Kollektivistit tekevät mielestämme yhteiskunnan uudestiluomisen suunnitelmissa kahdenlaisen virheen. Puhuen kapitalismin vallan kukistamista he tahtovat sittenkin säilyttää kaksi tämän järjestelmän peruspylvästä: eduskunnallisen hallituksen ja palkkatyön.
Mitä tulee n. s. eduskunnalliseen hallitukseen, olemme me sitä usein käsitelleet. Emme lainkaan ymmärrä, että kehittyneet ihmiset — eihän kollektiivisesta puolueesta sellaisia puutu — voivat olla historian tässä suhteessa Ranskasta, Saksasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista antamien kaikkein opetusten jälkeen kansallis- tai kunnallisparlamenttien kannattajia.
Nähdessämme parlamentarismin rappeutuvan kaikkialla, kun kaikilta tahoilta aletaan arvostella itse tämän periaatteitakin eikä vain sen käyttöä, niin mistä johtunee, että kumoukselliset sosialistit puolustavat tätä kuolemaantuomittua järjestelmää?
Parlamentaarisen järjestelmän ovat porvarilliset panneet toimeen pitäen puoliaan kuningasvaltaa vastaan ja samalla pyhittääkseen ja vahvistaakseen omaa valtaansa työväkeä vastaan. Se on nimenomaan porvarillisten herruutta. Sen johtomiehet eivät ole koskaan tositeolla väittäneet parlamentin tai valtuuston edustavan kansaa tai kaupunkia: viisaimmat heistä tietävät sen mahdottomaksikin. Porvaristo on vain käyttänyt parlamentarismia pystyttääkseen suojamuurin kuninkuuden vaatimuksia vastaan, antamatta silti kansalle vapautta. Mutta kun kansa alkaa päästä eduistaan selville ja noiden etujen moninaisuus enenee, muuttuu tuo järjestelmä tehtäväänsä kelpaamattomaksi. Siksi kaikkien maiden demokraatit turhaan hakevat kaikenlaisia parannuskeinoja. Yritellään kansanäänestyksellä ja havaitaan, ettei siitä ole mihinkään, puhutaan suhteellisesta vaalitavasta, vähemmistön edustuksesta ja muista parlamentaarisista haaveista. Sanalla sanoen ponnistellaan sen keksimiseksi, mitä ei voi keksiä; jokaisen uuden kokeen jälkeen on tunnustettava, että taas sattui erehdys, ja luottamus eduskunnalliseen hallitusjärjestelmään on vähenemässä.
Samoin on laita palkkatyönkin; sillä voitaisiinko yksityisomaisuuden lakkauttamisen ja työneuvoja koskevan kommunismin astuttua voimaan vielä vaatia jossakin muodossa palkkatyön säilyttämistä? Kollektivistit tekevät kuitenkin juuri näin, ehdottaessaan »työlippuja» joita annettaisiin suuren kollektivistisen työnantajan — valtion — töissä suoritetuista työtunneista.
Helppo on ymmärtää, miksi englantilaiset kollektivistit jo varhain keksivät »työpolettijärjestelmän». He tahtoivat vain tehdä sovintoa pääoman ja työn välille. He kammosivat sitä ajatustakin, että kapitalistien omaisuuksiin käytäisiin vallankumouksella käsiksi.
Se, että Proudhon sitten käytti samaa keksintöä, on helposti selitettävissä. Vaikka hän sydämensä pohjasta kirosi yksityisomaisuutta, piti hän sitä kuitenkin välttämättömänä, jotta yksilöllä olisi turvaa valtiota vastaan, ja senvuoksi hän mutualistisessa järjestelmässään koki tehdä pääomaa vähemmän loukkaavaksi.
Sitäkään, että enemmän tai vähemmän porvarilliset kansantalousmiehet ovat omaksuneet työpoletit, ei voida oudostella. Heille on yhdentekevää, saako työläinen palkkansa poleteissa vai tasavallan tai keisarikunnan leimalla varustetussa rahassa. He koettavat vain hävitykseltä pelastaa asuinhuoneiden, maan ja tehtaiden, ennen kaikkea asuinhuoneiden ja teollisuuspääoman omistusoikeuden. Työpoletit sopivat tähän omaisuuden pelastamispuuhaan mainiosti.
Mikäli poletteja voitaisiin vaihtaa jalokiviin ja vaunuihin, ottaisivat talonomistajat niitä auliisti vuokran maksuiksi. Ja niin kauan kuin asuinkartano, pelto ja tehdas on yksityisten omaisuutta, on pellolla ja tehtaissa työskentelemisestä ja heidän huoneittensa vuokraamisesta pakko suorittaa tavalla tai toisella maksua. Omistajat suostuvat ottamaan työväeltä maksuksi kultaa, paperirahaa tai kaikenmoisiin tavaroihin vaihdettavia kuponkeja, kunhan työtä pidetään verotettavana ja veron kantamisen oikeus pysyy heillä.
Mutta kuinka voidaan puolustaa tätä uutta palkkatyön muotoa — työpoletteja —, jos tunnustetaan, etteivät talot, pellot ja tehtaat enää ole yksityistä omaisuutta, vaan että ne kuuluvat kunnalle tai kansalle?
