Englanti oli saanut Napoleonin sotien päättyessä miltei tyyten tuhotuksi ne tärkeimmät teollisuudet, joita Ranskassa oli kehittynyt edellisen vuosisadan lopulla. Se pääsi myös meren herraksi eikä sillä ollut ainoatakaan tosikilpailijaa. Se käytti tilannetta hyväkseen ja loi itselleen teollisuuden alalla yksinoikeuden, tyrkyttäen naapurimaille omat hintansa tavaroista, joita se yksin valmisti, ja siten kooten suunnattomia rikkauksia.
Mutta kun porvarillinen vallankumous oli viime vuosisadalla lakkauttanut maaorjuuden ja luonut ranskassa köyhälistön, sai kehityksessään keskeytetty suurteollisuus uutta vauhtia, ja Ranska herkesi viime vuosisadan toiselta puoliskolta lähtien olemasta tehdastuotteisiin nähden Englannin veronmaksajana. Siitäkin on nyt tullut vientimaa. Se myy ulkomaalaisille enemmän kuin puolentoista tuhannen miljoonan arvosta tehdastavaroita ja kaksi kolmannetta noista on kankaita. Lasketaan, että lähes kolme miljoonaa ranskalaista ahertaa viennin hyväksi tai elää ulkomaan kaupalla.
Ranska ei siis enää ole Englannin verovelvollisena. Se on vuorostaan koettanut saada yksin haltuunsa eräät puolet ulkomaankauppaa, kuten silkkitavaroiden ja valmiiden vaatteiden kaupan, josta sillä onkin ollut suunnatonta voittoa, mutta nykyään se on menettämäisillään ainaiseksi tämän erikoisalansa, samoin kuin Englantikin näyttää menettävän pumpulikudosten, jopa pumpulilangankin yksinoikeuden.
Teollisuus on kulkenut itään päin ja saapunut Saksaan. Tämä oli suurteollisuuden tuotteisiin nähden viisikymmentä vuotta siten Englannin ja Ranskan verovelvollisena. Nyt on asian laita toisin. Saksa on viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa ja erittäinkin ranskalais-saksalaisen sodan jälkeen uudistanut teollisuutensa. Uudet tehtaat työskentelevät parhaimmilla koneilla; uusimmat teollisuustaidon keksinnöt — esimerkiksi Manchesterin pumpulikudoksien ja Lyonin silkkitavaroiden alalla — ovat käytännössä Saksankin tehtaissa. Teknilliset, teollisuuden tarpeeksi järjestetyt koulut toimittavat tehtaille älykkäitä työläisjoukkoja ja sekä käsin että aivoilla työskenteleviä käytännöllisiä insinöörejä. Saksalainen teollisuus sai alkaa siitä, mihin Manchester ja Lyon olivat päässeet viisikymmenvuotisen ponnistuksin ja hapuilevin kokeiluin.
Tästä on tuloksena, että kaikkea kotimaassaan yhtäläisesti valmistava Saksa on vuosi vuodelta vähentänyt tuontiaan Ranskasta ja Englannista. Se on jo Aasiassa ja Afrikassa kaupan alalla näiden molempien maiden kilpailijana, vieläpä Lontoon ja Pariisinkin markkinoilla. Lyhytnäköiset ihmiset voivat tosin Ranskassa pauhata Frankfurtin sopimusta vastaan, ja Englannin tehtailijat selittävät rautatietariffien pikku eroavaisuuksien tekevän mahdolliseksi saksalaisten kilpailun. Ne voivat jauhaa joka kysymyksen yksityiskohtia sivuuttaen samalla suuria historiallisia ilmiöitä. Mutta sittenkin jää kieltämättömäksi, että ennen Englannin ja Ranskan hallussa ollut suurteollisuus on vaeltanut itään päin ja tavannut Saksassa nuoren, tarmokkaan maan ja älykkään, vuorostaan vieraalla kaupalla rikastumaan pyrkivän porvariluokan.
Sillä välin, kun Saksa vapautui englantilaisesta ja ranskalaisesta holhouksesta ja itse valmisti pumpulikudoksensa, vaatteensa, koneensa, sanalla sanoen kaikki tehdastuotteensa, on suurteollisuus juurtunut Venäjällekin, jossa teollisuuden kehitys on sitä ihmeellisempi, kun sen tehtaat ovat aivan kuin eilispäivän lapsia.
