Julkaistu: 1902
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Keskinäinen apu». Työmiehen Kustannusyhtiön kustannuksella, Hancock, Mich. [ei julkaisuvuotta]
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Olisi aivan vasten kaikkea, mitä luonnosta tiedämme, jos ei niin turvaton olio kuin ihminen alussa oli, olisi kuten eläimetkin löytänyt turvaa ja tietä kehitykseen keskinäisen avun kautta, vaan ymmärtämättömässä taistelussa omia etujaan vastaan. Historiankirjoittajat ovat totuttaneet meitä katselemaan ihmisyyden kehitystä kuin pitkää taistelujaksoa, jossa yksilöt ovat koettaneet murtaa toisiaan. Mutta jäljet kaikkein aikuisimmista ihmisistä, joita tunnemme — kiviaikakauden ihmisistä ja paalunrakentajista — näyttävät meille heimojen yhteenliittymisen ja yhteiselämän yhteisessä työssä.
Perhe on myöhempää alkuperää kuin heimo. Alussa eli ihmissuku »yhteisessä avioliitossa», se tahtoo sanoa, koko heimolla oli yhteisenä aviomiehet ja aviovaimot. Perhe syntyi vasta omistusoikeuden perustalla yksityiseen naiseen.
Alkuperäiset ihmiset eivät siis muodostaneet tilapäisesti yhteentullutta joukkoa, jonka yksityiset jäsenet seurasivat ainoastaan omia henkilöllisiä halujaan ja ottivat kaiken edun, minkä taisivat, henkilöllisestä voimastaan ja viekkaudestaan toisten samaan joukkoon kuuluvien henkilöiden suhteen. Kesyttämätön individualismi — itserakkaus — on nykyaikainen pahe, ei alkuperäisen ihmisen tunnusmerkki.
Nykyajan villit ihmisheimot, alhaisimmallakaan asteella olevat eivät myöskään anna mitään kuvaa »kaikkien sodasta kaikkia vastaan». Päinvastoin. Buskmanneista sanotaan, että he ovat hyväntahtoisia, sanansapitäviä ja kiitollisia ihmisiä. Hottentoteista sanoo saksalainen tutkija Kolben: heidän sanansa on pyhä. He eivät ollenkaan tunne eurooppalaista teeskentelyä ja uskottomuutta. He elävät ainaisessa rauhassa ja ainoastaan hyvin harvoin on heillä mitään sotia naapuriensa kanssa. He ovat itse hyvyys ja avuliaisuus toisiaan kohtaan. Hottentotin suurin riemu on voida antaa kylliksi ja tehdä toverilleen palveluksia. Rehellisyydessä ja siveydessä, ankarassa ja virkeässä oikeuden hoidossa on hottentotti kaikkein muiden yläpuolella.
Eskimot elävät jonkunlaisessa kommunismissa. Heille on yhteistä se saalis, minkä he saavat metsästyksellä tai kalastuksella ja vasta tanskalaisten vaikutuksesta, on käsitys yksityisomaisuudesta tunkeutunut heidän joukkoonsa. Heidän heimotunteensa on korkealle kehittynyt. Aleuteista, — eräs kansakunta, joka on läheistä sukua eskimoille — kirjoitti venäläinen lähetyssaarnaaja Weniaminoff, joka vuosia oli asunut heidän keskuudessaan, että viimeisellä vuosisadalla tämän kansakunnan keskuudessa, jonka jäsenluku nousi 60,000 henkeen, ei oltu tehty ainoatakaan murhaa ja neljäänkymmeneen vuoteen ei 1800 aleutilaisen kesken ollut sattunut ainoatakaan rikkoumusta yhteisoikeutta vastaan; Aleutilais-isä voi kärsiä nälkää päiviä ja viikkoja kun on kysymyksessä hankkia kylliksi ruokaa hänen lapsillensa. Samoin menee buskmannilaisheimon äiti vapaaehtoisesti orjuuteen, jotta ei tulisi eroitetuksi lapsestaan.
Miten sitten selitetään, että villien heimojen keskuudessa tapahtuu niin julmia asioita kuin lapsenmurhia, isänmurhia ja verikostoja?
Se selitetään johtuvan kykenemättömyydestä elättää lapsia, jotka syntyvät. Vasten tahtoa surmataan pieniä lapsia, ja kun elämänehdot paranevat, lakataan siitä. Weniaminoff esti lapsenmurhia aleutien joukossa hankkimalla heille elämisvälikappaleita, kun siellä vallitsi nälänhätä. Sama on laita isänmurhien suhteen.
Ja millä oikeudella ihmettelevät eurooppaiaiset sitä, että villit, huolimatta korkealle kehittyneestä heimotunteestaan surmaavat lapsia ja hylkäävät vanhoja ihmisiä? Jos nämä hyvät eurooppalaiset kertoivat heille, että europassa on ihmisiä, jotka, vaikka ovat hyvin rakastavia ja paljon pitävät lapsistansa ja jotka ovat niin tunteellisia, että itkevät, kun teaatterissa katselevat näytelmää, jossa hyvälle ihmiselle tehdään vääryyttä, siitä huolimatta asuvat lähellä köyhien hökkeleinä ja tietävät, että lapsia niissä kuolee joukottain hoidon ja ruuan puutteeseen, niin eivät nämä villit voisi ymmärtää europalaista.