Tutkikaamme tarkemmin tätä ranskalaisten, saksalaisten, englantilaisten ja italialaisten kollektivistien saarnaamaa palkkausjärjestelmää.
Se sisältää pääasiassa seuraavaa: kaikki ihmiset työskentelevät maatalousaloilla, tehtaissa, kouluissa, sairaaloissa j. n. e. Valtio, joka omistaa maan, tehtaat, kulkuneuvot y. m., määrää työpäivän. Jokaisesta työpäivästä saadaan työpoletti, johon on merkitty esim. kahdeksan tuntia työtä. Työläinen voi tällä poletilla ostaa joko valtion tai eri yhdyskuntien kaupoista kaikenlaisia tavaroita. Poletti voidaan ositella, niin että yhdellä työtunnilla voidaan ostaa lihaa, kymmenellä minuutilla tulitikkuja tai puolella tunnilla tupakkaa. Sen sijaan, että pyydettäisiin: viidelläkolmatta pennillä saippuaa, sanottaisiin kollektiivisen kumouksen jälkeen: saippuaa viiden minuutin arvosta.
Useimmat kollektivistit, pysyen uskollisina porvarillisten kansantaloustieteilijöiden (ja myös Marxin) tekemälle erikoislaatuisen ja yksinkertaisen työn erolle, sanovat lisäksi, että erikoislaatuinen eli ammattityö on palkittava määrättyä vertaa paremmin kuin yksinkertainen työ. Lääkärin työtunti olisi siis arvioitava samaksi kuin kaksi tai kolme sairaanhoitajattaren ja kolme ulkotyöläisen tuntia. »Ammattimainen työ tulisi olemaan yksinkertaisen työn monistamista», sanoo kollektivisti Grönlund, »koska tällainen työ vaatii lyhyempää tai pitempää oppiaikaa».
Toiset kollektivistit, kuten esim. Ranskan marksisti Guesde, eivät tee tätä eroa. He julistavat »samaa palkkaa». Lääkärille, opettajalle ja professorille on maksettava (työpoleteissa) saman taksan mukaan kuin ulkotyöläiselle. Kahdeksan tunnin työ sairaiden parantamiseksi vastaisi siis kahdeksan tunnin maa-, kaivos- tai tehdastyötä.
Muutamat ovat vielä auliimpia; he tunnustavat, että vastenmielisestä tai epäterveellisestä — esim. likaviemäreissä tehtävästä — työstä voitaisiin maksaa korkeamman arvion mukaan kuin mieluisesta. Tunnin työvuoro likaviemäreissä, huomauttavat he, vastaisi kahta professorin työtuntia.
Lisättäköön, että eräät kollektivistit hyväksyvät korvauksen maksettavaksi tukuttain ja yhdyskunnittain. Jokin yhdyskunta voisi siis sanoa: »Tässä on sata tonnia terästä! Meitä oli sitä tuottamassa sata työläistä ja me käytimme siihen kymmenen päivää. Työpäivämme oli kahdeksantuntinen. Sataan terästonniin kului siis kahdeksan tuhatta työtuntia, s. o. kahdeksan tuntia tonnia kohden.» Valtio maksaisi sitten heille kahdeksan tuhatta tuntipolettia, ja terästyöläiset saisivat jakaa ne mielensä mukaan. Samoin voisi olettaa, että sata kaivostyöläistä oli käyttänyt kaksikymmentä päivää kahdeksan tuhannen kivihiilitonnin tuottamiseen; kivihiili on siis tonnia kohden kahden työtunnin arvoista, ja kaivostyöläisten osuuskunta saisi jakaa kuusitoistatuhatta tuntipolettia harkintansa mukaan.
Jos kaivosmiehet panisivat vastalauseensa ja väittäisivät, ettei terästonni maksa kuutta työtuntia enempää, tai jos professori vaatisi kahta kertaa suurempaa päiväpalkkaa kuin sairaanhoitajatar, niin valtio rupeaisi heidän riitansa ratkaisijaksi.
Tuolla tapaa — lyhyesti lausuen — kollektivistit mielivät suoriutua yhteiskunnallisesta kumouksesta. Periaatteena on kuten näemme: työvälineet tehdään kollektiiviomaisuudeksi ja jokaiselle maksetaan työajan mukaan ottaen myös lukuun työn tuottavaisuuden. Poliittisessa suhteessa järjestäydyttäisiin parlamentarismin mukaan, jolloin edustajain täytyisi toimia valitsijain ohjeiden mukaan ja myös käytettäisiin kansanäänestystä, niin että kansa saisi äänestää joko »jaa» tai »ei».
Huomauttakaamme heti, että moinen järjestelmä tuntuu meistä ihan mahdottomalta.
Kollektivistit julkaisevat aluksi kumouksellisen periaatteen — yksityisomaisuuden lakkauttamisen — mutta epäävät sen taas heti puoltamalla yksityisomaisuudesta johtunutta tuotanto- ja kulutusjärjestelmää.