Kun maaorjuus lakkautettiin Venäjällä vuonna 1861, ei siellä ollut juuri minkäänlaista teollisuutta. Kaikki sen tarvitsemat koneet, kiskot, veturit, korukankaat tuotiin länsimaista. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin oli siellä jo enemmän kuin 85 000 tehdasta ja Venäjällä valmistettujen tehdastavarain arvo oli paisunut nelinkertaiseksi.
Vanhat työvälineet ovat vaihdetut kauttaaltaan uusiin, ja melkein kaikki nykyisin Venäjällä tarvittava teräs, kolme neljäsosaa raudasta, kaksi kolmannesta kivihiilestä, kaikki veturit ja rautatievaunut, ratakiskot ja miltei kaikki höyrylaivat valmistetaan omassa maassa.
Venäjästä, josta — kansantaloustieteilijöiden mukaan — oli tuleva maanviljelysmaa, onkin nopeasti tullut tehdasmaa. Se tarvitsee tuskin mitään Englannista ja vain vähän Saksasta.
Kansantaloustieteilijät väittävät tulleja näiden olosuhteiden aiheuttajiksi, mutta Venäjällä valmistettuja kangastavaroita kaupitaan samoihin hintoihin Lontoossakin. Pääoma ei välitä isänmaasta, ja omiin kansallisuuksiinsa kuuluvien insinöörien ja työnjohtajain avustamina ovat saksalaiset ja englantilaiset kapitalistit perustelleet Venäjälle ja Puolan parhaimpien englantilaisten valmisteiden kanssa kilpailevia tehtaita. Jos tullit huomenna poistettaisiin, hyötyisi siitä vain teollisuus. Joku aika sitten englantilaiset tehtailijat antoivat jälleen kovan iskun oman maansa eduille, ehkäisten vaate- ja villatavarain vientiä länsimaista Venäjälle. He rakensivat Venäjän etelä- ja keskiosiin Bradfordista tuoduilla oivallisilla koneilla varustettuja valtavia villatehtaita, ja nykyään Venäjä tuottaa vain kalleimpia lajeja verkaa Englannista, Ranskasta ja Itävallasta. Kaikki muu valmistetaan kotimaassa, joka tehtaissa tai kotiteollisuutena.
Suurteollisuus ei vaella vain itään päin, se leviää myös eteläisiin niemimaihin. Vuonna 1884 pidetty Turinin näyttely on jo antanut todisteita italialaisen teollisuuden kehityksestä ja erehtymättä voimme sanoa, ettei ranskalaisten ja italialaisten porvariluokkien välinen viha johdu muusta kuin niiden kilpailusta teollisuuden alalla.
Espanja on myös kehittymässä teollisuusmaaksi, ja toisaalla on Böömistä äkkiä tullut tärkeä teollisuuden uusi keskus parhaimpine koneineen. Voisimme myös mainita Unkarin nopean edistyksen suurteollisuuden aloilla. Mutta puhukaamme mieluummin Brasiliasta! Kansantaloustieteilijäthän tuomitsevat tämän maan viljelemän pelkkää pumpulia ja kuljettamaan sitä raaka-aineena Eurooppaan, tuodakseen sen sieltä takaisin pumpulikankaina. Totta puhuen ei Brasiliassa ollutkaan neljäkymmentä vuotta sitten kuin yhdeksän kurjaa puuvillatehdasta, joissa oli vain 385 värttinää. Nyt siellä on 160 tehdasta; värttinöitä on puolitoista miljoonaa ja kangaspuita 50 000, jotka valmistavat vuosittain markkinoille 450 miljoonaa metriä kangasta.
Meksiko toi ennen puuvillakankaita Euroopasta, mutta sekin on alkanut niitä itse valmistaa. Ja mitä tulee Yhdysvaltoihin, ovat ne jo täysin vapautuneet eurooppalaisesta holhouksesta ja voitollisesti kehittäneet teollisuusvaltaansa hämmästyttävin saavutuksin.
Intia antaa kuitenkin loistavimman todisteen siitä, että kansallisen teollisuuden erikoisalojen vaatijat ovat väärässä.
