Julkaistu: 9. helmikuuta 1849
Suomennos: Yrjö Sirola
Lähde: »Vallankumous- ja taantumusaikoina. Friedrich Engelsin ja Karl Marxin kirjotelmia», s. 65–101. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio 1911
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Seuraavain asiakirjain parempaa käsittämistä varten on esitettävä päätapaukset, joihin ne liittyvät.
Saksan porvariston arkamaisuus oli antanut keskiaikais-virkavaltais-itsevaltaiselle taantumukselle tilaisuuden sen verran tointua v:n 1848 maaliskuun vallankumouksen musertavista iskuista, että jo lokakuun lopulla oli edessä toinen ratkaiseva taistelu. Wienin kukistuminen pitkän, sankarillisen vastarinnan jälkeen antoi Preussinkin kamarillalle (valtakoplalle) rohkeuden valtiokaappaukseen. Berlinin kesy »kansalliskokous» oli sille yhä vielä liian hurja. Se oli hajotettava, jotta vallankumouksesta tulisi loppu.
Marraskuun 8 p:nä muodostetaan Brandenburg-Manteuffelin ministeristö. Seuraavana päivänä määrää se Berlinin kokouksen siirtymään Brandenburgiin, jotta se, Berlinin vallankumouksellisilta vaikutuksilta rauhassa voisi »vapaasti» pistinten turvissa neuvotella. Kansalliskokous kieltäytyy lähtemästä; kansalliskaarti kieltäytyy toimimasta kokousta vastaan. Ministeristö hajottaa kaartin, riistää sen aseet ilman että se puolustautuu, ja julistaa Berlinin piiritystilaan. Kokous vastaa asettamalla ministeristön 13 p:nä marraskuuta syytteeseen valtiopetoksesta. Ministeristö ahdistaa kokousta Berlinissä kokouspaikasta toiseen. Kokous päättää 15 p:nä, että ministeristö Brandenburg ei ole oikeutettu käyttämään valtion varoja eikä kantamaan veroja, niin kauan kuin kansalliskokous ei saa Berlinissä vapaasti jatkaa istuntojaan.
Tämä veronmaksukielto olisi vain siten voinut tulla käytäntöön, että kansa ase kädessä olisi asettunut verojen ottoa vastustamaan. Ja silloin oli vielä aseita kyllin kansalaiskaartien käsissä. Siitä huolimatta pysyttiin miltei kaikkialla passiivisen vastarinnan kannalla. Vain muutamin paikoin valmistauduttiin väkivallalla karkottamaan väkivaltaa. Rohkeimman kehotuksen tähän antoi Reinin maakunnan demokratisten yhdistysten valiokunta, jonka olopaikkana oli Köln ja jonka muodostivat Marx, Schapper ja Schneider.
Valiokunta ei ollut sellaisen harhaluulon vallassa, että taistelu Berlinissä voitollisesti suoritettua valtiokaappausta vastaan voitaisi Reiniltä käsin menestyksellä alkaa. Reinin maakunnassa oli viisi linnoitusta; siellä, Westfalissa, Mainzissa, Frankfurtissa ja Luxemburgissa oli yksistään kolmasosa koko Preussin armeijasta, joukossa lukuisia rykmenttejä itäisistä maakunnista. Kansalaiskaarti oli Kölnissä ja muissa kaupungeissa hajotettu ja aseet siltä riistetty. Mutta eihän ollutkaan kysymystä välittömästä voitosta Kölnissä, joka vasta äsken oli päässyt sotatilasta. Oli annettava esimerkki muille maakunnille ja siten pelastettava Reinin maakunnan vallankumouksellinen kunnia. Ja tämä olikin tehty.
Preussin porvaristo, joka oli luovuttanut takasin hallitukselle valta-aseman toisensa jälkeen peläten köyhälistön silloin vielä puol-unissa ilmenneitä vavahteluja, joka kauan oli katunut aikaisempaa vallanhimoaan, joka jo maaliskuun päiviltä pelon vaikutuksesta oli epätietoinen siitä, mihin turvautua, kun toisaalla itsevaltiuden ympärille joukkoutuneet vanhan yhteiskunnan vallat, toisaalla luokka-asemastaan tietoiseksi pyrkivä nuori köyhälistö seisoi sitä vastassa — Preussin porvaristo teki, mitä se aina ratkaisevina hetkinä on tehnyt — se kyykistyi piiloon. Eivätkä työmiehet olleet niin tyhmät, että olisivät lähteneet porvariston puolesta taisteluun ilman porvaristoa; sille olivat — etenkin Reinillä — preussilaiskysymykset pelkkiä paikalliskysymyksiä; jos kerran lähdettiin porvariston asiassa liikkeelle, niin lähdettiin samalla sitten koko Saksassa ja koko Saksan hyväksi. Oli huomattava ajan merkki, että ei enää silloinkaan »Preussin naula» työväkeen nähden ehdottomasti vetänyt.
Lyhyesti sanoen, hallitus voitti. Kuukautta myöhemmin, 6 p. joulukuuta, voi se vihdoinkin hajottaa Berlinin kokouksen, joka siihen saakka oli viettänyt jokseenkin surkeata elämää, ja julistaa uuden perustuslain, joka sekin astui voimaan vasta kun se oli alennettu pelkäksi perustuslailliseksi ilveilyksi.
Päivänä julistuksensa julkaisemisen jälkeen, marraskuun 20 p. olivat sen kolme allekirjottajaa vastaamassa tutkintotuomarin edessä; heitä vastaan alettiin oikeusjuttu ja syytettiin heitä kapinasta. Vangitseminen ei siihen aikaan tullut kysymykseen Kölnissäkään. Helmik. 7 p:nä oli »Uusi Reinin lehti» ollut vastaamassa ensi painokanteeseensa; Marx ja vastaava Korff tulivat valamiesten eteen ja nämä julistivat heidät syyttömiksi. Seuraavana päivänä käsiteltiin juttua valiokuntaa vastaan. Kansa oli myös antanut tuomionsa juuri pari viikkoa ennen valitsemalla syytetyn Schneiderin Kölnin edusmieheksi.
Marxin puolustuspuhe on tietysti jutun pääkohta. Kahdestakin syystä.
Ensiksikin kommunisti siinä selvittää porvarillisille valamiehille, että ne teot, josta häntä nyt syytetään, alusta loppuun saakka ovat sellaiset, että niiden perille vieminen oikeastaan oli heidän luokkansa, porvariston velvollisuus. Tämä seikka yksinkin riittää osottamaan, millainen oli Saksan, eritoten Preussin porvariston ryhti vallankumousaikana. Oli kysymys siitä, kuka sai hallita, itsevaltiuden ympärille joukkoutuneet yhteiskunnalliset ja valtiovallatko, feodalinen suurmaanomistus, armeija, byrokratia, papisto, — vaiko porvaristo. Vasta muodostumassa oleva proletariaatti on osallisena taistelussa vain sikäli kuin se porvariston voiton kautta saa ilmaa ja valoa omaksi kehityksekseen, vähän liikkumatilaa taistelupaikalla, jolla se on taisteleva itselleen voiton kaikista muista luokista. Mutta ei porvaristo eikä sen mukana pikkuporvaristokaan liikahda eikä nouse vastarintaan, kun vihamielinen hallitus hyökkää niiden valtalinnaan, hajottaa niiden parlamentin, ottaa aseet niiden kansalaiskaartilta, heittää heidät itsensä piiritystilaan. Silloin astuvat kommunistit rintamaan ja kehottavat heitä tekemään, mikä heidän kirottu velvollisuutensa on. Vanhaa feodaalista yhteiskuntaa vastaan muodostavat nämät molemmat, porvaristo ja köyhälistö, uuden yhteiskunnan, seisovat yhdessä. Julistus jäi tietysti tuloksettomaksi ja historian iva määräsi saman porvariston asettumaan toiselta puolen vallankumouksellisten, proletaaristen kommunistien ja toiselta vastavallankumouksellisen hallituksen tuomariksi.
Toiseksi — ja tämä seikka tekee puheen erikoisen tärkeäksi vieläkin — puoltaa se vallankumouksellista kantaa hallituksen tekopyhää laillisuutta vastaan tavalla, josta moni yhä vieläkin voi oppia ottaa. — Olemme kehottaneet kansaa aseisiin hallitusta vastaan? Sen teimme ja se oli velvollisuutemme. Olemmeko rikkoneet lakia ja luopuneet oikeuspohjasta? Olemme kyllä, mutta lait, jotka rikoimme, oli hallitus jo edeltäpäin repinyt ja heittänyt kansan jalkoihin, eikä oikeuspohjaa enää ole. Voitettuina vihollisina voi meidät raivota pois tieltä, mutta meitä ei voi tuomita.
Virallisesti hyväksytyt puolueet[2] Kreutzzeitungista Frankfurtin lehteen[3] saakka moittivat sosialidemokratista työväenpuoluetta siitä, että se on vallankumouksellinen puolue eikä tahdo tunnustaa v:na 1866 ja 1871 luotua oikeuspohjaa, ja sen kautta se puolue muka asettuu — niin väittävät vieläkin aina kansallis-vapaamielisiin saakka — julkisen oikeuden ulkopuolelle. Emme nyt kiinny tuohon merkilliseen väitteeseen, että joku ilmaisemalla jonkun mielipiteen voi asettua julkisen oikeuden ulkopuolelle. Tuohan on puhdas poliisivaltio, jonka suhteen olisi paras, että sitä soveltaisi käytäntöön vain kaikessa hiljaisuudessa, ja puheenparsissa saarnattaisi oikeusvaltiosta. Mutta mikä on sitten v:n 1866 oikeuspohja muu kuin vallankumouksellinen perusta? Liittosopimus rikotaan ja julistetaan sota liittotovereita vastaan. Ei, sanoo Bismarck, toiset ovat liiton rikkoneet. Johon on vastattava, että sen kumouksellisen puolueen täytyy olla hyvin typerän, joka ei taisteluun noustessaan keksi vähintäin yhtä hyviä oikeusperusteita, kuin Bismarck v. 1866 keksi puolustuksekseen. — Sitten provoseerataan kansalaissota, sillä muutahan ei 1866 ollut. Mutta kaikkinainen kansalaissota on kumouksellinen sota. Sotaa käydään vallankumouksellisin keinoin. Liittoudutaan ulkomaitten kanssa Saksaa vastaan; italialaiset ja joukot johdetaan taisteluun, Bonapartea petkutetaan muka saksalaisten alueitten saannilla Reinin mailta. Muodostetaan unkarilainen joukko, jonka on kumouksellisessa tarkotuksessa taisteltava perinnäistä maanisäänsä vastaan; nojaudutaan Unkarissa Klapkaan kuten Italiassa Garibaldiin. Voitetaan ja — nielastaan kolme kruunua jumalan armosta, Hannoverin, Kurhessenin ja Nassaun kruunut, joista jokainen oli vähintäin yhtä laillinen, yhtä hyvin »perinnöllinen» ja »jumalan armosta» kuin Preussin kruunukin. Vihdoin tungetaan muille liittolaisille liittovaltiosääntö, jonka esim. Sachsen hyväksyi yhtä vapaaehtoisesti kuin Preussi aikanaan Tilsitin rauhan.
Valitanko kaikkea tätä? Ei pistä päähäni. Historiallisia tapauksia ei valiteta, vaan koetetaan ymmärtää niiden syitä ja samalla myös seurauksia, jotka eivät pitkään aikaan vielä ole päättyneet. Mutta oikeus on vaatia, että ihmiset, jotka ovat tehneet kaiken tämän, eivät toisia moittisi kumouksellisiksi. Saksan valtakunta on vallankumouksen luomus — tosin laatuisensa vallankumouksen, mutta joka tapauksessa vallankumouksen. Mikä on yhden oikeus, sitä ei kohtuudella voi toiseltakaan kieltää. Vallankumous on vallankumous, tekipä sen sitten Preussin hallitus tai kattilainpaikkaaja. Kun tämänpäiväinen hallitus käyttää voimassa olevia lakeja vastustajiaan vastaan, niin menettelee se kuten hallitus ainakin. Mutta jos se luulee ne vielä murskaavansa syytöksellä: vallankumouksellinen! niin säikäyttää se sillä korkeintaan poroporvaria. »Itse sinä olet vallankumouksellinen», kajahtaa vastaus koko Euroopasta.