He julistavat kumouksellisen periaatteen, mutta eivät ole sen ehdottomista seurauksista selvillä. He unohtavat sen tosiasian, että työvälineiden (maan, tehtaiden, kulkuneuvojen, pääoman) yksityisomistusoikeuden lakkauttaminen on johtava yhteiskunnan niin hyvin päämäärään kuin keinoihinkin nähden aivan uusille urille ja että yksilöiden kaikki jokapäiväiset suhteet toisiinsa muuttuvat heti, kun maa, koneet ja kaikki muu katsotaan yhteisomaisuudeksi.
»Ei mitään yksityisomaisuutta», sanovat he ja ryhtyvät samassa säilyttämään yksityisomaisuutta sen tavallisissa ilmauksissa. »Teidän on oltava kaikkeen tuotantoon nähden kommuunina; pellot, työkapineet, koneet, kaikki, mitä vain lie tähän päivään asti keksitty, tehtaat, rautatiet, satamat, kaivokset j. n. e., kaikki se on omaanne. Kaikkien osuus tässä kollektiivisessa omaisuudessa on sama. — Mutta huomisesta alkaen saatte tarkoin pohtia ja kiistellä, mikä osuus kullakin on uusien koneiden valmistamisessa ja uusien kaivosten kuntoonpanossa. Saatte huolellisesti määritellä kullekin uudesta tuotannosta tulevan osuuden. Saatte pitää tiliä työminuuteistanne ja huolehtia, ettei naapurinne minuuttimäärä tuota hänelle suurempaa tavarapaljoutta kuin omannekaan.
»Ja koska tunti ei ole mikään mittapuu, koska työläinen voi hoidella toisessa tehtaassa yhtaikaa kuutta kutomakonetta ja toisessa vain kahta, on teidän jollakin tapaa mitattava menettämänne lihasvoima ja aivo- sekä hermokulutuksenne. Teidän on tarkoin harkittava oppivuodet voidaksenne arvioida, paljonko kukin tulee vastedes osaltaan edistämään tuotantoa. Ja tähän liittyy se selitys, ettei kenenkään osuuteen menneiden aikojen tuotannossa ole pantava mitään painoa.»
Meistä on aivan selvää, ettei yhteiskuntaa voida järjestää kahden vastakkaisen periaatteen pohjalle. Ja moiseen järjestelyyn antautuneen kansan tai kunnan olisi pakko joko palata yksityisomaisuuteen tai suorastaan muuttua kommunistiseksi yhteiskunnaksi.
Olemme sanoneet osan kollektivistisista kirjailijoista vaativan, että erikoislaatuisen ja yksinkertaisen työn välillä olisi ero. He sanovat, että insinöörin, arkkitehdin tai lääkärin työtunti on arvioitava samaksi kuin kaksi tai kolme sepän, muurarin tai sairaanhoitajattaren työtuntia. Ja sama ero, sanovat he, on tehtävä kaiken muunkin lyhyempää tai pitempää oppiaikaa vaativan ammattityön ja yksinkertaisen ulkotyön välillä.
Mutta onhan tämän eron määrääminen nykyisen yhteiskunnan kaikkien erilaisuuksien säilyttämistä. Se on samaa kuin että alusta saakka tehtäisiin ero työläisten ja näitä hallitsemaan pyrkivien välillä. Se on yhteiskunnan jakamista kahteen ihan erilaiseen luokkaan: tiedon ylimystö korotettaisiin känsäkätisen alemmiston yläpuolelle, toisen joutuessa toista palvelemaan, tekemään kättensä työtä vaatettaakseen ja ruokkiakseen niitä, jotka käyttävät vapaa-aikaansa oppiakseen hallitsemaan elättäjiään.
Se ei ole muuta kuin että eräs nykyisen yhteiskunnan luonteenomaisimpia piirteitä otettaisiin uudelleen käytäntöön ja sille annettaisiin yhteiskunnallisen kumouksen vahvistus. Se merkitsisi sellaisen periaatteen elvyttämistä, joka on epäkohtana jo tuomittu nykyisessäkin yhteiskunnassa.
Tiedämme kyllä mitä tähän tullaan vastaamaan. Tullaan puhumaan »tieteellisestä sosialismista». Viitataan porvarillisiin kansantalousmiehiin — ja Marxiinkin — sen todistamiseksi, että palkka-asteikko on oikeutettu, koska insinöörin »työvoima» on maksanut yhteiskunnalle enemmän kuin karkean työn tekijän »työvoima». Ja eivätkö kansantalousmiehet ole yritelleet todistaa, että jos insinöörille maksetaan kaksikymmenkertaisesti enemmän kuin raa'alle työmiehelle, se johtuu vain siitä, että insinööriksi tulemisen »välttämättömät» kulut ovat paljon suuremmat kuin mitä tarvitaan karkean työn tekijäksi valmistuakseen? Ja eikö Marx ole väittänyt, että sama ero on yhtä järjellinen erilaisten ruumiillistenkin töiden välillä? Hänen täytyi joutua tuohon tulokseen Ricardon arvoteorian omaksuttuaan ja väitettyään, että tuotteita vaihdetaan sen työpaljouden mukaan, jota yhteiskunnallisesti on tarpeellinen niiden tuottamiseen.
