Paul Lafargue

Laiskuuden evankeliumi

1883


Julkaistu: 1883
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Laiskuuden evankeliumi». Osuuskunta kehitys r. l., Pori. Osuuskunta Länsi-Suomen r. l. kirjapainossa, Raumalla 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Laiskuuden evankeliumi

Paul Lafarguen mukaan

Sisällysluettelo:

 


I.

Hyljättävä opinkappale.

Muuan omituinen himo pitää nykyään vallassaan työväenluokkaa kaikissa niissä maissa, joissa kapitalistinen sivistys on valtitsevana, himo, josta on seurauksena nykyaikaisessa yhteiskunnassa tavallinen yksityinen ja joukkokurjuus. Se on rakkaus työtä kohtaan, raivoava, yksilöiden ja näiden jälkeläisten uuvuttamiseen saakka tekevä työhalu. Sensijaan että olisivat taistelleet tätä henkistä harhaoppia vastaan, ovat papit, taloustieteilijät ja siveydenapostolit julistaneet työn pyhäksi. Vaikka ovat sokeita ja tietämättömiä ihmisiä, ovat he tahtoneet olla viisaampia kuin itse jumalat huolimatta siitä, että ovat heikkoja ja arvottomia luontokappaleita, ovat he tahtoneet saattaa jälleen kunniaan sen, minkä heidän jumalansa on kironnut. Vaikkä en ole kristitty, en taloustieteilijä enkä siveydensaarnaaja, vetoan minä heidän sanoistaan heidän jumalansa sanoihin, heidän uskonnollisista, taloudellisista ja vapaa-ajattelija-siveysoppinsa määräyksistä työn kauheisiin seurauksiin kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa on työ henkisen surkastumisen ja ruumiillisen häviön syynä. Vertailtakoon jonkin Rotschildin tai Kruppin talleissa olevia täysiveristä hevosia, joita palvelemassa on kokonaiset joukot kaksikätisiä renkiä, raskaisiin normandilaisiin tai pommerilaisiin hevosiin, joilla kynnetään peltoja, jotka vetävät lantakuormia ja auttavat viljankorjuussa! Tarkasteltakoon ylpeitä villiä, ennenkuin kaupan lähetyssaarnaajat ja uskonkappaleiden kauppamatkustajat ovat saattaneet heidät turmioon kristiuopin, kuppataudin ja työn opinkappaleen kautta, ja vertailtakoon heitä sitten meidän kiusattuihin koneorjiimme![1*]

Jos meidän sivistyneessä Europassamme vielä haluaa löytää jälkeäkään ihmisten alkuperäisestä kauneudesta, täytyy mennä semmoisten kansojen keskuuteen, missä taloudelliset ennakkoluulot eivät vielä ole hävittäneet vihaa työtä kohtaan. Espanja, joka tosin nykyään sekin on huonontunut suvustaan, voi vielä kehua omistavansa vähemmän tehtaita kuin me vankiloita ja kasarmeja, mutta taiteilijan silmä ihailee ihmisten rohkeita, kastanjanruskeita ja teräksisen joustavia andalusialaisia; ja meidän sydämemme lyö nopeammin kun kuulemme risaiseen »Capa'ansa» majestetillisesti pukeutuneen kerjäläisen kutsuvan jotakin Ossunan herttuata nimityksellä »amigo» (ystävä). Espanjalaiselle, jossa alkuperäinen eläin ei ole vielä kuoletettu, on työ pahinta orjuutta. Myöskin kreikkalaiset tunsivat korkeimman kukoistuksensa aikoina mitä suurinta halveksumista työtä kohtaan. Ainoastaan orjien oli sallittu tehdä työtä, vapaa mies tunsi ainoastaan ruumiillista harjotuksia ja henkisiä leikkejä. Se oli siihen aikaan, jolloin Aristoteles, Phidias ja Aristofanes elivät, siihen aikaan, jolloin kourallinen sankareita tuhosi Maratonin kentällä Asian laumat ja jolloin Aleksanteri suuri pian sen jälkeen vallotti koko tunnetun Asian. Vanhan ajan filosofit opettivat halveksumaan työtä, tätä vapaan miehen alentumista. Runoilijat ylistivät laiskuutta, jumalten lahjaa. »O Melibäus, jumalat ovat lahjottaneet meille laiskuuden», laulaa Virgilius. Kristuskin opettaa vuorisaarnassaan laiskuutta: »Katsokaa kedon kukkasia, miten ne kasvavat: eivät ne tee työtä, eivätkä kehrää. Mutta minä sanon teille, ettei Salomo kaikessa kunniassaan ollut niin vaatetettu kuin ne.» (Math. 6:28, 29.)

Jehova, parrakas ja hapannaamainen jumala, antoi ihailijoilleen ihanteellisen laiskuuden kauneimman esimerkin. Kuuden päivän työn jälkeen lepää hän kokonaisen ijankaikkisuuden.

Mitkä ovat sen sijaan ne rodut, joille työ on ruumiillinen vaatimus? Ranskan auvergnelaiset; skottlantilaiset, brittiläisten saarten auvergnelaiset; »gallegas», Espanjan auvergnelaiset; ylä-schlesialaiset, Saksan auvergnelaiset; kiinalaiset, Asian auvergnelaiset. Mitkä luokat meidän yhteiskunnassamme rakastavat työtä työn vuoksi? Pikkuviljelijät ja pikkuporvarit, jotka, edelliset kumartuneina pelloillaan, jälkimäiset hautautuneina myymälöissään, muistuttamat maamyyrää, joka kaivaa luolassaan, ja jotka eivät milloinkaan kohoudu pystyyn tarkastellakseen rauhassa luontoa.

Myöskin köyhälistö, tuottajien suuri luokka, joka vapautumisensa kautta vapauttaa ihmiskunnan orjan työstä ja joka tulee tekemään ihmiseläimestä vapaan olennon, myöskin köyhälistö on, kieltäen historiallisen tehtävänsä, antanut työn opinkappaleen johtaa itseään harhaan. Sen rangaistus on ollut kova ja kauhea. Kaikki yksilöllinen ja yhteiskunnallinen kurjuus johtuu sen intohimosta työhön.

Takaisin sisällysluetteloon

 

II.

Työn »siunaus».

Vuonna 1770 ilmestyi Lontoossa eräs nimettömän kirjailijan kirjottama teos: »An essay on trade and Commerce» (tutkimus teollisuuden ja kaupan alalta), joka aikoinaan herätti jonkinlaista huomiota. Sen tekijä, muuan suuri ihmisystävä, ylpeili siitä, että »englantilainen käsiteollisuusroskaväki oli pannut päähänsä, että sillä englantilaisena, syntyperän oikeudella, on etuoikeus olla vapaampi ja riippumattomampi kuin työläisluokka missään muussa maassa Europassa». Tämä kunnon mies jatkaa: »Tämä ajatus saattaa olla jonkin arvoinen, mikäli se vaikuttaa sotilaittemme rohkeuteen, mutta mitä vähemmin käsiteollisuustyöväki niin ajattelee, sen parempi sille itselle ja koko valtiolle. Työmiesten ei pitäisi koskaan pitää itseään riippumattomina esimiehistään.... On suuresta määrin vaarallista rohkaista roskajoukkoa semmoisessa kauppavaltiossa kuin meidän maamme on, jossa mahdollisesti seitsemän kahdeksatta osaa koko kansasta kuuluu luokkaan, jolla on joko aivan vähän tai ei mitään omaisuutta... Parannus ei tule olemaan täydellinen ennenkuin meidän teolliset 'kätemme' tyytyvät tekemään kuusi päivää työtä samasta summasta, minkä he nyt ansaitsevat neljässä».[1]

Siten suositeltiin työtä ihmisten jaloimpien intohimojen taltuttajana jo sata vuotta ennen kuin Guizot eli. »Mitä enemmän kansani tekevät työtä, sitä vähemmän tulee olemaan paheita», kirjotti Napoleon 6 päivänä toukokuuta 1807 Osterodesta. (Innostuttiko sikäläisten maaorjien tila häntä kirjottamaan tämän lauseensa?) »Minä olen anktoriteti.... ja minä olisin valmis määräämän, että sunnuntaisin, suoritetun jumalanpalveluksen jälkeen, liikkeet ovat jälleen pidettävät auki ja työmiesten on jälleen mentävä toimeensa.» — Hävittääkseen laiskuuden ja taivuttaakseen ylpeyden ja riippumattomuusaikeet, ehdotti näiden »tutkimusten» kirjottaja, että köyhät olisi suljettava ihanteellisiin työhuoneisiin (ideal workhouses), joiden tuli olla kauhun taloja ja joissa tuli tehdä työtä 14 tuntia päivässä sillä tavoin, että ruoka-aikojen tultua vähennetyiksi, jäisi jälelle 12 täyttä työtuntia.

12 työtuntia päivässä, se oli siis 18 vuosisadan ihmisystävien ja siveydensaarnaajien ihanne! Miten pitkälle olemmeekaan menneet tätä »non plus ultraa» pitemmälle! Nykyaikaiset työpajat ovat muuttuneet ihanteellisiksi kuritushuoneiksi, joihin työläisjoukkoja suljetaan ja joista ei ainoastaan miehet, vaan myöskin naiset ja lapset, tuomitaan 12 jopa 14 tuntiseenkin pakkotyöhön.[2*]

Ja näiden kauhun sankarien jälkeläiset ovat antaneet työn opinkappaleen alentaa itseään siihen määrään, että he vnonna 1848 vastaanottivat sen lain, joka rajotti työn tehtaissa 12 tuntiin päivässä, vallankumouksellisena voittona; he julistivat työn oikeutusta vallankumouksellisena aatteena. Häpeä Ranskan köyhälistölle! Ainoastaan orjat voivat alentua sillä tavoin.