Mutta perin naurettavaksi käy vaatimus, että olisi luovuttava historiallisten olojen välttämättömyydellä luomasta kumousluonteesta, kun se vaatimus kohdistetaan puolueeseen, joka ensin on asetettu julkisen oikeuden s. o. lakien ulkopuolelle, ja kun siltä vaaditaan, että se tunnustaisi oikeuspohjan, joka juuri siihen puolueeseen nähden on poistettu.[4]
Se seikka, että tällaisiin selostuksiin täytyy sanaakaan tuhlata, todistaa Saksan olojen taantuneisuutta. Muualla mailmassa tietää jokainen, että Euroopan valtiolliset nykyolot ylt'yleensä ovat pelkkien vallankumousten tuotteita. Ranska, Espanja, Schweitsi, Italia — niin monta kuin on maata, niin monta on hallitusta vallankumouksen armosta. Englannissa myöntää whigi (vapaamielinen) Macaulay, että nykyinen oikeuspohja perustuu päällekkäisille vallankumouksille. Ameriikka on jo sata vuottaa viettänyt vallankumouksensa muistoa jokaisena heinäkuun 4 p:nä. Useimmissa näissä maissa on puolueita, jotka eivät katso olevaa oikeuspohjaa itselleen sitovammaksi, kuin mitä se olla voi. Mutta se joka esim. Ranskassa rupeisi syyttämään kuningasmielisiä tai bonapartelaisia kumouksellisiksi, joutuisi naurunalaiseksi.
Vain Saksassa, jossa ei mitään valtiollista asiaa selvitetä loppuun asti (muutenkaan se ei olisikaan kahtena osana, Itävaltana ja n. k. Saksana) ja jossa juuri siitä syystä voivat päissä kummitella jo menneiden, mutta vain puoliksi voitettujen aikojen käsityskannat (siitä syystä saksalaiset nimittävätkin itseään ajattelijakansaksi) — vain Saksassa voidaan joltain puolueelta vaatia, että se tunnustaisi vallitsevan n. s. oikeuspohjan siveellisestikin, ei vain asiallisesti, sitovaksi; sen olisi edeltäpäin luvattava: mitä tapahtuukin, olevaa oikeusperustaa, jota vastaan juuri taistellaan, ei heitetä kumoon, vaikka voitaisikin. Toisin sanoen, pitäisi luvata pitää voimassa vallitsevat valtiolliset olot ikuisiin aikoihin. Sitä eikä mitään muuta merkitsee Saksan sosialidemokratialle esitetty vaatimus, että se lakkaisi olemasta »vallankumouksellinen».
Mutta saksalainen poroporvari — ja hänen mielipiteensä on yhä edelleen Saksan yleinen mielipide — on merkillinen mies. Hän ei ole koskaan tehnyt vallankumousta. V:n 1848 kumouksen suorittivat työmiehet hänen hyväkseen. Sitä useammista vallankumouksista hän onkin saanut kärsiä. Kolmen vuosisadan kuluessa tekivät näet Saksan ruhtinaat vallankumouksia, — jotka sitten olivat sen mukaisia. Koko heidän herruutensa ja itsenäisyytensä oli voitettu kapinoissa keisaria vastaan. Preussi näytti hyvää esimerkkiä. Siitä voi tulla kuningaskunta vasta sitten kun »suuri vaaliruhtinas»[5] oli tehnyt onnistuneen kapinan lääninherraansa, Puolan kruunua vastaan. Fredrik II:sta[6] saakka tuli Preussin kapinoiminen Saksan valtakuntaa vastaan järjestelmäksi, hän »vihelti» valtakunnansäännölle vieläpä vallan toisin kuin kunnon Brackemme sosialistilaille. Tuli sitten Ranskan vallankumous (1789) ja sen saivat ruhtinaat kuten poroporvaritkin kyynelein ja huokauksin sietää. Saksan valtakunnan jakoivat ranskalaiset ja venäläiset sangen vallankumouksellisesti v:n 1803 tapausten kautta, kun nämät itse eivät voineet sopia jaosta. Tuli sitten Napoleon ja antoi erikoisten suosikkiensa Badenin, Bayerin ja Württenbergin ruhtinasten vallata alueittensa sisällä ja välillä olevat kreivi- ja vapaaherrakunnat sekä kaupungit. Heti sen jälkeen tekivät samat kolme valtiopetturia menestyksellä kapinan keisariaan vastaan, julistautuivat Napoleonin avulla itsenäisiksi ja hajottivat siten lopullisesti vanhan Saksan valtakunnan. Sitten jakoi Napoleon, joka todellisuudessa oli Saksan keisari, tämän maan suunnilleen joka kolmantena vuonna uskollisten renkiensä, saksalaisten ruhtinasten ja muiden kesken. Vihdoin tuli kunniakas vapautuminen vierasvallasta, ja palkaksi jakoi ja kauppasi Wienin kongressi s. o. Venäjä, Ranska ja Englanti, Saksan rappiolla olevain ruhtinasten yleiseksi korvausalueeksi, ja Saksan poroporvareita työnnettiin kuin lampaita n. 2,000:lla eristetyllä alueella 36 maanisän haltuun, joiden enemmistön puolesta perinnäisinä maanisinä näet, he vieläkin »alamaisimmin menevät kuoloon». Kaikki tämä ei nyt muka olisi kumouksellista — kuinka oikeassa olikaan Schnapphahnski-Lichnowski Frankfurtin parlamentissa huudahtaessaan: historiallisella oikeudella ei ole mitään päivämäärää! Sillä ei nimittäin ollut sitä koskaan ollut!
Saksan poroporvarin kehotus Saksan sosialidemokratiselle työväenpuolueelle on siis ymmärrettävä siten, että tämänkin puolueen pitäisi ruveta yhtälailla poroporvarilliseksi, ei tehdä kumouksia hyväkseen, vaan sietää ne kaikki. Ja kun vastakumouksen ja vallankumouksen kautta valtaan päässyt hallitus lausuu saman kehotuksen, niin merkitsee se vain sitä, että vallankumous on hyvä, niin kauan kuin sen tekevät Bismarck ja hänen kaltaisensa, mutta hylättävä kun se kohdistetaan Bismarckia ja hänen kaltaisiaan vastaan.
Lontoossa 1 p. heinäk. 1885.
Friedrich Engels.
Syytetyt: Karl Marx, »Neue Rheinische Zeitung'in» päätoimittaja, Karl Schapper, saman lehden oikolukija, Schneider II, asianajaja, esiintyivät ilman apumiestä. Valtionprokuraattori Bölling edustaa ministeristöä. Syytteen-alainen julistus kuuluu:
Kehotus! Kölnissä 18 p. marrask 1848. Demokraattien reiniläinen toimikunta kehoittaa kaikkia Reininmaakunnan demokraattisia yhdistyksiä tekemään päätöksensä ja ryhtymään seuraaviin toimiin:
1. Kun Preussin kansalliskokous itse on päättänyt verokiellon, on verojen väkivaltaista kantamista varten ryhdyttävä kaikellaiseen vastarintaan.
2. Nosto väkeä on kaikkialla järjestettävä vihollista torjumaan. Varattomille on hankittava aseita ja ampumavaroja kuntain kustannuksella tai vapaaehtoisten avustusten kautta.
3. Viranomaisia on joka paikassa vaadittava julkisesti selittämään, tunnustavatko he kansalliskokouksen päätöksen päteväksi ja haluavatko sitä noudattaa.
Jos saadaan kieltävä vastaus, on asetettava turvallisuusvaliokuntia ja mikäli mahdollista yksissä tuumin kunnallisneuvostojen kanssa. Lakiasäätävää kokousta vastustavain kunnallisneuvostojen tilalle on valittava uudet yleisen kansanäänestyksen kautta.
Demokraattien reiniläisen toimikunnan nimessä:
Karl Marx. Karl Schapper. Schneider II.
Valtionprokuraattori Bölling perustelee syytettä. Hän selostaa julistuksen koettaen osottaa, että siinä on kehotus väkivaltaiseen vastarintaan niitä virkamiehiä vastaan, joille on annettu toimeksi verojen kokoominen pakkotoimin. Hän lausuu, ettei syytettyjen puolustukseksi kelpaa se, että osa kansalliskokouksen jäseniä 15 p. marrask. ed. v. kuuluu tehneen päätöksen, jonka mukaan veroja ei enää ole maksettava. Tuota päätöstä ei tehty laillisesti, koska kansalliskokouksen paikka oli siirretty eikä tämä siis voinut enää tehdä päätöksiä Berliinissä. Väitetään ettei hallituksella ollut oikeutta siirtää kansalliskokouksen paikkaa. Tätä väitettä ei kuitenkaan ole vaikea kumota. Kruunulla on kuluneeseen vuoteen saakka ollut rajaton valta; se on sitten luovuttanut osan tätä valtaansa kansalle; se on kutsunut kansalliskokouksen sovittelemaan perustuslaista. Mutta kruunu ei ole nimenomaan eikä välillisesti luopunut oikeudestaan määrätä kansalliskokouksen paikan; eikä sitä oikeutta voida yleisten oikeussääntöjen mukaan siltä kieltää. Mutta vaikka jätettäisiin vetämättä johtopäätökset tämän oikeuksista luopumisen luonteesta, niin on, kansalliskokouksen paikkaa koskevan lain puutteessa, otettava huomioon aikaisempi, yhteisiä maapäiviä koskeva laki. Tämän lain 1 § sanoo nimenomaan, että hallituksen on määrättävä yhteisten maapäivien kokoontumispaikka. Sitäpaitsi on tämä oikeus valtion toimeenpanevan vallan ilmaus ja on se tunnustettu kaikissa perustuslaillisissa maissa. Yritettyään vielä puolustella tätä kantaa jatkaa valtionprokuraattori:
Jos kerran perustuslaillisissa maissa ei kielletä hallitukselta eduskunnan hajoittamisoikeutta niin pian kuin se on sitä mieltä, että tämä ei edusta kansan ääntä, niin eihän voida sitä oikeutta kieltää kruunulta tässä tapauksessa, jossa on puhe vain perustavasta kansalliskokouksesta. Mutta kun hallituksella oli oikeus hajottaa eduskunta, niin voihan se sen siirtää toiseen paikkaankin. Vastaväitteet perustuvat käsitteiden sekaannukseen lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan suhteista.
Yrittää sitten osottaa että oli jo hallituksen velvollisuus siirtää kansalliskokous pois Berlinistä. Erittäin painostaen Berlinin kansan suhdetta kansalliskokoukseen kuvailee hän tapauksia kesäk. 9 ja marrask. 9 p:n välillä ed. v. kansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella ja koettaa osottaa, ettei kokous ollut vapaa Berlinissä ja että sen siirtäminen oli maan edun vaatima.
Toiseksi, jatkaa hän, ei n. k. veronkieltopäätös ole pätevä, sitä tehdessä kun ei ole noudatettu lain muotoja. Työjärjestyksen mukaan ei mikään ehdotus tule päätökseksi ilman toista lukemista, mutta veronkieltoehdotus hyväksyttiin ensi istunnossa. Useita edustajia, jotka eivät olleet taipuneet siihen, että kokous siirrettiin Brandenburgiin, ja jotka olivat jääneet Berliniin, ei oltu tuohon istuntoon kutsuttu. Päätös oli siis yllätys. Kolmanneksi on tuo päätös mitätön, koska kansalliskokouksella ei ollut päätösvaltaa verotusasioissa. Yrittää johtaa tällaisen tulkinnan huhtik. 8 p:n 1848 lain 13 §:stä ja kysyy sitten:
Oliko soveliasta kansalliskokouksen puolelta, vaikka se olisikin luullut itsellään tuon oikeuden olevan, nousta moiseen vastarintaan kruunua vastaan ja ryhtyä verojenkiellon vaaralliseen keinoon? Eikö olisi ollut sopivampi mennä Brandenburgiin ja siellä panna vastalauseensa? Eikö siellä yhtä hyvin voitu sovittelua jatkaa? Neuvottelujen sijaan tartuttiin vaarallisimpaan keinoon. Brandenburg ministeristön kukistamiseksi päätettiin toimenpide, joka menestyessään olisi järkyttänyt valtion perusteita ja aiheuttanut kansalaissodan. Joka moiseen päätökseen yhtyy, saa kestää seuraukset. Kun siis on todistettu, että tuo päätös oli muodoltaan ja sisällöltään pätemätön, niin ovat syytetyt tuomittavat. Eikä sitä muuten voitukaan toimeenpanna, sitä kun ei oltu asetuskokoelmassa julaistu. Ja kuitenkin syytetyt ryhtyvät sitä toteuttamaan, menevätpä pitemmällekin haluten käyttää väkivaltaa sen toteuttamiseksi. Mutta jokainen, joka lakia ja järjestystä kunnioittaa, tuntee, että moinen laiton virkamiesten vastustaminen on kapinaa, jota ei voida suvaita. Ehdotan sen vuoksi kaikkien syytettyjen langettamista.