Mutta me tiedämme myös mitä tästä asiasta on ajateltava. Me tiedämme, että jos insinöörille, tiedemiehelle ja lääkärille maksetaan sata kertaa runsaammin kuin työläiselle ja jos kankuri ansaitsee kolme kertaa enemmän kuin työmies ja kymmenen kertaa enemmän kuin tulitikkutehtaassa työskentelevä tyttö, se ei johdu heidän »tuotantokustannuksistaan», vaan siitä, että on olemassa yksinoikeus kasvatukseen tai teollisuuteen. Insinööri, tiedemies ja lääkäri käyttävät hyväkseen pääomaa — tutkintotodistuksiaan — samoin kuin porvarillinen työnantaja käyttää edukseen tehdasta tai kuten aatelismies ennen nojasi perimäänsä arvonimeen.
Mitä tulee siihen, että työnantaja maksaa insinöörille kahtakymmentä kertaa enemmän kuin työläiselle, on siihen syynä vain persoonallinen etu: jos insinööri voi tuotannossa säästää työnantajalle 100 000 frangia vuodessa, maksaa työantaja insinöörille mielellään 2 000 frangia. Ja jos työnantaja tapaa nokkelan työnantajan, joka osaa pusertaa työväestä hikeä ja säästää hänelle 10 000 frangia vuodessa, niin hän suostuu maksamaan tälle parin, kolmen tuhannen vuosipalkan. Työnantaja uhraa tuhatkunnan frangia huomatessaan sillä säästävänsä toisaalla kymmenen tuhatta, ja juuri siinä onkin koko kapitalistisen järjestelmän ydin. Samoin on laita, mitä tulee ruumiillisen työn eri ammattien väliseen eroon.
älköön siis puhuttako »tuotantokustannuksista», joita on suoritettu työvoimasta, niin että yliopistossa nuoruutensa päivinä hauskasti hummanneella ylioppilaalla on oikeus saada kymmentä kertaa suurempaa palkkaa kuin mitä yhdentoista vanhasta asti kaivoksessa kuihtuvalle kaivostyöläisen pojalle maksetaan tai että kankuri on oikeutettu kolme, neljä kertaa maataloustyöläisen ansioita suurempaan palkkaan! Kankuriksi valmistumisen kustannukset eivät ole neljää kertaa talonpojaksi tulemisen kustannuksia suuremmat. Kankuri hyötyy vain niistä eduista, joita hänen teollisuutensa saa kansainvälisessä liikkeessä teollisuuden kannalta takapajulla olevien maiden kustannuksella, ja siis myös niistä etuoikeuksista, joita kaikki valtiot suovat teollisuudelle maan muokkaajain vahingoksi.
Kukaan ei ole vielä laskenut tuottajan tuotantokustannuksia. Ja jos hieno laiskottelija tuleekin yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin työläinen, niin on vielä epätietoista, eikö — pitäen kiinni lasten kuolevaisuudesta, työväkeä riuduttavasta verenvähyydestä ja ennenaikaisista kuolemantapauksista — roteva ulkotyöläinen maksa yhteiskunnalle enempää kuin taitava ammattilainen.
Aiotaanko uskotella meille, että pariisilaiselle työläisnaiselle maksetut kolmekymmentä souta, Auvergnen pitsiä nyplätessään silmänsä turmelevalle talonpoikaisnaiselle annetut kuusi souta tai talonpojan neljäkymmentä soun päiväpalkka edustaisivat heidän »tuotantokustannuksiaan»? Tiedämme kyllin hyvin, että palkka voi olla vieläkin niukempi, ja tiedämme myös, että mainion järjestelmämme takia kuoltaisiin nälkään, ellei moisia pilapalkkoja huolittaisi.
Palkka-asteikko on meistä verojen, hallitusholhouksen, kapitalistisen yksinoikeuden — sanalla sanoen, valtion ja pääoman yhteinen tulos. Me väitämme lisäksi, että kaikki palkkateoriat on jälkeenpäin keksitty nykyisin vallitsevia vääryyksiä hyvittämään ja ettei tarvitse niitä ottaa huomioon.
Meille ei jätetä sanomatta sitäkään, että kollektivistinen palkka-asteikko kaikissa tapauksissa olisi edistysaskel. — »Olisihan parempi», tullaan sanomaan, »nähdä eräiden ammattilaisten nostavan kahta, kolmea kertaa enemmän palkkaa kuin mitä tavallinen työmies saa kuin että ministeri pistää päivässä taskuunsa enemmän kuin työmies saisi ansaituksi koko vuodessa. Sehän olisi jo suuri askel yhdenvertaisuutta kohti.»
