Tuure Lehén

Kansa ja valtio

1952


Julkaistu: 1952
Lähde: »Kansa ja valtio. Luentoja marxilaisen valtio-opin alkeista». Kansakulttuuri Oy. Satakunnan Yhteisvoima Oy, 1952
Tekijänoikeus: © Tuure Lehén
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

  1. Porvarillisen valtiotieteen vararikko
  2. Mitä valtio on?
  3. Diktatuurista ja demokratiasta
  4. Kapitatistiluokan vähemmistödiktatuuri
  5. Demokratian valloittaminen kansalle
  6. Neuvostodemokratiasta

 


Lukijalle

»Tuskin löytyy toista kysymystä, jota porvarillisen tieteen, filosofian, lakitieteen, kansantaloustieteen ja sanomalehdistön edustajat olisivat siinä määrin tahallaan ja tahtomattaan sotkeneet kuin kysymystä valtiosta.»

Nämä Leninin sanat, jotka pätevät Suomeen yhtä hyvin kuin koko kapitalistiseen maailmaan nähden, olkoot jonkinlaisena perusteluna sille, että olen uskaltanut tehdä yrityksen tämän sotketun kysymyksen selvittämiseen nyt lukijalle esittäytyvän kirjan muodossa. Lisäksi on minua rohkaissut se suopea vastaanotto, jonka tätä ennen julkaisemani luentosarja, marxilaisen filosofian aakkosia käsittelevä »Työväenluokan maailmankatsomus»,[1] on saanut osakseen melko laajojen lukijapiirien taholta. Mainitun teoksen erikoiseksi ansioksi tunnustettiin sen kansanomainen esitystapa — silläkin suunnalla, missä sen sisältöä pidetään kerettiläisenä.

Tässä suhteessa »Kansa ja valtio» pyrkii seuraamaan edeltäjänsä jälkiä. Mikäli tämä pyrkimys on onnistunut, siitä on minun kiittäminen suureksi osaksi sitä elävää harrastusta, jota näiden luentojen kuuntelijat — Helsingin, Tampereen ja eräiden muiden paikkakuntien työläisopiskelijat sekä Akateemisen Sosialistiseuran jäsenet — ovat näitä kysymyksiä kohtaan osoittaneet. Luentotilaisuuksissa sukeutuneet vilkkaat keskustelut, niissä tehdyt terävät huomautukset ja herätetyt uudet kysymykset ovat antaneet aihetta moniin korjauksiin ja selvennyksiin tätä kirjaa painoasuun saatettaessa. Vaikka tässä elävässä kosketuksessa laajaan kuulijakuntaan syntynyt teos onkin tavallaan yhteistyön tulos, on minun kuitenkin julkaistava se omalla puumerkilläni, koska yksin olen vastuussa siitä, millaisena se on tullut paperille.

Minulla ei ole mitään omaa valtioteoriaa Suomen kansalle esitettävänä, ei mitään periaatteellisesti oleellista lisättävänä niihin valtiota koskeviin perusajatuksiin, jotka verrattomalla selkeydellä ja johdonmukaisuudella on esitetty marxilaisuuden suurten edustajien, Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin teoksissa. Olen vain pyrkinyt tuomaan nämä Suomenkin oloihin erinomaisesti soveltuvat perusajatukset lähemmäksi suomalaista lukijaa, suomalaisen eli oikeammin sanoen Suomessa esiintyvän aineiston pohjalla, tarkastelemalla erikoisesti sitä, miten täällä porvarillinen tiede ja propaganda — tällä hetkellä etenkin amerikkalainen — ovat sotkeneet ja sotkevat edelleenkin kysymystä valtiosta.

Helsingissä, heinäkuussa 1952.
Tekijä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

I. Porvarillisen valtiotieteen vararikko

Esivalta ja esivallan miekka

Siitä saakka, kun ensimmäiset ruotsalaiset valloittajat astuivat Suomen kamaralle, miekka toisessa ja risti toisessa kädessä, on tässäkin maassa julistettu kansanjoukoille eräänlaista valtio-oppia. Sen pääväittämä kuuluu näin:

»Esivalta on Jumalalta».

Ja nähtävästikin sitä varten, että jumalattomat esi-isämme olisivat mahdollisimman nopeassa tahdissa tulleet vakuuttuneiksi mainitun valtio-opillisen teesin tieteellisestä pätevyydestä, lisättiin siihen heti perään raaka ja julma, mutta kieltämättä hyvin selvä, pakanankin järkeen menevä »perustelu»:

»Eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna».

Siinä väitteessä, että »esivalta on Jumalalta», on tyhjentävästi lausuttuna ensimmäisen valtio-opin, ns. teokraattisen eli »jumalanvaltaisen» valtio-opin ydin. »Esivalta» eli valtio ei ole ihmisestä, sen alkuperä on yliluonnollista, se on jostakin »ylhäältä», tuonpuoleisesta maailmasta ihmisille annettua. Siksi se on pyhä ja koskematon. Ken uskaltaa arvostella valtiota tai nostaa kätensä sitä vastaan, hän tekee kuolenmansynnin kaikkine siitä johtuvine hirmuisine rangaistuksineen, ensin maan päällä ja sitten helvetin tulessa.

Teokraattinen valtio-oppi on orjanomistajien ia feodaaliherrojen valtio-oppia. Se kuvastaa sitä alkukantaista oveluutta ja häikäilemättömyyttä, jolla porvaristoa edeltäneet riistäjäluokat ovat käyttäneet hyväkseen kansanjoukkojen tietämättömyyttä ja taikauskoisuutta oman luokkaherruutensa tukemiseksi — niin totta kuin saattaa ollakin, että monet tuon valtio-opin julistajista ovat itsekin uskoneet tarinoihinsa.

Mutta ei myöskään porvaristo ole kieltäytynyt käyttämästä hyväkseen satua valtion jumalallisesta alkuperästä — niin pitkälle kuin se on suinkin ollut mahdollista. Nykyään sillä on menestymisen mahdollisuuksia enää vain maailman pimeimmissä kolkissa. Se väite, että »esivalta on Jumalalta», on lopullisesti menettänyt tehonsa ja makunsa varsinkin senjälkeen, kun maailmaan on ilmestynyt uudentyyppisiä valtioita, työväenluokan hallitsemia valtioita, joista niiden viholliset sanoisivat mieluimmin, että »esivalta on Perkeleeltä».

Ei ole syytä puuttua tämän pidemmälti tuohon »valtiotieteeseen», joka, kuten näemme, ei kestä minkäänlaista asiallista arvostelua.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Snellman ja valtion siveellisyys

Voisimme sivuuttaa myöskin teokraattiselle valtio-opille läheistä sukua olevan Hegelin valtio-opin, ellei tällä olisi meidän maassamme ollut sellaista huomattavaa edustajaa kuin Juhana Wilhelm Snellman, jonka vuonna 1842 kirjoittama »Läran om staten» (Valtio-oppi) on kansallisen merkkimiehemme pääteos. Meitä suomalaisia kiinnostaa Hegelin valtio-oppi nimenomaan Snellmanin esittämässä muodossa. Selostankin eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia kohtia Snellmanin edellä mainitusta teoksesta, vuonna 1901 ilmestyneen suomennoksen mukaan.

Snellmanin valtio-oppi on kaikessa oleellisessa »jumalanvaltaisen» valtio-opin filosofinen muunnos. Siinä, kuten hegeliläisessä filosofiassa yleensäkin, on Jumalan tilalle pantu Maailmanhenki, Kaitselmus, Sallimus jne. Maailmanhenki on olemassa ihmisistä riippumatta ja vaikuttaa heissä ja heidän kauttaan. Se on, kuten Snellman sanoo, »ainiaan läsnäoleva voima, joka käy kautta ihmiskunnan ja kansojen, näiden katoavaisuudessa pysyväisenä substanssina». Tämä Kaitselmukseksi, Siveellisyydeksi, Kansallishengeksi ym. nimitetty Maailmanhenki luo täällä maan päällä erinäisiä »siveellisiä» laitoksia, ensin perheen ja loppujen lopuksi valtion, joka on Siveellisyyden korkein muodostuma ihmiskunnan elämässä. Ken toiminnallaan tukee valtiota, hän suorittaa Maailmanhengen töitä:

»Ei kuitenkaan ole yhtään toimintaa, joka samassa määrässä kuin toiminta vaition hyväksi, antaisi yksilön selvästi tajuta hänen toimittaneen Kaitselmuksen neuvoja. Sillä kansakunnan hyväksi ja sen hengessä toimiessaan palvelee hän suorastaan Kaitselmusta, panee toimeen sen sallimuksia maailmanhistoriassa.» (Sivulla 245).

Hyvin mielenkiintoinen — ja tavallaan ajankohtainenkin — on se Snellmanin väite, että valtiolla ei ole mitään tarkoitusta, vaan että »valtion tarkoitus on oma itsensä». Tämän ymmärtää vain muistaen, että Snellmanin mukaan valtio on eräs Maailmanhengen olomuoto. Ja koska Maailmanhenki on iäinen, muuttumaton ja täydellinen, ei se kaipaa eikä tarvitse mitään, eikä sillä siis voi olla mitään tarkoituksiakaan. Sata vuotta sitten elänyttä Snellmania voimme ymmärtää, mutta aivan uskomattomalta tuntuu, että meidän päivinämme, 20. vuosisadan puolivälissä, esiintyy amerikkalaisen patentin saaneita »uudenaikaisia» valtiotieteilijöitä, jotka kieltävät puhumasta valtion tarkoituksesta. Ja se on kuitenkin totta, kuten tuonnempana näemme.

Ja kun valtio on samaa kuin Siveellisyys, niin siitä seuraa itsestään, että valtion lait ovat pyhiä ja koskemattomia, kaikenlainen esiintyminen valtiota ja sen lakeja vastaan on siveetöntä. Vallankumous on pahasta. Snellman sanoo:

»Sillä että vallankumous on järjenvastainen, seuraa aivan yksin, kertaisesti siitä, että se hajoittaa valtion, kumoaa kaiken lain, panee sen sijaan väkivallan ja mielivallan ... Jos nyt kapinoiva kansa voisi kohdistaa rynnäkkönsä ainoastaan siihen osaan lakia, jonka se vaatii lakkautettavaksi, niin olisi vallankumous vain lain säätämistä ase kädessä. Mutta jo yksin tämä: ase kädessä, rikkoo kaiken lain, kansan oman tahdon. Tämä väkivaltaista valtiojärjestyksen kumoamista aina haittaava ristiriitaisuus tekee jaloimmatkin isänmaalliset aikeet tyhjiksi» (s. 303–304).

Se, että vallankumous saattaa olla »lain säätämistä ase kädessä», on maallisellakin järjellä käsitettävissä. Mutta rajoittaessaan tällaisen »lainsäädännön» mahdollisuuden vain johonkin osaan lakia ja väittäessään kansan muka rikkovan »oman tahtonsa» silloin kun se tahtoo säätää koko lain uudestaan, Snellman vie meidät pois tästä maailmasta hegeliläisen mystiikan pariin. Inhimilliset lainsäätäjät saattavat erehtyä joissakin pykälissä, mutta laki sinänsä, isolla alkukirjaimella kirjoitettu Laki, on pyhä. Se ei ole ihmisestä, vaan Hengestä.

Mutta Hegelin dialektiikan koulu ei ole mennyt Snellmanilta hukkaan. Hän osaa ja uskaltaa lukea historiaa — paljon rohkeammin kuin monet meidän päivinämme vaikuttavat porvarilliset filosofian ja valtiotieteen professorit. Niin järjenvastaisilta kuin vallankumoukset hänestä näyttävätkin, hän myöntää kuitenkin sen, että ne ovat tosiasioita. Hän sanoo:

»Mutta historia tietää pahimmoiksi aniharvoin kertoa tapauksia, milloin olisi tyynesti siirrytty hallitusmuodosta toiseen. Se on onnetonta, se on kova täytymys, mutta ilmeisiä tosiseikkoja ei käy eittäminen» (s. 315).

Meneepä hän niinkin pitkälle, että myöntää vallankumousten saattavan olla joissakin tapauksissa oikeutettujakin. Puolustellakseen tätä »järjenvastaista» oivallustaan hän etsii tukea kansainvälisen kuuluisuuden saavuttaneilta valtio-oppineilta, selittäen:

»Itse Hugo Grotiuskin, jota ei kaiketi voitane moittia säädyttömistä mielipiteistä, mitä tulee valtioon ja korkeimpaan valtaan, tai epäkristillisestä hengestä, arvelee kuitenkin aseellisen vastarinnan hallittujen puolelta joskus saattavan käydä välttämättömäksi» (s. 307).

Meidän päivinämme saarnaavat Suomessakin jopa akateemikoiksi kruunatut filosofit sellaista viisautta, että suuret yhteiskunnalliset vallankumoukset ovat olleet vain joidenkin kaistapäisten, sairaalloisten ja turmeltuneiden yksilöiden turhamaisuuden, kunnianhimon ja ilkeämielisyyden aiheuttamia. Snellman osasi jo yli sata vuotta sitten jättää moisen akateemisen hölynpölyn omaan arvoonsa, kuten hänen seuraavasta lausunnostaan näkyy:

»Aivan vähän luottamista on niiden arvosteluun, jotka sanovat muutamien kansanyllyttäjien salajuonillaan olevan syyn vallankumoukseen ... Kansanjohtajia ja kansanturmelijoita täytyy semmoisissa tilaisuuksissa aina ilmestyä, mutta he puhuisivat kuuroille korville, ellei salainen tyytymättömyyden nurina kansassa, sorron tunne ja hämärä käsitys siitä, että sorto on alkuisin hallituksesta, saisi kansaa herkästi tarttumaan joka tilaisuuteen olonsa muuttamiseksi. Todellisen syyn täytyy aina olla olemassa, jopa niin voimakas, että kansa mielii muutosta mistä hinnasta tahansa» (s. 305–306).

Olisi tietenkin aiheetonta väittää, että Snellman on jo v. 1842 tahi sen jälkeenkään ymmärtänyt vallankumousten perimmäisiä syitä. Snellman oli Marxin aikalainen, mutta hänen ei onnistunut kohota lähellekään marxilaisuutta yhteiskunnallisten kehityslakien ymmärtämisessä. Hän on hegeliläinen, idealisti, eikä hän vallankumousten syitäkään selvitellessään jaksa tunkeutua psyykillisiä pintailmiöitä syvemmälle. Ymmärtäessään sen, että vallankumousten syitä ei ole etsittävä ihmisyksilöiden, »kansanturmeilijain» sielunelämästä, vaan jostakin syvemmältä, hän luulee löytävänsä nämä syyt kansanjoukkojen moraalisista ominaisuuksista, kuten hänen seuraava kuvaava lausuntonsa Ranskan vallankumouksesta osoittaa:

»Ranskan kansa kevytmielisesti jumaloimalla yhtä kevytmielisiä hallitsijoitaan, epäuskollaan, siveettömyydellään ja pelkuruudellaan itse pahensi sortoansa ja auttoi vallankumousta vierimään päällensä ... Näiden syiden summaksi jää aina itse kansa» (s. 306).

Tyypillisenä omistavan luokan, nousevan porvariston valtio-opillisena edustajana Snellman esiintyy puhuessaan vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän sanoo:

»Jos kysymys koskisi vain yhdenvertaisuutta kansalaislain edessä, niin olisi sen vaatimus hyväksyttävä. Mutta jos tarkoitetaan tasavertaisuutta sivistyksessä, varallisuudessa ja vaikutusvallassa, niin semmoinen tasavertaisuus kääntyy suoraan vapautta vastaan» (s. 252).

»Kun kerran enemmistö, se on kansan suuri joukko, saa hillittömästi hallita, silloin on valtiollinen vapaus lopussa» (s. 308).

Näemme, että Snellman tarkoittaa valtiollisella vapaudella omistavan vähemmistön vapautta nauttia etuoikeutetusta yhteiskunnallisesta asemastaan. Hänellä oli siis vapaudesta samanlaiset käsitykset kuin esim. nykyisillä kokoomuslaisillamme. Kun nämä kaikesta huolimatta eivät tässä asiassa vetoa kansallisen suurmiehemme auktoriteettiin, ei tämä »vaatimattomuus» voi johtua mistään muusta kuin siitä, että Snellman uskalsi sanoa käsityksensä julki peittelemättä. Hänen ei tarvinnut nimittää riistävän vähemmistön diktatuuria »suomalaiseksi demokratiaksi». Hän sanoi suoraan, että enemmistön valta, kansanvalta, oli hänelle kauhistus. Ja kaikkein parhaimpana hallitusmuotona hän tunnusti pitävänsä monarkiaa, selittäen mm., ettei »yhden ainoan mahtavuus valtiossa olekaan kansalaisvapaudelle vaarallinen, vaan monenvalta».

Olen koettanut mahdollisimman tasapuolisesti selostaa Juhana Wilhelm Snellmanin valtio-opillisia mietteitä. Ne ovat eläneet aikansa ja siirtyneet historiaan niiden pohjana olevan hegeliläisen idealismin mukana. Niihin sopivat hyvin Snellmanin omat sanat: »Kukin aika tietää ainoastaan oman tietämyksensä, ja tietämys ei ole tänään samaa mitä se oli eilen». Tuskinpa kukaan, jos haluaa käydä valtiotieteilijästä, ryhtyy meidän päivinämme väittämään, että valtio on jonkin meistä riippumattoman Hengen tai Kaitselmuksen luoma ja johtama. Eräisiin Snellmanin valtiota ja vallankumousta koskeviin oivalluksiin sisältyy kuitenkin arvokkaita totuuden ituja. Mutta nekin näyttävät olevan liikaa Suomen nykyisille valtiotieteilijöille. Snellmanin »Valtio-oppi» on nyttemmin pyyhitty pois Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kurssikirjojen joukosta. Se on kieltämättä vanhentunut, sen useimmat väittämät eivät kestä arvostelua, mutta se on tavattoman mielenkiintoinen valtio-opin kehityshistorian kannalta katsoen, varsinkin meille, Snellmanin maanmiehille. Se on joka tapauksessa monin verroin syvällisempi ja ajatusrikkaampi kuin ne pinnallisuudellaan hämmästyttävät amerikkalaiset propagandakirjat, joiden tieltä se on saanut väistyä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Likvidoitu» Jellinek

Mutta vielä merkittävämpi kuin »tapaus Snellman» on se tosiasia, että porvarillisen valtiotieteen suuri auktoriteetti, saksalainen Georg Jellinek on samanaikaisesti Snellmanin kanssa potkaistu ulos Helsingin yliopistosta tehdäkseen tilaa »uudenaikaisille» amerikkalaisille »valtiotieteilijöille». Kaikki ne, jotka ovat opiskelleet Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ennen vuotta 1950, tietävät, että juuri Georg Jellinek tunnustettiin siellä ainoaksi päteväksi tieteellisen valtio-opin edustajaksi, ja hänen teostaan »Allgemeine Staatslehre» (Yleinen valtio-oppi) suositeltiin virallisesti tieteellisyyden huippusaavutuksena tällä alalla.

Mutta nyt on tämä auktoriteetti numero 1, josta mm. Iso Tietosanakirja tietää mainita, että hän on »nykyajan etevimpiä yleisen valtio-oikeuden tutkijoita», yhtäkkiä joutunut epäsuosioon ja hänen teoksensa »Allgemeine Staatslehre» julistettu pannaan. Sen tilalle »valtio-opin peruskysymyksiä käsittelevänä teoksena» on ilmestynyt amerikkalaisen entisen trotskilaisen James Burnhamin uskomattoman kyynillinen kirja »The Macchiavellians», josta tuonnempana lähemmin.

Jellinekin ulospotkaiseminen ei ole mikään erillinen tapaus. Se on vain eräs esimerkki siitä määrätietoisesta »puhdistuksesta», kursailemattomasta amerikkalaistamisesta, joka Helsingin yliopistossa on käynnissä kaikkien yhteiskuntatieteiden ja yleensä ns. humanististen tieteiden opetuksessa.

Herää kysymys: Mistä vihat? Mitä pahaa tuo saksalainen porvarillinen professori on mahtanut tehdä? Eihän hän ole kommunisti, vaan on todistettavasti kiivas marxilaisuuden vihollinen, mahdollisimman uskollinen kapitalismin puolustaja. Meillä marxilaisilla on paljonkin muistuttamista hänen teorioitaan vastaan. Mutta sittenkin on myönnettävä, että hänen opeissaan on paljon tieteellisyyden aineksia, paljon enemmän kuin kenenkään muun porvarillisen valtio-oppineen. Ja juuri tästä syystä hän näkyy joutuneen epäsuosioon. Hänen synnikseen luetaan varmasti se, että hän on liian tieteellinen, ja liian vähän — amerikkalainen.

Ymmärtääksemme Jellinekin »likvidoinnin» syyt, koskettelenkin seuraavassa näitä Jellinekin valtio-opissa esiintyviä tieteellisyyden aineksia, jotka nykyisestä amerikkalaistetusta »valtiotieteestä» on tyystin karkoitettu.

Jellinek ymmärtää ensinnäkin sen, että tieteellisen valtio-opin peruskysymys on kysymys valtion olemuksesta, kysymys: mitä valtio on? Jellinek ei ole suinkaan ensimmäinen, joka näin kysymyksen asettaa, eivätkä hänen siihen antamansa vastaukset voi meitä tyydyttää. Mutta hänen ansionsa on, että hän pitää kiinni tästä oleellisesta kysymyksestä, jota ns. uusi »valtiotiede» pelkää kuin ruttoa.

Kapitalistisessa Amerikassa — ja nyttemmin myöskään Suomessa — ei ole lupa kysyä: mikä on valtion tarkoitus? Ymmärrämme hyvin Jellinekin joutumisen epäsuosioon senkin vuoksi, että hän oivaltaa valtion tarkoitusperäisyyden ja tähdentää hyvin voimakkaasti sitä ajatusta, että valtio, kuten kaikki muutkin ihmisten perustamat laitokset, on perustettu jotakin tarkoitusta varten, vaikka hän ei osaakaan tyydyttävästi selittää, mikä se tarkoitus on.

Vaarallisena pidettäneen myöskin sitä Jellinekin aivan oikeaa käsitystä, että valtion synty liittyy talouselämän tiettyyn kehitysasteeseen. Niin vaillinaisia kuin valtion alkuperää koskevat asiatiedot ovatkin, katsoo hän kuitenkin voitavan todeta, että valtiolaitos syntyy historiassa vasta sillä hetkellä, jolloin siirrytään paimentolaisuudesta maanviljelykseen, paikallaan asumiseen, ja jolloin syntyy yksityinen maanomistus ja sen mukana riippuvaisuus- ja orjuussuhteet, muodostuu monimutkainen oikeusjärjestys, joka tarvitsee vakinaista suojelevaa mahtia, valtiokoneistoa.

Tämän Jellinekin itsensä esittämän historiallisen aineiston luulisi pakottavan hänet tekemään sen loogillisen johtopäätöksen, että se, mitä tuo erikoinen »suojeleva mahti», valtio, suojelee, ovat nimenomaan uudet omistussuhteet, riippuvuus- ja orjuussuhteet, siis yksityisomistajien, orjaherrojen luokkaedut. Mutta tätä ainoaa mahdollista tieteellistä johtopäätöstä hän ei tee jostakin syystä — ilmeisesti siksi, että hänellä erään omistavan luokan valtio-oppineena ei ole lupa sitä tehdä.

Arvokkaimpiin kaikista Jellinekin oivalluksista kuuluu se, että hän toteaa kaikkien hänelle tunnettujen tasavaltojen, kaikkein demokraattisimpia porvarillisia tasavaltoja myöten (Jellinekin teos on kirjoitettu v. 1900, jolloin sosialistisia tasavaltoja ei vielä ollut), olleen hallitsevan vähemmistön valtaa. Demokratia ei suinkaan merkitse sitä, että kaikilla valtion asukkailla pitäisi olla valtiolliset oikeudet. Ei — Jellinek selittää — »demokratia on sovitettavissa yhteen sen kanssa, että suuri osa väestöstä suljetaan valtion ulkopuolelle».

Siitä, millä tavoin nykyaikaisessa porvarillisessa tasavallassa, jossa valtiolliset oikeudet saattavat muodollisesti kuulua kansan enemmistölle, turvataan tosiasiallisesti pienen etuoikeutetun vähemmistön valta, ja enemmistö suljetaan demokratian ulkopuolelle, valtion ulkopuolelle, »ei Jellinek porvariston edustajana katso tarpeelliseksi puhua, vaikka hän näkyy tämän asian ymmärtävänkin. Tämän seikan selvittäminen on luonnollisestikin jäänyt marxilaisuuden tehtäväksi.

Jellinek on marxilaisuuden vastustaja, kuten porvarillisen valtio-oppineen tuleekin. Mutta hän tekee sen »virheen», että yrittää joskus väitellä asiallisesti Marxia ja Engelsiä vastaan. Näin peloittavien vastustajien kanssa kamppailtaessa muodostuu »pakkotilanne», jossa täytyy myöntää eräitä ilmeisiä tosiseikkoja ja täytyy edes yrittää vastata muutamiin oikein asetettuihin oleellisiin kysymyksiin. Tästä »pakkotilanteesta» saavatkin selityksensä monet niistä tieteellisyyden aineksista, joita Jellinekin valtio-oppi sisältää.

Se Helsingin yliopistossa vuoteen 1950 saakka vallinnut käsitys, että Jellinek on tiedemiehenä päätään korkeammalla kaikkia muita porvarillisia valtio-oppineita, on varmasti oikea tänäkin päivänä. Hän on porvarillisen valtiotieteen huippusaavutus, se loisto, jonka jälkeen alkaa kurjuus — valtiotieteen varjolla harjoitettu »amerikkalaisen elämäntavan» propaganda.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Amerikkalaisen »valtiotieteen» surkeus

Silmäillessämme Helsingin Yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kurssikirjaluetteloa lukuvuodelle 1951–52 huomaamme, että siinä opiskelijoille luettaviksi ja tentattaviksi määrätyt teokset ovat — harvaa poikkeusta lukuunottamatta — englanninkielisiä, ja suurimmalta osaltaan nimenomaan amerikkalaisten kirjoittamia. Eroitus entisiin luetteloihin verraten, joissa vielä mainittiin mm. suomalaisen Snellmanin »Valtio-oppi» ja saksalaisen Jellinekin »Allgemeine Staatslehre», antaa kerrassaan havainnollisen kuvan siitä »puhdistuksesta» ja teurastuksesta, joka Helsingin Yliopistossa on viime vuosina suoritettu. On mahdotonta välttyä vaikutelmalta, että yliopiston nykyisen johdon mielestä täytyy olla amerikkalainen ymmärtääkseen jotakin valtiosta. Eikä tämä jää pelkäksi vaikutelmaksi, se sanotaankin aika suoraan. Yliopiston nykyinen valtiotieteen professori Jussi Teljo on professoriksi tultuaan kirjoittanut laitaoikeistolaiseen propagandajulkaisuun »Suomalaiseen Suomeen» ohjelmakirjoituksen »Valtio-opin tehtävät ja menetelmät', jossa hän sanoo:

»Valtioelämän tieteellistä tutkimusta on toistaiseksi harjoitettu laajalla rintamalla ainoastaan Atlantin toisella puolen.»[1*]

Noin korkeasti oppineelta taholta tulleen mainostuksen jälkeen olemme tietenkin täynnä intoa päästä osallisiksi tuon »ainoastaan Atlantin toisella puolen» laajalla rintamalla harjoitetun tieteellisen tutkimuksen siunauksista.

Ja koska kysymys on nimenomaan tieteellisyydestä, odotamme saavamme entistä tyydyttävämpiä vastauksia esimerkiksi seuraaviin valtio-opin peruskysymyksiin, jotka ovat tieteellisiä ja joilla samalla on mitä oleellisin käytännöllinen merkitys: Mitä valtio on? Mikä on valtion tarkoitus? Milloin, millaisten olojen vallitessa se on syntynyt? Onko valtio ikuinen vai tuleeko aika, jolloin sitä ei enää tarvita?

Kaikkien aikojen valtio-oppineet ja ajattelijat ovat ainakin yrittäneet vastata näihin kysymyksiin. Mutta nyttemmin on Amerikasta käsin ryhdytty saarnaamaan sellaista oppia, että nuo kysymykset ovatkin aivan joutavia, jopa epätieteellisiäkin. Ja tämän »ainoastaan Atlantin toiselta puolen» tulevan suuren viisauden julistajaksi on Suomessa ryhtynyt valtiotieteen professori Jussi Teljo, joka edellä mainitussa kirjoituksessaan koettaa todistella, kuinka paljoa korkeammalla tämä uusi amerikkalainen valtio-oppi on vanhempaa valtio-oppia. Selitettyään, kuinka vanhemman valtio-opin keskeisenä tehtävänä oli vastata kysymykseen: mitä on valtio? ja kuinka epälukuisat tutkijat ovat käyttäneet parhaan älynsä ja tarmonsa valtiokäsitteen määrittelemiseen, ja ovat lisäksi pohdiskelleet valtion »olemusta», sen »ominaisuuksia» tai sen »tarkoituksia», prof. Teljo langettaa jyrkän tuomionsa:

»Sellainen verbalistinen askartelu (suomeksi = sanansaivartelu. — T.L.) ei kuitenkaan voi johtaa minkään reaalitiedon saavuttamiseen, sillä reaalitieteellisiä käsitteitä ei määritellä etukäteen, toisin sanoen ennenkuin tutkimus on varsinaisesti alkanutkaan, vaan ne määräytyvät operationaalisesti etsien tutkimusprosessissa.»

Siinä kuulitte kunnianne kaikki te, joita tähän saakka on pidetty suurina ajattelijoina ja valtio-oppineina: Locke ja Hobbes, Grotius ja Rousseau, Snellman ja Jellinek! Prof. Teljo Helsingistä ilmoittaa teille »Suomalaisen Suomen» palstoilla, että tehän olettekin viheliäisiä sanansaivartelijoita, kun olette viitsineet vaivata päätänne mokomallakin kysymyksellä: mitä valtio on?

Ja kun lisäksi otetaan huomioon, että myöskin kommunistit Marx, Engels ja Lenin ovat tutkineet tätä samaa kysymystä, jopa antaneet siihen selvän vastauksenkin, on hyvin mahdollista, että prof. Teljon langettamaa tuomiota tullaan Amerikoista käsin vielä täydentämään julistamalla Locke, Hobbes, Grotius, Rousseau, Snellman ja Jellinek kommunisteiksi!

Mistähän herra Teljo muuten lienee ottanut tuon »reaalitietonsa», että kaikki ne ajattelijat, jotka ovat etsineet vastausta kysymykseen valtion olemuksesta ja tarkoituksesta, olisivat pyrkineet määrittelemään vastauksensa »etukäteen, ennen varsinaisen tutkimuksen alkamista». Sehän ei pidä paikkaansa. Emme puhu Marxista, Engelsistä ja Leninistä, jotka vasta valtavan historiallisen aineiston tutkimuksen perusteella, siis tutkimuksen jälkeen antavat vastauksen kysymykseen: mitä valtio on? Emme puhu heistä tässä yhteydessä siksi, että täydellinen tietämättömyys marxilaisuudesta lasketaan nykyisin suomalaiselle yhteiskuntatieteiden professorille pelkäksi ansioksi ja hyveeksi. Mutta prof. Teljo ei voi olla tuntematta esim. Jellinekiä, jonka teilaamiseen hän on osallistunut ja joka teoksessaan »Allgemeine Staatslehre» korostaa hyvin voimakkaasti sitä, että valtio-opin, ollakseen tieteellistä, täytyy ammentaa aineistonsa historiasta ja että historiantutkimus on tässä asiassa tieteellisen ymmärtämisen välttämätön edellytys. Ja juuri näin Jellinek menetteleekin koettaessaan vastata kysymykseen: mitä valtio on?

Tulemme nyt meitä eniten kiinnostavaan kysymykseen: mitä Helsingin yliopistossa voimaansaatettu amerikkalainen suuntaus on antanut teilatun vanhan valtio-opin tilalle? Annamme tässä asiassa puheenvuoron itselleen herra Teljolle. Langetettuaan kuolemantuomionsa vanhalle valtio-opille hän jatkaa:

»Tämän oivaltaen uuden valtio-opin edustajat käsittävät tehtävänsä toisin. Samoinkuin tieteellisen psykologian tutkimuskohteena ei ole 'sielu', vaan sielulliset ilmiöt, samoin tieteellinen valtio-oppi ei tutki 'valtiota', vaan valtiollisia ilmiöitä ... Valtio-opin tutkijat tulevat mainiosti toimeen ilman valtiota, niin kuin psykologit ovat hyvin menestyneet ilman sielua.»

Ja hiukan myöhemmin:

»Tässä tarkoituksessa on toisaalta yhä enemmän suuntauduttu merkitsevien, ajallisesti ja paikallisesti rajoitettujen yksityistapausten tarkkaan ja perusteelliseen tutkimukseen, toisaalta ... kvantitatiivisiin (= tilastollisiin. — T.L.) menetelmiin.»