Neljännestunnin loman jälkeen antoi oikeuden puheenjohtaja Kreimer puheenvuoron syytetylle Marxille.
Karl Marx: Herrat valamiehet! Jos tämä hatara juttu olisi nostettu ennen jouluk. 5 p:ää, voisin käsittää ministeristön syytteen. Nyt jouluk. 5 p:n jälkeen, en käsitä, kuinka ministeristö uskaltaa meitä vastaan vedota lakeihin, jotka kruunu itse on jalkoihinsa polkenut. Mihin nojautuu ministeristö arvostellessaan kansalliskokousta ja veronkieltopäätöstä? Lakeihin 6 ja 8 p:ltä huhtik. 1848. Ja mitä teki hallitus 5 p. jouluk. omavaltaisesti julistaessaan perustuslain ja pakolla pannessaan voimaan uuden vaalilain? Se repi rikki lait 6 ja 8 p:ltä huhtik. 1848. Nämät lait eivät enää ole voimassa hallituksen kannattajiin nähden, vieläkö ne vastustajiin nähden ovat voimassa? Hallitus asettui jouluk. 5 p:nä vallankumoukselliselle, nimittäin vastavallankumoukselliselle pohjalle. Siihen nähden on enää olemassa vain kumouksellisia tai sen rikostovereita. Se itse muutti kansalaisten suuren joukon, joka elelee voimassa olevain lakien nojalla ja joka lakien loukkausta vastaan puolustaa olevaa lakia kapinoitsijoiksi. Ennen jouluk. 5 p. saattoi olla eri mieliä kansalliskokouksen siirtämisestä ja hajotuksesta sekä Berlinin piiritystilasta. Jälkeen kesäk. 5 p:n oli eittämätön tosiasia, että nämät toimenpiteet tarkottivat vastakumousta, ja että siis kaikki keinot olivat luvalliset koplakuntaa vastaan, joka ei itse enää tunnustanut niitä edellytyksiä, joilla se oli hallituksena, ja jota ei maakaan enää voinut hallitukseksi tunnustaa.
Hyvät herrat! Hallitus olisi voinut pelastaa edes laillisuuden varjon, mutta se halveksi sitä. Se olisi ajanut hajalle kansalliskokouksen ja sitten antanut ministeristön astua maan eteen sanomaan: »Me olemme tehneet valtiokeikauksen, olot pakottivat niin tekemään. Me olemme muodollisen lain yli käyneet, mutta löytyy umpikujia, jolloin itse valtion olemus on pelissä. Sellaisina hetkinä on vain yksi loukkaamaton laki, valtion olemassaolo. Kun me hajotimme kansalliskokouksen, ei ollut perustuslakia olemassa. Emme voineet siis perustuslakia loukata. Kaksi orgaanista lakia sitävastoin oli, lait 6 ja 8 p:ltä huhtik. 1848. Niin, oli todellisuudessa vain yksi ainoa sellainen laki, vaalilaki. Me kehotamme maata tämän lain mukaan toimittamaan uudet vaalit. Näissä perusvaaleissa valitun kokouksen eteen astumme me vastuunalaisena ministeristönä. Tämä kokous, niin odotamme me, on hyväksyvä valtiokeikauksen pelastavana tekona, johon olojen välttämättömyys pakotti. Se on jälestäpäin vahvistava tämän valtiokeikauksen. Se on sanova, että me olemme loukanneet laillista muotoa pelastaaksemme isänmaan. Se ratkaiskoon asiamme. »Jos ministeristä olisi näin menetellyt, voisi se jonkinlaiselta näyttävällä syyllä heittää meidät tuomioistuimensa eteen. Kruunu olisi saanut pelastaa laillisuuden varjon. Se ei sitä voinut, ei tahtonut.
Hallituksen silmissä oli maaliskuun vallankumous törkeä tosiasia. Sen voi tehdä tyhjäksi vain uusi törkeys. Kun hallitus ei toimituttanut uusia vaaleja huhtikuun lain mukaan, kielsi se vastuunalaisuutensa, hävitti oikeusistuimen jonka edessä sen olisi ollut vastattava. Vetoamisen kansalliskokouksesta kansaan muutti se jo edeltäpäin pelkäksi varjoksi, uskotteluksi, petokseksi. Kun ministeristö selitti sensukseen perustuvan ensi kamarin lakiasäätävän kokouksen oleelliseksi osaksi, repi se rikki orgaaniset lait, jätti oikeuspohjan, väärensi kansanvaalit ja esti kansaa lausumasta tuomiotaan kruunun »pelastavasta teosta».
Siis, hyvät herrat, tosiasioita ei voi kieltää, ei yksikään myöhempi historiankirjottaja ole niitä kieltävä: kruunu on tehnyt vallankumouksen, se on heittänyt nurin voimassa olevan oikeustilan, se ei voi vedota lakeihin, jotka se itse niin häpeällisesti on kumonnut. Jos on vienyt vallankumouksensa onnelliseen loppuun, voi hirttää vastustajansa, mutta ei tuomita. Heidät voi voitettuina vihollisina raivata pois tieltä, mutta heitä ei voi rikollisiksi langettaa. Vallankumouksen tai vastakumouksen suoritettuaan ei voi kumottuja lakeja käyttää niiden puoltajia vastaan. Semmoinen on laillisuuden raukkamaista teeskentelyä, jota te, hyvät herrat, ette tule lausunnollanne hyväksymään.
Olen sanonut teille, hyvät herrat, että hallitus on väärentänyt kansan tuomion »kruunun pelastavasta teosta». Ja sittenkin on kansa jo ratkaissut kruunua vastaan ja kansalliskokouksen puolesta. Toisen kamarin vaalit ovat ainoat lailliset, koska ne yksin ovat suoritetut huhtik. 8 p:n lain nojalla. Ja miltei kaikki veronkieltäjät ovat valitut takaisin toiseen kamariin, useat kahdesti ja kolmasti. Syytetty toverini, Schneider II, on Kölnin edustaja. Kysymyksen kansalliskokouksen oikeudesta veronkiellon päättämiseen on kansa siis jo tosiasiassa ratkaissut. — Mutta vaikka emme otakkaan huomioon tätä ylintä tuomiota. Te myönnätte kaikki, hyvät herrat, ettei tässä ole mitään rikosta tavallisessa merkityksessä, ettei tässä ylipäänsä ole mitään sellaista ristiriitaa lakien kanssa, joka kuuluisi tuomiovaltaanne. Tavallisissa oloissa on julkinen valta voimassa olevain lakien toimeenpanija; rikollinen on joka nämät rikkoo tai julkista valtaa väkivoimin vastustaa sen toimessa. Tässä tapauksessa on julkinen valta rikkonut lain; toinen julkinen valta, yhdentekevää mikä, on lakia puoltanut. Kahden valtiovallan taistelu ei kuulu yksityisoikeuden eikä rikosoikeuden piiriin.
Kysymys siitä, kumpiko oli oikeassa kruunuko vaiko kansalliskokous, on historiallinen kysymys. Eivät kaikki Preussin juryt eikä oikeudet voi sitä yhtyneinäkään ratkaista. Vain yksi valta on sen ratkaiseva, historia. En siis käsitä, miten meidät on voitu asettaa syytettyjen penkille rikoslain nojalla.
Sen että tässä oli kysymys taistelusta kahden vallan välillä, ja kahden vallan välillä voi vain valtasuhde ratkaista, sen hyvät herrat on vallan ja vastakumouksellinen sanomalehdistö yhtäläisesti myöntänyt. Muuan hallituksen puhetorvi on sitä juuri ratkaisunaattona julistanut. »Neue Preussische Zeitung», nykyisen ministeristön äänenkannattaja, on sen tunnustanut. Muutamia päiviä ennen kriisiä sanoi se suunnilleen näin: ei ole enää kysymys oikeudesta, vaan vallasta, ja osottautuva on, että vanha kuninkuus jumalan armosta on vallassaan oikeaan osattu. Valta valtaa vastaan. Voitto ratkaisee näitten kesken. Vastakumous on voittanut, mutta näytelmän ensi näytös on vasta suoritettu. Englannissa kesti taistelu 20 vuotta. Kaarle I voitti useita kertoja, mutta sai lopulta nousta mestauslavalle. Ja kuka menee takuuseen hyvät herrat siitä, eikö nykyinen kamari tai joku sen seuraaja tuomitse tätä ministeristöä ja sen kätyreiksi ruvenneita virkamiehiä valtiopettureina?
Hyvät herrat, ministeristö on koettanut perustella syytöstänsä huhtik. 6 ja 8 p:n laeilla. Olin pakotettu osottamaan teille että nuot laitkin meidät vapauttavat. Mutta en salaa teiltä sitä, että en ole noita lakeja koskaan tunnustanut, enkä koskaan tule niitä tunnustamaan. Niillä ei ollut pätevyyttä kansan valitsemiin edustajiin nähden; vielä vähemmin voivat ne määrätä maaliskuun vallankumoukselle sen tietä.
Miten syntyivät huhtik. 6 ja 8 p:n lait? Ne syntyivät hallituksen ja yhteisten maapäiväin sovitteluista. Tällä tavoin tahdottiin kytkeä olot vanhaan lailliseen tilaan ja pyyhkiä näkymättömiin vallankumous, joka oli tuon tilan poistanut. Miehet sellaiset kuin Camphausen y. m. pitävät tärkeänä pelastaa laillisen edistyksen varjon. Ja miten he sen pelastivat? Ilmeisten ja nolojen ristiriitaisuuksien sarjan kautta. Pysähtykääpä, hyvät herrat, hetkeksi vanhalle, lailliselle perustalle! Jo pelkkä ministeri Camphausenin, vastuunalaisen ministerin, virkauraa käymättömän ministerin olemassaolo, eikö se ollut laittomuus? Camphausenin, vastuunalaisen pääministerin asema oli laiton. Tämä laillisesti olematon virkamies kutsuu kokoon yhteiset maapäivät antaakseen niiden päättää laeista, joista päättämiseen näillä maapäiviliä ei ollut laillista pätevyyttä. Ja tätä itseään kumoovaa ja kasvoihinsa iskevää muotoleikittelyä nimitettiin lailliseksi edistykseksi, oikeuspohjan säilyttämiseksi.
Mutta älkäämme takertuko muodollisuuksiin, hyvät herrat! Mitä olivat yhteiset maapäivät? Ne olivat vanhain rappeuneitten yhteiskuntaolojen edustajat. Vallankumous oli tapahtunut juuri näitä oloja vastaan. Ja voitetun yhteiskunnan edustajille esitetään elimelliset lait, joiden määrä on tunnustaa, säännöitellä, järjestää vallankumous tätä vanhaa yhteiskuntaa vastaan? Mikä nolo vastakohta! Maapäivät olivat kukistuneet vanhan kuninkuuden mukana. Tässä kohdin, hyvät herrat, katsokoon n. k. oikeuspohjaa silmiin. Minä olen sitäkin enemmän pakotettu kajoamaan tähän kohtaan, kun meitä oikeudella pidetään oikeuspohjan vihollisina, kun huhtik. 6 ja 8 p:n lait kiittävät olemassaolostaan vain oikeuspohjan muodollista tunnustusta. Suurmaanomistus oli todella keskiaikaisen, feodaalisen yhteiskunnan perusta.