Vanhojen kreikkalaisten täytyisi nauttia vähintäin 20 vuotta kapitalistista sivistystä, ennenkuin he voisivat käsittää tämmöistä alentumista.

Köyhälistö on itse siihen syypää, että pakkotyön kärsimykset ovat tulleet sitä vaivaamaan lukuisampina kuin raamatun heinäsirkat.

Saman työn, jota köyhälistö v. 1848 ase kädessä vaati, on se asettauut perheensäkin tehtäväksi; se on luovuttauut vaimonsa ja lapsensa tehtaanomistajille. Omin käsin ovat työläiset hävittäneet kotoiset lietensä ja omin käsin kuivauttaneet vaimojensa rinnat. Raskaana olevien ja imettävien vaimojen sallivat he mennä tehtaisiin ja vuorikaivoksiin, joissa nämä pilaavat terveytensä; omin käsin ovat he hävittäneet lastensa elämän ja elinvoiman. — Häpeä sinulle, köyhälistö! Missä ovat ne innostuttavat, iloluontoiset ja jumalallista henkevyyttä rakastavat naiset, joista vanhat satumme ja kertomuksemme tiesivät tarinoida? Missä ovat ne rohkeat, jotka aina elinvoimaisina sirottivat ympärilleen uutta elämänhalua ja saattoivat tuskitta mailmaan terveitä ja voimakkaita lapsia? Nykyään on meillä tehtaan naisia ja lapsia, kuihtuneita kukkia, joilla on kalpea iho, veri ilman punaa, sairas vatsa ja väsyneet raajat. Terveellinen huvi on heille tuntematon. Entä lapset? Hekin tekevät pitkiä työpäiviä! Voi kurjuutta! Akatemisesti sivistyneet ja hengelliset siveyssaarnaajat eivät olisi voineet keksiä mitään lasten järkeä enemmän tyhmentävää, heidän mieltään enemmmän turmelevaa ja heidän elimistöään enemmän hävittävää pahetta kuin mitä työ kapitalististen työpajojen myrkytetyssä ilmapiirissä on!

Yhdeksättätoista vuosisataa kutsutaan työn vuosisadaksi. Todellisuudessa on se tuskien, kurjuuden ja turmeluksen vuosisata.

Ja kuitenkin ovat meidän porvarilliset taloustieteilijämme ja filosofimmne, pitkäpiimäisen typerästä August Comtesta alkaen, naurettavan selvään Leroy-Beaulieu'hen saakka, porvarilliset kirjailijat romantisesta Victor Hugosta lapsellisen typerään Paul de Kockiin saakka, kaikki virittäneet inhottavia ylistyslauluja edistyksen jumalalle, työn vanhimmalle pojalle. Kin heitä kuuntelee, voisi luulla, että onni vallitsee maailmassa, siksi läheisenä he sen esittävät. He kulkivat aikaisempien aikojen vuosisatojen lävitse, he myllersivät feodalismin pölyssä ja kurjuudessa, ainoastaan voidakseen antaa nykyajan auringon paistaa sitä kirkkaammin. Miten he ovatkaan meitä ikävystyttäneet, nämä kylläiset, jotka äskettäin vielä kuuluivat suurten herrojen palvelijakuntaan, mutta tänään ovat porvariston hyvin maksetuita sanomalehtiorjia! Hyvä, me tahdomme näyttää heille loistavan kuvan köyhälistön nautinnoista edistysvuonna 1840, semmoisena kuin sen eräs heistä on esittänyt, nimittäin akatemikko de Villermé, joka 1848 kuului siihen oppineiden piiriin, joka koetti opettaa joukoille porvarillisen siveysopin typeryyksiä.

Herra Villermé puhuu teollisuutta harjottavasta Elsassista, Kästnerien ja Dollfus'ien Elsassista, tästä ihmisystävällisyyden ja porvarillisen tasavaltaisuuden kukasta. Ennenkuin annamme hänelle pnheenvuoron, tahdomme ensin kuulla, mitenkä muuan elsassilainen teollisuuden harjottaja, herra Th. Mieg liikkeestä Dollfuss, Mieg ja C:o kuvaa käsityöläisen asemaa edellisten teollisuusjärjestelmäin vallitessa:

»50 vuotta takaperin, v. 1813, kun nykyaikainen koneteollisuus oli syntymässä, olivat kaikki työläiset Mülhausen'issa maan omia lapsia; he asuivat kaupungissa ja lähellä olevissa kylissä ja melkein jokaisella heistä oli talopahanen ja usein pieni kappale maata.»[3*]

Se oli työmiehille kultaista aikaa. Silloin ei elsassilainen teollisuus ollut vielä täyttänyt maailmaa karttuneillaan eikä tehnyt Dolfuss'eistaan ja Köchlin'eistään miljonäriä. Mutta 25 vuotta myöhemmin, kun tohtori Villermé kävi Elsassissa, oli nykyaikainen minotauros,kapitalistinen tehdas, jo vallottanut maan. Tyydyttääkseen työn nälkäänsä oli se ajanut työmiehen kodistaan, voidakseen paremmin häntä nylkeä ja puristaa hänestä paremmin sen työn, jonka hänestä voi saada. Tuhansittain juoksivat työmiehet koneen vihellyksen käskyn mukaan. »Suuri joukko», sanoo Villermé, »5,000 18,000:sta oli kalliiden vuokrien takia ollut pakotettu hankkimaan itselleen asuntoja naapurikylissä. Muutamat asuivat 2 tunnin jopa 2 14 tunnin matkan päässä tehtaasta, jossa he työskentelivät.»

»Mülhausen'issa ja Dornach'issa alkoi työ kesät talvet kello 6  aamulla ja loppui kello 8 illalla.... Työväen näkee joka aamu tulevan kaupunkiin ja marssivan sieltä joka ilta. Sen joukossa on paljo kalpeita, laihoja naisia, jotka avojaloin juoksevat loassa ja jotka vesi- tai lumisateen vallitessa sateenvarjon puutteessa nostavat esiliinan tai alushameen päänsä ylitse suojellakseen kaulaansa ja kasvojaun; ja viela enemmän likaisia ja laihoja, ryysyihin puettuja, nuoria lapsia, jotka ovat aivan rasvassa siitä öljystä, joka tippuu koneesta heidän päälleen heidän työskennellessään. Näillä lapsilla, jotka ovat pukunsa läpäisemättömyyden kautta paremmin suojatut sadetta vastaan kuin naiset, ei ole naisten tavalla koria käsivarrellaan, jossa olisi ruokatavaroita päiväksi, vaan he kantavat kädessä tai kätkevät mekkonsa alle eli mihin muualle voivat sen leipäpalasen, josta heidän on elettävä kunnnes jälleen tulevat takasin kotiin.»

»Siten liittyy liiallisen pitkän työpäivän — sillä se on vähintäin 15-tuntinen — väsymykseen vielä pitkän ja usein vaivaloisen tien rasitukset. Sen takia tulevat työläiset perin väsyneinä kotiinsa ja lähtevät aamuisin jo ennen kuin he ovat kunnollisesti itseään lepuuttaneet, ollakseen säntillisesti perillä kun tehdas avataan.»

Entä ne asunnot, joihin niiden oli latouduttava, jotka asuivat kaupungissa? »Olen nähnyt Mülhausen'issa, Dornach'issa ja niiden ympäristöllä olevissa taloissa kurjia huoneita, joissa makaa kaksi perhettä, kumpikin omassa nurkassaan oljilla, joita on levitetty lattialle ja joita ainoastaan kaksi launtaa pitää koossa... Kurjuus, jossa työmiehet ylä-Reinin departementissa elävät, on niin suuri, että sen sijaan kun tehtailijain, kauppiasten, työnjohtajain j. n. e. lapsista 50 prosenttia saavutiaa 21 vuoden ijän, kuolee sama prosenttimäärä kutomo- ja kehruutyömiesten perheissä jo ennen kuin lapset ovat täyttäneet 2 vuotta....»

Työpajoissa tehtavästä työstä sanoo Villermé: »Se ei ole enää työtä eikä päivätyötä, vaan kidutusta, ja se pannaan jo näiden 6–8 vuotisten lastenkin kannettavaksi.... Se on pääasiallisesti tämä pitkä jokapäiväinen kidutus, joka vie puuvillakehruutehtaiden työläisiltä voimat.» Ja työpäivän pituuden suhteen huomauttaa Villermé, että rangaistusvangit Bagnos'issa tekevät työtä ainoastaan 10 tuntia keskimäärin ja orjat Antilleilla ainoastaan 9 tuntia keskimäärin, kun sen sijaan Ranskassa, jonka 1789 vuoden vallankumous on luonut ja joka on julistanut pöyhkeät ihmisoikeutensa, »on olemassa teollisuuden haaroja, joissa työaika on 16 tuntinen, mistä ajasta työmiehelle suodaan ainoastaan 12 tuntia ruoka-aikaa varten.»[4*]

Voi tätä porvariston vallankumouksellisten aatteiden surkuteltavaa sekasikiötä ja porvariston epäjumalan, edistyksen, vaivaista lahjaa! Ihmisystävät kutsuvat niitä, jotka itseään rikastuttaakseen perustavat tehtaita ja antavat työmiesten tehdä heitä varten työtä, ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Mihin tehtaat kerran ovat tunkeutuneet, siellä voi sanoa hyvästi ilolle, terveydelle ja vapaudelle, kaikelle, mikä elämässä on kaunista ja mikä sen tekee elämisen arvoiseksi.