Tämä teoria on hyvin tuttu: Suuret eurooppalaiset kansat tarvitsevat siirtomaita. Näiden on lähetettävä raaka-aineita, puuvillaa, lampaanvillaa, mausteita y. m. emämaahansa. Emämaa lähettää puolestaan siirtomaalleen tehdastuotteita, vioittuneita kankaita, käyttökelvottomien koneiden hahmossa olevaa romua, sanalla sanoen kaikkea, mitä itse ei tarvitse eikä enää voi käyttää ja mikä sille ei maksa juuri mitään tai vain perin vähän, mutta hintaa otetaan kuitenkin runsaasti.
Tällainen oli teoria, jota sovellettiinkin kauan aikaa.
Lontoossa ja Manchesterissa ansaittiin rikkauksia, ja Intia köyhtyi. Käväiskääpä Lontoon intialaisessa museossa, niin näette englantilaisten kauppiaiden Kalkuttasta ja Bombaysta keräämiä ennen kuulumattomia kalleuksia.
Mutta toisten englantilaisten kauppiaiden ja kapitalistien päähän pälkähti se luonnollinen ajatus, että olisi mukavampaa riistää intialaisia valmistamalla pumpulikankaita itse Intiassa, sen sijaan että niitä vietiin sinne Englannista vuosittain parinkymmenen miljoonan punnan arvosta.
Yritys kohtasi aluksi vaikeuksia. Intialaiset kutojat, jotka olivat alallaan taiteilijoita, eivät voineet tottua tehdastyöhön; Liverpoolista lähetetyt koneet olivat kehnoja, ilmastosuhteet olivat otettavat huomioon ja kauppiasten oli mukauduttava uusiin ehtoihin. Nuo esteet ovat nyt voitetut, ja Englannin Intia muuttuu yhä uhkaavammaksi emämaan tehdastyön kilpailijaksi.
Siellä on nyt kolmatta sataa pumpulitehdasta, joissa on työssä enemmän kuin 230 000 työläistä; värttinöitä on yli kuuden miljoonan ja kangaspuita 80 000, minkä lisäksi on 40 hampputehdasta. Intia vie vuosittain Kiinaan, hollantilaiseen Intiaan ja Afrikkaan lähes kahdeksan miljoonan punnan arvosta juuri noita Englannin erikoisalaksi väitetyitä valkeita pumpulikankaita. Ja sillä välin, kun englantilaiset työläiset usein ovat työttöminä ja suuressa puutteessa, kutovat hindulaisnaiset puuvillakankaita koneilla 60 sentimin päiväpalkasta kaukaista itää varten.
Se päivä, jolloin ei enää tiedetä mitä tehdä kaikilla niillä kutovilla käsillä, jotka ennen valmistivat Englannista vietävää pumpulikangasta, ei ole enää kaukana. älykkäät tehtailijat eivät sitä salailekaan. Eikä kaikki ole vielä siinäkään: yhä selvemmäksi käy, ettei Intia vastedes osta Englannista ainoatakaan tonnia rautaa. Ensimäiset vaikeudet ovat voitetut, jotka estivät intiaa käyttämästä kivihiiltään ja rautaansa, ja englantilaisten kanssa kilpailukykyisiä tehtaita kohoaa jo Intian valtameren molemmin puolin.
Siirtomaa kilpailee tehdastuotteillaan emämaansa kanssa, siinä tämän vuosisadan kansantalouden luonteenomaisin ilmiö.
Ja miksi ei niin olisikin laita? Mitä Intialta puuttuisi? Pääomaako? Mutta tunkeehan pääoma kaikkialle, missä vain lienee köyhiä, riistettäviä ihmisiä. Tietoako? Tiedolla ei ole kansallisia rajoja. Työläisen teknillistä taitoako? Onkohan hindulainen tyhmempi kuin sadat tuhannet alle kahdeksantoista vanhat, Englannin kutomatehtaissa työskentelevät pojat ja tytöt?
Luotuamme silmäyksen kansallisiin teollisuuksiin olisi hyvin huvittavaa saada yleiskatsaus erikoisteollisuuksistakin.
Ottakaamme esim. silkki, joka oli viime vuosisadan ensi puoliskolla erityisesti ranskalaista tuotetta. Tunnettua on, kuinka Lyonista tuli silkinvalmistuksen keskus. Raakasilkkiä koottiin ensin Etelä-Ranskassa, mutta vähitellen tilattiin sitä Italiastakin, Espanjasta, itävallasta, Kaukasiasta ja Japanista silkkitehtaita varten. Vuonna 1875 Lyonin seuduilla kankaaksi valmistetusta viidestä miljoonasta kilosta raakasilkkiä oli vain 400 000 kiloa ranskalaista tavaraa.