Verikoston, joka vallitsee muutamien yksinäisten, villien heimojen keskuudessa, sanotaan johtuvan siveellisistä velvollisuuksista heimoa kohtaan. Eurooppalainen tuomari seuraa samantapaista perusajatusta veri verestä, kun hän jättää kuolemaantuomitun rankaisuoikeudelle, ja hän tahtoo ikäänkuin borneolainen päänahkankeritsijä tehdä valmistuksia, saästäisikö hän rikoksellista vai ei.
Edellisellä vuosisadalla ihannoitiin villiä hänen luonnontilassaan. Nyt menevät tiedemiehet toiseen yksipuolisuuteen, kun nimittäin muutamat heistä innossaan koettavat todistella eläintä ihmisessä, ilman että ovat perehtyneet sosiaalisiin piirteisiin eläinmaailmassa, ovat alkaneet omistaa villeille kaikkia mahdollisia eläimellisiä ominaisuuksia. Itsestään ymmärrettävästi on tämä liioittelu vielä epätieteellisempi. Villi ei ole mikään hyve ihanne, mutta hän ei myöskään ole sen vastakohta. Alkuperäisellä (primitiv) ihmisellä on kuitenkin muuan erinomainen ominaisuus, joka on kehittynyt hänen täytymyksen määräämässä kovassa elämäntaistelussaan: hän tuntee itsensä siihen määrään yhteen kasvaneeksi heimoonsa, että hän katselee jokaista tekoaan, kuinka vähäpätöinen se lieneekin, heimon asiaksi. Ilman tätä ominaisuutta ei ihminen milloinkaan olisikaan saavuttanut nykyistä kehityskantaansa.
Omistusoikeuden ja perheen syntyessä rikkui alkuperäinen heimoyhteys. Mutta aikojen kuluessa koettivat joukot yhä pitää sitä yllä taistellakseen niitä voimia vastaan, jotka heitä vahingoittivat.
Kun sotilaat keskinäisesti hävittivät toisiansa ja papit siunasivat heidän murhailunsa, jäi massan tehtäväksi elää omaa jokapäiväistä elämäänsä, hoitaa omia tehtäviänsä ja säilyttää oma sosiaalinen järjestyksensä, joka perustui keskinäiseen apuun.
Historia tarjoo jälkimaailmalle mitä yksityiskohtaisimpia kuvauksia jokaisesta sodasta, jokaisesta taistelusta, joka yhteentörmäyksestä, joka väkivallanteolta ja kaikista mahdollisista henkilöllisistä intohimoista, mutta se tuskin koskettaa niihin lukemattomiin tekoihin, jotka todistavat keskinäistä apua ja uhrautumista, ja jonka me kuitenkin kaikki tunnemme kokemuksesta. Juuri itse ydin meidän jokapäiväisessä elämässämme jää mainitsematta: meidän sosiaaliset vaistomme.
Mutta ei ole kuluva kauan, kun historiaa kirjoitetaan uusien perusteiden mukaan, niin että otetaan huomioon yhtä paljon se, mikä kokosi ihmisiä, kuin sekin, mikä hajoitti.
Yhteinen metsästys, yhteinen kalastus ja yhteinen viljelysmaiden hoito oli sääntönä vanhoissa heimoyhteiskunnissa. Myöhemmällä kehityksen asteella tapaamme: barbaarien maakyläyhteiskuntia, jossa yhteinen maanviljelys jää yleiseksi. Joka rodulla, joka kansallisuudella yli maan on ollut kerran tuollainen yhteisaikakausi. Maalaiskyläyhteiskuntia oli vanhoilla teutoneilla ja skandinaaveilla, slaavilaisilla ja suomalaisilla, Englannissa, Ranskassa j. n. e. Maa oli yhteistä omaisuutta ja on tarvittu pitkien aikojen vaikutus roomalaisen oikeuden ja kristillisen kirkon avulla, ennenkuin barbaarit kääntyivät siihen ajatukseen, että maan yksityisomistus olisi mahdollista.
Maakyläyhteiskunnat perustuivat uudelle, korkeammalle kulttuurille. Kun eurooppalainen saapuu jollekulle noista pienistä saarista Tyynessä valtameressä ja suuntaa kulkunsa palmupuuryhmän luo, jotka hän näkee etäältä, hämmästyy hän huomatessaan, että pienet maakylät ovat yhdistetyt toisiinsa teiden kautta, jotka ovat kivitetyt suurilla laakeilla kivillä, ovat hyvin mukavia kävellä paljain jaloin ja muistuttavat hyvin vanhoja teitä Sveitsin vuoriseuduilla. Koko Euroopassa ovat barbaarit muinoin laittaneet samanlaisia teitä. Joka on matkustanut villeissä, harvaan asutuissa seuduissa, kaukana yhteisliikkeen pääuomilta, hän vasta oikein ymmärtää sen suunnattoman työn, jota barbarien maakylät ovat kaivaneet noihin metsistä rikkaisiin, rämeikkäisiin erämaihin, jollainen Eurooppa oli pari tuhatta vuotta sitten. Eristetyt perheet ilman työvälikappaleita ja heikkoja kun olivat, eivät mitenkään olisi voineet suorittaa tällaisia töitä. Villiintyminen olisi yhä enentynyt. Ainoastaan maakyläyhteiskunnat, jotka työskentelivät yhteisesti, voivat pakoittaa villit metsät, huuruiset suot ja loppumattomat tasangot peräytymään. Nuo epätasaiset tiet, lautat ja puusillat, jotka poistettiin talveksi ja asetettiiin jälleen paikoilleen kun vesi keväällä oli laskenut, vesiojat ja vallituspaalut maakyläin ympärillä, maasta kohotetut linnoitukset, pienet tornit, joita on löydetty sijoitettuina yli koko alueen — kaikki tämä on ollut barbaarien maakyläyhteiskuntien työtä.