Taloustieteilijät eivät väsy kehottaessaan työmiehiä huudoilla: »tehkää työtä, tehkää työtä, että kansallisrikkaus kasvaisi!» — ja kuitenkin yksi heistä, Destutt de Tracy, sanoi: »köyhien kansojen keskuudessa voi varsinainen kansa hyvin, rikkaiden kansojen keskuudessa on se tavallisesti köyhä»; ja hänen oppilaansa Cherbulliez lisää siihen: »samalla kun työmiehet ovat avullisena tuottavien pääomien keräämisessä, edistävät he itse sitä tekijää, joka aikaisemmin tai myöhemmin tulee ryöstämään osan heidän palkastaan.» Mutta omasta koikkunastaan huumautuneina ja tyhmistyneinä vastaavat taloustieteilijät: »tehkää työtä, tehkää työtä, hyvinvointinne nimessä!» Ja kristillisen armeliaisuuden nimessä saarnasi eräs anglikanisen kirkon pappi Towsend — samoin saarnaavat myös protestanttiset papit —: »tehkää työtä öin ja päivin. Samalla kun te teette työtä, lisäätte te kärsimyksiänne ja teidän kurjuutenne vapauttaa meidät velvollisuudesta lain avulla pakottaa teitä työhön.» Laillinen työpakko vaatii liian paljon vaivaa, liian paljon väkivaltaa ja liian paljon kiihotusta. Nälkä sen sijaan on aivan rauhallinen, meluton, väsymätön työhön kiihottaja ja luonnollisimpana työn ja ammatillisen toiminnan aiheuttajana se saa myöskin aikaan mitä äärimmäisimpiä ponnistuksia.

Tehkää työtä, tehkää työtä työläiset! Lisätkää kansallisrikkautta ja samalla omaa kurjuuttanne. Tehkää työtä, jotta teillä tultunne yhä köyhemmiksi olisi vielä enemmän syytä työn tekoon ja kurjuudessa elämiseen. Se on kapitalistisen tuotannon leppymätön laki.

Senkautta että työmiehet uskovat taloustieteilijäin petollisiin lausetapoihin ja myyvät rnumiinsa ja sielunsa työn velholle, ovat he itse aiheuttamassa niitä teollisia pulia, joiden kautta liikatuotanto saattaa yhteiskunnallisen elimistön sairaalloisiin tiloihin. Silloin suljetaan tehtaat tavaroiden liiallisuuden ja ostajien puutteen takia ja tuhathaaraisella ruoskalla suomii nälkä työläisväestöä. Työn opinkappaleen huumaamana ei köyhälistö näe, että liikatyö, jonka alle se on näennäisesti hyvänä liikeaikana alistunut, on syynä sen nykyiseen kurjuuteen. Sen tulisi marssta viljavarastojen luo ja selittää: »meillä on nälkä, me tahdomme syödä!... Meillä ei kuitenkaan ole ropoakaan taskussamme, mutta vaikka me olemmekin tyhjäntoimittajia, olemme me kuitenkin keränneet viljan teidän varastoihinne»... Sen tulisi piirittää suurkapitalistien myymälät ja huutaa: »täällä, hyvät herrat, ovat teidän karstaajanne, kehrääjänne, punojanne ja kutojanne.» Paikatuissa karttuunipuvuissaan vapisevat he kylmästä, niin että juutalainenkin voisi tätä katsellessaan vuodattaa kyyneleitä, ja kuitenkin ovat he kehränneet ja kutoneet koko kristikunnan kiemailijain silkkiset hameet. Näillä polosilla ei ole ollut pitkän työpäivänsä kuluessa aikaa ajatella pukuaan: nyt täytyy heidän olla vapaana ja heillä olisi senvuoksi aikaa pukeutua silkkiin, jonka he itse ovat valmistaneet. Siitä saakka kun he ovat ensimäiset hampaansa vaihtaneet, ovat he keränneet teille rikkauksia ja turmelleet itsensä sitä tehdessään. Nyt on heillä pakollista vapautta ja senvuoksi voisivat he hiukan nauttia työnsä hedelmistä ja huutaa: tänne silkkitavaroitanne, levittäkää musliininne ja koristetavaranne meidän pukimiksemme ja kauniit kenkänne meidän kylmiä ja märkiä jalkojamme varten! Puettuina kiireestä kantapäähän saakka ja ilosta huumautuneina tulisivat he suomaan nähtävän, jota parempaa ei voi toivoa. Hyvät kapitalistit! — ei mitään verukkeita! Kehuttehan olevanne kristittyjä ja ihmisystäviä! Antakaa työläisnaisten käytettäväksi ne omaisuudet, joita he ovat oman ruumiinsa kärsimyksillä teille keränneet. Olettehan kaupan ystäviä? — Edistäkää tavaranvaihtoa: täällä on teillä kuluttajia ikäänkuin kutsuttuna, suokaa heille rajatonta luottoa. Täytyyhän teidän tehdä samoin liikemiehillekin, joita ette ole ikipäivinä nähneet ja jotka eivät ole teille edes vesipisaraakaan lahjottaneet.

Mutta sensijaan että työmiehet vaatisivat pulakautena tuotteiden jakamista ja yleistä lepoaikaa, juoksevat he päänsä puhki tehtaiden oviin. Kuopalle painuneine kasvoineen ja laihtuneine ruumiineen vaivaavat he tehtailijoita valittavilla pnhutteluilla: »Herra mestari ja herra isännöitsijä! antakaa toki meille työtä! Ei meitä vaivaa nälkä, vaan ainoastaan rakkaus työhön.» Ja vaikka he tuskin kykenevat pysymään pystyssä, myyvät nämä kurjat 10–14 tuntisia työpaiviään puolta huokeammalla kuin siihen aikaan, jolloin heillä vielä oli leipää kodissaan. Ja herrat teolliset ihmisystävät käyttävät työttömyyttä hyväkseen voidakseen tuottaa vieläkin huokeammalla.

Jos teolliset pulat seuraavat liikatyön aikakausia samanlaisella välttämättömyydellä kuin päivä seuraa yötä, ja jos pakolliset liikeseisahdukset tuovat mukanaan rajatonta kurjuutta, niin tuovat ne myöskin mukanaan välttämätta vararikkoja. Niin kauan kuin tehtailijalla on luottoa, heittää hän ohjakset valloilleen työskentelyraivon hyväksi. Hän lainaa ja lainaa hankkiakseen työmiehilleen raaka-aineita. Hän antaa tuottaa hurjasti, ajattelematta että markkinat ovat ylen täynnä ja ettei hän voi lunastaa vekseleitään, ellei hänen onnistu myydä tavaroitaan. Kun hän vihdoinkin tarttuu kiinni, juoksee hän rahajuutalaisen luokse, rukoilee häntä, heittäytyy tämän jalkoihin ja asettaa verensä ja kunniansa tämän käytettäväksi. »Ottaisin kernaimmin jotakin kouraantuntuvampaa», vastaa hänelle koronkiskuri. »Teillä on varastossanne 20,000 paria sukkia, joiden hinta on 80 penniä pari; otan niitä 20 pennin mnkaan parilta maksuksi.» Kauppa tehdään ja tämä kunnon ostaja myy sukat 40–50 pennillä parin ja pistää taskuunsa kiliseviä kolikoita, joita saadakseen hänen ei ole tarvinnut mitään vaivaa nähdä. Tehtailija on kuitenkin saanut ainoastaan lykkäystä sortuakseen lopulla sitä perinpohjaisemmin. Vihdoin tulee yleinen romahdus juuri samalla hetkellä, jolloin varastot ovat reunojaan myöten täyteen ahdettuja. Silloin heitellään ikkunoista niin paljon tavaroita ulos, ettei voi ensinkään käsittää, miten ne kaikki ovat mahtuneet ovesta sisään. Satoihin miljooniin nousee hävitettyjen tavarain arvo. Viime vuosisadalla poltettiin ne tai heitettiin ne veteen.[2]

Mutta ennenkuin tehtailijat päättävät ryhtyä tähän toimenpiteeseen, juoksevat he maailman ympäri hakien menekkimarkkinoita keräämilleen tavaroille. He huutavat kauppasiirtoloita Kongovaltioon, Hottentottien maahan ja Mandschuriaan, vaativat Tonkinin valloittamista ja pakottavat hallitustaan hävittämään Kiinan muurit ainoastaan voidakseen saada menekkiä puuvillatavaroilleen. Viime vuosisatoina ovat Europan vallat taistelleet henkeen ja vereen saakka siitä kellä niistä olisi yksinomainen etuoikeus myydä tavaroitaan Asiaan, Afrikaan ja Australiaan. Miljoonat nuoret, voimakkaat miehet ovat värjänneet meret ja maat punaisiksi verellään viime vuosisatain siirtomaasodissa.

Samoin kuin tavaroiden suhteen, on olemassa yltäkylläisyyttä myöskin pääomien suhteen — luonnollisesti ei kuitenkaan niillä, jotka niitä tarvitsevat. Rahamiehet eivät enää tiedä, mihinkä sijottaisivat niitä, ja senvuoksi ryhtyvät he rakentamaan rautateitä, perustamaan tehtaita ja panemaan käytäntöön työn kirousta semmoisten onnellisten kansojen keskuudessa, jotka vielä makaavat tupakkaa poltellen auringon paisteessa. Ja tämä pääomien maasta vienti päättyy samaten jonakin kauniina päivänä diplomatisiin selkkauksiin ja verenvuodatuksiin valtojen kesken.

Takaisin sisällysluetteloon

 

III.

Mitä seurauksia on liikatuotannosta.

Tähän asti on tehtäväni ollut helppo. Minun on vaan ollut kuvattava todellisia, valitettavasti meille kaikille liiankin tunnettuja epäkohtia. Sen sijaan nousee yli minun voimieni köyhälistön vakuuttaminen stitä, että se siveysoppi, jota siihen on istutettu, on väärä, että rajaton ja päämäärätön työ, jonka alaiseksi se jo vuosisatoja takaperin on antautunut, on kauhein vitsaus, mikä ihmiskuntaa milloinkaan on kohdannut, ja että työ vasta sitte tulee olemaan laiskuuden huvitusten mausteena, inhimilliselle elimistölle hyödyllisenä harjoitusena ja yhteiskunnalliselle elimistölle hyödyllisenä intohimona, kun se on järkevästi järjestetty ja rajotettu yhteiskunnan tarpeita vastaavaan korkeimpaan määräänsä. Ainoastaan lääkäri, terveydenhoidon valvoja ja kunnalliset taloustieteilijät voivat ottaa suorittaakseen tämän jättiläistyön. Seuraavilla riveillä tulen rajottamaan tehtäväni sen todistuksen esittämiseen, että katsoen nykyaikaisiin tuotantovälineihin ja niiden äärettömään monistusmahdollisuuteen on liialliselle työlle asetettava raja ja työmiehille on tehtävä velvollisuudeksi niiden tavarain kuluttaminen, joita he tuottavat.