Mutta kun Lyon käytti maahan tuotua silkkiä, niin miksi ei Sveitsi, Saksa ja Venäjä voisi tehdä samoin? Silkinkudonta kehittyi siten vähin erin Zürichin kylissä. Baselista tuli huomattava silkkikaupan keskus. Kaukasian viranomaiset kutsuivat Marseillen naisia ja Lyonin työmiehiä neuvomaan Georgian väestölle parannettua silkkiperhoshoitoa ja näyttämään, kuinka raakasilkistä valmistetaan kankaita. itävalta seurasi esimerkkiä. Saksa perusti Lyonin työläisten avulla suurenmoisia silkkitehtaita. Yhdysvallat menettelivät samoin Patersonissa.
Meidän päivinämme silkinvalmistus ei enää ole yksistään ranskalaista teollisuutta. Silkkiä valmistetaan Saksassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Englannissa, kolmannes Ranskassa käytetyistä silkkikankaista on muualta tuotu. Kaukasialaiset talonpojat kutovat talvisaikaan silkkiä niin huokealla, että Lyonin työläiset kuolisivat moisilla palkoilla nälkään. Italia ja Saksa lähettävät silkkitavaroitaan Ranskaan, ja Lyon, joka lähetti vuosina 1870–1874 silkkiä 460 miljoonan frangin arvosta, toimittaa sitä kauppaan nykyään tuskin enempää kuin puolet tuosta summasta.
Piakkoin se saa valmistaa vain ensiluokkaisia lajeja tai joitakin uutuuksia saksalaisten, venäläisten ja japanilaisten malliksi.
Samoin on käynyt muillakin teollisuusaloilla. Belgia ei ole enää yksinoikeutettu veran valmistaja; sitä tehdään jo Saksassakin, Venäjällä, Itävallassa ja Yhdysvalloissa. Sveitsi ja Ranskan puoleinen Jura-vuoristo eivät enää yksin hallitse kellojen valmistusta; kelloja tehdään kaikkialla. Skotlanti ei enää valmista Venäjälle sokeria; venäläistä sokeria tuodaan jo Englantiinkin. Vaikkei Italiassa ole kivihiiltä ja rautaa, tekee se itse panssarilaivansa ja höyrykoneensa. Kemiallinen teollisuus ei ole enää Englannin yksinoikeutena; rikkihappoa ja soodaa tehdään Uralissakin. Sveitsin Winterthurissa valmistetut koneet ovat kaikkialla hyviksi tunnettuja, ja nykyään kivihiiletön ja raudaton Sveitsi — jossa on vain mainioita teknillisiä kouluja — valmistaa huokeampia ja parempia koneita kuin Englanti. Niin vähän on jäänyt tavarain vaihtoteoriasta jäljelle.
Siksi onkin eri aloille hajautuminen pyrkimyksenä teollisuudessa, kuten kaikessa muussakin.
Kunkin kansan on edullisinta pitää maanviljelyksensä ohella niin moninaista teollisuutta kuin suinkin. Kansantaloustieteilijöiden esittämä erikoistuminen on kyllä rikastuttanut useita kapitalisteja, mutta nyt se on jo tarpeetonta ja hyödytöntä. Päinvastoin on paljon edullisempaa, että kukin maa, kukin kansakunta itse kasvattaa viljansa ja kasviksensa sekä valmistaa enimmän osan tarvitsemistaan tehdastuotteista. Tämä monipuolistuminen on paras todiste tuotannon täydellisestä kehityksestä keskinäisen yhteiskunnan avulla ja vaikuttava syy edistykseen, kun taas erikoistuminen nykyään on edistyksen ehkäisemistä.
Maanviljelys voi menestyä vain silloin, kun sen lähellä on tehtaita. Ja heti, kun jokin tehdas kohoaa pystyyn, täytyy sen naapuristoon ilmestyä monenlaisia tehtaita, niin että ne, tukien ja kannustaen toisiaan keksinnöillään, kehittyvät yhä tuottavammiksi.
