Julkaistu: helmikuussa 1910
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Työmies» 9.–12. helmikuuta 1910
Skannaus: Kansalliskirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kiitolliseksi koekentäksi Europan utopisille sosialistisille opeille tarjoutuvat Pohjois-Amerikan yhdysvallat, siellä kun oli halpaa, vapaata maata yllin kyllin tarjona ja vanhan maailman turmelevilta vaikutuksilta rauhassa voitiin yrittää ihanneyhteiskunnan luomista. Ranskalaisen Saint-Simonin systeemi jonka päätarkotus oli teollisuuden kansallinen ja kansainvälinen järjestäminen tieteelliselle pohjalle, ei suosinut pienpiirteisiä kokeiluja eikä sen vaikutuksia ole Amerikassa havaittavissa. Mutta sen sijaan hänen maamiehensä Charles Fourierin ja englantilaisen Robert Owenin teoriain mukaan piti tuollaisilla pienillä malliyhteiskunnilla juuri osotettaman tien vapautumiseen kapitalismin kirouksista.
Viime vuosisadan kuluessa lasketaankin Yhdysvaltain alueella olleen toimessa satakunta tällaista kommunistisiirtolaa. Nämät voidaan luokitella lahkolais-, owenilais-, fourierilais- ja ikonilais-kuntiin.
päätarkotus uskontonsa vapaa harjoittaminen, kommunismi, keino jonka avulla tahdottiin pitää jäseniä erillään uskottomasta maailmasta. Nämät eivät pyrkineet levittämään kommunistista aatetta eivätkä tarkottaneet naapureille esimerkin astumista, vaan olivat pääasiassa niiden omien jäsenten pakopaikkoja heidän halutessaan vetäytyä »maailmasta» erilleen. Uskonnollisia olivat kyllä nuo muutkin siirtolat, mutta tähän luokkaan luetut harjottivat jotain erikoista uskonnon muotoa. Näitä syntyi aikaisimmin ja olivat ne lukuisimmat, onpa niitä vieläkin olemassa.
Näistä on huomattavat n. k. shaker'it (»vapisijat») kveekarien lahko. Liikkeen »äiti» oli Ann Lee, joka opetuslapsineen tuli Amerikaan ja v. 1776 perusti Nev-Yorkin valtioon seurakunnan joka laajeni rikkaaksi siirtolaksi, käsittäen kukoistusaikanaan yli 5,000 jäsentä. Tuhatkunta on vieläkin jälellä »tuhatvuotisen kunnan» eli »uskovaisten yhteiskunnan» jäseniä.
Shakerit ovat jaetut kolmeen luokkaan: tulokset, jotka asuvat yhdyskunnan ulkopuolella itse hoitaen maallisia asioitaan; nuoret, jotka jo elävät seurakunnassa, mutta voivat vielä omaisuuksineen erota, ja vanhimmat, jotka ovat uhranneet omaisuutensa yhteisölle ja kokonaan »perheeseen» vihkiytyneet.
Diakonit hoitavat maallisia asioita. Kaksi vanhinta veljestä ja samoin sisarta muodostavat hallituksen, yksi »johtajana». Naiset ovat samoin kuin miehetkin edustuskelpoiset.
Heidän uskonsa mukaan on jumaluus mies-nais-kaksoisolento, joista edellistä puolta edustaa Jesus, jälkimäistä Ann Lee. Ihminenkin oli alkujaan kaksoisolento, mutta Aatamin toivoessa toveria lankesi se eri sukupuoliksi. Avioliitto on siis alhainen aste ja shakerit kieltäytyvät sukupuolielämästä. Mailman kehityksen neljäs aste eli »viimeisen ilmestyksen taivas» on heidän kauttaan alkanut. Henkimailman kanssa seurustellessaan joutuvat he »vavistus»-tilaan.
Shakerit viettävät tervettä, hyvin järjesteltyä elämää, nukkuvat klo 9–5, syövät miehet ja naiset eri pöydässä — yksinkertaisesti, useimmat vain kasviksia. Erikoista puhtautta noudatetaan. Lukeminen on rajotettu hyödylliseen ja opettavaan, esitelmiä pidetään, laulua ja leikkejäkin harrastetaan.
Omaisuusyhteys ei ulotu koko lahkoon, useat »perheet» ovat hyvin rikkaita, seurakuntia on yhdeksässä valtiossa.
»Harmonian» eli sopusoinnun seuralla on Pensylvaniassa 100-taloinen kylä, »economy» (talous), jonka omistaa vanhinten ryhmä, muinoin rikkaan siirtolan viimeiset veljekset, jotka noudattavat ankaraa komentoa.
Lahkon perustaja on G. Rapp, joka 600 seuralaisen mukana v. 1804 lähti Württenbergistä vainoja pakoon. Nämät talonpojat ja käsityöläiset raivasivat Pensylvanian maa-alueen, jonka 1814 kuitenkin myivät, siirtyen Indiaan. Sen myivät he Robert Owenille ostaen nykyisen paikkansa. Kiitetty on heidänkin puhtauttaan ja järjestystään sekä onnellista elämäänsä.