 

* *
 * 

 

Eräs kreikkalainen runoilija Ciceron ajoilta, nimeltä Antiparos, ylisti vesimyllyn keksintöä viljan jauhamista varten orjattarien vapauttajaksi ja kultaisen ajanjakson tuojaksi ja kehotti orjattaria jo lepuuttamaan itseään, elämään isien elämää, nauttien työttöminä niistä antimista, joita jumalat ovat meille suoneet. Han ennusti, että ihminen voi vastedes panna koneen tekemään kaiken työn.

Se levon aika, jota tämä vanhan ajan runoilija julisti, ei ole tullut. Sokea, mieletön ja ihmisiä murhaava työhimo on tehnyt koneen vapauttajasta vapaan ihmisen orjuuttajaksi. Koneen tuotantovoima on tullu joukkojen köyhtymisen syyksi.

Kunnollinen pitsinnyplääjätär valmisti käsinnypläyskoneella viisi silmua minuutissa; eräät pitsinypläyskoneet valmistavat samassa ajassa kolmekymmentätuhatta silmua. Jokainen koneen minuutti vastaa niin ollen työntekijättären sataa tuntia, eli toisin sanoen, jokainen konetyön minuutti tekee mahdolliseksi suoda työntekijättärelle 10 päivää lepoaikaa. Se mikä on voimassa pitsinypläysteollisuuden suhteen, pitää paikkansa enemmän tai vähemmän myöskin kaikkiin muihin nykyaikaisen koneiston valtaamiin teollisuuden haaroihin nähden. Mutta mitä me näemme? Mitä täydellisemmäksi kone on tullut ja mitä suuremmalla nopeudella ja varmuudella se syrjäyttää ihmistyötä, sitä enemmän tekee työmies ponnistuksensa kaksinkertaisiksi ikäänkuin hän tahtoisi kilpailla koneen kanssa, sen sijaan että hän lisäisi lepoaikaansa vastaavassa määrässä. Voi sinä typerä ja turmiollinen kilpailu!

Jotta ihmisen ja koneen väliselle kilpailulle annettaisiin suurempaa vapautta, poistettiin ne lait, jotka rajottivat vanhojen ammattikuntien käsityöläisten työtä ja juhlapäivät poistettiin niinikään.[5*]

Mutta luullaanko, että työmiehet elivät pelkästä ilmasta ja vedestä — kuten valehtelevat taloustieteilijät meille kertovat — sen vuoksi että he vielä 17 vuosisadalla työskentelivät ainoastaan viitenä viikon seitsemästä päivästä? Eikö mitä! Heillä oli lepoaikaa voidakseen nauttia tämän maailman iloja, seurustellakseen, harjottaakseen kujeita ja pitääkseen pitoja laiskuuden suuren jumalan kunniaksi. Ikävän, protestantismia teeskentelevän Englannin nimi oli silloin »Iloinen Englanti» (merry England). Rabelais, Quevedo, Cervantes ja veitikkamaisten romaanien tuntemattomat tekijät panevat veden suussamme juoksemaan kuvauksillaan niistä mainioista pidoista, jotka siihen aikaan olivat yleisiä ja joissa »ei mitään säästetty».[6*]

Jordaens ja alankomaalainen maalaiskoulu ovat esittäneet meille niitä elämänhaluisissa tauluissaan. Kunnioitettavat jättiläisvatsat, mitä on teistä tullut? Kunnioitettavat nerot, jotka käsititte koko inhimillisen ajatusten maailman, missä olette nyt? Me olemme kauttaaltaan huonontuneet lajistamme ja tulleet kääpiöiksi. Kurnaali, perunat, silakat ja väkijuomat ovat viisaasti pakkotyöhön yhdistettyinä lamauttaneet meidän ruumiimme ja tehneet henkemme raskasmieliseksi. Ja samanaikaisesti, kun ihmiset kiristävät mahavyötään ja koneiden tuottavaisuus kasvaa päivä päivältä, tahtovat taloustieteilijät saarnata meille Malthus'en teoriaa, pidättyväisyyden uskontoa ja työn opinkappaletta. Kieli olisi kiskottava heidän suustaan ja heitettävä koirille!

Kun työläisluokka on kuitenkin yksinkertaisuudessaan ja luottavaisuudessaan antanut hämmentää päänsä ja on synnynnäisellä rajuudellaan sokeasti ryhtynyt seuraamaan tunnuslausetta »työ ja pidättyväisyys», niin huomaa kapitalistiluokka olevansa tuomittu pakolliseen laiskuuteen ja tuottamattomuuteen sekä liialliseen kulutukseen. Ja joskin köyhälistön liiallinen työskentely kuluttaa sen ruumiit ja pilaa sen hermot, niin ei se suinkaan ole porvaristolle vähemmin kärsimyksiä tuottava.

Pidättyväisyys, johon tuottava luokka on antanut tuomita itsensä, tekee porvariston velvollijuudeksi antautua liian suuressa määrässä valmistettujen tuotteiden liikakulutukseen. Kapitalistisen tuotannon alku-aikoina, noin sata tai parisataa vuotta takaperin, oli porvari vielä kunniallinen mies, jolla oli tasaiset ja rauhalliset tavat. Hän tyytyi omaan vaimoonsa, ainakin lähimain, hän joi ainoastaan milloin hänellä oli jano ja söi ainoastaan silloin kun häntä nälitti. Hän jätti hovimiehille ja hovinaisille hurjastelun jalot intohimot. Nykyään ei ole olemassa monta porvaria, jotka eivät lihota itseään kukonpaistilla ja parailla viineillä, edistääkseen siipikarjan hoitoa ja viinin viljelystä; ei monta nousukkaan poikaa, jotka eivät pitäisi itseään velvotettuna lisäämään prostitutsionia ja ajamaan ruumiiseensa elohopeaa, ainoastaan sen vuoksi, että kuolettavalla työllä elohopeakaivoksissa olisi edes jotakin tarkotusta. Tätä tehdessä rappeutuu ruumis nopeasti, tukka tulee ohuemmaksi, hampaat putoovat suusta, vatsa paisuu, rinta tulee ahdashenkiseksi, liikkeet kömpelöiksi, jäsenet jäykiksi ja luuvalon vaivaamiksi. Toiset, jotka ovat liian heikkoja kestääkseen hurjistelun ponnistuksia, mutta sen sijaan varustettuja tarpeellisella annoksella porvarillista viisastelutaitoa, kuivuttavat aivojaan ja hautovat paksunidoksisia, nukuttavia kirjoja, antaakseen latojille ja kirjanpainajille työtä.

Ylhäisen maailman naiset viettävät marttyyrielämää. Koetellakseen ja käyttääkseen niitä keijukaismaisia pukuja, joita valmistaessaan ompelijattaret hankkivat itselleen keuhkotaudin, ryömivät he kotona koko päivän yhdestä hameesta toiseen. Tuntikaupalla jättävät he päänsä tukkataiteilijain käsiteltäväksi, jotka hyvästä maksusta valmistavat heille mitä mahdottomimpia tukkakuosia. Vyötettyinä korsetteihinsa, jalat pakotettuina ahtaisiin kenkiin ja rinta paljastetuna siinä määrässä, että kaartin luutnantti voisi tästä punastua, pyörivät he yökaupalla hyväntekeväisyystanssiaisissa kerätäkseen köyhille muutamia markkoja. Voi teitä te kärsivät pyhimykset!

Täyttääkseen kaksinkertaista yhteiskunnallista tehtäväänsä, ei-tuottajana ja liikakuluttajana, ei porvariston täydy ainoastaan asettaa pakkokeinoja vaatimattomille tarpeilleen, totuttautua pois parin vuosisadan kuluessa tavaksi tulleesta työteliäisyydestään ja tottua alistuvaisesti rajattomaan ylellisyyteen, ahtamaan itsensä täyteen herkkuja sekä huvittelemaan kuppatautia tuottavissa hurjasteluissa, vaan sen täytyy myöskin vähentää suunnattomat joukot ihmisiä tuottavasta työstä hankkiakseen itselleen apulaisSia syömisessä.

Muutamat numerot osottakoot miten ääretön tämä tuotantovoimien lamauttaminen on.

»Vuoden 1861 tilaston mukaan oli Englannin ja Walesin asukasluku 20,066,224 henkeä, joista 9,776,259 miehistä ja 10,289,965 naispuolista. Jos tästä vähentää kaikki ne, jotka olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tyoskennelläkseen, kaikki naiset, nuorukaiset ja lapset, jotka eivät ottaneet osaa tuotantoon, semmoiset luokat, kuten hallitus, lakimiehet, papit, sotilaat j. n. e., lisäksi kaikki ne, joiden ainoaua tehtävänä on kuluttaa vierasta työtä maakoron, korkojen j. n. e. muodossa, vihdoin köyhät maankiertäjät, rikokselliset j. n. e., niin jää jälelle pyöreissä luvuissa 8 miljonaa henkeä molempia sukupuolia ja eri ikäasteilla olevia, siihen luettuna kaikki tuotannossa, kaupassa, rahamaailmassa j. n. e. toimivat kapitalistit.