Meidän silmissämme se olisi taka-askel. Yksinkertaisen ja ammattityön välisen eron sovelluttaminen uuteen yhteiskuntaan johtaisi siihen, että vallankumous saisi pyhittää ja periaatteeksi tunnustaa töykeän olosuhteen, jota samalla pidämme vääränä. Sehän olisi niiden herrojen matkimista, jotka 4. päivänä elokuuta 1789 selittivät läänitysoikeudet lakkautetuiksi, mutta 8. päivänä samaa kuuta tunnustivat ne oikeutetuiksi, määrätessään, että talonpoikien oli vapautumisestaan suoritettava vallankumouksen siipien suojaan otetuille herroille korvausta. Samoin se olisi Venäjän hallituksen jäljittelemistä, joka selitti maaorjia vapauttaessaan, että eräät alueet siitä lähtien kuuluvat aatelistolle, vaikka niitä oli siihen asti pidetty maaorjille kuuluvina.
Tai ottakaamme tutumpi esimerkki: kun kommuuni sääti vuonna 1871 kunnallisneuvoston jäsenille päiväpalkaksi viisitoista frangia, taistelevien liittolaisten saadessa vain puolitoista frangia, tervehdittiin sitä muka erinomaisen kansanvaltaista tasa-arvoisuutta kuvaavana toimenpiteenä. Itse asiassa kommuuni sillä vahvisti virkamiesten ja sotilaiden, hallitsevien ja hallittavien välisen entisen eriarvoisuuden. Käytännöllisvapaamielisen eduskunnan päätöksenä olisi sitä voitu ihailla, mutta kommuuni rikkoi sillä vasten omia vallankumouksellisia periaatteitaan.
Kun näemme jonkun ministerin nykyisessä yhteiskunnassa saavan sadantuhannen frangin vuosipalkan, työläisen saadessa tyytyä tuhanteen tai sitäkin vähempään, kun näemme työnjohtajille maksettavan kaksi, kolme kertaa enemmän kuin työläiselle ja kun tiedämme, että työläisten päiväpalkkain joukossa on eri asteita, kymmenestä frangista maalaisnaisen kuuden soun ansioon saakka, niin moitimme ministerin liian suurta palkkaa samoin kuin työläisen kymmenen frangin ja naisraukan kuuden soun välistä palkkaeroa. Me sanomme: »Pois nuo kasvatuksen yhtä hyvin kuin syntyperänkin suomat oikeudet!» Me olemme anarkisteja juuri siksi, että nuo etuoikeudet saavat mielemme kuohahtamaan.
Ne suututtavat meitä jo tässä esivaltaisessa yhteiskunnassa. Voisimmeko niitä sietää siinä yhteiskunnassa, joka julistaisi tasa-arvoisuuden jo alussa?
Siksipä osa kollektivisteja oivaltaakin, että palkka-asteikon säilyttäminen on mahdotonta vallankumouksesta vaikutteensa juontavassa yhteiskunnassa, ja he ehättävät vaatimaan palkkojen yhtäläisyyttä. He joutuvat kuitenkin uusiin vaikeuksiin ja heidän esittämänsä palkan yhtäläisyys on häipyvä yhtä toteuttamattomaksi haaveeksi kuin toisten kollektivistien asteikot.
Koko yhteiskunnallisen rikkauden vallanneen ja kaikkien oikeuden tuohon rikkauteen — missä määrin he lienevätkin olleet sen luomisessa osallisina — julkijulistaneen yhteiskunnan on pakko hylätä kaikki rahalliset tai työpolettiset palkkajärjestelmähankkeet.
»Kullekin työnsä mukaan», sanovat kollektivistit, tai sen mukaan kuin hän on yhteiskunnalle tehnyt palveluksia. Ja tätä periaatetta suositellaan käytäntöön sovitettavaksi heti, kun vallankumous on ottanut työvälineet ja kaiken tuotannolle tarpeellisen yhteisomaisuudeksi.
Mutta jos yhteiskunnallinen vallankumous hyväksyisi onnettomuudekseen tuon periaatteen, merkitsisi se kumousliikkeen epäonnistumista ja sitä, että suuri jo vuosisatojen kuluessa meitä rasittanut yhteiskunnallinen pulma jäisi ratkaisematta.
Sellaisessa yhteiskunnassa kuin meidän, jossa näemme, että mitä enemmän ihminen tekee työtä, sitä vähemmän hän saa palkkaa, tuo periaate voi aluksi tuntua askeleelta oikeudenmukaisuutta kohti. Mutta pohjaltaan se on vain entisten vääryyksien pyhittämistä. Tämän periaatteen turvissahan palkkajärjestelmä alkoi, päätyen sitten huutaviin vääryyksiin ja kaikkiin nykyisen yhteiskunnan kataluuksiin, koska sinä päivänä, jona tehtyjä palveluksia alettiin arvioida raha- ja tai muussa palkassa ja sanottiin, että kunkin tuli saada vain se, mitä hänen onnistui hankkia työnsä palkaksi, oli koko kapitalistisen yhteiskunnan historia (valtion avustamana) ennakolta kirjoitettu; se iti tässä periaatteessa.
Onko meidän siis palattava lähtökohtaan ja suoritettava sama kehityskulku uudelleen? Teoreetikot tahtovat niin, mutta se on onneksi mahdotonta: vallankumouksen täytyy, kuten jo olemme sanoneet, olla kommunistinen; jos se ei ole sellainen, niin se hukkuu vereen ja on tehtävä toistamiseen.