Se kuva, jonka mielikuvituksemme on saanut barbaareista ihmisinä, jotka tappelevat ja murhaavat huviksensa, on yhtä vähän todellisuuden kanssa yhtäpitävä kuin sekin olettamus, mikä meillä on verenhimoisesta villistä. Päinvastoin eli todellinen barbaari erityisten laitoksien vaikutuksen alaisena, jotka kaikki laitokset tarkoittivat heimon tai yhteiskunnan parasta ja hyvinvointia, ja jotka huolellisesti runojen ja laulujen, sananlaskujen ja kirjoituksen avulla siirtyivät sukupolvelta toiselle. Mitä tarkemmin tutkimme näitä laitoksia, sitä enemmän hämmästymme me huomatessamme, miten sydämelliset ne siteet olivat, jotka sitoivat maakylien asukkaita toisiinsa. Jokainen riita, joka nousi kahden asukkaan välille, tuli käsitellyksi kuin yhteinen asia ja itse loukkaavat sanat, jotka oli lausuttu kiistassa, pidettiin loukkauksena yhteisöä kohtaan ja täytyi ne sovittaa sakoilla ei ainoastaan loukatulle, vaan yhteiskunnalle. Kun joku riita päättyi taistelulla ja haavoilla, tuli se, joka oli ollut tätä näkemässä mutta ei ollut koettanut estää sitä, käsitellyksi siten kuin olisi hänkin ollut hyökkääjä.
Tämän järjestelmän aikana kehittyi tapa, käytäntöön perustuva tapa, joka vielä on se laki, jolla jokapäiväisessä elämässä oh aitova voima yli kahdelle kolmasosalle ihmissuvuista, ja sitä paitsi jakso järjestyksiä, joilla kaikilla oli tarkoitus estää sortoa. Ja se edistysaskel, jonka ihmissuku astui tämän kansanomaisen järjestysmuodon aikana niin hyvin taloudellisessa kuin älyllisessä ja siveellisessäkin suhteessa, oli niin suuri, että valtiot, kun ne myöhemmin syntyivät, aivan yksinkertaisesti vähemmistön hyväksi omistivat kaikki ne oikeudelliset, taloudelliset ja hallinnolliset laitokset, joita maakyläyhteiskunta oli hankkinut tyydyttääkseen kaikkien tarpeita.
Keski-aikaisissa kauppa-kaupungeissa näemme asukkaitten yhdistyvän yhteen veljestöiksi, jotka perustuivat samoille periaatteille kuin vanhat heimovhdyskunnat ja maakyläyhteistöt. Nämä veljeystöt koristelivat seutuja mahtavilla rakennuksilla, jotka mitä kauneimmin todistivat vapaitten miesten vapaata yhteenliittymistä, ja joita kauneudessa ja muodoissa ei koskaan myöhemmin ole voitettu. He jättivät perinnöksi tuleville polville kaikki ne taiteenmuodot ja teollisuushaarat, joista meidän kulttuurimme kaikkine tulevaisuudenmahdollisuuksineen ja -lupauksineen on jatkuva kehitys. Ja jos etsimme niitä voimia, jotka ovat vaikuttaneet näihin suuriin tuloksiin, emme löydä niitä yksityisten sankarien nerokkaissa yrityksissä, emmekä hallitsijoitten poliittisessa kunnokkaisuudessa, vaan siinä taipumuksessa, yhteenliittymään ja keskinäisessä avussa, joka löysi ilmaisumuotonsa ammattikunnissa ja järjestöissä.
Ammattikuntien sosiaalinen luonne näkyy yksityisten osastojen tavoista. Jos otamme tarkastettavaksi esimerkiksi jonkun Tanskan vanhimmista ammattikunnista, näemme, että se ensiksi teroittaa mieliin niitä veljellisiä tunteita, joiden tulee vallita ammattikunnan keskuudessa ja sen jälkeen puhuu määräyksistä oikeudenhoidosta ja veljien sosiaalisista velvollisuuksista toisiaan kohtaan. Kaikki olivat yhtä-arvoisia ammattikunnan edessä ja yhteisesti omistivat jäsenet myös jotain omaisuutta kuten: maata, rakennuksia, rahaa y. m.
Nämä veljeystöt painoivat leiman koko keski-ajan elämään. Nyt tiedetään, että on ollut tällaisia seuruskuntia (gille) kaikkien luokkien keskuudessa, seuroja sekä orjien että vapaasyntyisten kesken, seuroja käsityöläisten ja kauppaaharjoittavien kesken, seuroja, jotka vuosisatoja olivat olemassa. Ja kun kehitys kulkee eteenpäin syntyy alinomaa uusia seuroja. Ne eivät ole enään seuruskuntia eli ammattikuntia, ainoastaan kauppiaita, käsityöläisiä, metsästäjiä, talonpoikia varten, vaan myös pappeja, maalareita, opettajia varten samoin niitä varten, jotka ottivat osaa näytelmiin, kirkonrakentamiseen, vieläpä sellaisia varten, jotka tahtoivat säilyttää jonkun ammatin salaisuudet, sekä niitä varten, jotka ottivat osaa yhteen tai toiseen suureen juhlaan — niin, syntyypä seuruskuntia kerjäläisten, langenneitten naisten ja teloittajien keskuuteen. Ja kaikki perustuvat ne samalle kaksinaisperiaatteelle omasta oikeushoidosta ja keskinäisestä avusta.