Myöntää täytyy, että siinä on viitoitettu tieteen tehtävät tosiamerikkalaisittain: huomio pois suurista asioista, periaatteellisistä kysymyksistä, tieteellisistä yleistyksistä! Tiedemiesten on keskitettävä älynsä ja tarmonsa pikkunäpertelyyn, rajoitettujen yksityisilmiöiden tarkkailemiseen, osatutkimuksiin, tilastojen keräilemiseen! Gallup on se ihanne, johon tiedemiehen tulee pyrkiä!

Ne kysymykset, joiden tutkimiseen prof. Teljo ilmoittaa amerikkalaisen »valtiotieteen» kasvavassa määrin kohdistavan huomionsa, ovat seuraavanlaisia:

»...vaaleihin osallistuminen tai vaaleista poisjääminen, kysymys siitä, kutka oikeastaan muodostavat tuon kuuluisan 'nukkuvien puolueen' ... mitä sellaiset tekijät kuin sukupuoli, ikä, sivistys, varallisuus tai ammatti vaikuttavat vaalioikeuden käyttämiseen tai käyttämättä jättämiseen ... tai myös siitä, millaiset propagandamenetelmät ovat osoittautuneet muita tehokkaimmiksi.»

Kenpä haluaisi kieltää tuollaistenkaan tutkimusten oikeutusta. Lenin on sanonut, että porvarilliset yhteiskuntatieteiden professoritkin voivat tehdä todella arvokkaita palveluksia tieteelle erikoistutkimuksillaan. Vika ei ole siinä, että huomio kohdistetaan pieniin osakysymyksiin, vaan siinä, että nähdään niissä tieteen varsinainen tehtävä, että suuret periaatteelliset kysymykset korvataan mielipidetutkimuksella, julistetaan pannaan oikeutetut tieteelliset yleistykset. Tämä vastaa sitä »amerikkalaisen elämäntavan» huumorintajuisten tarkkailijain tekemää havaintoa, että Amerikassa on kaikenlainen yleistäminen kiellettyä. Yleistätpä mitä tahansa, joudut epäilyttävien kirjoihin!

Ymmärrämme erittäin hyvin ne syyt, jotka pakottavat porvariston valtiotieteelliset edustajat niin täällä kuin tuollakin puolella Atlantin pelkäämään valtio-opin yleisiä kysymyksiä, ja nimenomaan pakoilemaan tieteellisen valtio-opin peruskysymystä: mitä valtio on? Se on riistäjäluokkien edustajille todellakin kiusallinen kysymys. Ainoa, mikä jää hiukan käsittämättömäksi, on se, miksi Suomessa pitää mainostaa tieteellisyyden esikuvaksi ja huipuksi prof. Teljon luonnehtimaa askartelua valtiollisen elämän pintailmiöiden parissa.

Täysin mielivaltainen on muuten se prof. Teljon väite, että psykologia »tulee mainiosti toimeen ilman sielua», siis yrittämättäkään vastata kysymykseen: mitä ns. »sielu» eli sielunelämä on? Viittaan tässä vain kirjoitukseeni »Kahdenlaista psykologiaa»,[2*] jossa osoitan, että tieteellinen marxilainen psykologia vastaa tähän kysymykseen arvostelunkestävästi. Kysymys on täysin oikeutettu ja psykologin täytyy siihen vastata — ellei halua kätkeä päätään pensaaseen, kuten prof. Teljon »tieteelliseksi» kehuma psykologia tekee.

Samoin täytyy valtio-opin osata tahi edes yrittää vastata kysymykseen: mitä valtio on? — tahi tunnustaa vararikkonsa tieteenä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Amerikkalainen Machiavelli ja hänen suomalaiset opetuslapsensa

Vaikka edellä mainitsemani prof. Teljon akateeminen ohjelmakirjoitus antaakin jo melko tyhjentävän käsityksen amerikkalaisen »valtiotieteen» kurjuudesta, selostettakoon vielä varmemmaksi vakuudeksi tämän »tieteen» merkkimiehen, Amerikan maailmanherruuden apostolina kuuluisuutta saavuttaneen entisen trotskilaisen James Burnhamin teosta »The Machiavellians» (Machiavellilaiset). Tätä kirjaa, kuten jo olen maininnut, suositellaan Helsingin Yliopistossa ainoana »valtio-opin peruskysymyksiä käsittelevänä teoksena». Onhan se mielenkiintoista tietää, mitä Suomen korkeimmalla akateemisella taholla nykyisin pidetään »valtio-opin peruskysymyksinä»!

Burnham julistaa valtiotieteen suureksi auktoriteetiksi 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen italialaisen kirjailijan Niccolò Machiavellin,[3*] joka opetti kotimaansa feodaaliruhtinaille sellaista moraalia, että kansaa on hallittava ennen kaikkea väkivallalla ja petoksella. Hallitsijan tulee olla leijona ja kettu samassa persoonassa. Tällainen oppi on Burnhamin sanojen mukaan kaiken muun hyvän lisäksi vielä erittäin »siveellistäkin». Kuuluisan oppi-isänsä jalanjälkiä seuraten hän esiintyy nyt uutena Machiavellina, Amerikan dollariruhtinaiden valtio-opillisena neuvonantajana, suositellen näille tuota samaa »siveellistä» hallitsemisen taitoa.

Tämä uusi Machiavelli jakaa ihmiset kahteen ryhmään: valtioviisaaseen hallitsevaan »valioväkeen» (eliittiin), ja hallittavaan »ei-valioväkeen». Edelliseen saattaa kuulua kapitalistien ohella upseereita ja muita virkamiehiä sekä yleensä kaikenlaisia johtajia eli managereita — aina työväenjohtajia myöten. Ja jotta huomio tulisi käännetyksi pois kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevasta todellisesta luokkajaosta, kuilusta riistäjien ja riistettyjen välillä, nimittää Burnham tuota kirjavista aineksista koostuvaa valioväkeään myöskin »hallitsevaksi luokaksi». — Tätä samaa näsäviisasta »luokkateoriaa» ovat meidän maassamme edustaneet mm. tannerilaiset lehdet väittäessään, että Neuvostoliitossakin on muka syntynyt uusi hallitseva »yläluokka» valtion virkailijain, tuotantolaitosten johtajien ja yleensä sivistyneistön muodossa.

Burnham julistaa vanhan Machiavellin tyyliin, että »jokaisen valioväen herruus perustuu väkivaltaan ja petokseen» (sivulla 227),[4*] ja että »kaikkien hallitsevien päätarkoitus on omien etujensa palveleminen ja etuoikeuksiensa säilyttäminen». Tällaisista »ikuisista totuuksista» lähtien hän opettaa, että hallitsevien ei ole koskaan kysyttävä, mikä on luvallista tai luvatonta, vaan ainoastaan sitä, mikä politiikassa tehoaa, ts. millä kansa voidaan pitää kurissa. Sellaiset käsitykset, että maailmassa voitaisiin toteuttaa kansan enemmistön valta, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, yleinen hyvinvointi ja rauha, ovat »myyttejä», »unikuvia» ja »utopioita». Moisiin »myytteihin» ei hallitseva valioväki voi uskoa. Mutta tätä ei saa sanoa kansalle, ei-valioväelle. »Tieteelliseen» ja »siveelliseen» hallitsemisen taitoon kuuluu ehdottomasti teeskentely ja petos. Pitää olla uskovinaan. Burnham opettaa:

»Lyhyesti sanoen, jos johtajat asennoituvat todella tieteellisesti, täytyy heidän valehdella ... Valheet tekevät vaikutuksen vain silloin, kun he esitetään vakaumuksella» (s. 269).

Keskeisenä kysymyksenä Burnhamin kapitalisteille suosittelemassa hallitsemisen taidossa on tietystikin vallankumouksen ehkäiseminen. Ei toki niin, että hän vastustaisi kaikenlaisia vallankumouksia. Hän sanoo päinvastoin hyväksyvänsä sellaisen vallankumouksen, jota »tieteellisellä tavalla hallitseva luokka valvoo ja siten suuntaa järjestetyille raiteille» (s. 267). Hän varoittaa vain »tuhoisista vallankumouksista», sellaisista, joissa suurkapitalistit ovat joutuneet kärsimään. Nämä »tuhoisat vallankumoukset» ovat vastaisuudessakin väistämättömiä, elleivät hallitsevat pysty »käyttämään väkivaltaa lujalla ja päättävällä tavalla». Jotta tämä asia järjestyisi, suosittelee Burnham hallitsevan valioväen »painopisteen siirtämistä sotilashenkilöiden hyväksi», ts. sotilasdiktatuuria.

Mutta tämä yksinään ei riitä työväenjoukkojen kurissapitämiseen, ja se on pääasia. Kenraalien lisäksi pitää hallitsevaan valioväkeen vielä ehdottomasti vetää mukaan työväenjohtajia. Siellä, missä valioväki on ollut liian yksipuolisesti koostunut porvaristosta, »ovat yksityiskapitalistit osoittautuneet kykenemättömiksi järjestämään ja pitämään kurissa työväen joukkoliikettä» (s. 232). Tästä pahasta pääsemiseksi Burnham varoittaa kapitalistiluokkaa sulkeutumasta omaan kuoreensa ja kehoittaa sitä »täydentämään hallitsevaa luokkaa alemmista kansankerroksista», »sulattamaan itseensä ylöspäin pyrkiviä uusia aineksia joukkojen keskuudesta» eli, kuten hän vieläkin selvemmin sanoo, »suomaan kunnianhimoisille nousukkaille alemmista kansankerroksista pääsyn omiin riveihinsä» (s. 267). Ja näillä kunnianhimoisilla nousukkailla hän tarkoittaa nimenomaan lahjottavissa olevia »työväenjohtajia».

Huvin vuoksi mainittakoon, että Burnham nimittää tätä kapitalistisille isännilleen suosittelemaansa lahjomispolitiikkaa »demokraattiseksi tendenssiksi». Ja onhan se todellakin kuvaavaa — porvarilliselle demokratialle. Tällaista »demokratiaa» on jo kauan harjoitettu käytännössä — ja harjoitetaan parhaillaan Suomessakin sekä kotimaisten että amerikkalaisten kapitalistien taholta tannerilaisiin puolue- ja ammattiliittopamppuihin nähden — mutta kukaan ei liene ennen Burnhamia ilennyt yrittää tehdä siitä »valtiotiedettä».

Siitä, kuinka luontevasti tämä »demokraattinen» lahjomisteoria niveltyy amerikkalaiseen maailmanvalloitus-»aatteeseen», saamme riittävän käsityksen seuraavasta Burnhamin määritelmästä:

»Uudessa tai uusitussa valioväessä täytyy olla miehiä, jotka pystyvät johtamaan nykyaikaista joukkoteollisuutta, työväenliikettä ja valtiollisen organisation ylikansallista muotoa» (s. 234).

Tuolla »valtiollisen organisation ylikansallisella muodolla» ei Burnham tarkoita mitään muuta kuin sitä samaa Amerikan maailmanherruutta, jota hän niin kyynillisesti saarnaa surullisen kuuluisuuden saavuttaneessa teoksessaan »The Struggle for the World» (Taistelu maailmanherruudesta).

James Burnhamin »demokraattisen» lahjomisteorian valossa ymmärrämme entistä paremmin, miksi meilläkin työväenliikettä astinlautanaan käyttävät tannerilaiset nousukkaat ovat kaikkein virkaintoisimpia amerikkalaissuuntauksen edustajia. Auttaessaan kotimaisia kapitalisteja työväenliikkeen kurissapitämisessä he näkyvät olevan hyvin tietoisia vieläkin »korkeammasta» kutsumuksestaan, paikastaan amerikkalaisen »valtiollisen organisation ylikansallisen muodon» havittelijain palveluksessa.

Tällaista moraalittomuuden ja raakuuden evankeliumia, poliittista gangsterismia, opetetaan Helsingin Yliopistossa maan toivoille valtiotieteen nimellä. Moinen »tiede» ei voi olla herättämättä inhoa kenessäkään, jolla on vielä häpy tallella.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Wilhelm Röpke, »kolmannen tien» profeetta

Porvarillisen valtiotieteen vararikkopesän ei-amerikkalaisista edustajista mainitsen tällä kertaa vain »neroksi» kehutuu saksalais-sveitsiläisen Wilhelm Röpken, jonka teos »Ihmisten valtio» on ilmestynyt suomeksikin. Röpke ansaitsee huomiotamme ennen kaikkea senvuoksi, että eräs maamme suurimmista puolueista, maalaisliitto, on kohottanut hänet aatteelliseksi oppi-isäkseen, talous- ja valtiotieteelliseksi auktoriteetikseen.

Röpke on kapitalismin rappeutumis- ja kuolemiskauden tyypillinen ilmiö. Hänen ansiokseen on mainittava, että hän näkee sen umpikujan, johon kapitalistinen järjestelmä on ajautunut. Mutta ne keinot, joita hän suosittelee tästä umpikujasta selviytymiseksi, ovat todellakin omalaatuisia neronleimauksia, poroporvarillista haihattelua, taantumuksellista unelmaa. Hän on niin sanotun »kolmannen tien» profeetta. Hän koettaa tehdä uskottavaksi, että historian pyörää voidaan kääntää taaksepäin, että kapitalistisesta suurtaloudesta voidaan siirtyä takaisin niin sanottuun »vapaaseen markkinatalouteen», pieniin teollisuuslaitoksiin, pientuottajien omavaraisuuteen. Röpken »ihmisten valtio» on pikkuporvarillinen ihanneyhteiskunta, jossa jokainen myy, ostaa ja keinottelee »panoksen hurman» kannustamana. Kaikki ovat isäntämiehiä, vaikka pienempiäkin. Ja aivan pääasia näyttää olevan, että jokaisella on oma puutarhansa.

Tässä annammekin puheenvuoron »Suomalaiselle Suomelle», joka haltioituneena kuvailee Röpken ihanneyhteiskuntaa seuraavin sanoin:

»Pieni oma asunto, puutarha, pienoiskotieläimet, häiriintymätön perhe-elämä ilman alituisia koulutuspäiviä ... vaatimaton, mutta riittävä toimeentulo, seurakunta, kotiseutu, vapaailta, jolloin voi hoitaa puutarhaa tai lukea hyvän kirjan, keskustella naapurin kanssa aitaan nojaillen pienistä ja suurista päivänkysymyksistä, näperrellä jotain tai kuunnella viihdyttävää musiikkia jonkin uuden kollektiivisen johtajan radiomylvinnän asemesta ...»

Onko herra Röpke todellakin kyllin yksinkertainen uskoakseen itse tuon »aitaan nojailevan» ja »jotain näpertelevän» ihanneyhteiskuntansa toteutumiseen niin sanottua »kolmatta tietä», »ohi kapitalismin ja kollektivismin» — se ei meitä suurestikaan kiinnosta. Haihattelu on haihattelua. Toista on todellisuus. Saamme joka päivä yhä vakuuttavampia todistuksia — vaikkapa vain seurailemalla herra Röpken suomalaisten opetuslasten, maalaisliiton johtajien edesottamuksia — siitä, että täällä »ajallisessa» maailmassa ei jää mitään sijaa »kolmannelle tielle». Kapitalistisen yhteiskunnan pönkittäminen, ja nimenomaan suurkapitalistien luokkaetujen tukeminen — sitä merkitsee »kolmannen tien» politiikka todellisuudessa.

Kun Röpke sanoo olevansa »kapitalismin vihollinen», niin sitä ei kukaan ota vakavasti — ei ainakaan kukaan kapitalisti. Kaikkein taantumuksellisimmat kapitalistipiirit rakastavat sellaisia »kapitalismin vihollisia». Röpke on ansainnut tämän rakkauden nimenomaan sillä, että hän on tavallista kiukkuisempi ja myrkyllisempi sosialismin vihollinen. Neuvostoliiton parjaus on hänen erikoisalansa ja hän osaa sitä harjoittaessaan käyttää »tieteelliseltä» kalskahtavia fraaseja. Röpkelle kuuluu »kunnia» monien usein kuultujen sosialismia ja Neuvostoliittoa parjaavien iskulauseiden keksimisestä. Hän lienee ensimmäisiä niistä liikaviisaista, jotka heittävät fasismin ja kommunismin yhteen läjään ja sitten ristivät tämän läjänsä »kollektivismiksi», »totalitarismiksi» jne. jne. Missä kuulemme puhuttavan »kollektivismin kurimuksesta» ja »kollektivismin kirouksesta», jaariteltavan Neuvostoliiton »kollektiivisesta pakkotaloudesta», joka muka merkitsee palkkojen polkemista, työpäivän pidentämistä, piittaamattomuutta kuluttajien tarpeista, persoonallisuuden tuhoamista, ihmisten tekemistä valtion orjiksi jne. jne. — siellä leijailee ylinnä Wilhelm Röpken henki.

Eräässä suhteessa Röpke kuitenkin eroaa edukseen monista muista valtio-opillisista puoskareista, joista tuonnempana tulee puhe (Herbert Tingsten, Alf Ross ym.). Hän ei tekeydy kansanvallan kannattajaksi, vaan myöntää aika suoraan olevansa demokratian vihollinen. Hän vaatii kavennettavaksi niitäkin demokraattisia oikeuksia, joita kansalla vielä on kapitalistisissa maissa. Yleinen äänioikeus on hänen mielestään pahasta, se kun merkitsee »vastuuntunnon häviämistä». Hän vaatii äänioikeuden erilaisuutta, esim. perheenisille ja ammateissaan kunnostautuneille useampia ääniä. Kansaneduskunnan valtaa on rajoitettava. Kaikki tärkeät ratkaisut on tehtävä mahdollisimman pienessä piirissä. Ja jotta »kolmas tie» tulisi kuljetuksi loppuun saakka, hän suosittelee kapitalisteille »tarrautumista legitimiteetin ja auktoriteetin vähäisimpiinkin pirstaleihin», eli toisin sanoen paluuta monarkiaan.[5*]

Karl Marx sanoi englantilaisesta hyötyfilosofian perustajasta Benthamista, että tämä on »nero porvarillisessa typeryydessä». Tämä lausunto pätee myöskin Wilhelm Röpkestä. »Kapitalismin viholliseksi» itseään nimittävä monarkisti Röpke on antanut todella keisarillisen kruunauksen porvarillisen valtiotieteen vararikolle.

Takaisin sisällysluetteloon

 

II. Mitä valtio on?

Pelottava kysymys

Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa kerrotaan kaikkein korkeimmalta taholta varoitetun, että opiskelija, joka yrittäisi kirjallisessa tutkielmassaan, ns. laudaturkirjoituksessa, käsitellä kysymystä valtion olemuksesta ja valtion tarkoituksesta, saa jo ennakolta olla varma reputuksestaan. Henkilöt, jotka näin kertovat, eivät nähtävästi ole sanoneet väärää todistusta lähimmäisestään, sillä tuollainen varoitus käy täydellisesti yhteen sen edellisessä luennossani mainitun professori Teljon kirjoituksen kanssa, jossa näiden kysymysten käsittely leimataan saivarteluksi.

Mainitsin jo eräitä niistä kuuluisista valtio-oppineista ja filosofeista, jotka ovat pohtineet kysymystä valtion olemuksesta. Vastaukset ovat olleet erilaisia — riippuen siitä, minkä ajan lapsi, minkä yhteiskuntaluokan ja maailmankatsomuksen edustaja ne on antanut. Mutta merkittävää on, että he kaikki ovat edes yrittäneet vastata kysymykseen: mitä valtio on?, pitäen sitä valtio-opin peruskysymyksenä. Kysymys on tieteellinen, olkoon vastausten tieteellisyyden laita niin tai näin.

Se nyttemmin käynyt käsky, että jo tämän kysymyksen asettaminenkin on julistettava kerettiläisyydeksi, on ymmärrettävissä vain siten, että se on hyvin vaarallinen kysymys. Miksi sitä pelätään? Senvuoksi, että sen tieteellisestä tutkimisesta ei seuraa mitään muuta kuin pelkkää ikävyyttä niille yhteiskuntapiireille, joiden asialla »uudet» valtiotieteilijät kulkevat. On havaittu, että porvarillinen valtiotiede on ajautunut umpikujaan etsiessään vastausta kysymykseen: mitä valtio on? Ja toisaalta ei ole voitu päästä mihinkään siitä kiusallisesta tosiasiasta, että marxilaisuus antaa tähänkin kysymykseen tieteellisesti pätevän, arvostelunkestävän vastauksen. Mutta kun tämä vastaus ei sovi kapitalistiluokan poliittisiin tarkoituksiin, ei auta muu kuin julistaa koko kysymys valtion olemuksesta tyhjäksi kysymykseksi, juosta karkuun tämän »ikävän» kysymyksen käsittelystä, ja sitten puolustella tätä häpeällistä pakoa selittelemällä, että valtiota ei ole olemassakaan, on vain pelkkiä valtiollisia ilmiöitä, valtiollista toimintaa, vaalimainontaa, tehokkaampia ja vähemmän tehokkaita propagandamenetelmiä, poliittista kunnianhimoa ja kukkotappelua vallasta, kissanhännänvetoa erilaisten »painostusryhmien» välillä jne.

Nähdäksemme, kuinka mahdotonta on antaa kysymykseen valtion olemuksesta sellaista vastausta, joka kestäisi arvostelun, mutta samalla tyydyttäisi kapitalistiluokkaa, selostan hiukan kaikkein merkittävimpiä niistä vastauksista, joita vanhan mantereen valtiotieteilijät ja filosofit ovat antaneet tähän meitä kiinnostavaan kysymykseen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Yhteiskuntasopimus»

Monet huomattavat ajattelijat (Locke, Hobbes, Grotius) ovat määritelleet valtion yhteiskuntasopimukseksi. Tällainen teoria oli vallitsevana 17. ja 18. vuosisadalla Ranskan vallankumoukseen saakka. Suuri englantilainen materialisti Hobbes selittää ihmisten päätyneen valtioon sen katkeran kokemuksen opettamina, että heidän eläessään luonnontilassa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan, kukaan ei tuntenut olevansa turvassa, ja tämä keskinäinen pelko ajoi heidät laillisen järjestyksen luomiseen, valtion perustamiseen yhteisestä sopimuksesta. Samaan suuntaan käyvät Locken ja Grotiuksen ajatukset. Hekin olettavat valtion syntyneen sopimustietä, siten, että ihmisyksilöt ovat vapaaehtoisesti alistuneet uuteen, sopivaksi havaitsemaansa yhteiskuntajärjestykseen. Rousseau sitävastoin kehittää yhteiskuntasopimusaatetta pitkälle meneviin vallankumouksellisiin johtopäätöksiin. Hän ei määrittele valtiota yhteiskuntasopimukseksi, hän ei väitä, että jokainen valtio on syntynyt sopimuksesta. Hän tahtoo ja vaatii, että niin pitäisi olla. Kaikkein vähiten hän väittää oman aikansa yhteiskuntaa, Ranskan vallankumousta edeltäneen ajan ylimysvaltaa sopimuksen tulokseksi. Päinvastoin, hän ruoskii hyvin ankarasti ja intohimoisesti tuossa yhteiskunnassa vallinnutta vääryyttä ja sortoa, sanoen m.m.:

»Eivätkö kaikki edut yhteiskunnassa oi© vain rikkaita ja mahtavia varten? Eivätkö kaikki tuottavat virat, kaikki etuoikeudet ja verovapaudet lankea yksistään heidän osalleen? Eikö ylhäinen mies, jos hän pettää velkojiaan tai tekee muita konnuuksia, pääse melkein aina rankaisematta?»

Rousseaun mukaan tulee valtion, ollakseen todellinen yhteiskuntasopimus, perustua kansan vapauteen, kaikkien kansalaisten vapaaseen tahtoon. Kansan vapaus on peruuttamaton ja koskematon, sitä ei saa mikään kahlehtia, ei edes yhteiskuntasopimus. Jos tätä edellytystä rikotaan, on jokainen kansalainen oleva vapaa yhteiskuntasiteistä ja saava takaisin vapautensa. Kansalla on oikeus milloin tahansa peruuttaa jokainen hallitukselle ja sen edustajille antamansa lupaus.

Näemme, että yhteiskuntasopimuksen ajatus Rousseaun esittämässä muodossa ei oikeastaan ollut mikään valtioteoria, se oli vallankumouksellinen ohjelma. Ja nimenomaan valtaan pyrkivän porvariston ohjelmana se on esittänyt mitä myönteisintä historiallista osaa Ranskan vallankumouksessa, jonka edelläkävijöihin Rousseau kuuluu. Mutta se ei kelvannut teoriaksi eikä ohjelmaksikaan Rousseaun edustamalle »kolmannelle säädylle» enää sen jälkeen, kun tästä oli tullut hallitseva mahti valtiossa. Uusi porvarillinen yhteiskuntajärjestys ei suinkaan syntynyt sopimuksesta. Se syntyi, samoinkuin kaikki aikaisemmatkin luokkayhteiskunnat, väkivaltaisesta vallankumouksesta, jossa uusi valtaan noussut luokka pakotti muut yhteiskuntakerrokset alistumaan omaan »järjestykseensä».

Jellinek on aivan oikeassa todetessaan, että yhteiskuntasopimusteoria ei ole valtiota ylläpitävä, vaan valtiota hajottava teoria. Se ei siis voi olla hallitsevan porvariston suosiossa, sillä tämä tarvitsee ehdottomasti valtiota ylläpitävää teoriaa. Mutta koska on kerta kaikkiaan mahdotonta keksiä sellaista tieteellisiä teoriaa, jolla porvarillisen valtion ikuisuutta voitaisiin puolustaa, on hallitseva kapitalistiluokka valmis heittämään koko valtiotieteen romukoppaan ja korvaamaan sen amerikkalaisella rihkamalla.

Tieteellistä totuutta etsivää henkilöä ei yhteiskuntasopimusteoria voi tyydyttää senvuoksi, että se, kuten olemme nähneet, sotii historian todistusta vastaan, sitä kumoamatonta totuutta vastaan, jonka Marx on ilmaissut sanoessaan, että »väkivalta on ollut kätilönä jokaisen uuden yhteiskuntajärjestyksen syntyessä». Tämä pitää aivan erikoisesti paikkansa kapitalistiseen yhteiskuntaan nähden, joka, käyttääksemme taaskin Marxin sanoja, ilmestyy maailmaan veriläikkä toisella ja likatahra toisella poskella.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Valtio »luokkavastakohtien sovittajana»

Vielä vähemmän kestävät arvostelua erilaiset organismiteoriat, jotka muodossa tai toisessa pyrkivät biologisoimaan yhteiskunta- ja valtioelämän alan, verraten yhteiskuntaa esim. ihmisen elimistöön, Menenius Agrippan vanhaa satua esikuvanaan pitäen. Kun noita »teorioita» vielä meidän päivinämmekin saarnataan, ei tarkoituksena voi olla mikään muu kuin uskottelu, että yhteiskunta tarvitsee kapitalisteja, vaikka sosialismin maiden kokemus osoittaa kirkkaasti, että työtätekevät tulevat erinomaisen hyvin toimeen ilman minkäänlaisia riistäjiä. Tämäntapaisten »teoriain» naurettavuuden olen luullakseni paljastanut riittävästi kirjassani »Työväenluokan maailmankatsomus».

Vakavampaa huomiota ansaitsevat ne valtion määritelmät, jotka tavalla tai toisella ottavat lukuun sen seikan, että valtiolla on jotakin tekemistä omistussuhteiden kanssa. Jo 17. vuosisadan alkupuolella vaikuttanut Grotius totesi valtion synnyn olevan yhteydessä yksityisomistukseen, nimenomaan orjanomistukseen ja orjien hallitsemiseen. Mutta saadakseen tämän oivalluksensa sopusointuun yhteiskuntasopimusteoriansa kanssa hänen oli turvauduttava sellaiseen onnettomaan selitykseen, että omistamattomat ovat antautuneet orjuuteen vapaaehtoisesti.

Myöskin Jellinek ymmärtää valtion synnyn olevan yhteydessä omistus- ja luokkasuhteisiin, eikä vain syntyvän valtion, vaan nykyisenkin valtion, mutta ei uskalla tehdä siitä mitään johtopäätöstä. Hän määrittelee valtion vain »hallitsijavallalla varustetuksi ihmisten yhteenliittymäksi». Tuollaisesta määritelmästä emme paljoa kostu, sillä se sanoo vain sen yksinkertaisen viisauden, että valtiossa on hallitus.

Niistä »uusista» teorioista, jotka kiistattomien tosiasiain pakoituksesta myöntävät, että valtiolla on jotakin tekemistä yhteiskuntaluokkien, luokkasuhteiden ja luokkavastakohtien kanssa, Lenin mainitsee teoksessaan »Valtio ja vallankumous» Venäjän sosialivallankumouksellisten (eserrien) ja menshevikkien »sovitusteorian».[2] Näiden pikkuporvarillisten poliitikkojen mielestä valtion päätarkoitus oli luokkavastakohtien sovittaminen. Tämä on itse asiassa myöskin meidän nykyisten tannerilaistemme kanta, vaikka he menevätkin paljon pitemmälle, aina luokkien olemassaolon kieltämiseen saakka, käyttäen luokkanimitystä vain silloin tällöin »teknillisistä syistä», kuten he itse selittävät. Heidän lähin oppi-isänsä tässä »luokkien hävittämisessä» lienee ruotsalainen professori Herbert Tingsten, joka suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan »Demokratian ongelmia» julistaa, että »ajatus kahdesta luokasta on niin ilmeistä liioittelua, että jokainen yhteiskunnallisten olojen tutkimus osoittaa sen perättömäksi».

Meidän suomalaisten ei totisesti tarvitse tehdä opintomatkaa ulkomaille huomataksemme, kuinka karkeaa huijausta kaikenlaiset luokkavastakohtien sovitusteoriat ovat. Suomen työtätekevä kansa ei koskaan unohda suurena terrorivuonna 1918 harjoitettua »luokkavastakohtien sovittamista». Ja sovitusprofeetta Väinö Tannerin opetuslapset Fagerholm, Simonen ja Kumpp. osoittivat Arabian tehtaan edustalla ja Kemin Lautiosaaressa, että he ymmärtävät luokkien sovittamisella porvarillisen valtion pamppujen, sapelien ja konepistoolien käyttämistä kapitalistien käskystä työläisiä vastaan.

Toteammekin vain, että tannerilainen sovitusteoria on jäänyt eräältä osaltaan hieman keskeneräiseksi. Jotta se olisi täydellinen, olisi siihen lisättävä opinkappale siitä, että myöskin hirsipuuta voidaan käyttää luokkavastakohtien sovittamiseen.

Tarkastelemmepa mitä tahansa ei-marxilaista valtion määritelmää, havaitsemme sen joko epätyydyttäväksi, historiallisia tosiasioita vastaamattomaksi tahi suorastaan naurettavaksi. Saman havainnon näkyvät tehneen »uuden» porvarillisen valtio-»tieteen» edustajat, ja juuri siitä syystä he ovatkin luopuneet kaikista yrityksistäkin vastata valtio-opin peruskysymykseen: mitä valtio on?

Takaisin sisällysluetteloon

 

Valtio on luokkaherruuden väline

Marxilaisuuden mukaan valtio on luokkaherruuden elin, tietyn yhteiskuntaluokan käsissä oleva ase toisen luokan kurissapitämistä varten. Siis jotakin aivan päinvastaista kuin luokkien sovittamiselin. Jos luokkavastakohdat olisivat sovitettavissa, Lenin sanoo, ei mitään valtiota tarvittaisi, valtio ei voisi syntyä eikä säilyä. Valtio syntyy juuri siksi, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomia, se säilyy niin kauan kuin luokat ja luokkavastakohdat ovat olemassa, se katoaa historian näyttämöltä luokkien hävitessä.

Jos Helsingin Yliopiston valtiotieteen professorit vaivautuisivat lukemaan vaikkapa vain Engelsin teoksen »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä»,[3] niin heidän täytyisi myöntää, että marxilaisessa valtioteoriassa ei ole jälkeäkään »verbalistisesta askartelusta». Engels todellakin vastaa kysymykseen: mitä valtio on? Mutta hän vastaa siihen mitä perusteellisimman tutkimuksen jälkeen. Hän tutustuu laajaan tieteelliseen aineistoon, lukee kaiken saatavissa olevan varhaisimpien yhteiskuntamuotojen historiaa käsittelevän kirjallisuuden, tunnetun suomalaisen tiedemiehen Edvard Westermarckin v. 1889 ilmestynyttä avioliiton historiaa käsittelevää tohtorinväitöskirjaa myöten. Hän ei pyri keksiskelemään valtion määritelmää, vaan tarkkailee sitä historian prosessia, jossa valtio syntyy vanhan valtiottoman yhteiskunnan uumenista. Määritelmä syntyy vasta tutkimustyön tuloksena, tieteellisenä yleistyksenä.

Jokaisen, joka tutustuu Engelsin teokseen, täytyy yhtyä siihen Leninin käsitykseen, että »se on nykyaikaisen sosialismin perusteoksia, jossa voi suhtautua luottamuksella jokaiseen lauseeseen, varmana siitä, että mikään lause ei ole sanottu umpimähkään, vaan kaikki on kirjoitettu valtavan historiallisen ja poliittisen aineiston perusteella».

Tämä aineisto tekee mahdolliseksi ensinnäkin sen tärkeän seikan toteamisen, että on ollut aika, jolloin mitään valtiota ei ole ollut. Tämä on pidettävä aina mielessä, jos halutaan lähestyä oikein kysymystä valtiosta, ymmärtää valtion luonnetta, vastata tieteellisellä tavalla kysymykseen: mitä valtio on?