Uusaikainen porvarillinen yhteiskunta, meidän yhteiskuntamme, nojautuu sitävastoin teollisuuteen ja kauppaan. Suurmaanomistus itse on menettänyt entisen olemisedellytyksensä, se on tullut kaupasta ja teollisuudesta riippuvaksi. Maanviljelystä hoidetaan nyttemmin teollisesti ja vanhat feodaliherrat ovat alentuneet karjan, villan, viljan, punajuurikasten, viinan y. m. s. tuottajiksi, henkilöiksi, jotka harjottavat näillä teollisuustuotteilla kauppaa kuten muutkin kauppamiehet. Kuinka paljon he pitävätkin kiini vanhoista ennakkoluuloistaan, käytännössä muuttuvat he porvareiksi, jotka mahdollisimman pienillä kustannuksilla koettavat tuottaa mahdollisimman paljon, jotka ostavat, mistä halvimmalla saavat, ja myyvät, missä parhain hinta maksetaan. Näiden herrain elin-, tuottamis- ja ansaitsemistavat näyttävät heidän yliaikaiset, korkealentoiset kuvittelunsa valheiksi. Maanomistus vallitsevana yhteiskunta-aineksena edellyttää keskiaikaisia tuotanto- ja liiketapoja. Yhteiset maapäivät edustivat tätä keskiaikaista tuotanto- ja liiketapaa, joka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta ja jonka edustajat, niin kovin kuin he pitävätkin kiini vanhoista etuoikeuksistaan, yhtä paljon kuitenkin nauttivat uuden yhteiskunnan eduista ja käyttävät sitä hyväkseen. Uusi porvarillinen, aivan toisille perusteille, muuttuneelle tuotantotavalle nojautuva yhteiskunta oli myös pakotettu tempaamaan käsiinsä valtiollisen vallan: sen täytyi temmata se käsistä, jotka edustivat menevän yhteiskunnan etuja, valtiollisen vallan, jonka koko järjestelmä oli syntynyt aivan toisista aineellisista yhteiskuntasuhteista. Siitä vallankumous. Vallankumous oli siksi kohdistunut yhtä paljon itsevaltaista kuningasvaltaa, vanhan yhteiskunnan ylintä valtiollista ilmausta, vastaan, kuin säätyeduskuntaakin, joka edusti jo aikaa sitten uusaikaisen teollisuuden tuhoamaa yhteiskunnallista järjestystä, tai korkeintaan päivä päivältä porvarillisen yhteiskunnan voittamien, sivulle sysättyjen hajallisten säätyjen vielä vaativina esiintyviä raunioita. Kuinka voi näin ollen kenenkään päähän pistää panna yhteiset maapäivät, vanhan yhteiskunnan edustajat, säätämään lakeja uudelle, vallankumouksessa oikeuksiinsa tulevalle yhteiskunnalle?
Ettäkö siten pysytään oikeuspohjalla. Mutta, hyvät herrat, mitä sitten oikeuspohjalla ymmärrätte?
Lakeihin pitäytymistä, jotka kuuluvat menneeseen yhteiskunta-asteeseen, jotka ovat väistyneiden tai väistyväin yhteiskunnallisten pyrintöjen edustajain tekemiä, ja jotka siis kohottavat laiksi vain näitä, yleisten vaatimusten kanssa ristiriidassa olevia etuja.
Mutta yhteiskunta ei perustu lakeihin. Se on juristinen kuvittelu. Lain täytyy päin vastoin perustaa yhteiskuntaa, sen täytyy olla tämän yleisten, joka-aikaisista aineellisista tuotantomuodoista johtuvain etupyrkimysten ja tarpeiden ilmauksena yksityisen mielivaltaa vastaan. Ei tämä lakikirja, Code Napoléon, joka on kädessäni, ole luonut nykyaikaista porvarillista yhteiskuntaa. Tämä kirja on 18:lla vuosisadalla syntyneen, 19:llä edelleen kehittyneen porvarillisen yhteiskunnan laillinen ilmaus. Niin pian kuin se ei enää vastaa yhteiskunnallisia oloja, on se vain paperipinkka. Te ette voi panna vanhoja lakeja uuden yhteiskuntakehityksen perustaksi, yhtä vähän kuin nämät vanhat lait ovat vanhojakaan laillisia oloja muodostaneet. Näistä vanhoista oloista ovat ne johtuneet, näiden mukana täytyy niiden kukistuakin. Ne muuttuvat välttämättömyydeltä vaihtelevien elinsuhteitten mukaan. Vanhoihin lakeihin vetoaminen yhteiskunnallisen kehityksen uusia tarpeita ja vaatimuksia vastaan ei pohjaltaan ole muuta kuin ajanvaatimuksille vastaisten erikoisetujen tekopyhää pyrkimystä ajanmukaista yhteisetua vastaan.
Tämä oikeuspohjaan vetoaminen tahtoo pitää vallitsevina erikoisetuja vaikka se ei enää vallitse; se tahtoo tunkea yhteiskunnalle lakeja, jotka on tuominnut itse sen elinkeino- ja liike-elämä, sen aineellinen tuotanto, se tahtoo pitää lainsäätäjät sellaisissa toimissa, jotka ajavat vain erikoisetuja, se tahtoo käyttää väärin valtiovaltaa asettaakseen väkivaltaisesti vähemmistön edut enemmistön etujen yläpuolelle. Se siis joka hetki joutuu ristiriitaan vallitsevien tarpeitten kanssa, se ehkäisee liikennettä, teollisuutta, se valmistaa yhteiskunnallisia pulia, jotka ilmenevät valtiollisina vallankumouksina. Tämä on oikeuspohjan kannattamisen ja siihen vetoamisen todellinen merkitys. Ja tälle oikeuspohja-puheenparrelle, joka perustuu joko tietoiseen petokseen tai tiedottomaan itsensä pettämiseen nojautui yhteisten maapäiväin kokoonkutsuminen, tällä perustalla annettiin näiden valtiopäiväin sepustella peruslakeja vallankumouksen välttämättömäksi tekemälle ja sen luomalle kansalliskokoukselle. Ja näiden lakien mukaan tahdotaan kansalliskokousta tuomita!
Kansalliskokous edusti nykyaikaista porvarillista yhteiskuntaa maapäiväin edustamaa feodalista yhteiskuntaa vastaan. Se oli kansan valitsema säätämään itsenäisesti perustuslain, joka vastaisi tähänastisen valtiojärjestyksen ja lakien kanssa ristiriitaiseksi muuttuneita elinehtoja. Se oli siksi jo alusta pitäen suvereeni, täysvaltainen, ja konstitueeraava, perustuslakia säätävä. Kun se siitä huolimatta asettui sovittelukannalle, oli se pelkkä muodollinen kohteliaisuus kruunua kohtaan, pelkkä seremonia. Minun ei ole tässä tarvis tutkia, oliko kansalliskokous kansaan nähden oikeutettu asettumaan sovittelukannalle.
Sen käsityksen mukaan oli yhteentörmäys kruunun kanssa vältettävä molemmin puolin osotetulla hyvällä tahdolla. Mutta niin paljon on varmaa: yhteisten maapäiväin kanssa sovitellut lait huhtik. 6 ja 8 p:ltä ovat muodollisesti epäpätevät. Niillä on vain sikäli aineellista merkitystä, kuin ne lausuvat ja varmentavat ne ehdot, joilla kansalliskokous voi olla kansanylivallan todellisena ilmauksena. Yhteisten maapäiväin lainlaadinta oli vain muodollisuus, joka säästi kruunun nöyryyttävästä myönnytyksestä: olen voitettu!
Lähden nyt, herrat valamiehet, lähemmin valaisemaan ministeristön esitystä.
Ministeristä sanoo: »Kruunu oli luovuttanut osan vallasta, joka kokonaan oli sen käsissä. Jokapäiväisessä elämässäkään ei minun luovutuskirjani ulotu pitemmälle kuin sen selvät luovutussanat osottavat. Mutta huhtik. 8 p:n laki v. 1848 ei myönnä kansalliskokoukselle veronkielto-oikeutta eikä määrää Berliniä sen välttämättömäksi olinpaikaksi.»
Hyvät herrat! Valta oli murrettu kruunun käsistä; se luovutti vallan pelastaakseen sen pirstaleita. Te muistatte, hyvät herrat, kuinka kuningas heti valtaistuimelle nousunsa jälkeen Königsbergissä ja Berlinissä pani nimenomaan kunniasanansa pantiksi siitä, ettei hän myönnä perustuslaillista valtiosääntöä. Te muistatte, miten kuningas 1847 yhteisten maapäiväin avajaisissa korkeasti ja kalliisti vannoi, ettei hän tulisi suvaitsemaan mitään paperipalaa itsensä ja kansansa välillä. Kuningas on maaliskuun jälkeen 1848 itse julkaisemassaan perustuslaissa julistautunut perustuslailliseksi kuninkaaksi. Hän on asettanut tämän abstraktisen koristeen, tämän paperipalan itsensä ja kansansa välille. Uskaltaako ministeristö väittää, että kuningas vapaaehtoisesti oli niin silmiinpistävästi peruuttanut juhlalliset vakuutuksensa, että hän vapaaehtoisesti oli koko Euroopan edessä tehnyt itsensä syypääksi niin anteeksiantamattomaan epäjohdonmukaisuuteen, että oli myöntänyt sovittelun eli perustuslain. Kuningas teki ne myönnytykset, mihin vallankumous hänet pakotti. Ei enempää eikä vähempää!
Ministeristön kansantajuinen vertaus ei ikävä kyllä todista mitään. Totta tosiaan! Jos jostain luovun, en luovu enemmästä kuin mistä nimenomaan luovun. Jos teille jotain lahjotan, olisi todella hävytöntä teidän puoleltanne koettaa minun lahjakirjani perusteella pakoittaa minua myöntämään enemmän. Mutta kansahan juuri maaliskuun tapausten jälkeen lahjotti; kruunu lahjan sai. On selvää, että lahja on tulkittava antajan eikä vastaanottajan, kansan, ei kruunun mielen mukaan.
Kruunun itsevaltius oli murrettu. Kansa oli voittanut. Tehtiin aselepo ja kansaa petettiin. Sen seikan, että petos tapahtui, sen on, hyvät herrat, ministeristö ottanut vaivakseen teille perin juurin todistaa. Voidakseen kieltää kansalliskokouksen veronkielto-oikeuden, on ministeristö teille laajasti selittänyt, että jos jotain sentapaista oli huhtik. 6 p:n (1848) laissa, sitä ei enää ole huhtik. 8 p:n laissa v:lta 1848. Tämä väliaika oli siis muka käytetty kansanedustajilta kaksi päivää myöhemmin sellaisen oikeuden riistämiseen, joka heille kaksi päivää aikaisemmin oli myönnetty. Voiko ministeristö loistavammin valaista kruunun rehellisyyttä, voiko se pätevämmin todistaa, että kansaa tahdottiin pettää?
Sitten sanoo ministeristö: »Kansalliskokouksen siirtäminen ja hajottaminen kuuluu toimeenpanevan vallan tehtäviin ja on se kaikissa perustuslaillisissa tunnustettu.
Mitä tulee toimeenpanevan vallan oikeuteen siirtää kamarien kokouspaikkaa, pyytäisin ministeristöä tämän väitöksensä tueksi esittämään yhden ainoankin lain tai esimerkin. Englannissa esim. voisi kuningas vanhan historiallisen oikeuden perustalla kutsua parlamentin kokoontumaan mieleiseensä paikkaan. Ei ole lakia, jonka kautta Lontoo olisi määrätty parlamentin lailliseksi paikaksi. Te tiedätte, hyvät herrat, että Englannissa ovat suurimmat valtiolliset vapaudet tavaksi tulemisen, ei kirjotetun oikeuden pyhittämät, niin esim. painovapaus. Mutta jos jonkin ministeristön päähän pistäisi yrittää siirtää parlamenttia Lontoosta Windsoriin tai Richmondiin — moisen ajatuksen mahdottomuus on selvä, niin pian kuin se on lausuttu.