Keskiaikaisen kylän tai kaupungin päätehtävä oli vakuuttaa rauha, itsehallinto ja vapaus keskenään ja' aikille, ja työ oli se pääseikka, jolle kaikki perustui.
Käsityöläisammattikuntien
kautta oli todellisuudessa sekä tuotanto että kulutus tullut järjestetyksi. Käsityöläisammattikunta osti yhteisesti raaka-aineen ja myi yhteisesti tavarat. Se etevä asema, joka vanhoilla käsityöläisammattikunnilla oli alusta alkaen näiden vapaiden kaupunkien elämässä, antoi ja varmensi käsityölle sen kunnia-aseman, joka sillä oli myöhempäänkin.
Kätten työtä ei katseltu halveksien. Sekä tuotanto että kauppa oli voimakkaan velvollisuudentunteen läpitunkema, velvollisuudentunteen yhteiskuntaa ja käyttäjiä, kuluttajia kohtaan. Astiaintekijän ja jalkineentekijäin työn tuli olla »rehellistä», sanottiin siihen aikaan. Sen puun, nahkan tai rihman, jota käsityöläinen käytti, tuli oila »oikeata», leipä oli leivottava »kunniallisesti» j. n. e. Käsityöläinen tunsi velvollisuutensa tällä tavoin, sillä hän ei lähettänyt tuotteitaan tuntemattomille kauppiaille eikä pannut tavaroitaan menemään tuntemattomille markkinoille, vaan etupäässä ja ennen kaikkea teki niitä omaa seuruskuntaansa varten, veljeystölle, joka oli kokoonpantu miehistä jotka kaikki tunsivat toinen toisensa ja joilla oli selvillä toistensa tekniikka, sekä jotka tiesivät asettaa hinnan yksityisille tuotteille ja arvostella niiden kestäväisyyttä.
Sen jälkeen tarjosi ammattikunta (ei yksityinen tuottaja) tavarat yhteiskunnalle ja tämä siis puolestaan myi vihdoin ne tavarat, jotka olivat pois lähetettävät veljeystöille naapuri-yhteiskunnissa ja vastasi niiden laadusta. Sellaisen järjestyksen kautta kävi jokaiselle käsityöläisammattikunnalle kunnian-asiaksi tuottaa hyviä tavaroita. Teknilliset virheet tai väärennykset olivat asia, joka koski koko yhteiskuntaa, koska, kuten eräs sen sääntömääräyksistä sanoi: »sellainen heikentää yleistä luottoa». Kun tuotanto sillä tavoin oli sosiaalinen tehtävä, joka oli koko veljeystön tarkastuksen alaisena, ei käsityö, niinkauan kuin vapaakaupungit kukoistivat, ollut missään halveksitussa asemassa, kuten se nyt tahtoo ruveta olemaan.
Eroitus mestarin ja oppilaan välillä oli alkuperäisesti vain eroitus ijän ja taitavuuden välillä, ei mikään rikkauden ja vallan eroitus. Oppilaasta tuli aikaa myöten myös mestari. Vasta paljon myöhempään, 16:lla vuosisadalla, sen jälkeen kun kuningasvalta oli hävittänyt kauppakaupungit ja käsityöläisammattikunnat, oli mahdollista päästä mestariksi vain rikkauden ja perinnön perusteella. Mutta se aika oli myöskin, verrattuna keskiajan teollisuuteen ja taiteeseen, yleinen alennusaikakausi.
Monet niistä reformeista, joiden hyväksi nykyajan työläinen saa kovasti taistella, olivat siihen aikaan vallitsemassa. Eräässä keskiaikaisessa kyläohjesäännössä sanotaan: jokaisen tulee olla iloinen työssään, eikä kukaan saa, ilman ett'ei itse ole jotakin tehnyt, käyttää sitä hyvää mitä muut ovat aikaansaaneet työllään ja ahkeruudellaan, sillä laki on asetettu suojelemaan työtä ja uutteruutta.» Nykyisten kiistojen aikana
kahdeksan tunnin työpäivästä
on hyvä muistaa, että eräässä Ferdinand ensimmäisen antamassa säännöksessä, joka koskee keisarillisia hiilikaivoksia, määrätään, että kaivostyöntekijäin päivä on oleva kahdeksantuntinen, »kuten on ollut tapana vanhoista ajoista asti», ja että lauantaina iltapuoli oli oleva vapaa. Pitempi työpäivä oli paljon harvinaisempi kuin sitä vastoin lyhempi työpäivä oli yleisempi. Viidennellä vuosisadalla työskentelivät työläiset Englannissa vain 48 tuntia viikossa.
Se puoli vapaapäivää lauantain iltapuolella, jonka me luulemme olevan nykyaikaisen ennätyksen, voiton, on vaan todellisuudessa vanha keskiaikainen tapa. Se oli tarkoitettu olemaan kylpyaikana suurelle osalle porvareita. Keskiviikko iltapuoli oli taas oppipoikain kylpyaika.
Joskaan siihen aikaan otaksuttavasti ei ollut mitään ruokailuja koululapsille, mahdollisesti sen vuoksi, ett'ei mikään lapsi tullut nälkäisenä kouluun, oli tapana useissa kaupungeissa jakaa kylpypilettejä köyhille koululapsille. Myöskin työläiskongressit olivat yleisiä keskiajalla. Muutamissa osissa Tanskaa oli samaan ammattikuntaan kuuluvilla mutta eri yhteiskunnista kotoisin olevilla käsityöläisillä tapana tulla kokoon kerran vuodessa keskustellaksensa niistä erikoisista kysymyksistä, jotka koskivat heidän ammattikuntansa asioita kut. palkkasuhteista, oppi- ja matkustus vuosista j. n. e. V. 1572 vahvistivat hansakaupungit käsityöläisille oikeuden kokoontua kerran vuodessa. Nämä kongressit olivat osaksi kansainvälisiä.