Valtio ei synny millä hetkellä tahansa, ei minään keksintönä tai päähänpistona, vaan se syntyy yhteiskunnallisesta tarpeesta tietyllä kehitysasteella. Ja juuri tähän taitekohtaan onkin tutkijan keskitettävä huomionsa. Näin on menetellyt Engels mainitussa kirjassaan. Tutkimuksensa perusteella hän toteaa, että valtio syntyy sukuyhteiskunnan raunioille, aikana, jolloin suku ja heimo hajoavat perheiksi, alkukantaisen yhteisomistuksen sijalle astuu yksityisomistus, tapahtuu jako omistaviin ja omistamattomiin perheisiin, syntyy ensimmäinen luokkajako, muodostuu ensimmäinen luokkayhteiskunta, orjanomistusjärjestelmä. Ensimmäinen valtio historiassa on orjanomistajien valtio. Suojellakseen omaisuuttaan, uusia omistussuhteita, pitääkseen kurissa orjiaan, orjanomistajat tarvitsevat erikoisen kurinpitokoneiston. Ja tämä kansasta erillään oleva ja sen yläpuolelle asetettu kurinpitokoneisto onkin juuri valtio. Valtio on siis syntynyt luokkaherruuden välikappaleena toisen luokan kurissapitoa varten. Historian kuluessa on tämä koneisto siirtynyt riistäjäluokalta toiselle, orjanomistajilta feodaaliherroille, näiltä kapitalisteille, mutta olemukseltaan ja tehtäviltään se on pysynyt samana. Ja että nimenomaan nykyaikainen porvarillinen valtio on kapitalistiluokan ase työtätekevien kansankerrosten kurissapitämiseksi, sen tulen tuonnempana osoittamaan mahdollisimman havainnollisen suomalaisen ja »fennoskandialaisen» aineiston perusteella.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Valtion tunnusmerkit

Suomessa nyttemmin pannaan julistettu porvarillisen valtio-opin klassikko Jellinek myöntää, että »valtio ei ole ajateltavissa ilman alistus- ja herruussuhteita», että valtiolle on ominaista pakkovalta (Zwangsgewalt) ja että »valtio on valtio välittömien, valtiollisia tehtäviä hoitavien elinten olemassaolon kautta».

Tuo on kaikki oikein, mutta liian ylimalkaista. Pitäisi sanoa tarkemmin, mitä ne nuo »välittömiä valtiollisia tehtäviä hoitavat elimet» ovat. Tämän tärkeän kysymyksen on marxilaisuus selvittänyt kaikella asian vaatimalla konkreettisuudella.

Ennen valtion syntyä vallinneelle asiantilalle on luonteenomaista se, että ei ollut mitään suku- ja heimoyhteisöstä erillään olevaa aseellista mahtia. Oikeus aseiden omistukseen ja käyttöön oli yhtäläinen kaikille yhteisön jäsenille. Rajoitukset saattoivat tulla kysymykseen vain lasten, naisten ja vanhusten kohdalta, eivätkä niin muodoin merkinneet yhteisön yhden osan aseistautumista toista vastaan. Siihen ei ollut tarvetta alkukantaisen yhteisomistuksen vallitessa. Ei ollut »esivallan miekkaa», sillä ainoa »esivalta» oli suvun tai heimon päämies, jonka valta ei perustunut pakkoon, vaan hänen nauttimaansa kunnioitukseen. »Kaikkien sota kaikkia vastaan» ei ollut suinkaan tunnusmerkillistä yhteisomistukseen perustuneelle alkukommunistiselle yhteisölle. Vasta siinä kehitysvaiheessa, jolloin alkuyhteisö hajoaa, jolloin syntyy yksityisomistus ja muodostuu kuilu omistavien ja omistamattomien välille eli toisin sanoen syntyy ensimmäinen luokkajako, tulee »kaikkien sota kaikkia vastaan» realiseksi vaaraksi. Väestönosa aseistautuu toista vastaan. Aseiden käyttö tulee omistavan ja hallitsevan luokan, orjanomistajien yksinoikeudeksi. Se, että orjia käytettiin asepalveluun ja nimenomaan toisten orjien ruoskijoina ja pyöveleinä on yhtä ymmärrettävää kuin sekin, että meidän päiviemme kapitalistit teettävät samantapaisen likaisen työn pääasiassa riistämiensä yhteiskuntaluokkien jäsenillä, palkkaorjillaan.

Valtio on siis syntymästään saakka ollut oleellisesti hallitsevan luokan aseistautumista hallittavaa luokkaa vastaan. Hallitsevat luokat ovat vaihtuneet, mutta asian ydin ei ole muuttunut. Jokainen uusi valtaan tullut luokka on ensi työkseen luonut oman luotettavan aseellisen mahtinsa, riisunut aseista luokkavihoiksensa.

Varsinaisen aseellisen mahdin rinnalle ja täydennykseksi hallitseva luokka luo muita pakoituselimiä, vankiloita, tuomioistuimia jne. Ja se luo ne nimenomaan oman »järjestyksensä», omien etuoikeuksiensa, muodostuneiden omistussuhteiden suojelemiseksi ja pönkittämiseksi.

Mutta emmekö syyllisty yksipuolisuuteen selittäessämme valtion oleellisimmaksi tunnusmerkiksi varsinaisen väkivaltakoneiston: armeijan, poliisin, vankilat ja tuomioistuimet? Eivätkö sellaiset yleishyödylliset laitokset kuin posti, lennätin, rautatiet, koulut jne. ole vähintään yhtä tunnusmerkillisiä?

Eivät ole. Valtio on hyvin ajateltavissa ilman mainittuja yleishyödyllisiä laitoksia, ja sellaisia valtioita on todellisuudessa ollut. Mutta valtio ilman pakoituselimiä ei ole valtio, eikä sellaisia valtioita ole koskaan ollut. Tulee aika, jolloin ei ole valtiota, mutta se tulee silloin kun armeijaa, poliisia, vankiloita ja tuomioistuimia ei enää tarvita.

Ja eikö ole väärin, kun leimaamme poliisin, vankilat ja tuomioistuimet väkivallan elimiksi ja nimenomaan jonkin tietyn luokan välikappaleiksi? Mitä väkivaltaa siinä on, kun esim. poliisi ohjaa liikennettä tai taluttaa vanhaa mummoa kadun yli? Onko se luokkasortoa, kun oikeus tuomitsee vankilaan himomurhaajan tai muun rikollisen, joka on yhtä vaarallinen kaikille luokkiin katsomatta?

Ihmisillä, jotka tuollaisia kysymyksiä tekevät, ei ilmeisestikään ole suurta taipumusta johdonmukaiseen ajatteluun, pääasian eroittamiseen sivuseikoista. Puhuessamme valtion tunnusmerkeistä keskitämme huomiomme siihen, mikä valtiossa on oleellisinta, siihen, mikä tekee valtion valtioksi, eikä kaikkeen siihen mahdolliseen, mitä jokin valtion laitos tai virkamies saattaa tehdä. Mummon taluttamiseen kadun yli ei välttämättä tarvita valtiota. Se asia voidaan hoitaa ilman valtiotakin. Mutta hallittavien luokkien kurissapitäminen ei ole mahdollinen ilman valtiokoneistoa. Ja siinä on armeijan, poliisin, vankilain ja tuomioistuimien perustehtävä kaikissa luokkayhteiskunnissa. Luokattomassa yhteiskunnassa ei noita laitoksia tarvita.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Hassu olettamus

Mutta siirtykäämme näistä marxilaisen valtio-opin yleisistä periaatteellisista väittämistä kotoiselle suomalaiselle maaperällemme tarkastellaksemme, pitävätkö ne paikkansa täällä. Entä jos Suomen valtion lihapatojen ääressä istuvat tannerilaiset puoluepukarit ovatkin oikeassa saarnatessaan, että mitään porvariston luokkavaltaa ei Suomessa enää ole olemassakaan, koska työväki on kuulema päässyt tasavertaiseen asemaan kapitalistien kanssa valtiossa?

Olettakaamme siis, että olemme väärässä väittäessämme, että Suomen nykyinen valtio on kapitalistien luokkaherruutta ja että se onkin päinvastoin jonkinlaista luokatonta, puolueetonta valtaa, jossa työläiset ovat tasavertaisia kapitalistien kanssa. Varoitan jo edeltäpäin, että tällainen hassu olettamus panee nauruhermomme ankaralle koetukselle. Mutta se on terveellistä naurua, jolla nauretaan »ulos» teoria Suomen nykyisen valtion puolueettomuudesta.

Jos siis Suomen valtiossa työläiset ovat tasavertaisessa asemassa kapitalistien kanssa, niin kysymme vilpittömästi ihmetellen: miksi sitten kapitalistiluokka pitää kiinni ehdottomasta yksinoikeudestaan esim. sotavoimien johtoon? Miksi Suomen armeijan päällystö on koottu yksinomaan porvariston edustajista tai muista kapitalismin uskollisista kannattajista, yhden ainoan ajatussuunnan — nimittäin kokoomuslais-mannerheimiläisen — puoltajista? Miksei kenraalien joukossa ole ainoatakaan työväenluokan edustajaa, ainoatakaan entistä punakaartilaista? Miksi heidän kaikkien pitää olla ehdottomasti valkoisia? Jos kerran eletään valtiossa, jossa työläiset ovat tasavertaisessa asemassa, niin heitähän pitäisi kenraalinakin olla vähintään yhtä paljon kuin porvareita, vähintään 50 sadasta. Älköönkä kukaan väittäkö, ettei työläisestä ja pienviljelijästä tule yhtä hyvää kenraalia kuin porvaristakin, punakaartilaisesta yhtä hyvää kuin suojeluskuntalaisestakin. Sellainen väite sotisi historian todistusta vastaan ja olisi milloin tahansa osoitettavissa vääräksi esim. Neuvostoarmeijan työläis- ja talonpoikaiskenraalien esimerkillä.

Tosiasia kuitenkin on, että porvaristo haluaa jostakin syystä säilyttää nykyisen armeijan omana luokkalaitoksenaan, omien miestensä käsissä. Emme halua sekaantua kenenkään sisäisiin asioihin, mutta kysymme olettamamme puolueettomuuden ja tasavertaisuuden nimessä: eikö työläisillä ole yhtäläinen oikeus perustaa omaa luokka-armeijaansa, jonka johtoportaat olisivat työväenluokan uskollisten kannattajien käsissä ja jonka kenraalikunnan muodostaisivat esim. entiset punakaartilaiset?

Samantapaiset kysymykset risteilevät aivoissamme poliisia ajatellessamme. Hassun olettamuksemme mukaan on poliisikin puolueeton, kapitalisteista täysin riippumaton laitos. Mutta mikä ihme ja kumma siinä on, että aina kun se pamputtaa ja ampuu, niin se pamputtaa ja ampuu työläisiä eikä vahingossakaan kapitalisteja? Myönnettäköön, että tuo on aikalailla omituista työläisten »tasavertaisuutta» kapitalistien kanssa.

Oletamme edelleen, että oikeuslaitos Suomen nykyisessä valtiossa ei palvelekaan porvariston luokkapyyteitä, vaan että se on puolueiden ja luokkien yläpuolella, ja kysymme kainosti: miksi sitten pitää olla niin, että kaikki tuomioistuimet ylimmästä alimpaan ovat yksinomaan kapitalistiluokan uskottujen hallussa? Miksi aina sattuu käymään niinpäin, että kun nämä tuomioistuimet käsittelevät työläisten ja kapitalistien välisiä selkkauksia, ne asettuvat säännöllisesti kapitalistien puolelle työläisiä vastaan? Ajateltakoon vain, mikä äläkkä siitä nousisi, jos uskaltaisimme ehdottaa kommunistia tai muuta työväenluokan edustajaa johonkin tuomarinvirkaan. Hänet leimattaisiin jo etukäteen »kykenemättömäksi» ja »epäpäteväksi», jolla tarkoitettaisiin hänen haluttomuuttaan hoitaa virkaansa sillä tavalla kuin kapitalistien etu vaatii. Jotta saataisiin jonkinlaiset takeet siitä, että oikeuslaitoksen toiminta vastaisi kaikkien kansalaisten etua, kansan oikeudentuntoa, olisi tuomarit valittava mahdollisimman kansanvaltaisella tavalla. Näinhän tosiasiassa menetellään siellä, missä valta tosiaankin kuuluu kansalle, esim. Neuvostoliitossa.

Kysymme ihmetellen: miksei meillä Suomessa menetellä samalla tavalla? Selitys voi olla vain siinä, että kapitalistiluokka haluaa jostakin syystä säilyttää omat luokkatuomioistuimensa ja uskoa tuomarin tehtävät vain lähinnä kokoomuslaisesti ajattelevien henkilöiden käsiin.

Olkoon niin! Mutta koska me olettamuksemme mukaan elämme valtiossa, jossa työläiset ovat tasavertaisia kapitalistien kanssa, niin siitähän seuraa aivan itsestään, että työläisilläkin pitäisi olla oikeus perustaa omia tuomioistuimiaan, jotka vastavuoroisuusperiaatteen mukaan mätkisivät luokkatuomioita kapitalisteille ja heidän edustajilleen. Niinpä ne esimerkiksi palkkataistelujen yhteydessä tuomitsisivat asianomaisia työnantajia kapinasta, porvarilehtien toimittajia kapinakiihoituksesta jne.

Yhtä johdonmukaista olisi — tasavertaisuuden nimessä — että työväenluokalla olisi omat vankilansa ja keskitysleirinsä (eli hienommalla nimellä »turvasäilönsä») niiden henkilöiden eristämistä varten, jotka työväenluokan kannalta katsoen ovat rikollisia.

Riittänee. Olemme saaneet tarpeeksi selvän käsityksen sen huumorin laadusta, jota silloin viljellään, kun väitetään Suomen nykyisen valtion olevan puolueettoman, luokkien yläpuolella olevan laitoksen. Kun uhoillaan, että riistetty on Suomen valtiossa päässyt tasavertaiseen asemaan riistäjänsä kanssa, työmies kapitalistin kanssa, muonamies suurtilallisen kanssa, niin sehän on vain mätä vitsi, jolla pilkataan työläistä ja muonamiestä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Onko valtio ikuinen?

Se mitä edellä on sanottu valtiosta luokkaherruuden elimenä ja armeijasta, poliisista, tuomioistuimista ja vankiloista valtion oleellisimpina tunnusmerkkeinä, saattaa miellyttää marxilaisuuden vihollisia vain sikäli, että tämä myöntää uudentyyppisen, sosialistisenkin valtion luokkaluonteen ja sen, että työväenluokkakin tarvitsee valtiossaan mainitunlaisia pakoituselimiä.

Suomme mielellämme vastustajillemme tuon pienen ilon, vaikka meidän onkin kohta heitettävä lusikallinen tervaa heidän hunajatynnyriinsä. Armeija — ellei puhuta pelastusarmeijasta — poliisi, tuomioistuimet ja vankilat eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia missään valtiossa. Ne ovat pakoituselimiä, kurissapitoelimiä jokaisessa valtiossa, niin sosialistisessa kuin kapitalistisessakin. Ellei ketään tarvitsisi pitää »aisoissa», ei tuollaisia laitoksia tarvittaisi.

Mutta me kommunistit emme ole lainkaan niin ihastuneita kurissapitämiseen, että haluaisimme ikuistaa valtion. Me päinvastoin työskentelemme kaikin voimin sellaisen asiaintilan jouduttamiseksi, jolloin ei enää ole ketään kurissapidettävää ja jolloin valtiota ei enää tarvita. Tämä pyrkimys, kuten kaikki muutkin meidän pyrkimyksemme, vastaa historian tosiasiallista kehityskulkua. Meidän teoriamme sanoo, että valtio on ohimenevä laitos ihmiskunnan historiassa. Yhtä varmaa kuin on se, että on ollut aika, jolloin valtiota ei vielä ollut, yhtä varmasti tulee aika, jolloin valtiota ei enää ole ja jolloin yhteiskunta, Engelsin kuuluisan sanonnan mukaan, »siirtää koko valtiokoneen sinne, minne se silloin on kuuluva: muinaismuistojen museoon, rukin ja pronssikirveen viereen».

Milloin tämä aika tulee? Tähän kysymykseen saamme vastauksen, kun muistamme, että valtio on syntynyt yhteiskunnan jakautuessa luokkiin ja että se on koko olemassaolonsa ajan pysynyt luokkaherruuden välikappaleena. Niin kauan kuin yhteiskunta on jakautuneena luokkiin, joiden edut ovat ristiriidassa keskenään, ei valtion »lakkauttamisesta» voi olla puhettakaan. Vasta luokattomassa kommunistisessa yhteiskunnassa käy valtio tarpeettomaksi, sillä ei ole mitään tekemistä. Ja juuri tällaista yhteiskuntaa kohti kehitys maailmassa kulkee.

Mutta siirtyminen kapitalistisesta luokkayhteiskunnasta luokattomaan kommunistiseen yhteiskuntaan ei tapahdu kädenkäänteessä. Se on pitkäaikainen kehitysprosessi, kuten marxilainen teoria on alun pitäen osoittanut. Luokkia ei myöskään poisteta maailmasta »likvidoimalla» jonkin yhteiskuntaluokan jäseniä, vaikka taantumuksellinen mörköpropaganda suvaitsee niin uskotella. Luokat häviävät luokkina tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvan uuden, sosialistisen tuotantotavan pohjalla, joka tekee mahdottomaksi ihmisen harjoittaman toisen ihmisen riiston.

Ja juuri tätä tehtävää, sosialistisen tuotantotavan voimaansaattamista, kehittämistä ja suojelemista varten työväenluokka tarvitsee oman valtionsa. Tämäkin valtio on luokkaherruutta, kuten kaikki muutkin. Varsinkin alkuaikoina, välittömästi riistäjäluokkien vallasta suistamisen jälkeen, jatkuu luokkataistelu, sillä eroituksella, että hallitsevat ja hallittavat ovat vaihtaneet paikkaa. Tässä vaiheessa on sosialistisenkin valtion päätehtävänä luokkavihollisten kurissapitäminen, niiden aseellisen vastarinnan, sabotaashin ja kaikenlaisten vastavallankumouksellisten vehkeilyjen murtaminen.

Mutta sitä mukaa kuin sosialistinen tuotantotapa lujittuu ja vakiintuu, muuttuvat myöskin luokkasuhteet. Riistäjäluokkien taloudellisen mahdin tultua murretuksi putoaa todellisuuspohja pois niiden olemassaololta luokkina, luokkavastakohdat hälvenevät. Entisten riistäjäluokkien jäsenet muuttuvat vähitellen sosialistisen yhteiskunnan tasa-arvoisiksi työntekijöiksi. Valtio sanan varsinaisessa mielessä, luokkaherruuden elimenä, »sisäisen vihollisen» kurissapitovälineenä, esittää yhä suuremmassa määrin katoavaa osaa. Ja sitä mukaa kuin sosialismin voittokulku kansainvälisessä mitassa edistyy, sitä mukaa kuin sosialistinen järjestelmä tulee hallitsevaksi yhä useammassa maassa, vähenee myöskin ulkoapäin tulevan hyökkäyksen vaara, ja valtion toinen tehtävä, maanpuolustus ulkoista vihollista vastaan, käy aiheettomaksi, sotalaitosta ei enää tarvita. Valtion päätehtäväksi muodostuu yhä suuremmassa määrin rauhanomainen rakennustyö, kunnes tulee aika, jolloin sitä ei enää tähänkään tehtävään kaivata. Valtio käy tarpeettomaksi alalla toisensa jälkeen, se lakkaa asteettain olemasta eli »kuoleentuu», kuten Engels sanoo.

Tältä pohjalta lähtien ymmärrämmekin mielestäni parhaiten sitä Engelsin huomattavaa lausuntoa, että työväenluokan hallitsema sosialistinen valtio »ei ole enää valtio sanan varsinaisessa mielessä». Hän käyttää siitä myös nimitystä »puolivaltio». Työväenluokan valtiota ei saa heittää samaan läjään riistäjäluokkien hallitsemien valtioiden kanssa. Niiden välillä on oleellinen ero. Sosialistinen valtio, joka on viimeinen valtio maailmassa, on samalla ensimmäinen sellainen valtio, joka edustaa kansan suurta enemmistöä. Sikäli kuin sen täytyy suorittaa kurissapitotehtäviä, nämä kohdistuvat pientä vähemmistöä, riistäjäluokkia ja niiden jätteitä vastaan. Totuus onkin, että väkivalta esittää sosialistisessa valtiossa monin verroin pienempää osaa kuin missään muussa valtiossa, vaikka tietty propaganda ymmärrettävistä syistä yrittääkin tehdä siitä suuremman numeron.

Se toimintaselostus, jonka J. V. Stalin teki bolshevikkipuolueen XVIII edustajakokoukselle vuonna 1939, antaa hyvin elävän käsityksen valtion »kuoleentumisen» konkreettisista teistä Neuvostoliitossa. Stalin lausui:

»Sotilaallisen kukistamisen tehtävä maamme sisällä on tullut tarpeettomaksi — kuoleentunut, sillä riisto on hävitetty, riistäjiä ei ole enää eikä ole ketään kukistettavana ... Nyt on meidän valtiomme päätehtävänä maamme sisällä rauhanomainen taloudellis-organisatoorinen työ sekä kulttuuri- ja kasvatustyö. Mitä tulee armeijaamme, rankaisuelimiimme ja tiedustelulaitokseen, niin niiden kärki ei ole enää käännetty maamme sisäpuolelle, vaan ulospäin, ulkonaisia vihollisia vastaan.»

Mutta kehitys kulkee eteenpäin sellaista asiaintilaa kohti, jolloin valtio käy kokonaan tarpeettomaksi. Milloin tämä aika tulee? Lenin vastaa tähän kysymykseen:

»Valtio voi tyyten kuoleentua silloin, kun yhteiskunta toteuttaa säännön: 'Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan', siis silloin, kun ihmiset siinä määrin tottuvat noudattamaan yhteiselämän perussääntöjä, että he vapaaehtoisesti tulevat tekemään työtä kykyjensä mukaan.»[6*]

Tällaiseen asiaintilaan, kommunistiseen yhteiskuntaan siirtymisen perusedellytyksenä on tuotantovoimien kehittäminen, tuotteiden runsauden lisääntyminen ennen näkemättömässä määrässä. Neuvostoliitossa parhaillaan toteutettavia valtavia luonnonuudistussuunnitelmia ajatellessamme ymmärrämme, millaista tärkeää osaa valtio esittää tämän tehtävän suorittamisessa. Tuotantoprosessien johtamiseen ei yleensä puhuen valtiota tarvita. Sitä tarvitaan ihmisten hallitsemiseen. Mutta tuotantosuhteiden muuttamisessa, kommunistisen yhteiskunnan perustan laskemisessa on valtiolla tärkeä tehtävänsä.

On kysytty, eikö Neuvostoliitossa olisi jo aika heittää koko valtiolaitos historian romukoppaan »rukin ja pronssikirveen viereen», koska riistäjäluokkia ei enää ole ja kommunistisen yhteiskunnan perustan luominen edistyy nopeaa vauhtia. Tämän kysymyksen esittäjät ovat muistaneet Engelsin tunnetun lauseen, multa unohtaneet sen kansainvälisen tilanteen, jossa kommunismia Neuvostoliitossa rakennetaan, sen hyvin oleellisen seikan, että hyökkäyssodan uhka Neuvostoliittoa vastaan on yhä edelleenkin olemassa. Edellämainitussa toimintaselostuksessaan Stalin antoi tähän kysymykseen selvän vastauksen:

»Säilyykö meillä valtio myöskin kommunismin kaudella?

»Säilyy, jos kapitalistista ympärysketjua ei ole hävitetty. Jos ei ole poistettu ulkoapäin uhkaavien sotilaallisten päällekarkausten vaara. Ymmärrettävää kuitenkin on, että meidän valtiomme muodot tulevat taaskin muuttumaan sisäisen ja ulkoisen tilanteen muutosten mukaisesti.

»Valtio ei säily, vaan kuoleentuu, jos kapitalistinen ympärysketju tulee hävitetyksi. Jos se vaihtuu sosialistiseksi ympäristöksi.»

Tämä Stalinin lausunto ei ole ristiriidassa valtion kuoleentumista koskevien marxilaisuuden perusajatusten kanssa, vaan se on niiden täydentämistä ja konkretisointia. Sosialistinen valtio on maailmanhistorian viimeinen valtio. Tämä valtio tulee vähitellen tarpeettomaksi, »kuoleentuu», mutta kukaan marxilainen ei ole pyrkinyt edeltäkäsin määrittelemään tämän kuoleentumisen eri vaiheiden määräaikoja. Kaikki riippuu konkreettisista olosuhteista, ajasta ja paikasta.

Marxilainen yhteiskuntatiede on ainoa, joka ei vain pysty antamaan, vaan myöskin uskaltaa antaa selvän ja arvostelunkestävän vastauksen kysymykseen, mitä valtio on, miten se on syntynyt ja kehittynyt ja millainen on oleva sen loppu. Kapitalistisille riistäjille on marxilainen valtioteoria, samoinkuin kaikki muukin totuus yhteiskunnallisista asioista, hyvin vastenmielinen. He tarvitsevat »teorioita», jotka antaisivat tukea heidän toiveajattelulleen riistojärjestelmän ikuisuudesta. Ja juuri tämän vuoksi on porvarillisessa valtiotieteessä pääasiana valtion luokkaluonteen kieltäminen ja hämääminen. Työväenluokalla sitävastoin ei ole mitään salattavaa nykyisyydessä enempää kuin menneisyydessäkään, sillä ei ole myöskään mitään pelättävää tulevaisuudessa. Se saa tuntea selkänahassaan porvarillisen valtion luokkaluonteen, se tajuaa yhä selvemmin oman luokkaherruutensa, oman valtionsa historiallisen välttämättömyyden. Ja marxilaisuuden tieteellinen ennakkonäkemys valtion »kuoleentumisesta» vastaa työväenluokan suurta päämäärää, sitä luokatonta kommunistista yhteiskuntaa, jossa ei ole enää ketään kurissapidettävää, ei mitään tilaa minkäänlaiselle pakkovallalle, eikä myöskään sodille, joten valtiota ei enää tarvita.

Takaisin sisällysluetteloon

 

III. Diktatuurista ja demokratiasta

Eräs uusi elinkeino

Siitä jo toteamastamme seikasta, että valtio on luokkaherruuden elin, seuraa itsestään, että valtio, jokainen valtio, on diktatuuria. »Diktaattoroida», kuten Lenin sanoo, voi tietenkin myöskin yksi ihminen tai kopla, mutta perimmäiseltä olemukseltaan ja tarkoitukseltaan on jokainen valtio yhden kansanosan valtaa toiseen nähden, luokkavaltaa, tämän tai tuon luokan diktatuuria.

Nyttemmin on maailmaan ilmestynyt epälukuisia ammattisumuttajia, heidän joukossaan peräti »valtiotieteilijöitäkin», joiden tehtävänä on porvarillisen valtion diktatuuriiuonteen kieltäminen ja sen yksinomaisen demokraattisuuden mainostaminen. Ja siitä saakka, kun Venäjän työläiset ja talonpojat ottivat vallan käsiinsä ja lähtivät sosialismin rakentamisen tielle, on kapitalismin maissa rehoittanut kokonainen uusi tuottava elinkeino — työväenvallan parjaaminen. Tämän lajin elinkeinonharjoittajien ammattiin kuuluu mm. sellaisen uskon saarnaaminen, että diktatuuria ei nykymaailmassa ole oikeastaan muualla kuin Neuvostoliitossa ja kansandemokratian maissa, kun taas täällä kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee putipuhdas demokratia ilman minkäänlaista diktatuuria.

Ja niinpä sitten laverrellaan ummet ja lammet »diktatuurimaista» ja »demokratian maista», tarkoittaen edellisillä Neuvostoliittoa ja kansandemokratian maita ja jälkimmäisillä Amerikkaa, Ruotsia, Suomea ja muita kapitalistien hallitsemia maita. Perin yksinkertainen juttu: työtätekeviin kansankerroksiin kohdistuva riisto ja sorto on demokratiaa, kapitalistisen riistokomennon rajoittaminen ja lopettaminen diktatuuria! Kun kapitalisti pieksättää työmiestä, niin se on demokratiaa, mutta jos työmies hipaisee vastaan, niin se on diktatuuria. Jos minä lyön sinua, niin se on demokratiaa, mutta jos sinä lyöt minua, niin se on diktatuuria. Tätä suurenmoista valtioviisautta olen eräässä kirjoituksessasi nimittänyt »hölmöläisten valtio-opiksi».

Jos haluaisimme vajota samalle tasolle näiden liikaviisaiden kanssa, väittäisimme, että kaikissa kapitalismin maissa vallitsee pelkkä diktatuuri ilman minkäänlaista demokratiaa. Tässä väitteessä olisi järkeäkin sikäli, että demokratia kaikkein demokraattisimmassakin kapitalistisessa valtiossa on läpeensä valheellista, kun se sitävastoin työväen hallitsemissa valtioissa on todellista, nimensä mukaista kansanvaltaa. Mutta pysyäksemme selvillä vesillä diktatuuria ja demokratiaa koskevassa kysymyksessä, pidämme kiinni siitä totuudesta, että jokainen valtio on diktatuuria, olkoon sen demokraattisuuden laita miten tahansa. Diktatuuritonta demokratiaa ei ole muualla kuin sosialismin parjaajien nerontuotteissa. Kaikkein vähiten sitä on meidän päiviemme kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Alf Ross ja »demokratian itsepuolustus»

Kapitalistiluokka ei tarvitse valtiossaan ainoastaan työläisten pieksijöitä, se tarvitsee myöskin saarnamiehiä, jotka siunaavat pieksäjien työn, »teoreetikkoja», jotka julistavat mätänemistilassa olevan kapitalistisen maailman parhaaksi kaikista mahdollisista maailmoista. Eräs tällaisista viime aikoina pinnalle nousseista saarnamiehistä on tanskalainen professori Alf Ross, joka ansaitsee huomiotamme kahdesta syystä. Ensinnäkin hän on yksi niistä aniharvoista vanhan mantereen asukkaista, joiden teokset on armoitettu Helsingin yliopiston kurssikirjoiksi amerikkalaisten rinnalle. Ja toiseksi hänen teoksensa »Miksi demokratia?» näkyy olevan Suomen oikeistososialidemokraattien valtio-opillinen raamattu. Selailkaamme siis tämän heidän pyhän kirjansa lehtiä.

Herra Ross on saanut tehtäväkseen uskotella, että maailman kansojen on valittava joko »kapitalistisen demokratian» tahi »sosialistisen diktatuurin» välillä. Ja jotta kukaan ei rohkenisi vastustaa kapitalismin hemaisevia suloja, ei kapitalismia sanota kapitalismiksi, vaan sille annetaan viehkeä nimi: »liberalismi» (vapaamielisyys). Ja senjälkeen julistetaan, että »liberaalit», siis kapitalismin kannattajat, »tulevat aina olemaan rehellisiä ja vannoutuneita demokratian ystäviä», mutta »toisin on sosialistien laita».

Herra Ross kertoilee kommunisteilla olevan sellaisen käsityksen, että »poliittinen demokratia ei kelpaa proletariaatin politiikan välikappaleeksi», vaan että poliittiset vapaudet »pikemminkin saattavat vain vahingoittaa proletariaatin intressejä».

Mutta samalla hän ilmoittaa, että noiden väkivaltaan ja diktatuuriin pyrkivien pahojen sosialistien, kommunistien, ohella on olemassa toisenkinlaisia, kilttejä sosialisteja, jotka »pitävät kiinni demokratian menetelmistä» ja »pitävät tavoitteenaan sosialismin ja demokratian yhdistelmää (sosialidemokratiaa), eikä nykyisen kapitalistisen demokratian korvaamista sosialistisella diktatuurilla»[7*] (sivulla 16).

Nämä kiltit sosialistit pyrkivät kuulema »sosialistiseen demokratiaan» eli »demokraattiseen sosialismiin». Mitä tämä on, siitä ei herra Ross osaa sanoa meille muuta kuin sen, että se on toteutettavissa ainostaan kapitalistien luvalla ja tahdosta. Ei saa tehdä mitään, mikä voisi pahoittaa kapitalistien mieltä. Suunnitelmatalous ja kaikenlainen valtion sekaantuminen taloudellisiin asioihin on pahasta. »Sosialistiset» uudistukset on suoritettava niin, että kapitalistinen omistaja muuttuu kivuttomasti oman liikkeensä itseoikeutetuksi hoitajaksi, eikä menetä mitään. Erikoisen painokkaasti herra Ross tähdentää sitä, että on otettava huomioon kapitalistien »perityt käsitykset» ja »konservatiivisten ainesten mentaliteetti». Uudistuksista ei voi olla puhettakaan, ennenkuin kaikista kapitalisteista on tehty vakaumuksellisia sosialisteja. Tätä tarkoittaen hän sanoo:

»Taistelu on voitettava ideologisella alalla. Vastustajan sydänkin on voitettava.» (S. 247.)