Tosiaankin! Perustuslaillisissa maissa on kruunulla oikeus hajottaa kamarit. Mutta älköön unohdettako, että toiselta puolen kaikissa perustuslaeissa on määrätty, kuinka pitkäksi aikaa kamarit saa hajottaa, ja kuinka pian ne taas on kutsuttava koolle. Preussissa ei ollut perustuslakia, se oli vasta tehtävänä; ei ollut määräaikaa, jonka kuluttua hajotettu kamari oli kokoon kutsuttava; ei siis ollut kruunulla hajotusoikeuttakaan. Muutoinhan kruunu olisi voinut hajottaa kamarit 10 päiväksi, 10 vuodeksi, ainaiseksi. Missä olisivat olleet takeet, että kamareita koskaan kutsuttaisi kokoon tai koossa pysyisivät? Kamarien olemassa olo kruunun rinnalla olisi jäänyt kruunun mielivaltaan, lakiasäätävä valta olisi jäänyt vain arvoitukseksi, jos tässä kerran on puhuttava lakiasäätävästä vallasta.
Hyvät herrat! Tästä esimerkistä näkyy mihin joudutaan, jos tahdotaan mitata Preussin kruunun ja kansalliskokouksen ristiriitaa perustuslaillisten maitten oloista otetuilla esimerkeillä. Joudutaan puoltamaan itsevaltaista kuninkuutta. Toiselta puolen selitellään kruunun perustuslaillista toimeenpanovaltaa, toiselta puolen ei ole lakia, ei lupaa, ei perustavaa laitosta, joka määräisi sen perustuslaillisen toimeenpanovallan rajotukset. Kansaneduskunnalle asetetaan vaatimus: itsevaltaiselle kuninkuudelle näyttelet sinä perustuslaillisen kamarin osaa! Tarvitaanko muuta todistelua osottamaan, ettei tässä tapauksessa ollut mitään toimeenpanevaa valtaa eikä lakiasäätävää valtaa, ettei valtain perustuslaillinen jakoperuste sovi Preussin kansalliskokouksen ja kruunun suhteisiin?
Jos nyt jätetään vallankumous sivuun ja pidetään kiini sovitteluteoriasta. Tämän teorian mukaan oli vastakkain kaksi suvereeniä, täysivaltaista, valtaa. Epäilemättä! Näistä kahdesta vallasta täytyi toisen kumota toisen. Kahta suvereeniä valtaa ei voi olla toistensa rinnalla samassa valtiossa. Sellainen väitös olisi yhtä jäljetön kuin ympyrän nelikulmaisuus. Aineellisen voiman täytyi ratkaista näiden kahden suvereniteetin välillä. Mutta eihän meillä ole tässä tilaisuutta tutkia sovittelun mahdollisuutta tai mahdottomuutta.
Riittää! Kaksi valtaa oli tekemisissä toistensa kanssa saadakseen aikaan sopimuksen. Camphausen itse lausui mahdollisuuden, ettei sopimusta saataisi aikaan. — Puhujalavalta osotti hän sovittelijoille, mitä vaaroja maalle koituisi, jos sopimusta ei syntyisi. Sovittelu kansalliskokouksen alkuperäisessä suhteessa kruunuun oli vaara, ja jälkeenpäin tahdotaan nyt kansalliskokous panna vastaamaan tästä vaarasta, samalla kun kielletään tämän suhteen alkuperäinen merkitys, samalla kun se muutetaan perustuslailliseksi kamariksi! Yritetään ratkaista vaikeus sivuuttamalla se!
Arvelen osottaneeni teille, hyvät herrat, ettei kruunulla ollut oikeutta siirtää eikä hajottaa sovittelu-kansalliskokousta.
Mutta ministeristö ei ole tyytynyt tutkimaan, oliko kruunulla oikeus kansalliskokouksen siirtämiseen; se yrittää todistaa tuon teon tarkotuksenmukaisuutta. »Eikö olisi ollut tarkotuksenmukaista», huudahtaa se, »että kansalliskokous oli totellut kruunua ja mennyt Brandenburgiin?» Ministeristö arvelee tämän johtuneen kamarin asemasta. Se ei ollut vapaa Berlinissä y. m. s. Eikö sitten ole selvä, mitä kruunu tarkotti tällä siirrolla? Eivätkö sen viralliset perustelut tee kaikkia selityksiä tarpeettomiksi? Ei ollut kysymys neuvotteluvapaudesta, oli kysymys joko kamarin lähettämisestä kotiin ja perustuslain säätämisestä hallituksen valtuuksilla tai näennäisen eduskunnan luomisesta taipuvain edustajain kokoonkutsumisen kautta. Mutta kun vastoin luuloa Brandenburgiin tulikin päätösvaltainen luku edustajia, silloin lopetettiin teeskentely ja julistettiin kansalliskokous hajotetuksi.
Sivumennen sanoen on selvää, ettei kruunulla ollut oikeutta selittää, oliko kansalliskokous vapaa vaiko ei. Ei kukaan muu kuin kokous itse voinut ratkaista, nauttiko se neuvotteluissaan tarpeellista vapautta vai eikö. Varsin mukavaahan on kruunun selittää ettei kansalliskokous ollut tehdessään jotain hallitukselle epämieluista päätöstä vapaa, syyntakeinen, ja julistaa se mitättömäksi!
Ministeristö on myös puhunut hallituksen velvollisuudesta suojata kansalliskokouksen arvoa Berlinin väestön terrorismia vastaan. Tämä väite kuulostaa hallitusta vastaan tähdätyltä ivalta. En tahdo puhua menettelystä henkilöitä vastaan, jotka sentään olivat kansan valituita edustajia. Kaikin tavoin koetettiin heitä nöyryyttää, mitä törkeimmin on heitä vainottu, kuin petoja on heitä metsästetty.
Mutta jättäkäämme henkilöt. Miten on kansalliskokouksen arvoa valvottu sen töihin nähden? Sen arkistot annettiin sotilasjoukkueen käsiin, joka muutti sen osastojen asiakirjat, hallituksen esitykset, lakiehdotukset, esityöt tupakkapaperiksi, lämmitti niillä uuneja, polki ne jalkoihinsa. Ei edes noudatettu oikeudellisia muotoja, arkisto anastettiin laatimatta siitä luetteloa. Tarkotuksena oli tuhota nämät kansalle niin kalliit työt, jotta sitä paremmin voitaisi parjata kansalliskokousta, hävittää mailmasta hallituksen ja ylimysten niin vihaamat reformiehdotukset. Eikö kaiken tämän jälkeen ole vallan naurettavaa väittää, että hallitus siirti kansalliskokouksen Brandenburgiin hellästi huolehtien sen arvosta?
Tulen nyt ministeristön väitteisiin veronkieltopäätöksen muodollisesta pätevyydestä. Saadakseen veronkieltopäätöksensä muodollisesti päteväksi, sanoo ministeristö, olisi eduskunnan ollut alistettava päätöksensä kruunun hyväksyttäväksi.
Mutta, hyvät herrat, kruunu ei ollut eduskuntaan suhteissa mieskohtaisesti vaan Brandenburgin ministeristön kautta. Tämän Brandenburgin ministeristön kanssa moista mielettömyyttä vaatii yleinen syyttäjä, olisi eduskunnan ollut soviteltava voidakseen julistaa ministeristön valtiopetokseen vikapääksi, saadakseen siltä verot kielletyksi! Mitä merkitsee moinen vaatimus muuta kuin sitä, että kansalliskokouksen olisi ollut alamaisesti alistuttava hyväksymään kaikki Brandenburg-ministeristön vaatimukset?
Veronkieltopäätös ei muodollisestikaan ollut pätevä, niin sanoo ministeristö, kun ehdotus vasta toisessa lukemisessa voi tulla päätökseksi. Toiselta puolen rikotaan oleelliset muodot, joihin oltiin sidotut kansalliskokoukseen nähden: toiselta puolen taas vaaditaan kansalliskokousta noudattamaan epäoleellisia muodollisuuksia.
Ei mikään ole yksinkertaisempaa! Kruunulle vastenmielinen ehdotus menee ensi lukemisessa läpi, toinen estetään asevoimalla, laki on mitätön ja sellaisena pysyy, kun puuttuu toinen lukeminen. — Ministeristö ei ota huomioon niitä poikkeusoloja, jotka vallitsivat, kun kansanedustajat, pistimin uhattuina istuntohuoneessaan, tekivät tuon päätöksensä. Hallitus oli ryhtynyt väkivaltaisuuksiin toisensa jälkeen. Se loukkasi häikäilemättä tärkeimpiä lakeja, henkilön loukkaamattomuutta, kansalaispuolustuslakia. Se panee mielivaltaisesti toimeen mitä rajattomimman sotilasmielivallan piiritystilan leimalla. Se ajaa kansanedustajatkin hiiteen. Ja samalla kun toiselta puolen häpeämättä rikotaan kaikkia lakeja vastaan, vaaditaan toista puolta ottamaan mitä tarkimmin huomioon jopa työjärjestyksenkin määräykset!
En tiedä, hyvät herrat, tahallista väärennystäkö — kaukana siitä, että sellaista ministeristön taholta edellyttäisin — vaiko tietämättömyyttä on sen väite ettei »kansalliskokous halunnut mitään sovintoa», että se »ei yrittänytkään sovintoa».
Jos kansa jostain moittii Berlinin kansalliskokousta, niin moittii se sen sovinnonhalua. Jos tämän kokouksen jäsenet itse jotain katuvat niin katuvat he sovittelun pyrkimystään. Sehän se siitä kansan vähitellen vierotti, sen takia menetti se kaikki asemat ja joutui lopulta kruunun hyökkäyksille alttiiksi ilman että koko kansa oli sen turvana. Kun se vihdoin sai jotain tahtoneeksi, oli se yksin, voimatonna, juuri siksi, ettei sillä oikeaan aikaan ollut mitään tahtoa, jonka olisi läpi ajanut. Se julisti ensiksikin sovitteluhaluaan kieltämällä vallankumouksen ja hyväksymällä sovitteluteorian sekä alentumalla kumouksen luoman kansalliskokouksen asteelta epäilyttäväksi sovittelijajoukoksi. Sen sovitteluheikkous meni äärimmäisyyksiin, kun otti täydestä Pfuelin näennäistunnustuksen Steinin armeijan komennosta. Tämän armeijankomennon julistaminenkin muuttui ilveilyksi, se kun vain saattoi olla Wrangelin armeijankomennon naurettavaa kaikua. Ja kuitenkin, sen sijaan että olisi sen hylännyt, tarttui kokous kaksin käsin tuohon heikentävään, sen täysin merkityksettömäksi tekevään Pfuelin ministeristön tulkintaan.
Välttääkseen kaikkea vakavaa ristiriitaa kruunun kanssa, piti se mielenosotuksen harhavarjoa vanhaa taantumuksellista armeijaa vastaan todellisena mielenosotuksena. Sellaista, mikä ei enää ollut edes ristiriidan näennäistäkään selviämistä, teeskenteli se vakavasti pitävänsä ristiriidan todellisena selviämisenä. Niin vähän taisteluintoinen, niin kovin sovitteluhaluinen oli tämä kokous, jota ministeristö esittelee auttamattomana riitapukarina!
Vieläkö viittaisin yhteen tämän kamarin sovitteluhaluisen luonteen ilmaukseen? Muistakaa, hyvät herrat, kansalliskokouksen sovittelua Pfuelin kanssa talonpoikaisrasituksista. Kun ei kokous osannut murskata armeijavihollistaan, niin olisi toki ennen kaikkea ollut voitettava talonpojat ystäviksi. Mutta sekin laiminlyötiin. Se pyrki vain ennen kaikkea, ennen omia itsesäilytysetujaankin, sovitteluun, välttämään, kaikin keinoin välttämään ristiriitaa kruunun kanssa. Ja tätä kokousta vastaan heitetään moite, ettei se sovintoa halunnut, ei sovintoon pyrkinyt? — Se pyrki sovintoon vielä silloinkin kun jo ristiriita oli puhjennut. Te tunnette, hyvät herrat, keskustan miehen Unruh'n lentokirjasen. Te olette siitä nähneet mitä kaikkea yritettiin ristikohdan välttämiseksi, kuinka lähetettiin kruunun luo lähetystöjä, joita ei otettu vastaan, kuinka yksityiset edustajat koettivat puhutella ministereitä, jotka ylhäisenylpeästi torjuivat sovittelut, miten tarjouduttiin myönnytyksiin, joille naurettiin. Vielä sinäkin hetkenä halusi kokous solmita rauhaa, kun enää voi olla kysymys vain sotaan varustamisesta.