»Näistä 8 miljonasta oli m. m.:

 

Maatyömiehiä (siihen luettuna paimenet ja vuokraajien luona asuvat rengit ja piiat) 1,098,261
Kaikki puuvilla-, villa-, hamppu-, pellava-, silkki- ja jute-
tehtaissa sekä koneellisissa sukankutomo- ja pitsinnypläystehtaissa työskentelevät
642,607
Kaikki hiili- ja metallivuorikaivoksissa työskentelevät 565,835
Kaikissa metallityöpajoissa (valimoissa, valssitehtaissa j. n. e. 396, 998
Palveleva luokka 1,208,648

 

»Jos laskemme kaikissa kutomateollisuustehtaissa työskentelevät yhteen hiili- ja metallivuorikaivoksissa työskentelevien henkilöiden kanssa, niin saamme summmaksi 1,208,442. Jos laskemme heidät yhteen kaikissa metallityöpajoissa ja käsiteollisuuden eri haaroissa työskentekevien henkilöiden kanssa, on kokonaissumma 1,039,605. Molemmat ryhmät ovat siis pienempiä kuin nykyaikaisten kotiorjien lukumäärä. Tämä on loistava esimerkki kapitalistisesti käytetyn koneiston tuloksista!»[7*]

Tähän palvelevaan luokkaan, jonka lukumäärä kuvaa kapitalistisen sivistyksen korkeinta astetta, täytyy meidän laskea vielä se suurilukuinen luokka, jonka ainoana tehtävänä on täyttää rikkaiden luokkien kallishintaisia ja järjettömiä tarpeita, kuten timantinhiojat, pitsinnyplääjät, ylellisyyskutojat, korutavaratyömiehet, muotiräätälit j. n. e. j. n. e.

Huolimatta siitä vaikeudesta, joka sille tästä on koitunut, tottui porvaristo pian toistamaansa ja odotti pelolla kaikkea muutosta asiain tilassa. Huomatessaan vielä sen säälittävän elintavan, jonka alaiseksi työläisluokka tyytyväisesti alistui, ja elimistön rappeutumisen, jonka luonnoton työhalu tuo mukanaan, nousi sen vastenmielisyys vielä kaikkea työtä ja omien nautintojen rajottamista vastaan.

Juuri näihin aikoihin sai köyhälistö päähänsä pakottaa kapitalisteja työhön, vähintäkään huolimatta siitä siveellisestä rappeutumisesta, jonka alaiseksi porvaristo yhteiskunnallisen velvollisuutensa pakottamana oli joutunut. Yksinkertaisuudessaan pitivät he taloustieteilijäin ja siveyden saarnaajain teorioja työstä todellisina ja, vyöttivät kupeensa asettaakseen niiden käytännössä toteuttamtsen myöskin kapitalistien velvollisuudeksi. Köyhälistö julisti tunnussanan: »joka ei tee työtä, ei hänen syömänkään pidä.» Vuonna 1831 nousivat Lyonin työläiset hnutamaan: »lyijyä tai työtä», vuoden 1848 heinäkuun vallankumoukselliset vaativat: »työn oikeutusta»; ja liittoutuneet vuoden 1871 maaliskuussa mainitsivat kapinansa olevan »työn vallankumousta».

Näihin raakalaismaisiin hyökkäyksiin porvarillista hyvinvointia sekä kaikkea porvarillista laiskuutta vastaan, voivat herrat kapitalistit vastata ainoastaan väkivaltaisella sorrolla. Mutta vaikkakin heille onnistui tukahuttaa nämä vallankumoukselltset purkaukset, tietävät he kuitenkin, ettei köyhälistön typerä aate työn asettamisesta joutenkulkijain ja kylläisten tehtäväksi ole hukutettu edes vuodatettuihin verivirtoihin. Ja ainoastaan poistaakseen uhkaavaa tuhoa, ympäröivät he itsensä sotilailla, poliiseilla, viranomaisilla ja vanginvartijoilla, joiden kaikkien on suoritettava tuottamatonta työtä. Nykyään ei kukaan enää voi olla tietämäton nykyaikaisten sotajoukkojen todellisesta luonteesta. Ne ovat ainoastaan sen vuoksi »seisovia», että voisivat torjua »sisäisen» vihollisen. Esimerkkinä, jota vastaan ei voi väittää, on Belgia, tämä kapitalistinen mallivaltio. Europalaiset vallat ovat taanneet sen puolueettomuuden, mutta siitä huolimatta on sen sotajoukko asukaslukuun verrattuna vahvimpia. Sen kunniaatuottavina taistelukenttinä ovat kuitenkin Borinagen ja Charleroyn tasangot; aseettomien vuorikaivosmiesten ja mniden työläisten veressä »kastaa» belgialainen upseri miekkansa ja kalastaa itselleen olkalaput. Europalaisilla kansoilla ei ole kansan sotajoukkoja. Sotilaita ylläpidetään kapitalistien suojelemiseksi kansaa vastaan, joka tahtoo pakottaa ne kahdeksantuntiseen kaivos- tai tehdastyöhön.

Mutta niin suuri kuin tämä hyödyttömien leukojen joukko ja niin täyttymätön kuin sen ahneus onkin, ei se kuitenkaan riitä kulittamaan kaikkia tavaroita, joita työn opinkappaleen tyhmistämät työmiehet tuottavat, haluamatta niitä kuluttaa ja välittämättä edes siitä, josko ylimalkaan on olemassa ihmisiä, jotka niitä haluavat kuluttaa. Työmiehen kaksinkertaisen hulluuden vaikutuksesta, sen kautta että hän antaa turmella itseään liikatyöllä ja elää kieltäytymyksissä, ei kapitalistisen tuotannon suuri problemi suinkaan ole siinä, miten tuottajia löydetään ja miten niiden voimaa kohotetaan, vaan siinä, miten kuluttajia keksitään, miten niiden ruokahalua kiihotetaan ja miten niille kasvatuksen avulla sitä hankitaan.

Ja senvuoksi, kun europalaiset työmiehet, vaikkakin värisevät nälästä ja kylmästä, kieltäytyvät itse käyttämästä niitä kankaita, joita he kutovat ja syömästä sitä viljaa, jonka he itse kokoovat, näkevät tehtailijapoloset olevansa pakotettuja lähtemään maapallon toiselle puolelle, hakeakseen sieltä ihmisiä, jotka voisivat käyttää europalaisen työmiehen ahkeruuden tuotteita. Europa lähettää vuosittain satojen miljonien ja miljardien arvosta tavaraa kaikkiin maailman neljään ilmansuuntaan semmoisille kansoille, jotka eivät tiedä, mitä he niillä tekisivät. Tutkitut maanosat eivät ole heille tarpeeksi laajoja; senvuoksi tarvitsevat he neitseellistä maata. Europan tehtailijat uneksivat öin päivin Afrikasta, Saharamerestä ja Sudanin rautatiestä. Jännitetyllä huomiolla seuraavat he Stanleyn, De Brazzan, Nachtigall'in ja Holub'in matkoja; suut avoinna kuuntelevat he näiden rohkeiden tutkijain ihmeellisiä kertomuksia. Mitä tuntemattomia ihmeitä kätkeekään tämä mustain maanosa poveensa? Kokonaiset kentät ovat täynnä elefantin hampaita, kokonaiset palmuöljyjoet valuvat kultahiekkaan, miljonat mustat alkuasukkaat, jotka ovat paljaita kuin Bismarckin päälaki, odottavat europalaista karttunia, preussilaista viinaa ja englantilaista raamattua, oppiakseen sivistyksen hyveitä.

Mutta tämä kaikki ei riitä. Porvaristo, joka itseään lihottaa, palvelijaluokka, joka on lukuisampi kuin tuottava luokka, villit kansat, joita murhataan europalaisilla tavaroilla,[9*] kaikki yhteensa eivät voi tyhjentää niitä tuotteiden vuoria, jotka paisuvat korkeammiksi ja mahtavammikst kuin Egyptin pyramidit. Europalaisten työmiesten tuottavaisuus uhmailee kaikkea kulutusta ja kaikkea tuhlaavaisuutta. Tehtailijat eivät pelossaan enää tiedä, mihinkä laskea päänsä ranhaan. He eivät enään voi hankkia tarpeeksi raaka-aineita tyydyttääkseen työmiestensä mielipuolista työnhimoa. Muutamat villatehtailijat ostavat likasia, puoleksi mädänneitä villalappuja ja valmistavat niistä kangasta, joka kestää yhtä kauan kuin vaalilupaukset tai hallitsijain valat. Toisissa teollisuuden haaroissa menetellään aivan samalla tavalla. Tuotteita väärennetään, jotta niiden menekki tulisi helpommaksi ja niiden kestävyysaika lyhenisi. Ymmärtämättömät ihmiset syyttävät tämän vuoksi meidän hurskaita tehtailijoitamme petoksesta, vaikka näitä todellisuudessa pakottaa siihen ainoastaan halu hankkia työtä työmiehille, jotka eivät osaa nauttia elämästään kädet ristissä. Väärennykset, jotka johtavat yksinomaan ja ainoastaan ihmisystävällisistä tarkoitusista, mutta siitä huolimatta tuottavat niitä käyttäville tehtailijoille suurenmoisia voittoja, ovat tosin turmiollisia vaikutukseltaan tavaran laatuun nähden ja ihmistyön tuhlauksen tyhjentymättömänä lähteenä, mutta ne todistavat kuitenkin meidän porvaristomme nerokasta ihmisystävällisyyttä ja työmiesten hirmuista typeryyttä, jotka tyydyttääkseen alhaista työhimoaan pakottavat herrat teollisuudenharjottajat tukahuttamaan omantuntonsa äänen ja loukkaamaan liikemieskunniallisuutensakin lakeja.

