Paitsi muutamia harvoja lukuja vuosien 1848–1849 vallankumouksen aikakirjojen jokaisen huomattavamman osan otsikkona on: Vallankumouksen tappio!
Noissa tappioissa ei kuitenkaan tuhoutunut vallankumous. Niissä tuhoutui esivallankumouksellisia perinteitä, yhteiskunnallisten suhteiden tuloksia, suhteiden, jotka eivät vielä olleet kärjistyneet jyrkiksi luokkavastakohdiksi; henkilöitä, harhaluuloja, kuvitteluja, suunnitelmia, jotka kahlitsivat vallankumouksellista puoluetta ennen helmikuun vallankumousta ja joista sen saattoi vapauttaa ainoastaan sarja tappioita, mutta ei helmikuun voitto.
Sanalla sanoen: vallankumouksellinen edistys ei raivannut itselleen uraa välittömillä tragikoomisilla saavutuksillaan, vaan päinvastoin synnyttämällä yhtenäisen, voimakkaan vastavallankumouksen, synnyttämällä vihollisen, jota vastaan taistellessaan kumouspuolue vasta varttuikin todelliseksi vallankumoukselliseksi puolueeksi.
Seuraavien kirjoitusten tehtävänä on sen todistaminen.