Yhteiskunnalle tehtyjä palveluksia — olkootpa joko tehtaassa tai pellolla tehtyä työtä tai henkisiä — ei voida arvioida rahassa. Siinä suhteessa ei ole olemassa tarkkaa arvomittaa (väärin vaihtoarvoksi sanotun arvon mittaamiseksi) eikä käyttöarvonkaan mittaa tuotantoon nähden. Nähdessämme kahden henkilön työskentelevän yhteiskunnan hyödyksi useana vuotena viisi tuntia päivässä erilaisissa, mutta molempia samassa määrin miellyttävissä töissä, voimme sanoa heidän työtään ylimalkaan samanarvoiseksi. Heidän työtään ei kuitenkaan voida paloitella pieniin osiin ja sanoa, että toisen joka päivänä, joka tuntina ja joka minuuttina tuottama tulos on samanarvoinen kuin toisenkin tulos vastaavalta ajalta.
Päivittäin kymmenen tuntia työtä tekevän ihmisen voi ylimalkaan väittää antavan yhteiskunnalle paljon enemmän kuin toisen, joka kieltäytyy vain viiden tunnin päivittäisestä vapaa-ajasta, tai sen, joka ei uhraa vapauttaan ollenkaan. Mutta kahden tunnin työskentelyn tulosta ei voida toisaalta väittää kahta kertaa arvokkaammaksi, kuin toisen ihmisen yhden tunnin työn tulos on, ja maksaa tämän suhteen mukaan. Se merkitsisi, ettei ymmärretä kaiken teollisuuden, maanviljelyksen ja koko yhteiskunnan nykyisen elämän monimutkaisuutta; se olisi tietämättömyyttä siitä, missä määrin kaikki yksilön työ on tuloksena edellisten ja nykyisten aikojen työstä koko yhteiskunnassa. Se olisi samaa kuin uskotella elävänsä kivikaudella, kun elämmekin teräskaudella.
Käväiskääpä kivihiilikaivoksessa ja katsokaa tuota miestä, joka seisoo suunnattoman, koreja yläilmoihin kiidättelevän koneen ääressä! Hän pitelee konetta pysähdyttävää ja käyntiin panevaa viputankoa. Hän painaa vipua, ja kori kiitää silmänräpäyksessä ylös; hän lennättelee sitä huimaavaa vauhtia ylös ja alas. Hän on pelkkänä huomiona koko mies ja seuraa silmillään seinällä olevaa mittaria, jonka asteikko näyttää, millä kaivosaukon kohdalla kori kunakin sekuntina on, ja heti, kun mittarin osoitin näyttää määräkorkeutta, pysähdyttää hän äkkiä korin kulun — juuri määräkohdalla eikä metriäkään ylempänä tai alempana. Ja kohta, kun riippukori on hiilillä lastattu ja tyhjä kori kiinnitetty paikoilleen, hän painaa vipua ja lähettää uuden korin ylös ja tyhjän alas.
Hänen eriskummainen tarkkaavaisuutensa jatkuu yhteen menoon kahdeksan, kymmenen tuntia. Jos hänen aivonsa herpoutuisivat hetkeksikään, törmäisi kori rataslaitokseen kiinni, rikkoisi pyörät, katkaisisi kaapelin, musertaisi ihmisiä ja pysähdyttäisi koko kaivoksen työn. Jos hän menettää liikaa kolme sekuntia vivun joka kääntämiseen, merkitsee se uudenaikaisessa kaivoksessa tuotannon vähennystä päivittäin pari jopa viisikin kymmentä tonnia.
Suorittaako hän kaivoksen tärkeintä työtä? Vai tekeekö sitä tuo poikanen, joka antaa hänelle alhaalta merkin korin nostamiseen? Onko tärkeämpänä pidettävä miestä, joka kaivoksessa panee henkensä alttiiksi ja jonakin päivänä kuolee kaivoskaasuun? Vai onko tärkein mies se insinööri, joka voisi mitättömän yhteenlaskuvirheen vuoksi erehtyä kivihiilikerroksista ja porauttaa pelkkää kiveä? Vai tuleeko suurin ansio kaivoksen omistajalle, joka on pannut yritykseen koko isäinsä perinnön ja kenties vastoin asiaintuntijan lausuntoa uskaltanut väittää, että sieltä tavattaisiin hyvää kivihiiltä?
Kaikki kaivoksessa uurastavat työläiset auttavat kukin voimiensa, tarmonsa, tietojensa, älynsä ja taitavuutensa mukaan kivihiilen tuotantoa. Ja voimme sanoa, että kaikilla on oikeus elää ja tyydyttää tarpeitaan, yksinpä oikkujaan — sitten, kun kaikille on taattu elintarpeita. Mutta kuinka voimme arvioida kunkin työtä?
Ja sitä paitsi — onko ihmisten ilmoille saatu kivihiili todellakin vain heidän työtään? Eikö siinä ole osuutta niilläkin, jotka ovat rakentaneet kaivokselle kulkevan rautatien ja sen kaikilta asemilta haaraantuvat maantiet? Eikö peltojakaan kyntäneiltä ja kylväneillä, raudan valmistajilla, puunhakkaajilla, kivihiiltä käyttävien koneiden tekijöillä j. n. e. ole myös siinä osuutta?