Ja kuitenkin, huolimatta liikatuotannosta ja tavaran väärennyksistä, tulvaavat työmiehet yhä suuremmissa joukoissa markkinoille ja huutavat rukoillen: Työtä! Työtä! Heidän liian suurten joukkojensa tulisi pidättää heidän intohimojaan, mutta sen sijaan ne vaan ajavat heidät aivan raivoon saakka. Missä työn mahdollisuutta on tarjolla, sinne syöksyvät he. He työskentelevät 12–14 tuntia päivässä ainoastaan antaakseen perin pohjin nylkeä itseään, ja seuraavana päivänä ovat he taasen kadulla eivätkä tiedä miten tyydyttää työhimoaan.

Vuosi vuodelta tapahtuu eri teollisuudenhaaroissa vuodenaikojen säännöllisyydellä pysähdyksiä. Elimistöä murhaavan liikatyön jälkeen seuraa kolmeksi jopa kuudeksi kuukaudeksi täydellinen rauha, jolloin töitä ei ole saatavissa eikä ruokapalaakaan!

Jos työnhalu on kerran tällä tavoin juurtunut työmiehiin, jos se tukahuttaa heissä kaikki muut luonnolliset vietit ja jos toiselta puolen yhteiskunnan vaatimaa työmäärää rajottaa kulutus ja raaka-aineiden paljous, minkä vuoksi sitte tehdään kokonaisen vuoden työ kuudessa kuukaudessa? Minkä vuoksi ei sitä kernaammin jaeta tasan 12 kuukaudelle ja pakoteta jokaista työmiestä työskentelemään päivittäin 5 tai 6 tuntia, sen sijaan että hän nyt turmelee kuudessa kuukaudessa pitkillä työpäivillä vatsansa. Jos työmiehille turvataan heidän jokapäiväinen työosuutensa, eivät he enää kadehdi toisiaan, eivät riistä enää toistensa käsistä työtä eikä toistensa suusta leipää. Heidän ruumistaan ja sieluaan ei silloin enää rasita liiallinen työ. Silloin alkavat he harjottaa laiskuuden hyvettä.

Mitä työmiehet eivät itse alussa tahtoneet ymmärtää, sitä ovat muutamat teollisuudenharjottajat kapitalistisen edun kannalta aikanaan vaatineet, nimittäin työajan rajottamista lain avulla. Vuonna 1860 selitti tehtailija Bourcart Gebweiler'istä ammatilliselle opetusvaliokunnalle, että »12 tuntinen työ on liiallinen, että se olisi vähennettävä 11 tuntiin sekä että työ lauantaisin olisi päätettävä kello 2 päivällä. Suosittelen tätä toimenpidettä, vaikkakin se näyttää ensi katsauksella rasittavalta. Me olemme kokeilleet sillä työpajoissamme jo neljän vuoden ajan ja havainneet sen hyväksi. Keskimääräistuotanto ei ole laskenut vaan noussut.» Tutkimuksessaan koneista lainaa herra F. Passy seuraavia otteita erään belgialaisen tehtailijan herra Ottawaere'n kirjeestä:

»Vaikkakin meidän koneemme ovat samoja kuin englantilaisissa kehruutehtaissa käytetään, eivät ne kuitenkaan tuota niin paljon kuin pitäisi ja niin paljon kuin koneet Englannissa tuottavat, huolimatta siitä, että siellä työskennellään pari tuntia päivässä vähemmän... Me teemme 2 täyttä tuntia liian kauan työtä. Olen vakuutettu, että jos me 13 tunnin sijasta työskentelisimme ainoastaan 11 tuntia, tuottaisimme mekin yhtä paljon ja myöskin taloudellisemmin.»

Toiselta puolen huomauttaa vapaamielinen taloustieteilijä P. Leroy-Beaulieu, että muuan suuri belgialainen tehtailija on tehnyt sen havainnon, että niinä viikkoina, joille sattuu jokin juhlapäivä, ei tuoteta sen vähemmin kuin tavallisina viikkoina. (»Työväen kysymys 19 vuosisadalla.» Pariisi 1872.)j

Mitä ei siveydenapostolien tyhmentämä kansa ole rohjennut, sen on ylimyksellinen hallitus uskaltanut tehdä. Huolimatta korkeasti siveellisistä ja taloudellisista verukkeista taloustieteilijäin puolelta, jotka koikkuvat onnettomuuskorppien tavalla, että tehdastyön vähentäminen yhdellä tunnilla merkitsisi englantilaisen teollisuuden häviötä, on englantilainen hallitus lain kautta määrännyt 10 tuntisen työpäivän, ja Englanti on yhä edelleen, niinkuin tähänkin asti, maailman ensimäinen teollisuusvaltio[3].

Englannin suuret kokemukset ovat käytettävänämme, järkeväin kapitalistien kokemukset ovat myöskin käytettävänämme, ja ne osottavat epäämättömästi, että inhimillisen tuotannon korottamiseksi täytyy vähentää työaikaa ja lisätä lepopäiviä, mutta kuitenkaan eivät työmiehet jaksa käsittää, että he rasittaessaan itseään liiallisella työllä turmelevat omat ja jälkeentulevaistensa voimat, että he kulutettuina tulevat liian aikaisin työkyvyttömiksi sekä että he tappavat itsessään kaikki hyvät taipumukset ainoastaan raivoavan työhalunsa tähden.

He matkivat papukaijain tavoin taloustieteilijäin oppilauseita: »tehkäämme työtä, lisätäksemme kansallisrikkautta!» Voi teitä te mielipuolet! Senvuoksi että te työskentelette liian paljon, kehittyy teollinen teknika liian hitaasti. Jättäkää huutonne ja kuunnelkaa mitä eräs taloustieteilijä — ei tosin mikään suuri nero, ainoastaan herra L. Reybaud — sanoo: »yleensä mukautuu vallankumous työtapojen alalla käsityön ehtojen mukaan. Niinkauan kun käsityö on huokeata, käytetään sitä ylenmäärin, kun se tulee kalliimmaksi, koetetaan sitä säästää.»[8*]

Jos kapitalistia tahdotaan pakottaa tekemään puisia ja rautaisia koneitaan täydellisemmiksi, täytyy lihasta ja luusta olevien koneiden palkkoja kohottaa ja niiden työaikaa vähentää. Mitenkä tämä on todistettavissa? Todistuksia voi tähän hankkia sadottain. Manchesterin kehruutehtaissa keksittiin ja otettiin käytäntöön »Selfacting Mule» senvuoksi, että kehruutyömiehet kieltäytyivät työskentelemästä yhtä kauan kuin ennen.

Amerikassa vallottaa kone kaikki maatyön haarat alkaen voin valmistuksesta aina viljankorjuuseen saakka. Minkä vuoksi? Senvuoksi että amerikalaiset ovat vapaita ja laiskoja ja kuoleVat kernaammin tuhat kertaa kuin elävät europalaisen talonpojan eläimellistä elämää. Europan vaivaloinen ja paljolla kumartamisella rasitettu työ on Amerikan lännessä mieluisaa ajanvietettä vapaassa ilmassa. Siitä nautitaan istuallaan ja poltetaan sen ohella rauhallisesti tupakkaa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

IV.

Pieni pesänselvitys siveydenapostolien kanssa.

Meidän siveydenapostolimme ovat vaatimatonta väkeä. Vaikkakin he ovat keksineet työn opinkappaleen, eivät he kuitenkaan ole aivan selvillä sen vaikutuksesta sielun rauhottamiseen, järjen kohottamiseen ja munuaisten sekä muiden elinten terveelliseen toimintaan nähden. He tahtovat ensin katsella sen vaikutusta kansanjoukkoihin, tehdä aluksi kokeen »in anima vili» (alempirotuiseen olentoon), ennenkuin kääntävät sen kapitalisteja kohtaan, joiden paheiden kirkastaminen ja hyväksyminen on heidän tehtävänsä.

Mutta miksi te filosofit särette päätänne keksiäksenne siveysoppia, jota ette uskalla sovittaa omiin elättäjiinne? Haluatteko nähdä, miten sitä opinkappaletta, josta te niin paljon toivotte, pilkataan ja kirotaan? Avatkaahan vanhanajan historia, filosofienne ja lainlaatijainne kirjoitukset:

»En luule», sanoi historian isä Herodotos, »että kreikkalaiset olisivat perineet egyptiläisiltä sen halveksumisen, jota he osottavat työtä kohtaan, sillä olen huomannut saman halveksnmisen levinneen thrakialaisten, skyytiläisten, persialaisten ja lydialaisten eli sanalla sanoen useimpien kansojen keskuudessa ja kaikkialla pidetään niitä, jotka tekevät käsityötä, ja jopa näiden lapsiakin, alimmalla portaalla olevina kansalaisina. Kaikki kreikkalaiset ja varsinkin lakedaimonilaiset kasvatetaan tämän periaatteen mnkaan.»

»Atenassa kuuluivat ainoastaan ne kansalaiset jalosukuisiin, joiden tehtävänä oli yhteiskunnan puolustaminen ja hallitseminen. Kun heidän niin ollen täytyi voida vapaasti käyttää koko aikaansa, omistaakseen henkiset ja ruumiilliset voimansa tasavallan etujen huolehtimiseen, niin jättivät he kaikki työt orjille. Samoin eivät Lakedaimonian naisetkaan saaneet kehrätä eikä kutoa, jotta eivät häpäisisi aateluuttaan.»