Jos tuollaisia teorioita kapitalistien sydämien valloittamisesta sosialismin puolelle olisi esitetty viime vuosisadalla tahi aivan meidän vuosisatamme alussa jossakin takapajuisessa maassa, voisimme merkitä sen tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden tiliin. Tällainen herkkäuskoisuus lienee vaivannut mm. niitä suomalaisia työmiehiä, jotka vanhan työväenpuolueemme Viipurissa vuonna 1901 pidetyssä ensimmäisessä edustajakokouksessa ehdottivat harjoitettavaksi sosialistista valistustyötä myöskin »ylimysten», ts. yläluokan keskuudessa. Nämä henkilöt perustelivat esitystään sillä, että kapitalistien nurjamielisyys työväenliikettä kohtaan johtuu muka vain heidän tietämättömyydestään. Mainittakoon, että tämä lapsellinen käsitys ei saanut puoluekokouksen hyväksymistä. Enemmistö asettui sille Yrjö Mäkelinin ja Eetu Salinin edustamalle kannalle, että yläluokan keskuudessa tehtävään sosialistiseen valistustyöhön ei ole pantava suuria toiveita, vaan on työväenluokan luotettava ennen kaikkea omaan voimaansa.[4]

Mutta kun pitkälle kehittyneessä kapitalistisessa maassa elävä aikuinen mies, joka lisäksi on vielä valtiotieteen professori, meidän päivinämme jokeltelee kapitalistien sydämen valloittamisesta sosialismin puolelle, niin siinä ei voi olla kysymys herkkäuskoisuudesta, vaan tietoisesta sumutuksesta. Sellainen mies on myynyt kapitalisteille oman sydämensä. Tämänlajinen »sydämen voittaminen» selittää myöskin herra Rossin lavertelun tuosta apokryyfisesta, taivaista temmatusta »sosialistisesta demokratiastaan», jota hän tarvitsee vain saadakseen aiheen syyttää »epädemokraattisuudesta» sitä elävää sosialismia, joka kuuluu tämän maailman todellisuuteen ja kulkee voitosta voittoon.

Samaan tarkoitukseen kelpaa herra Rossille tuo meille jo Röpkeltä tunnettu jaarittelu »demokratian maista» ja »diktatuurimaista». Ja monien Hitlerin entisten ihailijain uutta muotia seuraten Ross uskaltaa nyt jälkeenpäin lukea »diktatuurimaiden» joukkoon — paitsi tietysti sosialismin maita — myöskin fasistisen Saksan ja fasistisen Italian. Tämä sanomaton rohkeus saa selityksensä siitä, että Hitler ja Mussolini ovat vainajia. Kuollut fasisti — huono fasisti. Elossa olevien fasistien edesottamuksista ei herra Rossilla ole mitään pahaa sanottavana.

Herra Ross ei vastustanut Hitlerin hirmuvaltaa silloin, kun tämä oli vielä elossa. Hän tunnustaa itse teoksessaan, että hän ei osallistunut millään tavalla tanskalaisten isänmaanystävien vapaustaisteluun maansa saksalaisia anastajia vastaan, koska hän, näettekö, tunsi »henkilökohtaista vastenmielisyyttä väkivallan vastustamiseen väkivallalla».

Mutta herra Rossin tiet ovat ihmeelliset. Hänen teostaan lukiessamme havaitsemme, että tämä sanomattoman kiltti mies, joka tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä kotimaansa fasististen orjuuttajien harjoittaman väkivallan vastustamiseen väkivallalla, ei tunnekaan henkilökohtaista vastenmielisyyttä väkivaltaan siinä tapauksessa, että se suuntautuu kapitalistisen järjestelmän arvostelijoihin ja oikeuksiensa puolesta taisteleviin työläisiin. Hänen ihastuksellaan tällaiseen väkivallan käyttöön ei ole äärtä eikä rajaa. Onpa hän osannut keksiä kapitalistiselle luokkaterrorille herttaisen lempinimenkin. Se ei ole terroria eikä diktatuuria. Ei, se on — ymmärrättehän! — »demokratian itsepuolustusta»!

Julistettuaan mahtipontisesti, että »demokraattinen menetelmä sulkee pois väkivallan käytön» ja että »väkivallan käytöllä ei ole mitään kotipaikkaoikeutta demokraattisessa yhteiskunnassa», tämä mainio väkivallan vastustaja kuuluttaa heti perään vielä mahtipontisemmin, että demokratiankin täytyy käyttää väkivaltaa, koska »sen täytyy puolustautua sisäisiä vihollisiaan vastaan» ja koska »väkivaltaa voidaan vastustaa ainoastaan väkivallalla». Kas näin hän julmistelee:

»...Virkamies on erotettava, jos hän tekee antidemokraattista propagandaa tai teossa esiintyy demokraattista järjestystä vastaan (esim. ottamalla osaa tai kiihoittamalla laittomiin lakkoihin), tai jos hän kuuluu puolueeseen, josta voidaan näin sanoa...»

»Vähempiarvoisiin toimiinkin nähden tämä on tärkeätä. Rautatiehenkilökunta, raitiotie-, sähkö- ja kaasulaitoksen työntekijät, joilta puuttuu demokraattisen lain ja järjestyksen kunnioitus, voi tulla vaaraksi yhteiskunnalle kiihotettaessa laittomiin lakkoihin.» (S. 287).

»Laittomuutta tai kadun parlamenttia ei saa suvaita. Ja on tärkeätä, että lainsäädäntö on niin järjestetty, ettei vastuu kohdistu vain välikappaleisiin, vaan todella syyllisiin alkuunpanijoihin, johtajiin ja kulissientakaisiin miehiin.» (S. 309).

Kukapa taantumuksellinen poliisisielu ei tuntisi itseään autuaaksi moista »demokraattista» julmistelua kuunnellessaan! Eikä kenellekään jää epäselväksi, että siinä ärhennellään kapitalististen isäntien puolesta työläisille ja heidän edustajilleen. Kokemäkeläinen Lalli-lehtikin huomasi tämän ja huudahti hurmioituneena:

»Se on kovaa puhetta kommunisteille.»

Se terrorilla peloittelu, jolla herra Ross pyrkii vahvistamaan lukijoitaan demokraattisessa uskossa, tuo mieleen Saksassa ns. Weimarin tasavallan aikoihin kierrelleen laulunpätkän, jonka Alfred Döblin on ikuistanut romaanissaan »Berlin Alexanderplatz»:

»Deutschland ist eine Republik
und wer es nicht glaubt
kriegt eins ins Genick»
(Saksa on tasavalta,
ja joka ei usko,
saa turpiinsa).

Väkivallan käyttö porvarillisen valtion sisäisiä vihollisia vastaan on siis herra Rossin mukaan »demokratian itsepuolustusta». Turmeltumattomat ja johdonmukaisesti ajatelevat ihmiset saattaisivat päätellä, että oikeus itsepuolustukseen, väkivallan käyttöön väkivaltaa vastaan, kuuluu yhtäläisesti kaikenlaiselle demokratialle, siis myöskin sosialistiselle, koska silläkin saattaa olla sisäisiä vihollisia, »joilta puuttuu demokraattisen lain ja järjestyksen kunnioitus». Erehdytte, hyvät ihmiset! Sosialistisen demokratian itsepuolustus on professori Rossin teoriain mukaan sula mahdottomuus, koska mitään sosialistista demokratiaa ei ole olemassakaan! Neuvostoliiton ja kansandemokratian maiden kansat ovat uskaltaneet ryhtyä toteuttamaan sosialistisia uudistuksia odottamatta, kunnes kaikkien kapitalististen riistäjien, koronkiskurien ja keinottelijain sydämet on ensin voitettu sosialismin puolelle. Ja sehän on pelkkää vääryyttä ja diktatuuria!

Näin sanomattoman »selvää» ja »johdonmukaista» on se »valtiotiede», jota nykyään isketään maan toivojen päihin Helsingin yliopistossa.

Siinä, että Alf Ross tällaisine valtio-oppeineen on erikoisesti tannerilaisten johtomiesten suosiossa, ei näiden »demokraattisten» urotöitten valossa ole mitään yllättävää. Todellakin, mitä demokratiaa voisi heidän mielestään olla sellaisessa maassa, missä ei edes heidän kaltaisillaan ole oikeutta pieksättää, ammuttaa ja tuomituttaa palkkataisteluun osallistuneita työläisiä »kapinasta», vaan missä korkeintaan joku fasisti tai muu vastavallankumouksellinen rikoksentekijä vedetään joskus roistoilustaan tilille. »Demokratiassa», ymmärrättehän, pitää olla päinvastoin.

Esittäessään diktatuurin ja demokratian toinen toisensa poissulkevina vastakohtina ja tässä mielessä laverrellessaan »kapitalistisesta demokratiasta» ja »sosialistisesta diktatuurista», Alf Ross ja hänen kaltaisensa »valtiotieteilijät» tulevat paljastaneeksi sen, ettei heillä ole lupaa antautua asialliseen keskusteluun diktatuurista ja demokratiasta. Jos kerran »demokraattinen menetelmä sulkee pois väkivallan käytön» ja »väkivallan käytöllä ei ole mitään kotipaikkaoikeutta demokraattisessa yhteiskunnassa», kuten herra Ross julistaa, niin mikä muu kuin orjamainen pyrkimys kapitalististen vallanpitäjien mielistelyyn pakottaa tekemään itsensä naurettavaksi saarnaamalla samaan hengenvetoon ns. demokratian oikeutta väkivallan käyttöön? Osoittautuu, että demokraattinen menetelmä ei suljekaan pois väkivallan käyttöä ja väkivallan käytöllä on kuin onkin kotipaikkaoikeus demokraattisessa yhteiskunnassa! Tuollaista keikausta sanotaan kansankielessä häränpyllyksi.

Jokainen järki-ihminen, joka ei satu olemaan porvarillinen valtiotieteen professori, päättelisi varmasti tähän tapaan: jos demokraattinen menetelmä sulkee pois väkivallan käytön eikä väkivallalla ole mitään kotipaikkaoikeutta demokraattisessa yhteiskunnassa, niin siitä seuraa, että mikäli väkivaltaa valtion taholta kuitenkin käytetään, niin se ei olekaan demokraattista menetelmää ja valtio ei olekaan yksinomaan demokraattinen. Siinä täytyy siis olla demokratian ohella diktatuuriakin — ainakin jonkin verran. Tällaisessa järjenjuoksussa olisi jotakin logiikkaa, ja asialliselle keskustelulle olisi saatu »pää auki». Mutta siinähän porvarillisten valtiotieteilijäin surkeus onkin, että he eivät saa ajatella johdonmukaisesti. Jos he myöntäisivät kapitalistisissa maissa olevan hituistakaan diktatuuria, niin silloinhan luhistuisi koko se »valtotieteellinen» hökötys, jonka kulmakivenä on jaarittelu »diktatuurimaista» ja »demokratian maista». Ei siis auta muu kuin inttää tylsästi, että kapitalismi on demokratiaa ja sosialismi diktatuuria.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Mitä diktatuuri on?

Edessäni on luntta, joka sen alkuun tehdyn merkinnän mukaan on »lähetetty sosdem. puolueasiamiehille 10. 4. 1951». Luntan otsikkona on »Kommunistien demokratiasta» ja se alkaa näin:

»Hankkiessaan kannattajia itselleen kirjoittavat ja puhuvat kommunistit demokratiasta sekä väittävät toimivansa kansanvaltaisella pohjalla, sillä kommunistit salaavat kannattajiltaan todellisen tavoitteensa, joka on proletariaatin diktatuuri. Tällä tavalla kommunistit yrittävät ja onnistuvatkin hämäämään yksinkertaista väestöä, saaden kannattajikseen sellaisiakin henkilöitä, jotka pohjimmiltaan ovat demokraatteja, mutta pitävät itseään jonkinlaisina vasemmistolaisina, varsinkin kun kommunistit jatkuvasti puhuvat, myöskin tätä hämäystä ylläpitääkseen, oikeistososialidemokraateista.»

Tämän jälkeen seuraa pitkä rimsu Leninin ja Stalinin teoksista riuhtaistuja sitaatteja eli oikeammin sanoen näytteitä aitotannerilaisesta sitaattien väärennystaidosta. Lainauksissa on puhe proletariaatin diktatuurista, ja tarkoituksena on paljastaa kommunistien paljon puhutut »diktatuuripyrkimykset». Ja jotta tarkoitus pyhittäisi keinot, on sitaatit leikattu ja »selitetty» niin mukavasti, että asia saataisiin näyttämään siltä kuin proletariaatin diktatuuri olisi ainoa diktatuuri maailmassa.

Lainausten joukossa on seuraava Leninin lausunto:

»Diktatuurin tieteellinen käsite ei merkitse mitään muuta kuin millään rajoittamatonta, mistään laeista, kerrassaan mistään säännöistä piittaamatonta, välittömästi väkivaltaan nojautuvaa valtaa.»

Sitaatti on sattumalta oikea, mutta tannerilainen väärennys seuraa heti perään liitetyssä »selityksessä»:

»Näin siis selvitellään vallankumouksen avulla kommunistien käsiin hankittu diktatuuri. Lienee jokaiselle selviö tämän jälkeen, että kansanvalta on kommunisteille täysin vieras ja vastenmielinen ...»

Jokaiselle, joka vaivautuu katsomaan, mitä edellä lainatussa Leninin lauseessa on sanottu, »lienee selviö tämän jälkeen», että tannerilaisten lunttatehtailijain silmänkääntötemppu, jolla he »yrittävät ja onnistuvatkin hämäämään yksinkertaista väestöä», on aikalailla tökerö. Lenin ei näet puhu mitään »kommunistien käsiin hankitusta diktatuurista» eikä edes proletariaatin diktatuurista, vaan diktatuurista, kaikenlaisesta diktatuurista. Siis myöskin siitä kapitalistisesta diktatuurista, jota tannerilaiset lunttaherrat suvaitsevat nimittää »kansanvallaksi». Lenin selventää samassa yhteydessä ajatustaan vielä seuraavin sanoin:

»Diktatuuri merkitsee, — ottakaa se kerta kaikkiaan huomioonne, herrat kadetit, — rajoittamatonta, voimaan eikä lakiin nojautuvaa valtaa. Kansalaissodan aikana jokainen voittanut valta voi olla vain diktatuuria.»[8*]

»Lienee selviö tämän jälkeen», että kysymys on aina vain jokaisesta valtiosta ja kaikenlaisesta diktatuurista. Mutta tämäpä ei olekaan lunttaherrojen mieleen. Heitä »miellyttää» vain se, kun puhutaan proletariaatin diktatuurista.

Oikoessamme tannerilaista vääristelyä emme suinkaan pyri kieltämään sitä, että tieteellisen sosialismin suuret edustajat ovat puhuneet ja kirjoittaneet paljonkin nimenomaan proletariaatin diktatuurista. Karl Marx kirjoitti jo sata vuotta sitten, että

»luokkataistelu johtaa väittämättömästi proletariaatin diktatuuriin» ja että »itse tämä diktatuuri muodostaa ylimenokauden kaikkien luokkien lopettamiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan».[9*]

Ja v. 1875 kirjoittamassaan »Gothan ohjelman arvostelussa» hän sanoo:

»...Kapitalistisen yhteiskunnan ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on kausi, jolloin edellinen vallankumouksellisesti muutetaan jälkimmäiseksi. Tätä kautta vastaa myös poliittinen ylimenokausi, jonka valtio ei voi olla mikään muu kuin proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri...»

Marxilaisuuden edustajien lausuntoja proletariaatin diktatuurista näkee usein lainailtavan ei vain oikeistososialidemokraattisissa, vaan myöskin varsinaisissa porvarillisissa lehdissä ja porvarillisten valtiotieteilijäin teoksissa. Niitä luetaan julki sotaäänellä — enemmän tai vähemmän vääristellen — kommunismin vastustajien agitatiotilaisuuksissa. Mutta palstatila loppuu ja suu menee suppuun heti, kun pitäisi mainita, miten marxilaisuus todistaa porvarillisen valtion olevan porvariston diktatuuria. Miksi? Ilmeisestikin siksi, että se on totta ja tekee kipeää.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Eikö Suomessa vallitse diktatuuri?

Me marxilaiset väitämme, että jokainen kapitalistinen valtio, kaikkein demokraattisinkin, on porvariston diktatuuria. Mutta älkäämme tyytykö tähän yleiseen väittämään, vaan tarkastelkaamme asiaa oman kotimaamme historian valossa.

Päteekö Suomen nykyisestä valtiosta se Leninin antama tieteellinen määritelmä, jonka mukaan diktatuuri on »millään rajoittamatonta, mistään laeista, kerrassaan mistään säännöistä piittaamatonta, välittömästi väkivaltaan nojautuvaa valtaa»?

Historiassa meidän ei tarvitse mennä kauemmaksi taaksepäin kuin vuoteen 1918. Tätä vuottahan voimme täydellä syyllä pitää Suomen nykyisen valtion perustamisvuotena. Kaikille tunnettua on, millaista osaa raaka väkivalta esitti tämän valtion perustamisessa. Suomen nykyisen valtion perusta, sen varsinainen »perustuslaki», ei ole luokkasodan jälkeen laadittu hallitusmuoto, vaan Suomen valkoisten ja heidän saksalaisten »aseveljiensä» luokkasodassa saama voitto. Suomen nykyinen valtio on siis syntymästään saakka ollut välittömästi väkivaltaan nojautuvaa valkoisen porvariston luokka valtaa. Vuonna 1918 valloilleen päästetty valkoinen terrori oli todellakin »millään rajoittamatonta, mistään laeista, kerrassaan mistään säännöistä piittaamatonta». Se oli porvariston diktatuuria räikeimmässä, alastomimmassa muodossaan. Valkoista terroria ei senjälkeen ole käytetty samassa laajuudessa. Mutta porvariston valta nojautuu edelleenkin suurin piirtein samoihin väkivallan voimiin, joiden avulla se vuonna 1918 diktatuurinsa pystytti.

Mutta olettakaamme, että vuonna 1918 olisivat punaiset päässeet voitolle, mikä on todennäköistä ilman saksalaisten väliintuloa. Siinä tapauksessa meillä olisi toisenlainen valtio, työläisten ja työtätekevän talonpoikaisten joukkovoimaan nojautuva valtio. Sen olisi täytynyt riisua aseista vastustajansa, mikä ei olisi käynyt päinsä ilman asevoimaa. Sen olisi, varsinkin alkuaikoina, ollut pakko ryhtyä välttämättömiin suojatoimenpiteisiin porvariston mahdollisia uusia väkivaltaisia esiintymisiä vastaan. Se olisi pitkän aikaa tarvinnut vastaavia pakoituselimiä oman järjestyksensä, työläisten ja torpparien tahdosta syntyneen uuden yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi. Se olisi siis ollut diktatuuria, ei porvariston, vaan proletariaatin.

Se pitkämielisyys ja hyvänahkaisuus, jota punaiset osoittivat luokkasodan kynnyksellä ja sen kestäessä valkoisia vastustajiaan kohtaan, on vakuuttavana merkkinä siitä, että väkivallan käyttö työläisten ja torpparien päästessä voitolle olisi supistunut kaikkein välttämättömimpään, eikä valkoisen terrorin riehuntaan verrattava silmitön ja summittainen luokkakosto olisi tullut kysymykseen. Samaa osoittaa kokemus kaikissa niissä maissa, joissa työväki on tullut valtaan. Mutta työväenkin valta on diktatuuria, koska sen on huolehdittava kansanvallan vihollisten kurissapitämisestä.

Diktatuuri ei merkitse sitä, että väkivaltaa olisi alituisesti käytettävä, että pamppujen pitäisi aina heilua ja »reikärautojen» olla lakkaamatta kuumina, että joka vuosi olisi vuosi 1918 joukkoteloituksineen ja keskitysleireineen. Ei, Lenin sanoo vain, että diktatuuri on valtaa, joka nojautuu väkivaltaan, voimaan eikä lakiin.

Mutta ei vain vuosi 1918, vaan sen jälkeinenkin aika tarjoaa lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka Suomen porvarillisen valtion elimiä on käytetty työtätekevien kansanjoukkojen ja näitä edustavien henkilöiden ja järjestöjen terrorisoimiseen. Mitä muuta kuin välitöntä väkivaltaa, alastonta diktatuuria oli se, että Suomen työväenluokan puolue, kommunistinen puolue, oli vuodesta 1918 vuoteen 1944 pakoitettu toimimaan maan alla? Mitä muuta olivat ne lukemattomat luokkatuomiot, joiden perusteella tuhannet ja kymmenet tuhannet työväenluokan edustajat ja sodanvastustajat saivat tuona aikana virua vankiloissa ja keskitysleireissä? Kuvaavaa on, etteivät edes porvarillisen valtion omat lait läheskään aina riittäneet vainotoimenpiteiden perusteluiksi, vaan oli tämän tästä turvauduttava näidenkin lakien suoranaiseen rikkomiseen. Eikö se provokatoorinen murhasyyte, jonka perusteella vaadittiin Toivo Antikaisen päätä, mutta yleisen mielipiteen suuttumuksen vuoksi tyydyttiin tuomitsemaan hänet »ainoastaan» elinkaudeksi kuritushuoneeseen, ollut mitä törkeintä poliisimielivaltaa? Ja mistä laeista piitattiin silloin, kun kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö valtiovallan katsellessa päältä raahattiin ulos eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta muilutettaviksi? Mitä tekemistä on perustuslakien takaaman kansanedustajien koskemattomuuden kanssa sillä tosiasialla, että vuonna 1923 ja sitten jälleen v. 1930 ja taas uudelleen sotien aikana vangittiin kokonaiset eduskuntaryhmät?

Ja mistä laeista piittasivat Suomen vallassaolijat silloin, kun syöksivät kansamme säkki päässä Hitlerin sotaan, eduskunnankaan mieltä kysymättä. Eikö valtiosäännössä sanota nimenomaan, että se on eduskunta, joka päättää sodasta ja rauhasta?

Valtion poliisivoimien suorittamat Kemin ja Arabian verilöylyt, valtion oikeuslaitoksen näiden verilöylyjen uhreille langettamat luokkatuomiot, työväenjärjestöihin kohdistettujen sorkkarautaurotöiden siunaaminen puhuvat selvää kieltä väkivaltaan nojautuvan, mistään säännöistä piittaamattoman diktatuurikomennon jatkumisesta.

»Pättöö se näinnii». Tässä Kemin työläisten pieksäjänä ansioituneen savolaisen poliisikonstaapelin arvovaltaisessa lausahduksessa on kansanomaisella, mutta varsin klassillisella tavalla ilmaistu totuus kapitalistien käskettävissä olevan korkean esivallan piittaamattomasta suhtautumisesta porvarillisen yhteiskunnan omiin lakeihin. Jonkun suurkapitalistin etujen sitä vaatiessa on »oikeus konepistoolin piipussa» Korkeinta Oikeuttakin korkeammalla.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kahdenlaista diktatuuria ja kahdenlaista demokratiaa

Se todistelu, jolla kapitalistiluokan palveluksessa olevat propagandajuudakset luulevat pettävänsä »ihmisen pojan», kulkee tällaista perin mutkatonta rataa: siellä, missä on diktatuuri, ei ole demokratiaa, ja siellä, missä on demokratia, ei ole diktatuuria. Kommunistit puhuvat proletariaatin diktatuurista. Siis he ovat demokratian vihollisia. Me sitävastoin olemme niin kaukaa viisaita, ettemme puhu mitään porvariston diktatuurista, vaan aina vain demokratiasta, ei mistään luokkademokratiasta, vaan yhdestä ainoasta ja puhtaasta demokratiasta, joka vallitsee täällä »länsimaissa» San Franciscosta Virasojalle saakka. Siis me olemme tosidemokraatteja.

Tällaisen »tieteellisen» ennakkopehmityksen jälkeen uhri asetetaan seinää vasten ja kysytään: Kumpaakos nyt tahdot, demokratiaa vaiko diktatuuria? Propagandaveijarit elävät toivossa, että uhri tarttuu satimeen, eikä huomaa kysyä: millaista diktatuuria ja millaista demokratiaa ne herrat tarkoittavat? Mutta juuri näin on kysymys asetettava, jos halutaan päästä oikeille jäljille diktatuuria ja demokratiaa koskevassa kysymyksessä.

Diktatuuri ei ole samaa kuin demokratia. Ne ovat eri käsitteitä. Diktatuurilla ymmärretään lähinnä valtion pakkovaltaa, sen pakkotoimenpiteitä, kun taas demokratia edellyttää vaaleja, keskusteluja ja äänestyksiä valtion asioiden hoidossa, vähemmistön alistumista enemmistön päätökseen, jonkinlaista, vaikkapa vain muodoistakin kansalaisten tasa-arvoisuutta jne.

Mutta tästä diktatuuri- ja demokratia-käsitteiden kiistattomasta erilaisuudesta ei suinkaan seuraa, että diktatuuri ja demokratia eivät mahdu saman valtion puitteisiin, vaan että kysymys on käytännössä aina vain joko diktatuurista tahi demokratiasta.

Viha ja rakkaus ovat myöskin eri käsitteitä. Ja kuitenkin tiedetään, että esimerkiksi sama Karl-August Fagerholm, joka puhkuu sapekasta vihaa Neuvostoliittoon päin, tuntee samalla kertaa mitä hellintä kiintymystä amerikkalaisia imperialisteja kohtaan. Fagerholmin hallituksessa istuneet tannerilaiset herrat eivät varmaankaan rakastaneet Arabian tehtaan ja Kemin työläisiä, koska lähettivät pamppu- ja konepistoolimiehensä näiden kimppuun, mutta sitä enemmän rakastivat Wärtsilä–Kemi-yhtiön isäntiä noudattaessaan auliisti näiden viittausta. Kysymys ei siis ole ollut joko vihasta tahi rakkaudesta, vaan siitä, ketä vihataan ja ketä rakastetaan.

Aivan samoin on diktatuurin ja demokratian laita. Diktatuuri ja demokratia eivät ole samaa, mutta ne ovat täysin mahdollisia samanaikaisesti samassa valtiossa, ne eivät sulje toisiaan pois yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Kysymys on aina siitä, kenelle diktatuuria ja kenelle demokratiaa. Se, mikä on diktatuuria yksille, on demokratiaa toisille. Kysymys ei ole kahdesta erilaisesta hallitusmuodosta, joista toinen olisi puhtaasti demokraattinen ja toinen yksinomaan diktatoorinen. Kysymys on, kuten Lenin teoksessaan »Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky» huomauttaa, erilaisista valtion tyypeistä, ja meidän päivinämme nimenomaan kapitalistisesta eli porvarillisesta ja sosialistisesta eli proletaarisesta valtiosta. Kumpikin näistä valtioista on omalla tavallaan diktatoorinen ja omalla tavallaan demokraattinen. Kapitalistinen valtio on demokratiaa rikkaille, kansan riistäjille, porvaristolle, diktatuuria työtätekeviä kansankerroksia vastaan, kun taas työväenluokan hallitseman sosialistisen valtion

»täytyy välttämättömästi olla uudella tavalla demokraattisen (proletaareille ja yleensä omistamattomille) ja uudella tavalla diktatoorisen (porvaristoa vastaan)»[10*]

Sen väitteen järjettömyys, että siellä, missä on demokratiaa, ei ole diktatuuria, käy selvääkin selvemmäksi, jos yritämme vastata seuraaviin kysymyksiin: mitä se on, demokratiaa vaiko diktatuuria, kun yleisen äänioikeuden pohjalla valittu porvarillinen parlamentti saadaan säätämään työläisiä vastaan tähdättyjä linnarauha-, valta- yms. kuristuslakeja? Onko se demokratiaa vaiko diktatuuria, kun mahdollisimman kansanvaltaisesti valittu työväenvaltion kansanedustuslaitos säätää lakeja, joilla rajoitetaan kapitalistien riistovapautta ja vastavallankumouksellisten vehkeilijäin toimintavapautta?

Kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys joko demokratiasta tahi diktatuurista, vaan molemmista. Näemme niissä demokratian ja diktatuurin eroittamattomassa yhteydessä, saman asian kahtena eri puolena.

On siis puhuttava kahdenlaisesta demokratiasta ja kahdenlaisesta diktatuurista: porvarillisesta demokratiasta, joka on samalla porvariston diktatuuria, ja proletaarisesta, sosialistisesta demokratiasta, joka on samalla proletariaatin diktatuuria.

Emme suinkaan väitä, että kaikissa kapitalistisissa maissa olisi edes porvarillista demokratiaa. Joistakin »demokraattisiksikin» nimitetyistä maista sitä saa hakea silmäneulan kanssa. On ollut ja on »puhtaaksiviljellyn» fasistisen diktatuurin maita, joissa demokratia rajoittuu niin ahtaaseen suurriistäjien piiriin, että tavallinen tusinaporvari ei huomaa siitä mitään. Väitämme vain, että sikäli kuin kapitalismin maista on demokratiaa löydettävissä, on se demokratiaa kansan pienen vähemmistön, riistäjäluokan hyväksi, mutta ei demokratiaa kansan enemmistölle, saatikka demokratiaa kaikille. Tällaisen demokratian voi toteuttaa vain sosialismi.

Porvarillisessakaan valtiossa ei työväenluokka voi suhtautua välinpitämättömästi tämän valtion muotoihin ja ennen kaikkea sen demokraattisuuden suurempaan tai pienempään asteeseen. Sille ei ole yhdentekevää, vallitseeko maassa avoin fasistinen diktatuurikomento, vai onko kansalla edes sen verran demokraattisia vapauksia, että työläisetkin saavat äänensä kuuluville järjestöjensä, kansanedustajiensa ja julkaisujen kautta. Tästä syystä me suomalaiset kommunistit olemme aina valmiit puolustamaan nykyistä, maamme oikeistopiireille niin epämieluista »pakkodemokratiaa» takavuosina vallinneen »suomalaisen demokratian», ts. fasistisen diktatuurin palauttamisyrityksiä vastaan.

Sosialistisenkaan demokratian maissa ei demokraattisuuden aste ole kaikissa kehitysvaiheissa sama. Se on alunperin — jyrkäksi eroitukseksi kaikista kapitalistisista maista — demokratiaa kansan valtavalle enemmistölle, mutta muuttuu luokkien häviämisprosessin tietyssä vaiheessa demokratiaksi kaikille, kuten Neuvostoliiton kokemus osoittaa.

Mutta niin tärkeä kuin kysymys valtion muodoista ja valtion demokraattisuuden asteesta käytännössä onkin, ei se saa estää »näkemästä metsää puitten takaa», huomaamasta jokaisen valtion luokkaluonnetta, ymmärtämässä sitä perustotuutta, että jokainen valtio on tämän tai tuon luokan diktatuuria, olkoon sen demokraattisuuden laita miten tahansa. Tämän totuuden on Lenin lausunut julki äärimmäisellä selvyydellä tunnetussa määritelmässään:

»Porvarillisten valtioiden muodot ovat tavattoman erilaisia, mutta niiden olemus on yksi ja sama: kaikki nämä valtiot ovat tavalla tai toisella, ja loppukädessä ehdottomasti porvariston diktatuuria. Siirtyminen kapitalismista kommunismiin ei tietenkään voi olla tuomatta esille poliittisten muotojen suunnatonta runsautta ja moninaisuutta, mutta niiden olemus tulee ehdottomasti olemaan yksi ja sama: proletariaatin diktatuuri»[11*].

Takaisin sisällysluetteloon

 

IV. Kapitalistiluokan vähemmistödiktatuuri

Pääoman majesteetti

Emme tällä kertaa puhu niistä fasistisen järjestelmän maista, jotka eräät porvarillisetkin valtiotieteilijät ovat valmiit — asianomaisten fyyrereiden kukistuttua ja kuoltua — laskemaan »diktatuurimaiden» joukkoon. Ei, tarkastelemme yksinomaan sitä, miten kapitalistiluokka toteuttaa vähemmistödiktatuuriaan kaikkein demokraattisimmiksi kehutuissa maissa.

»Rahalla saa ja hevosella pääsee.» Tämä taatusti suomalainen sananlasku pätee myöskin valtioon nähden. Kenelle kuuluu taloudellinen valta, hän valjastaa valtion »hevosekseen». Jos haluamme tietää, kenen käsissä todellinen valtiovalta kussakin maassa on, on meidän ensi työksemme kysyttävä, kuka hallitsee pankkeja, kuka omistaa maan, metsät, vedet ja suurtuotantolaitokset. Talouselämän ratkaisevien avainasemien omistajat ovat myöskin valtion ja siihen mahdollisesti kuuluvan demokratian omistajia. Todellista kansanvaltaa ei voi olla siellä, missä taloudellinen valta ei kuulu kansalle, yhteiskunnalle.