Toisen tai toisen työn välillä ei voi tehdä mitään eroa. Niiden mittaaminen tulosten mukaan veisi meidät mielettömyyksiin. Yhtä mieletöntä olisi ryhtyä niitä osittelemaan ja mittailla niitä työtunnittain. Vain yksi keino jää jäljelle: panna tarve työtä ylemmäksi ja tunnustaa ensin elämisen oikeus sekä sitten kaikkien tuotantoon osaa ottavien hyvinvointi.
Mutta ottakaa mikä tahansa muu inhimillisen toiminnan haara, kaikki olemassaolon ilmiöt! Kuka meistä voi vaatia työstään runsaampaa palkkaa? Taudin keksinyt lääkärikö vai se hoitajatarko, joka terveyshoidollisine huolenpitoineen on aikaansaanut elpymisen? Ensimäisen höyrykoneen keksijäkö vai se poika, joka eräänä päivänä väsyttyään kiskomaan nuorasta, jolla ennen avattiin venttiili, niin että höyry pääsi vaikuttamaan mäntään, kiinnitti nuoran koneen viputankoon ja läksi leikkimään tovereittensa kanssa, aavistamatta keksineensä jokaisen uudenaikaisen koneen varsinaisen koneellisen osan — automaattisen venttiilin?
Höyryveturinko keksijä vai se Newcastlen työmies, joka vihjaisi, että ennen rautatiekiskojen alla käytetyt ja joustamattomina ollen raiteilta suistumisia aiheuttaneet kivet voitiin vaihtaa ratapölkkyihin? Junankuljettajako? Mieskö, joka voi pysähdyttää merkinannoillaan junan? Vai vaihdemieskö, joka avaa junalle radan?
Ketä meidän on kiitettävä Atlantin poikki kulkevasta kaapelista? Insinööriäkö, joka kivenkovaan väitti, että kaapeli voi kuljettaa sähkösanomia, vaikka tiedemiehet selittivät sen mahdottomaksi? Mauryako, oppinutta, joka neuvoi hylkäämään paksut kaapelit ja käyttämään vain kävelykepin vahvuisia? Niitäkö vapaaehtoisia miehiä, joita ilmestyi ties mistä ja jotka viettivät vuorokausia yhteen menoon laivan kannella tutkien tarkoin joka ainoaa kaapelimetriä ja nyppivät siitä pois ne naulat, joita höyrylaivayhtiöt olivat typeryydessään lyöttäneet kaapelia eristävään kerrokseen, niin että siitä olisi tullut kelvoton?
Siirtyäksemme yhä laajemmille aloille, iloitsevan, murehtivan ja tapaturmista rikkaan ihmiselämän aloille — eiköhän kukin meistä voisi mainita sieltä jotakuta hänen elämälleen niin tärkeän palveluksen tehnyttä henkilöä, että sen rahallisesta arvioimisesta puhuminenkin saisi suutahtamaan? Tuo palvelus voi olla pelkkä oikealla hetkellä lausuttu sananen tai se on voinut jatkua alttiutena kuukausia ja vuosia. — Aiotteko arvioida nuokin »arvaamattomat» palvelukset »työpoleteissa»?
»Kunkin ihmisen työ!» — Inhimilliset yhteiskunnat eivät eläisi kahtakaan miespolvea kauemmin, jollei jokainen antaisi niille enempää kuin sen, mikä maksetaan rahalla, poleteilla tai kansalaispalkinnoilla. Se olisi suvun sammuttamista, jollei äiti vaivautuisi lastensa elämän vaalijaksi, ellei ihminen korvauksetta antaisi mitään, erityisesti silloin, kun hän ei voikaan saada mitään palkintoa.
Ja jos porvarillinen yhteiskunta lakkaa, jos olemme umpikujassa, josta emme pääse kaikkia entisiä laitoksia lopettamatta, johtuu se juuri siitä, että olemme menneet laskelmissamme liikoihin. Se johtuu siitä, että olemme viehättyneet vain silloin antamaan kuin tiedämme saavamme; että olemme tahtoneet muovailla yhteiskuntaa kauppayhtiöksi, joka vain maksusta antaa, mitä pyydetään.
Kollektivistit muuten tietävätkin, että näin on laita. Heillä on hämärä käsitys siitä, ettei yhteiskunta voisi olla olemassa, jos se noudattaisi jyrkästi periaatetta: »kullekin työnsä mukaan». He aavistavat, että yksilön tarpeet — emme puhu oikuista — eivät aina ole hänen työnsä mukaisia. Senpä vuoksi De Paepe sanookin:
»Tämä mitä yksilöllisin periaate olisi muutoin lievennettävä yhteiskunnan väliintulolla lasten ja nuorison kasvattamiseksi — elatus ja asunto siihen luettuina — ynnä sillä, että yhteiskunta järjestäisi heikkojen ja sairaiden avustuksen, turvapaikkoja vanhoille työläisille y. m.»