Onpa tosiaan mieletöntä viedä maasta vehnää ja tuoda maahan jauhoja, viedä villaa ja tuoda verkaa, viedä rautaa ja tuoda koneita — ei ainoastaan sen vuoksi, että kuljetus aiheuttaa tarpeettomia kustannuksia, vaan varsinkin koska maa, jolla ei ole kehittynyttä teollisuutta, jää ehdottomasti maanviljelyksessä takapajulle, ja se maa, jolla ei ole suuria terästehtaita, jää muussakin teollisuudessa huonommaksi ja lopuksi, koska maan teollisia ja teknillisiä kykyjä jää käyttämättä, ellei ole monipuolista teollisuutta.
Tuotannon maailmassa on meidän päivinämme kaikki yhteydessä keskenään. Maan viljeleminen ei enää käy päinsä ilman koneita, runsasta kastelua, rautateitä ja lannoitusaineiden valmistusta. Ja paikallisiin oloihin soveltuvien koneiden, rautateiden, kastelulaitteiden y. m. hankkimiseksi on tarpeen jonkun verran keksimiskykyä, teknillisen taidon kehitystä. Nämä eivät pääse päivänvaloon, niin kauan kuin lapio ja aurankärki ovat ainoita viljelyksen välineitä.
Työpajojen ja tehtaiden on suitsutettava maatalouden äärellä sauhuaan korkeuksiin, ja vasta silloin maata voidaan viljellä hyvin, niin että se antaa runsaita satoja, joita ihminen on oikeutettu siltä saamaan.
Työalojen vaihtelu ja sen perusteella kykyjen vaihtelu yhtyneinä saman päämäärän hyväksi — siinä on edistyksen tosivoima.
Ja kuvitelkaamme nyt, että jonkin kaupungin tai alueen, suuren tai pienen, asukkaat ensi kerran ryhtyvät yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.
»Mikään ei tule muuttumaan», on joskus sanottu. »Työpajat ja tehtaat pakkoluovutetaan, julistetaan kansan tai kunnan omiksi, sitten kukin menee takaisin tavanmukaiseen työhönsä, ja kumous on tehty.»
Ei, yhteiskunnallinen kumous ei suoriudu noin mutkattomasti.
Olemme jo sanoneet, että jos vallankumous puhkeaa huomenna Pariisisssa, Lyonissa tai jossakin muussa kaupungissa ja työläiset ottavat haltuunsa tehtaat, talot ja pankit, koko nykyisen tuotannon mullistaisi pelkkä tämä tosiseikka.
Kansainvälinen kauppa tulee silloin pysähtymään, ulkomaisen viljan tuonti lakkaamaan; samalla tavaroiden ja elintarpeiden vaihto lamautuu. Kapinoivan kaupungin tai alueen on nälänhätää karttaakseen uudestijärjestettävä koko tuotantonsa, niin että tulee omillaan toimeen; jos se epäonnistuu, on se kuoleman oma. Jos se taas onnistuu, tuottaa se kumouksen maan koko taloudelliseen elämään.
Jos elintarpeiden tuonti on vähentynyt ja kulutus kasvanut, jos vientikaupan alalla työskentelevien miljoonan pariisilaisen on jäätävä työttömiksi, jos kaukaa ja läheltä hankittavat monenlaiset tavarat eivät saavu ja jos ylellisyysteollisuus on tilapäisesti pysähtynyt, niin mitä asukkailla on syömistä, kun vallankumouksesta on kulunut puoli vuotta?
On selvää, että varastoaittojen tyhjennyttyä kansanjoukot koettavat saada leipänsä maasta irti. Täytyy viljellä maata: itse Pariisissakin ja sen ympäristöissä on maanviljelys liitettävä teollisuuteen, luovuttava arvottomista ylellisyysammateista ja ajateltava tärkeintä — leipää.
Lukuisten asukkaiden on kaupungeissakin muututtava maanviljelijöiksi, ei auran kurjessa rimpuilevan ja tuskin vuosileipänsä saavan talonpojan tavoin, vaan suuressa mittakaavassa voimaperäisen, puutarhamaisen maanviljelyksen periaatteita noudattaen ja parhaita koneita käyttäen, mitä on keksitty tai vasta keksitään. Silloin raadetaan toisella tapaa kuin nyt, eikä pariisilainen kultaseppä suostuisikaan olemaan kuormajuhtana. Maanviljelys on uudestijärjestettävä, ei viivytellen, vaan heti, keskellä kumoustaisteluita, jottei vihollinen pääsisi voitolle.