Tämän silminnähtävän totuuden voi kieltää vain joku Unto Varjonen, joka v. 1946 kirjoitti »Sosialistiseen Aikakauslehteen», että »kysymys siitä, kenelle kulloinkin kussakin maassa kuuluu pääoma, on aivan epäolennainen». Ei vain porvarillisen valtiotieteen klassikko Jellinek, vaan myöskin »kolmannen tien» pääprofeetta Röpke myöntää valtiovallan ratkaisevan riippuvuuden taloudellisesta vallasta. Sellainenkin »puhtaan demokratian» apostoli kuin ruotsalainen professori Herbert Tingsten, joka on paljon huvittanut suomalaistakin yleisöä julistaessaan, että kaikenlaisten väitteiden esittäjät, kunhan eivät vain ole kommunisteja, ovat »jossain määrin» oikeassa, myöntää teoksessaan »Demokratian ongelmia», että »taloudellinen valta antaa jossain määrin poliittista valtaa», että demokratian edellyttämä »arvonyhteisyys» eli tasa-arvoisuus on kapitalistisen yksityisomistuksen vallitessa »jossain määrin kuviteltua» ja että koulutkin »jossain määrin palvelevat olemassaolevan järjestyksen etuja». Tuo on kaikki totta — jossain määrin. Koko totuuden on sanonut Lenin seuraavissa porvaristolle osoittamissaan sanoissa:

»Te sanotte valtiotanne vapaaksi, mutta todellisuudessa, niin kauan kuin yksityisomistus on olemassa, ei teidän valtionne, vaikka se olisi demokraattinen tasavalta, ole mitään muuta kuin kone kapitalistien käsissä työläisten sortamiseksi. Ja mitä vapaampi valtio on, sitä selvemmin tämä ilmenee. Esimerkkejä siitä ovat Sveitsi Euroopassa ja Yhdysvallat Amerikassa. Pääoma ei hallitse missään niin kyynillisesti ja säälimättömästi.... Kaikki työläisten yritykset saavuttaa edes jonkin verran tuntuvaa asemansa parantamista otetaan viipymättä vastaan kansalaissodalla. Eikä tämä työväenliikkeen tukahduttaminen tapahdu missään sellaisella säälimättömällä raivolla kuin Sveitsissä ja Amerikassa eikä pääoman vaikutus parlamentissa ilmene missään niin voimakkaana kuin juuri täällä. Pääoman mahti on kaikki kaikessa, mutta parlamentti, vaalit, ne ovat marionetteja, nukkeja ...»[12*]

Mutta ehkäpä nämä Leninin vuonna 1919 lausumat ajatukset eivät pidäkään enää paikkaansa nykysuomalaisen »pakkodemokratian» oloissa. Katsotaan!

Ei tarvitse ryhtyä todistelemaan sitä kiistatonta tosiasiaa, että ratkaiseva taloudellinen valta Suomessa kuuluu hyvin suppealle suuromistajien piirille, »kahdellekymmenelle perheelle». Jokainen ympärilleen katseleva ihminen voi vaivatta havaita, että pikkukapitalistit ovat suurkapitalistien armoilla, ja että kaikki muutkin yhteiskuntakerrokset ovat heistä taloudellisesti riippuvaisia. Meidän onkin tarkasteltava vain sitä, miten tämä kiistaton taloudellinen määräysvalta ulottuu poliittiselle alalle, miten se tekee kourallisesta suurkapitalisteja valtion omistajia.

Varsin mielenkiintoista on seurata, miten suurkapitalistit taloudellisen mahtinsa nojalla alistavat sivistyneistön laajat kerrokset poliittiseen vaikutusvaltaansa. Sormella osoitettavissa on, että mitä välittömämmin keskiluokkaan kuuluvat henkilöt ovat kapitalistien palveluksessa, sitä suurempi on heidän poliittinen riippuvaisuutensa näistä. Suomen teollisuuskeskuksissa on yleisenä sääntönä, että insinöörit ja mestarit äänestävät kokoomusta. Olisi erittäin opettavaa saada kerätyksi tilastoa siitä, mitkä keskiluokan kerrokset uskaltavat osoittaa edes sen verran itsenäisyyttä, että kirjoittavat nimensä rauhan turvaamista tarkoittaviin vetoomuksiin. Mutta ilman tällaista tilastoakin on selvästi nähtävissä, että näiden henkilöiden joukossa on vähiten suurten tehtaiden insinöörejä ja mestareita, yksityisten suurliikkeiden palveluksessa olevia virkailijoita ja valtion virkamiehiä, aniharva pappi eikä tiettävästi ainoatakaan upseeria. Enimmät ovat vapaiden ammattien harjoittajia, pienliikkeiden omistajia, lääkäreitä, taiteilijoita, opettajia jne., yleensä sellaisilla aloilla työskenteleviä henkilöitä, joilla suurpääoman välitön taloudellinen painostus ja sen mukana ehdottomasti kulkeva poliittinen mielipideterrori vähiten tuntuvat.

Siitä, kuinka suurpääoma pyrkii ja onnistuukin suoranaisella taloudellisella painostuksellaan, työstä erottamisen uhalla ja muilla työmaaterrorin muodoilla vaikuttamaan poliittisesti laajoihin työläisjoukkoihin, voitaisiin esittää tosiasioita loputtomasti. Painostus ja terrori ei suinkaan rajoitu työpaikan piiriin, vaan seuraa työläisten kintereillä työpaikan ulkopuolellekin. Tunnemme kuinka paljon tahansa tapauksia, jolloin työmies ei uskalla tilata kotiinsa työväenlehteä työnantajan tai muun mahtimiehen kostotoimenpiteiden pelosta. Poliittinen mielipideterrori ulotetaan hänen vaimoonsa, jopa lapsiinsakin. »Mitäs sanot, kun isäsi pannaan työstä pois?» Näin pelotteli kansakoulun opettajatar meitä tehtaantyöläisten lapsia, joiden omaisten tiedettiin osallistuvan työväenjärjestöjen toimintaan. Saimme alituisesti tuntea olevamme tehtaan isännän armosta riippuvien orjien kakaroita. Nyttemmin lienevät peloittelun ulkonaiset muodot jonkin verran sievistyneet, mutta oleellista muutosta ei näy tapahtuneen.

Suurpääoman välitön taloudellinen vaikutus poliittiseen elämään ei esiinny vain kiristyksenä ja painostuksena, ei vain työmaaterrorina ja muuna mielipidevainona, se ilmenee myöskin lahjomisena. Työväenluokan rivien hajoittaminen on meidän päivinämme kapitalistisen järjestelmän pystyssäpysymisen kaikkein tärkein ehto. Siksi kuuluukin asiaan, että lahjuksilla muistetaan ensi sijassa niitä, jotka hajoittavat työläisten yhteistä rintamaa ja lietsovat eripuraisuutta työläisten keskuuteen. Ei ole lainkaan välttämätöntä, että nämä työväenliikkeen hajoittajat saavat lahjuksensa suoraan käteisellä jonkin suurkapitalistin omasta kassasta. Suomalainen porvari on niin etevä, että osaa maksattaa lahjuksensakin veronmaksajien taskusta. Tällaisen lahjomisen näkyvin muoto on valtion virkapaikkojen jakeleminen tannerilaisille puolue- ja ammattiliittopomoille. Sitä harjoitetaan niin kursailemattomasta muodollisista pätevyysvaatimuksista piittaamatta, että se on herättänyt närkästystä epäpoliittisesti ajattelevissa sivistyneistöpiireissäkin.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Eduskunta ja hallitus vähemmistödiktatuurin eliminä

Tunnettu politikoitsija Karl-August Fagerholm tuli lausuneeksi julki suuren valtio-opillisen totuuden, kun hän vuoden 1951 vaalien edellä ilmestyneessä sosialidemokraattisen puolueen vaalijulkaisussa »Kansamme koti» kirjoitti:

»Kansalla on valta vain vaalipäivinä, kahtena päivänä joka kolmas vuosi.»

Tuota kirjoittaessaan herra Fagerholmilla ei luultavasti ollut aavistusta siitä, kuinka purevasti, mutta totuudenmukaisesti hän tuli luonnehtineeksi porvarillisen parlamentarismin epäkansanvaltaisuutta. Herra Fagerholm tuli epähuomiossa yhtyneeksi Karl Marxiin, joka teoksessaan »Kansalaissota Ranskassa» sanoi parlamenttivaalien merkitsevän sitä, että

»kerran kolmessa tai kuudessa vuodessa ratkaistiin, kuka hallitsevan luokan jäsen oli parlamentissa edustava ja polkeva (ver- und zertreten)[13*] kansaa.»

Meidän nykyisiä olojamme ajateltaessa voisi Marxin lausunto antaa aihetta korkeintaan sellaiseen reunahuomautukseen, että eiväthän kaikki Suomen eduskunnan jäsenet ole hallitsevan luokan jäseniä ja että onhan siellä sentään kymmenittäin todellisia työtätekevienkin kansankerrosten edustajia.

Niin totta kuin tuo kaikki onkin, se ei muuta miksikään asian ydintä, nimittäin sitä, että parlamentti porvarillisessa yhteiskunnassa on eräs kapitalistiluokan vähemmistödiktatuurin elimiä, ja että viime kädessä on kuin onkin kysymys siitä, »kuka hallitsevan luokan jäsen saa edustaa ja polkea kansaa». Mikäli voimasuhteet parlamentissa muodostuvat sellaisiksi, että se ei pysty tätä »edustus- ja polkemis»tehtäväänsä kapitalistiluokkaa tyydyttävällä tavalla täyttämään, silloin uhataan käyttää ja käytetään »toisenlaisia keinoja», kuten oman maamme eduskunnan historiasta mainiosti tiedämme.

Mutta nämä »toisenlaisia keinoja» varten ylläpidettävät valtion elimet — armeija, poliisi, tuomioistuimet ja vankilat — ovat, kuten edellä olemme jo todenneet, yksinomaan hallitsevan kapitalistiluokan jäsenten tai sen uskottujen käsissä. Ja näihin mahtaviin laitoksiin verrattuna on parlamentti vain nimensä mukainen puhumalaitos.

»Katsokaa mitä parlamentaarista maata tahansa, Amerikasta Sveitsiin, Ranskasta Englantiin ja Norjaan jne. saakka: todellinen 'valtiollinen' työ tehdään kulissien takana, ja sen suorittavat departementit, kansliat, esikunnat. Parlamentissa vain jaaritellaan erikoisessa 'yksinkertaisen kansan' pettämistarkoituksessa.»[14*]

Se, mitä edellä on sanottu parlamentista, koskee kaikessa oleellisessa myöskin hallituksia, ministereitä. Kapitalistisen järjestelmän ylistäjät yrittävät — paremman kehumisen aiheen puutteessa — ratsastaa sillä seikalla, että täällä »demokratian maissa» vaihtuvat hallitukset useammin kuin siellä sosialistisissa »diktatuurimaissa». Esiratsastajana näyttää toimivan ennen mainittu Alf Ross, joka sanoo:

»Lopultahan oleellisin ero demokratian ja diktatuurin välillä on se, että demokratiassa kansalla on mahdollisuus erottaa hallitus».[15*]

Tässäkin meitä koetetaan estää näkemästä pintaa syvemmälle. Meidän pitäisi hurrata kapitalistisen valtion demokraattisuudelle sen perusteella, että näemme ministerien tulevan ja menevän, Tuppuraisen istuutuvan ministerintuolille Tappuraisen sijaan. Mutta me emme saisi nähdä sitä monin verroin oleellisempaa seikkaa, että uusi ministeri Tuppurainen kuuluu, ellei nyt aivan samaan puolueeseen kuin hänen edeltäjänsä Tappurainen, niin ainakin samaan kapitalistisen riistojärjestelmän pönkittäjien leiriin. Meidän ei pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että uudet ministerit saavat automaattisesti »alaisikseen» samat vanhat kasvot, samat kansliapäälliköt, esittelijät, pääjohtajat, samat kenraalit ja poliisipäälliköt, samat tuomarit ja muut virkamiehet, jotka olivat »palvelleet» edellistäkin hallitusta. Kuka todellisuudessa ketä johtaa ja hallitsee, ministerikö vakinaista virkamiestä vaiko päinvastoin, siitä päästään helposti selville pienen pistokokeen avulla. Saisitte varmasti kuulla oikein kenraalillisen röhönaurun, jos menisitte tosissanne vakuutelemaan jollekin Suomen armeijan kenraalille, että se on puolustusministeri Emil Skog, joka johtaa maamme sotalaitosta, eikä niin, että Emil Skog tekee sitä, mitä kenraalit suvaitsevat hänellä teettää!

Parlamentista voidaan vielä sanoa, että kansalla on mahdollisuus lähettää sinne mieleisiään henkilöitä. Mutta kansalla ei ole mitään sanomista korkeimpien virkamiesten asettamisessa, ei edes »vaalipäivinä, kahtena päivänä kolmessa vuodessa». Heidät nimitetään virkoihinsa, he ovat erottamattomia, »elinkautisia». Ja tämän koskemattoman, pyhän ja kaikkivaltiaan virkakoneiston käsissä ovat todelliset hallitusohjakset ja »remmit».

Virkavalta, byrokratia, edustaa meidän maassamme, samoinkuin kaikissa porvarillisen demokratian maissa, varsinaista valtiota. Parlamentti ja hallitus ovat tuon koneiston lisäkkeitä ja koristuksia. Ken hallitsee virkakoneistoa, hän hallitsee valtiota. Ja että virkakoneisto meidän maassamme on hyvin pienilukuisen, mutta taloudellisen mahtinsa kaikkivoipaisuuden maata hallitsevan suurriistäjäjoukkion ehdottomassa käskyvallassa, se on jo todistettu.

Samalla on tullut todistetuksi se väitteemme, että nykyinen Suomen valtio on vähemmistödiktatuuria. Ken tätä vielä epäilee, palauttakoon mieleensä vaikkapa vain sen tosiasian, että elokuussa vuonna 1949 syntyi Kemissä palkkataistelu kolmentuhannen työläisen ja yhden ainoan suurkapitalistin välillä. Kenen puolelle valtiovalta pamppuineen ja konepistooleineen tässä taistelussa asettui, se tiedetään.

Se, että pienen riistäjäjoukon vähemmistödiktatuuria yritetään sokeroida »demokraattisilla» fraaseilla, kuuluu tietenkin asiaan. Tällaisista fraaseista ei ollut puutetta Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotienkaan aikana. Mutta mikä arvo näille fraaseille on annettava, siitä lausui SAKn vt. puheenjohtaja Erkki Härmä seuraavat selvät ja suorat totuuden sanat Pariisin ammattiyhdistyskongressissa vuonna 1945 pitämässään puheessa:

»Pieni edesvastuuton klikki oli eduskuntaa kuulematta ja suurinta osaa hallituksestakin harhaan johtaen yhdistänyt maan Saksan natsien rikolliseen sotapolitikkaan yhdistyneitä kansoja vastaan. Koko sodan ajan ylläpidettiin tarkoituksellista pimennystä niin, ettei kaikilla johtavilla paikoilla olevista — varsinaisesta kansasta puhumattakaan — ollut tietoa sen sodan luonteesta ja tarkoituksesta, johon maa edesvastuuttomasti oli syösty».[16*]

Huomautettakoon ohimennen, että totuus pysyy totuutena siinäkin tapauksessa, vaikka maaherra Erkki Härmä ei sattuisikaan olemaan yhtä mieltä muurari Erkki Härmän kanssa.

Härmä puhuu »pienestä edesvastuuttomasta klikistä», joka yhdisti maamme rikolliseen sotapolitiikkaan. Sotien jälkeen on maassamme tapahtunut eräitä muutoksia kansanvaltaiseen suuntaan. Mutta kapitalistiluokan vähemmistödiktatuuri on pysynyt vähemmistödiktatuurina. Kuka muu kuin »pieni edesvastuuton klikki» voi usuttaa valtion pamppu- ja konepistoolimiehet oman maansa työläisiä vastaan?

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kansanjoukkojen syrjäyttäminen demokratiasta

Tiedämme varsin hyvin, että Erkki Härmän mainitseman pienen edesvastuuttoman klikin ei läheskään aina tarvitse tehdä kansan etuja vahingoittavia ratkaisujaan »eduskuntaa kuulematta ja suurinta osaa hallituksestakin harhaan johtaen». Saamme tämän tästä kokea, että kansaneduskunnan enemmistö antaa siunauksensa työtätekevää väestöä, kansan valtavaa enemmistöä, vastaan tähdätyille häikäilemättömille kuristuslaeille, esiintyen siten kapitalistiluokan vähemmistödiktatuurin elimenä. Miten se on mahdollista? Valitaanhan kansanedustajat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella ja kaiken lisäksi vielä salaisella äänestyksellä. Jokaisella on oikeus äänestää eduskuntaan mieleistään puoluetta ja mieleistään henkilöä. Äänioikeuden rajoitukset ovat nykyisen »pakkodemokratian» vallitessa suhteellisen pienet. Eikö eduskunnan enemmistö näissä oloissa siis muodostu kansan enemmistön tahdon mukaiseksi?

Tässäkin kysymyksessä meitä auttaa pääsemään oikeille jäljille edellä lainailtu Erkki Härmän selvä ja suora puhe. Hän näet mainitsi siitä »tarkoituksellisesta pimennyksestä», joka hänen todistuksensa mukaan sodan aikana meni niin pitkälle, »ettei kaikilla johtavilla paikoilla olevista — varsinaisesta kansasta puhumattakaan — ollut tietoa sen sodan luonteesta ja tarkoituksesta, johon maa edesvastuuttomasti oli syösty». Oikein, muurari Härmä! Suurriistäjien »pienen edesvastuuttoman klikin» valta ei perustu vain riistoon ja väkivaltaan, se perustuu myöskin tarkoitukselliseen pimennykseen, kansanjoukkojen harhaan johtamiseen ja henkiseen orjuuttamiseen, suurisuuntaiseen ja järjestelmälliseen poliittiseen huijaukseen.

Tuota tarkoituksellista pimennystä tarvitaan mahdollisimman laajojen kansanjoukkojen syrjäyttämiseen demokratiasta, niiden sulkemiseen demokratian ulkopuolelle. Vanhan ajan demokraattisissa orjavaltioissa joukkojen syrjäyttäminen demokratiasta järjestettiin hyvin mutkattomasti: orjille ei annettu muodollisiakaan demokraattisia oikeuksia. Nämä kuuluivat yksinomaan orjanomistajille. Nykyajan palkkaorjat sensijaan nauttivat muodollisia kansalaisoikeuksia. Tämä on tehnyt joukkojen syrjäyttämisen demokratiasta monimutkaisemmaksi, mutta ei mahdottomaksi. Kapitalistiluokalla on käytettävissään tuhansia keinoja, joilla se pystyy — niin kauan kuin se yleensä pystyy hallitsemaan — estämään laajoja työläis-, pienviljelijä- ja sivistyneistökerroksia käyttämästä demokraattisia oikeuksia omaksi hyväkseen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Porvarillisen sanomalehtivalheen rankki»

Nämä asian ytimeen osuvat sanat ovat Leninin. Vastatessaan Kautskyn, Scheidemannin ym. väitteisiin, että monarkian kukistuttua Saksassa ja Itävallassa vuonna 1918 kansa oli muka saanut täydelliset demokraattiset oikeudet, kokoontumis- ja painovapauden, hän kirjoitti:

»Se on valhe, sillä todellisuudessa kapitalistit, riistäjät, tilanherrat ja keinottelijat pitävät hallussaan 910 parhaista kokousten pitoon soveltuvista rakennuksista, 910 paperivarastoista ja kirjapainoista. Työläinen kaupungissa, muonamies ja päiväläinen maalla ovat todellisuudessa syrjäytetyt demokratiasta ... Nykyinen 'kokoontumis- ja painovapaus' Saksan 'demokraattisessa' (porvarillis-demokraattisessa) tasavallassa on valhetta ja ulkokultaisuutta, sillä todellisuudessa se on pohattojen vapautta ostaa ja lahjoa lehdistöä, pohattojen vavapautta juottaa kansalle porvarillisen sanomalehtivalheen rankkia».[17*]

»Porvarillisen sanomalehtivalheen rankkia» eivät nykysuomessa juota kansalle ainoastaan varsinaisten porvaripuolueiden äänenkannattajat, sitä taritsee koko tannerilainen lehdistö. Sitä anniskellaan valtion monopolin voimalla Yleisradion uutis- ym. lähetyksissä. Eivätkä valtiokirkon papitkaan halua jäädä Pekkaa pahemmiksi, vaan käyttävät uskonnollista lehdistöä väärien todistuksien levittämiseen sosialismin maista. Valheen rankkia tarjoillaan kansalle lukemattomien kuva- ja ajanvietelehtien, jos jonkinlaisten valittujen palojen, aatamien ja herrojen eevojen palstoilla, erilaisten »tietokirjojen» ja romaanien sivuilla. Amerikkalaiset sota-, gansteri- ja hurmurielokuvat puhaltavat samaan hiileen. Porvarillinen valhepropaganda työntää saastaiset lonkeronsa korkea- ja oppikoulujen, jopa kansakoulujenkin opetukseen.

Tämän kaiken huomioon ottaen on myönnettävä, että porvarillisen pimityspropagandan määrällinen ylivoima työväen ja yleensä edistyksellisten ainesten käytettävissä oleviin mahdollisuuksiin verraten on Suomessa nykyisin monin verroin suurempi kuin Leninin mainitsemassa esimerkissä. Ei sovi lainkaan ihmetellä sitä, että niin monen, edellämainitun muurarin kaltaisen ihmisen silmät avautuivat vasta viime sodan jälkeen näkemään, että se hitleriläinen sotapolitiikka, jota »pieni edesvastuuton klikki» oli jo monta pitkää vuotta sitä ennen ajanut, oli rikollista. Toivokaamme vain, heidän omaa parastaan ajatellen, että he vahingosta viisastuneina pystyisivät vastedes paremmin vastustamaan »porvarillisen sanomalehtivalheen rankin» tylsistävää vaikutusta ja huomaisivat, että se amerikkalainen sotapolitiikka, jonka uhriksi »pieni edesvastuuton klikki» haluaa kansamme tällä kertaa syöstä, on vähntään yhtä rikollista.

En yhtyisi niihin pessimisteihin, jotka väittävät, että Suomen kansalla on »huono viinapää». Näemmehän, että porvarillisen sanomalehtivalheen rankki ei nykyisin kihoa kansamme päähän läheskään niin väkevästi kuin ylimmäiset rankinkeittäjät toivoisivat. Jos porvarillisen valhepropagandan teho vastaisi sen musertavaa määrällistä ylivoimaa, olisi vähintään 99 rosenttia meistä jo aika päiviä seisonut Virasojalla nyrkki sojossa huutamassa kirousta ja kuolemaa Neuvostoliitolle tahi vetänyt miekkansa ulos tupestaan lähteäkseen »vapauttamaan» Puolaa, Tshekkoslovakiaa ja muita kansandemokratian maita. Mutta niinhän ei ole käynyt, vaan sensijaan voimme todeta kansamme suuren enemmistön vilpittömän rauhantahdon, mikä ilmenee mm. rauhanpuolustajien liikkeen suurenmoisissa saavutuksissa.

Taantumukselliset propagandaveijarit luulevat pelaavansa hyvinkin taitavaa peliä piiloutuessaan amerikkalaisten imperialistien käskyjä noudattavien tietotoimistojen ja muiden propagandakeskusten leveän selän taakse ja esittäessään törkynsä »vapaana uutispalveluna». Nuo tomppelit eivät huomaa, että moisella menettelyllään he tulevat vain paljastaneeksi oman raukkamaisuutensa ja luihuutensa.

Emme tietenkään saa väheksyä taantumuksellisen pimityspropagandan merkitystä. Se on vasta osoittanut olevansa kykenemätön tekemään kansamme enemmistöstä sotahulluja, mutta se on vielä kyllin tehokasta johtamaan suurta osaa kansasta harhaan sen monissa mitä tärkeimmissä elinkysymyksissä ja siten pidättämään näitä joukkoja käyttämästä demokraattisia oikeuksia omaksi hyväkseen. Se on yhä vieläkin kapitalistiluokan vähemmistödiktatuurin vahvimpia pönkkiä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Nukkuvien puolue»

Meidän maassamme, samoinkuin kaikissa muissakin kapitalistisissa maissa, on suuri joukko ihmisiä, jotka vieroksuvat politiikkaa. On säyseitä, kilttejä »maan hiljaisia», jotka kammovat kaikenlaista taistelua ja riitaa. On uskovaisia, joiden mielestä kaikki maallinen on turhuutta. On nautiskelijoita, jotka haluavat »ottaa ilon irti elämästä» ja vähät välittävät kaikesta muusta, »oman onnensa seppiä», joilta ei riitä harrastusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. On vihdoin suuri määrä »eteensä katsovaa», varovaista väkeä, joka pitää viisaimpana pysytellä syrjässä ja »seurata tilanteen kehitystä». Oman määrällisesti suuren ryhmänsä näiden politiikkaa vieroksuvien ihmisten joukossa muodostavat takapajuiset työläiset, joista Lenin sanoo:

»Kapitalistisen riiston ehtojen vuoksi pysyvät nykyajan palkkaorjat siinä määrin puutteen ja kurjuuden polkemina, että heitä 'ei demokratia liikuta', heitä 'ei politiikka liikuta', ja että tapahtumain kulkiessa tavallista, rauhallista kulkuaan väestön enemmistö on syrjäytetty osanotosta yhteiskunnallis-poliittiseen elämään.»[18*]

Näistä erilaisista aineksista muodostuukin paljon puhuttu »nukkuvien puolue» eli »suo», jolla porvarillinen propaganda niin usein kerskailee, ollen näkeviltään suurten äänestäjäjoukkojen poisjäämisessä vaaliuurnilta hyvinkin vakuuttavan todistuksen kapitalistisen valtion »demokraattisuudesta». Kerskailuun on todellista aihetta vain sikäli, että »nukkuvien puolue» itse asiassa tukee riistäjäluokkien politiikkaa passiivisuudellaan ja piittaamattomuudellaan yhteiskunnallisista asioista. Huomattavaa on, että »nukkuvien puolueen» valtava enemmistö kuuluu työtätekeviin kansankerroksiin. Porvarillinen propaganda yrittää tietenkin parhaansa mukaan tehdä näistä nukkuvista pieneläjistä unissakävijöitä, jotka äänestäisivät suurriistäjien puolueita ja esiintyisivät siten aktiivisestikin omaa asiaansa vastaan. Mutta jo rauhallista vanhurskaankin unta vetelevä suurilukuinen »nukkuvien puolue» pönkittää kapitalistiluokan vähemmistödiktatuuria, sillä se merkitsee laajojen joukkojen sulkemista demokratian ulkopuolelle. Äänestäköön työläinen tai muu pieneläjä porvariston asialla kulkevia puolueita tai jääköön pois vaaliuurnilta, kummassakin tapauksessa hän jättää käyttämättä äänioikeutta omaksi hyväkseen. Ja tässä on asian ydin.

Kaiken tämän huomioon ottaen ymmärrämme, miksi suurporvariston hyväksi harjoitettu poliittinen propaganda niin mielellään maastoutuu »epäpoliittisuuden», »puolueista riippumattomuuden», »vapaan uutispalvelun», »koko kansan» parasta tarkoittavan lähimmäisenrakkauden ja hyväntekeväisyyden, valistuksen, viihdytyksen ja huvituksen, jopa lastensuojelunkin savuverhoon. Itse kokoomuspuoluekin esiintyy »koko kansan» asiaa ajavana »aatepuolueena», eikä uskalla reippaasti tunnustaa väriä ja kakistelematta sanoa olevansa se mikä on: suurkapitalistien ja suurmaanomistajien luokkapuolue. Ymmärrämme myöskin erittäin hyvin ne ojennukset ja herrannuhteet, joita eräät liian näkyvästi ja räikeästi politikoimaan innostuneet pappismiehet ovat saaneet porvariston omasta leiristä. Suurporvaristo vaatii tällaisina »normaali»-aikoina valtiokirkkonsa papeilta joustavampaa, »epäpoliittisempaa», niin sanoakseni papillisempaa ja hurskaampaa menettelyä kirkon vaikutuksen alaisina olevien työtätekevien joukkojen huomion johtamiseksi pois oikeuksiensa puolustamisesta.

Siitä, millaisiin poliittisiin päämääriin »epäpoliittisuuden» ja »politiikan vastustamisen» saarnaamisella todellisuudessa pyritään, ovat Suomen oikeistososialidemokraattiset johtomiehet antaneet kenties kaikkein havainnollisimman todistuksen. He huutavat: »Politiikka pois ammattiyhdistysliikkeestä!» Mitä he tällä tarkoittavat, sen he ovat tulleet korkeimman omakätisesti paljastaneeksi virallisessa ohjelmakirjasessaan »Sosialidemokratian tie». Tämän kirjasen sivulla 98 on painettu mustalla valkoiselle:

»..Ammatillinen liike on osa demokraattista liikettä vain siinä tapauksessa, että se ainakin suurin piirtein noudattaa sosialidemokratian yleistä linjaa. Jos ammattiyhdistysliike 'politisoidaan' sillä tavoin, että siitä tulee esim. syndikalistien tai kommunististen puolueitten apujärjestö, se myös menettää alkuperäisen tarkoituksensa.»

Siis: alas politiikka — eläköön politiikka! Ei saa politisoida »sillä tavoin», pitää politisoida tällä tavoin, tannerilaisittain! Oo, kuinka johdonmukaista »politiikan vastustamista»!

Kun sanotaan, että armeija ei saa politikoida, niin se on vain ulkokultainen fraasi, jolla ei tarkoiteta mitään muuta kuin sitä, että armeijan piirissä on kansalaisoikeudet yhdellä ainoalla poliittisella ajatussuunnalla — meillä Suomessa kokoomuslais-mannerheimiläisellä. Kun tannerilaiset politikoitsijat huutavat, että »pois politiikka ammattiyhdistysliikkeestä», niin he tarkoittavat ammattiyhdistysliikkeen poliittista yhdensuuntaistamista, sen muuttamista tannerilaiseksi kasarmiksi, kapitalistiluokan vähemmistödiktatuurin pönkittämistä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Tiede vähemmistödiktatuurin palveluksessa

Siitä kuinka tiede, kirjallisuus ja taide on kapitalistisen yhteiskunnan oloissa valjastettu riistävän vähemmistön palvelukseen, olisi paljonkin konkreettista sanottavaa. Teoksessani »Työväenluokan maailmankatsomus» olen omalta kohdaltani tehnyt yrityksen näiden seikkojen valottamiseen erikoisesti filosofian kohdalta.

Kerrassaan häikäilemätöntä on se historianväärennys, jolla Suomen porvariston ja sen saksalaisten aseveljien aseellisesta päällekarkauksesta Suomen työläisten ja torpparien kimppuun on yritetty väsätä »vapaussota», taistelu Suomen itsenäisyyden puolesta. Suoranaisena väkivaltana historiallisia tosiasioita kohtaan on pidettävä sitä, että tuon päällekarkauksen sotilaallista johtajaa, henkilöä, joka mitä räikeimmin olennoi kansamme kahtiajakoa, mainostetaan kansakunnan yhdistäjänä ja hyväntekijänä. Ei millään tieteellisillä näkökohdilla voida selittää sitä tosiseikkaa, että valtio-opin käsittely Helsingin yliopistossa on painettu amerikkalaisen mielipidetutkimuksen tasolle. Ainoaksi selitykseksi jää isännän ääni, his masters voice. Siitä, kuinka sanotussa tiedekunnassa jo ennen nykyisen amerikkalaissuuntauksen voimaansaattamistakin suhtauduttiin alkeellisiin tieteellisyyden vaatimuksiin, kerrottakoon pieni, mutta erittäin valaiseva esimerkki. Vuonna 1947 katsottiin siellä jostakin syystä välttämättömäksi pahaksi tutustuttaa opiskelijoita Neuvostoliiton valtiolliseen rakenteeseen. Mutta kurssikirjaksi oli määrätty erään luutnantin kyhäämä, pinnallisuudellaan ja asiattomuudellaan loistava kirjanen. Siitä julkaisemassaan arvostelussa Työkansan Sanomat kiinnitti yliopiston johdon huomiota asiaan, suositellen Neuvostoliiton valtiollista rakennetta opiskeltaessa käytettäväksi sellaisia perustavaa laatua olevia teoksia ja asiakirjoja kuin Leninin »Valtio ja vallankumous», Neuvostoliiton Perustuslaki ja sen johtavia periaatteita selostava Stalinin puhe. Lehden numero lähetettiin asianomaiselle professorille, ja kun Työkansan Sanomien päätoimittaja tiedusteli, miten arvosteluun oli suhtauduttu, sai hän töykeän vastauksen: »Emme keskustele».

Se alkeelliseksi tunnustettu akateeminen vaatimus, että kaikkia asioita on tutkittava mahdollisuuksien mukaan alkulähteistä, ei näy pätevän silloin, kun on kysymyksessä niin vaarallinen asia kuin marxilainen yhteiskuntatiede. Silloin pitää ehdottomasti sulkea silmänsä ja tukkia korvansa! Näin ollen ei sovi lainkaan ihmetellä sitä, että porvarilliset yhteiskuntatieteiden professorit ovat niin haluttomia ja niin kykenemättömiä asialliseen väittelyyn marxilaisuuden kanssa.

Marxilaisen yhteiskuntatieteen pannaanjulistaminen porvarillisten valtioiden yliopistoissa on mitä havainnollisin todistus siitä, että nämä oppilaitokset eivät palvele kansaa, vaan kansan riistäjiä, tukevat kapitalistiluokan vähemmistödiktatuuria.