Erikoisten taidehaarojen kohoaminen keskiajan ammattikuntajärjestelmän aikana on paras todistus siitä, että nämä ammattikunnat eivät vaikuttaneet mitenkään tukahduttavasi eikä painostavasti yksityiseen yritteliäisyyteen. Jäsenet tunsivat olevansa vapaita miehiä. Kaupunkien täytyi myös tarmokkaasti puolustaa vapauttansa lääninherrojen hyökkäyksiä vastaan, ja näiden taistelujen kestäessä kehittyivät he voimakkaiksi ja sitkeiksi kansalaisiksi. Usein liittyivät useat kaupungit tai kylät yhteiseen vapaustaisteluliittoon, mutta myöskin liittoutuminen rauhallisia tarkoituksia varten, kuten esim. kauppatarkoituksia, oli hyvinyleinen.
Sisäinen yhteenliittyminen, keskinäinen apu oli sanalla sanoen ydin tämän ajan käytännöllisessä ja henkisessä elämässä. Aika 11–15 vuosisadalla voidaan merkitä snuremmoisena pyrkimyksenä saada aikaan ja kehittää keskinäistä apua suurissa piirteissä yhteenliitymisperiaatteen avulla, jota käytettiin kaikissa suhteissa ja kaikissa tiloissa ihmiselämässä. Tämä pyrkimys oli suureksi osaksi sangen voitokas. Se sitoi yhteen ihmisiä, jotka ennen olivat eläneet erillään, se varmensi heille koko joukon vapautta ja teki kaksinkertaiseksi heidän voimansa.
On merkittävää; että arkkitehtuuri — sosiaalisin kaikista taiteista — saavutti huippukohtansa tähän aikaan.
tuli niin suuremmoiseksi sen kautta että se oli lähtenyt voimakkaasta sosiaalisesta elämästä, ja se oli suuren aatteen kannattama. Samoinkuin kreikkalainen taide perustui sekin veljeys- ja yhteisyyskäsitteille, joka sitoi yhteen koko kaupungin. Se oli reippauden ja virkeyden läpitunkema, virkeyden, joka saavutettiin vain uskaliaassa taistelussa, ja jonka voima ja voitto oli ilmaus siitä voimasta, joka oli ominaista koko kaupungille tai kylälle. Tuomiokirkko tai joku muu yleinen rakennus oli suuren ja voimakkaan järjestön symbooli, järjestön, jossa jokainen muurari ja kivenhakkaaja oli rakennusmestari.
Keskiajan rakennus ei ollut yksityisen ihmisen aate, jonka valmistuksesta tuhannet orjat huolehtivat, orjat, jotka kaikki työskentelivät tuon yhlen miehen tahdon mukaan, vaan se oli koko yhteisön teos. Nuorteva kellotorni kohoutui perustalle, joka oli suuri itsestään, ja jossa niin sanoakseni koko yhteisön elämä pulppusi. Se ei ollut mikään ajatukseton pilkkalava kuten Parisin Eiffeltorni, eikä myöskään mikään kivirakennelma, jonka oli määrä verhota tai peittää joku hirvittävä rautaranko, kuten esim. Tower-silta Lontoossa. Keskiaikainen tuomiokirkko oli henkinen kuva yhteiskunnan yhteisyydestä, se oli yhteisön suuruuden kirkastus, kansalaisvapauden hymni.
»Älköön yhteisö aloittako mitään työtä, joka ei ole sopusoinnussa yhteisön oman, suuren sydämen kanssa, sydämen, joka on yhteys kaikkien kansalaisten sydämistä, joita yhteinen tahto yhdistää», siten puhui Florenssin kaupunkineuvosto, ja tämä sama henki huokuu kaikista yhteiseksi parhaaksi toimitetuista töistä — kuten esim. kanavien, pengerten, hedelmäviljelysten, viinitarhojen suhteen; joita Florens omisti, tai Genuan sataman ja vesijohdon suhteen tai vedenjohtokanavia rakennettaessa Lombardian tasangolle — toisin sanoen kaikista yhteisitä töistä.
Keski-aikaisilla kauppakaupungeilla on ollut mittaamaton osansa Euroopan kulttuurikehityksessä. Kun ne monista syistä joutuivat rappiolle ja kun nykyaikaiset kaupungit olivat kohonneet vanhojen vapaakaupunkien raunioille, jäi yhteenliittymisen ja keskinäisen avun periaate elämään massojen keskuuteen. Se kohosi kuin suuremmoinen vastaus niihin kommunistisiin huutoihin, joita uskonpuhdistuksen ensimmäiset opin levittäjät ilmi toivat, ja se jäi elämään edelleen vielä sittenkin, kun massoissa oli syttynyt toivo alkaa uuta elämää reformeeratun kirkon suojassa ja kun he olivat joutuneet valtiovallan herruuden alaiseksi. Ja nyt elää se voimakkaimpana kuin koskaan ennen etsien ja löytäen ilmaisuja niille uusille muodoille, jotka eivät kuitenkaan jää, ei nykyaikaiseksi valtiomuodoksi eivätkä myöskään uudelleen muutu entisiksi kauppakaupungeiksi, ei barbaarien maakyläyhteiskunniksi eikä villien heimokyliksi, ei, vaan on oleva tuote, tulos kaikista näistä laitoksista yhteensä, kehitys niistä kaikista yhteensä, mutta voittava ne kaikki syvemmän ja laajemman inhimillisen aatteensa kautta.