Se häiriytyi kun v. 1831 »kreivi Maximilian de Leon» seurueineen tuli sinne päästen pian johtajaksi. Kun hän vietteli seurakuntalaisia pois heidän periaatteestaan, sai hän 250 d. eväinään muille markkinoille. Pian paljastui hän petkuttajaksi ja hylkäsi seuralaisensa, jotka hajaantuivat. — Pian saavuttivat »economit» entisen kukoistuksensa. Kansalaissotien aikana (1860-luvulla) omistivat he 1⁄2 miljoonaa rahaa ja laajoja maita.
Harmonistit alkoivat v. 1807 noudattaa naimattomuutta, mutta muuten pitävät he iloisesta elämästä eivätkä halveksu olutta eikä hyvää ruokaa. — Liikkeen laajetessa alkoivat he käyttää palkkatyötä muodostuen vähitellen kapitalistipiiriksi, joka omistaa maita, öljylähteitä ja osakkeita useissa liikkeissä.
Zoar-nimisen seurakunnan perustivat myös wyrttembergiläiset lahkolaiset, jotka kieltäytyessään sotapalveluksesta joutuivat vainon alaisiksi ja lähtivät isänmaastaan. Erään rikkaan englantilaisen kveekkarin avulla pääsivät Amerikaan, ostivat Ohiosta maata ja rakensivat Zoar-kylän. He johtuivat v. 1819 järjestämään taloutensa kommunistisesti estääkseen seurakuntalaisten keskuudessa heräävän voitonhimon levenemistä.
Heidän hengellinen ja maallinen johtajansa Bimeler oli opillista sivistystä vailla oleva, mutta lahjakas mies ja hänen ansiokseen luetaan suureksi osaksi siirtokunnan nopea kukoistus. Hänen koottuja esitelmiään pitävät he suuressa arvossa.
Alkuaan hyläten avioliiton, havaitsivat he kuitenkin 10-vuotisen kokeilun jälkeen, ja vanha johtaja oli rakastunut nuoreen tyttöön, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin ja peruuttivat naimattomuuden.
Kolmihenkinen johtokunta ohjaili töitä sijoittaen kunkin hänen taipumuksiinsa sopivalle paikalle. Viisihenkinen tuomioistuin ratkaisi riidat. Vuotuisissa kyläkokouksissa olivat kaikki, miehet ja naiset, äänivaltaisia. Heidän köyhinä ollessaan pysyi hyvä sopu, mutta kokoontuvat rikkaudet — v. 1874 n. 300 jäsenen miljoona dollaria — toivat kiusauksia, jotka pitkäin riitain jälkeen v. 1898 johtivat yhteisön hajaantumisen. Kukin sai kouraansa 1,500 dollaria.
Amana-seurakunnan perustivat myös saksalaiset lahkolaiset, jotka uskoivat jumalan yhä ilmestyvän eri henkilöissä. V. 1842—44 tulivat he vainottuina Amerikaan, asettuivat ensin New-Yorkin alueelle, mutta joukon nopeasti kasvaessa »käski henki» heidän siirtyä kauemmas ja v. 1855 perustivat he Iowaan vieläkin kukoistavan seurakunnan.
Alkuperäisesti aikomatta johtivat olot heidätkin kommunismiin. Heitä on 1800, asuen eri kylissä, joissa on tehtaita ja kouluja y. m. Vuosittain asettavat miehet vaalin kautta 18 uskottua johtamaan laitosta.
Amanalaiset elävät perheissä, syöden kuitenkin yhteisissä ruokasaleissa. Kylän varastosta saa kukin laskuunsa ottaa tarpeensa. 7—14 ikäiset lapset käyvät koulua koko vuoden, 15—20 ikäiset vain talvikauden. Puvut ja ruoat ovat yksinkertaiset, mutta hyvät, työ kohtuullinen. Palkkalaisiakin käytetään kiireisinä aikoina.
Avioliittoa eivät kiellä, mutta eivät edistäkään; 25 vuotta täytyy sulhasen olla täyttänyt. Naisjohtajansa, »jumalan aseen» Barbara Heinemanin he erottivat, kun tämä »liian ystävällisesti silmäili nuoria miehiä».
Bethel ja Amora, Missourissa ja Oregonissa, ovat t:ri Keilin perustamia sisarusseurakuntia. Kirjavan elämän jälkeen kokosi hän v. 1844 seurueen, johon liittyi m. m. »kreivi de Leonin» petkuttamia economisteja. Muutamassa vuodessa loivat nämä köyhät ihmiset ahkeruudellaan kukoistavan siirtolan, johon rakensivat tehtaitakin (villakehräämön sahan y. m.).
Keilin levoton henki aiheutti v. 1851 sen, että hän mukanaan 80 toveria lähti Bethelistä perustaen Amoran, johon loivat m. m. hedelmäviljelystä harjottavan siirtolan.
Keil oli presidetti, jonka nimessä koko omaisuus oli vuoteen 1872, jolloin kukin täys'ikäinen sai osakkeensa. Yhteiselanto jatkui edelleen. Kukin valitsee itse työnsä, josta sopi siirtyä toiseen, työaika ei ollut määrätty eikä ollut ankaraa järjestystä. Määräsi luonnollinen valinta.