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Demokratian idylli pohjolassa»

Tuollaisin sanoin olemme usein kuulleet mainostettavan läntistä naapuriamme Ruotsia. Luokaamme hetkeksi katseemme tuohon idylliin.

Ruotsin valtiovallan viimeaikaisten edesottamusten valossa näkyy »demokratian idylliin» kuuluvan ensinnäkin se, että työväenluokan puolue, kommunistinen puolue, leimataan vakoilujärjestöksi. Ruotsalainenkaan demokratia ei siis katso voivansa elää eikä hengittää ilman vahvistusryyppyjä porvarillisen valheen rankkitynnyristä. Amerikkalainen »vapaa uutispalvelu» rehottaa Ruotsin lehdistössä ja radiossa ehkä vieläkin julkeampana kuin Suomessa. Edistyksellinen marxilainen yhteiskuntatiede on korkeakoulujen opetuksessa julistettu pannaan yhtä ehdottomasti kuin Hitlerin Saksassa tai Francon Espanjassa. »Aatteellisen» pimennyksen kohdalta näyttää siis kaikki olevan idyllimäisessä järjestyksessä...

Entä kenen pään menoksi Ruotsissa pidetään yllä armeijaa, poliisia, tuomioistuimia ja vankiloita? Tähän kysymykseen saamme riittävän vastauksen muistaessamme Ådalenin veritorstaita, Pohjois-Ruotsissa toukokuun 14 pnä 1931 toimeenpantua verilöylyä, jossa suurkapitalisti Versteeghin tilauksesta paikalle lähetetty sotaväenosasto murhasi viisi Ådalenin työläistä, Eira Söderbergin, Erik Bergströmin, Evert Nygrenin, Ernst Erikssonin ja Sture Larssonin.

Seurasi oikeudenkäynti. On tarpeetonta sanoa, että »oikeuskin» asettui suurriistäjä Versteeghin ja hänen asiallaan kunnostautuneiden pyöveleiden puolelle. Murhaajat jäivät rankaisematta, mutta kymmenet Ådalenin työläiset ja työläismurhia vastaan mieltään osoittaneet tukholmalaiset saivat ankaria kuritushuone- ja vankilatuomioita. Työväenlehtiä vastaan nostettiin lukuisia painokanteita.

Kuinka oudoilta kuulostavatkaan tuollaisen »oikeuden» jakamisen jälkeen Ruotsin lakien juhlalliset vakuutukset:

»Den som i uppsät att döda med berått mod berövar någon livet skall för mord dömas till straffarbete på livstid.»

»Äger var och en rätt sina tankar uttrycka och meddela, i alla ämnen, i vad skrivart som helst.»

(Ken tappamisen aikomuksessa harkiten tuottaa jollekin kuoleman, hänet tuomittakoon murhasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen.

Olkoon jokaisella oikeus ilmaista ja ilmoittaa ajatuksensa, kaikista asioista, millaiseen kirjoitustapaan tahansa).

Mutta Ruotsia hallitsevat herrat ovat ilmeisesti sitä mieltä, että »lait ovat kirjoitetut moukkia varten». Koska noihin juhlallisiin lakipykäliin ei liity yhtä juhlallisesti muotoiltuja varauksia siitä, että murhasta älköön kuitenkaan tuomittako niitä, jotka tappavat työmiehiä ja työläisnaisia jonkun kapitalistin määräyksestä, ja että oikeus ajatusten vapaaseen ilmaisemiseen ei koske työläisiä eikä työväenlehtiä, niin voimme todeta, että Ruotsin porvaristo on valmis sylkemään kirjoitettuihin perustuslakeihinsa ja turvautumaan »todelliseen perustuslakiinsa», aseelliseen väkivaltaan, heti kun sen luokkaedut sitä vaativat. »Demokratian idylli Pohjolassa» paljasti Adalenissa veriset diktatuurikasvonsa, näyttäen olevansa »mistään laeista, kerrassaan mistään säännöistä piittaamatonta, välittömästi väkivaltaan nojautuvaa valtaa». Ja kuinka mitättömän pienen vähemmistön diktatuuri ihanteellisimmankin porvarillisen demokratian maassa vallitsee, siitä saamme havainnollisen kuvan muistaessamme, että valtion asevoimat esiintyivät Adalenissa yhden ainoan suurkapitalistin puolella 8000 työläistä vastaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Dollariruhtinaiden diktatuuri

Kaikkein omituisimpaan valoon joutuvat kuitenkin ne monilukuiset Atlantin rapakon takaa tänne tilatut tai lähetetyt Oskari Tokoin kaltaiset apostolit tai siellä toivioretkillä käyneet herrasmiehet, jotka koettavat tehdä uskottavaksi, että Amerikka se vasta on demokratian mallimaa.

En ole käynyt tuossa demokratian paratiisissa, joten olen jäänyt sen nautinnoista aivan osattomaksi. Totean vain, että mainitsemieni amerikkalaisen demokratian apostolien saarnat ja epistolat käyvät täydellisesti ja ehdottomasti ristiin sen kanssa, mitä toiset, vielä paljon monilukuisemmat amerikkalaiset ja Amerikan kävijät sanovat samoista asioista. En vetoa ensinkään kommunistien ja kommunisteiksi epäiltyjen henkilöiden lausuntoihin, vaan käytän taatusti ei-kommunistisia lähteitä.

Englantilainen filosofi ja lordi Russell kuuluu tiettävästi äkäisimpiin kommunismin vihollisiin, mitä maa päällään kantaa. Hän on amerikkalaisen imperialismin ja sen sotapolitiikan hurmahenkinen ihailija. Mutta hänen käsityksensä amerikkalaisesta demokratiasta on kaikkea muuta kuin häävi. Helsingin Sanomissa (jota liioin ei voida epäillä myötämielisyydestä kommunismia kohtaan) marraskuun 11 pnä 1951 olleen selostuksen mukaan herra Russell oli Amerikan matkalta palattuaan luonnehtinut Yhdysvaltoja hirmuvallaksi ja poliisivaltioksi lausuen mm.:

»Minusta tuntuu uskomattomalta, että siellä on vielä ihmisiä, jotka eivät ole turvasäilössä. Jokainen englantilainen, joka tällä hetkellä käy Yhdysvalloissa, saa uuden kokemuksen ihmisistä, jotka elävät hirmuvallan alaisina ja joiden on joka kerta, kun avaavat suunsa lausuakseen vakaumuksensa, mietittävä kahteen kertaan sanottavansa.»

Yhdysvalloissa harjoitettavasta mielipideurkinnasta ja mielipideteoriasta herra Russell lausui mm., että siellä joutuu poliittisesti epäluotettavien kirjoihin »jokainen, jonka pikkuserkku on joskus tavannut kommunistin».

Voidaan sanoa, että lordi Russell on vanha hupsu, jonka sanoja ei aina tarvitse ottaa »kontantisti». Olkoon niin, ja siispä kuuntelemmekin, mitä vakavammalta kannalta otettavat henkilöt ovat näistä asioista sanoneet.

Abraham Lincoln, eräs Amerikan historian todellisista suurmiehistä, näki jo lähes sata vuotta sitten selvästi, että amerikkalainen yhteiskunta oli luisumassa rahavaltiaiden vähemmistödiktatuuriin. Marraskuun 21 pnä 1864, etelän orjavaltioita vastaan käydyn voitollisen sodan jälkeen, hän kirjoitti:

»Näen lähitulevaisuudessa pulan, joka tekee minut levottomaksi kotimaani turvallisuudesta. Sodan tuloksena on ollut teollisuusyhtymäin valtaantulo, sen jälkeen seuraa lahjusjärjestelmän aikakausi korkeimmissa virastoissa. Ja maan rahavaltiaat tulevat pyrkimään valtansa lujittamiseen vaikuttamalla kansan ennakkoluuloihin.»

Että Abraham Lincolnin synkkä ennustus on toteutunut, sen ovat todenneet monet taatusti vanhoilliset amerikkalaiset valtiolliset toimihenkilötkin. Niiden joukosta mainittakoon Yhdysvaltain entinen oikeusministerin erikoisapulainen Rogge, joka keväällä 1947 lausui, että »Yhdysvallat on kulkemassa fasistisen valtion luomiseen nopeammin kuin Saksa vuonna 1932», sekä amerikkalainen senaattori Pettygrew, joka kirjassaan »Juhliva rahavalta» toteaa, että niin sanottu amerikkalainen demokratia on »kaikkein julmin yhteiskuntamuoto, jota voidaan kuvitella».

Ymmärrettävää onkin, etteivät Abraham Lincolnin demokraattiset mielipiteet ole Amerikan nykyisten vallanpitäjien suosiossa. Tämän huomion on tehnyt mm. amerikkalainen aikakauslehti New Republic sanoessaan:

»Thomas Jefferson ja Abraham Lincoln eroitettaisiin tänään USAn valtion palveluksesta vaarallisina ja epälojaaleina henkilöinä, ja he voisivat joutua vankilaankin poliittisten vakaumustensa vuoksi.»

Melkein samat sanat sanoo lordi Russell edellä mainitussa kirjoituksessaan. Yhdysvaltain kongressin hyväksymä Taft-Hartleyn laki määrää mm. kommunisteiksi epäillyt henkilöt karkotettaviksi ammattiliittojen johtavilta paikoilta ja kieltää kommunisteiksi leimatuilta ammattiliitoilta oikeuden solmia työehtosopimuksia. Käytännössä on tätä lakia tulkittu niin, että kommunistiksi leimatun työläisen on miltei mahdotonta päästä edes rivijäseneksi ammattiliittoihin.

Mielipideurkinnan ja mielipideterrorin häikäilemättömyyttä kuvaa toinenkin virallinen asiakirja, nimittäin presidentti Trumanin käskykirje maaliskuun 23 pltä 1947. Sen mukaan on virkamies eroitettava toimestaan heti, kun on saatu riittävät perusteet epäillä häntä epälojaalisuudesta. Amerikkalaisten lehtien tietojen mukaan lasketaan tällaiseksi »riittäväksi perusteeksi» esim. kieltäytyminen vastaamasta kysymykseen, onko asianomainen koskaan tuntenut myötätuntoa kommunismia kohtaan, tai epätyydyttävä vastaus esim. seuraavaan kysymykseen:

»Onko teidän vaimonne koskaan sanonut, että hän olisi voinut mennä naimisiin neekerin kanssa?»

Washington Post-lehden tietojen mukaan on virkamiehen ilmoitettava tutkijakunnalle sekin, mitä poliittista puoluetta hän äänesti edellisissä »salaisissa» vaaleissa.

Yleisesti tunnettuja ovat Yhdysvaltain tiede- ja taidelaitoksissa toimeenpannut »puhdistukset», pitkät vankilatuomiot ja raskaat sakot tiedemiehille ja taiteilijoille, jotka kieltäytyvät vastaamasta kysymykseen, ovatko he kommunisteja, sekä vainotoimenpiteet niitä professoreita ja ylioppilaita kohtaan, jotka osoittavat kiinnostusta marxilaisuuden tutkimiseen.

Amerikkaan ei lasketa tiedemiestä, olipa hän kuinka etevä ja ansioitunut tahansa omalla alallaan, jos epäillään, että hän »ei usko Amerikan hallitusmuotoon». Useiden tällaisten tapausten perusteella Columbia-yliopiston dekaani Ackerman esitti vastalauseensa sen johdosta, että »uudet määräykset pakottavat yliopistot valitsemaan ulkomaalaiset vieraansa poliittisten mielipiteitten eikä tieteellisten ansioitten perusteella».

Amerikassa ei makseta laissa säädettyjä eläkkeitä sellaisille sotaveteraaneille, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta vakuutusta siitä, etteivät ole kommunisteja.

Ja kun vihdoin palautamme mieliimme sen yleisesti tunnetun tosiasian, että molemmat Amerikassa vapaasti toimivat puolueet, »demokraattinen» ja »tasavaltalainen», ovat suurkapitalistien puolueita, ja että parlamentissa, ns. kongressissa, ei ole yhtään työläisten edustajaa, olemme saaneet riittävän kuvan »amerikkalaisen demokratian» olemuksesta, mutta myöskin niiden ihmisten farisealaisuudesta, jotka esittelevät sitä »ihannedemokratiana». Oikeassa oli Lenin lausuessaan vuonna 1918 Amerikan työläisille osoittamassaan kirjeessä:

»Amerikan kansa, joka on antanut maailmalle malliesimerkin vallankumouksellisesta sodasta feodaalista orjuutta vastaan, on joutunut uusimpaan, kapitalistiseen palkkaorjuuteen kouralliselle miljardimiehiä.»

»Amerikkalainen demokratia» on dollariruhtinaiden vähemmistödiktatuuria. Sen demokraattisuudesta, samoinkuin kaikkien kapitalististen maiden demokraattisuudesta pätevät seuraavat Leninin sanat:

»Porvarillinen demokratia, ollen suuri historiallinen edistysaskel keskiaikaisuuteen verraten, pysyy aina — eikä voi kapitalismin vallitessa olla pysynyttäkään — ahtaana, typistettynä, valheellisena, ulkokultaisena, paratiisina rikkaille, ansana ja petoksena riistetyille, köyhille.»[19*]

Takaisin sisällysluetteloon

 

V. Demokratian valloittaminen kansalle

Miksi arvostelemme porvarillista demokratiaa?

Tunnemme hyvin ne renkutukset, joilla kommunistit pyritään leimaamaan demokratian vihollisiksi, jopa peräti marxilaisista kirjoista otettujen sitaattien voimalla.

Kommunistit ovat todellakin Marxin ajoista alkaen arvostelleet ankarastikin porvarillista demokratiaa. Mutta he eivät ole milloinkaan arvostelleet sitä sen demokraattisuuden vuoksi, vaan siitä, että siinä on liian vähän demokratiaa, että tuo demokratia on niin valheellista ja ulkokultaista, niin viheliäistä ja rajoitettua, siitä, että se ei ole demokratiaa kansalle, vaan kansan riistäjille.

Kommunistien samoinkuin kaikkien muidenkin vaimosta syntyneiden todellista suhtautumista demokratiaan on arvioi, tava heidän tekojensa perusteella. Ja teot osoittavat, että kommunistit ovat aina olleet eturiveissä siellä, missä on taisteltu kansan demokraattisten oikeuksien puolesta, ja nimenomaan porvarillisenkin demokratian puolesta taantumuksen hyökkäyksiä vastaan. Tiedetään, että venäläiset kommunistit, bolshevikit, olivat vanhalla Venäjällä johdonmukaisimpia ja päättävimpiä tsaarin itsevaltiuden vastustajia, demokratian esitaistelijoita. Kenellepä suomalaiselle ei olisi tunnettua, että nimenomaan bolshevikit olivat ainoita kansallisuussorron vastustajia ja myöskin Suomen riippumattomuuden kannattajia? Kukapa aikaansa seurannut ihminen ei tietäisi, että Espanjan tasavallan — porvarillisen tasavallan — puolustuksessa Francon fasistilaumoja, fasistisen Saksan ja fasistisen Italian asevoimia vastaan johtavaa osaa esittivät Espanjan ja monien muiden maiden kommunistiset vapaustaistelijat? Tiettyä on myöskin, että ei vain Neuvostoliiton, vaan myöskin kapitalististen maiden kommunistit antoivat täyden kannatuksensa omien maittensa hallituksille viime maailmansodassa, sikäli kuin nämä esiintyivät demokratian, porvarillisenkin demokratian, puolesta fasismia vastaan. Eikä liene kenellekään epäselvää, että me suomalaiset kommunistit olemme aina valmiit puolustamaan nykyistä »pakkodemokratiaa» kaikkia sen kaventamisyrityksiä vastaan.

Myönteinen suhtautumisemme demokratiaan käytännössä vastaa täydellisesti marxilaista teoriaa, se on sopusoinnussa päämäärämme, sosialismin toteuttamisen kanssa.

»...Ensi askeleena työväen vallankumouksessa on proletariaatin kohoaminen hallitsevaksi luokaksi, demokratian valloittaminen».[20*]

»Jos mikään on varmaa, niin sitä on se, että puolueemme ja työväenluokka voivat päästä valtaan vain sellaisen valtiomuodon vallitessa kuin on demokraattinen tasavalta. Vieläpä se on proletariaatin diktatuurille ominainen muoto, kuten jo Ranskan suuri vallankumous osoitti».[21*]

»Proletariaatti ei voi voittaa muuten kuin demokratian kautta, ts. toteuttaen täydellisesti ja yhdistäen taistelunsa jokaiseen askeleeseen demokraattiset vaatimukset niiden kaikkein päättävimmässä muodossa».[22*]

»Erehdyttäisiin perinpohjin, jos luultaisiin, että taistelu demokratian puolesta voi vierottaa proletariaattia yhteiskunnallisesta vallankumouksesta ... Päinvastoin, niin mahdotonta kuin on sosialismi, joka ei toteuta täyttä demokratiaa, samoin ei proletariaatti voi myöskään valmistua voittoon porvaristosta, ellei se käy kaikinpuolista, johdonmukaista, vallankumouksellista taistelua demokratian puolesta».[23*]

Epätoivoisissa yrityksissään leimata kommunistit demokratian vihollisiksi ovat eräät tannerilaiset propagandavirkamiehet ilmoittaneet löytäneensä Leninin teoksista sellaisia kohtia, joissa yllytetään »parlamentin hävittämiseen». Kysymyksessä on tavanmukainen karkea sitaatinväärennys. Lenin ei puhu parlamentin hävittämisestä, mutta kylläkin parlamentarismin hävittämisestä, porvarillisen parlamentarismin mätäpaiseiden poistamisesta. Hän ei suosittele kansanedustuslaitosten hävittämistä, vaan päinvastoin arvostelee porvarillista parlamenttia sen epäkansanvaltaisuudesta, sen merkityksettömyydestä, sen kykenemättömyydestä edustaa kansaa. Pariisin Kommuunin antamista opetuksista puhuessaan hän sanoo:

»Porvarillisen yhteiskunnan kauttaaltaan mädän ja ladottavissa olevan parlamentarismin tilalle Kommuuni asettaa laitokset, joissa lausunto- ja käsittelyvapaus ei rappeudu pettämiseksi, sillä parlamenttimiesten on itse tehtävä työtä, itse pantava lakinsa täytäntöön, itse tarkistettava, miten asiat sujuvat käytännössä, itse välittömästi vastattava valitsijainsa edessä. Edustuslaitokset pysyvät, mutta parlamentarismia erikoisena järjestelmänä, lainsäädäntö- ja täytäntöönpanotyön jakona, edustajien etuoikeutettuna asemana, ei ole. Demokratiaa, proletaaristakaan demokratiaa, emme voi ajatella ilman edustuslaitoksia, mutta ilman parlamentarismia voimme ja meidän tuleekin se ajatella.»

»Ulospääsy parlamentarismista ei tietenkään ole edustuslaitosten ja valiteemisperiaatteen hävittämisessä, vaan edustuslaitosten muuttamisessa juttutuvista työskenteleviksi laitoksiksi».[24*]

Näemme, että Lenin ei tarkoita »parlamentarismin hävittämisellä» mitään muuta kuin parlamentin kansanvaltaista uudistamisia, sen merkityksen, arvovallan ja vastuunalaisuuden kohottamista, sen lähentämistä kansaan, sen muuttamista nimensä mukaisesta »puhumalaitoksesta» todelliseksi kansanedustuslaitokseksi. Tämänsuuntaisia uudistuksia on pantu toimeen kansandemokratian maissa, mutta parlamentteja ei ole hävitetty. Venäjällä taas porvarillinen parlamentti, Perustava kokous, korvattiin monin verroin kansanvaltaisemmalla edustuslaitoksella, työtätekevän kansan itsensä luomilla Neuvostoilla.

Meistä kommunisteista ei onnistuta tekemälläkään tekemään demokratian vihollisia, ei teorian eikä käytännön perusteella. Se syytös roikkuu kokonaan ilmassa. Me olemme demokratian ystäviä, ja siksi me arvostelemme porvarillista demokratiaa sen valheellisuuden ja ulkokultaisuuden vuoksi. Meidän toimintamme tähtää demokratian muuttamiseen sanoista todellisuudeksi, demokratian valloittamiseen kansalle.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Demokratian puitteiden laajentuminen

Jos kommunismin vastustajilla olisi varaa puhua niinkuin ajattelevat, muotoilisivat he syytöksensä jotenkin tähän tapaan: »Me syytämme teitä siitä, että te ette halua tyytyä nykyiseen porvarilliseen demokratiaan, joka turvaa riistäjäluokkien etuoikeudet ja säilyttää todellisen valtiovallan harvojen kapitalistiperheiden käsissä. Te pyritte laajentamaan tätä demokratiaa niin pitkälle, että se uhkaa murtaa ne puitteet, jotka soveltuvat kapitalistien riistopyrkimyksiin.»

Tämän kuultuamme sanoisimme: »Se on totinen tosi». Me pyrimme todellakin laajentamaan demokratian pihtipieliä. Tiedämme itsekin, että demokratian laajentuminen porvarillisen demokratian ahtaiden puitteiden yli käy ennen pitkää vaaralliseksi kapitalistisen riistojärjestelmän olemassaololle, mutta sehän on meidän pienin surumme.

Se vakaumuksemme, että »proletariaatti ei voi voittaa muuten kuin demokratian kautta», saa täydellisen vahvistuksensa historian opetuksista. Jokaisen sosialismin tielle lähteneen valtion syntyhistoria todistaa, että tie kapitalistisesta järjestelmästä sosialistiseen kulkee laajan ja syvän demokratisoitumisprosessin kautta, jossa kansan vapautta kahlehtineet esteet ja rajoitukset murtuvat toinen toisensa jälkeen, epäkansanvaltaiset laitokset korvataan uusilla.

Tämän prosessin varmimpia tunnusmerkkejä ja samalla sen tärkeimpiä edellytyksiä on »nukkuvien puolueen» laajojen joukkojen herääminen poliittiseen tietoisuuteen ja toimintaan. Kun takapajuisimmatkin työtätekevän kansan joukot nousevat horrostilastaan ja asettuvat valveutuneempien luokkaveljiensä rinnalle puolustamaan oikeuksiaan, niin se merkitsee, että nämä joukot eivät halua enää pysyä sysättyinä demokratian ulkopuolelle. Ja kun työtätekeviin kansankerroksiin kuuluvat ihmiset, jotka aikaisemmin ovat antaneet kannatuksensa riistäjäluokkien asialla kulkeville puolueille, kääntävät näille suurin joukoin selkänsä ja yhä rohkeammin liittyvät työväenluokan tietoisen etujoukon ympärille, osoittavat ne siten oppineensa käyttämään demokratiaa omaksi hyväkseen.

Vilpitön demokraatti ei voi olla iloitsematta tällaisesta kansan syvien rivien heräämisestä, siitä, että kansanjoukot ottavat demokratian asian omiin luotettaviin käsiinsä ja vievät sitä eteenpäin niin sanoaksemme hartiavoimin. Valhedemokraatin tuntee siitä, että hän pelkää kansaa ja käsittää demokratian niin, että kansan on odoteltava kädet ristissä niitä »demokraattisia» almuja, joita sille ylhäältä suvaitaan nakella.

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Laillista» ja »laitonta» demokratiaa»

Demokratian laajentumista ei ole käsitettävä tasaiseksi, pikkuhiljaa eteneväksi tapahtumasarjaksi. Tällainen käsitys olisi jyrkässä ristiriidassa historian todistuksen kanssa. Syvälle käypiä demokraattisia uudistuksia on saavutettu vain siellä, missä kansanjoukot ovat olleet liikkeellä vaatimassa ja puolustamassa oikeuksiaan. Näinhän asia on ollut Suomessakin. Siitä, että meillä on yleinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta, saamme kiittää, paitsi Venäjän ensimmäistä vallankumousmyrskyä, Suomen työläisten ensimmäistä suurlakkoa punakaarteineen. Sellaiset mitä kipeimmän tarpeen vaatimat uudistukset kuin laki 8 tunnin työpäivästä ja kunnallislakien kansanvaltaistaminen, joita eduskunnassa oli tuloksettomasti »mietitty» ja »luettu» vuosikausia, saatiin hyväksytyiksi vasta vuonna 1917, ja silloinkin nimenomaan kansan joukkovoimalla, eduskuntatalon ollessa sankkojen mielenosoittajarivistöjen piirittämänä. Samanlainen painostus oli tarpeen Suomen itsenäisyyden turvaamista tarkoittavan valtalain hyväksymiseen. Todistettu on myöskin, että Suomen torpparit, jotka turhaan olivat odottaneet vapautustaan eduskunnalta, valloittivat sen itse taistelemalla luokkasodassa Punaisen Kaartin riveissä. Ja ennenkuin maamme porvaristo suostui myöntämään omien perustuslakiensa takaamat julkisen toiminnan mahdollisuudet vasemmistolaiselle työväenliikkeelle, tarvittiin kokonainen maailmansota ja »aseveljien», fasististen hyökkääjien musertava tappio.

On demokraateiksi itseään nimittäviä henkilöitä, jotka tunnustavat demokraattiseksi vain sen, mikä on »laillista», ja nenäänsä nyrpistäen leimaavat laittomuudeksi, epäjärjestykseksi, hulinoimiseksi ja diktatuuripyrkimyksiksi työväen itsenäiset joukkovoiman ilmaukset. Tämä sama herrasväki ei kylläkään tavallisesti nyrpistä nenäänsä silloin, kun porvaristo rikkoo omia lakejaan.

Häpeällisintä on, että useimmat tämäntapaisista laillisuuden ritareista ovat olevinaan työväenliikkeen ihmisiä ja nimittävät itseään sosialidemokraateiksi. Tässäkin kysymyksessä näkyy, kuinka täydellisesti nykyisen sosialidemokratian tannerilaiset johtomiehet ovat kääntäneet selkänsä Suomen vanhan sosialidemokraattisen työväenpuolueen luokkataisteluperinteille. Vuonna 1906, ensimmäisen suurlakon jälkeen pidetyssä Oulun puoluekokouksessa Timo Korpimaa ilmaisi vanhan sosialidemokraattisen puolueen valtavan enemmistön käsityksen sanoessaan:

»Senaattori Kari puhui eilen laillisuudesta, että me taistelemme ainoastaan laillisilla keinoilla. Minun nähdäkseni tämä on ehdottomasti sosialidemokratian periaatteita vastaan. Sosialidemokratia taistelee sekä laillisilla että laittomilla keinoilla. Laittomat keinot ovat suurlakko ja vallankumous. Meillä ei olisi tätäkään hitusta laillisuutta, jos ei olisi ollut marraskuun suurlakkoa. Marraskuun suurlakkohan oli lain kirjaimen yli menemistä, mutta vasta kun sen yli oli menty, saatiin laillisuus, joka meillä nyt on ...»

Tällainen kanta demokratian »laillisuutta» ja »laittomuutta» koskevassa kysymyksessä kestää historian arvostelun. Alussa oli teko, eikä laki. Laki on tekojen voimalla todellisuudeksi muuttuneiden yhteiskunnallisten suhteiden kirjaamista. Ensin muuttuvat olot ja vasta sitten lait. Kansan tahto muuttuu laiksi vain sillä ehdolla, että kansa on sitä ennen kyllin selvästi ja »uhkaavasti» ilmaissut tahtonsa. Mikä eilen oli »laitonta», se muuttuu tänään »lailliseksi».

»Rauhallinen» ja »ei-rauhallinen» tie sosialismiin

Forssassa vuonna 1903 hyväksytyssä vanhan Sosialidemokraattisen työväenpuolueen ohjelmassa, jossa puolue julistaa päämääräkseen »tuotantovälikappaleiden siirtymisen yksityisomaisuudesta kansan omaisuudeksi» eli sosialismin, sanotaan, että päämääränsä toteuttamiseksi puolue käyttää »kaikkia tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeuden tunnetta vastaavia keinoja».

Tämä Forssan ohjelman sanamuoto on ehdottomassa ristiriidassa nykyisen tannerilaisen sosialidemokratian johtajien laillisuusjallituksen kanssa. Siihen sisältyy samalla mahdollisimman selvä, yleispätevä ja tyhjentävä vastaus kysymykseen sosialismiin johtavasta tiestä, siitä, onko tämä tie rauhallinen tai kenties vähemmän rauhallinen. Marxilaisuus ei pyri sitomaan kansan vapaustaistelua mihinkään ennakolta määrättyihin kaavoihin. Se vaatii vain, että taistelun muodot ja keinot ovat »tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavia». Kysymme: millaista muuta suhtautumista voitaisiin vaatia ihmisiltä, joille kansan tahto on korkein laki?

Suomesta ei löytyne profeettaa, joka voisi erehtymättä ennustaa, millaisissa konkreettisissa muodoissa ratkaisevat taistelut työn ja pääoman välillä maassamme tullaan käymään, mitä ovat ne »tarkoituksenmukaiset ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavat keinot», jotka siinä tilanteessa osoittautuvat välttämättömiksi. Varmasti tiedämme sen, että sosialismin voitto Suomessakin on väistämätön, koska se on historian kehityksen laki. Edelleen tajuamme, että Suomenkin tie sosialismiin on demokratian tie, koska »proletariaatti ei voi voittaa muuten kuin demokratian kautta». Varmaa on, että sosialismin voitto Suomessa tulee perustumaan kansan enemmistön tahtoon, työväenluokan ja sen ympärille liittyneiden toisten työtätekevien kansankerrosten joukkovoimaan.

Mikäli asia työväenluokasta ja sen puolueesta riippuu, tulee tämä »viimeinen taisto» sujumaan mahdollisimman rauhallisesti, aseettomasti ja verettömästi. Mutta kuka voi ennakolta sanoa, millaisiin toimenpiteisiin kansanvallan viholliset ryhtyvät?

Mitä suurinta tekopyhyyttä on, kun kommunisteilta kysellään, tullaanko sosialismin puolesta käytävissä taisteluissa käyttämään väkivaltaa. Kirjasessani »Demokratia ja väkivalta» olen suositellut tiedusteltavaksi tätä puolta asiasta Kemi–Wärtsilä-yhtiön konttorista. Siellähän tämänluontoiset asiat, kuten Arabian ja Kemin verilöylyjen kokemuksista tunnetaan, on tiedetty paljoa paremmin ja paljoa aikaisemmin kuin Suomen Kommunistisen Puolueen toimistossa. Parempaa neuvoa en voi nytkään antaa.

Siellä, missä taistelu kansanjoukkojen ja kansan sortajien välillä on saanut aseellisen taistelun muodon, on se aina tapahtunut sortajien tahdosta ja aloitteesta. Niin oli Venäjällä 1917, Suomessa 1918, Espanjassa 1936. Erikoisesti on syytä mainita Venäjän vallankumouksesta, koska sosialismin viholliset ovat pyrkineet leimaamaan juuri bolshevikit kauheimmiksi väkivaltapoliitikoiksi. Todellisuudessa on asia kuitenkin niin, että jos Venäjän vastavallankumoukselliset olisivat suostuneet noudattamaan paljon puhuttuja »demokraattisen pelin sääntöjä», ei bolshevikeilla olisi ollut mitään syytä kehoittaa kansaa tarttumaan aseisiin marraskuussa 1917, koska sekä mahdollisimman demokraattisesti suoritetut Neuvostojen vaalit että monet muut objektiiviset tosiasiat osoittivat selvääkin selvemmin kansan valtavan enemmistön myötätunnon ja kannatuksen olevan heidän puolellaan. Näiden tosiasioiden perusteella Lenin piti viimeiseen asti mahdollisena vallan siirtymistä Neuvostojen käsiin rauhallista tietä. Lokakuun 10 pnä 1917 julkaistussa kirjoituksessaan »Vallankumouksen tehtävät» hän lausuu:

»Venäjän demokratialle, Neuvostoille, sosiali-vallankumouksellisten ja menshevikkien puolueelle ... avautuu nyt erittäin harvoin vallankumousten historiassa esiintyvä mahdollisuus vallankumouksen rauhallisen kehityksen turvaamiseen.

»Jos Neuvostot ottavat nyt käsiinsä kokonaan ja yksinään valtiovallan ... niin Neuvostoille ei ole taattu ainoastaan Venäjän väestön yhdeksän kymmenesosan tuki, työväenluokan ja talonpoikaisten valtavan enemmistön tuki. Neuvostoille on taattu myöskin armeijan ja kansan enemmistön mitä suurin vallankumouksellinen innostus, se innostus, jota ilman voitto nälästä ja sodasta on mahdoton.»

Se, että Leninin toteama mahdollisuus vallankumouksen rauhalliseen kehitykseen ei tullut todellisuudeksi, johtui yksinomaan siitä, että Venäjän kapitalistit ja tilanherrat sekä heidän käskettävissään olleet valkoiset kenraalit ja mustasotnialaiset eivät halunneet alistua »demokraattisen pelin sääntöihin», vaan uhmasivat enemmistöä, nousivat ase kädessä selvästi ilmaistua kansan tahtoa vastaan. Näin he pakottamalla pakottivat vallankumoustapahtumien kestäessä muodostuneen uuden demokratian tarttumaan aseisiin itsepuolustuksekseen.