He arvailevat, että nelikymmenvuotiaalla ja kolmen lapsen isällä on toisenlaisia tarpeita kuin kahdenkymmenenvanhalla nuorukaisella. He tietävät, ettei pientä lastaan imettävä ja lapsensa vuoteen ääressä valvova nainen voi tehdä yhtä paljon työtä kun yönsä rauhallisesti nukkunut mies. He näyttävät käsittävän, että mahdollisesti ylen määrin yhteiskunnalle raataessaan nääntynyt mies ja nainen eivät kykene työskentelemään yhtäläisesti kuin ne, jotka ovat kuluttaneet aikaansa kaikessa mukavuudessa ja ollessaan valtion tilastotieteilijöinä paremmassa asemassa pistäneet »työpoletit» taskuunsa.
Ja he rientävät lieventämään periaatettaan. — »Aivan oikein», sanovat he, »yhteiskunta tulee ruokkimaan ja kasvattamaan lapsiaan! Samoin se on auttava vanhoja ja voimattomia. Tarve on oleva niiden menojen mittapuuna, jotka yhteiskunta on suorittava lieventääkseen työmäärään perustuvaa periaatettaan.»
Hyväntekeväisyyttä siis! Tuota ainaista kristillistä hyväntekeväisyyttä, joskin nyt valtion järjestämänä!
Parannelkaa löytölasten koteja, järjestelkää vanhuus- ja sairausvakuutuksia — ja periaate on lievennetty! »Haavoittakaa ja sitten hoivaella», siitä aatteesta he eivät pääse!
He, suuret kansantaloustieteilijät, huomaavat siis kommunismin evättyään ja ivattuaan lausetta »Kullekin tarpeensa mukaan» unohtaneensa jotakin — tuottajien tarpeet, jotka he nyt rientävät tunnustamaan. Mutta valtion asiaksi jää arvioida nuo tarpeet ja tarkastaa, etteivät tarpeet nouse töitä suuremmiksi.
Valtion on annettava almuja. Siitä on köyhäinhoitolainsäädäntöön ja englantilaiseen »vaivaistaloon» vain yksi askel.
Vain yksi askel, sillä tämäkin äitipuolimainen yhteiskunta, jota vastaan kapinoidaan, on oivaltanut tarpeelliseksi lieventää yksilöllistä periaatettaan; sekin on huomannut pakolliseksi tehdä myönnytyksiä kommunistiseen suuntaan ja samantapaisen hyväntekeväisyyden muodossa.
Tämäkin yhteiskunta jakaa myymälöittensä ryöstön estämiseksi perin halpahintaisia atrioita; rakentelee sairaaloita — hyvin usein huonoja, mutta väliin mainioitakin — tarttuvien tautien hävityksiltä säilyäkseen. Kun se on maksanut työtunnittain, ottaa sekin pahimpaan puutteeseen saattamiensa varattomien vanhempien lapsia hoitoonsa. Sekin ottaa huomioon tarpeet ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä.
Kuten jo olemme sanoneet, oli köyhyys ensimäisenä rikkauksien lähteenä. Se oli ensimäisten kapitalistien luoja. Sillä ennen kuin saatiin kootuksi mitään lisäarvoa, josta niin kernaasti puhutaan, täytyi olla olemassa nälkäkuolemaa välttääkseen työvoimaansa kauppaamaan myöntyviä köyhiäkin. Köyhyys on kapitalistien luoja. Ja kun köyhien lukumäärä niin ripeästi paisui keskiajalla, johtui se siitä, että valtioiden perustamista seuranneet sodat ja hävitykset ja Itämaiden riistämisellä kootut rikkaudet katkoivat entiset maalais- ja kaupunkikuntia yhdistäneet siteet ja johtivat ne entisen kaikkiyhteisyyden sijasta suosimaan kaikille nylkijöille niin kallisarvoista palkkajärjestelmää.
Ja tämän järjestelmän muka pitäisi kehittyä taas esille vallankumouksesta, jota rohjettaisiin nimittää »yhteiskunnalliseksi», käyttäen tätä nälkiintyneille, kärsineille ja sorretuille niin rakasta nimeä!
Se ei tule tapahtumaan. Sillä sinä päivänä, jona vanhat laitokset pirstoutuvat köyhälistön piilukirveiden alla, tullaan kuulemaan ääniä, jotka huutavat: »Leipää, asuntoa, hyvinvointia kaikille!»
Ja näitä ääniä tullaan tottelemaan. Kansa on sanova: »Tyydyttäkäämme aluksi se elämän, ilon ja vapauden jano, jota emme ole saaneet vielä koskaan sammuttaa. Ja kun kaikki ovat saaneet maistaa onnena, tartumme työhön: repimään alas porvariyhteiskunnan viimeisetkin jätteet, sen tilikirjoista nuuskitun siveellisyyden, sen »debet» ja »kredit» filosofian, sen »minun» ja »sinun» järjestelmälle perustetut laitokset. Ja »repiessämme me myös rakennamme», kuten Proudhon sanoi, »rakennamme kommunismin ja anarkismin nimessä».