Ja tätä kokousta syyttää ministeristö siitä, ettei se sovintoa halunnut, ei siihen pyrkinyt!
Berlinin kansalliskokous antautui ilmeisesti mitä suurinpain luulottelujen valtaan, ei ymmärtänyt omaa asemaansa eikä omia olemisedellytyksiään, kun se ristiriidan edellä, sen aikanakin vielä piti mahdollisena ja yritti hyvää sopua, sovittelua kruunun kanssa.
Kruunu ei sovintoa halunnut, ei voinut halutakaan. — Älkäämme, herrat valamiehet, pettäkö itseämme sen taistelun laatuun nähden, joka maaliskuulla puhkesi, ja joka sittemmin käytiin kansalliskokouksen ja kruunun kesken. Ei ollut tässä kysymystä tavallisesta ristiriidasta jonkun ministeristön ja sen parlamenttaarisen vastustusjoukon kesken, ei ollut kysymys ristiriidasta ministereinä olevain ja ministereiksi haluavain kesken, ei ollut kysymys kahden valtiollisen ryhmän puoluetaistelusta lakiasäätävässä kamarissa. Mahdollisesti kansalliskokouksen jäsenillä, vähemmistöön tai enemmistöön kuuluvilla, oli moisia luuloja. Mutta eivät sovittelijain luulot ole ratkaisevia, vaan kansalliskokouksen todellinen historiallinen asema, sellaisena kuin sen määräsivät Euroopan vallankumoukset ja niistä riippuva maaliskuunkumous. Tässä ei ollut kyseessä kahden ryhmän ristiriita saman yhteiskunnan perustalla, se oli itsensä kahden yhteiskunnan ristiriita, yhteiskunnallinen yhteentörmäys, joka oli pukeutunut valtiolliseen muotoon, se oli taistelu vanhan feodalibyrokratisen ja uusaikaisen porvarillisen yhteiskunnan välillä, taistelu vapaan kilpailun yhteiskunnan ja ammattikuntapakon välillä, maanomistajain ja teollisuuden yhteiskuntain, uskon ja tiedon yhteiskuntain välillä.
Vanhan yhteiskunnan valtiollinen ilmaus oli kruunu jumalan armosta, holhoova virkavalta, itsenäinen armeija. Tämän vanhan valtiollisen vallan yhteiskunnallinen perusta oli etuoikeutettu aatelinen maanomistus täydessä tai puol-maaorjuudessa elävine talonpoikineen, oli vähäinen patriarkallinen tai ammattikuntiin järjestetty teollisuus, toisistaan erilliset säädyt, kaupungin ja maaseudun töykeä vastakohta, ja ennen kaikkea maaseudun ylivalta kaupunkeihin nähden.
Vanha valtiollinen valta — kruunu jumalan armosta, holhoova virkavalta, itsenäinen armeija — havaitsi todellisen aineellisen perustansa liukuvan pois jalkainsa alta, niin pian kuin vanhan yhteiskunnan perusta, etuoikeutettu aatelinen maanomistus, aateli itse, maaseudun valtakaupunkeihin nähden, mukanaan riippuvaisuus ja kaikkia näitä elinsuhteita vastaava lainsäädäntö, kunnallisasetus, rikoslaki y. m. s. joutuivat uhattuun asemaan. Kansalliskokous hyökkäsi niitä vastaan.
Toiselta puolen näki tuo vanha yhteiskunta valtiollisen vallan menevän käsistään, niin pian kuin kruunu, byrokratia ja armeija menettäisivät feodaliset etuoikeutensa. Ja kansalliskokous tahtoi poistaa nämät etuoikeudet. Ei siis ihme, että armeija, byrokratia, aateli yhdessä pakottivat kruunua väkivaltatekoon, ei ihme, että kruunu, joka tiesi oman etunsa mitä läheisimmin kytketyksi vanhaan feodalibyrokratiseen yhteiskuntaan, antoi pakottaa itsensä valtiokaappaukseen. Kruunuhan oli juuri feodaliylimysvaltaisen yhteiskunnan edustaja, niinkuin kansalliskokous oli uusaikais-porvarillisen yhteiskunnan edustaja. Jälkimäisen elinehtoihin kuului virkavallan ja armeijan alentaminen kaupan ja teollisuuden valtijaista niiden välikappaleiksi, niiden tekeminen pelkiksi porvarillisen liike-elämän elimiksi. Se ei voi suvaita sitä, että maanviljelystä rajottavat feodaliset etuoikeudet, että teollisuutta holhoo byrokratia. Nämät ovat sen pääperiaatteen, vapaan kilpailun vastaista. Se ei voi suvaita sitä, että ulkomaisia kauppasuhteita järjestellään, ei kansallistuotannon etujen, vaan enemmän kansainvälisen hovipolitiikan vaatimusten mukaan. Sen täytyy alistaa valtiovarainhoito tuotannon vaatimusten alaiseksi, kun sen sijaan vanhan valtion on alistettava tuotanto jumalanarmoisen kruunun ja kuningasmuurien, tämän kruunun yhteiskunnallisten tukien, paikkauksen alaiseksi. Kuten uusaikainen teollisuus todellisuudessa tekee tasotustyötä, niin on uusaikaisen yhteiskunnan hävitettävä kaikki valtiolliset ja lakierotukset kaupungin ja maaseudun välillä. Siinä on vielä luokkia, mutta ei enää säätyjä. Sen kehitys perustuu näiden luokkien keskenäiseen taisteluun, mutta nämät ovat yhdessä säätyjä ja jumalan armoista kuninkuutta vastaan.
Kuninkuus jumalan armosta, vanhan feodalibyrokratisen yhteiskunnan ylin valtiollinen ilmaus, sen korkein valtiollinen edustaja, ei siis saata tehdä uusaikaiselle porvarilliselle yhteiskunnalle mitään rehellisiä myönnytyksiä. Sen oma itsesäilytysvaisto, sen takana oleva yhteiskuntapiiri, johon se nojautuu, vaativat yhä uudelleen sitä peruuttamaan tekemänsä myönnytykset, pitämään kiini feodalisesta luonteestaan, yrittämään vastavallankumousta!
Vallankumouksen jälkeen on vastavallankumous kruunun yhä uudistuva elinvaatimus.
Toiselta puolen ei uusaikainen yhteiskuntakaan voi levätä, ennenkuin se on väkivaltaisesti murskannut ja poistanut yliaikansa eläneen virallisen vallan, johon vanha yhteiskunta vielä väkivalloin turvautuu. Jumalanarmoisen kruunun valta on samalla vanhenneiden yhteiskunta-ainesten valtaa.
Ei siis mitään rauhaa näiden yhteiskuntain kesken. Niiden aineelliset edut ja tarpeet vaativat taistelua elämästä ja kuolemasta, toisen täytyy voittaa, toisen kukistua. Se on niiden ainoa mahdollinen suhde. Ei siis myöskään rauhaa niiden yhteiskuntain ylimpäin valtiollisten edustajain, kruunun ja kansaneduskunnan kesken. Kansalliskokouksen valittavissa oli siis vain joko peräytyminen vanhan yhteiskunnan edestä tai itsenäisenä valtana esiintyminen kruunua vastaan.
Hyvät herrat! Ministeristö on merkinnyt verojenkiellon toimenpiteeksi, »joka järkytti yhteiskunnan perusteita». Veronkiellolla ei ole mitään tekemistä yhteiskunnan peruspylväiden kanssa.
Mistä ylipäänsä johtuu se, että verot, verojen myöntäminen tai kielto, merkitsevät niin paljon perustuslaillisuuden historiassa? Selitys on hyvin yksinkertainen. Kuten maaorjat selvällä rahalla ostavat etuoikeutensa feodaliparooneilta, niin kokonaiset kansat feodalikuninkailta. Kuninkaat tarvitsivat rahaa sodissaan ulkovaltoja vastaan ja etenkin taistellessaan feodaliherroja vastaan. Mitä enemmän kauppa ja teollisuus kehittyivät, sitä enemmän rahaa ne tarvitsivat. Mutta samassa suhteessa kehittyi myös kolmas sääty, porvaristo, ja samassa suhteessa oli sen hallussa yhä suurempia rahamääriä. Ja samassa määrin osti se verojen kautta kuninkailta vapauksia. Säilyttääkseen nämät vapaudet, pidätti se itselleen oikeuden uudistaa rahamyönnytyksensä aina määrätyn ajan kuluttua — siinä verojen myöntämis- ja kielto-oikeus. Varsinkin Englannin historiassa voitte seurata tätä kehitystä yksityiskohtia myöten.
Keskiaikaisessa yhteiskunnassa olivat siis verot ainoa side nousevan porvarillisen yhteiskunnan ja vallitsevan feodalivaltion välillä, side, jonka kautta tämä oli pakotettu tekemään myönnytyksiä, taipumaan tuon kehityksen ja sovittautumaan sen tarpeisiin. Uusaikaisissa valtioissa on tämä verojenmyöntämis- ja kielto-oikeus muuttunut porvarillisen yhteiskunnan yleisten etujensa hoitamisvaliokuntaan, hallitukseen nähden hajottamasta tarkastuksesta.
Osittaisen verojenkiellon tapaatte siten jokaiseen perustuslailliseen koneistoon kuuluvana osana. Tämäntapaista verojenkieltoa tapahtuu niin usein kuin budjetti, tulo- ja meno-arvio, hylätään, juokseva budjetti on myönnetty vain määräajaksi. Kamarit ovat sitäpaitsi hajotuksen jälkeen hyvin lyhyen ajan kuluttua uudelleen kutsuttavat koolle. Kruunun on siis mahdoton tekeytyä riippumattomaksi. Verot ovat budjetin hylkäyksen kautta lopullisesti kielletyt, jos uusi kamari ei tuo ministeristölle enemmistöä tai kruunu ei nimitä sen mielen mukaista ministeristöä. Budjetin hylkäys on siis verojenkielto parlamentaarisessa muodossa. Tätä muotoa ei voitu kyseessäolevassa tapauksessa käyttää, kun perustuslakia ei ollut olemassa, vaan oli se vasta luotava.
Mutta ei verojenkielto, sellaisena kuin se tässä ilmeni, verojenkielto, joka ei vain hylkää uutta budjettia, vaan kieltää juoksevainkin verojen maksun, ei sekään ole mitään kuulumatonta. Se tapahtui usein, keskiaikana. Vanhat Saksan valtiopäivätkin, vanhat feodaliset brandenburgilaiset säädyt ovat tehneet veronkieltopäätöksiä. Eikä uusaikaisista perustuslaillisista maista esimerkkejä puutu. 1832 seurasi verojenkieltoa Englannissa Wellingtonin ministeristön kukistus. Ja ajatelkaahan, hyvät herrat! Ei ollut parlamentti päättänyt verojenkieltoa, kansa julisti ja pani toimeen sen omalla täysvaltaisuudellaan. Mutta Englanti on perustuslaillisuuden historiallinen maa.
Kaukana siitä että sen kieltäisin. Englannin vallankumous, joka vei Kaarle I mestauslavalle, alkoi verojenkiellolla. Pohjois-Ameriikan vallankumous, joka päättyi Englannista irtautumisella, alkoi verojenkiellolla. Se voi Preussissakin olla hyvin pahojen asiain edeltäjä. Mutta ei John Hampden vienyt Kaarle I mestauslavalle (v. 1649), vaan pelkästään hänen itsepäisyytensä, hänen riippuvaisuutensa feodalisista säädyistä, hänen pimeytensä ja halunsa väkivallalla kukistaa uudestinousevan yhteiskunnan ehdottomat vaatimukset. Veronkielto on vain kruunun ja kansan välisen erimielisyyden merkki, vain todiste siitä, että hallituksen ja kansan välinen ristiriita jo on kohonnut korkeaan, uhkaavaan asteeseen. Se ei itsessään tuo sitä ristiriitaa. Se vain ilmaisee tosiasian. Pahimmassa tapauksessa seuraa sitä olevan hallituksen, vallitsevan valtiomuodon kukistus. Yhteiskunnan perusteita ei se kosketa. Tässä tapauksessa oli vielä verokielto yhteiskunnan hätäpuolustus hallitusta vastaan, joka uhkasi sen perusolemusta. Ministeristö syyttää meitä lopuksi siitä, että me muka rikollisessa julistuksessamme olisimme menneet pitemmälle kuin kansalliskokous itse. »Ei edes ollut kansalliskokous päätöstään julaissut.» Täytyykö minun vakavasti vastata siihen, hyvät herrat, että verokieltopäätöstä ei edes lakikokoelmassa julaistu? Sitten ei kansalliskokous, kuten me, muka kehottanut väkivaltaan, ei yleensä, kuten me, astunut vallankumouksen tielle, vaan tahtoi pysyä laillisella tiellä.