Loppuartikkelissa tarkastelemme keskinäisen avun periaatteen kehitystä nykyaikana.
Kun nykyiset sotilasvaltiot 16:lla vuosisadalla kokoontuivat keskiajan raunioille, hävitettiin kaikki ne laitokset, jotka olivat sitoneet kaupunkien käsityöläisiä ja kauppamiehiä yhteen ammattikunniksi ja järjestöiksi. Sekä ammattikuntien että kauppakaupunkien itsehallinto ja itsenäinen oikeus hoito hävitettiin. Ammattikuntaveljien keskinäistä uskollisuudenvalaa katsottiin petokseksi valtiota kohtaan, ammattikuntien omaisuus otettiiin takavarikkoon, samoin maakyläyhteiskuntien maat ja valtio otti eri ammattien teknillisen ja sisäisen järjestyksen omiin hoteisiinsa.
Aivan varmaan valtio kyllä teki yksinäisiä koetuksia varmentaa palkat vakuuttaakseen oppipojille ja päiväpalkkalaisille »kohtuullisen elannon», niin oli laita esim. Englannissa kuningatar Elisabethin hallituksen aikana. Mutta nämä kokeet jätettiin pian syrjään mestarien vastustuksen vuoksi. Valtio kielsi mitä ankarimpien rangaistusten uhalla työläisiä liittymästä yhteen saavuttaakseen yhteisellä esiintymisellä parempia palkkaetuja. Keskiajan veljeystöt hävitettiin siten kokonaan.
Mutta mikään kielto ei voinut juurruttaa pois mahtavaa pyrkimystä vapauteen ja keskinäiseen apuun, jonka olemme vanhoista ajoista asti nähneet ihmisiä innostavan. 18:nen vuosisadan kuluessa perustettiin yhtenään työväenyhdistyksiä. Mitä julmimmat vainotkaan eivät voineet estää sitä. 19:nen vuosisadan kuluessa onnistuttiin vihdoin ankaran taistelun kautta saada valtio peruuttamaan kieltonsa yhdistyksistä — vaikkakin vielä useissa kaupungeissa katsellaan kaikkia työläisten keskinäisiä yhdistymistä epäluuloisin silmin ja jokaista lakkoa pidetään puoliksi kapinallisena tai luvattomana. Uudenaikaiset ammattiyhdistykset, ammattiosastot syntyivät ja pyrkimys keskinäiseen avuun löysi mahtavimman ilmaisunsa
sosialismissa,
joka vastoin muita poliittisia liikkeitä, jotka seuraavat itsekkäitä tarkoituksia, on epäitsekkään pyrkimyksen läpitunkema. Jos minä elämäni 24 viimeisen vuoden kuluessa olisin pitänyt päiväkirjaa ja kirjoittanut siihen kaikki, mitä persoonallisesti olen nähnyt uhraumusta sosialistisen liikkeen keskuudessa saisivat lukijani joka hetki sanan »urhoollisuus» huulillensa. Ja kuitenkaan eivät ne miehet, joista voisin puhua, ole olleet sankareita, vaan tavallisia, jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat suuren aatteen innostamia. Jokaisessa sosialistisessa lehdessä voidaan lukea sama kertomus uudelleen vuosia pitkästä uhrautumisesta ilman vähintäkään palkan toivoa, useimmissa tapauksissa myös ilman minkäänlaista persoonallista kunnianhimoa.
Olen tuntenut perheitä, jotka eivät ole tietäneet, mistä saisivat ravinnon seuraavaksi päiväksi. Mies oli vainottu kaikkialla pienessä kylässä osallisuutensa vuoksi lehteen ja vaimo elätti perhettä ompelulla. Tämä saattoi kestää useita vuosia, kunnes vihdoin perhe vetäytyi pois taistelusta, kuitenkaan ilman ainoatakaan syytteen sanaa, ainoastaan selittäen: »me emme jaksa kestää kauemmin, nyt saatte te toiset jatkaa». Ja minä olen nähnyt miehiä, jotka ovat olleet rintataudin runtelemat ja jotka tuntien oman tilansa, ovat raahustaneet pitkiä matkoja lumessa, ja sumussa järjestääkseen kokouksia ja puhuakseen niissä, vieläpä muutamia harvoja viikkoja ennen kuolemaansa. Kun heidän vihdoinkin täytyi paeta sairashuoneeseen lähtivät he sinne näillä sanoilla: »nyt ystävät, olen minä valmis. Lääkärit sanovat, että minulla on vain pari viikkoa jälellä. Tervehtikää tovereita ja sanokaa, että olen iloinen, jos he tulevat minua tervehtimään».
Olen nähnyt asioita, jotka saisivat ihmisiä syyttämään minua idealiseeraamisesta, jos kertoisin ne tässä. Ja nämä miehet, joiden nimiä tuskin tunnetaan edempänä omaa pientä piiriään, tahtovat olla ja ovat olevat unohdettuja silloin kun heidän ystävänsäkin ovat menneet täältä pois. Tuskin itsekään tiedän, mitä enemmän ihailisin: joko näiden yksityisten rajoittamatonta uhrautumista asiallensa, vai kaikkien noiden pienten uhrausten yhteistä suurta summaa.