Maanviljelystä tullaan harjoittaman älyperäisten olennoiden tavoin, jotka käyttävät hyväkseen nykyajan kokemuksia ja järjestäytyvät iloisiksi työparviksi, samoin kuin ne, jotka toista sataa vuotta sitten Marskentällä valmistelivat liiton juhlaa, nautintorikkaaseen työhön, koska sitä ei ylen määrin pitkitetä, koska se on tieteellisesti järjestetty ja koska ihminen parantaa ja keksii työvälineitä ja tietää olevansa yhteiskunnan hyödyllinen jäsen.
Tietysti ei silloin viljellä ainoastaan vehnää ja kauraa, vaan valmistetaan myös niitä tavaroita, joita tavallisesti on tuotu ulkomailta. Ja älkäämme unohtako, että kapinoivan seudun väestölle on kaikki vallankumoukseen yhtymätön alue »ulkomaata». Vuosien 1793 ja 1871 kumouksissa oli Pariisin kannalta ulkomaata jo sekin alue, joka alkoi ihan kaupungin porteilta. Troyesin viljakauppias näännytti Pariisin kapinoitsijoita yhtä pahasti, jopa pahemminkin kuin Versaillesin salaliittolaisten Ranskan alueelle houkuttelemat saksalaiset armeijat. Kapinoivan kaupungin täytyy tulla toimeen ilman näitä »ulkomaalaisia», ja miksi ei? Ranska keksi juurikassokerin, kun mannermaan sulku lopetti ruokosokerin saannin. Pariisi löysi salpietaria omista kellareistaan, kun sitä ei saapunut muualta. Jäisimmekö me jäljelle esi-isistämme, joilla oli tuskin aavistustakaan luonnontieteiden aakkosista?
Vallankumous on näet paljon muutakin kuin pelkkää hallitusmuodon kumoamista. Se on inhimillisen älyn valveutumista, keksintökyvyn kymmen-, satakertaistumista; se on uuden tieteen — Laplacen, Lamarcken, Lavoisiersin tieteen — sarastusta! Se on pikemmin mielten kuin laitosten vallankumousta.
Ja sittenkin voi joku pakista työpajaan palaamisesta, aivan kuin olisi puhe kotiintulosta joltakin sieniretkeltä!
Jo se yksinkertainen tosiseikka, että porvarilliseen omaisuuteen on käyty käsiksi, aiheuttaa työpajojen, rakennuspaikkojen, tehtaiden, koko taloudellisen elämän perinpohjaisen uudestiluomisen tarpeen.
Ja vallankumous onkin sen toimittava. Jos esim. Pariisi yhteiskunnallisen vallankumouksen aikana olisi vuoden tai pari porvarillisen järjestelmän apurien toimesta muusta maailmasta eristettynä, niin sen miljoonat älykkäät asukkaat, joita tehdaselämä ei vielä ole tylsyttänyt, ja tämä kaupunki, jossa on niin paljon pikkuliikkeitä kekseliäisyyttä kannustavine ammatteineen, näyttävät silloin maailmalle, mitä kaikkea ihmisjärki voi saada aikaan, vaikkei se muualta pyydäkään muuta apua kuin liikevoimaa auringolta, joka valaisee, voimaa tuulelta, joka puhaltaa pois kaiken saastan, ja salattuja työvoimia maasta, jota poljemme.
Silloin saadaan nähdä, mitä toisiaan avustavien lukemattomien eri ammattien kasaantuminen yhteen paikkaan ja vallankumouksen elähyttämä henki saavat toimeen muutamia miljoonia älyllisiä olentoja elättääkseen, vaatettaakseen, asunnolla varustaakseen ja vielä suodakseen heille kaikenlaista ylellisyyttä.
Tästä puhuessa ei tarvitse turvautua kuvitteluihin. Se, mistä jo ollaan varmat, mitä jo on kokeiltu ja käytännölliseksi havaittu, riittää sen suorittamiseen, kunhan vain vallankumouksen uljas tuulahdus ja joukkojen vapaaehtoinen innostus sitä hedelmöittävät ja elähyttävät.