Romalaiset tunsivat vaan kahdenlaista jaloa ja vapaata työtä: maanviljelyksen ja asepalveluksen. Kaikki kansalaiset elivät lain oikeuttamina valtiorahaston kustannuksella, niin ettei heidän tarvinnut toimeentuloaan varten ryhtyä mihinkään »sordidae artes» (»likaisiin taiteisiin» — siksi kutsuivat he käsitöitä), jotka lain määrääminä kuuluivat orjille. Kun Brutus vanhempi tahtoi yllyttää kansaa kapinaan, Syytti hän Tarquinus tyrannia erityisesti siitä, että tämä oli tehnyt vapaita kansalaisia käsityöläisiksi ja muurareiksi. (Titus Livius, 1 kirja.)j

Vanhat filosofit väaittelivät keskenään aatteiden alkuperästä, mutta he olivat täysin yksimielisiä kun oli kysymyksessä työn moittiminen. Plato kirjottaa yhteiskunta-utopiassaan »valtio»: »luonto ei luonut suutaria eikä seppiä; semmoiset toimet alentavat niitä ihmisiä, jotka niitä harjottavat, kuten alhaisia pakkotyöläisiä, ja muita nimettömiä kurjia, jotka jo heidän asemansa sulkee valtiollisten oikenksien ulkopuolelle. Kauppiaita, jotka ovat tottuneet valheisiin ja petoksiin, tullaan pitämään yhteiskunnassa ainoastaan välttämättömänä pahana. Kansalaista, joka alentaa itsensä kauppaa tekemään, täytyy rangaista tästä rikoksestaan. Jos hän todistetaan rikokseen syypääksi, on hän tuomittava vuodeksi vankeuteen. Joka kerran kun rikos uudistuu, on rangaistus kovennettava kaksinkertaiseksi.» (Plato, Valtio. 5 kirja.)j

Xenophon kirjottaa taloustieteessään:

Ihmisiä, jotka harjottavat käsityötä, ei kohoteta koskaan korkeampaan asemaan, ja siinä tehdään oikein. Kun he ovat pakotettuja istumaan koko päivän, jopa muutamat ylläpitämään alituista tulta, eivät useimmat heistä voi estää ruumistaan riutumasta, ja on tuskin mahdollista, ettei tämä puolestaan vaikuta järkeen.»

»Mitä kunniallista voi kauppapuodeista tulla ja mitä kunniallista voi kauppa aikaansaada» — kysyy Cicero. »Kaikki myymälän tapaiset ovat kunnialliselle miehelle alentavia, sillä kauppiaat eivät voi ansaita mitään valehtelematta; ja mikä on häpeälltsempää kuin valehteleminen? Senvuoksi täytyy pitää alhaisena ja halveksittavana semmoisten ammattia, jotka myyvät vaivannäkönsä ja taitavuutensa, sillä joka tekee työtä rahasta, myy itsensä ja asettuu samalle portaalle kuin orjatkin.» (Cicero, Velvollisuuksista I. 8 osa, 18 luku.)i

Kuuletko sinä köyhälistö, jota on koetettu tyhmentää tuon opinkappaleen avulla, näiden filosofien puheita, joita sinulta tuskallisen huolellisesti salataan? Kansalainen, joka tekee työtä rahasta, alentaa itsensä orjan arvoiseksi ja tekee rikoksen, joka rangaistaan vuosikausien vankeudella!!

Kristillinen teeskentely ja kapitalistinen utilitarismi (hyödyllisyyden oppi) ei ollnt vielä pilannut näitä vanhan ajan filosofeja. Kun he opettivat vapaita miehiä, lausuivat he empimättä ja suoraan mielipiteensä. Plato ja Aristoteles, nämä jattiläisfilosofit, joiden poiviinkaan saakka meidän muotifilosofimme eivät uletu, vaikka he kohoisivat varpailleenkin, tahtoivat, että heidän ihannetasavaltojensa kansalaiset nauttisivat mahdollisimman suurta lepoa, sillä, lisää Xenophon, »työ vaatii kaiken ajan ja sitä tehdessään ei ihmiseltä liikene aikaa valtiota ja ystäviään varten.» Plutarchin mukaan voi Spartan suuri lainsäätäjä Lykurgos, »ihmisistä viisain», vaatia jälkimaailman ihailua senvuoksi, että hän vaati tasavallan kansalaisille lepoa, kieltämällä heitä hajottamasta mitään käsityötä.[10*]

Tähän vastaavat kaikki kristillisen ja kapitalistisen siveysopin filosofit ja puolustajat, että nämä vanhan ajan ajattelijat ja filosofit saarnasivat orjuutta. Aivan oikein, mutta voiko olla toisin sellaisissa taloudellisissa ja valtiollisissa oloissa? Vanhan ajan yhteiskunta oli alituisesti sodassa ja vapaan miehen täytyi omistaa aikansa lakien saatämiseen ja valtion puolustukseen. Käsityö oli silloin liian kehittymätöntä ja liian raskasta, niin ettei sen harjottamisen ohella voinut täyttää velvollisuuttaan kansalaisena ja sotilaana. Saadakseen sotilaita ja vapaita kansalaisia täytyi filosofien ja lainsäätäjien suvaita orjuutta sankarillisissa tasavalloissaan.

Mutta eivätkö kapitalismin siveydenapostolit ja taloustieteilijät saarnaa nykyaikaista orjnutta, palkkajärjestelmää? Ja ketä ovat ne ihmiset, joille kapitalistinen orja hankkii lepoa? Rotschildeja, Kruppeja j. n. e. — hyödyttömiä ja vahingollisia loiseläimiä, paheittensa ja palvelijainsa orjia. »Aristoteleen ja Pytagoran järkeä vallitsivat orjuuden ennakkoluulot», on halveksuen kirjotettu, ja kuitenkin haaveili Aristoteles: »jos jokainen työkalu käskystä tai ennakolta aavistaen voisi suorittaa tehtävänsä, aivan samoin kuin Dädalus'en taideteokset liikkuivat itsestään tai Hephaston kolmijalat itsestään kävivät pyhään työhön, jos kangaspuut samalla tavoin kutoisivat itsestään, niin ei mestari tarvitsisi käskyläisiä eikä herrat orjia.»[11*] Aristoteleen uni on nyt muuttunut todellisuudeksi. Koneemme suorittavat höyryä puhkuen, teräksisin, väsymättömin jäsenin, ihmeellisellä, ehtymättömällä luomisvoimalla, oppivaisina ja aivan itsestään pyhää työtään, ja kuitenkin on kapitalismin suurten filosofien järki palkkajärjestelmän, kaikista pahimman orjuusmuodon ennakkoluulojen vallassa. He eivät vieläkään ymmärrä, että kone on ihmiskunnan vapahtaja, jumala, joka lunastaa ihmisen palkkatyön »likaisista taiteista», jumala, joka hankkii hänelle lepoa ja vapautta.

Kun työläisluokka on perinpohjin päässyt vapaaksi sitä vallitsevasta ja sen luonnetta alentavasta paheesta ja nousee koko pelottavalla voimallaan, ei vaatimaan mainioita »ihmisoikeuksia», jotka ovat vaan kapitalistisen nylkemisen oikeuksia, eikä julistamaan »oikeutta» työhön, mikä on vaan oikeutta kurjuuteen, vaan takomaan rautaista lakia, joka kieltää jokaista tekemästä enemmän työtä kuin mitä yhteiselle hyvinvoinnille on välttämätöntä, silloin tuntee vanha maa, onnesta väristen, uuden maailman liikkuvan sisässään. — — — Mutta voiko vaatia kapitalistisen siveysopin turmelemalta köyhälistöltä miehuullista päätöstä?

Jo puolentoista vuosisataa on köyhälistö, sen miehet, naiset ja lapset saaneet kiivetä kärsimysten rosoista vuorta. Jo puolentoista vuosisadan kuluessa on pakkotyö murskannut sen luita, kuihduttanut sen lihaksia ja pilannut sen hermoja, jo puolentoista vuosisadan kuluessa on nälkä hivuttanut sen maksaa ja tyhmentänyt sen järkeä.

Oi laiskuus, armahda sinä tätä rajatonta kurjuutta! Oi laiskuus, taiteiden ja kaikkien jalojen hyveiden äiti, vuodata sinä palsamia ihmiskunnan kärsimyksiin.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Usein ovat europalaiset tutkijat aivan hämmästyneet asukkaiden kauneutta ja ylpeätä ryhtiä alkuperäisten kansakuntien keskuudessa, jotka eivät vielä ole tulleet, puhuaksemme runoilijan kautta, »saastutetuiksi sivistyksen myrkytetyn henkäyksen kautta». Australian saarien alku-asukkaista kirjottaa George Cambell: »Ei mikään maailman kansa hämmästytä enemmän ensi silmänräpäyksessä. Heidän tasanen ja kuparinväriseltä hohtava ihonsa, heidän kihara, kullanvärinen tukkansa, heidän kaunis ja miellyttävä vartalonsa, sanalla sanoen, koko heidän olentonsa todisti uutta ja loistavaa ihmislajia, ja se vaikutti ikäänkuin meidän rotuamme ylempänä oleva.» — Samalla ihmettelyllä katsoivat vanhan Rooman sivistyneet Caesar ja Tacitus, kommunistisia germaniheimoja, jotka tunkeutuivat romalaiseen valtakuntaan. Tacituksen tavoin esitti Salvian, »piispojen opettaja», 5 vuosisadan sivistyneille kristityille raakalaisia esimerkiksi kelpaavina: »Me olemme siveettömiä raakalaisten keskuudessa, jotka ovat siveellisempitä kuin me. Vieläkin enemmän: raakalaiset loukkaantuvat meidän siveettömyydestämme. Gotit eivät siedä ainoatakaan hekumoitsijaa heimossaan, ainoastaan romalaisilla heidän keskuudessaan on nimensä surullisen etuoikeuden nojalla oikeus olla epäpuhtaita. (Rakkaus miehiseen sukupuoleen kuuluvien kesken oli silloin varsin yleinen.) — — — Sorretut menevät raakalaisten luokse hakemaan ihmisyyttä ja turvaa.» (De gubernatione Dei.) Vanha sivistys ja nouseva kristinusko rappeuttivat vanhan maailman raakalaisia aivan samoin kuin vanhuuttaan heikko kristinusko ja uudenaikainen kapitalistinen sivistys rappeuttavat uuden maailman villejä.
Tunnettu katolilainen kirjailija herra F. le Play, jonka huomiokyvylle täytyy antaa tunnustus, vaikkakaan ei hyväksy hänen ihmisystävällisellä ja kristillisellä poroporvarillisuudella maustettuja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään, sanoo kirjassaan »Europalaiset työmiehet» (1855): »Baschkirien taipumus laiskuuteen (baschkirit ovat puolipaimentolaisia Uralissa) sekä paimentolaiselämästä johtuva lepo, samoinkuin tottumus ajattelemiseen, joka heimon kyvykkäimpien jäsenten keskuudessa levon vaikutuksesta on yleinen, on usein tuonut mukanaan tapojen hienouden sekä järjen ja arvostelukyvyn terävyyden, jommoista korkeammalla sivistysasteella harvoin tapaa. — — — Maatyö on heille enimmin vastenmielistä ja he tekevät kernaammin mitä muuta tahansa, kuin antautuvat maata viljelemään.» Todellisuudessa on maatyö ensimäinen orjallisen työn esiintymismuoto ihmiskunnan historiassa.