Yhteenkuuluvaisuustunne
työläisten keskuudessa näyttäytyy usein mitä ihmeteltävimmissä tapauksissa. Olemme hiljattain nähneet siitä esimerkin Courrièrsin kaivosonnettomuudessa, jossa saksalaiset työläiset riensivät ranskalaisten avuksi. Samoin toisessa kaivosonnettomuudessa, tulvassa Rhanda Valley'ssa, jossa työläiset olivat poranneet 30 metriä hiilikerrosta saavuttaakseen hautaantuneet toverinsa. Heillä ei ollut enään kuin muutamia metriä jälellä, kun kaasun savu peitti heidät. Lamput sammuivat ja heidän täytyi peräytyä. Tehdä työtä sellaisissa suhteissa oli samaa kuin olla valmiina mikä silmänräpäys tahansa tulla räjäytetyksi ilmaan. Mutta miehet kuulivat alituisesti hautaantuneitten toveriensa koputukset — he olivat siis elossa vielä ja odottivat apua ja useat ulkopuolella olevat toverit päättivät kuitenkin tehdä rohkean kokeen. Kun he katosivat kaivokseen eivät heidän vaimonsa sanonet sanaakaan pidättääksehsä heitä — vuodattivat vain hiljaisia kyyneleitä jäähyväisiksi. Siinä näkyy meille
inhimillisen psykologian ydin
Kun ihmiset eivät puoleksi mielipuolina pyöri taistelukentällä, eivät he voi »kestää» kuulla hätähuutoja tulematta avuksi. Urhoollinen seuraa huutoa ja mitä hän teki, tuntevat kaikki, että heidänkin olisi pitänyt tehdä. Aivojen viisastelu ei voi voittaa synnynnäistä taipumusta keskinäiseen apuun, sillä tämä tunne on kasvanut vuosituhansia pitkässä ihmisten yhteiselämässä.
Uusia esimerkkejä, pyrkimyksestä yhteenliittymään ja keskinäiseen apuun, on meillä niissä lukuisissa yhdistyksissä, klubeissa ja seuroissa, joita on perutettu tutkimuksia ja tieteilyjä, urheiluja ja huvituksia varten. Missä tahansa esim. joku englantilainen polkupyöräilijä lukee kirjaimet C. A. C. (Cyclists Alliance Club), tuntee hän olevansa kotona ja vuotuisissa polkupyöräilykilpailuissa sidotaan monta kestävää ystävyyttä. Kaikki nämä — usein kansainvälisesti levinneet — yhdistykset helpottavat tasoittamaan sosialista säätyeroitusta ja poistamaan kansallista epäluuloa. Huolimatta siitä kateudesta, jota kauppakilpailu siittää, ja siitä vihasta, joka menneitten aikojen harrastajissa ilmenee, on olemassa kansainvälisen solidariteetin tunne, niin hyvin maiden johtavien miesten keskuudessa kuin suurien työläismassojenkin, sitten kuin nämä ovat taistelleet itselleen oikeuden kansainväliseen kanssakäymiseen, yhdistymiseen; ja tämä henki on varmasti mahtavasti vaikuttanut siihen, että viimeisten 25 vuoden aikana on vältetty eurooppalaiset sodat.
Uskonnolliset hyväntekeväisyysyhdistykset ovat epäilemättä myös mainittavat tässä yhteydessä, sillä suurin osa niiden jäsenistä on varmaan saman tunteen innostama, nim. tunteen keskinäisestä avusta, joka on yhteistä koko ihmiskunnalle. Sitä pahempi on näillä taipumus selittää tällaisten tunteiden olevan yliluonnollista alkuperää. Heidän armeliaisuudellaan on siis ylhäältä tulleen vaikutuksen luonne ja varustaa se antajan jonkinlaisella ylemmyyden tunteella vastaanottajaan nähden.
Suurkaupunkien köyhien asukasten keskuudessa harjoitetaan keskinäistä apua paljon laajemmassa määrässä, niin suurpiirteisyydellä, josta
rikkailla yhteiskuntaluokilla
ei ole aavistustakaan. Täytyy olla erikoisen karaistu, kun rikas nainen voi välinpitämättömänä kulkea nälistyneen tai paleltuneen lapsen ohi kadulla. Köyhä äiti ei ole niin karaistunut. Hän ei voi kestää, nähdä nälistynyttä lasta antamatta hänelle ruokaa.
Kun.ajattelumme, sitä sydämettömyyttä, jota rikas työnantaja usein osoittaa työläisiänsä kohtaan, tulee hyvin taipuvaiseksi katselemaan hyvin pimeästi ihmisluonnetta. Moni vielä muistaa sen katkeruuden, minkä se herätti, kun muutamat vanhat kaivostyöläiset suuren Yorkshirelakon aikana 1894 kokosivat hiiliä muutamasta hyljätystä kaivoksesta ja sen tähden haastettiin oikeuteen. Vieläpä jos ei oteta lukuun niitä ajanjaksoja, jolloin vallitsee taistelu tai kansalaissota, kuten esim. Pariisin kommunin kukistuessa, jolloin tuhansittain vangittuja työläisiä surmattiin — saa elävän käsityksen siitä, miten alhaalle ihminen voi vajota saadakseen hallitsemishalunsa toteutetuksi.