Avioliitto oli suosiossa ja ankaraa perhe elämää noudatettiin. Kullakin perheellä oli asuntonsa. Tarpeensa sai kukin varastoista. Ylipäänsä pysyttiin hyvin koossa. Jos joku halusi lähteä, sai hän pienen osuuden mukaansa. Johtajan persoonallinen vaikutus piti koossa näitä vapaita yhdyskuntia, jotka hajaantuivat pian hänen kuoltuaan v. 1877.
Oneida oli J. H. Noyes'in [...][1] Tämä lakitiedettä ja jumaluusoppia tutkinut mies kokosi vähitellen, etupäässä omaisistaan, pienen seurueen, jotka 1848 perustivat New-Yorkin valtioon kommunistisen kyläkunnan. Suuret alku vaikeudet voitettuaan saivat he silkki- ja nahkatavaraansa sekä hedelmänsä hyvään maineeseen markkinoilla. V. 1874 oli heitä 300, joukossa useita yläluokkalaisia. Kansanvaltainen vaikka mutkikas koneisto oli järjestetty asian hoitoa varten.
Heillä oli omituisia uskonnollisia käsityksiä. Jumalan valtakunta oli heidän kauttaan toteutumassa mailmassa ja elävät he täydellisessä pyhyydessä (»perfektionistit»). He elivät seka-aviosuudessa, väittivät johtavansa suvunjatkamista tieteellisesti. Lapset kasvoivat hoitoloissa ja olivat hyvinvoipia ja iloisia. Kouluja oli ja nuoret saivat opiskella yliopistoissa, kirjoja ja aikakauslehtiä julaistiin. »Keskenäinen arvostelu» korvasi rangaistukset; ne eivät herättäneet pahennusta, vaikka olivatkin ankarat.
Heidän monimutkainen avioliittonsa nosti ympäristön papit sotajalalle ja seurakunta hajosi.
Sen jäännös muodostui rikkaaksi yhtiöksi, jolla säilyi eräitä osuuskunnallisia laitoksia.
Työmies, n:o 31, 9. helmikuuta 1910, s. 3–4.
opeilla ja kokeiluilla on ollut tärkeä merkitys Amerikan sosialismille. Tämä mainittava mies syntyi 1771 Newtownissa Skottlannissa. Hänen luonteessaan oli yhtyneet mainio järjestäjäkyky, väsymätön ahkeruus, teräväjärkisyys, lämminsydämisyys, hyvä ihmistuntemus, rohkeus ja arvokas rakastettavuus. Hän kohosi pian lontoolaisesta kauppa-apulaisesta vastuunalaiseen asemaan suuressa manchesterilaisessa liikkeessä. Tutkimuksensa olivat johtaneet hänet vakaumukseen, että ihminen on ympäristänsä tuote. Jos siis mieli ihmistä parantaa, oli alettava ympäristöstä. V. 1800 pääsi johtajaksi Lanarckin tehtaaseen, jossa oli 2,500 työläistä. Joittenkin osakkaiden mukana ostettuaan tehtaan ryhtyi hän aatettaan toteuttamaan. Kauppiasvälikädet poistettiin ja tilalle tuli osuuskauppoja. Kapakat tungettiin sivuun ja uusia asuntoja rakennettiin. Vaivaistaloista ei enää haalittu lapsia. Kouluja perustettiin. Työrangaistukset poistettiin, työaika lyhennettiin ja palkat korotettiin. Epäluuloisesti ottivat niin ammatintarkastajat kuin työläiset hänen puuhansa vastaan. Mutta kun Owen v. 1806 puuvillapulan aikana piti työttömät työläisensä 4 kuukautta täydellä palkalla, alkoivat nämät häntä ymmärtää. Voitto-osuuksiensa pienenemistä pelkääväin osakkaitten vastarinta pakotti hänen hakemaan uusia liikekumppaneja, jotka tyytyivät 5 %. Ylijäämä käytettiin ihmisystävällisiin yrityksiin. Kurjasta tehdaskylästä oli pian tullut kukoistava malliyhteiskunta, jota käytiin ihmettelemässä, ja sen luoja oli europalainen kuuluisuus.
Nyt veti hän teoriansa johtopäätöksen: taloudellinen tasa-arvo oli toteutettava. Ihmisystävästä oli tullut kommunisti, joka rupesi oppiaan kaikin keinoin levittämään. Laati ohjelman työväensuojeluslainsäädännöksi, josta osa toteutuikin. Laati suunnitelman työn osuuskunnalliseksi järjestämiseksi. Rikkaitten ihmisystäväin oli se toteutettava. V. 1824 osti hän rappilaisten lahkokunnan siirtolan Indianassa, matkusti Amerikaan, piti esitelmiä ja suunnitteli tarkoin yhdyskuntajärjestön. New-Harmonyn epäonnistumisen jälkeen kävi vielä kolmasti Amerikassa sosialismia saarnaamassa. V. 1845 kutsui kansainvälisen sosialistikongressin New-Yorkiin. 1820-, 30- ja 40-luvuilla perustettiin osuus-yhdyskuntia Englantiin, Skotlantiin ja Irlantiin, mutta ne eivät menestyneet. Mutta mies ei masentunut. V. 1832 puuhasi hän »oikeudellisia työn vaihtopankkeja», joiden kautta työläisten piti — sivuuttaen kapitalistit — saada työnsä täydet tulokset. Perustettiin pankki, joka koetti tuotteitten vaihtoa järjestämällä toteuttaa tuota aatetta. Tuotantoa ei yritetty järjestää. Epäonnistuttiin ja Owen menetti omaisuutensa. Yli 60 vuoden ikäisenäkin hän yhä jätkoi toimintaansa. Perustettiin »käikkien luokkain ja kansain järjestö», jonka jäsenet v:sta 1839 nimittivät itseään sosialisteiksi. — Owen oli ammattijärjestöjen ensi kongressin puheenjohtajana. Kuoli 1858 87 vuoden ijässä. — Hän on pikkulastenkoulun, työväensuojeluslakien ja osuustoiminnan ensi miehiä ja hänen teorioitaan on uusaikaisessa sosialismissa kehitetty edelleen.