Ja silloinkin, kun aseellinen taistelu vastavallankumouksellisia vastaan osoittautui välttämättömäksi, Lenin korosti herkeämättä, että tämän taistelun, aseellisen kapinan, tuli nojautua kansan valtavan enemmistön kannatukseen. Vain kaiken tämän ymmärtäen voimme selittää Lokakuun aseellisen kapinan voiton. Se oli kansan suuren enemmistön voitto pienestä kourallisesta sotapukareita, kansan riistäjiä ja sortajia, Se oli demokratian voitto demokratian vihollisista.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Enemmistödemokratia ja enemmistödiktatuuri

»Kumotessaan» kansandemokraattista järjestelmää ovat eräät maamme porvarilehdet, m.m. Uusi Suomi, turvautuneet sellaiseenkin viisaustieteeseen, jonka mukaan kansandemokratia on jo pelkkänä käsitteenäkin »muodottomuus sinänsä». Kirjanoppineet näet tietävät, että sana »demokratia» merkitsee jo yksinään kansanvaltaa, joten kansandemokratiasta puhuminen ärsyttää heidän sivistynyttä korvaansa.

Moisen »sivistyksen» köykäisyys on ilmeinen. Historia osoittaa, että demokratiaa on suurin piirtein kahdenlaista, sellaista, joka kuuluu kansalle, ja sellaista joka kuuluu vain yläluokalle. Antiikin demokraattisissa osavaltioissa demokratia vallitsi vain orjanomistajien keskuudessa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa demokratia sensijaan on porvarillista demokratiaa, joka loppukädessä kuuluu vain suurriistäjille, mutta ei kansalle.

Uudelle Suomelle voisimme vastata, että »muodottomuus sinänsä» on se, kun kapitalistista valtiota sanotaan demokraattiseksi, vaikka se todistettavasti ei ole kansan valtaa, vaan harvain valtaa. Kun me sittenkin puhumme porvarillisesta demokratiasta, johtuu se siitä, että useissa porvarillisissakin maissa on havaittavissa edes jonkinlaista demokraattista menoa, jonkinlaisia vaaleja ja äänestyksiä, jonkinlaista sanan- ja kokoontumisvapautta, jonkinlaisia kansanedustuslaitoksia, parlamentteja, joissa noudatetaan »demokraattisen pelin sääntöjä» — sikäli kuin noudatetaan. Jos väittäisimme — kuten joskus tehdään — että kapitalistisissa maissa ei ole hituistakaan demokratiaa, niin se merkitsisi, ettemme osaa tehdä eroa mainitunlaisen demokraattisen menon ja alastoman fasistisen diktatuurikomennon välillä. Ja kokemuksesta tiedämme, että tämän eron tekeminen on työväenluokankin kannalta tärkeää.

Porvarillinenkin demokratia on siis demokratiaa omalla tavallaan, vaikka se ei olekaan demokratiaa kansan enemmistölle, vaan vähemmistölle. Vasta silloin, kun porvarillisen demokratian »pihtipielet» laajentuvat, kun kansa, työtätekevä väestö, valloittaa demokratian itselleen, voidaan puhua enemmistödemokratiasta, kansan vallasta näiden sanojen kirjaimellisessa mielessä. Demokratian luonne on muuttunut, mutta nytkään se ei ole »puhdasta» demokratiaa, demokratiaa »yleensä», demokratiaa »ilman aikojaan», sillä sellaista demokratiaa ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Se on aivan uutta, luokkasisällöltään muuttunutta demokratiaa, jota me sanomme kansandemokratiaksi, sosialistiseksi demokratiaksi, neuvostodemokratiaksi ja proletaariseksi demokratiaksi eroitukseksi porvarillisesta vähemmistödemokratiasta.

Mutta kaikenlainen demokratia on samalla kertaa diktatuuria. Riistäjäluokkien valta ei, kuten edellisissä luennoissa osoitettiin, voi »idyllisimmänkään» porvarillisen demokratian vallitessa olla muuta kuin vähemmistödiktatuuria. Enemmistödiktatuuria voi olla vain siellä, missä valta kuuluu kansalle. Sellainen valtio on — ensi kertaa maailmanhistoriassa — työväen valtio, sosialistinen valtio, kansandemokraattinen valtio. Lenin sanoo:

»Kaikki tähänastiset luokkavaltiot ovat ollet riistävän vähemmistön diktatuuria riistettyyn enemmistöön nähden, kun sensijaan proletariaatin diktatuuri on riistetyn enemmistön diktatuuria riistävään vähemmistöön nähden.»

Takaisin sisällysluetteloon

 

Valtiokoneiston demokratisointi

»Demokraattisen pelin sääntöihin» porvarillisessa valtiossa näkyy kuuluvan, että virkakoneisto on yksinomaan kapitalistiluokan uskottujen käsissä, luokan, joka on mitättömän pienenä vähemmistönä. Itsestään selvänä pidetään myöskin sitä, että kaikki valtiokoneiston komentoportaat on miehitetty yhden ainoan ajatussuunnan, nimittäin kapitalistista riistojärjestelmää puoltavan ajatussuunnan edustajilla. Kaikkien Suomen armeijan upseerien täytyy olla poliittisilta mielipiteiltään taattuja mannerheimiläisiä, ja kenraaliksi pääsee vain se, joka on ansainnut kannuksensa luokkasodassa Suomen työläisiä ja torppareita vastaan tai on muuten osoittanut olevansa luotettava valkoinen. Poliisipäällystöön — valtiollisesta poliisista puhumattakaan — samoinkuin tuomarikuntaankaan ei katsota päteväksi henkilöä, jota voidaan epäillä myötätunnosta työtätekevien joukkojen vapauspyrkimyksiä kohtaan.

Niiden, jotka kehuvat tällaista asiaintilaa »kansanvaltaiseksi», sietäisi hiukan hävetä. Juuri kansanvaltaisuuden kannalta olisi oikeus ja kohtuus, että valtion virkoihin päästettäisiin vain sellaisia henkilöitä, jotka ansaitsevat ja nauttivat kansan luottamusta. Kansanvaltaisuuden periaatteen toteuttaminen merkitsee valtiokoneiston, ennen kaikkea armeijan ja poliisin komentoportaiden puhdistamista fasisteista ja muista taantumuksellisista aineksista, vastavallankumouksellisista vehkeilijöistä ja provokatioiden järjestäjistä, työläisten pieksi joista. Se merkitsee tuomarikunnan kokoonpanon tarkistamista saman periaatteen mukaan. Se merkitsee kelvottomien, kansan luottamusta ansaitsemattomien virkamiesten korvaamista kansasta lähteneillä ja kansan asialle uskollisilla virkamiehillä, jotka — mikäli se asian luonteeseen katsoen on suinkin mahdollista — kansa itse valitsee ja jotka vuorostaan ovat tilivelvollisia valitsijoilleen.

Juuri näin on menetelty siellä, missä demokratia on valloitettu kansalle, Neuvostoliitossa ja kansandemokratian maissa. Näiden maiden kokemus on riittävästi todistanut myöskin sen, että »yksinkertaisen kansan», työväen ja talonpoikaisten, keskuudesta nousseet lahjakkaat yksilöt ovat pystyneet erinomaisesti komentamaan armeijoita, johtamaan suuria teollisuuslaitoksia, hallitsemaan valtiota.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Taloudellinen kansanvalta

Perusteellisinkaan valtiokoneiston demokratisointi ei voi johtaa pysyviin tuloksiin, ellei yhteiskunnassa tapahdu syvällekäypiä tuotanto- ja omistussuhteiden muutoksia kansanvaltaiseen suuntaan, ellei toteuteta taloudellista kansanvaltaa.

Miten taloudellinen kansanvalta voidaan toteuttaa? Siihen ei ole muuta tietä kuin se, jota Neuvostoliitossa ja kansandemokratian maissa on kuljettu: riistäjäluokkien taloudellisen mahdin lopettaminen, tuotannon avainasemien, pankkien ja suurtuotantolaitosten ottaminen yhteiskunnan haltuun, kansan yhteisomaisuudeksi. Tämän tien on viitoittanut selvästi Kommunistinen Manifesti, ja kokemus on osoittanut sen ei vain mahdolliseksi, vaan myöskin ainoaksi oikeaksi kansanvaltaiseksi tieksi. Mitään »kolmatta tietä» ei kukaan ole löytänyt eikä tule löytämäänkään — koska sitä ei ole.

Demokratia edellyttää tasa-arvoisuutta. Mutta tuotantovälineiden yksityisomistukseen ja niiden avulla harjoitettuun työtätekevien riistoon perustuvassa kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa vallitsee syvä juopa, riistäjien ja riistettyjen välillä, eikä kansalaisten tasa-arvoisuus ole muuta kuin ulkokultainen puheenparsi.

»Niin kauan kuin on riistoa, ei voi olla tasa-arvoisuutta. Kartanon herra ei voi olla tasa-arvoinen työläisen kanssa, nälkäinen kylläisen kanssa».[25*]

Vasta riistäjien taloudellisen harvainvallan lopettaminen ja riistoon rakentuvan luokkajaon poistaminen luo pohjan todelliselle valtiolliselle tasa-arvoisuudelle.

Mutta taloudellinen kansanvalta ei ole tarpeellinen vain valtiollisen kansanvallan takeena. Se on välttämätön ennen kaikkea yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden voimaansaattamiseksi, työtätekeviin kansankerroksiin kohdistuvan riiston ja sorron lopettamiseksi, kurjuuden poistamiseksi, hyvinvoinnin turvaamiseksi kaikille. Kun tuotannon määräävänä näkökohtana ei enää ole saalistus, vaan kansan tarpeiden tyydyttäminen, on koko talouselämä saatettu terveelle pohjalle ja luotu edellytykset tuotannon ennen näkemättömälle nousulle ja kansanjoukkojen hyvinvoinnin herkeämättömälle lisääntymiselle.

Meidän maassamme, missä palkannauttija saa tehdä pari kolme kuukautta ilmaiseksi työtä maksaakseen yhden vuoden veronsa, olisi erittäin hyödyllistä pysähtyä ajattelemaan, millaista tavatonta kansan verotaakan helpotusta se merkitsee, kun kansan työn tulokset eivät mene kapitalististen saalistajien taskuihin, »konnain kukkaroon», vaan koituvat kansan yhteiseksi hyväksi. Suunnattomista sodan hävityksistä ja rasituksista huolimatta, jättiläismäisen rakennustyön vaatimista pääomasijoituksista huolimatta Neuvostoliiton kansalainen maksaa veroina pienen murto-osan palkastaan. Tämä on vain eräs puoli siitä välittömästä aineellisesta hyödystä, jonka taloudellisen kansanvallan toteuttaminen tuo mukanaan työtätekeville joukoille.

Omankin kansamme verotaakkaa voitaisiin tuntuvasti keventää jo porvarillisenkin yhteiskunnan puitteissa täysin toteutettavissa olevilla taloudellisilla uudistuksilla. Eräs tällainen uudistus olisi puu- ja paperiteollisuuden ottaminen valtion haltuun, sen huikeiden miijardivoittojen käyttäminen valtion menojen peittämiseksi. Ja onhan suorastaan säädytöntä, että sellaisetkin »sosiaaliset» laitokset kuin henki- ja palovakuutusyhtiöt, jotka tiettävästi ovat hyvin tuottavia rahamyllyjä, saavat jauhaa kultaa yksityisille saalistajille.

Mikä pakottaa valtion kieltäytymään tällaisista käden ulottuvilla olevista erinomaisista tulolähteistä, kun se kerran valittaa rahan puutetta? Selitys voi olla vain siinä, että tämä valtio on suurriistäjien eli nykysuomeksi sanoen »vakauttajien» valtio, jossa noudatetaan periaatetta: kenellä paljon on, hänelle annettakoon lisää, ja kenellä ei ole mitään, häneltä vakautettakoon sekin pois.

Tällaisessa valtiossa voidaan toteuttaa kansan edun mukaiset, kansanvaltaiseen suuntaan käyvät taloudelliset samoinkuin muutkin uudistukset ainoastaan kansan joukkovoimalla, pakottamalla kapitalistiset riistäjät luopumaan jäykästä vastarinnastaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kuinka monta puoluetta demokratiassa pitää olla?

Tämä kysymys ei ole tarkoitettu vakaville ihmisille, vaan niille humoristeille vastoin tahtoaan, jotka luulevat voivansa määritellä jonkin maan demokraattisuuden asteen sen perusteella, kuinka monta puoluetta siinä toimii. Tällaista matematiikkaa on tarvittu sen uskon vahvistukseksi, että Neuvostoliitto, jossa on vain yksi puolue, on »diktatuurimaa» ja että kapitalistiset valtiot ovat »demokratian maita», mikäli niissä on kaksi puoluetta tai useampia.

Olettakaamme, että olemme tässä kekanneet hyvänkin demokratian mittarin, ja käytelkäämme sitä johdonmukaisesti. Suoritamme siis matematiikkaviisaittemme iloksi pientä ynnä- ja kertolaskua. Amerikan Yhdysvalloissa on kaksi puoluetta. Suomessa kokonaista kuusi. Ja koska kuusi on yhtä kuin kolme kertaa kaksi, päädymme siihen, että Suomi on nykyään tasan kolme kertaa demokraattisempi kuin Amerikka, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Samaa viisasta laskutapaa käyttäen saamme selville, että Suomi oli lapualais-fasisminkin valtakaudella kaksi ja puoli kertaa Amerikkaa demokraattisempi, koska täällä oli silloin viisi puoluetta. Mutta ei tämä vielä mitään. Kansandemokraattisessa Puolassa, Unkarissa ja Tshekkoslovakiassa on kussakin kolme puoluetta, kansandemokraattisessa Romaniassa kokonaista viisi. Laskutoimituksen tulokseksi saamme, että kansandemokraattinen Puola, Unkari ja Tshekkoslovakia ovat kukin puolitoista kertaa demokraattisempia ja Romania kaksi ja puoli kertaa demokraattisempi Amerikan Yhdysvaltoja. Todellisuudessa ne ovat monin verroin demokraattisempia, sillä molemmat Yhdysvaltain puolueet ovat suurkapitalistien komennossa, kun taas kansandemokraattisten maiden puolueet edustavat työtätekevää kansaa, työväenluokkaa, talonpoikaistoa ja sivistyneistöä. Älkäämme kuitenkaan kiinnittäkö huomiota tällaisiin »pikkuseikkoihin», vaan tyytykäämme toistaiseksi ynnä- ja kertolaskumme tuloksiin.

Mutta kun mainitsemamme verrattomat matemaatikot vielä tämän jälkeenkin inttävät, että Amerikka on »demokratian maa» ja kansandemokratian maat »diktatuurimaita», tulevat he paljastaneeksi oman matematiikkansa hölmöyden. He tulevat samalla vastoin tahtoaan myöntäneeksi sen ilmeisen totuuden, että jonkin maan demokraattisuus ei riipu puolueiden lukumäärästä, vaan jostakin aivan muusta.

Päästäksemme selville vesille vertaamme toisiinsa kahta »yhden puolueen järjestelmän» maata, toisaalta Hitler-Saksaa ja toisaalta Neuvostoliittoa. Hitlerin fasistipuolue tuli valtaan äärimmäisenä taantumuspuolueena, työläisten pieksijäin puolueena, Saksan asetehtailijain värväämänä, rahoittamana ja usuttamana sotapuolueena, militaristien ja monarkistien puolueena. Wille-keisarin poika August Wilhelm (»prinssi Auwi») oli eräs sen keulakuvia. Saksan sotateollisuusporhojen antaman tehtävän mukaisesti sen ensimmäinen valtioteko oli työväenliikkeen, ei vain kommunistisen puolueen, vaan myöskin sosialidemokraattisen puolueen ja ammatillisten järjestöjen hävittäminen »viimeistä piirtoa myöten». Se tuhosi kaikki demokraattiset laitokset, minkä vertauskuvaksi se lavasti valtiopäivätalon murhapolton. Se löi matalaksi katolilaisen keskustapuolueen. Ainoa puolue, jonka kanssa se löi veljenkättä, oli meidän kokoomuspuoluettamme vastaava Deutschnationale Volkspartei, Kruppin, Hugenbergin, Wille-keisarin ja Hindenburgin puolue. Fasistinen puolue julisti ja toteutti vieraiden kansojen halveksimisen ja orjuuttamisen politiikkaa. Sen aikaansaannosta oli sille itselleen onnettomasti päättyneen maailmansodan sytyttäminen.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue on sitävastoin syntynyt ja pysynyt työväenpuolueena, työtätekevien kansainvälisen solidaarisuuden ja kansojen veljeyden puolueena. Se esiintyi ensimmäisen maailmansodan aikana johdonmukaisimpana ja päättävimpänä sotaa vastustavana puolueena, rauhan puolueena. Sen ensimmäisiä tekoja hallituspuolueena oli rauhan valloittaminen Venäjän kansalle ja kansallisuussorron lopettaminen. Bolshevikkien johtama proletaarinen vallankumous vapautti talonpojat kartanonherrojen orjuudesta, antoi maan talonpojille, mursi suurkapitalistien taloudellisen yksinvallan, antoi pankit, tehtaat ja kaivokset kansan käsiin, toteuttaen siten taloudellisen kansanvallan.

Se toteutti myöskin ennennäkemättömän laajan valtiollisen kansanvallan, siirtäessään kaiken valtiovallan työtätekevää kansaa välittömästi edustavien Neuvostojen käsiin, murskatessaan vanhan, tsaarinaikuisen valtiokoneiston ja luodessaan sen tilalle uuden, kansan oman valtion, jota hallitsevat työläiset, talonpojat ja edistyksellinen sivistyneistö.

Lokakuun vallankumoukseen mennessä oli Venäjän kommunistinen puolue saavuttanut työväenluokan ja talonpoikaisten ehdottoman enemmistön kannatuksen. Siitä, että se edelleenkin jäi ainoaksi työtätekevää väestöä edustavaksi puolueeksi, saavat syyttää itseään oikeistososialidemokraattiset menshevikit ja pikkuporvarilliset sosialivallankumoukselliset (»eserrät»), jotka typerän politiikkansa ansiosta menettivät kaiken luottonsa kansan keskuudessa. Näiden puolueiden johtajat jäivät lopullisesti kenraaleiksi ilman armeijaa lyöttäytyessään kansalaissodassa vastavallankumouksen puolelle. Useiden kansandemokraattisten maiden vastaavien puolueiden johtajat ovat olleet paljoa viisaampia ...

Näemme, että mainitsemiemme matematiikkaviisaiden ei onnistu heittää yhteen läjään kahta täysin erilaista »yhden puolueen järjestelmää». Toisessa tapauksessa toteamme kaiken vallan keskittymisen pienen imperialistisen saalistajakoplan käsiin, toisessa taas taloudellisen ja poliittisen kansanvallan voimaansaattamisen. Jonkin maan demokraattisuutta tahi epädemokraattisuutta mitattaessa ei ole siis katsottava siihen, kuinka monta puoluetta siellä on, vaan siihen, millaisia puolueita, kenen puolueita, mitä yhteiskuntaluokkia edustavia puolueita. Ei ole katsottava puolueiden lukumäärään, vaan siihen, mitä ne tekevät. Riistäjäluokkien asioilla kulkevat puolueet, olkoonpa niitä vaikka yhtä monta kuin Vilkkilässä kissoja, ja nimittäköötpä ne itseään »työväen» puolueiksi, »maanviljelijäin» puolueiksi tahi vaikkapa »koko kansan» puolueiksi, ovat haluttomia ja kykenemättömiä ajamaan kansan edun vaatimia uudistuksia. Tällaiset puolueet menettävät ennemmin tahi myöhemmin kansanjoukkojen kannatuksen. Todellinen työväenpuolue sitävastoin saattaa pystyä yksinäänkin hankkimaan kaikkien työtätekevien luottamuksen kansanvaltaisella politiikallaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 

VI. Neuvostodemokratiasta

Taloudellinen perusta

»Proletaarinen demokratia on miljoona kertaa demokraattisempaa kuin mikään porvarillinen demokratia; Neuvostovalta on miljoonia kertoja demokraattisempaa kuin kaikkein demokraattisin porvarillinen tasavalta.»[26*]

Neuvostoliiton Perustuslaki takaa jokaiselle 18 täyttäneelle kansalaiselle, rotuun, kansallisuuteen, sukupuoleen, sivistykseen, varallisuuteen ja entiseen toimintaan katsomatta oikeuden osallistua valtiovallan elinten vaaleihin. Tämä oikeus kuuluu myöskin kaikille asevoimissa palveleville henkilöille. Näin laajaa, rajoituksista vapaata äänioikeutta ei ole missään kapitalistisessa maassa. Tässäkin suhteessa on Neuvostoliitto maailman demokraattisin maa.

Niin tärkeä merkitys kuin tällä aste-erolla porvarillisen demokratian ja neuvostodemokratian välillä on, se ei vielä ilmaise asian kaikkein oleellisinta puolta, sitä, mikä tekee neuvostovallan »miljoonia kertoja» demokraattisemmaksi kaikenlaista porvarillista demokratiaa. Voimme hyvin kuvitella huomattavaakin äänioikeuden laajentamista porvarillisessa yhteiskunnassa ilman, että oleellista muutosta kansan ja riistäjien välisessä voimasuhteessa tapahtuisi, sillä

»Pääoma, kun se on olemassa, hallitsee koko yhteiskuntaa, eikä mikään demokraattinen tasavalta, mikään äänioikeus muuta asian ydintä».[27*]

Vasta riistojärjestelmän lopettaminen tuo perinpohjaisen muutoksen, poistaessaan pahimman esteen kansanvallan toteuttamisen tieltä. Neuvostodemokratian peruseroavaisuus porvarillisesta demokratiasta on ennen kaikkea siinä, että sitä toteutetaan oloissa, joissa on hävitetty kaikenlainen ihmisen harjoittama toisen ihmisen riisto. Neuvostodemokratian taloudellisena perustana on yhteiskunnallinen, sosialistinen omistus tuotantovälineisiin, sosialistinen talousjärjestelmä. Kun riistäjien taloudellinen harvainvalta on murrettu, ei ole enää olemassa sellaista yhteiskuntaluokkaa, joka taloudellisen mahtinsa nojalla voisi sanella tahtonsa toisille kansankerroksille ja pitää niitä valtiollisessa ja henkisessä orjuudessa. Sosialistinen talousjärjestelmä on luonut kestävän pohjan sille kansalaisten yhteiskunnalliselle tasa-arvoisuudelle, jota ilman demokratia on ulkokultaisuutta ja petosta.

Lenin korostaa teoksissaan, että todellinen tasa-arvoisuus merkitsee luokkien hävittämistä, luokkarajojen poistamista, mikä on toteutettavissa vain sosialistisen järjestelmän pohjalla. Neuvostoliitossa on työläisiä ja talonpoikia, on sivistyneistöä, mutta ei ole enää sellaisia luokkia, joiden edut olisivat ristiriidassa keskenään. Neuvostoliiton työväenluokkaan ja talonpoikaistoon, enempää kuin sivistyneistöönkään, ei sovellu enää se Leninin määritelmä, jonka mukaan luokat ovat »sellaisia ihmisryhmiä, joista toinen voi anastaa itselleen toisen työn tulokset niiden erilaisen aseman vuoksi tietyssä yhteiskunnallisessa talousmuodossa».

Sosialistisen talousjärjestelmän pohjalla on voitu tehdä loppu työttömyydestä ja työttömyyden uhasta, elämisen epävarmuudesta, ja julistaa työ jokaisen työkykyisen kansalaisen velvollisuudeksi ja kunnia-asiaksi. Tämän mukaisesti Neuvostoliiton perustuslaki turvaa jokaiselle kansalaiselle oikeuden työhön, lepoon, aineellisesti turvattuun toimeentuloon vanhuuden päivinä.

Kapitalistisen riistojärjestelmän lopettaminen on vienyt pohjan pois vähemmistökansallisuuksiin aikaisemmin kohdistuneelta riistolta ja sorrolta. Vain sosialistisen järjestelmän pohjalla on voitu toteuttaa se Neuvostoliiton monilukuisten kansojen veljellinen solidaarisuus ja järkkymätön yksimielisyys, joka, kuten tiedämme, on tuottanut varsin katkeria pettymyksiä erinäisille »maailmanvalloittajilie».

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Tätä maata hallitsevat työläiset»

Sanat on otettu Neuvostoliitossa 1950 käyneen englantilaisen ammattiliittovaltuuskunnan jäsenten yhteisesti julkaisemasta kirjasesta »Näimme Venäjän omin silmin». Tähän käsitykseen he tulivat sen havaintonsa perusteella, että useimmat niistä suurten tuotantolaitosten johtajista ja valtiollisista toimihenkilöistä, joita he matkallaan tapasivat, olivat työläisiä.

Voitaisiin huomauttaa, että tuossa ei ole mitään erikoista. Onhan kapitalistisissakin maissa ollut maaherroina, ministereinä ym. »päällysmiehinä» entisiä työmiehiä, onpa sattunut olemaan kokonaisia »työväenhallituksiakin». Nämä »sattumat» eivät kuitenkaan kestä mitään vertailua Neuvostoliitossa vallitsevan asiantilan kanssa, sillä ne ovat ensiksikin harvinaisia poikkeustapauksia. Toiseksi ns. »työväenhallitukset» kapitalistisissa maissa ovat säännöllisesti tehneet sitä, mitä kapitalistiset isännät ovat suvainneet niillä teettää. Ja kolmanneksi on otettava huomioon, että jos esimerkiksi sotaministeriksi kelpaa kapitalistien mieleinen entinen työmieskin, niin kenraaliksipa häntä ei enää huolita. Kymmenien tuhansien kenraalien joukossa ei kapitalistisessa maailmassa ole ainoatakaan työmiestä, vaikka hyvin tiedetään, että työmiehestä voi tulla yhtä hyvä kenraali kuin »herrastakin». Kapitalistiluokka saattaa joskus tarvita valtionsa korkeissa viroissa työmiehenkin näköisiä henkilöitä ei vain Nosken tapaisina likaisen työn tekijöinä, vaan myöskin mainostarkoituksissa, poliittisina mannekiineina, jotka — Aleksis Kiveä lainaten — tulevat aina saarnan aikana kirkkoon, ja vääntelevät ja kääntelevät itseään, että heitä nähtäisiin...

Neuvostoliitossa ei ole ainoatakaan valtion virkaa tai virastoa, johon työläisillä ja talonpojilla ei olisi pääsyä. Sosialistisessa valtiossa ei voi toisin ollakaan. Jo Marx selitti Pariisin Kommuunin opetusten pohjalla, että työväenluokka ei voi hallita vanhalla porvarillisella valtiokoneistolla, vaan on sen korvattava tämä koneisto uudella, omalla valtiokoneistollaan. Tämä onkin aivan luonnollista, kun otetaan huomioon, että porvaristo on luonut valtiokoneistonsa työtätekevien luokkien kurissapitoa varten ja nimenomaan sillä silmällä valikoinut valtionsa virkoihin, ennen kaikkea kenraaleiksi, poliisipäälliköiksi ja tuomareiksi omat luotettunsa.

Lokakuun vallankumous osoitti jälleen vanhan virkakoneiston soveltumattomuuden kansan asian palvelukseen. Tsaaria ja kapitalisteja palvelemaan tottuneet virkamiehet kieltäytyivät tottelemasta Neuvostojen valtaa, sabotoivat, lakkoilivat, asettuivat vastavallankumouksen puolelle. He luulivat, kuten Lenin totesi, että ilman heitä ei tulla loimeen, että Neuvostovalta sortuu heidän vastarintaansa. Lenin osoitti, että tuo herrasväki luulee liikoja itsestään ja että sen julkea laskelma ei tule toteutumaan. Työläiset ja talonpojat pystyvät itsekin hallitsemaan valtiotaan. Alussa he tosin vielä »ujostelivat», ollen tottumattomia siihen ajatukseen, että he olivat tulleet hallitsevaksi luokaksi, mutta Lenin luotti kansan luovaan voimaan, niihin »lahjakkaisiin ihmisiin, joita kansan keskuudessa on ehtymätön lähde ja joita kapitalismi on polkenut, kuristanut, tukahduttanut tuhansin ja miljoonin». Työläisten ja talonpoikien »ujouden» voittamiseksi hän antoi viisaan neuvon:

»On hinnalla millä hyvänsä murskattava se vanha, järjetön, typerä, iljettävä ja inhoittava ennakkoluulo, että valtiota voivat hallita, että sosialistisen yhteiskunnan organisatorista rakennustyötä voivat johtaa muka vain niin sanotut 'ylimmät luokat', vain rikkaat tai ne, jotka ovat käyneet rikkaiden luokkien koulun».[28*]

Lenin, joka itse oli aikansa sivistynein mies, ei suinkaan väheksynyt tietojen ja ammattitaidon merkitystä valtion hallitsemisessa. Mutta tiedot ja taidot ovat hankittavissa. Sivistys uppoaa työmieheen ja talonpoikaan yhtä hyvin kuin »herraankin», kunhan siihen vain tarjoutuu tilaisuus. Tarvitsee vain avata sivistyksen ovet avoimiksi työläisille ja talonpojille. Tämän oven avasi sosialistinen vallankumous. Kansan keskuudesta lähteneen ja kansan luottamusta nauttivan sivistyneistön kasvattaminen muodostuikin alunperin erääksi Neuvostovallan tärkeimmäksi tehtäväksi. Uutta työläis- ja talonpoikaissivistyneistöä ei kasvatettu vain korkeakouluissa. Työmiehet ja työläisnaiset opettelivat teollisuuden johtamisen taitoa kapitalistien omistamiin tuotantolaitoksiin perustetuissa työväenkontrollin elimissä. Työmiehet ja talonpojat oppivat sotataitoa toimimalla komissaareina vanhan armeijan upseerien rinnalla. Työ neuvoi tekijäänsä niille työläisille ja talonpojille, jotka Leninin suosittelemalla ennakkoluulottomuudella vedettiin valtion vastuunalaisiin tehtäviin suoraan työpenkin äärestä tai auran kurjesta.

Neuvostoliiton Perustuslain luonnoksesta v. 1936 pitämässään puheessa Stalin saattoi todeta:

»Meidän neuvostosivistyneistömme on kokonaan uutta sivistyneistöä, joka on kaikkine juurineen sidottu työväenluokkaan ja talonpoikaistoon ... 80–90 prosenttia neuvostosivistyneistöstä on lähtöisin työväenluokasta, talonpoikaistosta ja muista työtätekevistä kerroksista. Vihdoin on muuttunut myös sivistyneistön toiminnan luonne. Aikaisemmin sen oli palveltava rikkaita luokkia, sillä muuta mahdollisuutta sillä ei ollut. Nyt sen on palveltava kansaa, sillä riistäjäluokkia ei enää ole ... Kuten näette, se on aivan uutta, työtätekevää sivistyneistöä, jollaista ette löydä ainoastakaan muusta maasta maapallolla».[29*]

Ja kun kaiken lisäksi otamme huomioon, että tämä sivistyneistö, ainakin valtaosaltaan, on omaksunut työväenluokan maailmankatsomuksen, marxilais-leniniläisen opin yhteiskunnan kehityksen laeista, ymmärrämme sen alttiuden, jolla se palvelee työtätekevää kansaa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Maailman demokraattisin kansanedustuslaitos

»Kaikki valta Neuvostoliitossa kuuluu kaupungin ja maaseudun työtätekeville, työtätekevien edustajien Neuvostojen kautta».[30*]

Ei missään nykyaikaisessa valtiossa, Neuvostoliiton kokoisesta maasta puhumattakaan, voida toteuttaa välitöntä demokratiaa siinä mielessä, että maan kaikki asukkaat kokoontuisivat samaan saliin tai samalle kentälle keskustelemaan ja päättämään yhteisistä asioista. Jokaisessa valtiossa, joka meidän päivinämme tahtoo käydä demokraattisesta, tarvitaan kansanedustuslaitoksia. Näitä laitoksia Neuvostoliitossa ovat työtätekevien edustajien Neuvostot, jotka Perustuslain mukaan »muodostavat Neuvostoliiton valtiollisen perustan».

Neuvostodemokratian peruspiirre, joka erottaa sen jyrkästi »idyllisimmästäkin» porvarillisesta demokratiasta, on laajojen kansanjoukkojen, ja nimenomaan työtätekevien joukkojen jatkuva, jokapäiväinen osallistuminen valtion asioiden hoitoon. Tämän osallistumisen, joukkojen luovan aloitteellisuuden pääsemisen täysiin oikeuksiinsa, tekee mahdolliseksi Neuvostojen erittäin joustava rakenne, josta Lenin sanoo mm.:

»Neuvostojen kokoonpano on aina uudelleen valittavissa ja muutettavissa ilman byrokraattisia muodollisuuksia kansan tahdon mukaisesti. Se yhdistää mitä erilaisimpiin ammatteihin kuuluvia ihmisiä, mikä helpottaa kaikenlaisten uudistusten toimeenpanoa. Se antaa mahdollisuuden näiden joukkojen johtamiseen tietoisimpien työläisten ja talonpoikien taholta. Se antaa mahdollisuuden yhdistää parlamentarismin hyvät puolet välittömän demokratian hyvien puolien kanssa, ts. yhdistää kansan valitsemien edustajien hahmossa sekä lainsäädäntötehtävän lettä lakien täytäntöönpanon».[31*]

Jo Neuvostojen syntyhistoria on omiaan luonnehtimaan niiden kansanvaltaisuutta. Neuvostot eivät ole minkään valtio-oppineen »keksintöä», ne ovat kansan omia luomuksia. Ne syntyivät ensimmäisen kerran vallankumousvuonna 1905 ja ilmestyivät jälleen historian näyttämölle vallankumousvuonna 1917 työläisten, talonpoikien ja vallankumouksellisten sotilaiden yhteisen joukkotaistelun johtoeliminä, yhteisrintaman eliminä taistelussa sotaa, tsaarin itsevaltiutta, kapitalisteja ja kartanonherroja vastaan. Leninin nerous ilmenee siinä, että hän aikaisemmin kuin kukaan muu havaitsi tässä suurenmoisessa vallankumouksellisten luokkien luomuksessa, näissä kaikkia työtätekeviä kansankerroksia yhdistävissä elimissä tulevan valtiovallan idun.