Mutta täytyy huomata, että emme voi panna kaikkea syytä vain ihmisluonteessa löytyvän pahan syyksi. Sillä eivätkö meidän tiedemiehemme, niin, itse suuri osa pappejakin, ole aina näihin aikoihin asti opettanut meitä epäilemään, halveksimaan, niin, melkein vihaamaan köyhiä luokkia? Eikö kansallistalous ole opettanut meille, ett'ei kenenkään — maaorjuuden poistamisen jälkeen — tarvitse olla köyhä, jos hän ei ole paheellinen. Ja miten harvoilla on ollut rohkeutta saarnastuoleista suunnata nuhteita niitä kohtaan, jotka murhasivat lapsia antamalla niiden tehdä työtä tehtaissa; useimmat ovat saarnanneet, että köyhien kärsimykset, niin, jopa neekeriorjuuskin on — jumalan tahdosta. Sellaisten henkisten johtajien kautta ovat rikkaat luokat ehdottomasti tulleet siihen asti, että ovat tunteneet itsensä erikoisesti valituksi kastiksi, säädyiksi, verrattuina köyhiin, joista he koko elämäntavoiltaan ovat jyrkästi eroitetut, ja joita he eivät edes voi tulla tuntemaan heidän parhaimmilta puoliltaan jokapäiväisessä elämässä.
Mutta sisäänpäin harjoittavat rikkaat samaa keskinäistä apua kuin köyhätkin. Jos laskettaisiin yhteen kaikki ne rahat, jotka ystävällisten lainojen ja avustuksien muodossa kulkevat kädestä käteen, niin olisi tulos ääretön, vieläpä verrattuina itse maailmankaupan tavaravaihtoon. Ja jos siihen lisätään ne summat, jotka menevät vieraanvaraisuuteen, pieniin, keskinäisiin ystävyysosoituksiin, järjestääksensä toistensa asioita, lahjoihin, hyväntekeväisyyteen j. n. e. niin hämmästyksellä katseltaisiin, mikä merkitys näillä on kansallistalouteen nähden. On myöskin jo yleistä kauppamaailmassa, että toinen toiminimi auttaa toista pahoissa olosuhteissa.
Mitä hyväntekeväisyyteen tulee, niin palaa varmaan halu tulla huomatuksi, saada arvonimiä ja muuta sellaista, suurta osaa siinä, mutta on se suuressa määrässä myös kotoisin keskinäisestä avun tunteesta. Miehet, jotka ovat koonneet rikkautta, eivät aina löydä sitä tyydytystä siitä, mitä ovat odottaneet. Toiset alkavat huomata, että voitto heidän tekemästään työstä, siitä osasta, mikä heillä on ollut yrityksessä, on yliluonnollisen suuri, vaikka taloustieteilijät sanovatkin, että rikkaus on hyveiden palkinto. Tietoisuus ihmisellisestä solidariteetistä alkaa puhua ja vaikka yhteiselämä on asetettu sellaiselle pohjalle, että se tylstyttää tämän tunteen tuhansilla taidokkailla keinoilla, ei se siitä huolimatta saa kovin usein voittoa. Ihminen sittenkin yhäti koettaa toteuttaa tuota syvällä lepäävää pyrkimystään antamalla voimansa tai kykynsä jollekin, joka hänen ajatuksensa mukaan tarkoittaa yleistä parasta.
— Se solidariteetin tunne, joka on juurtunut ihmiseen niin syvään, se on koko edellisten kehityskausien aikana kasvanut ja elänyt hänessä, näyttäytyy siis voimakkaampana kuin oppi »kaikkien taistelusta kaikkia vastaan» — ja voimakkaammalta kuin keskeellistetty valtio — — —[1]
Krapotkin omistaa kuten tunnettua anarkistiseen suuntaan taipuvan sosialismin, joka asettaa etualalle, edelle valtiota, vapaan yhteenliittymisen yhdistyksiksi ja yhteiskunniksi. Tämän tarkoituksen huomaa läpi koko hänen teoksensa »Keskinäisestä avusta», kun hän eräässä paikassa esim. sanoo: »hyvän porvarin ei tarvitse muuta kuin maksaa köyhäinveronsa ja antaa apuatarvitsevan kuolla nälkään» . Hän ei siis tahdo tunnustaa että valtio on korkein muoto keskinäisen avun järjestämiselle kuin yhteiskunta. Hänen käsityksensä poikkeaa siinä kohden muiden sosialistien käsityksestä. Mutta hänen rakkautensa tuollaisiin yhdyskuntiin — erikoisesti maalaiskyläyhdyskuntiin ja hänen inhonsa valtiota kohtaan johtuu kenties etupäässä siitä, että hän on — venäläinen.
Pääasia on kuitenkin, että keskinäisen avun periaate pidetään määräävänä kaikelle inhimilliselle kehitykselle. Keskinäinen apu merkitsee edistystä, kun taas sisäinen taistelu on taapäinmenoa. Eivätpä yksin suuret miehetkään ole voineet olla ilman kanssaihmistensä apua. Me tiedämme esim. että James Watt käytti 20 vuotta elämästään saadakseen keksintönsä höyryvoimasta käyttökuntoiseksi, koska hän ei vuosisadallansa löytänyt, mitä hän helposti olisi löytänyt keskiajan Florensissa tai Brüggessä, nim. käsityöläistä, jotka olisi osannut muuttaa hänen aatteensa käytännöksi ja antaa sille taidokkaan ratkaisun ja tarkkuuden, jota höyrykone vaatii. Kaikilla elämän aloilla on keskinäinen apu tärkein kaiken edistymisen ehdoista.
[1] Tästä eteenpäin oleva teksti on ilmeisesti suomentajan kirjoittama. MIA huom.