Owenin alkuunpanemana liike (1825—30) ensimäisenä Amerikassa levitti sosialistista valistusta ja hänen oppilaansa perustivat järjestöjä ja lehtiä, perustettiinpa New-Yorkiin työväenpuoluekin, joka pian kuitenkin sulautui porvarillisiin vasemmistoryhmiin.
New-Harmony oli ensimäinen owenilainen kommunistinen siirtola Amerikassa. Sen osti Owen 150,000 dollarilla. Alettiin veloitta ja mainioin edellytyksin. Rikas luonnontieteilijä Maclure oli osakas ja New-Harmonyn koulujen järjestäjä; eteviä oppineita asettui sinne. Rohkeasti toivottiin kommunismin siunausten sieltä käsin pian leviävän »kunnasta kuntaan, valtiosta valtioon, maanosasta maanosaan, kunnes ne vihdoin käsittävät koko maanpiirin ja levittävät kaikille ihmisten lapsille valoa, yltäkylläisyyttä, tietoja ja arvoa.»
Kuudessa viikossa oli Owenin kutsua noudattaen sinne saapunut 800 henkeä ja yhä niitä tulvi. Mutta senkaltainen oli seurakunta; monet tulivat elämään tuon »rikkaan hulluttelijan» kustannuksella. Tämä kirjava seura ei ollut yhteiselantoon kypsynyt. Kahden vuoden kuluessa oli heillä 7 eri »perustuslakia.» Ei ollut Owen tahtonut ilman muuta alkaa kommunismilla. Kolme koevuotta oli määrätty kullekin. Mutta pian oli siellä päätetty toteuttaa käysi kommunismi. Väliin oltiin jo pääsemässä tolalle ja laiskurit alkoivat kaikota, mutta sitten sekaannuttiin taas. Saarnaajat puhalsivat liekkiin uskonnollisia riitoja ja ne sekä perustuslakiriitaisuudet vähensivät väkeä. Eronneet perustivat ympäristöön uusia yhdyskuntia.
Owen jätti laitoksen poikansa johtoon ja matkusti Englantiin ja kun hän 1826 palasi, oli kaikki vielä verraten hyvin. Rohkeassa kirjelmässä selitti hän ihmisten orjuutuksen kolmeksi peruspahaksi: yksityisomaisuuden, järjettömät uskonnot ja näille rakennetun avioliiton. Näistä on ihmiskunta vapautettava ja New-Harmony oli oleva yhtenä välikappaleena. Vähitellen herää kuitenkin epäilyjä. Owen huomaa, että tällaisen laitoksen jäseneltä vaaditaan rehellistä aikomusta, kohtuutta, ahkeruutta, huolellisuutta, puhtautta, tiedonhalua ja sen myöntämistä, että ihminen ei itse muodosta luonnettaan vaan että se muodostuu.
Myöhään herättiin. Asukkaat alkoivat hajaantua, toiset muodostivat pieniä yhdyskuntia, vuokraten osuuskunnan maita, mutta eivät pitäneet niitä kauan, kilpailu, keinottelu ja viinanpoltto tunkeutuivat hajoavaan ihanneyhteiskuntaan tuhoten sen.
Yellow Springs. Owenin v. 1824 esitelmöidessä Cincinnatissa kääntyi hänen oppiinsa Daniel Roe, Swedenborgilaisen »Uuden Jerusalemin» kirkon pappi. Tämän rikkaat seurakuntalaiset, n. 75—100 perhettä, rupesivat elämään kommunistisesti. Toimeen käytiin innolla, laiskuudessa eläneet yläluokkalaiset alkoivat urheilla työllä. Naiset puuhasivat yhteiskeittiöissä. Puolen vuoden kuluttua »tulivat järkiinsä» ja palasivat kyllästyneinä entiseen elämään. Yellow Springs oli enää haihtunut unelma, muisto vain.
Nashoda oli omituisin owenilaisista yrityksistä. Sen perusti v. 1825 F. Wright, paljon matkustellut, etevä skottilaisneiti. Laitoksen päätarkotus oli kohottaa neekeriorjia valkeitten ihmisten tasalle (W. oli orjainvapautusliikkeen toimihenkilöitä).
Yhteisiä kouluja mustia ja valkeita lapsia varten perustettiin, tiloilta lainattujen orjain työn tuloksesta oli puolet käytettävä heidän elantoonsa, toisista puolista oli koottava rahasto heidän vapaaksiostamistaan varten.