[2*] Ensimäisessä europalaisessa hyväntekeväisyyskongressissa (Brysselissä 1857) kertoi herra Scrive, muuan Marquette-Lillen rikkaimmista käsiteollisuuden harjottajista, kongressin jäsenten osottaessa suosiotaan ja täytetystä velvollisuudesta johtuneella itsetyytyväisyydellä: »Me olemme ottaneet käytäntöön muutamia huvittelutapoja lapsia varten. Me opetamme heitä laulamaan ja laskemaan työtä tehdessään. Se huvittaa heitä ja tekee heille mahdolliseksi astua rohkeina suorittamaan sitä 12 tuntista työtä, joka on välttämätön elannon hankkimiseksi.» 12 tuntia työtä ja minkälaista työtä! Laskettuna lasten hartioille, jotka eivät vielä ole edes 12 vuoden vanhoja! Materialistit tulevat ijankaikkisesti surkuttelemaan sitä, ettei ole olemassa mitään helvettiä, joihin näitä kristityitä, näitä ihmisystäviä ja näitä lapsien pyöveleitä voisi lähettää!

[3*] Puhe, pidetty toukokuussa 1863 Parisin kansainvälisessä yhdistyksessä käytännöllisiä yhteiskunnallista tutkimuksia varten, julaistu samana vuonna aikakauskirjassa »Economist Français».

[4*] L. R. Villermé: »Kuvaus silkki- villa ja puuvillatehtaiden työmiesten ruumiillisesta ja henkisestä titasta». (1840). Tätä ei ole käsitettävä siten, että Dolfuss'it, Köchlin'it ja muut elsassilaiset tehtailijat kohtelivat työmiehiään tällä tavoin senvuoksi, että he olivat tasavaltalaisia patrioteja ja protestanttisia ihmisystäviä, sillä herra Blanqui, akatemiko Reybaud ja Jules Simon ovat huomanneet erittäin katolisten ja erittäin monarkististen Lillen ja Lyonin tehtailijain työmiesten elävän samanlaisessa hyvinvoinnissa. Nämä ovat kapitalistisia hyveitä, jotka ihastuttavalla tavalla sopivat jokaiseen valtiolliseen suuntaan ja jokaiseen uskontoon.

[5*] Keskiajalla takasivat kirkon lait työmiehille vuosittain 90 lepopäivää (52 sunnuntaita ja 38 juhlapäivää), joina työnteko oli kielletty. Tämä oli katolilaisuuden suuri rikos ja pääsyynä teollisen ja kauppaa harjottavan porvariston uskonnon puutteeseen. Niin pian kuin se pääsi ohjaksiin ranskalaisen vallankumouksen avulla, poisti se juhlapäivät ja korvasi seitsenpäiväisen viikon kymmenpäiväisellä viikolla, (Ranskan vallankumouksen jälkeen tehtiin uusi kalenteri, jossa oli 10 päiväiset viikot. Tämä kalenteri kumottiin myöhemmin. — Suomentaja.) jotta kansalla olisi ainoastaan yksi lepopäivä jokaista kymmentä päivää kohti. Se vapautti työmiehet kirkon ikeenalaisuudesta valjastaakseen ne sitä kiinteämmin työn ikeenalaisuuteen.
Viha juhlapäiviä vastaan tulee huomatuksi vasta sillä hetkellä, jolloin nykyaikainen teollinen ja kauppaa käyvä porvaristo astuu näyttämölle, eli siis 15:lla ja 16:lla vuosisadalla. Henrik IV vaati paavia vähentämään niiden lukua, mutta tämä hylkäsi pyynnön, koska »eräs nykyään esiintyvä kerettiläisyys tähtää juhlapäiviin». (Kardinaali d'Osfatin kirje.) Mutta vuonna 1666 kielsi Perefixus, Parisin arkkipiispa, kokonaista 17 niistä. Luterilaisuus, tämä porvariston kauppa- ja teollisuustarpeisiin sovitettu kirkon muoto, välitti hyvin vähäisen kansan lepoajasta. Se syöksi pyhimykset taivaassa valtaistuimeltaan voidakseen poistaa niiden juhlapäivät maan päällä.

[6*] Nämä jättiläismäiset juhlat kestivät usein viikkokausia. Don Rodrigo de Lara hankki itselleen morsiamen karkottamalla Maurit Calatravasta ja Romancero kertoo tästä että:

Las bodas fueron en Burgos
Las tornabodas en Salas:
Pasaron siete semanas
Tantas vienen de las gentes...
Que non caben por las plazes...

(Häät vietettiin Burgos'issa ja häistä palaamista juhlittiin Calas'issa. Hää- ja paluujuhliin kului seitsemän viikkoa ja niin paljon ihmisiä virtasi sinne, etteivät kaikki mahtuneet huoneisiin...) Näiden seitsenviikkoisten hääjuhlien viettäjät olivat riippumattomuussotien sankarillisia sotamiehiä.

[7*] Marx, Das Kapital. 2 painos, s. 467–468.

[8*] Siten täytyy esim. Australian villien, huolimatta siitä, että se on syynä heidän sukupuuttoon kuolemiseensa, pukeutua englantilaisten tavalla ja juoda itsensä humalaan englantilaisten tavalla, ainoastaan senvuoksi, että skotlantilaiset viinapolttimot ja Manchesterin teollisuudenharjottajat tarvitsevat kuluttajia.

[9*] Louis Reybaud. »Puuvilla, sen valtakunta ja sen kysymykset.» 1863.

[10*] Plato: Valtio V, Lait VIII; Aristoteles: Politiikka II ja VII; Xenophon: Taloustiede IV ja VI; Plutarch: Lykurgon elämä.

[11*] »'Pakanat, niin pakanat!' He eivät käsittäneet mitään kansantaloudesta ja kristinuskosta kuten älykäs Bastiat ja jo ennen häntä vielä älykkäämpi Mac-Culloch on huomannut. He eivät m. m. käsittäneet, että kone on paras keino työpäivän pidentämiseksi. He suvaitsivat toisten orjuutta senvuoksi, että se oli toisten täyden kehityksen ehtona. Mutta joukkojen orjuuden saarnaaminen, jotta muutamista raa'oista ja puolisivistyneistä nousukkaista voisi tulla 'eminent spinners', 'extensive sousage makers' ja 'influential shoe black dealers' ('huomattavia kehruutehtailijoita', 'suuria makkaratehtailijoita' ja 'vaikuttavia kenkämusteen kauppiaita'), siihen tarvittavaa erikoiskristillistä kasvatusta ei heillä ollut.» K. Marx, Das Kapital, s. 728.

 


Suomentajan huomautukset:

[1] 1700-luvulla, ennenkuin suurteollisuus oli päässyt valtaan, ansaitsi työväki siksi hyvin, että se enimmäkseen teki työtä vaan neljä päivää viikossa. Suomentaja.

[2] 21 päivänä helmikuuta 1878 Berlinissä pidetyssä saksalaisten teollisuudenharjottajain kongressissa arvioitiin se vahinko, jonka yksistään Saksan rautateollisuus oli kärsinyt viime pulan aikana, 455 miljonaksi Saksan markaksi.
Tavarain polttaminen tai veteen upottaminen ei ole harvinaista tavaran hintojen keinotekoista korottamista varten. M. m. Fourier aikanaan tuli sosialistiksi senkautta, että hänen isäntänsä, eräs Marseillen rikkaimmista kauppiaista, pakotti hänet upottamaan mereen kokonaisen riisillä lastatun laivan. Riisin hinta kohosi tämän tempun kautta heti niin paljon, että kauppias laivansa ja lastinsa menettämisestä huolimatta voitti. — Samanlainen temppu tehtiin ainoastaan muutamia vuosia takaperin Yhdysvalloissa. Kun puuvillasato oli odottamattoman runsas laskeutui puuvillan hinta. Saadakseen hinnan kohoamaan poltattivat keinottelijat, joiden hallussa sato oli, noin neljännen osan koko sadosta, ja korjasivat senkautta suunnattoman omaisuuden.
Tätä porvarien suunnatonta kansantaloudellista typeryyttä ja pohjatonta ahneutta todistavaa ominaisuutta tarkottaa tekijä ylläolevalla. Se on ehkä parhain todistus siitä, miten välttämätöntä olisi yhteiskunnan väliintulo, tuotannon ottaminen valtion huostaan, jotta yksityisille tehtäisiin mahdottomaksi tällä tavoin hävittaä tarve-esineitä. Suom. muist.

[3] Senjälkeen kun tämä on kirjotettu, on työläisten omien ponnistusten avulla saatu työpäivän pituuteen nähden korjauksia miltei kaikissa sivistysvaltioissa. Osaksi on esim. Englannissa jo otettu käytäntöön 8 tuntinen työpäivä ja kuten tunnettu vaativat työmiehet sitä kaikkialla lain kautta määrättäväksi pisimmäksi työpäiväksi. Suom. muist.