Äsken väitti ministeristö kansalliskokouksen olleen laittomalla kannalla, nyt väittää se sen olleen laillisella, kummallakin väitteellä on tarkotuksena osottaa meidän olevan rikollisia. Mutta jos verojen kanto kerran on julistettu laittomaksi, niin eikö minun täydy väkivallalla estää laittomuuden väkivaltaista toimeenpanoa? Jo tältäkin kannalta katsoen olimme oikeutetut panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan. Muuten on aivan oikein, että kansalliskokous tahtoi pysytellä puhtaasti laillisella pohjalla, passiivisen vastarinnan kannalla. Kaksi tietä oli avoinna. Vallankumouksellinen. Se ei lähtenyt sille. Herrat eivät tahtoneet panna päitään alttiiksi. Tai veronkiellon kanta, joka jäi passiivisen vastarinnan kannalle. Se lähti sille tielle. Mutta kansan täytyi pannessaan veronkiellon toimeen asettua vallankumoukselliselle kannalle. Kansalliskokouksen menettely ei mitenkään sitonut kansaa. Kansalliskokouksella ei itsellään ole mitään oikeuksia, kansa on vain siirtänyt sille omain oikeuksiensa valvonnan. Jollei se täytä tehtäväänsä, on se väistynyt. Kansa itse astuu silloin omassa persoonassaan näyttämölle ja toimii omalla täysvaltaisuudellaan. Jos esim. joku kansalliskokous olisi myynyt itsensä valtiopetolliselle hallitukselle, niin täytyisi kansan ajaa pois molemmat, hallituksen ja kansalliskokouksen. Jos kruunu tekee vastavallankumouksen, niin vastaa kansa oikeutensa mukaisesti vallankumouksella. Se ei tarvitse siihen minkään kansalliskokouksen suostumusta. Mutta että Preussin hallitus on tehnyt valtiopetollisen hyökkäyksen, sen on kansalliskokous itse lausunut.
Kokoan lyhyesti väitteeni, herrat valamiehet. Huhtik. 6 ja 8 päiväin lakeihin v:lta 1848 ei ministeristö voi meitä vastaan vedota, sen jälkeen kuin kruunu itse on ne rikkonut. Nämät lait eivät itsessään ratkase mitään, ne kun ovat yhteisten maapäiväin omavaltaisia säännöksiä. Kansalliskokouksen veronkieltopäätös oli muodollisesti ja asiallisesti pätevä. Me olemme julistuksessamme menneet pitemmälle kuin kansalliskokous. Se oli oikeutemme ja velvollisuutemme.
Minä toistan lopuksi, että näytelmän ensi näytös vasta on päättynyt. Molempain yhteiskuntain, keskiaikaisen ja porvarillisen, keskenäistä taistelua käydään edelleen valtiollisissa muodoissa. Samat ristiriidat syntyvät taas, kun edustajakokous tulee kokoon, jo ennustaa ministeristön äänenkannattaja »Neue Preussische Zeitung»: Samat henkilöt ovat taasen valitut, ja tulee tarpeelliseksi hajottaa eduskunta uudelleen.
Mille tielle uusi kansalliskokous lähteneekin, välttämätön tulos ei voi olla muu kuin: Vastavallankumoksen täysi voitto tai uusi voitokas vallankumous! Kenties on vallankumouksen voitto mahdollinen vasta täytetyn vastavallankumouksen jälkeen.
Syytetty Schapper saa puheenvuoron.
Karl Schapper: Herrat valamiehet! Syytetyn toverini, herra Marxin, jälkeen on minulla vain muutamia sanoja teille lisättävänä. Ministeristö on yrittänyt syytteessään asettua perustuslailliselle kannalle, mutta se on, olette samaa mieltä kanssani, sille huonosti onnistunut. Se on yrittänyt todistaa: 1) että kuninkaalla on oikeus siirtää ja hajottaa perustava kansalliskokous; ja ettei tämä marrask. 9 p:n jälkeen viime vuonna voinut mitään, ei siis veron kieltoakaan päättää; 2) ettei kansalliskokouksella ylipäänsä ollut oikeutta kieltää veroja; 3) että vaikka sillä olisikin ollut tuo oikeus, sen ei olisi pitänyt tuota oikeutta käyttää muuta kuin äärimmäisessä hädässä, se kun johtaa kansalaissotaan, — ei tätä äärimmäistä hätää ollut; ja vihdoin 4) että me syytetyt olemme menneet paljoa pitemmälle kuin herrat sovittelijaedustajat, että me suorastaan olisimme yrittäneet panna toimeen veronkieltopäätöstä ja siten joutuneet rikoslain alaiseksi.
Sallikaa, herrat valamiehet, minun esittää mielipiteeni ministeristöä vastaan. — Maaliskuussa oli kansa voittanut, itsevaltias kuninkuus oli kumottu, olipa kansan vallassa poistaa monarkiakin; sen enemmistö kuitenkin asettui puolustamaan perustuslaillista kuningasvaltaa ja lähetti edustajansa vahvistamaan kuninkaan oikeudet ja valtuudet toiselta ja kansan toiselta puolen.
Kansansuvereniteetti oli juhlallisesti tunnustettu, perustava kansalliskokous kutsuttiin kokoon, ja oli, jollei kruunun yläpuolella, niin vähintäin samalla asteella. Kaksi siveellistä henkilöä siinä tekevät sopimusta — kummallakaan ei ole oikeutta toistaan kokonaan jättää huomiotta, hävittää — sillä silloin lakkaa kaikki sovittelu. Jos kuningas huolehtien kansalliskokouksesta olisi voinut siirtää sen Berlinistä Brandenburgiin, niin oli sillä yhtä hyvä oikeus huolehtien kuninkaasta siirtää hänet Potsdamista Berliniin; jos kuninkaalla oli oikeus ajaa hajalle perustava kokous, oli tällä vielä parempi oikeus ajaa pois kuningas, ja tätä oikeutta ministeristö ei sille myöntäne. Vastakumous on taitavien liikkeiden kautta hetkellisesti voitolla, ja tämä voitto on sille antanut oikeuden menetellä mielensä mukaan, niin olisi ministeristön puhuttava eikä yritettävä asettua perustuslailliselle oikeuspohjalle.
Toiseen kohtaan nähden en halua nojautua vanhoihin, ränstyneisiin maaliskuun tapahtumain takaisiin lakeihin, kuten valtionprokuraattori on tehnyt, vaan terveeseen ihmisjärkeen. Herrat valamiehet, perustuslaillisessa valtiossa on kuningas ensimäinen maistraatti, hän on saanut kansalta toimen valvoa lakien käyttöä kaikkien hyväksi eikä vain huoneensa ja jonkun kastin eduksi. — Siitä hänelle kansa maksaa. — Jollei hän enää täytä tehtäväänsä, ei hän saa rahaakaan, tämä on sangen yksinkertaista ja hyvin perustuslaillis-porvarillista. Tässä mielessä toimi perustava kokous kun se julisti veronmaksukiellon, ja oli täysin oikeassa.
Kolmanneksi sanoo ministeristö, ettei ollut tarpeellista kieltää veroja, vaikka olisi ollut oikeuskin. Minä väitän, että se olisi ollut jo ennen tehtävä, niin ei olisi vastakumous tällä hetkellä voitolla. — Edelläni puhuja on jo teille erittäin selvästi todistanut, etteivät tässä taistele yksityiset henkilöt eikä ryhmäkunnat, vaan seisovat vihollisina vastakkain vanha aikansa elänyt feodalinen ja valtaan pyrkivä porvarillinen yhteiskunta, ja että taistelua käydään elämästä ja kuolemasta; että tässä on todistettava, onko meillä saksalaisilla vielä elämisvoimaa vapautua tilasta, joka jo aikoja sitten olisi ollut hävitettävä, tai olemmeko todella peräytymistiellä, joutumassa aasialaisen despotismin valtaan.
Ettei kruunu edustajineen tarkottanut totta maaliskuun-lupauksillaan, se oli jo elokuulla selvillä niillekin, jotka olivat sen rehellisyyteen uskoneet: silloin ei enää olisi ollut solmittava pitämätöntä aselepoa, vaan ryhdyttävä taisteluun, varmaan olisi siten isänmaamme pelastunut sanomattomasta kurjuudesta.
Te muistatte, hyvät herrat, edustaja Steinin ehdotuksen. Hän vaati yksinkertaisesti, että ministeristö vahvistaisi vilpittömyydensä perustuslaillisia laitoksia kohtaan selittämällä taantumusmielisten upseerien kunnia-asiaksi erota armeijasta. Mitä tekivät kruunun palvelijat? He kieltäytyivät panemasta toimeen kansalliskokouksen päätöstä ja poistuivat; tuli sitten toisia, jotka antoivat puolinaisia lupauksia voittaakseen aikaa, kun ei silloin vielä uskallettu suunnitelmia paljastaa. Jos olisi totta tarkotettu, jos olisi haluttu todella luopua feodalisesta yhteiskunnasta ja tunnustaa porvarillinen, niin olisi Steinin ehdottamaan toimenpiteeseen ryhdytty jo viime kevännä, eikä olisi jouduttu ristiriitaan kansalliskokouksen kanssa. Totta tosiaan, hyvät herrat, perustuslaillisessa maassa eivät upseerit enää ole kuninkaan palvelijoita vaan valtion, joka heille palkan maksaa. Jos he eivät hyväksy valtion laitoksia, eivät tahdo eivätkä voi sitä uskollisesti ja rehellisesti palvella, niin vaatii heitä kunniansa eroamaan eivätkä ota palkkaa tehtävistä, joita eivät tahdo täyttää. Tämä on hyvin yksinkertaista.
Kun kansalliskokous sitten tahtoi lakkauttaa talonpoikaissäädyn feodaliset rasitukset, kun se poisti aatelin, tyhjät arvonimet ja kunnianmerkit, kiljuttiin kuolemaa ja kirousta ja vaadittiin kruunua niin pian kuin mahdollista suorittamaan valtiokaappauksen. Huudettiin omaisuuden loukkaamista, ikäänkuin feodalisten etuoikeuksien poistamisen kautta juuri olisi tarkotettu varmistaa porvarillinen omistus. — Jos olisi todella haluttu perustuslaillisporvarillista, uusaikaista valtiota, niin olisi ilman muuta lakkautettu etuoikeudet, jotka sen kehitystä ehkäisevät, jopa tekevät sen mahdottomaksi, ei olisi kietouduttu ritarimerkinansoihin, joilla meidän aikanamme ei pitäisi olla mitään merkitystä, mitään arvoa, jotka ovat hyödyttömiä leikkikaluja ja tuottavat jo ilmankin kyllin verotetulle kansalle raskaita menoja.
Niin herrat valamiehet, väitän vielä, että verot olisi pitänyt kieltää jo syyskuussa, silloin oli jo äärimmäinen hätä, jos mieli pelastaa uusaikainen yhteiskunta, jos haluttiin ikuiseksi lopettaa feodalinen.
Ministeristö väittää vielä, että veronkielto johti suorastaan kansallissotaan, anarkiaan.