Alku oli rohkaiseva, mutta kun johtajan täytyi poistua, eivät seuraajat jaksaneet tuhoa torjua. V. 1828 myönnettiin yritys epäonnistuneeksi. Neiti Wright jatkoi kuitenkin tarmolla taisteluaan kommunismin, orjain vapautuksen ja naisten oikeuksien puolesta, kuoli v. 1852.
Muita owenilaisia yrityksiä olivat Haverstraw New-Yorkin lähistöllä »järjen kirkkoineen»; Coexsacki samoilla seuduin ja Kendal Ohiossa, joka harjoitti villateollisuutta ja menestyi aluksi, mutta kun kuume tuhosi perheenisiä ja velkamiehet ahdistivat täytyi senkin hajoutua. Muitakin pienempiä mainitaan vielä olleen.
Työmies, n:o 32, 10. helmikuuta 1910, s. 3.
kolmas suurista utopisteista, syntyi 1752 Ranskassa. Rikkaan kauppamiehen poikana oli hänen määrä ryhtyä isänsä ammattiin, mutta kun hän ei voinut opetella »valehtelemisen jaloa taitoa», luopui hän yrittelyssään. Matkoilla perehtyi Europan taloudelliseen tilaan. Perimänsä omaisuus meni häneltä vallankumouksen melskeissä hukkaan. Erittäin vaatimattomissa oloissa eläen syventyi hän yhteissunnallisiin tutkimuksiin. V. 1803 laati hän suunnitelman yleiseurooppalaiseksi valtakunnaksi, joka [...][2] ikuisen rauhan. V. 1808 ilmestyi »Neljän liikunnon ja yleisten pyrkimysten teoria», v. 1822 tutkielma koti- ja maatalouden järjestämisestä eli yleisen sopusoinnun opit. V. 1829 »Uusi teollisuusmailma» jo 1835–36 kaksi osaa teosta »Väärä teollisuus ja sen vastakeinot luonnollinen, miellyttävä toollisuus.»
Tämän arvostelunsa lähtökohtana on vallitsevan tuotantotavan anarkia ja työväenluokan asema. Hän ei vetoa tunteeseen, vaan taloudellisiin etuihin, ei vaadi »oikeutta», vaan »järjestystä», josta seuraisi kaikkien onni. Jumala on luonut kaikkeuden sopusointuisaksi. Sitä ei ole yritettävä toteuttaa luonnollisia intohimoja ja vaistoja polkemalla vaan päästämällä ne oikeuksiinsa. Fourier luokittelee ne 12 osaan ja määrittelee niiden merkityksen. Niiden vapaa leikki johtaa ryhmittymisiin. Vähintäin 7 henkilöä tarvitaan tasapainon muodostamiseksi. Näitä yhtyy 5 sarjaksi. Tämän järjestyksen mukaan tulee kullekin mieluinen työ. Sitä varte on vielä n. 1,800—2,000 hengen järjestyttävä »falangiksi», joka käsittää suuren palatsin ympäröivinen maineen, »falansterin». Tarkasti on F. suunnitellut rakennukset, tehtaat, varastot, ravintolat, kokoussalit, kirjastot, huvitkin. Kaikki on osuustoiminnallisella pohjalla, mutta yksityisomaisuutta on tilaisuus koota, vuosivoitosta näet annetaan 5⁄12 työlle, 4⁄12 kapitaalille ja 3⁄12 taitavuudelle ja kyvylle. Tämä ei F:n mielestä tuota kateutta eikä luokkia. Falansterit järjestyvät vihdoin mailmanvaltakunnaksi jota hallitsee Konstantinopolissa oleva »omniarkki».
Vielä käsitti F:n oppi merkillisen mailmankuvittelun, joka tässä sivuutettakoon. — Kommunisti hän ei ollut, vaan on hänen järjestelmänsä yhteensovitelma, yritys rakentaa sopusointua työn ja pääoman kesken. Hän piti keksintöään niin vaikuttavana ilmestyksenä, että sen piti tiedoksi tulleena välttämättä innostaa ihmiset siihen, niinpä odotti hän vuosikymmenen kuluessa joka päivä määräaikaan sitä miljoonamiestä, joka antaisi rahat kokeeseen. Hän odotti turhaan ja kuoli 1837 innostuneitten oppilasten pienen piirin ympäröimänä.
Fourierin oppilaat koettivat käytännössä päästä mahdollisimman lähelle mestarinsa ehdottamaa »falansteri»-järjestelmää. Amerikassa levitti fourierismia Albert Brisbaner, joka matkoilla oli tutustunut suureen osaan Europaa ja Aasiaa, oli ollut innostunut Saint-Simonin oppeihin, mutta luopui siitä ja tapasi sitten Fourierin kirjan koti- ja maatalouden järjestämisestä, jonka ahmi useaan kertaan. Siinä hän ensi kertaa näki, että »kirottu» työ voidaan tehdä miellyttäväksi. Mestorin johdolla Pariisissa syventyi hän tämän oppeihin, palasi Amerikaan, jossa sitä pienemmissä piireissä levitettyään v. 1840 julkaisi kirjan »Ihmisen yhteiskunnollinen tehtävä».