Se, mikä tekee Neuvostoista maailman demokraattisimman ja arvovaltaisimman parlamentin, todellisen kansanedustuslaitoksen tämän vaativan nimen kaikkein vaativimmassa mielessä, on niiden tiukka, jokapäiväinen yhteys edustamiinsa työtätekeviin joukkoihin ja johdonmukaisesti voimaansaatettu edustajien vastuuvelvollisuus. Jokainen edustaja on velvollinen tekemään säännöllisesti selkoa valitsijoilleen Neuvostojen työstä ja omasta toiminnastaan, kuulemaan valitsijain arvostelua, toivomuksia ja ehdotuksia.

Työtätekevien edustajien Neuvostot, kyläneuvostoista Neuvostoliiton Korkeimpaan Neuvostoon saakka, valitaan yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden perusteella, salaisella äänestyksellä. Neuvostoliiton Korkeimpaan Neuvostoon samoinkuin eri tasavaltojen Korkeimpiin Neuvostoihin valitaan edustajat neljäksi vuodeksi, paikallisiin neuvostoihin kahdeksi vuodeksi. Mutta tämä ei suinkaan merkitse, että valittu edustaja voi istua paikallaan kaksi tai neljä vuotta, jos osoittautuu, ettei hän pysty hoitamaan tehtäviään valitsijansa tahdon mukaisesti. Neuvostoliitossa ei kansanedustaja ole riippumaton kansasta, valitsijoistaan. Perustuslain mukaan hänet voidaan kutsua milloin tahansa pois edustustehtävistään valitsijain enemmistön päätöksellä. Vuonna 1937 vaalien edellä valitsijoilleen pitämässään puheessa Stalin lausui tästä asiasta:

»Edustajan täytyy tietää, että hän on kansan palvelija, sen lähettämä Korkeimpaan Neuvostoon, ja että hänen täytyy käyttäytyä sen linjan mukaan, jonka hän on saanut kansalta evästykseksi. Jos hän poikkeaa oikealta tieltä, on valitsijoilla oikeus vaatia uusien vaalien toimittamista, ja edustajaa, joka on poikennut oikealta tieltä, on heillä oikeus ajaa körökyydillä. Se on mainio laki. Minun neuvoni, edustajaehdokkaan neuvo valitsijoilleen on, että muistetaan tätä valitsijain oikeutta, oikeutta edustajien poiskutsumiseen ennen määräaikaa, että seurataan edustajien käyttäytymistä, kontrolloidaan heitä, ja jos heidän päähänsä pälkähtää poiketa oikealta tieltä, karistetaan heidät pois harteilta, vaaditaan uusien vaalien toimittamista. Hallitus on velvollinen määräämään toimitettaviksi uudet vaalit. Minun neuvoni on se, että muistetaan tätä lakia ja käytetään sitä tarpeen tullen».[32*]

Se Leninin »Valtiossa ja vallankumouksessa» julistama periaate, että parlamentit on muutettava juttutuvista työskenteleviksi kansanedustuslaitoksiksi, on tullut Neuvostoliitossa eläväksi todellisuudeksi. Korkeimmat Neuvostot ovat ainoita lainsäädäntöelimiä, mutta ne eivät ole pelkkiä lainsäädäntöelimiä. Niiden edustajat vastaavat myöskin lakien täytäntöönpanosta. Ei ole sellaista valitsijoita kiinnostavaa kysymystä, johon Neuvoston edustaja ei olisi oikeutettu ja velvollinenkin puuttumaan, kun asiat vaativat korjausta, ei sitä virastoa, joka ei olisi velvollinen antamaan viipymättä hänen vaatimansa selitykset.

Erikoista mainintaa ansaitsee vielä se seikka, että tärkeimmät lakialoitteet saatetaan hyvissä ajoin kansan tietoon, työtätekevien joukkojärjestöjen ja yleisten kokousten käsiteltäviksi. Lopulliset ratkaisut tällaisissakin tapauksissa tehdään Korkeimmissa Neuvostoissa tai koko maata käsittävissä Neuvostojen edustajakokouksissa, mutta ne tehdään valitsijain edustajilleen antamien evästysten perusteella.

Kun otamme huomioon edellä esitetyt seikat, Neuvostojen kiinteän, jokapäiväisen yhteyden edustamiinsa työtätekeviin joukkoihin, edustajien riippuvuuden valitsijoistaan, valitsijain oikeuden kutsua pois kelvottomaksi katsomansa edustajan ja valita uusi hänen tilalleen sekä vihdoin sen ratkaisevan sananvallan, joka työtätekevien Neuvostoilla valtiovallan korkeimpina eliminä on kaikkien tärkeiden kysymysten hoitamisessa, ymmärrämme, että Neuvostoliiton työtätekevillä on täysi syy pitää Neuvostoja omana edustuslaitoksenaan, ymmärrämme sen arvonannon, jota Neuvostot nauttivat kansan keskuudessa. Tällainen suhtautuminen parlamenttiin ei ole mahdollinen porvarillisessa valtiossa, jossa Leninin sanojen mukaan

»työläiset tietävät, näkevät ja tuntevat mainiosti, että porvarillinen parlamentti on vieras laitos, porvariston välikappale proletaarien sortamiseksi, vihollisluokan, riistävän vähemmistön laitos».[33*]

Takaisin sisällysluetteloon

 

Osanotto vaaleihin

Neuvostovallan arvostelijat ovat näkevinään merkitsevän hymyilyn aiheen niissä Neuvostoliitosta tulleissa uutisissa, joiden mukaan osanotto valtiollisiin vaaleihin on siellä poikkeuksellisen vilkasta, äänestys joskus miltei sataprosenttinen. Toisin sanoen, he ovat ihmettelevillään sitä, että Neuvostoliitossa ei ole »nukkuvien puoluetta». Mutta heiltä jää sanomatta, miten voisi olla »nukkuvien puoluetta» maassa, jossa kaikki valta, niin taloudellinen kuin valtiollinenkin kuuluu kansalle itselleen. Miksi neuvostokansalaisten pitäisi olla niin huonoja isäntiä, että suhtautuisivat välinpitämättömästi omaan omaisuuteensa?

Jokainen tarkkailija voi helposti todeta aivan tavallisten neuvostokansalaisten ennennäkemättömän elävän harrastuksen yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mikä tämän ilmiön selittää? Ei mikään muu kuin se, että jokainen neuvostokansalainen tuntee tämän yhteiskunnan, sen talouden, valtion ja kulttuurin omakseen. Sosialistinen järjestelmä merkitsee sellaista asiaintilaa, jossa jokaisen yksityisen kansalaisen etu käy yhteen koko yhteiskunnan edun kanssa. Tältä todellisuuspohjalta syntyy vastaava yhteiskunnallinen ajattelu, elävä harrastus yhteisiin asioihin. Se syntyy sitäkin varmemmin, kun »tavallinen» kansalainen voi joka askeleella vakuuttua siitä, että hän ei ole pelkkä »aamenen lausuja», vaan että hänellä on sananvaltaa, mahdollisuus vaikuttaa asiain kulkuun. Hän tuntee olevansa yhteiskunnallinen toimihenkilö.

»Nukkuvien puolueen» valtaosan kapitalistisissa maissa, kuten tiedämme, muodostavat työtätekeviin kansankerroksiin kuuluvat ihmiset, joita taloudellisen ja poliittisen painostuksen, työmaa- ja mielipideterrorin sekä järjestelmällisen pimityspropagandan avulla sysätään syrjään demokratiasta, estetään käyttämästä demokratiaa omaksi hyväkseen tai pakotetaan käyttämään sitä itseään vastaan, ts. antamaan äänensä riistäjäluokkien puolueille. Stalin on oikeassa sanoessaan, että kapitalistisen riiston vallitessa toimitettuja vaaleja, »vaikkapa ne olisivat yleiset, yhtäläiset, salaiset ja välittömät, ei voida sanoa täysin vapaiksi eikä täysin demokraattisiksi vaaleiksi».

Mitään tuollaista painostusta ei Neuvostoliitossa voi olla, koska riistäjien sekä taloudellinen että poliittinen valta on lopetettu.

»Meillä vaalit tapahtuvat työläisten, talonpoikien ja sivistyneistön yhteistyön tilanteessa, niiden keskinäisen luottamuksen, sanoisin keskinäisen ystävyyden tilanteessa, sillä meillä ei ole kapitalisteja, ei ole tilanherroja, ei ole riistoa eikä oikeastaan ole ketään, joka voisi painostaa kansaa väärentääkseen sen tahtoa.

»Senpävuoksi meidän vaalimme ovat ainoat todella vapaat ja todella demokraattiset koko maailmassa».[34*]

Näissä Stalinin sanoissa on tyhjentävä vastaus kysymykseen, miksi osanotto vaaleihin Neuvostoliitossa on niin vilkasta, miksi sieltä puuttuu »nukkuvien puolue».

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kansa valitsee tuomarit

Tuo sama tilanne, jossa »ei ole riistoa eikä oikeastaan ole ketään, joka voisi painostaa kansaa väärentääkseen sen tahtoa», on myöskin oikeuslaitoksen demokraattisuuden varmin tae. Neuvostoliitossa voi tuomariksi päästä vain kansan, työtätekevien, luottamusta nauttiva henkilö. Tämän seikan periaatteellisen merkityksen ymmärrämme varsinkin ajatellessamme neuvostovallan alkuaikoja, jolloin oikeuslaitoksen päätehtävä oli taistelun käyminen kansanvallan vihollisia vastaan, neuvostovaltion auttaminen vallastasyöstyjen riistäjäluokkien vastarinnan kukistamisessa.

Oikeuslaitoksen demokraattisuus edellyttää tuomarien valitsemista. Neuvostoliiton alioikeudet, ns. kansanoikeudet, valitaan yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden perusteella, salaisella äänestyksellä. Vaaleihin osallistuvat kaikki äänioikeutetut, ts. täysi-ikäisyyden saavuttaneet kansalaiset. Ylemmät oikeudet valitaan vastaavissa Neuvostoissa. Neuvostoliiton Korkeimman Oikeuden valitsee Neuvostoliiton Korkein Neuvosto.

On joitakin kapitalistisia maita, esimerkiksi Amerikan Yhdysvallat, joissa myöskin suoritetaan jonkinlaisia vaaleja tuomareita asetettaessa. Mutta kun otamme huomioon, että tuossa »kahden puolueen järjestelmän» (kahden kapitalistipuolueen!) maassa ei edes parlamenttiin päästetä yhtään ainoaa työläisten edustajaa, voimme hyvin käsittää, millaiseksi ilveilyksi ja huijaukseksi siellä tuomareiden vaalit muodostuvat. Nuo luvalla sanoen »vaalit» suoritetaan tilanteessa, jossa rahasäkin omistajilla on kaikki mahdollisuudet käyttää tunnettuja lahjomis-, kiristys- ja peloituskeinojaan ja saada tuomareiksi omat asiamiehensä, tehdä oikeuslaitoksesta »sortokoneisto, porvarillisen riiston koneisto», kuten Lenin toteaa.

Neuvostoliitossa, kuten sanottu, vaalit suoritetaan aivan toisenlaisessa tilanteessa. Eikä kansan vaikutus oikeuslaitoksen toimintaan rajoitu pelkästään vain tuomareiden valitsemiseen. Oikeudenkäyttöä koskeva laki turvaa valitsijoille tietyn valvontaoikeuden tuomareihin nähden velvoittamalla tuomarit tekemään säännöllisesti selostuksia kansanoikeuden toiminnasta valitsijoilleen. Tämä ei suinkaan riko sitä Perustuslain säädöstä, että »tuomarit ovat riippumattomia ja ainoastaan lain alaisia», mutta se on omiaan lähentämään oikeuslaitosta kansaan, auttamaan sitä toimimaan kansan oikeudentuntoa vastaavalla tavalla, olemaan tuomareille velvoittavana muistutuksena siitä, että ovat kansan palvelijoita.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Mikä on kiellettyä?

Suurehko järvi muodostuisi varmaankin niistä krokotiilinkyyneleistä, joita kapitalismin maailmassa on vuodatettu Lokakuun sosialistisen vallankumouksen päivistä lähtien sen johdosta, että Neuvostoliitossa ei muka ole vapautta. Ja totta puhuen, onhan itkuun syytäkin, sillä Neuvostoliitossa ei todellakaan sallita niitä »vapauksia», joita kyseellisten krokotiilien sydän halajaa. Ei ole riiston vapautta, ts. kenelläkään ei ole »vapautta» alistaa toista ihmistä palkkaorjakseen ja pistää taskuunsa hänen työnsä tuloksia. Kapitalistisen riisto järjestelmän inhottavuudesta on tehty loppu kerta kaikkiaan ja ainaiseksi.

Neuvostoliiton alkuaikoina saimme kuulla paljonkin oikeudenkäynneistä tuholaisia ja kokonaisia tuholaisjärjestöjä vastaan, jotka myyräntyöllään yhteiskunnan haltuun otetuissa tuotantolaitoksissa yrittivät jäytää neuvostovallan taloudellista perustaa. Tuollaisen myyräntyön »vapautta» ei neuvostovalta katso voivansa suvaita. Perustuslaki säätää päinvastoin:

»Jokainen Neuvostoliiton kansalainen on velvollinen varjelemaan ja lujittamaan yhteiskunnallista, sosialistista omaisuutta, joka on neuvostojärjestelmän pyhä ja loukkaamaton perusta, synnyinmaan rikkauden ja mahtavuuden lähde, kaikkien työtätekevien vauraan ja sivistyneen elämän lähde.

»Henkilöt, jotka vahingoittavat ja anastavat yhteiskunnallista, sosialistista omaisuutta, ovat kansan vihollisia.»

Mainitsen vielä erään »vapauden rajoituksen», nimittäin sen, että Neuvostoliiton Perustuslaki julistaa kaikenlaisen rotu- ja kansallisuusvihan ja halveksimisen saarnaamisen lailla rangaistavaksi teoksi.

Ymmärrämme, kuinka kiusalliselta tällaisen lain täytyy tuntua niistä meille hyvin tunnetuista »isänmaallisista» piireistä, jotka tarkoittavat isänmaallisuudelta ihmisarvoa alentavaa, oman kansamme elinetuja ja kunniaa vahingoittavaa kansallisuusvihan lietsontaa ja jotka tänäkin päivänä jatkavat »harjoituksia» vanhaan tuttuun tapaan, pääkaupungin lehdissä hiukan »hillitymmin», ts. luihummin kuin ennen, mutta maaseutulehdissä ja kuiskutuspropagandassa yhtä julkeasti kuin ennenkin.

Emme siis halua väittää, ettei Neuvostoliitossa ole minkäänlaisia vapauden rajoituksia. Neuvostoliitto on valtio. Siellä on armeija, on miliisi, on oikeuslaitos. Tällaisia laitoksia ei tarvittaisi lainkaan, ellei tarvitsisi rajoittaa kenenkään vapautta, esim. imperialististen »maailmanvalloittajien» havittelemaa vapautta Neuvostoliiton kansojen orjuuttamiseen, heidän palkkaamiensa tuholaisten ja vakoilijain toimintavapautta jne.

»Niin kauan kuin proletariaatti vielä tarvitsee valtiota, ei se tarvitse sitä vapauden vuoksi, vaan nujertaakseen vastustajansa, ja silloin kun voidaan puhua vapaudesta, silloin valtio sellaisenaan lakkaa olemasta».[35*]

Vapaudet, enempää kuin vapauden rajoituksetkaan, eivät voi olla samanlaisia kapitalistisessa ja sosialistisessa valtiossa. Edellisessä rehoittaa riiston vapaus ja yleensä kaikki riistojärjestelmää tukevat »vapaudet», kun taas vapauden rajoitukset koskevat ennen kaikkea kansan vapautta puolustaa oikeuksiaan. Neuvostoliitossa, jossa kaikki valta kuuluu työväenluokalle ja sen kanssa liitossa olevalle talonpoikaistolle ja sivistyneistölle, voi kysymys olla vain kansaa vahingoittavien »vapauksien» rajoittamisesta, ja toisaalta kaikkien kansan asiaa palvelevien, kansanvaltaisten vapauksien turvaamisesta.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Entä lakko-oikeus?

Itkettävän-naurettavan vaikutuksen tekee niiden kaikille tunnettujen »vapaussankarien» esiintyminen, jotka täällä kotimaassa eivät häpeä leimata miltei jokaista työläisten palkkataistelua »laittomuudeksi», »korpilakoksi» ja »hulinoimiseksi», mutta samaan aikaan »puolustavat» intohimoisesti työläisten lakko-oikeutta — Neuvostoliitossa!

Noiden sanomattoman jalomielisten »työväenluokan puolustajien» aseman surkeutta lisää se seikka, että he eivät voi millään todistaa sitä väitettään, että Neuvostoliiton työläisiltä olisi kielletty lakko-oikeus. Se onkin vain heidän oman säkenöivän mielikuvituksensa tuotetta.

Totta on se, että Neuvostoliitossa eivät työläiset lakkoile. Mutta he eivät ole lakkoilematta siksi, että heillä ei olisi siihen oikeutta, vaan siksi, että siihen ei ole tarvetta. Miksi ja ketä vastaan heidän pitäisi lakkoilla maassa, jossa he itse ovat sekä tuotantolaitosten että valtion isäntiä? Kun tähän kysymykseen ei osata asiallisesti vastata, on täytynyt keksiä valhe lakko-oikeuden kieltämisestä.

Tämän valheen alttarille on pappien lehti Kotimaakin halunnut kantaa roponsa farisealaisesti venkoilemalla, että eihän toki voi olla niin, ettei Neuvostoliiton työläisillä olisi koskaan mitään tyytymättömyyden aihetta, ettei olisi mitään epäkohtia.

Taivaassa ei ole epäkohtia — pappien tietojen mukaan. Täällä »ajallisessa» niitä sitävastoin on ja tulee nähtävästi olemaankin niin kauan kuin maapallolla on elämää. Tämä maailma ei taida koskaan tulla niin valmiiksi, ettei missään suhteessa olisi parantamisen varaa. Ei kukaan liene väittänyt, ettei Neuvostoliitossa olisi minkäänlaisia epäkohtia eikä mitään tyytymättömyyttä. Jokainen Neuvostoliiton lehdistöä seuraava henkilö tuntee sen ankaran arvostelun ja itsearvostelun, jolla vedetään päivänvaloon kaikilla elämän aloilla eikä kaikkein vähiten tuotantolaitosten johtamisessa ilmeneviä epäkohtia. Totuuden nimessä on kuitenkin huomautettava, että sosialistisessa järjestelmässä ilmenevät epäkohdat ovat lastenleikkiä luokkavastakohtien raateleman kapitalistisen riistoyhteiskunnan epäkohtiin verrattuina.

Kysymys ei ole siis siitä, onko epäkohtia vaiko ei, vaan siitä, millaisia epäkohtia ja mitä keinoja näiden epäkohtien poistamiseksi tarvitaan. Siellä, missä kapitalistiset riistäjät hallitsevat tehtaita ja missä valtiovalta on riistäjien puolella, on lakko useinkin ainoa mahdollinen keino työläisten oikeutettujen vaatimusten läpiviemiseksi. Neuvostoliitossa ei työläisten tarvitse turvautua tähän keinoon, sillä heille ovat avoinna kaikki tiet tyydyttävän ratkaisun aikaansaamiseen ilman lakkoakin: voimakkaat ammattiliitot, joilla on suuri sananvalta kaikissa työläisiä koskevissa asioissa, valtiovallan elimet, Neuvostot, joissa he itse esittävät johtavaa osaa, ja vihdoin Kommunistinen puolue, joka on työväenluokan puolue ja jonka arvovalta sekä työläisten että tuotantolaitosten ja kaikkien valtion elinten johtajien keskuudessa on rajaton.

Kuvitelma lakko-oikeuden kieltämisestä Neuvostoliitossa voi syntyä vain sellaisen ihmisen aivoissa, joka on haluton ja kykenemätön ymmärtämään kansanvaltaisia oloja ja mittaa kaikkia asioita kapitalistisen riistoyhteiskunnan kyynärällä. Se voi syntyä vain kapitalismin orjan aivoissa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Demokraattisten oikeuksien turvaaminen

En lähde yksityiskohtaisesti selostamaan kaikkia niitä demokraattisia oikeuksia ja vapauksia, joita Neuvostoliiton kansalaiset Perustuslain mukaan nauttivat. Täsmälliset ja tyhjentävät vastaukset kaikkiin tätä koskeviin kysymyksiin saamme tutustumalla itse Perustuslakiin ja Stalinin vuonna 1936 uuden Perustuslain luonnoksesta pitämään historialliseen puheeseen, joiden lukemista lämpimästi suosittelen. Haluaisin keskittää kaiken huomion erääseen Neuvostoliiton Perustuslain erikoisuuteen, joka erottaa sen kaikkien kapitalististen maiden perustuslaeista ja tekee siitä maailman demokraattisimman perustuslain. Tätä erikoisuutta käsitellessään Stalin sanoo:

»Porvarilliset perustuslait rajoittuvat tavallisesti kansalaisten muodollisten oikeuksien määrittelemiseen, huolehtimatta näiden oikeuksien toteuttamisen ehdoista, niiden toteuttamisen mahdollisuudesta, niiden toteuttamisen keinoista. Puhutaan kansalaisten tasa-arvoisuudesta, mutta unohdetaan, että ei voi olla todellista tasa-arvoisuutta isännän ja työläisen, tilanherran ja talonpojan välillä, kun edellisillä on rikkaudet ja poliittinen vaikutusvalta, mutta jälkimmäisillä niitä ei ole, kun edelliset ovat riistäjiä, mutta jälkimmäiset riistettyjä. Tahi edelleen: puhutaan sanan-, kokoontumis- ja painovapaudesta, mutta unohdetaan, että kaikki nämä vapaudet voivat muuttua työväenluokalle tyhjäksi sanahelinäksi, kun sillä ei ole mahdollisuutta käyttää sopivia huoneistoja kokouksia varten, hyviä kirjapainoja, riittävästi painopaperia jne.

Uuden Perustuslain luonnoksen erikoisuus on siinä, että se ei rajoitu kansalaisten muodollisten oikeuksien määrittelemiseen, vaan asettaa pääpainon kysymykseen näiden oikeuksien takeista, kysymykseen näiden oikeuksien toteuttamisen keinoista. Se ei pelkästään julista kansalaisten oikeuksien tasa-arvoa, vaan turvaakin sen varmistamalla lainsäädännöllisesti sen tosiasian, että riistojärjestelmä on hävitetty, sen tosiasian, että kansalaiset on vapautettu kaikesta riistosta. Se ei pelkästään julista oikeutta työhön, vaan turvaakin sen varmistamalla lainsäädännöllisesti sen tosiasian, että neuvostoyhteiskunnassa ei ole pulia, sen tosiasian, että työttömyys on poistettu. Se ei pelkästään julista demokraattisia vapauksia, vaan turvaakin ne määrätyillä aineellisilla välineillä lainsäädännöllisessä järjestyksessä».[36*]

Perustuslain mukaan turvataan Neuvostoliiton kansalaisten demokraattiset vapaudet, sanan-, paino-, kokoontumis-, katukulkue- ja mielenosoitusvapaus »antamalla työtätekevien ja heidän järjestöjensä käytettäviksi kirjapainot, paperivarastot, julkiset rakennukset, kadut, yhteysvälineet ja muita näiden oikeuksien toteuttamista varten välttämättömiä aineellisia edellytyksiä».

Samoin niissä Perustuslain pykälissä, joissa puhutaan Neuvostoliiton kansalaisten oikeudesta lepoon, aineellisesti turvattuun toimeentuloon vanhuuden päivinä ja sairauden sattuessa, oikeudesta sivistykseen, yhtäläisen oikeuden myöntämisestä naisille kuin miehillekin kaikilla aloilla, on aina pääsisältönä kysymys näiden oikeuksien turvaamisesta, niiden takeista.

Erikoisesti mainitsisin vielä uskonnon ja omantunnon vapautta koskevan pykälän:

»Omantunnon vapauden turvaamiseksi kansalaisille on kirkko Neuvostoliitossa erotettu valtiosta ja koulu kirkosta. Uskonnollisten menojen harjoittamisvapaus ja uskonnonvastaisen propagandan vapaus myönnetään kaikille kansalaisille.»

Kysyisin demokraattisesti ajatelevilta uskovaisilta: eikö tuo ole omantunnon vapautta, uskonnon vapautta koskevan kysymyksen ainoa myönteinen, ainoa demokraattinen ratkaisu? Voiko olla todellista uskonnon vapautta siellä, missä yksi ainoa uskontokunta on etuoikeutetussa asemassa kaikkiin muihin nähden? Onko oikein, että tuon ainoan ja »oikean» uskontokunnan papit istuvat valtion lihapatojen ääressä? Onko oikein, uskonnollisen elämän kannalta katsoen, että jonkin kirkkokunnan hyväksi käytetään valtiovallan »maallisia» painostuskeinoja? Ettekö huomaa, että kirkon riippuvuus valtiosta antaa kapitalistisille riistäjille, koronkiskureille ja keinottelijoille tilaisuuden keinotella kansan uskonnollisilla tunteilla, käyttää valtiokirkkoa omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa? Eikö uskonto ole kunkin ihmisen omantunnon asia? Mitä tekemistä valtiolla on kansalaisten omantunnon kanssa?

Kirkon erottaminen valtiosta Neuvostoliitossa merkitsee ensinnäkin, että kaikki siellä esiintyvät monilukuiset uskontokunnat tunnustetaan samanarvoisiksi. Se merkitsee toiseksi, että kaikki uskontokunnat ja uskonnolliset järjestöt ovat täysin itsenäisiä ja riippumattomia omissa sisäisissä asioissaan, valtion missään muodossa niihin puuttumatta. Se merkitsee kolmanneksi ainoaa mahdollista tapaa sen periaatteen voimaansaattamiseksi, että uskonto on kunkin ihmisen omantunnon asia. Valtiovalta ei tee mitään eroitusta kansalaisten välillä heidän uskontunnustuksensa perusteella. Sen turvin ei voida myöskään tyrkyttää mitään uskontoa niille, jotka eivät katso sitä tarvitsevansa.

Tunnetut »vapaustaistelijat» haluaisivat laajentaa Neuvostoliitossa vallitsevaa uskonnon vapautta siten, että siihen sisältyisi varsinkin papeille myönnettävä erikoisvapaus uskonnon varjolla harjoitettavaan vastavallankumoukselliseen toimintaan, vakoiluun ym. tekoihin, jotka muuten ovat lailla rangaistavia. Eiväthän he voi mitään muuta tarkoittaa levittäessään sellaista typerää valhetta, että Neuvostoliitossa muka vainotaan pappeja ja sorretaan uskovaisia heidän uskonsa vuoksi.

Tuo »vapauden kaipuu» on sitäkin liikuttavampaa, kun Neuvostoliiton papisto, ainakaan sen valtaosa, ei näy nykyisin lainkaan havitelevan moista »vapautta», jota sille rajojen takaa halutaan tyrkyttää. Se näkyy päinvastoin iloitsevan siitä täydellisestä omantunnon vapauden ilmapiiristä, jonka Neuvostoliiton Perustuslaki takaa, uskonnollisen elämän täydellisestä riippumattomuudesta valtion holhousvallasta.

Neuvostovallan lait ovat samat jokaiselle, olkoon hän ammatiltaan pappi tai lukkari, suutari tai räätäli, tunnustakoon hän mitä uskontoa tahansa tai olkoon tunnustamatta mitään. Näin tulee ilmeisesti olemaan niin kauan kuin lakeja ja valtiota vielä tarvitaan.

Sekä Neuvostoliiton ystävät että sen viholliset tietävät ja tuntevat Neuvostoliiton voiman. Edellä esittämäni seikat ovat omiaan osoittamaan, että tämän voiman salaisuus on neuvostodemokratiassa, johdonmukaisesti ja loppuun saakka kehitetyssä kansanvallassa. Kaikki kansalaiset ja kaikki kansallisuudet tuntevat elävänsä oikeudenmukaisessa järjestelmässä, jossa on tullut todellisuudeksi periaate, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Tästä johtuu se maailmanhistoriassa ennenkuulumaton koko kansan poliittinen ja moraalinen yhtenäisyys, se Neuvostoliiton monilukuisten kansallisuuksien veljellinen yhteistoiminta ja horjumaton yksimielisyys, joka on kestänyt raskaimmatkin koettelemukset ja jonka kaikki voivat todeta, mutta jota monet pitävät ihmeenä, kun eivät pysty löytämään tämän ilmiön luonnollisia, perimmäistä syytä.

Sellaisia ihmeitä saadaan aikaan siellä, missä riistäjät on karistettu alas kansan harteilta.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kirjallisuutta

Tässä luettelossa mainitaan vain ne marxilais-leniniläisen valtio-opin piiriin kuuluvia kysymyksiä käsittelevät teokset, jotka ovat ilmestyneet suomen kielellä.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Suomalainen Suomi, N:o 1, 1950.

[2*] Aikakauslehti Kommunisti, N:o 4. v. 1951.

[3*] Luetaan: Makiavelli.

[4*] Lainaukset sivuviitteineen on tehty Burnhamin kirjan saksalaisesta painoksesta, joka on ilmestynyt Zürichissä v. 1949 nimellä »Die Machiavellisten».

[5*] Wilhelm Röpke: Ihmisten valtio, s. 131.

[6*] Lenin: Valtio ja vallankumous, suom. painos, sivu 88.

[7*] Harvennus minun. — T. L.

[8*] Lenin: Diktatuurin historiasta. Kootut teokset, 31 osa. sivut 320 ja 326.

[9*] Kirje Wedemeyerille maaliskuun 5 pnä 1852.

[10*] Lenin: Valtio ja vallankumous, s. 32, suom.

[11*] Lenin: Valtio ja vallankumous, s. 32, suom.

[12*] Lenin: Valtiosta, s. 18, suom. painos.

[13*] Marxin ytimekäs sanonta »ver- und zertreten» muodostuu sanoista: vertreten =edustaa, zertreten = polkea.

[14*] Lenin: Valtio ja vallankumous, s. 45, suom.

[15*] Alf Ross: Miksi demokratia, s. 234

[16*] Erkki Härmän puhe on julkaistu Palkkatyöläisessä n:o 41 vuonna 1945.

[17*] Lenin: Demokratiasta ja diktatuurista, kirj. joulukuussa 1918.

[18*] Lenin: Demokratiasta ja diktatuurista, s. 79.

[19*] Lenin: Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky.

[20*] Kommunistinen manifesti.

[21*] F. Engels: Erfurtin ohjelman arvostelua.

[22*] Lenin: Vallankumouksellinen proletariaatti ja kansojen itsemääräämisoikeus.

[23*] Lenin: Sosialistinen vallankumous ja taistelu demokratian puolesta.

[24*] Lenin: Valtio ja vallankumous, s. 42 ja 44.

[25*] Lenin: Valtiosta, s. 18,

[26*] Lenin: Valitut teokset, II osa, suom. siv. 399. (Ks. Vladimir Lenin, »Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky». MIA huom.)

[27*] Lenin: Valtiosta, s. 17.

[28*] Lenin: Suuri aloite, suom. sivu 37.

[29*] Stalin: Leninismin kysymyksiä, suom. s. 511.

[30*] Neuvostoliiton Perustuslain 3. pykälä.

[31*] Lenin: Pitävätkö bolshevikit käsissään valtiovallan? Kirj. syyskuussa 1917.

[32*] Stalin: Puhe Moskovan kaupungin Stalinin vaalipiirin valitsijain kokouksessa v. 1937, s. 7–8.

[33*] Lenin: Valitut teokset, II osa, s. 353.

[34*] Stalin: Puhe Moskovan kaupungin Stalinin vaalipiirin valitsijain kokouksessa v. 1937, s. 5–6.

[35*] Engelsin kirjeestä Bebelille maalisk. 18–28 pnä 1875.

[36*] Stalin: Puhe Neuvostoliiton Perustuslain luonnoksesta. Lihavointi minun. — T.L.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Tuure Lehén, »Työväenluokan maailmankatsomus». MIA huom.

[2] Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous», 1. luku, 1. osio. MIA huom.

[3] Ks. Friedrich Engels, »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä». MIA huom.

[4] Ks. Ensimäisen Suomen Työväen Puoluekokouksen pöytäkirja, 1. Miten työväen puolueohjelma voidaan parhaite toteuttaa? MIA huom.