naisen vapauttaminen on samaa kuin vapauttaa hänet keittiön ja pesutuvan tylsyttävästä työstä ja järjestää asia niin, että nainen saa imettää ja kasvattaa lapsiaan, jos niin haluaa, ja että hänelle jää riittävästi aikaa ottaakseen osaa myös yhteiskunnalliseen elämään.
Näin tullaankin tekemään; kuten olemme sanoneet, se on jo alulla. Huomatkaamme, ettei hivelevä vapaus-, tasa-arvoisuus- ja kaikkiyhteisyyspuheita pitävä ja sittenkin kotoista orjuutta säilyttävä vallankumous olekaan kumousta! Niin kauan kuin puolet ihmiskuntaa on kytketty keittiölieden orjuuteen, voisi sen olla vielä joskus pakko nousta kapinoimaan toista puoliskoa vastaan.
[2] Näyttääpä siltä kuin »Nuoren icarian» kommunistit olisivat oivaltaneet, että työn ulkopuolelta pitää saada vapaasti seurustella. Yhteisateriat ovat aina olleet uskonnollisten kommunistien ihanteena; osoittivathan ensimäiset kristityt juuri yhteisaterioillaan olevansa kristinuskon kannattajia. Ehtoollinen on vielä jätteenä tästä tavasta. Nuoret icarialaiset olisivat poikenneet tästä uskonnollisesta perinnäistavasta. He söivät yhdessä samassa salissa, mutta erityisten pikku pöytien ääressä, ja kukin sai valita mielin määrin paikkansa. Anaman kommunisteilla on kullakin oma talonsa ja he aterioivat kukin kotonaan, hakien kuitenkin mielin määrin elintarpeensa kommuunin kaupoista.