Hän sai tunnetussa New-Yorkilaisessa lehdessä vna 1842—44 muutomia palkintoja, joilla eri otsakkeen alla levitettiin »Yhteiskunnan oikean järjestelyn periaatteita». Alote herätti suurta huomiota ja selvitettiin sitä vielä useissa aikakauskirjoissa. Liikepulan ja työttömyyden tehdessä tuhojaan kääntyivät monien katseet tällaisen järjestelmän puoleen, joka lupasi järjestystä ja sopusointua taloudellisiin oloihin. Neekeri-orjain pidon vastustusliikkeen (abolitionismin) vasen siipi, joka harrasti valkean pakkkaorjuudenkin poistamista, innostui fourierilaisuuteen. Perustettiin useita järjestöjä, jotka 4 p. huhtik. 1844 pitivät kongressin.
Ruvettiinpa myös tuumasta toimeen. Aavistaen epäonnistuneita yrittelyjä tulevan oli Fourier pannut ehdon, että ainakin 1500—2000 henkeä pitäisi olla puuhassa ja miljoona pääomaa koossa, mutta siitä ei välitetty. Brisbane alensi luvut 400 ja 400,000 mk:ksi, mutta siitäkin mentiin alle. Missä vain saatiin kokoon pieni sakki innostuneita — usein puutteen pakottamia — ihmisiä ja sen käytettäväksi maakappale, käytiin toimeen ja perustettiin falansteri. Mutta niinpä täytyikin lopettaa, kun ensimäiset hypoteekkimaksut lankesivat. Parhaat falansterit elivät yli 10 vuotta, mutta useat vain vuoden, vähän toista.
Fourierin opeille merkitsivät falansterit paljoa enemmän kuin muille, itse oppi kaatui niiden mukana eivätkä yrittelijät ottaneet lukuun sitä, että he eivät olleet noudattaneet oppi-isän määräyksiä. He olivat oppiin luottaen yrittäneet ja epäonnistuneet — he luopuivat koko opista ja lopuksi eli se vain muutamien innokkaimpien kannattajiensa aivoissa.
Pohjois-Amerikan falangi oli näistä yrittelyistä huomattava. Brisbane itse kuului sitä puuhaavaan komiteaan. V. 1843 se perustettiin New-Jerseyn valtioon. Maatalous oli päätuotantolähde. V. 1852 laskettiin sen omaisuus 80,000 dollariksi. Raskaimmista töistä oli korkein palkka, niin että tiilentekijä ansaitsi enemmän kuin lääkäri. Taitavuus tuotti lisäpalkkiota. Ammatin valinta oli vapaa. Vuoden lopulla jaettiin voitto-osuudet.
Laitoksessa oli kirjasto, lukusali ja soittovehkeitä. Juhlia ja huveja pidettiin ahkeraan. Elämä oli hilpeää ja tervettä. Lasten kasvatukseen pantiin suurta huolta. Liikkeen innostus piti laitoksenkin henkeä vireillä, mutta kyllästys seurasi. Sattuma, myllyn palo v. 1854, herätti yhtäkkiä kysymyksen laitoksen hajottamisesta, jonka enemmistö päättikin. Osakkaat saivat 66 prosenttia takasin.
Brook Farm oli mieltäkiinnittävä falansteri. Valittu joukko eteviä henkilöitä oli pitänyt seuraa Bostonissa ja nimitettiin heitä pilalla »transchendentalisteiksi» eli ylimailmallisiksi, jonka he omaksuivat kunnianimekseen, koska uskoivat hengen hallitsevan ainetta. V. 1841 lähti heitä parikymmentä maalle toteuttamaan inhimillisen kulttuurin, viisauden, puhtauden, oikeuden, rakkauden ja järjestyksen aatteita kilpailun sijaan asettamalla veljellisen yhteistyön. Kasvatus oli heille erittäin huolena ja oli heidän koulussaan mitä etevimmät opettajat.
Kun heidän taloudellinen järjestelmänsä suuresti muistutti fourierilaisuutta, oli tuon nimen omaksuminen v. 1844 heille miltei vain muotokysymys. Tällöin alkoivat he myös julkaista aikakauslehteä. Kukoistusaikanaan oli Brook Farm yhtä miellyttävä kuin kuuluisa laitos. Mutta kun juuri valmistunut falansteri v. 1846 paloi, haihtui sen mukana myös liikkeen laantumisen mukana jo lakastuva innostus ja farmi hajaantui.
Wisconsinin falangi eli Cereso oli puhtaimpain liikeperiaatteiden mukaan johdettu fourieriläinen yritys. Se perustettiin 1844 autioon seutuun. Uusia jäseniä otettiin vain huolellisen valinnan perusteella vastaan ja yleensä koetettiin noudattaa järkevää työnjakoa. Taloudellisesti oltiinkin sangen vauraita, mutta henkisiä rientoja laimin lyötiin.
Siitä oli erimielisyyttä, pitikö elettämän yhteistaloudessa vain perheittäin. Enemmistö kannatti yhteistaloutta, mutta vähemmistö piti yllä pieniä talouksia. V. 1850 hajaantui yhdyskunta, jonka omaisuus myytynä tuotti 108 prosenttia; ainoa kerta kun falangi päättyi tappiotta.