Hyvät herrat, anarkiassa oltiin jo ennen sitä veronkieltopäätöstä, anarkia vallitsee aina, kun, kuten on laita Preussissa, vähemmistö raa'alla vallalla tahtoo pysyä valtion johdossa enemmistöä vastaan. — Veronmaksukielto oli ainoa keino uuden vallankumouksen välttämiseksi, siksi turvautui kansalliskokous siihen. — Älkää antako taantumuksen palvelijoille mitään syötävää, ja heidän vastarintansa pian katoaa. — Rahapulan edessä taipuvat tykit ja pistimetkin sekä käyvät voimattomiksi. Veronmaksukielto on kansain viime keino kuningasten viime keinoa vastaan. Jollei valtiovalta halua taipua enemmistön tahtoon ja asettaa tätä tahtoa vastaan tykit ja pistimet, niin sulkee tämä enemmistö yksinkertaisesti rahapussinsa, ja nälkä on nopeasti saattava vastaan hankaavat järkiinsä.
Veronmaksukielto on todellakin ainoa rauhallinen keino saada kansan tahto käytäntöön raakaa voimaa vastaan.
Ja lopuksi, hyvät herrat, väittää ministeristö, että me menimme pitemmälle kuin herrat sovittelijat.
Tahtooko ministeristö sillä väittää, että kansalliskokous vain päätti eikä tahtonut saattaa päätöstään täytäntöön s. o. tekasi huonon sukkeluuden? En usko sitä. Jos jotain päättää, on tietysti tarkoitettava sen täytäntöön panemista, emme ole siis menneet pitemmälle kuin sovittelijat. — Jos tiedätte, että jollain ei ole oikeutta ottaa teiltä rahaanne, mutta että tämä joka teitä ahdistaa ja yrittää ottaa sen väkivallalla, mitä teette silloin? Te varustaudutte, puolustatte omaisuutta ja iskette anastajan kalloon — se on toki luonnollista. Sama juttu on veronkielto; kansalliskokous oli julistanut, että valtiopetollisella ministeristöllä ei ole oikeutta kantaa veroja, oli siis jokaisen kunnon kansalaisen velvollisuus asettua puolustuskannalle torjuakseen omaisuuttaan ehkä uhkaavat oikeudettomat anastukset. Englannissa sulkeudutaan tällaisessa tapauksessa koteihin ja kohdellaan rosvona jokaista, joka sinne väkivalloin yrittää.
Hyvät herrat, olen varma siitä, että te tunnustatte veronkielto-oikeuden, ja että te ette, vastakumouksen voitosta huolimatta, pidä syyllisinä meitä, jotka kansan edustajain käskystä yritimme panna käytäntöön tätä oikeutta. Mutta vaikka ette sitä tunnustaisikaan, julistanette meidät kuitenkin syyttömiksi kun hallitus, todennäköisesti valtiollisista syistä, ei vielä ole antanut vainota tuon päätöksen tekijöitä — kuten herra Rintelen itse selittää.
Juttumme on samantapainen kuin Strassburgissa v. 1836 käsitelty. Siellähän myös Ranskan hallitus laski valtiollisista syistä vapaaksi pääsyytetyn, nykyisen Ranskan tasavallan presidentin, samaan aikaan kun hänen tarkotuksiaan tukeneet upseerit ja kansalaiset vedettiin assisioikeuden eteen. Strassburgin valamiehet julistivat heidät yksimielisesti vapaiksi, vaikka heidät oli vangittu aseet kädessä.
Herrat valamiehet, minulla ei ole puolustuksekseni mitään lisättävää, kun olen vakuutettu, että te, kielsitte tai tunnustitte kansalliskokouksen oikeuden kieltää verot, yksimielisesti syytteeseen vastaatte: syytön.
Syytetty Schneider II saa puheenvuoron.
Karl Schneider II: Herrat valamiehet. Kun tieto tuli Berliniin vastakumouksen voitosta Wienissä, seurasi sielläkin kauan valmisteltu vastakumous aivan kintereillä. Täällä kuten sielläkin kiiruhtivat sinä hetkenä esille nousseen vanhan vallan kätyrit lakien varjolla vainoamaan kaikkia, jotka jollain tavoin olivat ottaneet osaa olojen mullistukseen. Wienissä tulkitsivat näitä lakeja Windischgrätz ja kroatit. Preussilla on Wrangel, valtion syyttäjät ja prokuraattorit. Ei täällä kuten ei sielläkään julisteta tuomioita eikä rangaistuksia lakien hengen mukaan. Hirsipuun tai »armoitus ruutiin ja lyijyyn» kohtaa sitä, joka käytäntöön soveltamattomain lakien mukaan on rangaistavasta teosta epäilty. Vainottu, jota ei voida pitää epäluulon alaisenakaan, armahdetaan olojen mukaan monivuotiseen pakkotyöhön. Kun ei meitä, jotka vain olemme velvollisuutemme täyttäneet, rohjettu syyttää perustuslain kumoamisesta tai kansalaissotaan kiihottamisesta, vainotaan meitä jokatavoin sopimattoman lainkohdan perusteella, joka uhkaa vain lievällä rankaisulla.
Minun täytyy teille, hyvät herrat, lukea rikoslain kohdat 209–217 osottaakseni teille heti, kuinka vähän ne sopivat tähän tapaukseen. Tekommehan, jollei se valtiollisista syistä olisi rankaisematon, voisi kuulua kohtiin 87, 90, 102 liittoumisena kansallissotaan kiihotusta, asestamisena kuninkaallista valtaa vaastaan tai kehotuksena siihen, mutta ministeristön mainitsemat kohdat uhkaavat rangaistuksella erinäisiä, mainittuja vastarinnantapauksien erinäisiä määrättyjä virkamiehiä vastaan kuten esim. salakuljettajan, vangitun vastarintaa j. n. e.
Syytetty koettaa nyt vertaamalla näitä lainpaikkoja lähemmin todistella tätä erotusta ja tavallisen lainkäytön nojalla osottaa, että kappaleessa 217 tarkotettu kehotus vastarintaan verrattuna kpl. 122 nimenomaan koskee suoranaista vastarintaa, ja jatkaa sitten:
Tämä kaikki ei satu ollenkaan syytteenalaiseen julistukseen. Se ei sisällä kehotusta määrättyyn tekoon eikä suoranaista kehotusta. Kyseessä olevan julistuksen sisältöä on teidän tutkittava eikä meidän muuten oikeutettua, teille salaamatonta, mielipidettämme kansan aseellisesta vastarinnasta, ja silloin näkyy heti, että me vain teoreettisesti lausuimme, mitä olot vaatisivat tekemään. Me emme lausuneet mitään kehotusta niille, joiden oli veronmaksusta kieltäydyttävä; vain eräitä yhdistyksiä kehotettiin tekemään tarkottamiamme ehdotuksia ja panemaan toimeen eräitä päätöksiä. Jos vihdoin ministeristö pitäisikin julistustamme rikollisena, vaikka täytyisikin myöntää kansalliskokouksen veronkieltopäätös oikeutetuksi, niin ei kokous tosin suorastaan kehottanut väkivaltaa käyttämään, mutta on se ilmeisesti päätöksen välttämätön seuraus. — Jo muutamia päiviä ennen kokouksen päätöstä olimme me, demokratien valiokunta tässä maakunnassa, suosittaneet veronkieltoa valtiollisena hätäpuolustuskeinona, kuitenkin neuvoen välttämään väkivaltaista vastarintaa. (Syytetty lukee 14 p. marrask. päivätyn julistuksen.) Kun sovittelijakokouksen veronkieltopäätös tuli tunnetuksi, julistimme me erikoisesti sen huomioon ottaen kaikellaisen vastarinnan oikeutetuksi.
Vain valaistakseni ministeristön rohkeata väitettä, ettei esitettyjen rikoslainkohtien juristinen sovelluttaminen muka ole epäilyksenalainen, olen minä, ja myönnän tehneeni sen osittain vastenmielisesti, lähemmin selvitellyt julistuksemme sisältöä ja syntyä, vaikkakin sen rankaisemattomuus jo selvistä valtiollisista syistä on osotettavissa. Tässä suhteessa ovat edelliset puhujat jo teille niin laajasti sekä sattuvasti osottaneet syytöksen perusteettomuuden, että minun tarvitsee kosketella vain eräitä kohtia ministeristön esityksistä. Luovutus, sanoo se, ei voi olla venyvä, tulkinnan alainen. Kruunu luopui osasta suvereniteettiaan, se kutsui eduskunnan sovittelemaan perustuslaista. Mutta sen kautta ei se luopunut oikeudesta siirtää, keskeyttää, lopettaa sen istunnot. Mitä suurimmalla oikeudella, hyvät herrat, on tämä lause käytettävissä aivan toisinpäin. Suvereniteetti oli, niin oikeudellisesti, kuin todellisestikin, kuluneena kevännä kansalla. Vaikka nyt tämän edustajat, jotka tosin vaalilain sanamuodon mukaan olivat kutsutut vain sovittelemaan, mutta itse asiassa, epäilemättä tapahtuneen vallankumouksen voittavalla vallalla perustuslakia säätämään, selittävätkin tyytyvänsä sovitteluteoriaan, niin ei tätä selitystä, tätä luopumista ole tulkittava venyväksi. Kruunu oli kansaan nähden yhtäoikeutettu osakas. Luopumista oikeudesta antaa itsenäisesti perustuslaki ei voida tulkita niin, että vain toinen osakas, kansa, olisi tahtonut luopua kaikesta vapaasta itsemääräämisoikeudestaan. Mutta valta vapaan sopimuksen solmiamiseen lakkasi ilmeisesti, silloin kun kansalle tai sen edustajille ei enää haluttu myöntää edes oikeutta laatia ehdotusta sopimukseksi, silloin kun kansan edustajien ei enää suvaittu antaa edes siitä päättää, olivatko he vapaasti vaiko ulkopuolisen pakon alaisina enemmistöpäätöksensä tehneet. Että päätökset eivät, päinvastoin kuin mitä ministeristö pitää todistettuna, olleet pakotettuja, se käy mitä vastaansanomattomimmin selville jo lokak. 31 p:n päätöksestä, jonka kautta kokous hylkäsi Waldeckin Berlinin kansan kaikin keinoin tukeman ehdotuksen, että valtion voimia tarjottaisi Wienin uhatun kansanvapauden turvaksi.
Ministeristö on vielä pitkässä esityksessä yrittänyt todistella, ettei hajotetulle eduskunnalle ollut myönnetty veronmyöntämis- eikä siis myöskään kieltämisoikeutta. Vaikkakaan ei olisi vaikeata valtionlainsäädännön silloisen aseman nojalla todistaa tämä eduskunnan oikeus, on se tähän tapaukseen nähden aivan tarpeetonta; sillä tässähän ei verojen kieltoa julistettu minkään valtiopäivän tai lain antaman oikeuden nojalla, vaan hätäpuolustustekona vallankumouksellista, myönnettyjä kansanoikeuksia loukkaavaa ministeristöä vastaan. — Juuri ministeristön esittämä erotus perustuslaillisen ja perustavan eduskunnan välillä edellyttääkin erotuksen perustuslainmukaisen veronkiellon ja nyt kyseessä olevan välillä.
Ministeristö panee vihdoin painoa maan ratkaisulle kruunun ja kansan väliseen ristiriitaan nähden. Tosiaankin, maan ääni on kyllin selvästi viime vaaleissa ratkaissut toisen kamarin puolesta, ja teidän tuomionne, hyvät herrat, siitä olen vakuutettu, on yhtyvä tähän ratkaisuun yksimielisen »syytön» — julistuksen kautta.
Puolen tunnin neuvottelun jälkeen lausui jury yksimielisesti vapauttavan tuomion.
[1] Fr. Engelsin historiallinen esipuhe ja selostus oikeudenkäynnistä 9 p. helmik. v. 1849 Reinin demokratien valiokuntaa vastaan, jota syytettiin aseelliseen vastarintaan kehottamisesta, sekä Marxin puhe oikeudenkäyntitilaisuudessa. [Suom. muist.]
[2] Esipuhe on kirjoitettu Saksan sosialistilain aikana. Suom. muist.
[3] Vanhoilliset ja vapaamieliset. Suom. muist.
[4] Engels kirjotti tämän Saksan sosialistilakien aikana. [Suom. muist.]
[5] Fredrik Wilhelm, hallitsi 1640–88. Suom. muist.
[6] Fredrik II »suuri» hallitsi 1740–86. Suom. muist.