Muita fourierilaisia ryhmiä — kaikkiaan oli niitä n. 40 — oli Pensylvaniassa 7, New-Yorkissa yhtä monta, Ohiossa 5, Michiganissa 5 sekä vielä joitakin Iowassa ja Illinoisissa. Ne syntyivät ja elivät, vuoden pari, siinä 1840-luvun keskivaiheilla ja loppupuoliskolla.
tietävät kertoa kärsimyksistä ja kestävyydestä, sankarillisesta uhrautuvaisuudesta ja suurista riidoista ja oli niitä toimessa miltei puolen vuosisadan ajan.
Niiden henkinen isä oli Étienne Cabet, joka syntyi Ranskassa v. 1788. Hän oli lääkäri ja lakimies. Innolla toimittuaan salaisissa kumousseuroissa otti hän siksi merkitsevästi osaa 1830:n vallankumoukseen, että hänet lähetettiin Korsikan päälliköksi, kun tahdottiin saada hänet pois Pariisista kesyyntymään. Mutta pian saatiin tuta, että oli erehdytty, hallituksen edustaja kun liittyi innolla jyrkimpiin vastustusliikkeisiin. Sai eron. V. 1834 tuli edustajaksi, syytettiin majesteetinloukkauksesta ja sai valita 2 vuoden vankilan tai 5 vuoden maanpaon välillä. Lähti Englantiin, jossa tutkimuksensa johtivat hänet samantapaisiin tuloksiin kuin Oweninkin.
V. 1839 palattuaan Ranskaan julkaisi hän utopisen romaanin »Matka Ikariaan», jossa saarnaa kommunismia. Kirjan menestys oli erinomainen ja se houkutteli Cabetin jatkamaan. Populaire-lehdessä ja Ikarialaisessa almanakassa saarnaa hän oppejaan ja lasketaan hänellä v. 1847 olleen noin 400,000 kannattajaa Ranskan työväen keskuudessa. Heräsipä nyt kysymys siitä, eikö pitäisi ruveta käytännössä aatetta toteuttamaan ja v. 1847 julkaisikin Cabet kehotuksen »Ikariaan!» Vastaus oli rohkaiseva: tuli työkaluja, vaatteita, aseita, siemeniä, kirjastoja ja rahaa sekä tietysti suuri joukko keksintöjä, joita oli uusissa oloissa koeteltava.
Työmies, n:o 33, 11. helmikuuta 1910, s. 3–4.
Neuvoteltuaan Owenin kanssa Englannissa otti Cabet Peters-Kompaniolta amerikalaisessa Texasissa maata. Sinne lähti esijoukko suurin juhlallisuuksin 3 p. helmikuuta 1848. New-Orleansiin saavuttuaan sai joukko kokea pettymyksiä, jotka kohosivat katkeriksi kärsimyksiksi, kun päästiin itse luvattuun maahan. Yhtiö oli petkuttanut, myynyt huonoa maata ja erillään olevissa palstoissa: erittäin haitallinen seikka yhteiselantoa wlkavalle siirtolalle.
Kun rohkeat tienraivaajat, tautien ja vastuksien voittamina, talvella 1848 palasivat New-Orleansiin, tapasivat he siellä toisen joukon, jonka mukana oli itse Cabet. — Ranskan tapaukset, m. m. helmikuun vallankumous lupauksineen, olivat suuresti supistaneet joukkoa. V. 1849 tammikuulla oli heitä alle 500 koossa New-Orleansissa. Rahaa oli 17 tuh. dollaria.
Syntyi riitaisuuksia, mutta 280 siirtolaista päätti lähteä Illinoisiin, jossa ostivat mormooneilta Nauvoon kaapungin Hankockin piirissä. Maa ja laitokset olivat hyvässä kunnossa ja innolla kävivät ikarilaiset toimeen. Onni hymyili heille ja 6—7 vuotta kesti menestystä. Rakennettiin yhteistalo, ruokasali, seurahuone, koulu, työpajoja y. m. Maata viljeltiin ja sitä paitsi oli mylly, saha y. m. tuotantolaitoksia.
Presidentiksi valittiin Cabet, mutta häntä vastaan kohosi vuosien kuluessa tyytymättömyyttä. 1856 syntyi ilmiriita, jossa Cabet erotettiin joukosta. Hän lähti nyt uskollistensa joukon mukana St. Louisiin, mutta 8 p. marrask. 1856 katkasi halvaus hänen elämänsä langan.
Hänen mukanansa kulkenut joukko perusti Cheltomien siirtolan St. Louisin läheistölle. Siellä oli iso kivitalo ja 6 pienempää rakennusta. Vaikka kauppa oli epäedullinen, käytiin innolla työhön käsiksi. Pariisistakin tuli avustusta ja jo oltiin v. 1859 hyvällä taloudellisella pohjalla, kun tuli hallitusmuodosta riita, joka lopulta vei hajaannukseen. V. 1864 julisti viimeinen presidentti pienelle, nyyhkivälle viimeisten uskollisten joukolle yhdyskunnan hajonneeksi.
Nauvoossa tapahtui myös hajaannus ja v. 1852 lähti sieltä joukko Iowaan, jossa kävivät käsiksi epätoivoiseen työhön. Kovasti yritettiin. Alkuperäisissä uutismökeissä asuen tehtiin kovasti työtä ja vaurastuttiin vähitellen. Saatiin jo aikaa huvituksiin ja henkisiin rientoihin.
Joukkoon tuli uudemman sosialistisen hengen elähyttämiä europalaisia. Nämä yhdessä nuoren Johnen kanssa perustivat »nuorten puolueen», joka vaati uudistuksia. Vanhukset olivat vastahakoisia ja riitaisuuksia syntyi ja 1870 tuli hajaannus. Nuorten käsiin jäänyt osa kesti vuoteen 1887 ja vanhat yrittivät vuoteen 1895 saakka.
*
Muutamiin mietteisiin antaa näitten ihannesiirtolain historia aihetta. Huomiota herättää ensinnä se että uskonnollisten lahkojen siirtolat menestyivät paremmin taloudellisesti ja kestivät ne kauemmin, kun sen sijaan varsinaisten kommunististen yritysten asukkaat kituivat köyhissä oloissa ja muutamien vuosien kuluttua olivat pakotetut lopettamaan.
Hillquit selittää tämän seikan siten, että ensiksikin olivat noitten uskonnollisten siirtolain asukkaat etupäässä talonpoikaisväkeä, työhön tottuneita, vaatimattomia, eikä heille kommunistinen elämä ollut pääasia, vaan keino, joka auttoi heitä elämään riippumattomina ja toteuttamaan uskonnollisia tarkoituksiaan. Sitä paitsi eivät he olleet johdonmukaisia kommunismissa, vaan pitivät palkkatyöväkeä ja rikastuivat niillä. Noitten toisten siirtolain eläjät sen sijaan enimmäkseen olivat tottuneet parempaan elämään, mutta raskas uutisraivaajan työ oli heille outo. He odottivat niin paljon tuolta yhteiselannolta, se oli heille tarkotus, pääasiä. Usein oli sitäpaitsi yritys huonosti perusteltu.
Päävika kuitenkin, miksi noitten yritysten täytyi mennä kumoon, oli niiden läpeensä utopinen luonne. Nuo yrittäjät luulivat voivansa vetäytyä erilleen yhteiskunnasta ja mielensä mukaan luoda uuden, vieläpä pienoiskokoisen ihannemaailman. He eivät osanneet ottaa huomioon sitä tosiasiaa, että uuden ajan teollinen kehitys on kytkenyt ihmiset toisiinsa ja luonut yhteiskunnan monimutkaisen koneiston, joka perustuu yhteistyölle. Yksilö on kokonaan riippuva osa suuressa koneistossa eikä hän voi siitä erota joutumatta raakalaisuuden kehitysasteelle. Yhteiskunnallisen elimistön jakamattomuus on se kari, jolle kommunistiset kokeet kolahtavat. Ei voida kokonaan erota ympäröivästä maailmasta ja joutuvat siten kapitalismin kynsiin, jolleivät — kuten useat uskonnolliset siirtolat — itse heittäy sen virtaan.
Uusaikaiset sosialistit ovat aikoja sitten luopuneet yrittelyistä paikata nykyistä kapitalistista järjestelmää kommunistisilla ryysyillä ja perustavat pyrkimyksensä koko yhteiskuntaelimistön kehittämiseen.
Hauskoja johtopäätöksiä voi siltä näiden siirtolain oloista vetää kommunistisen elämän vaikutuksiin nähden. Ja missä tämä elämä saattoi pitemmän aikaa jatkua, sieltä saatiin esim. pätevä vastaus väitteeseen, että muka vapaa kilpailu on ainoa keksintöjen ja ammattitaidon kannustin. Aivan puolueettomat näissä siirtoloissa kävijät vakuuttavat että siellä vallitsi virkeä elämä, kyvyt kehittyivät, ahkeruus ja monipuolinen yritteliäisyys olivat ilmeiset.
Mitään peloteltua pakkovaltaa ei tarvittu. Työn valinta ja suoritus kävi hyvin. vieläpä nekin tilapäistulokkaat, jotka puute siirtoloihin ajoi tai jotka kulkurielämänsä retkillä sinne sattuivat, tottuivat yleensä pian järjestykseen ja täyttivät tunnollisesti tehtävänsä.
Tuskaisan kiihkon ja kilpataistelun sijaan on tullut tyyneen työn ilo ja turvatun elämän rauhallisuus. Huvittelu on rauhallista ja todella virkistävää. Työaika oli yleensä lyhyt, sekä antoi monikertaisia tuloksia palkkatyöhön verraten. Terveyshoidon vaatimuksia ja kohtuutta noudatetaan. Elämä ei suinkaan ollut yksitoikkoinen. Itsemurhat ja mielenhäiriöt tuntemattomat, asukkaat yleensä pitkäikäisiä. Avuliaisuus ja vieraanvaraisuus kukoistivat. Kasvatuksesta pidettiin erinomaista huolta. Miesten ja naisten tasa-arvo vallitsi.
Johtopäätökseksi siis jää, että vaikka kommunistisiirtolat eivät voineetkaan alkaa aikomaansa yhteiskunnan uudistusta, ne kuitenkin osottivat yhteistyön siunauksen ja yhteiselämän hyvät vaikutukset siveellisessä, henkisessä y. m. suhteissa.
Työmies, n:o 34, 12. helmikuuta 1910, s. 3.
[1] Lähteen heikon painojäljen vuoksi tässä kohtaa on epäselvä sana. MIA huom.
[2] Lähteen heikon painojäljen vuoksi tässä kohtaa on epäselvä sana. MIA huom.